Kategoria: Elämäntapa

(USA 2012)
O: Quentin Tarantino
N: Jamie Foxx, Christoph Waltz, Leonardo di Caprio, Samuel L. Jackson
165 min
K16
Ensi-ilta 18.1.2013

  

Spike Lee suuttui, mutta ei se mitään.

Quentin Tarantinon mollaaminen on nykyään sivistyneistön muotia eikä ihan syyttä: Kill Bill 1-2 sekä Death Proof olivat itsetyytyväistä ja sisäänpäin kääntynyttä pseudoviihdettä eikä katseen kääntyminen historiaan Kunniattomissa paskiaisissa paljon tilannetta muuttanut.

Django Unchained sijoittuu kauemmaksi historiaan – Yhdysvaltain orjakaupan keskelle – ja on huomattava parannus edeltäjiinsä nähden. Jo alkutekstijakso on komea: ollaan tiettömässä erämaassa, kankaalle läjähtävät verenpunaiset alkutekstit ja upea biisi alkuperäisestä vuoden 1966 Django-elokuvasta alkaa soida. Mitä tahansa Tarantinosta onkin mieltä elokuvantekijänä, niin hänen itsevarmuuttaan ja korskeuttaan ei voi kieltää.

Korskeudesta käydään uudessa elokuvassa myös pitkä dialogi. Christoph Waltzin esittämä palkkionmetsästäjä ja tämän toveri, vapaaksi ostettu entinen orja Django (Jamie Foxx), teeskentelevät olevansa ostamassa orjaa mandingo-otteluja varten. Waltzin mainiosti hahmottama palkkionmetsästäjä, saksalaista syntyperää oleva King Schultz sanoo haluavansa orjaltaan korskeutta, englanniksi sivistyssanaa käyttäen ”panache”.

Juuri ”panachesta” Django Unchained -elokuvassakin on kyse: kaikki on tarkoin harkittua, jatkuvasti ylilyönnin rajoilla, komeaa, häikäisevää, mautontakin. Ampumiset ja verenroiskunta on vedetty yli niin rajusti, että syytökset väkivaltaisuudesta kilpistyvät verimassaan. ”Panache” tarkoittaa suomeksi myös vauhdikkuutta ja lennokkuutta – niitäkin Django Unchained tarjoaa runsain mitoin.

Mutta kyse ei ole pelkästään siitä. Django Unchained on Tarantinon aikuisin elokuva sitten Jackie Brownin, vaikka se pelaakin ohjaajansa tutuilla aineksilla. Musiikki on suurelta osin vanhemmista spagettilänkkäreistä, visuaalinen ilme viittaa vanhempaan orjuuselokuvaperinteeseen monissa kohtauksissa. Mielessä käy vertailu vaikkapa Gualtiero Jacopettin epäilyttävään, mutta brechtiläisiä etäännyttämiskeinoja käyttävään orjuusaiheiseen mukadokumenttiin Addio zio Tom (1971), josta Tarantino tuntuu ottaneen monia kohtauksia – esimerkiksi Djangon jaloista roikutuksen alasti.

Django Unchained onkin edeltäjiensä tapaan kollaasi kaikista niistä vaikutteista, joita Tarantino on itseensä imenyt. Tämä ei kuitenkaan ole pelkkää vaikutteiden tiputtelua, vaan niiden synteesiä, joka on samalla omanlaistaan elokuvaa.

Samalla Django Unchained on kuitenkin kaunis rakkauselokuva, vahva legenda ja raju kuvaus Syvän etelän idyllistä, jonka mahdollistaa rasistinen orjatalous.

Elokuvan kuva mustista orjista on herättänyt vastustusta muun muassa Spike Leessä (joka tosin ei ollut sanojensa mukaan nähnyt elokuvaa eikä aikonut sitä mennä katsomaan). Tämä ei ole ihme, sillä Tarantino ei kaihda rasismia ja rasistista väkivaltaa, vaan päinvastoin näyttää sitä runsain mitoin: mustia orjia ruoskitaan, polttomerkitään, annetaan koirien raadeltavaksi. Tarantino näyttää, miten rasistinen suhtautuminen orjiin mahdollistaa mustien käsittelyn kuin esineiden, joilla on hyvin vähän muuta merkitystä kuin taloudellista.

Ja kaikki voidaan aina korvata, joko rahalla tai toisella orjalla.

Tarantino näyttää myös, miten keskitysleirejä vastaavat olosuhteet todella luovat stereotypioiden mukaisia ihmisiä, jotka mielistelevät omistajiaan minkä ehtivät. Samuel L. Jacksonin vastenmielisen lipevä setä Tom -tyyppinen hahmo on juuri tällainen keskitysleirin capo, joka on valmis hylkäämään kaikki toverinsa vain saadakseen olla omistajansa vierellä.

Sekin on yksi taso Django Unchainedin liikuttavassa ja innostavassa kudelmassa: viimeisillä hetkillä kyse on aina rakkaudesta.

Palstalla julkaistaan kolumneja lesbokulttuurista.

Onko Whitney mielestäsi suurisydäminen ja karismaattinen hurmuri vai ärsyttävä sitoutumiskammoinen pelinainen? Ovatko Nikki ja Jill menossa alttarille liian hätäisesti ja liian isoilla kuluilla vai onko heidän häiden suunnittelunsa superromanttista? Onko Rose hauskan pitämisen päälle ymmärtävä laatunainen vai itserakas möläyttelijä? Onko Rosen tyttöystävä Natalie herkkä ja viattoman suloinen vai hattarapäinen pirttihirmu? Entä kuka on suosikkisi?

Jos olet jutellut kavereidesi kanssa näistä kysymyksistä, niin olet seurannut viime viikkoina Tosielämän L-koodia. Jos et yhtään tiedä mistä horisen, niin kohta tiedät.

Tosielämän L-koodi (The Real L Word) alkoi Suomessa tammikuussa Liv-kanavalla. Sarja seuraa Los Angelesissa asuvia noin kolmekymppisiä lesboja ja heidän sosiaalista elämäänsä.  Vuosina 2005–2010 Suomessa näytetyn L-Koodin lisäksi täällä ei olekaan vielä näytetty televisiossa yhtään toista sarjaa, jossa kaikki päähenkilöt ovat naisista kiinnostuneita naisia. Kyseessä on siis tapaus lepakkopiireissä.

Outoa on, että sarja tuli Suomeen kuin varkain. Ohjelmasta ei kirjoitettu juttuja lehdissä eikä Liv mainostanut sarjaa lehtimainoksin tai oikeastaan mitenkään.  Luulisi, että tv-kanava kuitenkin haluaisi jokaiselle ohjelmalleen mahdollisimman paljon katselijoita. Tosielämän L-koodi tulee kuitenkin hyvään aikaan perjantai-iltana kymmeneltä niin että sen voi katsoa virkistykseksi työviikon päätteeksi tai etkoilla juuri ennen DTM:ään menoa.

Olen usein hyvin perillä kaikista mahdollisista gay-aiheisista jutuista, mutta itseltänikin meni sarjan ensimmäinen osa ohitse, koska en ollut kuullutkaan sarjan tulevan Suomeen. Mieleen tulee pakostakin, koetaanko Suomessa lesboista kertova ohjelma yhä arkaluonteisena asiana, josta ei niin melua kannata pitää. Ehkä mainostamattomuuden vuoksi lehdetkään eivät ole osanneet kirjoittaa tv-sarjasta mitään.

Niin kuin L-koodikin, myös Tosielämän L-Koodi kuitenkin jakaa lesbot ja bi-naiset kahteen leiriin. Osa rakastaa ja osa vihaa sarjaa. Osan mielestä sarjan naiset ovat kamalia, osan mielestä ihania. Joidenkin mielestä ohjelma on liian arkinen kun pääosassa ovat tavalliset naiset, toisten mielestä se taas on liian glamouria jenkkimeininkiä.

Naisille suunnattuja viihdesarjoja ei toisaalta ole koskaan arvostettu. Tästä ilmiöstä kertoo muotiohjelmien ja kotirouville suunnattujen saippuasarjojen ankara pilkkaaminen, mutta miehille suunnattujen, vähintään yhtä epä-älyllisten toimintasarjojen ja urheiluohjelmien hehkuttaminen. Tosielämän L-koodi kuitenkin käsittelee tunteita, ihmissuhteita ja elämää marginaalissa, eli tärkeitä aiheita.

En yleensä seuraa tositelevisiota ollenkaan, mutta tämän sarjan kohdalla olen tehnyt poikkeuksen. Sarjan naiset ovat kiinnostavia ja – kuten olen jaksanut jauhaa ystävilleni – todella hyvännäköisiä! Heissä on jokaisessa omat luonnevirheensä, mutta tv-sarjaa olisikin tylsä seurata, jos siinä ei olisi yhtään draamaa ja kaikki henkilöt olisivat itse täydellisyyksiä. Lisäksi on aina piristävää saada seurattavakseen tällaista harvinaista herkkua, jossa naiset pohtivat rakkaussuhteitaan toisiin naisiin eivätkä miehiin.

On kiinnostavaa kurkata lesbopiireihin rapakon toisella puolella. Toisin kuin täällä härmässä, jossa naistenbileiden pahimpia virheitä on mennä puhumaan jollekulle tuntemattomalle, Los Angelesin lesboklubeilla naiset reippaasti jutustellen tutustuvat ventovieraisiin niin uusina tuttavuuksina kuin iskumielessä.

Muutenkin sarjan perusteella harvempi losangesilainen lesbo on pitkiä aikoja yksin niin kuin Suomessa. Mielikuva jatkuvasta vipinästä voi tosin syntyä myös sarjan roolituksen perusteella. Ohjelman ensimmäinen tuotantokausi nimittäin kuvaa neljää pariskuntaa ja yhtä sinkkua, Whitneytä, joka tosin aktiivisesti tapailee ilman sitoumuksia kolmea naista ja haaveilee neljännestä. Pisimpään yhdessä ollut pari, kihlapari Nikki ja Jill, on ollut yhdessä vuoden ajan.

Kaikki parit ovat siis vielä aika vastarakastuneita, mikä tuo heidän parisuhteisiinsa tv-sarjalle hyvin sopivaa epävarmuutta, draamaa ja intohimoa.

Verrattuna Suomeen Los Angelesin lesboilla tuntuu olevan suuremmat paineet mennä kihloihin, järjestää hyvin näyttävät hääjuhlat ja saada lapsia, kenties koska Yhdysvalloissa samat paineet vaikuttavat olevan heteroillakin isommat kuin meillä. Universaaleja ovat kuitenkin tutut tunteet ja asetelmat ihmissuhteissa.

Mutta kuinka Enkelten kaupungissa voi olla noin paljon mallin näköisiä femmejä?! Suomessa monien lesbojen tyyli tuntuu olevan vaatimattomampi ja androgyynimpi – eikä Helsingissä joka toinen vastaantuleva lesbo muutenkaan näytä shampoomainoksesta hypänneeltä.  Tai sitten tv-ohjelmaan on haluttu turvallisesti valita heteroyleisöäkin ajatellen ennen kaikkea klassisen naisellisia naisia, ja mieluiten kaunottaria, joissa on paljon valokuvauksellisuutta.

Monipuolisuuden, realistisuuden ja ihan silmänilonkin vuoksi sarjassa voisi olla myös maskuliinisia naisia. Osa lesboista pitää maskuliinisista naisista tai on sellainen itse. Sarjassa on pääosassa vain yksi butch, muotialalla työskentelevä Mickey. Hänelläkään ei tosin ole poikatukkaa, vaan hiukset ylettyvät olkapäille ja kasvot ovat kuin enkelillä. Vain juhlien taustalla vilahtelee poikatyttöjä. Sarjassa ei myöskään ole esitelty yhtään transsukupuolista ihmistä.

Mikä häiritsi minua L-Koodissa, häiritsee myös Tosielämän L-koodissa: Lesbojen yliseksualisoiminen ja tirkistelynhalu. Kun kamerat zuumaavat sängyssä vaatteita toisiltaan pois riisuvaan pariskuntaan, mieli harhautuu miettimään, onko huoneessa myös kameramies. Katselijana tulee vähän likainen olo, koska kyseessä ei ole näyttelijöiden esittämä kohtaus vaan meille näytetään oikeiden rakastavaisten intiimiä elämää. Toisaalta, ovathan monet hempeilykohtaukset söpöjä ja ainakaan lesbosuhteita ei kuvata vain epäeroottisina best friend –suhteina.

Tosielämän L-koodi tekee näkymätöntä näkyväksi. Ohjelma valaisee heterokatsojille lesbojen salaista maailmaa ja osoittaa, että lesboilla on omat kiehtovat sosiaaliset piirinsä. Sarjaan on valittu sillä tapaa edustavia lesboja, että he ovat kaikki sanavalmiita, avoimia ja itsevarmoja. Ohjelma kuvaa niin lesbojen ja bi-naisten pari- ja ystävyyssuhteita kuin esimerkiksi lesboäitejäkin. Tosielämän L-Koodi antaa myös nuorille lesboille roolimalleja ja samaistumisen kohteita.

Mitä enemmän lesbot näkyvät mediassa, sitä arkisemmaksi ja hyväksytymmäksi erilaisuus tulee. Ehkä jo nyt joidenkin työpaikkojen kahvihuoneissa jutellaan porukalla Tosielämän L-koodin käänteistä.

(De rouille et d´os, Ranska 2011)
O: Jacques Audiard
N: Marion Cotillard, Matthias Schoenarts, Corinne Masiero, Jean-Michel Correia, Bouli Lanners.
K 16
Ensi-ilta 16.11.2012

  

Jacques Audiardin fantastisen karu melodraama saattaa olla vuoden paras elokuva.

On hienoa katsella rakkausdraamaa, jonka henkilöt eivät ole kaavamaisia, millään muotoa. Siitä on ensiksikin se hyöty, että ennakkoon on vaikea tietää, miten elokuva päättyy. Vielä suurempikin ilo Jacques Audiardin (Profeetta) uusimman filmin ihanasta rosoisuudesta silti seuraa. Päähenkilöt tulevat lähelle, tuntuvat sekä koskettavan että inhottavan että pelottavan tosilta. Luihin ja ytimiin tosiaan heittelee katsojaansakin äärimmäisestä kivusta äärimmäiseen nautintoon.

Stephanie (Marion Cotillard) treenaa työkseen tappajavalaita. Elokuvan ensimmäisessä todella dramaattisessa käännekohdassa eläinten luonto ei pysykään niille varatussa altaassa. Stephanie joutuu vakavaan onnettomuuteen, jonka seurauksena hiukan turtan oloisen hedonistin elämä menee uusiksi. Stephanie joutuu pyörätuoliin, hänen jaloistaan on jäljellä vain tyngät.

Niin lattealta kuin näin kuulostaakin kirjoittaa, onnettomuudesta seuraa myös hyvää. Stephanie on jo aiemmin tutustunut holtittoman ja aggressiivisenkin oloiseen Aliin (Matthias Schoenarts), pienen pojan yksinhuoltajaisään. Nyt Stephanie uskaltaa soittaa Alille, ja Alikin uskaltaa näyttää haavoittuneen naisen edessä herkempää puoltaan. Parin välille syntyy jotain ystävyyden ja rakkaussuhteen väliltä. Alilla on muitakin, mutta seksi on hyvää ja Stephaniesta tulee Alin jonkinsorttinen managerikin, tämä kun käy tappelemassa rahasta hyvin epävirallisen oloisissa vapaaottelutapahtumissa. He hoivaavat toisiaan.

Audiardin kaksituntisen elokuvan rytmi on hidas. Kerronta ajelehtii silti mieleen polttomerkittävästä kohtauksesta toiseen; Stephanien onnettomuus, yhteinen uimareissu, loppupuolen kohtaus, jossa Ali hakkaa nyrkkinsä tohjoksi lammen jäähän. Elämä tuntuu olevan Stephanielle ja Alille ennen kaikkea fyysinen koettelemus. Nainen ei ole valinnut tilaansa, mies taas puhuu tunteistaan lähinnä ruumiin kielellä. Samaan tapaan kuin tappajavalaan luonnonenergia ei ole vangittavissa altaaseen, samaan tapaan ryöpsähtelevät yli äyräidensä myös Stephanien ja Alin emootiot.

Yli äyräiden ryöpsähtelee myös Audiardin omalaatuinen melodraama. Elokuvalle on mahdoton naulata yhtä selkeää sanomaa tai tarkoitusta. Äärimmäisyysihmisten tarina kertoo rakkaudesta, mustasukkaisuudesta, lämmöstä, vihasta, väkivallasta, toivosta ja pelosta. Muun muassa.

Trapped Under Slice on ruokalehti, joka saa Glorian Ruoka&Viinin maistumaan kuivahtaneelta juustonkannikalta. Erikoishaastattelun lisäksi saimme Sylvin lukijoille varta vasten suunnitellun erikoismässyreseptin.

Kaupalliset lehtitalot itkevät laskevia levikkejä ja hinkkaavat konseptejaan entistä virtaviivaisemmiksi, mutta ruohonjuuritasolla ei lamaannuksesta ole tietoakaan. Zinet eli omatekoiset pienlehdet kukoistavat – punk- ja sarjakuvaväen perinteikäs ilmaisumuoto saa yhä uusia versioita.

Trapped Under Slice on Suomen ensimmäinen ruokazine. Joulun alla ilmestyneessä neitsytnumerossa muun muassa tutkaillaan punktapahtumien ruokavalikoimaa, tutustutaan kotioluen saloihin, alistetaan laitosruoka armottoman arvioinnin alle ja vertaillaan hampurilaispaikkojen tarjontaa vegaanin näkökulmasta. Haastattelujen, drinkkivinkkien ja ravintola-arvion lisäksi lehteen on mahdutettu kunnioitettava määrä reseptejä libanonilaisherkuista suureen piirakkakavalkadiin. Burgerivertailunkin huipentaa kohta kohdalta etenevä omatekoisten vegaanipurilaisten ohje, joka alkaa sämpylöiden leivonnasta.

Lehden ulkoasu ja kieli ovat ronskin konstailemattomat, kuten zineskenessä asiaan kuuluu. Lukijalta ei kuitenkaan edellytetä punk-uskottavuutta – sekä reseptit että artikkelit ilahduttavat myös alakulttuuriin kuulumatonta syömisen ystävää.

Trapped Under Slicen takana on ruokaa ja zinejä rakastava tamperelainen kaveruskaksikko. Sylvi sai haastateltavakseen nuoren neidin nimeltä Nacho, joka edustaa myös lehden toista voimahahmoa Angerburgeria.

Kuka olet?
Tampereella asuva mimmi joka rakastaa punkkia, ruokaa ja Emmerdalea. Olen työskennellyt ravintola-alalla joitakin vuosia ja kuunnellut punkkia varmaan 13-vuotiaasta.

Miten Trapped Under Slice sai alkunsa?
Olin suunnitellut oman pienlehden tekoa jo vuosia, mutta toimeen ryhtymiseen tarvittiin pieni potku perseelle. Keksimme zinekonkariystäväni Angerburgerin kanssa, että voitaisiin yhdistää kaksi rakkauttamme, ruoka ja punk. Inspiraatiota tuli myös siitä, kun julkaisin ystäväni pyynnöstä libanonilaisia reseptejä Punk in Finland -foorumilla, ja lukijat innostuivat niistä. Ajattelin, että olisi mukavampaa kokkailla resepteistä jotka olisivat tietokoneruudun sijaan paperilla. Ainakin Jenkeissä ruoka-aiheisia pienlehtiä on julkaistu ennenkin, mutta en ole saanut sellaista käsiini

Entä miten lehti sai nimensä?
Suunnittelimme pitkään ystävieni kanssa ”ruokacore”-bändin perustamista. Sen nimeksi olisi tullut Trapped Under Slice amerikkalaisen metalcore-yhtye Trapped Under Icen mukaan. Bändisuunnitelma ei toteutunut, mutta nimen keksinyt ystäväni antoi luvan käyttää sitä lehdessämme. Muita nimiä ei itse asiassa käynyt edes mielessä!

Millainen suhde ruokaan tekijäkunnalla on?
Mitä rasvaisempi, tuhdimpi ja överimpi, sen parempi. Angerburger on kuitenkin vegaani, kun taas itse syön kaikkea. Poden usein huonoa omatuntoa lihansyönnistä, mutta sairastuttuani Crohnin tautiin suolistoni ei oikein kestä enää kuituja tai soijaa, joten lihaa on pakko syödä. Meille oli selvää, että lehti painottuu kasvis- ja vegaanisiin ruokiin, mutta sovimme, että lehdessä saa olla joitakin lihallisia reseptejä, jotka on helppo muokata vegaanisiksi.

Millaisena näet punk-skenen ruokakulttuurin?
Punkruokakulttuuri on mielestäni aina painottunut eettisyyteen ja ekologisuuteen. Pidän siitä, että punkkarit yleensä haluavat tietää, mistä heidän ruokansa on peräisin. Dyykkaamista esimerkiksi harrastaa moni, ja se on mielestäni erittäin hienoa. Valitettavasti se on vain tehty erittäin vaikeaksi nykypäivänä. Toisaalta olen myös kuullut huhua, että Lidlin neljän juuston pakastepizza on tullut takaisin markkinoille, ja siitä moni ystäväni on innoissaan, haha.

Olet itse puoliksi libanonilainen ja kasvanut Libanonissa, eli pystyt katsomaan suomalaista ruokakulttuuria myös ulkopuolelta. Miltä se sinusta näyttää?
Suomalainen ruoka on mielestäni aliarvostettua. Onhan se välillä vähän yksipuolista, mutta se on täysin ymmärrettävää, kun tässä maassa on vaikeaa kasvattaa aineksia. Luonnosta löytyy silti upeita raaka-aineita. On hienoa huomata, että lähiruoka ja eettisyys ovat tulleet muotiin ja suomalaisia ruoka-aineita on opittu arvostamaan. Karjalanpiirakat ja karjalanpaisti, lörtsyt ja laatikot ovat yksinkertaisia ja loistavan makuisia ruokia. Perinneruuissa on tosin sellaisiakin, joita en voi ymmärtää, kuten lipeäkala ja mämmi. Liian eksoottisia minulle!

Jos sinulta pyydettäisiin juttua suuren yleisön ruokalehteen, millaisen tekisit?
Tekisin varmasti libanonilaiseen keittiöön perustuvan jutun, sitä ei voi hehkuttaa liikaa! Suomessa ei valitettavasti ole libanonilaisia ravintoloita kun yksi, ja esimerkiksi falafel on Suomessa usein niin hirveää paskaa, anteeksi vaan, että hävettää kun sitä kutsutaan falafeliksi. Mutta siis laatisin hyviä mezze-reseptejä ja laittaisin mukaan viinisuositukset ja jälkiruuat, niin että jutun perusteella voisi järjestää hyvät libanonilaishenkiset kinkerit.

Millainen olisi mielestäsi täydellinen illallinen?
Täydelliseen illalliseen kuuluu ehdottomasti iso ja mukava seurue, maksimissaan kymmenen henkeä. Tarjolla olisi monenlaisia mezze-annoksia, pääosin kasvisruokia mutta pari liha-annostakin. Alkoholipitoista juotavaa olisi reilusti, eikä kellään olisi kiire ruokapöydästä pois, vaan ruuista, juomista ja sosiaalisesta kanssakäymisestä nautittaisiin tuntikausia.

Voitko paljastaa jotakin Trapped Under Slicen seuraavasta numerosta?
Seuraava lehti on työn alla, ja siitäkin tulee kova! Muun muassa ensimmäisessä numerossa kuuluisaksi tulleen PIZZABURGERIN resepti paljastetaan…

Jee! Antaisitko vielä Sylvin lukijoille jonkin tammikuuhun sopivan överimässyreseptin?

Ensin pohdin jotakin mahtipontista ja hifistelevää kakkureseptiä, mutta tulin siihen tulokseen, että Sylvin lukijat arvostaisivat enemmän jotakin nopeaa, halpaa ja helppoa herkkua. Tämä resepti on täydellinen niihin hetkiin, kun kaapista ei löydy herkkuja, kauppaan ei jaksa mennä tai makeannälkä iskee keskellä yötä. Siitä voi tehdä omanlaisensa sen mukaan, mitä kaapista löytyy.

SUKLAAKEKSITORNI

n. 1 rkl kaakaojauhetta n. 2 rkl sokeria (jos käytät sokeroitua kaakaojauhetta, 1rkl riittää) n. 1 dl (soija)maitoa Marie-keksejä (tai muita pahvilta maistuvia keksejä, joita et söisi makeannälkään) Täytteinä voi käyttää mm. – Marianne -rouhetta – vaahtokarkkeja – (soija)vanukasta – pähkinöitä – paloiteltua pätkistä tms.

– … tai mitä vain tekee mieli, mielikuvitusta vaan kehiin!

(USA 2012)
O: Robert B. Weide
P: Woody Allen, Diane Keaton, Letty Aronson, Dick Cavett, John Cusack.
K 3
Ensi-ilta 27.7.2012

  

Nero puhuu työstään ja työtoverit puhuvat nerosta työssään.

Woody Allen kirjoittaa yhä samalla uransa alussa hankitulla kirjoituskoneella, on omien sanojensa mukaan kirjoittanut kaikki tekstinsä ja käsikirjoituksensa. Kun tekstiä pitää muokata, hän leikkaa, liimaa ja teippaa. Sänkynsä vieressä hänellä on lipasto, jonka laatikot ovat pullollaan toinen toistaan epämääräisemmille lappusille raapustettuja ideantynkiä, vuoropuheluita sun muuta sälää. Päivittäin Allen levittelee ne sängylleen ja pöyhii niitä. Koskaan ei tiedä, mikä ajatuksenpätkä saa luovuuden kipinöimään.

Tällaiset viehättävät yksityiskohdat komedian ja draaman mestarin työtavoista ovat Robert Wieden lavean henkilökuvan ehdottomasti parasta antia, ja ne jo yksin tekevät sen katsomisen arvoiseksi.

Rakenteeltaan Woody Allen: A Documentary ei poikkea tavanomaisesta. Allen kulkee lapsuudenmaisemissaan Brooklynissa ja onnistuu kuvailemaan alueen muutosta napakasti, älykkäästi ja surumielisen nostalgisesti. Uran alkuvaiheesta, talk show -esiintymisistä ja stand upeista on paljon jokaisen filmihullun mieltä kiihottavaa kuvamateriaalia. Elokuvat käydään läpi alusta nykypäivään saakka, näyttein, kommentein ja muistoin.

Kohdettaan avoimesti rakastava dokumentti onnistuu välttämään imelyyden. Allenin jokaista ohjausta ei ylistetä maasta taivaisiin, joskin ne kyllä arvotetaan täsmälleen jo vakiintuneen Allen-kaanonin mukaisesti – elokuvat 90-luvun alkupuolelta Match Pointiin (2005)  asti ohitetaan aika nopeasti ja vaivaantuneesti, vaikka sieltäkin löytyy kyllä paljon hyvää.

Tähän arvattavuuteen myös vähän tympääntyy. Elokuvien ja vuosien pikakelaus alkaa siis Bullets Over Broadwaysta (1994), uudemmista elokuvista juuri Match Pointiin ja lippukassat räjäyttäneeseen ankeaan Midnight In Parisiin maltetaan pysähtyä. Noin muuten työtoverit ja kollegat ylistävät Allenia – mies toki itse sympaattisesti vähättelee omia töitään.

Mutta kuten sanottua, dokumentin nautittavuus on työhön liittyvissä yksityiskohdissa. Yksityiselämästä opitaan vähänlaisesti. Diane Keaton ja Allen puhuvat toisistaan ihan hauskasti, mutta Mia Farrow´sta ei kuulla juuri mitään. 90-luvun alun skandaali, Allenin rakastuminen Farrow´n ottotyttäreen nostetaan kyllä esiin, mutta edes Allenin omia tuntoja ei kuulla eikä tekemisiä kyseenalaisteta.

Sylvi tapasi kolme puhelaulavaa naista. Sitten puhuttiin asiaa positiivisuudesta ja vääryyksistä.

Istumme Eila-mummon hoodeilla, Punavuoren Ahvenessa. Kiireinen tähti on jo ehtinyt antaa yhden haastattelun ja saapuu paikalle meidän nuorempien jo odotettua hetken – kaikkia vähän jännittää, onhan se sentään räppimummo…

Ihan hirveä rispekti päällä. Sylvin suuressa räppikimarassa kohtaavat Suomen kauneimmat ja nohevimmat naisräppärit.

Perinteisen vaikutuspiirijaon mukaan; Sana eli Sanna Rönnberg Oulusta, Mercedes Bentso eli Linda-Maria Roine Itä-Helsingistä sekä Räppimummo Eila Punavuoresta. Tarkoitus on keskustella hiphopin syvimmästä olemuksesta ja blingblingin sielusta.

Suomihiphop ei ole valitettavasti koskaan naisilla leveillyt. Rovaniemiskenestä Pasila-gangstaan lavoilla heiluvat miehen näköiset pikkupojat tai toisinpäin. No onhan meillä Mariska – mutta sekin sitten kääntyi iskelmään. Kun Sana aloitti räppäämisen 8 vuotta sitten, naisten vähyys skenessä todellakin näkyi.

”Siihen aikaan ei oikeastaan ollut muuta kuin Mariska ja sekin oli juuri lopettanut. Ennakkoluuloja oli tosi paljon ja sain todellakin myös kuulla niistä. Jos olisin ollut herkkänahkaisempi, olisin jättänyt pelin sikseen jo kauan sitten. Mutta mä halusin pitää oman linjani, enkä välittää muista.”

Silloinen Sana oli hieman erilainen – vihainen teini ei paljon muistuta hoikkaa ja hymyilevää nuorta naista.

”Mulla menee tosi hyvin nykyään – en mä jaksa angsteilla räpeissä.”

Sana on siis niin söpö.

”Olisi kuvitellut, että asenteet olisivat muuttuneet tuossa ajassa, mutta valitettavasti näin ei ole.” veistää väliin Anastacia Eutanasia Viola Violencia Mercedes Bentso alias Pami-Pamela eli ihan vaan meidän Linda-Maria.

”Mä kuulen koko ajan sitä, että kuinka olen kivunnut reittä pitkin siihen missä olen”, kiukkuaa levytyssopimuksen aivan tuoreena räppärinä saman tien poiminut nuori nainen.

”Eikun vaan nouset sellaisten ihmisten yläpuolelle – älä anna sen vaikuttaa itseesi! Negatiivisia ihmisiä löytyy aina. ” kehoittaa Eila-mummo ihan yodana.

Sana on samaa mieltä.

”Saat jatkossa kuulla tota samaa – ja paljon. Älä vaan välitä siitä. Mullakin olisi ollut mahdollisuus menestyä miljoona kertaa paremmin jos olisin ollut ”tekemisissä” oikeiden ihmisten kanssa, mutta mä olen halunnut tehdä asiat omalla tavallani, omilla ehdoillani. ”

”Toisaalta se on tietenkin kohteliaisuus, että tyypit luulee, että mun biisi on Pyhimyksen tekemä. Hienoahan se on, että minä, 19-vuotias aloitteleva räppäri, osaan tehdä niin hyvän biisin kuin ammattimuusikko!”, jatkaa Mercedes.

Mutta miten leidit ovat päätyneet riimin varteen?

Eila-mummolla ei ollut mitään aikomusta ryhtyä räppäriksi, se tapahtui vähän niinkuin vahingossa.

”Mietin, että kuka nyt mummon lauluja kuuntelisi – täytyy löytää, joku tapa joka löytää yleisön helpommin. Ja siitä se ajatus syntyi – tein roska-räpin. Ystävä soitti saman tien maikkarille ja uutisiinhan se sitten meni! Näin sitä kai käy kun on tällainen rytmitajuinen mummo…”

Eila ei vaikuta vasta-alkajalta. Mummeli heittelee suvereenisti nimiä hihasta ja kertoilee mediamylläkästä ja siitä kuinka Paleface lämppäsi häntä. Kiva kaveri kuulemma, vaikka räppityyli ei ihan iske. Pöydässä vallitsee kunnioittava hiljaisuus aina kun räppimummo puhuu.

Mercedes päätyi räppäämään kirjoittamalla.

”Olen aina kirjoittanut. Jossain vaiheessa kun kuuntelin räppiä, ymmärsin, että nämä sanathan on ihan niinkuin mun elämästä. Ja tajusin, että miksen voisi kirjoittaa myös räppiä saman tien. En ollut nuorena mikään suunsoittaja, koska minut vaiennettiin – olin koulukiusattu 9 vuotta. Nyt onkin sitten varmaan sitäkin enemmän sanottavaa.”

”Mä olen sitten päätynyt alalle varmaan sillä kaikkein perinteisimmällä tavalla. Lapsena kirjoitin aina ystäväni -kirjaan, että ”minusta tulee isona…räppäri!”, jatkaa 23-vuotias Sana.

”Kuuntelin räppiä 7-vuotiaasta asti ja koska minulla oli myös tosi rankka nuoruus, oli räppi luonnollisin tapa purkaa pahaa oloa.”

Syntyykö rap aina vihasta?

”Ei todellakaan!” vastaavat naiset kuorossa.

Mercedes kertoo kirjoittavansa rakkauslauluja räpin muodossa.

”Ei kysymys ole vihasta vaan vahvasta tunteesta, on se sitten rakkaus, pelko tai joku muu omaa elämää koskettava asia.”

Sanakaan ei halua olla vihainen.

”Tunteet on vahvoja musiikissa ylipäätään. Jos näkee ympäristössä jotain väärää, niin on tärkeää kannustaa ihmisiä positiiviseen ajatteluun, ei vihaan.”

”Ja vaikka mä voinkin kirjoittaa biisejä, joissa on raivoa, niin ne ei ole kokaan epätoivoisia – kaikelle voi aina tehdä jotain. Toivo on tärkeää.”, Mercedes jatkaa.

”Ehkä nuoretkin räppärit sitten pääsevät raivosta ja vihasta eroon, kun pääsevät tähän ikään. Kaikesta negatiivisesta on päästävä eroon – vahvoja juttuja saa olla, muttei negatiivisia.” jatkaa Eila-mummo.

Naisia yhdistääkin kappaleissa elämänmyönteisyys, mutta myös epäkohtiin puuttuminen ja syrjäytyneiden puolustaminen.

”Kun on sanottavaa johonkin vääryyteen, niin siitä on puhuttava!”

Perusräppimeininkiä siis mummollakin. Pöydässä ollaan hartaasti yhtä mieltä.

Räppimummo Eilan ensimmäinen pitkäsoitto Skolioosi ilmestyi viime vuoden puolella. Niin Sana kuin Mercedes Bentsokin työstävät ensimmäistä levyään kevään aikana.

Räppimummo:

https://www.facebook.com/RapmummoEila?fref=ts

 Sana:

https://www.facebook.com/sanarapmusic

http://sanarapmusic.blogspot.fi/

Mercedes Bentso:

https://www.facebook.com/MercedesBentso?fref=ts

Elokuvaohjaaja Johanna Vuoksenmaa kertoo Sylvin yhden kahvikupin haastattelussa, mikä muu kuin työ tekee onnelliseksi, mistä 21 tapaa pilata avioliitto sai alkunsa ja mitä tapahtuu Klikkaa mua!:n kakkoskaudella.

 Kuvat: Eva-Liisa Orupold

Kun istahdan tunniksi munkkivuorelaiseen kahvilaan elokuvaohjaaja Johanna Vuoksenmaan kanssa, tiedän, että minun on oltava jo parin tunnin päästä kaupungin toisella laidalla aivan toisenlaisella juttukeikalla. Koko viikko on ollut yhtä paikasta toiseen juoksemista, ainoat lepohetket niitä, kun istuu bussissa luurit korvilla kymmenen minuuttia, menossa edellisestä jostakin seuraavaan johonkin.

Tiedän, että tällaisena tämä tulee jatkumaan ensi viikollakin. Ei ihme, että puhe kääntyy haastattelussakin arjessa jaksamiseen, siihen miten päänsä saa tehokkaimmin nollattua.

Ja perusteltu puheenaihehan se on. Kiireen ja rentoutumisen vuorovaikutus koskettaa suurta osaa suomalaisista ja se koskettaa myös Johanna Vuoksenmaata. Hänen elämänsä on viime aikoina täyttynyt uuden elokuvan ohjaamisesta, sen markkinointityöstä ja suositun televisosarjan toisen tuotantokauden kirjoittamisesta.

 21 tapaa pilata avioliitto on jo elokuvateattereissa, kun viimein saan tämän jutun valmiiksi. Klikkaa mua 2 nähdään televisossa joskus tämän vuoden loppupuolella.

Mutta puhutaan näistä myöhemmin. Mikä tekee Johanna Vuoksenmaan onnelliseksi, eiks tämä nyt ole paljon tärkeämpää? Jos pysäytetään tämä kiire nyt hetkeksi, niin mitkä asiat ovat elämässä oleellisia?

”Ihmiset”, sanoo Johanna Vuoksenmaa.

”Totta kai tällaisessa ammatissa kaikki on hirmu yhteenkietoutunutta. Havainnot mitä työpäivän aikana ja vapaa-ajalla tekee ovat kaikki mahdollista materiaalia.”

Näin on ennen kaikkea nyt, kun Vuoksenmaa on rohkaistunut Klikkaa mua -sarjasta lähtien myös kirjoittamaan omat ohjauksensa.

”Eihän siitä työstä tahdo päästä irti. Ne jutut pyörivät koko ajan päässä. Yksi on, että koittaa ajatella niin, että sen työnkin sisällä kantaisi itseään ihmisenä. Että työkontaktit toiseen ihmiseen eivät olisi pelkästään työkontakteja. Että olisi ihmisille ystävällinen ja kohtaisi ne ihmisinä.”

Vuoksenmaa kertoo, että pohjaton uteliaisuus ihmismieltä kohtaan ajaa elokuvantekijää eteenpäin. Sitä ei niin vain käännetä pois päältä, kun kuvaukset ovat päivän päätteeksi ohi, tai kun tietokone menee kirjoituspäivän illalla kiinni.

”Se on se inhimillinen moottori, joka on saanut tekemään tätä työtä. Mutta on kiva, jos joskus vain osaa olla niin, että ei tarkkaile tilanteita missä on. Jos ihan vaan osaa nauttia tästä olemassaolon kivuudesta.”

Yksi tapa löytää tällainen puhtaan olemassaolon tila on avovesiuinti.

”Käyn uimassa mahdollisimman monet uudet vedet. Sitten maistelen niitä vesiä… Vesi iholla, tuuli iholla… Nämä ovat kuitenkin tärkeämpiä asioita kuin se työ. Olin loppusyksystä Karjalassa. Ajeltiin autolla ja menin uimaan Laatokkaan, hirmu myrskyisenä päivänä, mutta minä nyt olin katsonut kartasta etukäteen että tuolta voisin päästä Laatokkaan. Se oli helvetin hienoa. Järvi, jossa esi-isät ovat ehkä käyneet uimassa.”

Niin aistien varassa oleminen ja hetkessä eläminen se kai sitä kaikkein palkitsevinta on. Tähän kokemuksen välittömyyteenhän tähtää osaltaan nyt muodikkaaksi noussut mindfulnesskin. Vuoksenmaa nyökkää juuri fyysisten ärsykkeiden auttavan irti työn absorboivasta luonteesta.

”Sen takia sitä varmaan käyttää vapaa-aikaansa niin paljon erilaiseen liikuntaan. Olen intohimoinen lentopallon pelaaja, koska siinä et pysty ajattelemaan mitään, mutta kuitenkin se pallo kulkee ihmisten välillä, ja se onnistuminen on välitöntä haltioitumista. Se mielihyvä ja välitön nautinto sekuntien mittaisista suorituksista on niin suuri. Sama on uimisessa tai musiikin kuuntelemisessa tai syömisessä tai koskettelemisessa”, Vuoksenmaa sanoo.

”Välittömät aistimukset vaativat huomion, ja silloin et pysty ajattelemaan… Just joku hiihtäminen! Fyysinen rasitus on hyvä tie välittömään olemiseen. Mutta kyllä aika paljon tietysti joutuu liikkumaan että saisi vähän stressiä laskettua.”

Niin! Koskettelemisesta puheen ollen:

21 tapaa pilata avioliitto on kepeä komedia, kepeämpi kuin supermenestynyt, luontevasti oikeaa elämää ja arkea komediagenreen naittanut Klikkaa mua. Mutta aihe tai ainakin tarinan lähtökohta siinäkin on sysivakava. Se, miten parisuhteessa ja avioliitossa vääjäämättä lakkaa koskettelettamasta. Ja sitten se onkin menoa kohti seuraavaa pettymystä.

Tällainen vakavan uittaminen komedialliseen on ollut Johanna Vuoksenmaan tuotannon kovaa ydintä aina esikoiselokuva Nousukaudesta saakka.

”Tämäkin elokuva lähti liikkeelle yksittäisistä havainnoista, jotka toistuessaan alkoivat pyytää päästä tarinoiksi”, Vuoksenmaa sanoo.

”Yksi lähtöpiste oli, kun olin tulossa Tukholmasta ja istuin matkalla Helsinkiin ruotsinlaivan promenadi-viinibaarissa. Laivallehan pariskunnat ja perheet lähtevät viettämään laatuaikaa, ja nauttimaan yhdessäolosta. Mutta päätä kääntämällä näin paikallani istuen neljä pariskuntaa, jotka näyttäytyivät aika traagisina. Aloin miettiä, että olisi hauska kirjoittaa keski-ikäisistä ja ihmissuhteen keskivaiheessa olevista pariskunnista.”

Vuoksenmaa sanoo kiinnostuneensa siitä, miten äkkiä ihmissuhteesta tulee roskaa, kuin ruoantähdettä.

”Naimisiin mennään toiveikkaina. Kaikki on kirkasta ja sileää. Mutta miten nopeasti ne sateet tuleekaan, kaataa kyltit tien laidassa.”

Tätä kautta syntyi ajatus Armi Toivasen elokuvassa esittämästä rakkauskyynisestä Sannasta, joka tutkii avioliittojen hajoamista, avioeroja.

”Avioerot koskettavat jokaista. Jos ei nyt ole itse just eronnut, niin sitten joku sisko tai veli tai isä ja äiti tai oma lapsi on. Se nyt vain on näillä tilastoilla erittäin läsnä ihmisten elämissä, ja vaikuttaa elämään ihan hirveästi. Se vaikuttaa siihen, mitä reittiä kulkee kaupungissa ja… EVA:a luulisi myös kiinnostavan tällainen ihmisten onnellisuus! Kun ihminen kelaa jotain keskellä eromyrskyä, niin eihän se pysty töitä tekemään!”

21 tapaa pilata avioliitto on alkuosaltaan aika kyynistäkin lunastusta, kun päähenkilö Sanna ei usko kerrassaan mihinkään. Loppua kohden hänenkin on toki antauduttava Amorin edessä, sen verran romanttisen komedian genrekäsikirjan mukaan tämän jutun julkaisun aikaan jo toista sataa tuhatta katsojaa kerännyt tarina kuitenkin rullaa.

Mutta kävikö mielessäkään jättää koko tarinaa viritykseltän kyyniseksi, rakkauskielteiseksi ja epäuskoiseksi?

”Ei todellakaan!”, Vuoksenmaa puuskahtaa.

”Yksi lähtökohta oli ikä. Muistelin sitä kun olin itse 30-vuotias. Se on sellainen ikä, jossa käydään lopullinen paini kokonaiselämänasenteen kanssa, kyynisyyden ja höpsön idealismin välillä. Sitä ennen ihmiset ovat välimuotoja, sen jälkeen on helpompi sanoa jostakusta vaikka että se on semmoinen kyyninen.”

Ohjaaja korostaa haluavansa kylvää tähän maailmaan ja yhteiskuntaan nimenomaan epäkyynisyyttä.

”Että olisi motivaatiota herätä seuraavana aamuna. Se kai se kaikkein tärkein asia on. Uskoisi että on voimaa vaikuttaa omaan elämään. Kyllä, haluan tehdä elokuvia, joissa on edes jollain lailla voimaannuttavia loppuja!”

Komedian sanottava kuitataan usein triviaaliksi hömpäksi, mutta ovathan nämä puheena olevat asiat ihan oikeastikin tärkeitä. Jos ajatellaan vaikkapa sitä jutun alussa mainittua puolisokkoa ryntäämistä läpi loskan.

21 tapaa pilata avioliitto on menestynyt oikein hyvin. Se lienee helpotus Johanna Vuoksenmaalle, jonka edellinen teatterielokuva Toinen jalka haudasta ei pärjännyt oikeastaan lainkaan.

”Olimme siihenkin leffaan ihan tyytyväisiä, mutta.. Kauheasti olemme miettineet, mikä siinä oli. Oliko se sitten se, että jo julisteessa oli, että komedia kuolemasta. Mutta siis oma äitinikin, joka toki normaalisti menee lapsensa tekemiset katsomaan, oli joka viikko, että hän ei mene vielä tällä viikolla”, Vuoksenmaa naurahtaa.

”Se on asia, minkä mielellään siirtäisi eteenpäin. Kuolema. Sitten kun kukaan ei mene ihan heti teattereihin, se leffa lentää saman tien saleista pois. Me oltiin just perustettu oma tuotantoyhtiö Dionysos-filmi. Se oli niin katastrofaalinen prosessi kaikkiaan! Me itkettiin se ensi-iltaviikonloppu, kun kukaan ei mene teattereihin! Hävettää kävellä kadulla, että ei helvetti mä olen käyttänyt hirveän määrän Elokuvasäätiön rahaa, ja sitten kukaan ei halua nähdä tätä.”

Sekä Dionysoksen, että Vuoksenmaan ohjaajanuran auttoi lopullisesti jaloilleen suursuosittu ja kritiikin rakastama Klikkaa mua. Vuoksenmaa sai luomuksensa kakkoskauden käsikirjoituksen valmiiksi vuodenvaihteen tienoilla.

”Tuttujen henkilöiden elämää saa jatkossakin seurata. Konsepti pysyy entisenlaisena, eli meillä on joka jaksossa deitti. Nämä pitkän kaaren henkilöt Ella, Inari, Tiia, he pysyvät, heidän elämäänsä seurataan edelleen. Uskon, että tämä ei ole juosten kustu tai yritys jatkoratsastaa sillä menestyksellä”, Vuoksenmaa sanoo.

”Jos ekan kauden teemat olivat naisten välinen ystävyys ja lasten ja parisuhteen yhteensovittaminen, tässä jatkossa temaattiset fokukset ovat miehen ja naisen välisen suhteen erilaiset sävyt, muun muassa ystävyys. Ja äidin ja tyttären suhde eri tasoissa ja eri sukupolvissa.”

Tv-sarjan kirjoittaminen on toista kuin pitkän elokuvan. Kamaa on niin paljon enemmän.

”Se on niin hirveä rupeama. Sen kanssa menee nukkumaan. Sen kanssa herää ja kun se on valmis, on kuin saisi repun tai 20 litran vesikanisterin selästään. Sitähän melkein lentää hetken, kun sen saa sieltä pois.”

Hyvä niin.

Mutta hyvä, että on se avovesiuintikin, luulisin.

Miten elokuvanäytteleminen eroaa teatterista? Ja miksi koulutusta pitäisi lisätä? Kaikella rakkaudella -elokuvassa näyttelevät Krista Kosonen ja Tommi Korpela kertovat.

Kuvat: Jonne Renvall

-”Lyriikkaa, lyriikkaa!”

Näyttelijä Krista Kosonen madaltaa ääntään. Hän matkii elokuvaohjaaja Matti Ijäksen hentoa käskytystä tilanteessa, jossa näyttelijän repliikki uhkaa kääntyä teennäiseksi. Cafe Kiasman ikkunapöydässä istuva Tommi Korpela nyökkää ja selittää:

”Jos Ijäs sanoo ”Perkele!” niin täytyy muuttaa näyttelemisen suuntaa.”

Paikalla on kaksi viime vuosien tunnetuinta suomalaista näyttelijää, Korpela ja Kosonen. Ensimmäinen yhteinen produktio oli Sofi Oksasen kirjaan perustuva Puhdistus-elokuva, mutta vasta Matti Ijäksen Kaikella rakkaudella laittoi heidät samoihin kohtauksiin.

Kaikella rakkaudella on Suomen ja Norjan Lappiin sijoittuva neliödraama. Tommi Korpela näyttelee elokuvassa Ismoa, joka palaa mustasukkaisuusrikoksesta kärsityn vankilatuomion jälkeen takaisin kotikylille. Hän ei ole lakannut rakastamasta Ansaa, Krista Kososen tulkitsemaa suoraa ja levotonta pohjoisen naista. Jännitteitä luovat Ismon uskonnollinen veli Martti (Hannu-Pekka Björkman) sekä etelästä saapunut ja Ansaan ihastunut valokuvaaja Toivo (Sampo Sarkola).

Paluu kotikylään syyllisyyden ja häpeän kanssa ei ole helppoa, mutta Ismolla on ollut aikaa käydä asioita läpi vankilassa.

”Ajan määre on muuttunut Ismolla, se voi hyvin kattoo vielä talven yli ennen kuin tekee siirtojaan”, Korpela miettii.

Hiljaisista ja toiveikkaista elokuvistaan tunnetun Matti Ijäksen Kaikella rakkaudella on monin tavoin ainutlaatuinen projekti. Ijäs soitti Kososelle puolitoista vuotta ennen viime kesällä pidettyjä kuvauksia ja tarjosi roolia. Normaalisti päätökset tulevat viime tinkaan ja hanke voi kaatua moneen kertaan rahoituksen myötä.

”Oli vieläpä varmaa, että elokuva toteutuu”, Kosonen ja Korpela muistelevat.

Kosonen valmistautui Ansan rooliin kuuntelemalla iltaisin nauhaa, jolla lappilainen nainen luki Ansan ja Ijäs muiden henkilöhahmojen vuorosanoja. Monet kerrat Kosonen nukahti ohjaajan pehmeään ääneen.

Ijäs-imitaatio pärähtää jälleen käyntiin.

”Sano miulle miks sie lähdet jos sie kerran rakastat sitä?”, Kosonen kysyy arasti.

”Ijäs on Kristan nukkumatti”, Korpela toteaa.

Tommi Korpela on näytellyt aiemmin Matti Ijäksen tuotannoissa, tv-elokuvissa Syrjähyppyjä (1996) sekä Johanneksen leipäpuu (1994). Ijästä on pidetty erityisesti suomalaisten miesten ohjaajana ja tunteiden tulkkina, jonka elokuvien omintakeinen maailma teki vaikutuksen myös nuoreen Korpelaan. Hän mainitsee kulttimaineeseen nousseen Katsastuksen (1988).

”Tunnistin sen henkilöt ja etenkin lakonisen, huikean komiikan. Komiikkaa voi olla niin monenlaista.”

Korpela ei pidä itseään koomisesti lahjakkaana. Ei, vaikka useimmat muistavat hänet teatterikorkeakoulukavereidensa Jani Volasen, Petteri Summasen, Jukka Rasilan ja Janne Reinikaisen kanssa Ylelle tekemästä sketsishow’sta Studio Julmahuvista, sekä sitä seuranneesta Ihmebantusta.

Putouksen kaltaisen, suorassa tv-lähetyksessä tapahtuvan hauskuuttamisen ajatuskin puistattaa.

”Musta olisi ihan hirvittävää mennä miljoonan katsojan eteen. Se vaatii valtavasti paineensietokykyä ja heittäytymistä”, Korpela sanoo.

Neljättä kauttaan jatkuva Putous on ilmiö, etenkin maakunnissa. Krista Kosonen kertoo, kuinka monet ovat tulleet kiittämään. Sitten 80-luvun on ohjelma, jota koko perhe voi kerääntyä saunan jälkeen katsomaan.

Putouksessa näyttelijät kilpailevat yleisön suosiosta keksimillään sketsihahmoilla.
Kosonen vertaa roolinsa vetämistä hiekkalaatikolla leikkimiseen ja laittaa molempien käsien sormet suuhunsa:

”Kyselen muilta, että oisko parempi, että mä laitan nää tänne vai enemmän tänne? Sitten pohditaan.”

”Siinä täytyy pitää kiinni jostain totaalisen idioottimaisesta. Se ei oo mulle kyllä vaikeeta”, Kosonen sanoo hymyillen.

Kantapään kautta

Matti Ijäksen elokuvissa ei turhia puhuta. Kososen ja Korpelan mukaan se antaa yleisesti enemmän tilaa näytellä. Ijäksen, Heikki Vuennon, JP Passin ja Auli Mantilan yhdessä kirjoittamassa käsikirjoituksessa oli toki omat haasteensa.

”Repliikit on tosi täysiä, sillä tavalla rikkaita ja runollisia, ettei niitä saa näytellä puhki. Pitää luottaa siihen, että teksti on niin hienoa, että se kantaa”, Korpela sanoo.

Miten elokuvanäytteleminen sitten eroaa teatterista? Korpela ja Kosonen ovat molemmat menestyneitä teatterinäyttelijöitä, Korpela Q-teatterissa, jossa hän näytteli vuosi sitten Hugo Prattiin legendaarista sarjakuvasankaria Corto Maltesea, ja Kosonen Ryhmäteatterissa sekä Andriy Zholdakin ohjaamissa Anna Kareninassa ja Kirsikkapuistossa.

”Kameran edessä vedetään pienemmällä ja tarkemmalla pensselillä”, Korpela kertoo.
”Yleisin virhe on näytellä liikaa, ei luoteta siihen, miten pieni riittää. Siinä on suuri haaste. Ilmaista perkeleesti ilmaisematta.”

Krista Kosonen siirtää keskustelun elokuvan vaikuttavimpaan keksintöön, lähikuvaan.

”Tykkään katsoa näyttelijänkasvoja. Ne kertoo enemmän kuin mitkään tekniset temput. Jos käsis ei oo hyvä ja näyttelijät ei oo hyviä…”

”…sitä ei pysty korvaamaan millään tekniikalla”, jatkaa Korpela.

Kosonen ei välitä uusimmista tallennus- ja esitystekniikoista:

”Mä en ees tiedä, mitä HFR-tekniikka on. Mutta esimerkiksi 3D on vaan kikkailua, hifistelyä. Mä en suoraan sanottuna tykkää yhtään. Vaikka joku Avatar, musta se oli ihan hirveetä paskaa. Olihan se vaikuttavaa: Oho! Nyt noi siniset ihmiset tulee tuolta naamalle!”

Suomessa on hyvin vähän hyvin paljon käytettyjä elokuvanäyttelijöitä, siksi samat naamat tuntuvat kurkkivan joka julisteesta. Kososen ja Korpelan mukaan se johtuu pienistä piireistä ja koulutuksen puutteesta. Teatterikorkeakoulussa on vain yksi elokuvanäyttelemiseen keskittyvä kurssi, joka käydään vasta koulutuksen neljäntenä vuotena.

”Olisi ehdottomasti hyvä lisätä koulutusta. Tuota kurssia ennen on jo vaikka kuinka koekuvauksia. Jos paikalla on 70 nuorta naista, ei ohjaajalla ole aikaa tai rahaa alkaa heitä kouluttamaan. Sitten käytetään niitä, jotka osaavat jo ”, Kosonen sanoo.

Korpelan mukaan kameranäytteleminen opitaan Suomessa yhä kantapään kautta.

”Monessa tapauksessa sitä ei oo päässyt kuin muutaman kerran kokeilemaan ennen kuin on jo valtakunnan mediassa.”

Elokuvan kuvauksissa näyttelijöitä pommitetaan ärsykkeillä joka suunnasta. Yksi työtapa on pyrkiä sulkeistamaan ärsykkeet mielestään.

”Mä en koskaan pyri poistamaan häiriötä vaan oon äärimmäisen tietoinen niistä kaikista ympärillä olevista ihmisistä. Ne ei saa häiritä mun työtä”, Korpela kertoo.

Teatterissa tilanne on hänen mukaansa sama.

”Siellä on katsojat ja näyttelijä rekisteröi jokaisen perseenliikahduksen. Lavalla on tietoisempi kuin missään, mutta se ei saa häiritä näyttelijäntyötä vaan päinvastoin, toimia kiihottavana ärsykkeenä.”

Kosonen innostuu:

”Olisi mielenkiintoista tehdä neurologinen tutkimus siitä, missä tilassa sitä on näytellessä.”

Tommi Korpela jatkaa:

”Jos katsoja näkisi kuvan ulkopuolelle, siinä saattaa olla viidentoista sentin päässä mikrofoni, jonka näet koko ajan silmän yläkulmasta väpättämässä. Sitten on kaveri sellaisen hopeisen reflen kanssa, joka heijastaa valoa sun silmään niin, että alkaa vituttaa. Ihan, että saadaan parempi valo naamaan. Ja sen takana seisoo vielä joku ja näplää kännykkäänsä.”

”Sitä vain pitää yrittää kääntää esteet voitoksi. Mikään ei pysty häiritsemään, kun tässä on nyt niin tärkeä tilanne päällä.”

Kaikella rakkaudella elokuvateattereissa 1.2.

Kuvat: Riitta Supperi

Rakkautta & Anarkiaa –festivaaleilla vieraili Dan Janvey, yksi parhaan elokuvan Oscarista kisaavan Beasts of the Southern Wildin tuottajista.

En tiedä, mitä huumetta Dan Janvey käyttää, mutta se sopii hänelle. Olemme valokuvaamisen jälkeen vasta kipuamassa portaita haastattelupaikkana toimivaan ravintolaan, kun Janvey kääntyy minuun päin ja kysyy, muistanko Bambin juonta.
”Se on lastenelokuva äidin kuolemasta. Ja miten vahva se onkaan!”, hän muistelee ja jatkaa puhumalla E.T.:stä.

11. tammikuuta Suomen ensi-iltansa saaneen Beasts of the Southern Wildin tuottaja puhuu Bambista ja E.T.:stä suhteessa omaan elokuvaansa. Hän haluaa todistaa, että niillä on enemmän tekemistä Beasts of the Southern Wildin kanssa kuin Terrence Malickin eksistentiaalisella draamalla Tree of Life, johon sitä on usein verrattu.

”Tämä on ehkä sellainen harvinainen tilanne, jossa olen itseriittoisempi kun en vertaa meitä Terrence Malickiin”, Janvey virnuilee.
”Rakastan Tree of Lifea, mutta Sean Pennin kehyskertoja etäännyttää katsojan elokuvan emotionaalisesta kokemuksesta. Malick tuntuu olevan hyvin kiinnostunut Jumalan perspektiivistä. Itseäni kiinnostaa enemmän lapsen näkökulma universumiin.”

Beasts of the Southern Wild tulviikin välitöntä riemua ja lapsen ihmetystä. Elokuva sijoittuu jonnekin Etelävaltioiden tulvavallien taakse, jossa viinaanmenevän ja vapaasti elävän Bathtub-nimisen yhteisön jäsenenä kasvaa 6-vuotias Hushpuppy. Lakien ulottumattomissa elävän lapsen päivät täyttyvät uteliaasta maailman tutkimisesta, arvaamattoman isän tunnelmien tulkitsemisesta sekä väistämättömän katastrofin odotuksesta: suuri myrsky on tulossa.

Elokuva on niin ohjaajansa Benh Zeitlinin kuin tuottaja Janveynkin esikoispitkä. Miehet tapasivat Wesleyan Collegessa, hyvämaineisessa opinahjossa, josta ovat valmistuneet myös muun muassa toimintaohjaaja Michael Bay, Mad Menin luoja Matthew Weiner ja Youth in Revoltin ohjannut Miguel Arteta.

”Siellä on erittäin hyvä elokuvaosasto. Osasto ei ole teoriapohjainen, eikä se ole kovin vahva tuottajapuolella, mutta siellä katsotaan röykkiöittäin elokuvia. Mielestäni se on olennaista elokuvantekijälle”, Janvey kertoo. Hän viittaakin jatkuvasti muihin elokuviin, heittää keskusteluun niin Emir Kusturicaa kuin Aaron Sorkiniakin. Omiksi suosikeikseen hän mainitsee nykyiset amerikkalaiset auteurit, kuten David Fincherin ja Paul Thomas Andersonin.

Ohjaaja Zeitlinin makua hän kuvaa vähemmän konservatiiviseksi.
”Benhillä ei ole minkäänlaista perinteistä käsitystä siitä, mikä on hyvä tai huono elokuva, mutta hän ihailee todella suosittuja teoksia. Hänen lempiohjaajiaan ovat toisaalta James Cameron ja toisaalta John Cassavetes.”

Zeitlinin ja Janveyn elokuvan budjetti oli lähempänä Cassavetesiä kuin Cameronia. Beasts of the Southern Wild tehtiin alle kahdella miljoonalla dollarilla, minkä mahdollistivat sitoutunut tiimi ja tee se itse –menetelmät.

”Se oli suurin mahdollinen summa, minkä saimme raavittua kokoon. Yksi tavoitteemme kuitenkin oli tehdä valtava elokuva minimaalisin resurssein. Koska elokuva kertoo yhteisöstä, joka tukeutuu toisiinsa selviytyäkseen, niin mekin kokosimme Bathtubia muistuttavan yhteisön tehdäksemme elokuvan. Koko homma kuulostaa vähän kesäleiriltä tai kultilta, mutta mielestäni yhteinen energiamme näkyy lopputuloksesta.”

Janvey on viettänyt haastattelua edeltävän illan ja osan yöstä karaokebaarissa. Silti hän haluaa jatkaa haastattelua, vaikka aikamme on lopussa ja lounasta tuodaan jo pöytään. Into ei laannu, vaikka otan esiin Beasts of the Southern Wildia vastaan esitetyn kritiikin köyhyyden ja mustan ihonvärin eksotisoinnista.

”Emme olleet naiiveja. Joku voi nähdä elokuvassa vain köyhän mustan tytön, jolla on väkivaltainen alkoholisti-isä. Silloin katsomiskokemus voi olla problemaattinen. Mutta me teimme elokuvan, jossa isä on täynnä rakkautta vaikka ei osaa ilmaista sitä. Hahmo ei ole hyvä tai paha isä – sellainen yksinkertaistaminen on hevonpaskaa.”

Saattaa olla, että Janveyn avomielisyys johtuu hänen unenpuutteestaan, aamuisesta kahvimäärästä tai pelkästä amerikkalaisuudesta. Haastattelun loputtua tiedän paljon myös hänen henkilökohtaisista asioistaan, jotka hän kertoo tosin ”off the record”, luottamuksella.

Sen Janvey paljastaa ihan suoraan, ettei suuren vision toteuttaminen pienellä budjetilla ollut ihan ongelmatonta. Hän kertoo oppineensa mentoreiltaan, että tuottajalla pitäisi olla mentaalinen musta laatikko, johon tunkea kaikki paska. Omien sanojensa mukaan Janvey ei vielä hallitse tekniikkaa.

Ja ehkä viimeinen vuosi on tehnyt mustan laatikon tarpeettomaksi. Niin Obama kuin Oprahkin suitsuttivat elokuvaa tahoillaan, ja hiljattain kahden ison O:n joukkoon liittyi kolmas: Oscarit. Beasts of the Southern Wild kisaa neljästä pystistä Oscar-gaalassa helmikuun 24. päivä. Yksi niistä on parhaan elokuvan palkinto. Enemmän kuin mustaa laatikkoa Janvey tarvitsee siis tällä hetkellä mustaa smokkia.

Meillä on maailman paras osastosihteeri: Laura on tehokas, säntillinen ja kärsivällinen.

Ennen kaikkea hän on huomaavainen.

Joka osastokokouksessa minulle on varattu oma keksilautanen. Ryhdyttyäni vegaaniksi Laura tarkasti eläinoikeusfoorumin sivuilta minulle sopivat keksivaihtoehdot ja muutaman vuoden olen saanut Digestivien lisäksi nauttia erilaisista suklaakekseistä ja piparkakuista.

Erityisen mieluisa yllätys on kuitenkin, jos lautaselta sattuu löytymään Wilhelmina-pikkuleipiä.

Wilhelmina on ehkä hieman unohdukseen jäänyt herkku. Yhdelle pikkuleivät herättävät turvallisia muistikuvia mummolasta tai mökiltä. Toiselle Wilhelminat liittyvät menneiden vuosien perhejuhliin, joissa tarjolla oli sen seitsemää sorttia makeaa. Minulle mielikuvat ovat muistikuvia väkevämpiä ja aikamatkailen hienostuneen Wilhelmiinan seurassa vieläkin kauemmaksi – vaikkapa 1900 -luvun alun pappilan kahvipöytään.

Vuosikausia lähes samanlaisena säilynyt vaatimaton pakkaus tuskin juurikaan houkuttelee uusia, potentiaalisia Wilhelmina-faneja. Meille vanhoille tutuille kääre merkitsee vain pakollista hidastetta ennen makunautintoa.

Wilhelminan maku on hienostunut – aavistuksen vaniljainen, suolainen ja makea juuri oikeassa suhteessa. Juuri jälkimaun vieno suolaisuus koukuttaa haluamaan lisää. Pikkuleivän rakenne on erittäin muruisa, mikä ei tee siitä siisteysfasistin suosikkiherkkua. Vai kuulutko heihin, joiden mielestä murukeksit ja pikkuleivät ovat ”tylsiä ja kuivia”? Älä siltikään käännä Wilhelminalle selkääsi vaan anna rouvalle vielä mahdollisuus ja kasta hänet sulatetussa tummassa suklaassa. Eikö tämä syntisempi ja tuhdimpi Wilhelmina saa sinutkin haluamaan lisää?

Koska Wilhelmina itsessään on melko vaatimattoman näköinen herkku, vaatii se alustakseen jotain prameaa, jotta rouvan herraskainen arvokkuus ei unohtuisi. Itse asettelin pikkuleivät kultakoristellulle lautaselle.  Seuralaiseksi Wilhelmina kelpuuttaa mieluiten kahvin – eikä minkään latten tai cappuccinon, vaan suomalaisen laihankitkerän pannu- tai suodatinkahvin.

Suhdettani Wilhelminaan voisi luonnehtia omistushaluiseksi. Mikäli osastokokouksessa huomaan jonkun toisen tavoittelevan Wilhelminojani, herää minussa sellainen hätä, jonka vain mustasukkainen voi tuntea.

Työhuoneeseeni tuotiin taannoin käytöstä poistettu pieni kassakaappi, jolle ei tosin ole vielä löytynyt käyttöä. Minulla olisi yksi idea