Kategoria: Elämäntapa

Suomi-alternativen legenda Janne Westerlund esiintyy Sylvi-klubilla perjantaina 5.4. Nyt hän puhuu Sylvin Minna Uimoselle.

Kuvat: Nauska

Oran on kaupunki Välimeren rannalla Luoteis-Algeriassa. Berberin kielellä se tarkoittaa kahta leijonaa. Oran on myös monen bändin multi-instrumentalisti Janne Westerlundin viime syksynä ilmestyneen debyyttisoololevyn nimi. Kysyin Westerlundilta, mitä Oran merkitsee hänelle.

”Aivan yksinkertaisesti pidän sanan soinnista, siinä on neljä kirjainta miellyttävässä järjestyksessä. Joskus pelkkä sana itsessään, merkityksistään riisuttunakin tai ehkä nimenomaan juuri silloin, pystyy herättämään todella voimakkaita mielikuvia. Se, että Oran on myös kaupunki, jossa en koskaan ole käynyt ja josta en tiennyt yhtikäs mitään, sopi minulle mainiosti valitessani nimeä levylleni. ”

Oran vie kuulijan mukanaan, meditatiivisille matkalle juurevaan maailmaan, jossa basso ja akustinen teräskielikitara soivat. Rytmillisesti vaihtelevaa, pääosin hidastempoista ja rauhallisen kaunista äänimaisemaa rakentaa oleellisesti myös herkkä laulu melodioineen, sävyineen ja sanoituksissa kerrottuine tarinoineen.

Janne Westerlund tunnetaan myös yhtyeistä kuten Plain Ride, Sweetheart, Circle, sekä Pharaoh Overlord. Joitakin lista voi hengästyttää, mutta Westerlundille moninaisuus on osa luovan työn rikkautta.

”On onni saada soittaa niinkin erilaisissa bändeissä kuin vaikkapa Circle ja Plain Ride. Ja kyllä niitä tulee lähestyttyä hieman eri vinkkeleistä, vaikka rokkiahan se kaikki onkin. Circle on semmoinen ihmistornado, joka yllättää kaiken muun lisäksi myös soittajansa ja jonka jälkeen ei maisemassa ole muuta kuin kaatuneita aitoja ja pari rekkaa väärinpäin. Plain Ride taas perustuu enemmän tekemiini biiseihin ja niiden toteuttamiseen rehevällä yhteissoitolla”, hän kertoo.

Kokeellisuus  ja genrerajojen ylittäminen, ellei lakoon laittaminen, ovatkin Westerlundille olennainen osa musiikin teon prosessia.

”Vaikka itselläni olisi vain yksi ainoa bändi tai ei bändiä ollenkaan, en varmasti haluaisi sitoutua yhteenkään genreen tai lakkaisi kokeilemasta mitä esimerkiksi kitaralla tai lauluäänellä voi tehdä.”

Sooloprojektia Westerlund ei mitenkään erityisesti suunnitellut, huomasipa vain jossain vaiheessa, että biisejä tehdessä alkoi kertyä myös materiaalia, joka toimi selvästi paremmin yksikseen soitettuna.

”Lopullinen sysäys taisi olla muutama vuosi sitten kun Tolosen Arttu (Giant Robot, Black Audio, Them Bird Things, Riitaoja jne.) suurin piirtein nenäkarvoista veti mut banjosoolokeikalle. Ja vielä lämppäämään Lännen-Jukkaa. No mähän olin tutiseva amatööri mutta sen jälkeen oli helpompi uskaltaa”, Westerlund muistelee.

Heittäytyminen ja itsensä alttiiksi paneminen ovat hänelle olleet aina osa esiintymistä. Ennen keikkaa jännitytään ja keskitytään. Esiintymisjännitys myös palkitsee.

”Esiintyminen on vastenmielistä ja ihan parasta”, Westerlund summaa.

Palataanpa vielä biisintekoon. Oran-levyllä Westerlund kertoo intensiivisiä ja vahvoja musiikillisia tarinoita. Kysyn häneltä, miten sellaisia tehdään.
”En usko ahkeruuteen, olen enemmänkin kuin joku lihansyöjäkasvi, joka monttu auki odottaa että se kärpänen laskeutuu. Mulla saattaa olla jokin löyhä aihio mielen reunoilla kuukausia tai pahimmillaan vuosia ennen kuin se napsahtaa kohilleen, mutta sitten valmista kamaa syntyykin nopeasti.”

Kuulostaa hyvin intuitiiviselta. Westerlund toteaakin, ettei prosessia oikein voi hoputtaa eikä ohjata ulkopuolelta järkeillen. Ellei sitten halua tulokseksi puisevuutta.

”Kyllä mä toivon, että lauluissa olisi sellaista painoa ja latausta, joka kestäisi useammankin kuuntelun.”

Kyllä kestää. Oran vain paranee kuuntelukertojen myötä.

Janne Westerlund esiintyy Sylvin 1-vuotisklubilla Nosturin alakerrassa perjantaina 5.4. klo 22:00.

(Trouble With the Curve, USA 2012)
O: Robert Lorenz
N: Clint Eastwood, Amy Adams, Justin Timberlake, John Goodman
K12
Ensi-ilta 23.11.

  

Tämä elokuva tekee Clint Eastwoodin katsomisesta vaikeaa.

Robert Lorenz on toiminut Clint Eastwoodin apulaisohjaajana ja hänen tuotantoyhtiönsä luottomiehenä. Samainen tuotantoyhtiö on taustalla Lorenzin ensimmäisessä pitkässä ohjauksessa Takaisin pelissä.

Elokuvan pääosaa näyttelee itse Eastwood. Hän on Gus, atlantalaisen baseball-joukkueen legendaarinen kykyjenetsijä. Gusin näkö on alkanut huonontua, mutta hän ei ole kertonut asiasta edes tyttärelleen Mickeylle (Amy Adams). Mies kun ei pidä hankalista keskusteluista.

Keskiössä onkin isän ja tyttären kitkaisa suhde. Lakitoimistossa nousujohteista uraa tekevä Mickey saa vihiä isänsä ongelmista ja lykkäytyy tämän mukaan Pohjois-Carolinaan lukiolaispelaajia värväämään. Peli on Mickeylle tuttu ja rakas, sillä äitinsä kuoltua hän kiersi kenttiä isänsä mukana. Baseball on turvallinen alue, toisin kuin tunteet.

Itse peli, päähahmojen ammatilliset kriisit sekä romanssikuvio Mickeyn ja nuoren kykyjenetsijän Johnnyn (Justin Timberlake) välillä ovat ennalta-arvattavaa perusviihdettä.

Koska kaikkien kykyjenetsijöiden tiirailema lukiolaispoika on ikävä ihminen, katsoja tietää, että tämä saa jossain muodossa nokilleen. Ja koska Mickey ja Johnny ovat kivannäköisiä sinkkuja, katsoja tietää, että heidän välillään vielä sutisee. Eikä katsojan odotuksia petetä, mutta ei niitä myöskään ylitetä.

Kaikki tämä on tavallaan nähty ennenkin, mutta Clint Eastwoodin kohdalla toisto jo vaivaannuttaa. Hän näyttelee jälleen kärttyistä ja itseensä käpertynyttä ukkelia, jolle nuori – tällä kertaa oma tytär – tarjoaa uutta mahdollisuutta tunnesiteeseen toista ihmistä kohtaan. Käsi ylös, jos tämä muistuttaa mielestäsi Gran Torinoa.

Isän ja tyttären välisiä kipupisteitä selitetään keittiöpsykologin innolla ja kaivellaan haudankaivajan hartaudella. Lopussa varmasti itkettää. Osin siksi, että elokuvantekijät vetelevät nyyhkynaruja, osin siksi, että Eastwood on raahattu kameran eteen tämän takia.

(USA 2012)
O: Derek Gianfrance
N: Ryan Gosling, Bradley Cooper, Eva Mendes, Rose Byrne, Ray Liotta
K12
Ensi-ilta 29.3.

  

Maanläheinen rikosdraama kertoo isistä ja pojista. 

Derek Cianfrance löi itsensä läpi rajulla parisuhdedraamalla Blue Valentinella (2010), joka Suomessa on nähty vain dvd:llä. The Place Beyond the Pines on yhtä raju, mutta selvemmin rikosdraama.

Mikään dekkari runollisesti nimetty The Place Beyond the Pines ei ole, vaan pikemminkin suuren amerikkalaisen draaman parhaiden perinteiden mukaan tehty tarina rikoksesta. Ryan Gosling on sekava, mutta sekavuutensa hiljaisuuden alle kätkevä moottoripyörätemppuilija, joka elokuvan alussa törmää vanhaan hoitoonsa ja saa kuulla melkein vahingossa, että hänestä on tullut isä. Yritys ottaa vastuuta aiheuttaa tragedian – tai oikeastaan niiden ketjun.

Elokuva vaihtaa puolessa välissä fokusta tehdäkseen sen vielä kerran loppupuolella. Näkyviin tulevat pienten tekojen suuret vaikutukset, ja Gianfrancen elokuva alkaa vahvasti  muistuttaa Iñárritun Babelia, mutta on sitä maanläheisempi ja vähemmän filosofinen.

Loppukuvissa on selvää, että ihmisen on oltava yksin, jotta hän voi päästä eroon traumoistaan. Ratkaisun voi nähdä tyypillisenä ja sentimentaalisena, varsinkin kun siihen liittyy moottoripyörä ja maantie, mutta Gianfrancella se on myös käsinkosketeltava. Lisäksi ajatuksessa näkyy vahvasti se, että ihmisen pitää osittain hyväksyä myös entisten sukupolvien teot ja mieltymykset.

The Place Beyond the Pines tuntuu kuitenkin toisella puoliskollaan käyvän pikkuisen hitaammilla kierroksilla. Johtuuko se siitä, että siitä puuttuu Ryan Goslingin kiinnostava hahmo? Gianfrancella on tajua olla selittämättä liikaa, mikä motskarimiehen panee tikittämään.

Kiehtova hahmo on kuitenkin myös Bradley Cooperin esittämän poliitikon poika, epävarma mutta öykkärin lailla käyttäytyvä typerys. Häntä esittää pikkaisen limaisen näköinen Emory Cohen, joka sopii rooliinsa täydellisesti.

Plussaa Faith No More -miehen Mike Pattonin blues-henkisestä hälyääni-soundtrackista sekä soundtrackilla soivasta Suiciden Che-kappaleesta.

Kuvat: Emma Suominen

Perjantain tylsistymisen jälkeen lauantai oli täynnä hurmosta.

Kaltaiseni mukavuudenhaluinen ja laiska ihminen ei ollut niin vaikuttunut Kuudes aisti –festivaalin ensimmäisestä päivästä. Black Lizard ja Pertti Kurikan nimipäivät toki saivat jalan taputtamaan, mutta saman ne ovat tehneet myös miellyttävimmissä klubiolosuhteissa.

Ok, lieventäviä asianhaaroja perjantaiselle pettymykselle löytyy: En esimerkiksi jaksanut jonottaa pienempiin tiloihin ja klubeihin, saati ennakoida niiden tarjontaa ja mennä paikalle himmailemaan puolta tuntia etukäteen. Enkä ollut niin rahoissani, ettenkö olisi huokaissut syvään jokaisen viiden euron kaljatölkin kohdalla.

Festivaaliorganisaatiota ei kuitenkaan tee mieli syyttää, sillä lauantaina viihdyin mainiosti. Festivaalin ulkotila, kaksi lavaa ja portaat Siltasen terassille toimivat hienosti. Sokkeloiselle alueelle oli luotu aidosti erilaisia, toisistaan poikkeavia tiloja. Päälava muistutti isoista festivaaleista, takapihan lavan edessä tunnelma oli intiimimpi, ja pienemmissä tiloissa se oli intensiivinen.

Lauantaikin tosin alkoi pettymyksellä – joskin pettymyksellä, johon osasin varautua. 1990-luvulta saakka jumaloimani Kim Gordon ja hänen bänditoverinsa Ikue Mori eivät tuntuneet koskaan pääsevän vauhtiin. Maailman pisimmältä introlta kuulostanut setti saattoi toki huipentua juuri silloin, kun päätin pitää vessatauon, mutta pissakoppiin ei kuulunut yleisön hurmoksellista huutoa. Sama tunne jäi 1990-luvulla Tukholmassa näkemältäni Sonic Youthin keikalta. Sisäänpäinkääntynyt fiilistely ei auennut yleisölle.

Niinpä jäi usein jo todistaneeni Death Laserin harteille kääntää festareiden kelkka kohti parempaa. Kakkoslavalla soittanut orkesteri on aina hiukan arvaamattoman oloinen, mutta soittaa siitä huolimatta tasaisen hyviä keikkoja. Niin nytkin. Solisti Jussin vaaleanpunaisista aurinkolaseista huolimatta bändi näytti viileältä samalla kun kuulosti asiaankuuluvan kuumeiselta.

Loppupäivän onnistumista edesauttoi varmasti myös Death Laserin jälkeinen spontaani kaljoittelutauko. Black Lipsin aloittaessa fiilis oli jo valmiiksi hyvä, eikä amerikkalaisbändi pilannut sitä psykedeelisemmän kamansa kanssa jumittamalla vaan tarjoili anteliaasti meneviä hittejään Dirty Handsistä uusimman levyn kesäbiisiin Go and Get It sekä yleisön lopullisesti sekoamaan saaneeseen Bad Kidsiin. Setin kruunasi odottamaton Wild Man -coverointi.

Päivän viisain liike oli kiiruhtaa Black Lipsin jälkeen Siltaseen, jossa Pekko Käppi ja Faarao Pirttikangas jo aloittelivat soittoaan. Jouhikkoa (kiitos tuntematon nainen, joka kerroit instrumentin nimen!) soittanut Käppi sekä itsetehdyn näköisellä kitaralla operoinut Pirttikangas saivat aikaan tunteen, jota lähemmäksi uskonnollista hurmosta tulen tuskin koskaan pääsemään. Jumala ja saatana olivat molemmat lähellä, kun miehet soittivat ikiaikaista ja ajatonta suobluesiaan silmät kiinni. Välillä pelotti, mutta välillä Pirttikankaan satusetämäiset tulkinnat tuudittivat turvaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni halusin kääntyä savolaisuuteen.

Samoilla juurevilla linjoilla jatkoi Janne Westerlund, jonka soolokeikalle osuin onnekkaasti puolivahingossa Käpin ja Pirttikankaan jälkeen. Paljon heitä haastavimmissa olosuhteissa, ulkona baarin vieressä esiintynyt Westerlund sulki omat silmänsä ja siirsi verevällä mutta herkällä musiikillaan yleisönsä hetkellisesti kauas sateen kastelemasta Helsingistä. Miehen soolokeikka oli hiljaisessa karismaattisuudessaan täydellinen jatke edelliselle. Sitä paitsi Westerlundin puolessa välissä keikkaa käsiinsä nappaama banjo on yksi suosikki-instrumenteistani.

Sateen raikastaman ilman jälkeen oli jälleen aika siirtyä sisätiloihin, pienimpään ja hikisimpään mahdolliseen murjuun, jossa The Splits teki taikojaan. Kovasti autotallia muistuttava tila sopi sinänsä täydellisesti garagepoppoolle, vaikka se soundeille haasteita asettikin. Kovaan tahtiin keikkaillutta bändiä eivät korkeat lämpötilat tai samalta tasolta tuijottava yleisö häirinneet. Keikka oli intensiivinen, hikinen, nopea ja ärhäkkä.

Huipennuksensa ilta sai kotimatkalla maagisesti välkkyvästä taivaasta, jonka humalainen mieli vasta sateen tullen yhdisti ukkoseen.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Seitsemän enoa
WSOY 2013
78 s.

  

Seitsemän enon runot muistuttavat suvun tärkeydestä silloinkin kun se ei vastaa.

Seitsemän enoa on ennen kaikkea sukutarina, jota kuvitteellinen ’Vilja-Tuulia H.’ kertoo. Samalla se on myös Suomen murroksen tarina: mitä sota on merkinnyt ja miten maaseutu tyhjenee. Tyhjiksi jäävät niin porkkanamaat kuin keittiön ikkunatkin. Majat ovat rikottuja. Teos välttää kuitenkin ottamasta kantaa kaupungistumiseen. Lähdöt ja saapumiset kuuluvat elämään ja kieli elää niiden mukana. Runokokoelman alun murteelliset vivahteet katoavat loppua kohden.

Neljänteen runoteokseensa Vilja-Tuulia Huotarinen (s. 1977) on antanut itsensä ihan kirjaimellisesti nimeämällä runoihin ’Vilja-Tuulia H.’:n. Runoilijan kasvutarina jatkuu ja Seitsemän enoa asettuu siten luonnolliseksi jatkoksi aiempaan tuotantoon nähden. Mukana ovat tutut mausteet kansanperinteestä ja naiseudesta, särmää haetaan vastakkainasettelusta. Tekijän reviiri on kasvanut minästä laajempaan sukuun edellisen runokokoelman, Naisen paikan, teemoja seuraillen.

Kokoelmassa on silti valoisuutta ja iloa. Se näkyy erityisesti leikkien loruavassa kielessä. Huotarinen hyödyntää toiston voimaa ja puhekielisyyttä. Sanoihin on helppo tarttua ja ne jäävät mieleen soimaan. Kokonaisuus on hyvin tarinallinen: ”Ansmää kerron välillä.” Esiin puskevat niin Aleksis Kivi kuin kaupunkilaislegendat. Tarinallisuus korostuu kaaren kronologisuudessa ja tämä tekee teoksesta helposti lähestyttävän.

”Loru miniöistä” -osasto tuo mieleen Kantelettaren ja naisten siskovoiman. Miniät liikkuvat parvissa kuin linnut ja yhteisöstä se voimakin löytyy. Naisten ja luonnon suhdetta runoilija korostaa runoissa voimakkaasti. ”Tähdet syttyvät heihin joka yö; / syksyllä he pitelevät sylissään / kesän kuihtunutta kehoa.” Miniät ovat käytännöllisiä, mutta naisellisia. Multaisiin käsiin sopivat niin hajusaippuat kuin pistolapiotkin.

Naiseus on muutenkin johtoasemassa teoksen miehekkäästä nimestä huolimatta. Runominä on ainoa nimetty nainen ja seitsemän enoa ovat saaneet peräti kahdet nimet, mutta eivät ääntä. Naisilla ja miehillä on omat roolinsa ”koska sen perheen periaate kuului: sitä / mikä on toiselle annettu ei toinen voi loppuun saattaa.”

Runoteoksen rakenne on eheä. Se alkaa rytmisellä kotipaikkojen luetteloinnilla, siirtyy hiljalleen enojen tarinoihin päättyäkseen tyylikkäästi runominän merkintöihin. Viimeinen osasto, ”Siellä mistä kaikki alkoi (eli Vilja-Tuulian muistiinpanot)”, vetää langat yhteen. Lopussa kaikki on valoisaa – ja tyhjää, voi aloittaa puhtaalta pöydältä.

Kultatukkaisen äidin seitsemän poikaa kasvavat enoiksi ja kasvattavat siinä sivussa ’Vilja-Tuuliaakin’. Tarinoissa näkyy välähdyksinä vuosikymmenten muutos. Tänä päivänä suvun merkitys unohtuu monelta, mutta teos muistuttaa sen tärkeydestä. ”HALOO huudan puhelimeen, suku ei vastaa. / Se on ollut rikki jo kauan.” Silti suku merkitsee menneisyyttä, juurevuutta ja lähtökotia. Mahdollisuuksia ihmisellä riittää, voi lentää vaikka yli meren, kuten yksi enoista.

Kirjoittaja: Hanna Matilainen

Jasmin Gröhn ja Elisa Helenius kirjoittavat tällä palstalla kolumneja lesbokulttuurista.

Tämänkertaisessa artikkelissa pohdin homoseksuaalista identiteettiä. Sehän ei ole vältttämättä sidottu henkilön sukupuoleen.

Aloin ensimmäisen kerran miettiä aihetta, kun ensimmäinen tyttöystäväni tokaisi minulle, että jos hän olisi mies hän olisi homomies. Aivoissani rupesi raksuttamaan… Jos itse olisin mies, olisinko hetero? Voiko tällaiseen kysymykseen edes tietää vastausta? Onko homoseksuaalisuus sitä, että tuntee vetoa omaa energiaansa muistuttavaan energiaan vai kiinnostaako ihmistä vain tietty sukupuoli yleisesti tunnistettavine ominaispiirteineen?

Asiaa voisi ensiksi tarkastella siitä kannalta, että homoseksuaalisuus itsessään on toteuttamisen arvoista. Tapasin kerran Lontoossa asuessani homomiehen, joka sanoi: ”Miesten välinen homoseksuaalisuus on niin poeettista”. Oliko hänen mielestään kyse siis ilmiön kiehtovuudesta vai fyysisestä himosta? Vaiko molemmista?

Omasta mielestäni lesboudessa on paljon coolia, mutta en tietenkään ole siksi lesbo. Coolius tulee vähän niin kuin kaupan päälle. Aivan kuin voisin kuvitella, että heterosuhteessa tulee kaupan päälle turvallisuuden tunne siitä, että yhteiskunta hyväksyy suhteen muodon ja tukee sitä.

Mikä lesboudessa sitten on niin siistiä? Ehkä se, että on erilainen, jos erilaisuutta arvostaa. Myös rohkeutta tarvitaan siihen, että on oma itsensä maailmassa, jossa asiat eivät ole vielä niin hyvin, että homoseksuaalisuutta pidettäisiin vaihtoehtona muiden joukossa, täysin normaalina ja luonnollisena.

Tarkkailtuani hyvää ystävääni, tulin siihen lopputulokseen, että hän on homomies heteronaisen ruumiissa. Hän on sanonut, että jos olisi mies, hän olisi neitimäinen homomies joka jahtaisi miehiä kaksin käsin. Nyt hän toteuttaa tätä haluaan naisellisena heteronaisena.

Ystäväni kysyi minulta, että jos olisin mies, olisinko hetero. Sain haukut, kun vastasin kyllä. Reaktioksi sain vain ”nolo!”. Homoseksuaalisuus on selkeästi asia, jota jotkut ihannoivat.

Olin kerran netissä lesbochatissa ja törmäsin mielenkiintoisen oloiseen naiseen. Keskustelimme kauan ja lopulta lähetimme toisillemme kuvat itsestämme. Hän kuvaili itseään tummaksi, hoikaksi, kolmekymppiseksi. Ajattelin että wau, tämä nainen on varmasti napakymppi! Kun sähköpostiini tuli kuva hänestä, paljastui että hän oli transsukupuolinen nainen joka ei ollut vielä aloittanut prosessia, hänellä oli vielä miehen keho.

Mainitsen tämän, koska totuus on, että hän ei ”huijannut” minua, koska hän todellakin identifioitui lesbonaiseksi. Mutta hän ei osannut hahmottaa sitä että minä, vaikka lesbonaista etsinkin, en ollut hänestä romanttisesti kiinnostunut.

Onnekseni olen lesbonainen, joka on kiinnostunut lesbon näköisistä lesbonaisista. Jos olisin heteromies, en varmasti koskaan saisi sellaista naista kuin haluaisin. Naiset, joista olisin kiinnostunut, haluaisivat olla toisten naisten kanssa, eivät minun kanssani.

Olen seurannut ilmiötä sivusta; tunnen miehiä jotka tuntevat vetoa lesbonaisiin, ja näiden miesten tuska ja turhautuminen on suurta. Kaava on aika mahdoton. Ellei sitten ole kyse pelkästä lyhyen tukan ja poikamaisen pukeutumisen viehättävyydestä, onhan paljon naisia jotka ovat poikamaisia tyyliltään mutta sataprosenttisia heteroita.

(Cloud Atlas, USA/Saksa/Hongkong/Singapore 2012)
O: Tom Tykwer, Andy Wachowski, Lana Wachowski
N: Tom Hanks, Halle Berry, Jim Broadbent, Hugo Weaving, Jim Sturgess, Doona Bae, Ben Whishaw, James D’Arcy, Susan Sarandon, Hugh Grant
K12
Ensi-ilta 1.3.

  

Pilvikartaston maastossa eksyminen on yhtä haastavaa kuin Helsingin metrossa.

Pilvikartasto on odotettu elokuva. Se on ensimmäinen Wachowskin sisarusten elokuva sitten vuoden 2008 Speed Racerin, joka vaiettiin hiljaiseksi 2000-luvun elokuvaviihteen suunnan määrittäneen Matrixin (1999) jälkityönä. Pilvikartasto on kunnianhimoinen projekti, jossa kolmantena ohjaajana toimii vähintään yhtä kunnianhimoinen saksalainen Tom Tykwer (Juokse, Lola, juokse, International).

Elokuvan pohjana on David Mitchellin kirja. Ja tästä päästäänkin olennaiseen kysymykseen, jonka Pilvikartasto herättää: onko kaikista hyvistä tarinoista pakko, siis aivan pakko, lähteä tekemään elokuvaa?

No, ainakin Wachowskien oli pakko saada Pilvikartastonsa tehtyä. Sen tekeminen tyssäsi moneen otteeseen, näyttelijätkin ehtivät vaihtua, mutta alan juorujen mukaan Tom Hanks kieltäytyi luopumasta projektista mistään hinnasta. Siksi Pilvikartasto ilmeisesti ylipäätään on olemassa, että joillakin nimillä nyt vain on enemmän painoarvoa kuin toisilla.

Muut isot roolit on kirjoitettu aina yhtä tuskaiselta näyttävälle Halle Berrylle, selvästi kaikkeen näyttelemiseen iloiten suhtautuvalle Jim Broadbentille ja ”ettekö-te-vieläkään-ymmärrä-kuinka-lahjakas-tämä-kundi-on” Jim Sturgessille. Mukana ovat myös Hugh Grant, Susan Sarandon ja niin edelleen. Kyllä näitä tyyppejä kolmeen tuntiin mahtuu.

Elokuvassa on kuusi eri aikatasoa, kuusi eri tarinaa, jotka sijoittuva suunnilleen viidensadan vuoden janalle alkaen vuoden 1849 Tyynenmeren saarilta. Kokemattomampikin katsoja tajuaa alkujakson kiivaassa tahdissa, että tarinoiden välillä on jokin yhteys, ja ryhtyy sitä tunnollisesti metsästämään. Kovin kauaa ei tarvitse etsiä, mikä pilaa osittain kiinnostavuuden ainakin leffan alku- ja loppuosana toimivalta, noin 2300-luvulta sijoittuvalta kehysjaksolta.

Ja tässäpä onkin Pilvikartaston perimmäinen ongelma: se on elokuvaksi aivan liian helppo. Jos sanoma kaiken olevaisen yhteen linkittymisestä ja altruismin kannatettavuudesta toistetaan verbaalisestikin Alexandr Soltsenitsynia siteeraten noin kymmenen kertaa, riistetään katsojalta löytämisen ja oivaltamisen ilo.

Pilvikartaston katsominen ei ole enää kivaa puolenvälin jälkeen, sillä jokaisen yksittäisen tarinan lopun voi arvata. Visuaalisesti elokuva on paikoittain kaunis, tulevaisuudenvisiossaan huolellinenkin, mutta ei uutta luova. On myös rohkea veto sekoittaa eri tyylilajeja samaan elokuvaan, mutta niilläkään ei erityisemmin herkutella, pikemminkin ne ruokkivat kokonaisuuden epätasaisuutta.

Monitarinaisen elokuvateoksen avaimen voisi kuvitella olevan oikein rytmitetty, katsomista ovelasti haluttuun suuntaan ohjaava leikkaus. Pilvikartasto ei onnistu oikein tässäkään. Rytmi on lähinnä pikkunokkelaa ja ennalta-arvattavan tylsää. Muutamia hyviä oivalluksia on toki mukana, mutta ne toimivat vain ylimääräisinä piristeinä.

Täydelliseltä tylsistymiseltä katsomiskokemuksen pelastaa loppuhuipennuksen odotus, josta taisikin jo lipsahtaa ikävä totuus: sitä ei ole. Kohtuullisen viihdyttävää on seurata näyttelijöiden työtä ja vertailla näiden kykyä muodonmuutoksiin, joista toiset suoriutuvat erittäinkin hyvin. Korvat kannattaa myös puhdistaa vaikusta ennen teatteriin menoa, sillä harvassa nykyelokuvassa kuullaan yhtä taidokasta klassisen musiikin raitaa.

Kuvat: Alejandro Lorenzo

Kuudes Aisti on ensimmäisen päivänsä perusteella koko kesän paras festivaali.

17.20
Sen aistii portista sisään tullessa: hyvä fiilis.

Tämän kesän festivaalitulokkaassa on korttelipihan portista sisään tullessa hyvä tunnelma, vaikka ihmisiä on vähänlaisesti. Niin sanottu ”Kuudennen linjan sisäpiha” on saatu kodikkaan tuntuiseksi parilla hassulla baaritiskillä ja valkoisella aidalla. Mutta eniten tykästyttää alusta asti järkkäreidenkin asenne: laukut tarkistetaan, tottakai, mutta kaikki hymyilevät.

Ja se pysyy, ihan koko illan, hymy. Artisteilla, festarivierailla ja työntekijöllä. Kaikilla on kivaa. Eikä se edes ärsytä.

Sylvin Kuudes Aisti -perjantain ohjelmasuunnitelma on kunnianhimoinen, eikä se mitenkään tule toteutumaan. Mutta yrittää sopii. Ensimmäisenä vuorossa on kotimainen Shotgun Club, joka avaa Takalavan ohjelman.

Ai, siis tämähän oli se Wallu Valpion bändi. Ja siltähän se näyttää. Vaikka lavalla on seitsemän jannua, Valpio rummuttelee elektroperkussioitaan keskellä kuin solisti. Eikä siinä mitään, mutta aika nopeasti tulee kiusallisen selväksi, että Shotgun Club ”kuulostaa ihan…[täytä tähän mikä tahansa muodikas ja tunnettu kasaribändi]”. Päivän ensimmäisen oluen huumaa imeskelessä mielessä pyörii referenssi Shadowplayhin. Ja juu, Joy Divisioniin, kuten kaikissa tämän tyyppisissä yhtyeissä. Muuten bändi ei oikein vakuuta. Millään tasolla.

Sen sijaan bändin korkkaama lava vakuuttaa. Täällähän saa juoda olutta ja katsoa keikkaa yhtäaikaa! Ja baari on kamppilaisen Navy Jerry’sin pitämä! Eli täällä tarjoillaan myös Sylvin rakastamia Perfect Storm -drinkkejä! Lisää huutomerkkejä ja hehkutusta Kuudennelle Aistille! Eikä kello ole vielä edes kuutta.

18.00
Moon Duo ei katsojiltaan olutta tarvitse. Kitaristi Ripley Johnsonin ja kosketinsoittaja Sanae Yamadan muodostama kaksikko on raivoisa, ihana, alkukantainen, energinen ja yksinkertaisen tehokas aloittaja Päälavalle. Yamadasta jää keikan ajalta mieleen tukka, Johnsonista parta. Yamada hakkaa koskettimia kuin soittaisi rumpuja, yhtä monotonisesti ja tarkasti. Mustat hiukset heiluvat eteen, taakse, mutta lähinnä eteen. Johnsonin kitaralla on paljon tilaa, mutta tyhjiä kohtia ei jää.

Lavan edessä on vielä tässä vaiheessa iltaa reilusti tilaa ja Sylvi löytää itsensä seisomasta Kurt Vilen vierestä koko keikan ajan. Vile nauttii keikasta ja jammailee Johnsonin mukana ilmakitarallaan, räpsii kännykkäkuvia kuin kuka tahansa yleisönjäsen. Keikan jälkeen Vile kertoo, että tuntee Moon Duon henkilökohtaisesti (no tottakai): ”Olemme vanhoja kavereita ja heidän keikkansa ovat aina hyviä. He soittavat yksinkertaisesti ja ovat koko ajan täynnä energiaa, joka on ainutlaatuista: toisiaan rakastavan parin energiaa”, Vile tiivistää.

Niinpä niin, rock-muusikon diplomatiaa. Mutta tällä kertaa sen kanssa täytyy olla samaa mieltä. Moon Duon toivoisi määrittelevän koko Kuudennen Aistin linjan, sillä tunnelma on keikan jälkeen loistava.

18.45
Kotimainen Black Lizard kiinnostaa muitakin kuin bändin faneja, sillä Takalava on pakkautunut täyteen populaa toisin kuin Shotgun Clubin aikaan. Sylvi jää suustaan kiinni myöhemmin samana iltana Siltasessa soittavan Burning Hellin Mathias Komin kanssa, eikä ehdi mitenkään liskoilemaan pidempään kuin kymmenen minuuttia, mutta Komillakin on paljon päivitettävää.

Kanadalaisen Komin eri live-kokoonpanoilla esiintyvä bändi on kiertänyt viime kesän tavoin nytkin ympäri Eurooppaa ja Kuudennen Aistin keikka on kiertueen viimeinen. Komia harmittaa silminnähden, että juuri tänään on täydellinen kesäpäivä, ja samanlaisen sään luvataan jatkuvan koko viikonlopun. Silti huomenna on hypättävä Tukholman laivaan, jätettävä Suomi ja ajettava bändi kamoineen Berliinin kautta Pariisiin. Onneksi vielä on jäljellä se viimeinen keikka.

19.30
Mika Rättö ja Jussi Lehtisalo tapaavat muodostaa sellaisia live-kokoonpanoja, että niiden jälkeen ei tee mieli katsoa enää yhtään mitään. Rättö & Lehtisalo ja esimerkiksi sunnuntaina Kuudennessa Aistissa nähtävä Circle ovat tyhjentäviä bändejä. Lavalla annetaan ihan kaikki ja vähän enemmän. Siellä hymyillään ja nauretaan ja pidetään hauskaa, ja ollaan turkasen vakavia. Niin vakavia, että itseironia on taatusti koetuksella – seuraavaan välispiikkiin asti, jolloin taas hymyillään kuin porilaiset nakit.

Tämän illan jämptisti 45 minuutin keikka koostuu tuttuun tapaan vain muutamasta kappaleesta. Samoin tuttuun tapaan tulee jännitettyä, mitä Rättö tällä kertaa keksii lavalla puuhailla, mutta akti on lopulta aika kesy. Kohokohdaksi nousevat Lehtisalon suuntaan luodut toverillisen rakkauden katseet, joita kuka tahansa katsoo kateellisena vierestä. Tässä on kyse suuremmasta kuin miesten välisestä sielujen sympatiasta.

Rätön ja Lehtisalon kohdalla tulee myös huomattua, kuinka hyvät soundit Päälavalla onkaan. Toki Moon Duo kuulosti tajuttoman hyvältä, mutta haaste on viidellä instrumentilla toisenlainen kuin kahdella. Jos koko viikonloppu kuullaan samanlaista ääniharmoniaa, voi hyvällä omallatunnolla sanoa festivaalisoundistandardien nousseen taas pykälän ylöspäin.

Sylvin Kuudes Aisti -keikka-aikataulu kusee jo toisen kerran avausiltana: eihän Rättö & Lehtisalon kaltaista psykedelia&/eletro/hard rock -keikkaa voi laittaa tähän vaiheeseen iltaa, kun sen jälkeenkin olisi vaikka mitä kuunneltavaa! Niin suuri rikos kuin se onkin, tuttu ja rakas Pertti Kurikan Nimipäivät tulee lopulta kuunneltua etänä. Rättö & Lehtisalo vaativat ympärilleen ajatusaikaa jokaikinen kerta.

21.00
Kurt Vile -polo. Miehen levyt ovat pyörineet levylautasella taajaan viime aikoina, joten odotukset ovat kovat. Tunnetilaa edesauttaa Moon Duon aikainen ajatustenvaihto ja Vilen selkeästi positiivinen suhtautuminen festivaalitapahtumaan. Ehkäpä siksi Vilen keikka ei voi muuta kuin jäädä etäiseksi.

Tokihan Vile on Violators-vahvistuksineen turkasen hyvä. Bändin kanssa mennään perusvahvaa rock-meininkiä ja herkät mies ja kitara -laulut saavat juuri sopivasti hiljentymään. Se lienee myös tunnin setin ongelma. On perjantai ja kello on jo yli yhdeksän. Kun pitkäkutrinen, hiustensa välistä hieman karikatyyrimäisestikin kurkistellen laulava Vile esiintyy, haluttaisi oikeastaan vain juoda lisää olutta, mutta koska Vile esiintyy, kuuluu keskittyä musiikkiin. Joka sitten kuitenkin on pohjimmiltaan lähinnä levymusiikkia. Tai sitten Sylvi on edelleen niin kiinni Rättö & Lehtisalon savuissa, kitarakuljetuksissa ja Rätön ilveilyissä, että mikä tahansa tuntuu sen jälkeen hiukan henkisesti laimealta.

Tai sitten yhdessä illassa on turha yrittää katsoa kunnolla kahta keikkaa enempää.

22.00
Kuudes Aisti toimii kokonaisuudessaan niin, että kello kymmenen illalla soitanta ulkona loppuu. Se on naapuruston kannalta fiksu päätös, sillä pelkkä soundcheck kuului torstai-iltana liki Kallion kirjastolle asti. Ongelmaksi muodostuu vain ulkona hengailevan porukan kertasiirtyminen haluamilleen keikoille sisätiloihin. Esimerkiksi Kuudennen linjan edessä mutkittelee pitkälti yli kymmeneen viidenkymmenen metrin jono, jota päästään purkamaan vasta kymmenen yli ja Clouds starttaa keikkansa Samuli Kosmisen kera vasta noin kaksikymmentä yli. Mutta vaikka Kutosessa on tunnelma ensimmäisen tunnin ajan kuin sardiinipurkissa, tilanne helpottaa selvästi puolenyöhön mennessä.

Clouds napsahtaa tunnelmoinnillaan Sylvin ”Seuraa näitä” -listalle. Kumahtelevat bassosoinnit lyövät suunnan koko illan Kutosen musiikilliselle linjalle. Pian päästänkin arvioimaan pilviyhtyeen esikoisalbumia, jos tiedotteisiin on uskominen. Mutta täynnähän Kuudes linja on. Pitusrajoitteisuus ei tee oikeuttaa Cloudsin visuille tai muutenkaan Kutosen tilalle, jossa pitäisi seisoa eturivissä jos missään. Pienesti väsyneenä tunkeminen houkuttaa mahdollisimman vähän, joten keikan kokeminen jää takariviin.

23.30
Festivaaleilla ollessa aika aina lopulta katoaa. Vaikka sitä olutta (ja Red Bull Garagen tyttöjen auliisti tarjoamia Bulli-Jekku-drinkkejä) joisi kuinka säästeliäästi tahansa, pitää jossain vaiheessa mennä vessaan, ja koska naiset edelleen tekevät kopissa jotain muutakin kuin pissivät, katoaa haave rauhallisesta laskeutumisesta Burning Hellin kesän viimeiseen Euroopan keikkaan kuin vessahätäiset miehet naistenvessan viereisestä ovesta sisään.

Sitäpaitsi Burning Hell aloittaa viisi minuuttia etuajassa ja eturiviin saa tosissaan tunkea. Burning Hell on soitannollisesti osastoa ”kiinnostavaa modernia folkia ja nokkelaa tarinankerrontaa”, mutta sen todellinen vahvuus on live-esiintymisissä. Viime kesäinen porukka on kutistunut seitsemästä viiteen, mutta meno on maanisempaa kuin ennen.

Darren Jamesin kitarointi on ennen keikka nautituista juomista huolimatta hauskaa ja tarkkaa. Kom on vokaalisosuuksissaan melkoinen moottoriturpa. Mutta todellisen työn tekee yleisö ja etenkin eturivin tytöt. Kyllä, kyseessä on fanilauma, mutta ei sellainen, joka yrittäisi kammeta Komia esityksen jälkeen hampaat irvessä sänkyyn (tai ainakaan Sylvi ei sitä ole myöhemmin todistamassa). Kun Burning Hell kehottaa tanssimaan, kaikki tanssivat. Siis aivan kaikki. Vaikka kyseessä olisi uusi kappale, ”oodi aloitteville rock-muusikoille”, tai piilopoliittinen merirosvo-ska-polkka, jengi jaksaa heilua. Maltaista kuohujuomaa jaetaan lavan molemmin puolin, janon sammuttamiseksi tietysti.

Jos Rättö & Lehtisalo tyhjentää kuulijansa ja katsojansa, jättää Burning Hell katsojansa väsyneen onnelliseksi. Keikan jälkeen ei tee mieli muuta kuin bändin paitaa, uutta kylmää pulloa ja rauhaisaa keskusteluhetkeä kavereiden kanssa. Gim Kordon soittaa esikoiskeikkaansa jossain alaoikealla punk-luolassa ja Jori Hulkkonenkin olisi näytillä Salamestalla. Mutta kumpaankaan ei tee mieli kiirehtiä ja hyvin helposti ne lopulta jäävät. Ekan keikan jälkeen tulee yleensä toinen ja Salamestaan ehtii huomennakin. Mutta jos vielä yksi juoma ja muutama keskustelunlopetus. Kuitenkin eräidenkin kanadalaisten viimeinen ilta Suomessa.

”Mitä teet, jos kaadut?, ohjaaja kysyi Memona Mohamedilta. ”Nousen ylös”, hän vastasi – ja ura kansainvälisenä elokuvatähtenä alkoi. Vähän toista kuin elämä pakolaisleirillä.

Kuvat: José M. Sánchez

Helsingin Sörnäisten trendikkään K*rvi-baarin sohvalla istuu Memona Mohamed, 26, jolle mahdottoman tavoittelu näyttää lasten leikiltä. Elämä kun voisi olla täysin toisenlaista.

Lahjakas näyttelijä-aktivisti-erityisopettaja saapui Suomeen kertomaan tähdittämästään Wilaya-elokuvasta, jota esitetään Lens Politica -festivaalilla. Samalla hän puhuu politiikkaa. Se on luissa ja ytimissä, sillä Memona kuuluu miehitetystä Länsi-Saharasta paenneeseen Sahrawi-kansaan ja on kasvanut pakolaisleirillä Algeriassa.

Miehitys ei tukahduta perinteitä. Memona vaihtaa äkkiä talvitakkinsa ja piponsa mefla-huiviin – ja Sahrawi-identiteettiin.

Sohvaan nojaavat pinkit kävelykepit sekä jalkoja tukevat proteesit kertovat poliosta, johon Memona sairastui 2-vuotiaana saastuneen rokotteen takia – kuten moni maanmiehensä.

Reistaileva terveys ei pysäytä Memonaa, vähän vaan hidastaa.

”Olen hyperaktiivinen. Minun on pakko tehdä koko ajan paljon asioita, muuten ahdistun”, hän hymyilee.

Kotona, humanitaarisen avun varassa sinnittelevällä pakolaisleirillä, pyörii paljon espanjalaisia – entisiä siirtomaaherroja. Kerran Memona törmäsi espanjalaiseen elokuvaohjaaja Pedro Pérez Rosadoon. ”Mitä teet, jos kaadut?”, ohjaaja tiedusteli. ”Nousen ylös”, Memona näpäytti.

Siitä alkoivat tapaamiset, joiden aikana Wilaya-elokuvan käsikirjoitus pantiin uusiksi.

”Minulla oli paljon ideoita. Sahraweilla on perinteitä, joita en itse harjoita, mutten halua arvostella. Tahdon esitellä kansaani kunnioittavasti”, Memona pohtii.

Puoli vuotta myöhemmin ohjaaja pyysi Memonaa näyttelemään elokuvassa, joka kuvattiin pakolaisleirillä. Memona vietti intensiivisen kuukauden ohjaajan ja muiden näyttelijöiden kanssa, jotka kaikki olivat paikallisia amatöörejä. Pätkiä kuvattiin myös Memonan kotona, esittäähän hän osittain itseään.

Wilaya kertoo nuoresta Fatimetusta, Memonan eli Hayatin siskosta, joka palaa Wilaya de Smaran pakolaisleirille hautaamaan äitinsä asuttuaan yli 20 vuotta Espanjassa. Paluu ottaa koville.

”Tarina voisi olla tosielämästä. Suuret määrät lapsia lähtee Espanjaan ja heistä tulee puoliksi espanjalaisia.”

Niin kävi Memonallekin, joka päätyi 9-vuotiaana seitsemäksi vuodeksi katalonialaiseen perheeseen. Alussa pientä Memonaa pelotti kaikki.

”En ollut ikinä nähnyt vesihanaa enkä uskaltanut hypätä kylpyammeeseen ennen kuin lempinukke oli heitetty sinne. Ja pelkäsin, että minut pannaan pesukoneeseen pyörimään”, Memona eläytyy.

Jäätelö – outo höyryävä kylmä ruoka – vasta outoa olikin. Nyt Memona lusikoi suklaajäätelöpalloaan innostuneesti.

Paluu pakolaisleirille ei silti ollut kauhean vaikea.

”Perheeni on vapaamielisempi kuin Espanjan perheeni. Koin Kataloniassa rasismia, joten oli hienoa palata oman kielen ja kulttuurin pariin.”

Wilaya on muuttanut Memonan elämän. Elokuva on palkittu muun muassa Luxorin elokuvafestivaalin parhaana elokuvana sekä Málagan elokuvafestivaalilla parhaasta soundtrackista. Lisäksi Memona sai juuri kuulla päässeensä ”Espanjan Oscarien” Goya-palkintojen ehdokaslistalle.

Tosin ihmisoikeusrikkomuksilla ja nälänhädällä mässäileviin dokumentteihin tottuneet sahrawit pitävät Wilayaa pliisuna, eivätkä ymmärrä, että vaikuttaa voi myös hienovaraisesti.

”Suutuin kaverille, joka haukkui elokuvaa paskaksi. Vastasin, että kärsin Suomen kylmyydestä sairauteni kanssa vain kertoakseni Saharan tilanteesta. Hän pyysi anteeksi”, Memona tuohtuu.

Näyttelijä, opettaja ja aktivisti

Maine tuskin ehtii nousta Memonan päähän. Erityisopettajan ja aktivistin hommat pitävät kiinni leirin arjessa. Tulevaisuus on auki, mutta nyt tekemistä riittää.

Memona vetää – palkatta, kuten lähes kaikki pakolaisleirillä – kehitysvammaisten keskusta, jossa yli 70 nuorta oppii elämästä selviytymisen taitoja.

”Päädyin työhön, koska pikkuveljelläni on Downin syndrooma ja halusin auttaa häntä”, Memona kertoo. Nyt veli on 14-vuotias – Espanjassa hänkin.

Memona on monien nuorten tavoin aktivoitunut poliittisesti. Arabikevään jälkeen perustettiin väkivaltaa vastustava Nova-ryhmä.

”Yritämme järjestää ensi kesänä symbolisen kansanäänestyksen Länsi-Saharan itsenäisyydestä”, Memona paljastaa.

”Lisäksi taistelemme Marokon harrastamaa luonnonvarojemme riistoa vastaan. Vaikka saisimme itsenäisyyden, Marokko on siihen mennessä vienyt kaiken.”

Aktivistit lähestyvät yrityksiä, jotka ostavat Länsi-Saharasta tuotuja tuotteita. Suomikaan ei ole pulmunen. Muun muassa Memonaa Suomessa isännöivän Länsi-Saharan ystävät ry:n painostuksen ansiosta Pirkka ei enää myy länsisaharalaisia sardiineja, Eldorado kylläkin.

Työtä riittää. Maailman lähes unohtama Sahrawi-kansa on elänyt pakolaisleireillä vuodesta 1975, ja viimeksi talouskriisissä rypevä Espanja leikkasi valtaosan avustaan. Nyt puutetta on ihan kaikesta.
•    Wilaya -elokuvan näytökset, joiden jälkeen Memona Mohamed paikalla:
To 29.11. klo 18.45
ja la 1.12. klo 16.45 (Andorra, liput 7€)

Toimittaja Satu Rämö tuo Suomi-designia Islantiin.

Kuva: Björgvin Hilmarsson

Reykjavikin keskustassa kököttää soma talo. Sen valkeisiin puuseiniin on maalattu punaisia pilkkuja, ja raidalliset rappuset muistuttavat Marianne-karkkipaperia. Harjakattoa pitkin lukee isoin kirjaimin: ”Suomi PRKL!”. Sisällä soi vinyylillä Olavi Virtaa, J. Karjalaista ja Topi Sorsakoskea.

Kaksi Islannissa asuvaa nuorta suomalaisnaista päätti keväällä 2012 perustaa yhdessä suomalaisen designkaupan nykyiseen kotikaupunkiinsa. He huomasivat pienen ja lupaavan oloisen hylätyn talon, etsivät omistajan, tekivät vuokrasopimuksen ja remontoivat talon mieleisekseen. Kauppa avautui kesällä.

”Siitä tuli ihana! Yhdistelmä suomalaista kesämökkiä ja muumitaloa”, kuvailee Satu Rämö, toinen liikkeen perustajista.

Ei ole sattumaa, että Rämö ja tämän tuttava Maarit Kaipainen perustivat Suomi PRKL! -liikkeensä samana vuonna, kun Helsinki oli maailman designpääkaupunki. Rämö kertoo, että Suomi-design on ollut puheenaiheena myös Islannissa. Niinpä naiset käyttivät ajoitusta hyväkseen kokeillakseen, miten suomalainen designkauppa menestyisi Islannissa.

”Markkina on pieni, mutta jos valikoima on kunnossa eikä tee liian isoja hankintoja kerralla, on mahdollisuus menestyä”, Rämö miettii.

Naiset aikovat käydä Excel-taulukkonsa huolellisesti läpi heti ensimmäisen vuoden jälkeen ja katsovat silloin, onko toimintaa järkevää jatkaa ja jos, niin missä muodossa. Alku näyttää joka tapauksessa lupaavalta. Niin islantilaiset, turistit kuin paikalliset suomalaisetkin ovat löytäneet tiensä liikkeeseen.

”Samoin suomalaisia turisteja käy koko ajan, se on kivaa. Saadaan samalla kuulumisia Suomesta.”

Rämö ja Kaipainen yhdistelevät kaupassaan vanhempia Suomi-klassikoita ja uudempaa designia kuten &Brosia, Saana&Ollia ja Polkka Jamia. Tällä hetkellä myynnissä on tuotteita noin 35 eri suunnittelijalta. Näistä erityisen suosittuja ovat olleet Arabian Muumi-tuotteet, Poola Kataryna sekä HAIn kumisaappaat ja Kuura-kengät.

Rämö kertoo, että islantilaiset tuntevat jo valmiiksi Iittalan, Marimekon ja muumit. Sen sijaan esimerkiksi Eero Aarniota tuntui vain harva tuntevan.

”Sellainen tavallinen kansa, joka on kuullut esimerkiksi Marimekosta tai Royal Copenhagenista, ei tunne Aarniota. Mikä järkytys! Me otettiin heti Tupla Kupla -lamppuja myyntiin ja se on auttanut.”

Kaupan pitäjät ovat harkinneet ottavansa valikoimaan myöhemmin mukaan muun muassa Ivana Helsingin vaatteita ja mahdollisesti Minna Parikan kenkiä. Satu uskoo, että ne sopisivat hyvin islantilaiseen makuun. Moni asiakas on kysellyt Marimekon kankaita, mutta liikkeessä ei ainakaan vielä riitä tilaa kangasmyynnille.

Yrityksen perustamisen Rämö kuvailee olevan pitkälti samanlaista kuin Suomessakin. Eniten huomiota vaativat rahoituksen hankkiminen ja maahantuontiin liittyvä logistiikka.

”Islanti ei ole EU-maa, joten tulli vaatii kilokaupalla paperia aina, kun tuo tavaraa maahan. Ja kuljetuskustannukset ovat käsittämättömän paljon. On vertailtava sisäänostohintaa sekä tavaran painoa ja tilavuutta siihen, mitä islantilaiset maksaisivat tuotteesta. Alku on aina kokeilua: on testailtava pienillä erillä, mitä tuotteita on järkevää tuoda maahan.”

Design-liikkeestä vastaaminen on Rämölle vain yksi työ muiden joukossa. Yrittäjä-freelancerin tehtäviin kuuluvat myös kirjojenteko, lehtityöt ja sekalaiset markkinointiprojektit. Rämö on tehnyt muun muassa Mondo-lehden Islanti-oppaan ja Avaimen kustantaman Vuoden mutsi -kirjan. Kaikkein tärkeintä Sadulle ovat kuitenkin blogit: ulkosuomalaisuutta ja lapsiperheen elämää käsittelevä humoristinen Salamatkustaja.com, Vuoden mutsi -kirjan blogi ja Mondon Islanti-blogi.

Talvisin Rämön islantilainen vuoristo-opas- ja valokuvaajamies tekee onneksi hieman vähemmän töitä ja voi tuolloin pyörittää taloutta sekä viettää enemmän aikaa 2,5-vuotiaan Saga-tyttären kanssa. Kesäisin roolit ovat toisinpäin.

Islantilaisten joukkoon suomalaisen on ollut helppo sulautua. Neljä vuotta vakituisesti Reykjavikissa asunut Rämö on tutustunut nopeasti uusiin ihmisiin. Kysyttäessä, mitä käsityksiä paikallisilla on yleisesti suomalaisista, Rämö vastaa:

”Että me ollaan ihan samanlaisia hulluja kuin islantilaiset. Ja se pitää kyllä paikkansa.”

Kieli tuottaa luonnollisesti ajoittain hupaisia tilanteita.

”Kerran esimerkiksi kehotin yhtä asiakasta pesemään pienen maton astianpesukoneessa pesukoneen sijaan. Tällöin vain heitän aina läppää siitä, kuinka ulkomaalaisten on niin vaikea solkottaa tätä mahdotonta kieltä. Ja sitten kaikkia naurattaa.”

Rämö ja hänen liikekumppaninsa Kaipainen opettavat vastapainoksi omaa äidinkieltään islantilaisille: Suomi PRKL! -liikkeen kassakuitteihin on painettu pieni suomen kielen sanasto, jotta islantilaiset oppisivat sanomaan suomeksi muutakin kuin kirosanoja.