Kategoria: Elämäntapa

O: Tom Hooper
N: Hugh Jackman, Russell Crowe, Anne Hathaway, Eddie Redmayne, Amanda Seyfried, Samantha Barks
K12
Ensi-ilta 22.2.

  

Jos et pidä musikaaleista, älä mene katsomaan Les Misérables -elokuvaa.*
 
*Vastuuvapautus: arvion kirjoittaja on musikaalihullu.

Kahden eri taiteenlajin naittaminen herättää yleensä epäilyksiä. Vaikka naittamisella olisi pitkä ja ansiokkaat perinteet, kuten Hollywood-musikaaleilla, joutuu jokainen uusi projekti perustelemaan olemassaolonsa ylittämällä odotukset.

Les Misérablesin kohdalla paineet ovat poikkeuksellisen kovat, sillä Les Mis ei ole mikään hyvän mielen vaaleanpunainen pop- ja tanssikohtausunelma, joka kannattaa mennä katsomaan ensimmäisillä teinitreffeillä. Se on historiallinen, vakava, monihenkilöinen, Victor Hugon tiiliskiviromaaniin perustuva ja kestoltaan pitkähkö teos, josta joko pitää tai ei.

Jos pidät musikaaleista, todennäköisesti rakastat Tom Hooperin teosta. Jos minkäänlainen laulun ja näyttelemisen yhdistelmä saa ihosi laikukkaaksi, unohda koko juttu. Tämä ei ole se elokuva, joka mielipidettäsi tulee muuttamaan, koska se käyttää pahassa ja hyvässä aivan kaikki musikaalien ja eeppisten elokuvien keinot ja temput.

Koko elokuvan juonta on melko mahdotonta lyhyesti selittää, mutta pohjimmiltaan Les Misérables on armahduksen saaneen Jean Valjeanin (Hugh Jackman) tarina, joka sijoittuu 1800-luvun ensimmäisten vuosikymmenten Ranskaan. Valjean leikkii hippaa nemesiksensä Javertin (Russell Crowe) kanssa samalla kun Ranska elää tasavallan synnyttämisen kipuvuosia.

Ennakkoon ehdittiin jo epäillä, että Hooperin ratkaisu nauhoittaa laulut yhtäaikaa kuvausten kanssa – ikään kuin oltaisiin teatterin lavalla – ei onnistu jälkiäänityksiin tottuneilta näyttelijöiltä. Mutta kappas vain: hetkessä laulaminen tuo tähän Les Misérablesin versioon juuri sitä aitoutta, joka niin kovin monista musikaalielokuvista puuttuu. Esimerkiksi kuoleman kanssa tutuksi tulevan Fantinen (Anne Hathaway) koettelemukset ovat harvoin tuntuneet yhtä kirpaisevilta. Alkukohtauskin laivaa kiskovine merimiehineen on juuri sopivan rosoinen.

Hugh Jackmanin ja Anne Hathawayn laulajantaidot tiedetään, joten tarkkailun alla ovat isoista nimistä Russell Crowe ja Amanda Seyfried. Kummankaan ääni ei ole kummoinen – Crowen ongelma on tasapaksuus, Seyfriedin taas falsettimainen ohuus, joka johtunee osaksi jännittämisestä. Mutta siinä missä Crowe pelastaa jokaisen soolonsa vain olemalla oma karismaattisen jämy Javertinsa, Seyfried lähinnä ärsyttää. Etenkin kun toista Mariukseen (Eddie Redmayne) rakastunutta, musikaalin melkeinpä traagisinta sivuhenkilöä Époninena näyttelevä Samantha Barks laulaa kuin enkeli. On My Own on kliseinen, yltiösentimentaalinen ja vielä vesisateessa kyynelten saattelemana laulettu kappale, mutta silti se itkettää, koska Éponine on ainoa, joka ei elämässään vastarakkautta saa, edes vanhemmiltaan.

Barksin lisäksi katse hakeutuu nuorten vallankumouksellisten kohtauksissa tulisieluista Enjolrasia näyttelevään Aaron Tveitiin. Joillakin näyttelijöillä on valkokangaspresenssiä enemmä kuin muilla, ja sekä Barksilla että Tveitillä sitä on yli äyräitten. On likipitäen häiritsevää, että Barks säkenöi taustallakin kirkkaammin kuin etualalla kuhertelevat Seyfried ja Eddie Redmayne, joka joutuu jakamaan kuvatilaa sangen usein myös Tveitin kanssa.

Jos Les Misérablesista riisuttaisiin pois sen musikaaliainekset, olisi silti jäljellä erinomaisesti (henkilö)ohjattu ja leikattu draamaelokuva. Tunteisiin vedotaan häpeämättä, moraalia pohdiskellaan estottomasti ja kurjien yhteiskuntaluokkien kova kohtalo tulee enemmän kuin selväksi. Hooperin taitoon kuuluu olla unohtamatta ketään kuva-alassa olevaa, ja joukkokohtauksissa onkin pateettista voimaa. Vuonna 1980 ensi-iltansa saanut Les Misérables -musikaali on saanut kokonaisuudessaan arvoisensa elokuvatoteutuksen.

(Englanti, 2012)
O: Joe Wright
N: Keira Knightley, Jude Law, Aaron Taylor-Johnson, Domhnall Gleeson
K12
Ensi-ilta 11.1.2013

  

Joe Wright ohjasi nautittavan omanlaisensa klassikkosovituksen.

”Kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.”

Leo Tolstoin Anna Karenina -romaanin ensimmäinen lause on jätetty pois uudesta elokuvaversiosta. Ajatus tulee selväksi muutenkin: vain tragedia voi tuoda näkyviin yhteiskunnalliset asetelmat. Onnellisuus on onnellisuutta riippumatta siitä, kuka hallitsee.

Ohjaaja Joe Wright (Sovitus, Ylpeys ja ennakkoluulo) ja käsikirjoittaja, näytelmäkirjailijana tunnettu Tom Stoppard ovat tehneet rohkean ja älyllisesti haastavankin elokuvan, joka ei kuitenkaan tingi viihteellisyydestä ja näyttävyydestä. Romaani on dramatisoitu niin että lähes kaikki kohtaukset sijoittuvat saman teatterin lavasteisiin, jotka vaihtuvat liukuvasti kesken kohtauksen. Samoissa lavasteissa käydään niin intiimejä keskusteluja kuin tsaarin armeijan upseerien laukkakisakin. Harvoin on suurelle yleisölle tehty näin brechtiläistä elokuvaa.

Elokuva ei kuitenkaan ole millään tavalla näytelmällinen. Wright käyttää kekseliäästi myös elokuvan omia ilmaisukeinoja, kuten montaasia. Eleestä tai äänestä leikataan Hitchcockia tai Wellesiä muistuttavalla tavalla rohkeasti suoraan toiseen kohtaukseen.

Elokuvassa on paljon musikaalinomaisia kohtauksia ilman että elokuva muuttuu musikaaliksi missään vaiheessa. Äänten ja sanojen rytmiä korostaa musiikin ja leikkauksen rytmi, ja varsinkin alkupuolella katsoja saattaa haukkoa henkeään ihastuksesta. Elokuva muistuttaakin aika ajoin Baz Luhrmannin Moulin Rougea. Kun realistinen historiallinen draama on nykyään television perusohjelmavirtaa (Downton Abbey, Rooma, Borgiat), niin elokuvassa pitää käyttää kaikki taiteen mahdollisuudet hyväksi, jotta se voi erottua kilpailussa ja houkutella uusia katsojia.

Siinä missä Luhrmannin korskea elokuva on itsetarkoituksellisenkin postmoderni, Wright ja Stoppard ovat kuitenkin uskollisia epookille.

Samalla elokuva luo varmasti realistista tallennusta paremman kuvan Venäjän todellisuudesta 1800-luvun puolivälissä. Kun Venäjän hovin ja seurapiirien käytös on joka tapauksessa pinnallista draamaa ja kyynistä kaupantekoa, niin sitä ei voi kuvata kuin korostamalla kaiken näytelmällisyyttä. Näyttelijät ovat hyvin mukana ohjaajan ja käsikirjoittajan pelissä ja koketeeraavat ja elehtivät minkä ehtivät.

Varsinkin teennäisyydestä usein syytetty Keira Knightley sopii Anna Kareninaksi hyvin.
Dramatisointi korostaa myös yhteiskunnallisia eroja. Kun henkilöt tarinassa laskeutuvat Moskovan tai Pietarin kaduille, he nousevatkin teatterin lavastetelineille, joiden harmaudessa tavallinen kansa kulkee.

Anna Karenina on näkynyt ulkomaisten kriitikoiden vuoden parhaiden listoilla, mutta ihan niin hyvä se ei ole. Tyylilajissa ei pysytä aina johdonmukaisesti ja varsinkin loppupuolella osa kohtauksista menee tavanomaisemman melodraaman puolelle. Hyvän maanomistaja Levinin hahmo jää liian salaperäiseksi eikä hänen hyväntekeväisyyttään onnistuta riittävästi nivomaan osaksi Anna Kareninan tragediaa.

Tästä huolimatta Anna Karenina asettuu osaksi hienoa sarjaa, jossa miesohjaajat ovat tehneet upeita kuvauksia naisen rakkauden mahdottomuudesta miesten hallitsemassa maailmassa. Peter Webberin Tyttö ja helmikorvakoru ja Terence Daviesin Sydän vieraassa talossa tulevat ensimmäisenä mieleen, myös hienoina epookkielokuvina.

Graeme Thomson: Kate Bush ja musiikin lumo. Gummerus 2012. Suom. Laura Haapala

393 s

  

Taiderockin kuningattaren todelliset kasvot pysyvät edelleen piilossa.

Kate Bush on pop-maailman kummajainen, joka ei ole ensikiertueensa The Tour of Life (1979) jälkeen palannut konserttilavoille. Kiertueella tai harvoissa haastatteluissa Bush kätkeytyi aina vaihtuvan roolin taakse.

”Kitea varten hän muuntautui siniseksi, siivekkääksi lentoon kohoamassa olevaksi olennoksi. … marssi lavalle mustassa, vartalonmyötäisessä avaruuscowboyn asussa samalla kun valkokankaalle heijastettiin kuvia kuolemanlaaksosta kylpemässä oranssissa auringonlaskussa.”

Oliko tämä rakastamaansa teatteria, halua muodostaa mystisyyden aura, itsensä suojelua vai kaikkea tätä? Bush varjelee joka tapauksessa yksityisyyttään edelleen mustasukkaisesti. Kuten toimittajakollega Heimo Hatakka sanoi samaisen kirjan arvostelussa;

”Bush ei poistu mukavuusalueeltaan kuin taiteessaan.”

Kun Bush vetäytyi julkisuudesta, hänellä epäiltiin olevan paha huumeongelma ja hänen korviensa takaa etsittiin kauneusleikkauksen arpia. Myös hermoromahdusta ounasteltiin. Bushin itsensä kerrotaan sanoneen, että kiertue vain vei häneltä kaikki voimat.
Bush teki edelleen erinomaisia levyjä, mutta lavalla hän on vieraillut kiertueen jälkeisten televisiohaastattelujen jälkeen vain viitisen kertaa. Hän esiintyi parissa hyväntekeväisyystapahtumassa ja osallistui yksittäisiin Peter Gabrielin ja David Gilmourin konsertteihin 80-luvun lopulla. Viimeksi hänet on nähty lavalla vuonna 2002, kun hän esitti osan Comfortably Numb -kappaleesta Gilmourin kiertueella Lontoossa.

Kirja perustuu Bushin yhteistyökumppaneiden haastatteluihin. Bush kuvataan neuroottisen tarkkana, omapäisenä musiikintekijänä, mutta samalla ystävällisenä, kaikki huomioonottavana, teepannun kanssa kulkevana hössöttäjänä. Bushin oma ääni kuuluu teoksessa vain mediasta poimittujen kommenttiensa kautta.

Bushin ei ole koskaan tarvinnut tehdä hanttihommia taiteensa vuoksi. Hän on erittäin hyväosainen, rikkaasta, tytärtään kaikessa tukevasta ja suojelevasta perheestä. Rock-maailmassa Bushia on tästä syystä pidetty kermaperseenä. Lukijaa saattaakin väsyttää, kun Bushin suurisydämisestä, hieman ”haksahtaneesta” perheestä ja heidän maalaisidyllistään kerrotaan kymmenennen kerran.

Kirja onnistuu kuitenkin raottamaan mielenkiintoisesti tämän piilottelevan, valovoimaisen artistin historiaa, hyvän suomennoksen tukemana. Kirjan herkullisimpia kohtia ovat pienet huomiot artistista raskaiden studiosessioiden aikaan. Kirjan mukaan Bush poltti kuin korsteeni, myös pilveä. Hän rakasti tanssia, mutta söi vastapainoksi paljon suklaata. Bush kuvataan rakastettavaksi, mutta etäiseksi päätähdeksi. Juhlissa hän saattoi liittyä hetkeksi muiden seuraan, mutta poistui sitten omiin oloihinsa.

Levytyssessioista, soittimista, äänitys- ja esiintymisteknisistä välineistä kerrotaan yksityiskohtaisesti, mutta lukija, joka etsii kuvaa tavanomaisesta Katesta kaiken lahjakkuuden takaa, joutuu pettymään. Bush onnistuu verhoamaan kaiken. Aivan kuten hän on sanonut myös musiikistaan; ”Se tulee hiljaisesta paikasta. Kenties se on kaikki, mitä meidän todella tarvitsee tietää.”

(USA 2012)
O: Steven Spielberg
N: Daniel Day-Lewis, Sally Field, David Strathairn, Joseph Gordon-Levitt
K12
Ensi-ilta 25.1.

  

Yhdysvaltain ex-presidentti lopetti orjuuden, sieti hullua vaimoaan, kasvatti itse poikansa ja kuoli marttyyrina.

Uskomaton sattuma. Lincolnin pressinäytös oli niin raskas, että päädyin suoraan elokuvateatterista keventämään oloani viereisen trendihotellin baariin – ja ketkäs siellä tiskillä notkuivatkaan: itse ohjaaja Steven Spielberg ja nimettömäksi jäänyt tuottaja. Nämä keskustelunriekaleet salakuuntelin siemaillessani ylihinnoiteltua oluttani.

Tuottaja: Nyt otetaan kyllä yhdet Lincolnille!
Spielberg: Otetaan vaan! Pidin itse ihan kunniatehtävänä elokuvan ohjaamista noin hienosta miehestä.

Ajattelin, että ei käy varmaan kieltäminen. Olihan se orjuuden poistanut lisäys perustuslakiin ihan kohdillaan. Mutta pitikö se pressa vielä esittää niin hyvänä isänä, kärsivällisenä aviomiehenä, poliittisena nerona ja suoraselkäisenä idealistina? Tulikohan nyt liian kiiltävä kuva? Tekisi mieli kysyä tätä Spielbergiltä, mutta en kehtaa.

Spielberg: Pakko myöntää, että se Daniel Day-Lewis teki kyllä uskomattoman hyvää jälkeä, vaikka Liam Neesoniahan minä siihen rooliin alun perin kysyin. Kuvausten aikana meinasi vielä hermo pettää sen Danielin metodin kanssa. Presidentiksi sitä piti puhutella, oli kamerat päällä tai ei. Mutta kyllä näin jälkeenpäin tajuan, että oikea mies se oli rooliin.
Tuottaja: Ehdottomasti. Minä sille jo sanoin, että parempi on miettiä se Oscar-puhe valmiiksi.

Nyökkään huomaamattani. Semmoinen pitkänhuiskea hörökorvahan se Lincoln oli, ainakin kuvien perusteella. Daniel Day-Lewis näytti tismalleen samalta. Ja olipa näyttelijä vielä elokuvaa varten nostanut puhenuottiaan, Lincolnilla kun on kertoman mukaan ollut korkea puheääni. Ei tee mieli moittia Day-Lewisia, vaikka kaksi ja puoli tuntia tuntuivat matelevan eteenpäin.

Tuottaja: Minä näen tässä tarinassa yhtymäkohtia ihan nykytodellisuuteenkin. Lincoln kävi sotaa, vaikka hyvä mies olikin. Samalla tavalla on toinen hyvä mies, Obama, joutunut likaamaan kätensä.
Spielberg: Sitä minä paljon tämän elokuvan kohdalla mietin, että mitä se vaatii mieheltä – tässä tapauksessa presidentiltä – seisoa tekojensa takana, vaikka osa kansasta vastustaa. Siksi minä halusin siihen alkuun sen brutaalin sotakohtauksen. Ja väliin niitä irtojalkoja sen veteraanisairaalan pihalle. Ihan vaan muistutukseksi, mitä Lincoln oikeuden toteutumisen eteen uhrasi.

Ei jumalauta. Se pehmeä jousimusiikki teki kyllä varsin selväksi, oikein alleviivasi, miten ylevän asian puolesta sotilaat kuolivat. Ja varmuuden vuoksi vielä kaikki sotilaat – vammautuneet ja vasta rintamalle lähtevät – olivat kirkassilmäisiä nuorukaisia päissään isänmaan asiasta.

Spielberg: Kyllä siellä mielestäni kuitenkin humoristisiakin sävyjä on, siinä poliitikkojen retoriikassa sekä Lincolnin tarinoissa.
Tuottaja: Ehdottomasti. Sellaista eläväistä kieltä molemmissa.

Naurahtelin kyllä itsekin pariin kertaan politiikkojen paasatessa vaahto suussa. Ihan kiinnostava oli tuon poliittisen systeemin valottaminen, mutta Lincolnin jaarittelujen kohdalla mietin, oliko tarkoitus vihjata alkavaan muistisairauteen. Samalla tavallahan dementoituneet ihmiset saattavat alkaa kertomaan tarinoita mistä sattuu nuoruuden tapahtumasta.

Tuottaja: Sitä mietin pitkään, että olisiko sittenkin pitänyt näyttää se salamurha?
Spielberg: Minusta teimme oikein. Se tuska, mikä Lincolnin pojan kasvoja vääristää kun hän kuulee isänsä kuolemasta, on minusta tehokkaampaa kuin veri. Se poika edustaa kuitenkin tulevaa sukupolvea. Ikään kuin hän siinä ei vain surisi isäänsä vaan myös ymmärtäisi, millainen menetys Lincolnin kuolema on myös tulevalle sukupolvelle.

Minua alkaa pelottaa, että Spielberg ja tuottaja alkavat kyynelehtiä. Juon kaljaani ja keskityn tiiviisti älypuhelimeeni, jolla selaan IMDb:n sivuja. Mutta sitten meinaa mennä kalja väärään kurkkuun: Spielberg valmistelee sivujen mukaan viidettä elokuvaa Indiana Jonesista.

Indiana Jones! Siinä on hieno mies!

(USA 2013)
O: John Moore
N: Bruce Willis, Jai Courtney, Sebastian Koch, Yuliya Snigir, Radivoje Bukvic
K16
Ensi-ilta 15.2.

  

Isä tietää parhaiten.

John McClanen ensimmäinen esiintyminen tapahtui vuonna 1988 elokuvassa Die Hard. Keskellä muskelisankarien aikakautta McClane oli mies, jolla ei ollut isoimpia lihaksia, ei isoimpia aseita, ei edes isoimpia aivoja. Newyorkilaiskyttä pärjäsi silkalla idioottimaisella itsepintaisuudella, pelkkää vittumaisuuttaan.

Vittumainen mies McClane (Bruce Willis) on edelleen. Käsikirjoittaja Skip Woods (Hitman, A-Team) on kuitenkin karsinut vittumaisuudesta huumorin, ellei huumoriksi lasketa väsyneitä one-linereita ja ikävää naljailua omalle jälkikasvulle.

Isä ja poika, John ja Jack (Jai Courtney) ovat pitäneet mykkäkoulua jo pari vuotta, mutta isäpappa saapuu kuitenkin Moskovaan kuultuaan Jackin päätyvän oikeuteen murhasyyte niskoillaan. Hän ei tiedä, että poika on CIA-agentti, joka on hankkiutunut telkien taakse tarkoituksella suojellakseen vangittua oligarkkia (Sebastian Koch) ja tämän tulenarkoja tietoja venäläispoliitikosta.

Nyyhkyisän perhetapaamisen sijaan saadaan räjähdyksiä, takaa-ajoja ja aseellisia yhteenottoja. McClanen klaani on ehkä altavastaajan asemassa, mutta tässä ei ole enää kyse harjaantuneiden tavisten taistosta ylivoimaista vihollista vastaan. Isä ja poika osaavat tappaa siinä, missä väärällä puolella olevat pyssykaverit. Ja tappavatkin. Yletön verilöyly tahraa ainakin tämän katsojan silmissä McClanen hyvää nimeä.

Juju on ilmeisesti siinä, että muuta miehekkäät miehet eivät oikein osaa. Tunteista puhuminen on vaikeaa, mutta pyssyjä heilutellessa perhevälit korjaantuvat. Samaa perhekorttia pelattiin toki edellisessäkin Die Hardissa McClanen tyttären (Mary Elizabeth Winstead) kautta, mutta silloin mukana oli nörttihuumoria, karismaattinen pahis sekä sympaattisia sivuhahmoja. Tästä puuttuvat kaikki mainitut.

Suuri välienselvittely käydään Tsernobylissä. Juostaanko elokuvassa läpi aavekaupungin, ihmetelläänkö sinne kertynyttä uutta elämää? Ei. Siellä on yksi iso talo, jossa ammutaan. Tapahtumapaikkana olisi yhtä hyvin voinut olla Olkiluoto.

Hyviä uutisiakin on. Elokuvan mitta ylittää vain muutamilla minuuteilla puolitoista tuntia ja erikoistehostevelhot ovat saaneet lasin läpi syöksymisen näyttämään todella hienolta.

Helsingin Sanomat 8.1.2013
96 sivua

  

Tämä on päivä, jolloin Hesarin jojoilu loppui – ja minun.

Hesari siirtyi vuosien harkinnan (lue: empimisen) jälkeen tabloidiin.
Minä aloitan kuukausien harkinnan (lue: vitkuttelun) jälkeen kantokykyluokkani keventämisen.

Silkasta urheudesta molemmille viisi tähteä, vaikka toteutuksessa on vielä paljon terästämisen varaa.

Instituution muistolle

Tämä lehtiuudistus on jotenkin hyvin suomalainen. Vakava juttu.

Hesari itse oli ladannut juhlavat odotukset tähän aamuun. Se on sinänsä ihan fiksua. Suomessa on niin vähän Hesarin kaltaisia instituutioita, että aina kun on mahdollista, kannattaa muistuttaa mieliin olevansa instituutio. Ettei luultaisi, että kyse on vain jonkin lehden visuaalisesta muutoksesta.

Ajatellaan vaikkapa Tamperetta. Jos ei se koko ajan korostaisi muulle Suomelle sitä, että se on Tampere, se olisi vain kaupunki muiden joukossa. Eikä kukaan ymmärtäisi mitä hauskaa on Sanna-Raipe Helmisessä. Esimerkiksi.

Ulkonäköpaineet ovat kovat nykyisessä maailmassa. Ulkonäköpaineilla tarkoitan tässä laajempaa käsitettä, joka sisältää paitsi haluttavuuden myös toimeentulomahdollisuudet.
On ymmärrettävää, että jojoiltu on. Hesarin johto on, työntekijät ovat.

Kyse ei todellakaan ole vain jonkin lehden visuaalisesta muutoksesta. Kyse on aikakauden lopusta. Paperin merkityksen vähenemisestä ja sen tunnustamisesta. Ei ihan helppoa. Paperihan on ollut Suomen suola ja Hesarin komeus sen merkki.

Siinä kokija missä lukija

Lukijana en kuitenkaan ajattele lehden kokoa kansantalouden tilan vaan oman käyttöliittymäni kannalta. Olen jo vuosia lukenut ilolla Dagens Nyheteriä, Svenska Daglbladetia ja Höblää tabloidina.

Tabloidi on selkeä, kätevä, mukana kulkeva. Vihdoinkin se loputon taistelu sitä muodotonta paperikasaa vastaan loppuu. Ja onhan Hesarilla jo takana muita visuaalisia kokeiluja ja onnistumisia: NYT ja Kuukausiliite. Mitä ihmettä ne siis hermoilee?

Vilkaistaanpa tulosta.

Yleisvaikutelma ensimmäisestä Tabloidista on hieman vaimea. Isossa lehdessä hienostunut taittoviivasto ja hentoinen sävytys korostivat lehden laatua. Nyt ne ikään kuin laimentavat tehoa, esimerkiksi etusivulla. Ei se ole helppoa, muutoksen teko.

Kokonaisuus on vielä epätasainen. Osioista ulkonäönkin puolesta tasapainoisin ja toimivin on A-osio. Tekstin ja kuvien suhde on hyvä. B-osion urheilu on suorastaan lennokas, mutta muutoin B:ssä on juttujen ja mainosten välillä epäsuhtaa. Mainokset lyövät useissa kohdin silmille.

Tämä epäsuhta on räikeimmillään C-osiossa, joka vaikuttaa muutenkin kaikkein keskeneräisimmältä, niin sisällöltään, sijoittelultaan kuin painotuksiltaan. Eikö kulttuurista olisi löytynyt nähtyjen oheen napakkaa ja hauskaa esseetä – typ Dagens Nyheter – osoittamaan, miten tärkeä alusta keskustelun herättämiselle tämä on? Entä onko perusteltua suoda aukeama sarjakuville näin suppeassa lehdessä?

Historia-osio on kiva ja tekijäkuvasto taittoineen liikuttavan kotitekoinen, varmaankin tahallisesti. Ihmisen näköistä porukkaa – oikein. Hauskaa, jos erikoisosioita jatkossakin tehdään. Takasivun ilmoitus nimeltä Liikutus on puolestaan taattua visuaalista Hesaria: tunteisiin vetoava ja näkyvä.

Mitäs me keventäjät

Hesari on dieettinsä rankimman vaiheen läpikäynyt. Minun alkaa illalla.

Elämäntaparemontti on tarkoitus tehdä keskinäisen kilpailun avulla, jota lähtökohtaisesti inhoan. Kuntoilua ja ruokavalioita. Omien rajojen etsintää ja sosiaalista painetta. Puuttuu vain autio saari ja rusketusraidat.

Eilen soitti rääkin pelottavan reipashenkiseltä kuulostava vetäjä ja käski laittaa kevyttä päälle. Kevyttä? Aikooko ne jo nyt punnita gramman tarkkuudella?

Mutta ehkä tämä kaikki kannattaa. Ehkä se sisäinen minä kestää tämän ja vain vahvistuu? Ajattelen, että näin ne on joutuneet siellä Hesarin johtoportaassakin toivorikkaasti päättämään.

Iso kysymys, molempien kohdalla: onko jo liian myöhäistä? Parin kuukauden päästä ajattelin palata asiaan, Hesarin ja minun. Siihen, miten keventyminen on edistynyt ja vaikuttanut oloon. Hesariin näkijänä, minuun lukijana.

Jera Hänninen & Jyri Hänninen: Haluatko todella kirjailijaksi? Matkaopas kirjamaailmaan. Helsinki-kirjat 2012

336 s.

  

Ivallinen katsaus suomalaiseen kustannusalaan.

Yksi asia on ainakin varma: Jera ja Jyri Hännisen Haluatko todella kirjailijaksi? ei ole tylsä kirja. Jos olet edes hitusen kiinnostunut kirjallisuudesta ja kustannusalasta etkä pelkää hetkittäistä myötähäpeän tunnetta, negatiivista elämänasennetta tai siellä täällä viliseviä paino- ja kirjoitusvirheitä, tähän kirjaan kannattaa tarttua. Haluatko todella kirjailijaksi? tarjoaa muutamat mojovat naurut kertoillessaan pikkuisia anekdootteja suomalaisesta kustannusmaailmasta. Kirjailijan urasta haaveilevalle se lyö luun kurkkuun ja vaaleanpunaisilta unelmilta katkaisee siivet.

Haluatko todella kirjailijaksi? on alanimensä mukaisesti matkaopas kirjamaailmaan. Se selvittää, kuinka ala toimii ja ketkä sitä pyörittävät. Alalle hamuavaa kirja varoittaa karuista realiteeteista, kuten köyhyydestä, kateudesta, epävarmuudesta, yksinäisyydestä ja arvostuksen puutteesta. Sekä kirjailijan että kustannustoimittajan työ näyttäytyy perin synkässä valossa: ainaista kiirettä, haukkuja, hylkykirjeitä, potkuja. Alkoholipitoiset juhlatkaan eivät ole aina pelkkä ilon aihe! Hännisten viesti on selvä: tälle alalle ei kannata lähteä, jos itsestään yhtään tykkää.

Se, kuinka suuri osa tästä kyynisyydestä kytkeytyy kirjoittajien henkilökohtaisiin pettymyksiin ja katkeruuteen, jää lukijan pääteltäväksi. Jyri Hänninen on työskennellyt WSOY:ssä kustannustoimittajana sekä Helsinki-kirjoissa kustannuspäällikkönä. Jera Hännisen esikoisromaanin (ja myös ainoan romaanin) ilmestymisestä on aikaa seitsemisen vuotta.

Siinä missä Haluatko todella kirjailijaksi? -kirjan kustantaja Helsinki-kirjat saa mairean esittelyn, moni muu kustantamo kylvetetään kritiikissä ja ivassa. Objektiivisuus on valitettavasti koetuksella. Millainen kirjasta olisi tullut, jos sen olisikin kirjoittanut ja kustantanut joku muu?

Opus on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa varoitellaan kirjailijuuden vaaroista kertomalla Pertistä – kuvitteellisesta häiskästä, joka on aina halunnut kirjailijaksi, täsmällisemmin runoilijaksi. Tarina tiivistettynä: Pertillä ei ole helppoa. Kustantamon yhteydenottoa saa odottaa ikuisuuden, kustannustoimittaja ei ymmärrä runojen syvyyttä, ennakkomaksut ovat säälittävän pieniä, kirjamessuilla Perttiä on kuuntelemassa vain kolme ihmistä. Kaiken kukkuraksi kustantamo patistaa Perttiä avaamaan vaatekaappinsa naistenlehdille ja menemään Facebookiin. Kirjailijana olo ei elätäkään, joten Pertin on palattava päivätyöhön. Mikä pettymys!

Toinen osa – joka vie kirjasta reilut 270 sivua – on aakkostettu sanasto kustannusmaailmasta. Sanahakemisto ei ole täydellinen, eivätkä kirjoittajat ole siihen pyrkineetkään. Jotkut valinnat silti hieman ihmetyttävät. Minne on unohtunut esimerkiksi Sammakko-kustantamo? Hakemisto tarjoilee sekä hömppää että hyödyllistä tietoa kirja-alasta. Se antaa myös konkreettisia vinkkejä aloittelijoille. Nyt tiedän, että paras riviväli käsikirjoitukselle on 1,5 tai 2. Alan myös hiljalleen ymmärtää, etteivät saatekirjeeseen liitetyt bikinikuvat välttämättä takaa kustannussopimusta.

Hakemisto on kirjoitettu viihdyttävästi, joten järjestelmällinen lukeminen A:sta Ö:hön ei tunnu lainkaan puuduttavalta. Sen sijaan heikko viimeistely harmittaa: oikolukeminen on tainnut kaikessa kiireessä unohtua. Tämä on surullinen (ja pakko myöntää myös hieman koominen) esimerkki siitä, mitä Hännisetkin läpi kirjan kritisoivat. Laatua ei enää arvosteta, vaan raha ja tehokkuus ratkaisevat nykyään kustantamoissakin.

Hänniset tuovat hanakasti esiin juuri kustannusalan negatiivisia puolia. Säästötoimet, organisaatiouudistukset, jatkuvat yt:t ja ulkoistamisbuumi saavat syystäkin kritiikkiä. Kirjoittajien mukaan kustantamoissa työskentelee yhä vähemmän sellaisia ihmisiä, jotka ymmärtävät hyvän kirjallisuuden päälle. Nyt kustantamojen käytävillä kopistelee menemään jees-tyyppejä, kovapalkkaisia paskanpuhujakonsultteja, puppulausegeneraattoreita ja Excel-miehiä, jotka ymmärtävät taloutta mutteivät kirjallisuutta.

Nimiä säästelemättä Hänniset kertovat, ketkä alan toimijoista ovat pidettyjä ja osaavia ja ketkä eivät. Pilkan kohteeksi joutuu mm. Anna Baijars, jonka toimitusjohtajakaudella WSOY:ssä aloitettiin laajat yt-neuvottelut. Kirjoittajat arvelevat Baijarsin uran olevan ohi. Nykytiedon valossa tämä tuntuu hassulta: Baijars nimitettiin Gummeruksen kustannusjohtajaksi tammikuun 2013 alussa.

Haluatko todella kirjailijaksi? päättyy Sofi Oksasen laatimaan huoneentauluun. Siinä Oksanen antaa neuvoja kirjallisuusagentin valitsemiseen ja agenttisopimuksen solmimiseen. Varmasti ihan päteviä vinkkejä, mutta aika kömpelösti huoneentaulu muuhun kokonaisuuteen sopii. Haiskahtaa myyntikikalta: Oksasen nimi on präntätty kirjan kanteenkin.

Arne Bellstorf: Baby’s in Black. Astrid Kirchherrin & Stuart Sutcliffen tarina.
Suomentanut Seppo Lahtinen.
Sammakko 2012. 214 sivua.

  

Sarjakuvaromaani toistaa uskollisesti Beatlesin legendan alkuvaiheet.

Monien muiden 1960-luvun alun saksalaisnuorten tapaan Astrid Kirchherr oli kiinnostunut ranskalaisesta eksistentialismista. Parikymppinen hampurilainen taideopiskelija pukeutui mustiin ja haaveili pariisilaiselämästä Sartren ja de Beauvoirin tyyliin. Englanninkielistä maailmaa samoihin aikoihin villinnyt rock’n roll oli hänelle vierasta, kunnes hän ystävänsä painostuksesta uskaltautui rähjäiseen kellariklubiin pahamaineisella Reeperbahnilla ja näki jotain, mikä muutti hänen elämänsä: tuntemattoman englantilaisen The Beatles -yhtyeen keikan. Astrid Kirchherristä tuli yhtyeen ystävä, tukihenkilö ja hovivalokuvaaja; basisti Stuart Sutcliffelle hänestä tuli muutakin. Pari kihlautui vain kuukausia ensitapaamisen jälkeen vuonna 1960. Sutcliffe jätti yhtyeen ja asettui Hampuriin, jossa hänestä kehkeytyi lupaava kuvataiteilija.

Tämä tarina toistetaan uskollisesti jokaisessa Beatlesin varhaisvaiheita käsittelevässä historiikissa Wikipediasta aina Mauri Kunnaksen Piitles-sarjikseen. Nyt se on saatavilla sarjakuvaromaanimuodossa. Juuri muuta saksalaisen Arne Bellstorfin teos Baby’s in Black ei sitten sisälläkään – vain monesta lähteestä tutut historialliset tapahtumat, ei tulkintoja saati uusia yksityiskohtia.

Vaikka Bellstorf  (s. 1979) haastatteli Kirchherriä (s. 1938) teostaan varten ja päähenkilönä on Astrid itse, ei tarina pyri ravisuttamaan legendaa. Kirchherrin mainetta ikonisen Beatles-tukkatyylin keksijänä sentään oikaistaan: tämä tosiaan leikkasi poikaystävälleen uuden hiusmallin, mutta haluaa korostaa kopioineensa vain taidekoulukavereidensa kampauksia. Myös Beatlesin kuuluisaksi tekemä kaulukseton puku olisi tarinan mukaan ensimmäisen kerran nähty morsiamensa vaatekaapilla käyneen Sutcliffen yllä. Muistetaan Kirchherr sentään muustakin – hän muun muassa otti Beatlesista kuuluisan varhaisen bändikuvan autiossa huvipuistossa.

Baby’s in Black -sarjakuvaromaanin tarina ei siis noudattele mitään keksityn tarinan lakeja, vaan etenee melkoisen tasaisesti, suorastaan junnaavasti. Vähemmälläkin dokumentaarisuuden korostuksella olisi ehkä pärjätty. Välinettään Bellstorf kuitenkin käyttelee taitavasti, ja teos tarjoaa muutaman hienon sarjakuvahetken. Piirrostyylissä on veikeyttä ja herkkyyttä, joka sopii erityisesti Astridin ja Stuartin rakkaustarinan vaiheisiin ja teosta kauniisti rytmittäviin unijaksoihin. Siellä täällä on kuvallisia viitteitä Kirchherrin oikeisiin valokuviin ja kuuluisiksi tulleisiin Beatles-poseerauksiin. Erityisesti Lennonin ja McCartneyn kasvonpiirteet tuntuvatkin nykyisin melkein jo valmiiksi sarjakuvapiirtäjän tekemiltä karikatyyreiltä.

Muita tarinan mieshenkilöitä on välillä vaikea erottaa toisistaan, mutta aikalaisten unohtumattomaksi kuvaama Astrid Kirchherr lyhyessä vaaleassa tukassaan on kuvasta toiseen totisen suloinen, varsinainen eksistenssiangstin mannekiini. Valokuvaajalady tuntuu tehneen nuoreen sarjakuvaelämäkerturiin syvän vaikutuksen.

Kirchherrin ja Stuart Sutcliffen suhteen alkuaikoja vaikeutti kielimuuri, jonka Bellstorf säilyttää teoksessaan. Suomentaja Seppo Lahtinenkin on kääntänyt vain saksankieliset puhekuplat; Beatlet puhuvat suomennoksessakin paksua Liverpoolin murretta ja kontaktia yrittävät saksalaiset tönkköenglantia. Ratkaisu on hauska ja havainnollinen, vaikka laimenee loppua kohti.

Teoksen loppu on traaginen, kuten oli tämän rakkaustarinan päätös oikeastikin. Siksi kai tarina soveltuukin niin hyvin yhä uudestaan kerrottavaksi.

Seppo Lahtinen on kirjoittanut – tai, kuten itse tunnustaakin, leikannut ja liimannut – suomennokseen loppusanat, joista olisin mieluummin lukenut Astrid Kirchherrin myöhemmistä vaiheista kuin Beatlesin Hampurin-ajoista.

Kanadalaisen Guy Maddinin avantgarde-balettielokuva Draculasta räjäytti potin Loikka-festivaaleilla, itseoikeutetun Pinan lisäksi. Digivallankumouksen ja 3D-tekniikan ansiosta tanssielokuva elää uutta kultakauttaan, mikä näkyi myös lyhytelokuvista.

Kuudetta kertaa järjestetty Loikka on tärkeä lisäys pääkaupunkiseudun runsaaseen elokuvafestivaalijatkumoon. Pääosin 2000-luvulla valmistuneista lyhytelokuvista muodostunut ohjelmisto pureutui länsimaiseen tanssielokuvaan. Lukuisat maailmanensi-illat tarjosivat esimakua tulevasta.

Kruununjalokivenä pitkien elokuvien joukossa oli Suomessakin levitetty, 3D-tekniikalla kuvattu Pina (2011). Wim Wendersin ohjaus edesmenneestä nykytanssin jättiläisestä Pina Bauschista on merkittävin pitkä elokuva tanssillisesta liikkeestä sitten Powellin ja Pressburgerin Punaisten kenkien (1948). Kokeneen, itsenäisen taide-elokuvaohjaajan käsissä 3D muuttuu rahastukselta haisevasta spektaakkelista elintärkeäksi tavaksi kuvata ihmisliikkeen anatomiaa. Pinan nähtyään ymmärtää, kuinka tanssivien kehojen ulottuvaisuus tulee todella esiin vasta kun syvyys otetaan mukaan kuva-alaan.

Tanssielokuvassa pääosassa on liike. Se kuljettaa kerrontaa puheen sijaan. Tanssielokuva mielletäänkin usein ennemmin kokeilevan elokuvan ja lyhytelokuvan kuin pitkän, aristoteelisen draaman kaaren mukaisen näytelmäelokuvan joukkoon. Tanssielokuva voi parhaimmillaan olla kuin loistava lyhytelokuva, joka toteuttaa yhden ideansa hyvin. Musiikki on olennainen osa tanssia, joten musiikkivideoilla ja tanssielokuvilla on luontainen yhteys.

Tanssi koettelee ihmiskehon fyysisiä rajoja. Silti useimmissa tanssiteoksissa, esimerkiksi maailman tunnetuimmassa baletissa Joutsenlammessa, taustalla on perinteinen narratiivi, traaginen rakkaustarina. Tanssi ei ole tyhjää liikettä vaan ilmaisukeino. Tanssielokuvat kertovat usein jonkin tarinan, joka ylittää pelkkien yksittäisten kehollisten liikkeiden summan.

Tanssi on ollut osa elokuvaa alkuajoista lähtien. Tanssi- ja laulukohtauksia sisältävä musikaali on ollut suosittu genre ympäri maailman, mutta elokuvahistorian kaanon mainitsee erityisesti yhden varhaisen, eroottisen esimerkin.

Tanskalaisen mykkäelokuvatähden Asta Nielsenin tanssi lyhytelokuvassa Afgrunden (1910) muistuttaa osuvasti siitä, miksi tanssielokuva on räjähtänyt kasvuun vasta aivan viime vuosina.

Raskas ja kallis 35 millimetrin kamera seisoo tönkkönä paikallaan. Hurmeisen kohtauksen ainoa liike lähtee Nielsenin lantiosta, joka vispaa vääjäämättömästi paaluun sidotun uhrin ympärillä. 17 vuotta myöhemmin Brigitte Helm tanssi diabolisesti Fritz Langin sensaatiomaisten näkyjen scifiklassikossa Metropoliksessa. Kohtauksen elokuvallinen kieli on jo selvästi Afgrundenia kehittyneempää – on lähikuvia, päällekkäisyyksiä ja häivytyksiä –  mutta se on luotu suurimmaksi osaksi jälkikäteen leikkauspöydällä. Kamera ei vieläkään liiku.

Vasta digitaalisten, halpojen ja kevyiden kameroiden yleistyminen on luonut kukoistavan, omintakeisen tanssielokuvan genren. Esimerkiksi Linda Söderholmin ohjaamassa Helsinki Freezingissä (2011) kalansilmälinssillä varustetut kamerat kieppuvat villisti break dance -tanssijoiden kanssa Töölönlahden jäällä. Tanssijoihin kiinnitetyt kuvauslaitteet ovat yksi tapa välittää tanssin ainutlaatuinen liike katsojille.

Ruotsalainen Burning the City (2011) edustaa perinteisempää, West Side Storysta (1961) ammentavaa tanssielokuvan alagenreä, jossa kamera seuraa ihmisten liikkumista katutilassa ja perinteinen, passiivinen katsoja-elokuva-suhde säilyy. Metroon kiiruhtavista ihmisistä inspiroitunut Last Stop (USA, 2012) ja doppelgängereita sisältävä Mirrors (Kanada, 2012) sen sijaan herkistivät ja suorastaan kiskoivat penkistä mukaan liikkumaan. Mirrorsin pelkistetty modernin tanssin koreografia, tanssijoiden androgyyniset kampaukset, asut, leikkauksen rytmi ja tarina muodostivat saumattoman taiteellisen kokonaisuuden. Molempien elokuvien näytökset olivat maailmanensi-iltoja.

Joskus liika säyseys kostautuu. Kansanmusiikin säestämä Menuett (2012) tuntui liian arvattavalta, mutta se iskee epäilemättä pohjoista suo-eksotiikkaa romantisoiviin maailmalla. Bachin pianosävellyksiä Burning Man- teknofestivaaleilla kuvattuun kaitafilmimateriaaliin yhdistävä Chromatic Revelry (2012) oli joukon ainoa selvästi ylipitkä ja aliajateltu teos. 1960-luvun amerikkalainen pornografian vastainen uutisfilmi joutuu ihan hauskasti naurunalaiseksi viittomakielestä tanssia luovassa Public Servicessä (2011). Osuvin tanssielokuva nauroi itselleen: yhdysvaltalainen Return to the World of Dance (2012) antaa käytännön vinkkejä siitä, miten luoda helpoiten postmodernia tanssia arkisista askareista, kuten paahtoleivän voitelusta.

Sitten oli Guy Maddinin Dracula: Pages from a Virgin’s Diary (2002). Ihailtavaa, että Loikka nosti kanadalaisen Maddinin kokeellisen elokuvaversion Royal Winnipeg Ballet’n esittämästä tanssiteoksesta yhdeksi pääelokuvistaan. Suomessa Maddinin pääosin lyhytelokuvista koostuvasta tuotannosta on festivaaleilla nähty ainakin dokumentti My Winnipeg (2007) ja surrealistinen gangsteriseikkailu Keyhole (2011).

Keyhole perustuu löysästi saman sankaritarinan kahteen inkarnaatioon, Homeroksen Odysseiaan sekä James Joycen säkenöivään Odysseukseen. Dracula: Pages from a Virgin’s Diary perustuu myös mutkan kautta romaaniin, Bram Stokerin Drakulaan. Maddinin elokuva on kaikkea muuta kuin kirjallinen, lukuunottamatta korneja, valkokankaalle tämän tästä lätsähtäviä väliotsikoita, jotka iskevät purevan piikin muodissa olevaan muukalaisvihamielisyyteen. Myös komean Wei-Qianq Zhangin roolitus Draculaksi korostaa päähahmon eksoottista viettelevyyttä.

Idiosynkraattinen kuvaus ei näytä baletissa tärkeitä tanssijoiden kehonosia, kuten nilkkoja, elokuvan alkupuolella. Maddin on rakentanut tanssielokuvansa aivan ilkikurisesti: tanssia on paikoin mahdotonta nähdä lähikuvilta ja moninaiselta visuaaliselta tulitukselta. Kohtaukset ovat vahvasti tyyliteltyjä, osin ylivalaistuja ja kuva rakeista. Usein kuva-alan yläreuna on pehmeän epätarkka. Värimaailman määräävä sävy vaihtuu tämän tästä filttereillä seepiasta violettiin, keltaiseen ja siniseen. Varjot ovat mustavalkokuvalle tyypillisen dramaattisia. Kamera vuoroin syöksähtää, hurjistuu ja taas vetäytyy. Maddinin tyyli lyö yli tietoisen provokaation.

Avantgarde-ote onnistuu. Dracula: Pages from a Virgin’s Diary pilkkoo klassisen tanssin epäsymmetrisiin osiin ja miksaa palat uusiksi. Syntynyt elokuva tavoittaa baletin tunnelatauksen. Samalla se luo nokkelan synteesin tyylistä ja sisällöstä.

Mykkäelokuvan kultakaudella meikit, ilmeet ja eleet olivat hyvin ekspressiivisiä ja teatraalisia, suoraan teatterien lavoilta adoptoituja. Nykykatsoja tarkkailee ajan tähtien, kuten edellä mainittujen Asta Nielsenin ja Brigitte Helmin roolisuorituksia usein tyylikeinon vieraannuttamana, liioittelulle hymyillen.

Guy Maddin leikkii samalla etäännyttävällä efektillä. Sen sijaan, että subjektit jäisivät 1910-luvun mykkäelokuvan (tai valtavien esityslavojen) tavoin kaukaisiksi, Maddin törmäyttää heidät päin kameran linssiä. Kolmen kosijan ja Draculan jahtaaman Lucy-neidon (Tara Birtwhistle) epäily, hurmos ja tuska purskahtavat valkokankaalle. Gustav Mahlerin klassisten sävellysten itämaiset vaihtelut voimistavat traagisen tummasävyistä satua.

Kaksi Sylvin toimittajaa teki kierroksen uusiin ja laadukkaiksi kehuttuihin kahviloihin Helsingissä. Kokemus sisälsi somia sisustuksia, taideteoksia, herttaisia kahvilanomistajia, suussa sulavia makunautintoja – ja kahvitärinöitä.

The Exhibitionist  – Museokadun uusi helmi

Jokunen kuukausi sitten avatussa The Exhibitionist -kahvilassa on nimensä (suom. ekshibitionisti, vilauttelija) vastaisesti hienovaraista viehätystä.

Ranskalainen Grégoire Thomas ja suomalais-japanilainen Yuki Miyagi tarjoilevat The Exhibitionistissa vain sitä mistä he itse pitävät. Kahvit tulevat varmasta lähteestä: Kaffa Roasterysta. Kaikki tarjottava valmistuu kahvilan takahuoneessa. Menu vaihtuu sen mukaan, millaista herkullista raaka-ainesta kaupungista kulloinkin löytyy. Tomaatti-mozzarellaquichessa onkin ihanan ranskalainen keveyden tunne.

Mainosalaan kyllästynyt pariskunta etsi paikkaa unelmalleen kahvilasta useammasta Euroopan maasta.  Museokadun sympaattinen tila löytyi kuulemma aivan sattumalta ja tuntui heistä heti oikealta.

The Exhibitionists on kaunis ja käytännöllinen. Kuitenkin mukavinta sisään tullessa on henkilökunnan hymy, josta esteetikkoina ja helsinkiläisestä palvelukulttuurista vammautuneena erityisesti nautimme.

Yuki Miyagi ja Grégoire Thomas, The Exhibitionistin hyväntuulinen omistajapari.

The Exhibitionist on pieni, mutta toimiva. Leveät puiset pöydät on tehty erityisesti läppärillä työskentelyä tai sanomalehden lukemista varten saman korttelin ”puusedän” toimesta. Myös nopea wifi helpottaa työskentelyä. Tarjolla on kirjaa ja hieman myyntiartikkeleitakin.

Seinää koristaa tämän hetkinen näyttely, Laura Pehkosen herkkä mosaiikkityö.

Itse Museokatu tekee toiseen, vallilalaiseen toimittajaan vaikutuksen: Milloin tästä kadusta on tullut näin viehättävä? Gourmet-puoteja ja käsityöläisiä, aivan kuin pieni pala Kööpenhaminaa!

Selityskin seuraa: Museokatu menee kuulemma kiinni neljältä, joten siksi toimittaja ei ole ennen huomannut kuinka eläväinen katu on päiväsaikaan.

Onneksi The Exhibitionistissa voi istua vähän pidempään!

Osoite: Museokatu 28
Aukioloajat: ma -suljettu, ti-pe 10 – 20, la-su 10 – 18

Johan & Nyström – Joogikaverin tekemää raakakakkua

Maistetaanpa nyt raakakakkua! Tyrnikakussa on jännittävän kirkkaan oranssi kuorrutus, joka sai meidät valitsemaan sen. Kapea kakkupala maistuu murealta ja herkulliselta.

Toinen kakkupalamme, maapähkinöin koristeltu porkkanakakku, on mehevä.

”Joogikaveri tekee kaikki raakakakkumme. Ne ovat vegaanisia ja niitä ei paisteta yli 50 asteessa”, kertoo barista Robin Falck.

Kahvilasta saa myös raakasuklaata. Muuten myynnissä on muun muassa sämpylöitä, jotka täytetään kun tilaus on tehty.

Johan & Nyströmin barista Robin Falck tuntee kahvin salat.

Johan & Nyström on Ruotsin isoin kahvin ja teen pienpaahtimo. Helsingin konseptiputiikki ja showroom sijaitsee meren äärellä Katajanokalla. Vuosi sitten ovensa aukaissut kahvila on avattu uudestaan viime joulukuussa remontin jälkeen.

Paikassa on tyylikäs ja värikäs sisustus, ja tiiliseinä luo kotoisaa tunnelmaa. Pöytiä löytyy seitsemän, pari niistä sijaitsee parvella.

”Kahvimme tehdään artesaanityönä. Valmistamme kaikki suodatinkahvit käsin ja kuppi kerrallaan”, Falck sanoo.

Johan & Nyströmissä myytävästä kahvista 80 prosenttia tulee suoraan viljelijöiltä.

”Näin voimme maksaa viljelijöille enemmän sekä saamme tuoreimmat kahvipavut.”

Kahvilan yhteydessä on kahvi- ja teekauppa. Siellä tarjotaan baristan koulutusta. Kahvila suosii luomua ja lähituotteita.

Opimme Falckilta yhden niksin, josta on – veden juonnin lisäksi – hyötyä erityisesti tällaisella kahvilakierroksella:

”Banaanin syöminen auttaa kahviövereihin.”

Osoite: Kanavaranta 7 C, 00160 Helsinki
aukioloajat: ma-pe 9-18, la 10-17, su 10-17

Signora Delizia – Pala Italiaa Katajanokalla

Katajanokalla sijaitsee Johan & Nyströmin lisäksi vuosi sitten avattu pieni kahvila ja herkkupuoti Signora Delizia.

”Iloisen rouvan” seinillä on vaihtuva taidenäyttely, jossa on nyt esillä Pasi Seppälän balettitanssija-aiheisia maalauksia. Kodikasta tunnelmaa luovat kukkakankaiset nojatuolit, koristetyynyt, koriste-esineet ja kynttilät – sekä tiiliseinä täälläkin.

Yritystä pyörittävä suomalais-italialainen pariskunta, Tytti Arponen ja Vincenzo Trunfio, tuovat itse suurimman osan tuotteista Italiasta pieniltä yrityksiltä. Hyllyillä on myynnissä paljon vegaanisia ruokia ja luomutuotteita.

Viisi vuotta sitten Suomeen muuttanut Trunfio esittelee puodissa myytäviä erikoisuuksia kuten kirsikkatomaateista tehtyä tomaattisosetta, käsintehtyjä leipätikkuja, vegaanista suklaalevitettä, Italian parhaaksi äänestettyä käsintehtyä Fusilli-pastaa, appelsiininkuoria suklaakuorrutteella ja (vegaanista) pistaasipestoa, jota ei myydä muualla Suomessa. Tuolilla jököttää neljän kilon Panettone-kakku, joka tulee kolmen italialaisveljeksen leipomosta.

”Monet tuotteidemme reseptit ovat traditionaalisia, samoin tuotantotavat”, Trunfio selittää englanniksi.

Seinässä lukeekin kyltissä ”slow food”.

Mitä herkkuja! Tällaisessa puodissa saa varmaan maksaa itsensä kipeäksi?

”Ei, meillä on halvemmat hinnat kuin vaikka Stockmannilla. Tutustutamme ihmiset uusiin tuotteisiin kohtuullisin hinnoin”, Trunfio vastaa.

Myynnissä on myös muutamia design-tavaroita kuten Top Moka –merkin posliinisia, värikkäitä kahvilaitteita. Kaupassa on noin kerran kuukaudessa musiikkiesitysilta.

Kuuden istumapaikan kahvilasta saa kahvin ja teen lisäksi muun muassa kakkupaloja ja omistajien itse tekemiä täytettyjä leipiä. Ulko-ovi käy koko ajan, joten asiakkaita tuntuu riittävän.

Osoite: Satamakatu 5, Katajanokka
Aukioloajat: ma-to 8-18.30, pe 8-18, la 10-18, su 11-18

Mille Mozzarelle – Voihan tuhat mozzarellaa sentään!

Vasta joulukuussa avattu Mille Mozzarelle on lounasaikaan täynnä iloista puheen pulputusta. Boheemin trendikkäiden nuorten aikuisten työ- ja kaveriseurueet ovat vallanneet pienen kahvilan.

Valkosävyisen kahvilan sisustus on raikas ja pelkistetyn tyylikäs. Seinillä on mustavalkoisia taidevalokuvia Italiasta.

”Pääjuttumme on nyt lounas”, kertoo paikan omistaja Lorenzo Dotson-Smith.

Hän ja keittiössä hääräävä kokki ovat yhdessä remontoineet koko paikan.

”Aloitimme (Dotson-Smith ja kahvilan kokki) vuonna 2010 joulukuussa joululahjalaatikoilla. Aloin tuoda Suomeen italialaisia ruokia. Sitten menimme markkinoille myymään tuotteitamme. Tuli mieleen, miksi emme alkaisi tuoda Italiasta myös juustoja ja viinejä. Perustimme Albertinkadulle pop up –ruokakaupan, joka olikin pystyssä puolitoista vuotta”, Dotson-Smith kertoo.

Nyt Pursimiehenkadulle on tuotu kauppahylly ja kahvila, jolla on myös anniskeluoikeudet. Lounaalla on joka päivä kaksi kymmenen euron hintaista vaihtoehtoa, joista toinen on kasvisruoka, joka ei tosin välttämättä ole vegaaninen. Täytetyn foccaccion voi tosin tilata aina vegaanisena. Liha, kuten peura ja lammas, tulevat lähituottajilta.

Toinen toimittajista syö lounaaksi paahtopaistin, joka tulee hyvin ohuina suikaleina runsaan, oliiviöljyisen ja rapean salaattiannoksen kanssa. Lisäksi olisi tosin kaivannut perunaa tai riisiä, mutta tämä annos sopiikin näköjään karppaajalle. Cappuccinossa on pehmeä maku ja ihanan paksu maitovaahdotus.

Dotson-Smith on syntyjään italialainen. Maahanmuuttajilla tuntuukin olevan nyt paljon annettavaa helsinkiläiselle kahvilakulttuurille.

Sydämellisen oloinen Dotson-Smith on asunut Suomessa jo kymmenen vuotta ja puhuu hyvää suomea.

”Puhun töissä ihmisten kanssa joka päivä suomea.”

Kahvilaa voi varata myös yksityistilaisuuksiin.

”Kun jokin asia menee pieleen, niin poikani kiroaa ’mille mozzarelle!’ eli tuhat mozzarellaa.”

Siitä siis paikan nimi. Mozzarella-juusto tuo kuulemma myös mieleen valkoiset Muumit, ja niinhän se on.

Huomion kiinnittää se, että pois lähtiessä joka ikinen asiakas huikkaa Dotson-Smithille kiitoksen hyvästä ruuasta.

Osoite: Pursimiehenkatu 7, Punavuori
Aukioloajat: ma 11-15, ti-to 11-18, pe 11-21, la 11-21, su 11-15
Lounas arkisin klo 11-15, brunssi la ja su klo 11-15