Kategoria: Elämäntapa

Moi Sylvi!

Olen iloinen, että joku on kiinnostunut siitä, miksi haluan muuttaa Ruotsista takaisin Suomeen, kotimaahani.

Tässä tulee minun selvitykseni.

Ensimmäinen syy on se, että seitsemän Ruotsissa vietetyn vuoden jälkeen koen edelleen itseni ulkopuoliseksi.

En ole saanut ystäviä, jotka haluavat olla yhteydessä kanssani. Monet ovat ensitapaamisella olleet iloisia ja kiinnostuneita tapaamaan uudestaan. Vaihdamme yhteystietoja, mutta sitten asia onkin oikeasti unohdettu. Eli lyhyesti sanottuna kännykkäni on mykkä lähes koko ajan. Onko sitten kyseessä se ruotsalainen small talk – kiltteyskulttuuri, jossa sanotaan paljon kauniita asioita mutta ei tarkoiteta oikeasti?

Onneksi olen selvinnyt tähän päivään sillä, että viihdyn ihan hyvin yksinkin ja asun perheeni kanssa maalla omassa vapaassa maailmassa. Lisäksi, onhan minulla paras ystäväni edelleen Helsingissä!

Ruotsin maasta minulla ei ollut mitään odotuksia, kun päätin seikkailla ihanan mieheni luokse. Ainahan alku on jännittävää ja sitä haluaa samaistua ja oppia uusia asioita, jotta saisi esimerkiksi töitä.

No, niitä ei ole löytynyt kuin muutama pätkä, koska en asu Tukholmassa ja koska minä ja pitkä työkokemukseni eri aloilta ei riittänyt pätevyyteen päästä edes työhaastatteluun. Olisi pitänyt olla konkreettinen (ruotsalainen?) koulutustodistus kaikille aloille, joilta hain töitä.

Olen tsempannut nämä seitsemän vuotta saadakseni jalkani yhteiskunnan oven väliin. Sijaisuuksia (vain suomenkielisiä lyhyitä hommia, yksi 2 kuukautta kestänyt koulukuvaajan homma), pitkä työttömyys, sekä yrittäjyysyritys joka meni päin seinää.

Viimeisin (tai toiseksi viimeisin, viimeisin on kirjoitukseni aihe) rajojeni rikkominen alkoi, kun päätin aloittaa opiskelun jälleen uuteen ammattiin.

Se tuntui ainoalta mahdollisuudelta.

Opiskellessani yliopistolla en ole saanut mitään uusia ihmiskontakteja. Lienee kyseessä yhdistelmä ”maahanmuuttaja/ei-ruotsalainen ja ikä”. Parikymppiset ruotsalaiset opiskelijatoverit eivät usein edes moikkaa kun törmäämme käytävässä ja luulen heidän olevan kauhuissaan kun messissä on yli nelikymppinen. Joka vielä kaiken lisäksi on ainoa, jolla on käsi koko ajan pystyssä seminaareissa ja rasittaa niitä näkökulmillaan ja kysymyksillään!

Toiseksi Ruotsi on shokeerannut minut luokittelutaidoillaan. Tottahan toki aikamme talouskriisit ovat lisänneet maiden sisäistä ihmisjakoa isompiin palasiin, mutta Ruotsi on vahva luokkayhteiskunta ihan historiallisestikin vanhana monarkiana. Itse olen ollut aina kaikkien mahdollisuuksien edessä täysin vapaasti  ihan lapsesta asti, eikä vanhempien työllä tai taustalla ole ollut mitään merkitystä tai rajoitusta elämääni. Olen ehkä outolintu, sillä olen täysin luokaton ihminen!

Mieti nyt, joku tulee toteamaan minulle, että olen keskiluokkainen, KOSKA opiskelen yliopistossa ja minusta tulee opettaja. Siis vaikka tämä ihminen ei edes tunne minua!

Ruotsia kutsutaan usein maailman tasa-arvoisimmaksi maaksi. Maa itse mainostaa ja myy sitä kuvaa maailmalle. Mutta mitä se oikeasti tarkoittaa?

Ensinnäkin maan todellinen kulttuuri sijaitsee pääkaupungin ulkopuolella. Lisäksi on tärkeää tajuta ero maan politiikan ja maan tasolla olevan tavallisen ihmisen välillä. Parisataa kilometriä etelään Tukholmasta, Linköping ja Itä-Göötanmaa on todellista Ruotsia. Jouduin ensimmäiseen shokkiin jo pian saavuttuani.

Koko ajan sain kuulla että naiset ovat sellaisia ja miehet ovat tällaisia, ja niin edelleen ja niin edelleen. Mitä, eikös me ollakaan yksilöitä? Väittelin kerran erään ihmisen kanssa juuri noista ruotsalaisista sukupuolistereotypioista ja meinasin kuolla nauruun todetessani, että minä olen ruotsalainen mies! Sanon asiat suoraan, enkä pitele niitä sisälläni ja ole sitten myöhemmin ”hapan”, kun joku ei tulkinnut oikein (..niin tulkinnut mitä?).

Missä uskomattoman ihanassa kuplassa olinkaan elänyt elämäni Suomessa kaikkien kanssa sukupuolesta tai seksuaalisuudesta riippumatta, kiitos!

Ruotsin kielen käyttökin on täällä niin sukupuolilatautunutta, etten ollut sitä ensin uskoakaan. Minua ei kutsuta nimellä, olen ”tjej”. No, meikäläinen lataa saman tien takaisin: ”Hej kille!”

Opettaja on tänäänkin ”fröken” eli neiti, noin sata vuotta vanha nimi naisopettajalle, joka sai tehdä töitä ennen kuin meni naimisiin ja joka sitten pakotettiin kotirouvaksi. Sairaanhoitaja on sjukskötERSKA. Koska se on perinteinen naisten ammatti, ovat kaikki naisistettuja myös tässä ammattinimikkeessään. Monet haluavat kertoa ammatin yhteydessä, onko kyseessä nais- vai miespuolinen: -SKA vaan perään niin on nainen kyseessä.

Onko se todella niin kiinnostavaa tai tärkeää?

Yksi jännittävä oppitunti ruotsalaisesta kulttuurista oli, kun olin paikallisen työvoimatoimiston kautta työharjoittelussa alkuaikoina vintage-kaupassa Linköpingissä. Vetäisin esiin kassan alla roikkuvan paperin ja siinä oli otsikkona: Anti-Jantelagen.

Ensimmäinen lause oli: Sinä saat olla sellainen kuin olet… Kysyin saman tien omistajalta, että mitä ihmettä tämä on?

Hän vastasi, että juu, tämä kaupunki on ihan kauhea Jantelagen-mesta, missä kukaan ei saa olla erilainen kuin muut, muuten eristyy sosiaalisesta elämästä.

Käsite Jantelagen on syntynyt kuvitteellisesta pikkukaupungista Tanskassa. Sen loi norjalais-tanskalainen Aksel Sandemose kirjassaan Pakolainen ylittää jälkensä (1933). Kirja kertoo tanskalaisesta yhteisöstä, jossa ihminen on ihmiselle susi. Kirja on muistutus yhteiskunnan vallasta nujertaa yksilö. Jantelagen sai vallan Ruotsissa ilmeisesti juuri kansankodin ketjussa, mutta että kaikkien pitäisi olla samanlaisia norminkantajia, eikä kukaan saa olla erilainen?

Ei sovi minulle, sanon suoraan. Tässä teille Jante-laki:

Älä luule, että olet jotakin.

Älä luule, että olet yhtä paljon kuin me.

Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.

Älä kuvittele, että olet parempi kuin me.

Älä luule, että kelpaat johonkin.

Älä naura muille.

Älä luule. Että kukaan välittää sinusta.

Älä luule. Että voit opettaa meille jotakin.

Tänä päivänä Ruotsi on ihan samassa tilassa kuin Suomi ja muut länsimaat, koska rahasysteemi (neo-liberalismi/kapitalismi) on tehnyt maista vain toisiensa kanssa kilpailevia, ei oman maan asukkaista huolehtivia kokonaisuuksia.Kansankoti-ideaali hävisi täällä jo 80-luvulla, olen oppinut.

Mikään maa ei maailman paras maa, kaikissa on hyviä ja huonoja puolia, eikä omaa henkilökohtaista kokemusta tule yleistää.

Kaikki tämä kaikki johtaa kolmanteen eli viimeiseen konkreettiseen syyhyn palata kotiin ja tietysti ottaa perheeni mukaan. Aloittaa elämä taas uudelleen. 90-luvulla kuollut äitini jätti minulle elämänfilosofian, joka on nyt taas herännyt elämään:

Elä nyt ja nauti elämästäsi joka päivä, sillä koskaan et tiedä milloin kuolet.

Niin, milloin tulee ihmisellä raja vastaan? Miten kauan jaksaa tsempata? Tiedän nyt, etten halua elää negatiivisessa ja masentavassa mielentilassa loppuelämääni. Haluan aidosti nauttia!

Miksi siis haluan kadota takaisin Suomeen? (Lupaan, että minulla ei ole mitään romanttista kuvaa kotimaastani).

Koska minä olen suomalainen, se on identiteettini. Jotta minulla olisi omia ystäviä ja kontakteja. Jotta voisin olla oma itseni, suorasukainen ihminen, ratkaista konfliktit, väitellä rehellisesti naamat vastakkain. Vaikuttaa kotimaani ajankohtaisiin ongelmiin, kuten rasismiin omista kokemuksistani ammentaen. Puhua suomea. Laskeutua mielenrauhaan…

Joku päivä nähdään!

Terveisin Nina

Skoonelainen singer-songwriter Emil Jensen uskaltaa kritisoida kotimaataan:

Kuvat: Emma Suominen

Yli vuorten –elokuvassa toista pääosaa näyttelevä Cristina Flutur ei kysele eikä analysoi vaan näyttelee. 

Toimittaja on tottunut analysoimaan elokuvia, näyttelijä on tottunut tekemään niitä. Me puhumme alkuun toistemme ohi.

Kun kysyn, pelottiko hypätä ensimmäiseen elokuvarooliin ja vielä tunnetun ohjaajan Cristian Mungiun teokseen, Flutur vastaa ’en ajatellut sitä’. Kun kysyn, antoiko ohjaaja ohjeita hahmon taustaa koskien, hän vastaa ’eipä juuri’. Kun yritän tyrkyttää tulkintoja elokuvasta toivoen, että Flutur nappaa niistä kiinni ja jatkaa omalla mielipiteellään, vastassani on hiljaisuus.

Romanialaisnäyttelijä varoo analysoimasta työtään liikaa.

”Ei sitä ajattele kaikkia teoksen merkityksiä ja yksityiskohtia. Ne ovat olemassa, ne ovat osa työtä, mutta niitä ei sanota ääneen tai analysoida loogisesti. Jos logiikkaa ja järkeä käyttää väärin, ne saattavat imeä elämän koko hahmosta.”

Elokuvan nähtyään ei tee mieli kyseenalaistaa Fluturin intuitiivista metodia. Hän näyttelee Alinaa, joka rakastaa samassa orpokodissa varttunutta ystäväänsä Voichitaa (Cosmina Stratan). Saksaan tarjoilijaksi lähtenyt Alina on tullut hakemaan Voichitan luokseen, mutta ystävän poissa ollessa tämä on sitoutunut pieneen luostariin ja Jumalaan.

Flutur ja Stratan jakoivat viime keväänä parhaan naisnäyttelijän palkinnon Cannesin elokuvajuhlilla. Molemmat tekevät huikeaa työtä, mutta roolit ovat hyvin erilaiset. Alina on kapinallinen, Voichita on sopeutuja. Alina ei pelkää näyttää tunteita, Voichita on epävarma omiensa suhteen.

”Ihan alussa luin molempien hahmojen osat. Roolittaja sanoi minulle toisessa koekuvauksessa, että Cristianin mukaan voisin tehdä kumman vaan roolin”, Flutur kertoo.

Aiemmin Cannesin Kultaisella palmulla palkitun draaman 4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää ohjanneen Cristian Mungiun lopullinen päätös kuitenkin miellytti Fluturia.

”Rakastin Alinaa enemmän”.

Yli vuorten perustuu löyhästi tositapahtumiin, mutta ohjaaja halusi ottaa niihin etäisyyttä. Flutur kertoi lukeneensa tapauksesta kirjoitetun kirjan – omasta tahdostaan – mutta luottaneensa ohjaajaan sekä omaan intuitioonsa.

”Emme puhuneet Cristianin kanssa paljoakaan Alinasta tai tarinasta. Tositapauksesta emme puhuneet ollenkaan. Valkokankaalla on käsikirjoituksen pohjalta tekemäni työ.”

Luottamus on selvästi ollut molemminpuolista. Mungiu ei alleviivaa tai yliselitä verkkaisen draamansa tapahtumia vaan luottaa näyttelijöihin. Jotka puolestaan luottavat häneen.

”Minä vain hyppäsin. Koska tämä oli ensimmäinen elokuvani, enkä tiennyt miten kameran edessä kuuluu käyttäytyä, päätin vain luottaa vaistooni”.

Flutur kertoo nähneensä Yli vuorten viisi kertaa. Viimeisimpänä hän näki Bukarestissa elokuvan pidemmän, kolmetuntisen version. Haastattelupäivänä hän on menossa helsinkiläisen Season Film Festivalin näytökseen esittelemään elokuvan ja mahdollisesti katsomaan sen kuudetta kertaa.

”Elokuva on kuin elävä olento. Se on joka kerta erilainen. Ja on aina hauskaa katsoa se yleisön kanssa.”

Varoitan, että suomalainen elokuvayleisö on melko varautunutta. Mutta Flutur tietää jo jotain suomalaisesta yleisöstä. Hän kävi vuonna 2009 romanialaisen teatteriryhmän kanssa Turussa ja Espoossa esittämässä näytelmää Elämä idiootin kanssa.

”Minulle täkäläinen yleisö oli yksi parhaista. Näin heidän silmistään, että heidän sisällään tapahtui jotain. Tunsin, kuinka ilmapiiri salissa muuttui. Se oli hyvin erityistä, arvostin sitä tunteiden hiljaisuutta todella paljon.”

Yli vuorten saa Suomen ensi-iltansa perjantaina 12.4.

Kuvat: Riitta Supperi
Marokko-kuvat: Anne Tolkkinen, Mohamed El Aboudi

Dokumentaristi ja elokuvaaja Marita Hällfors on valinnut ammatin, jossa pääsee matkalle läpi maailman ja tarinoiden.

Marita Hällfors on kuvannut ylhäisöä Intiassa, paperittomia Pohjois-Afrikassa, munkkeja Japanissa ja kaikkea siltä väliltä. Myös hänen uransa alkoi tavallaan eräältä matkalta.

Pääkaupunkiseudulla kasvanut Marita opiskeli 1980-luvulla Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa sosiologiaa. Kesät hän reilasi milloin missäkin. 25-vuotiaana tehty reissu suuntautui Belfastiin, jossa irlantilaisten ja brittien konflikti oli pahimmillaan.

”Istuin siellä pubissa yksin ja tapasin paikallisen, kanssani samanikäisen tytön. Tyttö oli jo yksinhuoltaja ja leski, hänen miehensä oli kuollut brittisotilaiden ampumana. Kuuntelin sitä elämäntarinaa ja tunsin sillä hetkellä, että minun täytyy löytää joku keino välittää näitä asioita. Se oli niin koskettavaa, se kuinka erilaista elämää joku toinen tyttö Euroopassa oli elänyt.”

Jo ennen Belfastin reissuaan Marita oli käynyt muiden innostuneiden nuorten kanssa Kansansivistystyön Liiton videotyöpajaa. Kun hän palasi Suomeen, pajaa vetänyt Perttu Rastas tarjosi puolipäiväistä työtä videopajalla. Seuraavana keväänä Marita haki TAIKiin ja pääsi sisään edellisvuonna perustetulle dokumenttiohjaajan linjalle.

Marita Hällfors ja Häätanssin ohjaaja Mohamed El Aboudi.

Vaikka onkin käynyt dokumenttiohjaajan linjan Hällfors tunnetaan parhaiten elokuvaajana. Perjantaina elokuvateattereihin saapui Mohamed El Aboudin ohjaama ja Maritan kuvaama dokumentti Häätanssi. Marokkoon sijoittuva elokuva kertoo Hindistä, 15-vuotiaana raiskatusta naisesta, jonka vanhemmat ovat potkineet pois kotoa. Hindillä ei ole henkilöpapereita, eikä hän siis voi saada kunnon töitä tai mennä naimisiin.

Paljon Intiassa mutta myös Afrikassa ja Japanissa kuvannut Hällfors on tottunut siihen, ettei yhteisen kielen puuttuessa aina ymmärrä, mitä henkilöt kameran edessä puhuvat.

”Se pitää todella valppaana, koska ikinä ei voi olla varma, milloin on se tärkeä hetki. Mutta valppaus on hyväksi. Uskon onnistuneeni monesti paremmin kuvaajana näissä elokuvissa, joissa en ole ymmärtänyt kieltä. Kaikki aistit ovat avoinna sille, mitä kuvaajalla on oikeasti tehtävänään: kuvata, poimia ihmisten ilmeitä ja eleitä.”

Sama koski Häätanssia.

”Luulin varsinkin Intian reissujen perusteella olevani aika hyvä tulkitsemaan ihmisten kehonkieltä. Marokossa olin kuitenkin aivan pihalla. Aluksi luulin koko ajan, että meneillään on suuri konflikti ja kävin ihan adrenaliinikierroksilla. Kunnes opin, että arabikulttuurissa ilmaisu vain on isompaa.”

Marita, Hind ja äänittäjä Anne Tolkkinen.

Myös Hind näyttää tunteensa avoimesti kameran edessä. Niin positiiviset kuin negatiivisetkin.

”Tuottajat ja ohjaaja varmasti halusivat kuvaajaksi naisen, koska dokumentissa kuvataan naisia aika intiimeissä tilanteissa. Myös äänittäjä oli nainen.”

Nykyään kameran varteen löytää jo helpommin naisia. Mutta Marita kertoo, että hänen uransa alkuvaiheessa se oli vaikeampaa. Pirjo Honkasalo oli päättänyt kuvata vain omia elokuviaan ja Maiju Leppänen teki yhä enemmän opetushommia. Naispuolisuus avasikin Maritalle joitain ovia. Esimerkiksi paikan intialaisesta teinitytöstä kertovan Kusumin (2000) kuvaajana.

Kaksi vuosikymmentä kestäneellä urallaan Marita Hällfors on kuvannut elokuvia muun muassa Kiti Luostariselle, Jouko Aaltoselle, Kaija Juurikkalalle, Visa Koiso-Kanttilalle ja Saara Cantellille. Jo opiskeluaikoinaan hän pääsi Pirjo Honkasalon kamera-assistentiksi. Tanjuska ja 7 perkelettä (1993) oli hänen ensimmäinen oikea, koulun ulkopuolinen työnsä.

”Pirjolta mä olen oppinut äärimmäisen paljon kuvaamisesta. Ja koko dokumenttielokuva-ajattelusta.”

Marita kuvailee Honkasaloa tienraivaajaksi, joka on tehnyt omalla työllään tilaa muillekin. Hän kertoo myös olleensa aikoinaan onnekas elokuvakoulun kurssitovereiden suhteen. Heihin kuuluivat muun muassa juuri Cantell ja Juurikkala.

”Meillä oli ihana kurssi, ja siihen aikaan poikkeuksellinen: meistä oli melkein puolet naisia. Mulla on itse asiassa semmoinen tunne, että kaikki kehityspyrähdykset urallani olen onnistunut tekemään jonkun kurssikaverini kanssa. Niistä yhteisistä kouluvuosista on syntynyt perusluottamus, ja kunnon onnistuminen vaatii sen luottamuksen.”

Hänen ensimmäinen luotettu työparinsakin löytyi jo koulusta. Aiemmin valokuvaajaksi opiskelleen Anu Kuivalaisen kanssa Marita teki sopimuksen, että he kuvaisivat toistensa elokuvat oppiakseen kuvaamista, jota ohjaajille ei juuri muuten opetettu. Opiskelijat opettivat toisiaan.

”Elokuvakoulun jälkeen kuvasin Anun dokumentin Musta kissa lumihangella (1999). Sen jälkeen moni muukin pyysi minua kuvaamaan. Siitä johtuen tämä ura lipsahti näin.”

Ohjaajasta tulikin kuvaaja.

Hällfors on yrittänyt viime vuosina saada rahoitusta myös muutamalle omalle ohjausprojektilleen. Raha on kuitenkin tiukassa. Dokumentti elää toisaalta kukoistuskautta – yhä useammat niistä saavat elokuvateatterilevityksen – mutta toisaalta rahoituskuviot ovat aiempaa kiperämmät.

Marita on kuitenkin alkanut entistä enemmän seikkailla myös fiktion puolelle. Hänen ensimmäinen fiktionsa oli Juurikkalan ohjaama Kyytiä Moosekselle (2001), mutta se oli pitkälti improvisaatioon pohjaava, nopealla aikataululla toteutettu elokuva, siis melko lähellä dokumenttia. Dokumenttikerrontaa lähenivät myös Esa Illin Broidit (2003) sekä Cantellin Kohtaamisia (2009), jossa Marita kuvasi käsivarakameralla pitkiä otoksia liikkuen näyttelijöiden rinnalla ja näiden ohi.

”Tähtitaivas talon yllä (2012) oli mun neljäs fiktio kaiken kaikkiaan, mutta ensimmäinen perinteinen.”

Myös Tähtitaivas oli Cantellin ohjaustyö. Samoin Onneli ja Anneli, lastenelokuva, jonka Marita kuvaa tulevana kesänä.

”Fiktio on fyysisesti paljon kevyempää, koska siinä on työryhmä. Henkisesti siinä on ehkä isompi vastuu.”

Vaikka dokumenttien kuvauskalusto on keventynyt, on niiden kuvaaminen edelleen fyysisesti rankkaa puuhaa. Sen Hällfors opettaa myös kuvaajaopiskelijoille, kun hän käy vetämässä aiheesta luentoja.

Ruumiillisten koettelemuksien vastapainoksi tarjolla on kuitenkin uusia maisemia, uusia ihmisiä ja uusia aiheita.

”Vaikka minulle tarjottaisiin niin paljon fiktioita, että ne työllistäisivät täysin, niin en millään haluaisi luopua dokumenteista. Se seikkailu, minkä jokainen elokuva antaa, on aina niin huikea. Ei sitä haluaisi menettää ennen kuin on pakko.”

Häätanssi pyörii parhaillaan elokuvateattereissa. 

Sylvi katsoo koko lauantain televisiota.

Ensi viikonloppuna LIV näyttää kaikki syksyisen ”Vain elämää”-menestyssarjan jaksot putkeen.  En ole aiemmin nähnyt ohjelmaa lainkaan, mutta olen kuullut, että siinä syödään, juodaan, itketään ja lauletaan. Katri Helena, Jari Sillanpää, Kaija Koo, Erin, Neumann, Jonne Aaron ja Cheek kokoontuvat illallispöytien ääreen ja avautuvat elämän totuuksista.

Meininki siis muistuttaa akateemisia sitsejä tai Platonin pitoja, mutta osallistujakaarti koostuu pitkän linjan julkkiksista. Monet ovat hehkuttaneet, että sarja koskettaa ja pakottaa katsojan myötäelämään osallistujien mukana.

Lauantaina aion istua alas ja katsoa koko maratonin alusta loppuun. En katso televisiota arkisin juuri ollenkaan, joten projekti vaikuttaa yhtä haastavalta kuin vaikkapa Joycen Odysseuksen kahlaaminen kahdessa päivässä. Eli tietenkin livebloggaamisen arvoiselta suoritukselta. Tarkoitus on lähestyä sarjaa avoimin silmin ja ottaa selvää, mistä tässä ilmiömäisessä ohjelmassa on kyse.

Hypoteesi: paikallaan istuminen on vaikeaa, mutta sarja osoittautuu ”aidosti elähdyttäväksi” ja purskahdan asenneongelmistani huolimatta kyyneliin.

Vain elämää -maraton
Liv LA 24.11. Klo 17.00-22.55

22.53

Oho, ”Vain elämää”-maratoni oli tältä päivältä tässä! Huomenna jatkuu KK:n päivällä!

22.47

Vain elämää-tyypit eivät oikeastaan koskaan pääse kertomaan oikeastaan kertomaan itsestään mitään säväyttävää. Keskustelut etenevät kammottavan tylsästi, mutta silti osallistujilla on kova kiire vakuutella, miten ”mahtava keskustelu” , ”mieletön tarina” , ”mieletön meininki” on milloinkin menossa.

Suosikit tällä hetkellä: Erin, Kaija Koo ja Jonne Aaron (tosin Jonnea säälin).

22.41

Cheek hehkuttaa, kuinka hänellä on enemmän ”tube-hittejä” kuin kellään muulla suomiartistilla. ”Hyvää fiilist, hyvää itsetuntoo, tää musa on mun perintö tuleville sukupolville”..  Taas on tulevat sukupolvet mainittu ja muusikot kuvittelevat olevansa kuolemattomia. Miten täynnä itseään voi ihminen olla? Cheek on ehkä ”unelmavävy” ja ihan sympaattinen hahmo, mutta  inhoan Cheekkiä….. ”Mitä tänne jää?” No minä, eli mun Omat Biisit tietty!

22.34

Cheek keskiaikalarppaa taas. ”Levitän Räpin viestiä kuin ristiretkeläinen, yks räppi kerrallaan”. Jari vetää ”Liekeissä”-biisin JustinTimberlake-hattu päästä ”kaLLIsta kuppia”….. En kestä tuota Jari Sillanpään taikinaista naamaa, mutta kyllähän tästä tulee ihan positiivinen fiilis. Hyvä versio! Mieletön haltuunotto.. Miten tämä toistensa ”kyllähän sä oot aivan mieletön”-tyyppinen kehuminen  ja selkääntaputtelu voi edelleen vain jatkua?

22.24

Jonne Aaron ja Cheek edustavat selvästi toistensa vastapareja. Kokoomushoppari ja vetyperoksidirenttu. Cheek kiittää vuolain sanoin Jonnen esitystä, mutta kyyneleitä ei näy!

Lautapelipöydän ääressä näen ensimmäisiä merkkejä Jonnen ja Erinin orastavasta ihastuksesta! Aiai. Mieletön päivä, hyvä bondaus! Aivoni ovat muuttuneet hötöksi.

22.07

Miksi kaikki Neumannin versiot on tällaisia ”latokantrihillbillykellogscornflakeswesternlänkkärilassoheiluukatujätkäkujakattisaluunassaneulaheinäsuovassa”-versioita? Eikö Neumann ole kuitenkin vanha rockari, kuten      Michael Monroe? Oho, lauloin mukana Suurten setelien kertsiä. Seuraavaksi varmaan itken.

21.58

Ei itketä vieläkään yhtään! Voinko saada ”rahat takaisin” jotenkin? Taidan ostaa 24h-Alepasta sipulin ja pilkkoa sen, jos ei meininki parane!

21.56

Botox-KH-vetää svengaavan bossanova-version ”Jos mä oisin sä”-kappaleesta. Jos mä oisin sä, niin kyllä mäkin laulaisin mun omia biisejä telkkarissa!

21.52

Viinilasissani on banaanikärpänen, mutta teeveessä lentää keihäs sokka irti! Upseerityyppisen Jaren johdolla jokainen pistää parhastaan seipään viskelyhommissa. Jonnenkin keihäs ”lähti kuin Barcelonassa”.

Jaren intti- ja ”upseeri”henkisyys välittyvät hänen neuroottisesta pakkomielteestään vuodevaatteiden viikkauksen suhteen. Nyt koittaa lounas ja Cheek intoilee pääsevänsä ”murtamaan leipää” osallistujien kanssa. Kuten Jeesus…. Voiko Jaren kaksoisveljen nimi olla oikeasti Jere?

21.45

”Tänään on mun päivä, mun näköinen päivä…” Juuh elikkäs ihmiset tanssii älypuhelimet kädessä ja Jarskan Dolce&Gabbanan bokserit vilkkuu.

Selvästi tässä on jakso, jossa pyritään käsittelemään nuoria ihmisiä ja heidän suhdettaan teknologiaan. Jare elää ”luurin kimpussa” ja jos joku voittaa hänet keihäänheittokisoissa, hän suostuu luopumaan puhelimestaan koko viikoksi. Rohkeeta! Jaren tyhjä elämä pyörii älypuhelimen ja sokan irroittamisen ympärillä, mutta ehkä hänestäkin kuoritaan esiin Tunteikas Sielu. Offline-Jare. IRL-Jare.

21.36

Hyvästi Selvä päivä, nyt on Cheekin Päivä! Sokka irrroittunee heti, sillä montaasissa viuhahti heti pari skumppalasillista. Jarska yrittää vetää huomion taas itselleen hihkaisemalla ”Sokka irti” aivan, kuin olisi keksinyt lohkaisun itse. ET OLE, JARI!

21.32

”Vain kuolemaa, ei sen vähempää…”

21.29

Jonne Aaroniin kertoo ”vihreästä tulipallosta”, joka iski häneen, kun hän oli ”aivan selvinpäin”. Tällöin hänen sydämeensä iski ”jäätävä lämpö” ja hän tunsi ”Nipan lahjakkuuden kosketuksen”. Näin siirretään omahyväisyyden kruunu sukupolvelta toiselle ja edetään oppipojasta Rockin kisälliksi. Aivan maaginen, mystinen, mieletön, uskomaton, järkyttävän mieletön päivä, ei voi olla totta… Ja vielä puolitoista tuntia maratonia jäljellä!

21.14

Nyt pöytäseurue pohtii historian parhaita kausia, aivan kuin he olisivat itse päässeet ne kaikki kokemaan. Jari Sillanpää on levittänyt kajalia silmiinsä. Hän on viehtynyt 1700-lukuun ja näyttää kajalpäissään Rasmuksen Laurilta. Cheek on kinnostunut Rooman ajasta, koska silloin tosiaankin oltiin ”Sokka irti”. ”Rooman kasvu, siinä oli painetta”. Mm. mm. Kyllä ”Vain elämäänkin” tunnelma hehkuu notkuvine pitopöytineen ja viinileileineen rappioajan Rooman hedonismia.Shotti päähän, Jonne Aaron!

21.04

Kaija Koo laulaa ”Mennään hiljaa markkinoille” ja keskiaikaan mieltynyt Neukkari näyttää siltä kuin pyörittelisi jatkuvastiviinirypälettä suussaan. ”Sä voisit lähtee jenkkeihin tiätsä kantrifestivaaleille number one folk-kuningatar, veret seisauttaa!

”Mieletön persoona”. Luhistun näiden Vahvojen Persoonien alle.

20.54

Neumann vie muut osallistujat elementtiinsä purjeveneeseen, merille, menneiden seikkailujen ääreen. Jonne Aaronille tuli Neumannista ”isällinen” fiilis. Muumipappamainen Neumann kertoo nuotion tarinoita ja ”muistelee”. Kerro minulle, Zorbas eikun Nipa. Myös Cheekille vesi on rentouttava ja ”faijan” mieleen tuova elementti.

20.43

Kääks! Blogi kaatui hetkeksi, mutta taas mennään. Neumannilla oli seikkailijan lapsuus, luokallejääneen merimiehen nuoruus. Ken on lapsena joukkoon sopimaton friikki, hän on vanhana muiden Sankari. Tähän voiton/kostonriemuiseen fiilikseen ”Vain elämää”-ihmiset ovat jääneet jumiin. Itseasiassa tuntuu, että mikään ei näytä omahyväisemmältä kuin lapsena lytätty ihminen, joka pääsee vanhemmilteen ”näyttämäämään”, että ”katsopas, minusta tuli jotakin Erityistä ja Parempaa kuin te muut!” Eikö mikään riitä?

20.25

Cheek tuimistelee ja pyörittelee jokaisen biisin aikana päätään kuin pelaisi Unibetin nettipokeria bermuda-shortseissa kotisohvalla.

20.20

Ennen illallista Neumann kerää sympatioita vetämällä esiin pehmoleluja ja ”mä olen isä, mulla on lapsiakin, mä välitän, tässä on mun lapsen kuva, tätä on isyys”-kortin. Pidä lähimmäisesi lähimpänä. Ja nyt Erin laulaa ”Nahkatakkisen tytön”! Oikea valinta! Mieletöntä! Se tyttö on nähnyt helvetin. Mäkin oon semmoinen helvetti woman, helvetin_ nähnyt_ tyttö. ”Katu-uskottava sanoma”, kuten Neumann mainitsi.

20.15

Hirvensalmen tiluksilla on leijonapatsas. Ilmeisesti pompööseillä maisemilla yritetään viestiä , että täällä kokoontuu kansasta erotettu aateli, eliitti tai hovi. Jari Sillanpää on Suomen kunkku ja Katri Helena jääkuningatar, Jonne Aaron on Suomen prinssi ja Erin prinsessa.

20.10

3. jakso

Edessä on Neumannin ”Dingomainen” päivä ja Jarilla on ”pöllämystynyt olo” eli krapula. Minua jo lievästi ahdistaa, että olen joutunut viettämään 3 tuntia Satulinnan pysähtyneissä maisemissa. Vaikka kolmas maailmansota syttyisi ja universumi pysähtyisi niin tää on mahtava päivä, mystinen päivä, mieletön päivä, tänään syödään ja juodaan ja käsketään pukeutumaan urheiluvaatteisiin ja mieletön päivä ÄLÄKÄ PÄÄSTÄ VAIMOASI TAI TYTTÖYSTÄVÄÄSI SIVUSTOLLE ZALANDO PISTE FI…

19.53

Pitsan söin jo muutama tunti sitten, mutta taas tuli nälkä. Ehkä se johtuu siitä, että Vain elämäässä syödään koko ajan kuin rippileirillä tai sairaalassa ikään. Nyt Katri Helena laulaa Vanha nainen hunningolla-kappaleen. Kappale pääsee taas uuteen, ”täydelliseen” kontekstiin: tässä on Todelllinen Vanha Nainen hunningolla, ladossa, TV:ssä, juomassa viiniä ja laulamassa.

Sun päivä, mun päivä, mahtava päivä, mielettömän mahtava, mielettömän koskettava, ihan ylitsevuotava fiilis, mun päivä, sun päivä, mieletön fiilis, fiilis on niin viiltävä, sä oot mun sankari, mä oon mun sankari, mieletön päivä, vain elämää-päivä, mieletön elämä, kaikkien pitäis kokea tää?

19.46

Pitäisiköhän ostaa joululahjaksi itselle ”Vain elämää”-kokoelma? Tai koko suvulle? Voitaisiin viettää teemajoulu Vain elämää-hengessä ja laulaa ”toistemme biisejä” pöydän ääressä!

Erin muistelee Nylon Beatin lopettajaisriitoja ja itkee. Jonne Aaron muistuttaa väristen ennen ”Syytön”-vetoaan, että ”Vaikka me joskus mennään, ne biisit jää elämään” eli koko biisien uudelleenlämmittely ja selkien taputtelu on silkkaa taistoa omaa kuolevaisuutta vastaan.

19.35

Cheekin niinistöräppitulkinnassa Rakastuin mä luuseriin-biisi pääsi aivan uuteen kontekstiin. ”Rakastuin mä syrjäytyneeseen leipäjonottajaan” ”Rakastuin mä heikkoon ainekseen”

19.30

Neumann mainitsi esimerkin IRONIASTA- mitä jos… KH esittäisi Vanha nainen- biisin? Katri Helenahan on ystäväni Laurin sanoin itse ”death becomes her”-nainen kuin suoraan visulahden vahakabinetista. Erin altistaa kisaajat taas intialaiselle kasvismenulle ja saa vastineeksi suvaitsevaisen, mutta eksotiikasta ahdistuneen ”ohhoh!”-hymähdyksen.

Hyvästi selvä päivä, seuraavaksi edessä on Cheekin ”Rakastuin mä luuseriin”- ’Smash up!

19.24

Hippi-Erin vie osallistujat tekemään värikkäitä käsitöitä Hirvensalmen kotimuseoon. Tietenkin julkkiksille suurinta luksusta merkitsee ”ihan tavalliset asiat”, kuten virkkaus. Jonne Aaronkin muistelee joskus mummonsa kanssa virkanneensa. Jonne Aaron, Suomen Kurt Cobain. Flanellipaita ja kännit 10-vuotiaana. Kurt Cobain asui lapsena sillan alla, Jonne lastenkodissa. Biisien tekeminen on kuin virkkausta ja virkkaus on kuin rukoilua, sellaista alitajuista toimintaa, arjen meditaatiota, mieli nollaantuu.

19.17

Erin hymyilee Kaija Koon panhuilu-sydän-biisille. Jari yrittää varastaa huomion itkemällä. ”Musiikki on hieno asia”. Varsinkin oma musiikki. Tuntu surulliselta, että median valokeilasta jo hetkiä sitten väistyneet julkkikset pääsevät sinne takaisin ainoastaan itkemällä telkkarissa omille biiseilleen. Melkein itken, säälistä!

19.11

Jari yrittää varastaa taas huomion itselleen kerskumalla, kuinka hänellä ja Erinillä on ”platoninen rakkaussuhde”. Tietenkin JARILLA ON TÄSSÄKIN TAPAUKSESSA SYDÄNTEN ETULYÖNTIASEMA.

19.10

Neumannn honistelee Satasen lainaa menemään neonvihreässä leijonapaidassa. Tuo vaate päällä kelpaisi flaneerata Flow-festivaaleilla!

Tapa, jolla Nipa lausuu ”N”-kirjaimen on miltei yhtä pysäyttävä kuin Jari Sillanpään ”L”. Jos nämä kaksi ihmistä yhdistäisi, saataisiin muodostettua käsittämätön konsonanttifrankenstein.

19.02

Mitä traumatisoituneempi lapsuus, sitä egotrippeisämpi aikuisuus.

18.57

Lounaskeskustelussa Jari ”paljastaa” kuinka ”Musta oLliivit ovat oikeasti vihreitä oliiveja, jotka värjätään Llipeäliemessä mustiksi”. Ah, se tapa, jolla Jari sanoo ”Lipeäliemi”. Erin haluaa tarjota linssisoppaa ja muut päästävät tutun ”AAAAAA”-huudahduksen, joka on yllätyksen ja pettymyksen sekainen reaktio. Sekasyöjät pelkäävät selvästi ”eksoottista” kasvisruokaa. Mutta nyt mennään Erinin mukavuusalueille ja syödään Erinin mukavuusruokaa, vaikka se olisi muille kuinka epämiellyttävää. Erin saa kaikkien hyväksynnän, mutta hän leimautuu välittömästi ”Vain elämään” ysärihippihörhöksi, vähän kuin Frendien Phoebe. Ace of Basen ”Life is a flower” soi päässäni, kunnes Jari Sillanpää esittää latokantriheinämies-versionsa Teflon lovesta. Tässä rustiikkihumpassa ei ole metriäkään teflonia tai ”nailonia” jäljellä.

18.50

Erinin kummallisen sumopainishown jälkeen mennään takaisin Satulinnan pop-up-ravintolaan lounaalle. Erin vaikuttaa ihan sympaattiselta hahmolta, mutta tietenkin Jari haluaa varastaa tämänkin shown Koulukiusatulle ja kyltymättömälle egolleen ja fiilistelee omaa ”vetoaan” jo etukäteen.

18.44

”Älä missään tapauksessa päästä vaimoasi tai siskoasi tai tyttöystävääsi tai äitiäsi tai mummoasi tähän Zalando- kauppaan, sillä naiset eivät voi vastustaa houkutusta tai kenkiä, pidä vaimosi lukkojen takana piilossa ettei hän sorru shoppailemaan rahojasi IIIIIÄÄÄÄÄÄÄÄ”

18.40

”Minä, minä, minä, tämä on mun päivä ja mä saan päättää mitä tehdään ja muut tekee niinkuin minä haluan” Tämä on Rinsessa Erinin päivä.

Toinen jakso vasta menossa ja olen jo ihan henkisesti rasittunut näistä egobileistä. Blogatessa ei voi rentoutua. Ehkä kaltaiseni ihmiset vain eivät vain uskalla antautua koko illaksi TV:n vietäväksi pitämättä siitä kammottavaa meteliä. Aina on pakko keksiä jokin tekosyy, ”projekti” tai tutkimus” .

18.34

Jo illan neljäs Zalando-mainos: ”Zalando: kinkyä ja muotia netissä.”

18.29

Vapiseva haavanlehti Jonne Aaron esittää negativeisan ”Satulinna”-Rockin mustavalkoisessa flanellipaidassa.  Jonne on sisltä Rikki, sillä hän on vast’eronnut. Jarska tuulettaa ja minäkin nostan kädet ylös näppäimistöltä! Jeee! Jarska nyökyttelee itsetyytyväisen näköisenä. ”Hah hahh haa! Tämä bisii on niin koskettava, että se kuulostaa Rokkinakin maailman parhaalta biisiltä. Lapsena pelkäsin, ettei kukaan taputa, mutta nyt koko Suomen Kansa taputtaa mulle! Siitäs saatte koulukiusaajat!” Onko kukaan ”Vain elämää”-osallistujista koskaan masturboinut oman musiikkinsa tahtiin? Veikkaan, että Jari on. Olo ensimmäisen jakson jälkeen: rasittunut, mutta nousuhumalainen. Pitää kiristää tahtia.

18.19

Katri Helena muistelee jotakin ”Me Starat”-konserttisarjaa, jolloin Jari ”itki joka ilta”.. Nyt kokovalkoisiin pukeutunut KH laulaa ”Valkeaa unelmaa” ja metsästää kiiluvillla silmillään kyyneleitä Jarin kasvoilta. Kertooko tämä biisi kokaiinista?

18.14

Jari Sillanpää näyttää humalaiselta. Neumann värisee epileptisen roskakorikattijazz-version ”Bumbumbum”-biisistä. Nipa ynisee geriatrisesti ja Jarska irvistelee, että ”onpa eroottista, savuinen Almodovar tulee mieleen ja joo myös Humphrey Bogart, charmikas, eroottinen, semmoinen tupakansavuinen kapakka”. Jari maalailee ja kehuu esitystä kovasti  antae erilaisten ilmeiden kirjon nousta kasvoilleen. Jarin ilveilystä saisi hienon giffin! Sanat jäävät kuitenkin merkityksettömiksi ja tyhjiksi selittelyksi, sillä kyyneleitä ei näy! Nipa epäonnistui. Minuakaan ei itketä, mutta minulla on hiki.

18.03

Papiksi pukeutunut Jari käskee muut osallistujat pukeutumaan ”vihkipareiksi” ja menemään yhteiskuvaan jossain fantasiavaatteissa. Ja kaikki tottelevat, sillä ”Tämä on Jarin päivä, Jarilla on lupa nauttia”. Miksi Jari on pukeutunut papiksi? Ilmeisesti kaikki, mitä Jari tekee, vaikuttaa olevan jokin keino käsitellä hänen lapsuudentraumojaan. Satulinnassa ei tunneta defenssejä.

TEIDÄN TEHTÄVÄ ON SYÖMINEN, JUOMINEN JA MUN VIIHDYTTÄMINEN! ME SYÖDÄÄN LLLIHAPULLIA JA MUUSSIA. Me syömään suomenruotsalaista lohturuokaa, mutta nyt lasiin kaadetaan lisäksi Isolla Sydämmellä punkkua.

17.55

”Mä oon aina halunnut mennä huumorin kautta vakavaan, tai siihen tarkoitukseen” ….  Kolmas postaus katosi jonnekin, ja nyt joudun päivittämään saman uudelleen. Tekoviiksiin sonnustautuneen Kaija Koon ”Pariisi-Helsinki”-tulkinta herkistää toast skagenia mutustelevan ”Jarskan” kyyneliin uudelleen. Kyynelten määrä on onnistuneen esityksen uljas mittapuu. Kyyneleet merkitsevät ”Vain elämäälle” samaa mitä orgasmi seksille. Selvitäänkö tässä sarjassa yhdestäkään musiikkiesityksestä ilman itkua?

17.38

Jari lepertelee ”Nyt lähetään Llounaalle!” Minua on aina kiehtonut tapa, jolla Jari Sillanpää sopertaa linnunpojan lailla L-kirjaimen. EL EL LLLOUNAALLE! KaduilLLa TuuLLee. Satulinnan pop-up-ravintolan ensimmäisenä lounaana nautitaan TOAST SKAAGEN, Jari Sillanpään lempiruoka… Ikiaikaisten lempiruokien syöminen vie ihmisen juurilleen. Lohturuualla saadaan ihminen taannutettua lapsen tasolle. Tässä mielialassa ihminen liikuttuu herkästi. Kyllä minäkin itkisin onnesta, jos olisi vielä pitsaa jäljellä.

Cheek esittää amis-corolla-hiphop-Lahden-kylänraittia-ympäri-version- Jari Sillanpään ”Kaduilla tuulee, asvaltti kiiltää”-kappaleesta, ja Jari Sillanpää itkee (ja hikoilee). Kaduilla tuulee, Jari Sillanpään otsa kiiltää.  Neumann on taas pukeutunut ironisen näköiseen t-paitaan, jossa on neonkuvioinen Neitsyt-Marian kuva. Tykkään Neumannin tyylistä. Se piti joskus Porissa amerikkalaiseen rokkimuotiin keskittyvää vaatekauppaa, jossa myytiin vöitä ja bootseja. Onkohan se vielä pystyssä vai konkurssissa niinkuin kaikki muutkin porilaiset yritykset?

17.20

1. jakso

Herkullisten päivällisten äärellä artistit esittävät tulkintoja toistensa biiseistä…  Vain elämäässä syödään, juodaan ja itketään. Minäkin ostin illallispizzan evääksi maratonia varten, mutta söin sen jo. Onneksi viiniä (ja kyyneleitä) on vielä jäljellä.

Jari Sillanpää ja Katri Helena saapuvat Satulinnaan. ”Mä taidankin olla ainoa Jari tässä talossa.”. Nyt kippistellään ensi kertaa, mutta laseissa näyttäisi olevan toistaiseksi vain vettä. Erin liftaa paikalle traktorilla, Neumann soutuveneellä, Jonne Aaron Pappatuntsalla ”sisäisen GPS:n johdattamana”. Kulkuvälineet ovat kuin monen vuosikymmenen takaisesta suomielokuvasta. Ehkä tämä on nyt sitä uuskonservativismia. Maailmaa nähneet julkkikset kokoontuvat maaseudulle, palaavat juurille…. Neumannilla psykedeelinen batiikkikuvioinen paita (ei-ironisesti, Vain elämässä mikään ei ole ironista) Kaikki kippistävät kuohuviiniä Jari Sillanpään johdolla ”Tervetuloa satuliinaan….” TÄMÄ ON JARIN PÄIVÄ

(Wreck-It Ralph, USA 2012)
O: Rich Moore
Suomenkieliset äänet: Niko Saarela, Iina Kuustonen, Riku Nieminen, Elina Knihtilä
K7/4
Ensi-ilta 15.2.

  

Videopelien maailmassa sattuu ja tapahtuu – vähän liikaakin.

Disneyn uusimman 3D-animaation idea on aivan loistava. Videopelien hahmot ja maailmat eivät ole pelkkää pikselilumetta vaan oikeasti olemassa. Pelihahmot käyvät peleissä töissä, ja kun pelihalli menee kiinni, duunipäivä on ohi ja hahmot vapaalla omassa todellisuudessaan.

Ralf (suomenkielisenä äänenä Niko Saarela) on ollut 30 vuotta töissä Felix Fiksaa -pelin pahiksena. Hänen tehtävänään on murjoa rakennuksia, jotta sankari-Felix (Riku Nieminen) pääsee niitä paikkailemaan ja ottamaan vastaan pelin asukkaiden suosionosoitukset. Duunissa ei sinänsä ole vikaa, mutta pahiksena Ralf ei saa osakseen juurikaan arvostusta konservatiivisessa pelien yhteiskunnassa. Ralf käykin muiden pahisten ja loppuvastusten kanssa ryhmäterapiassa purkamassa turhautumistaan. Alituinen pahis-dissaus syö voimailija-Ralfia kuitenkin siihen pisteeseen, että tämä lähtee etsimään kunnioitusta muista peleistä.

Näistä aineksista saisi jo varsin mielekkään seikkailutarinan, mutta ehei, muun muassa Simpsoneita ohjannut Rich Moore sekä muut disneyläiset eivät 3D-höyryissään tyydy yhteen juoneen. Niitä on oltava ainakin kolme! Ja jokainen on edeltäjäänsä seikkaperäisempi.

Nykyaikaisen sotapelin asesankaritar, henkilökohtaisten traumojensa kovettama Calhoun (Elina Knihtilä) liittyy Ralfin matkaan, sillä tämä on vahingossa kuljettanut sotatantereen koppakuoriaisen Karkkimaailma-peliin. Väärässä pelissä monistuneet mönkiäiset uhkaavat tuhota koko peliyhdyskunnan. Karkkilandiassa käsitellään taas aivan muita pulmia: makeis-autoilusta haaveileva Nelli (veikeä Iina Kuustonen) kamppailee voittaakseen epilepsia-tyyppisen häiriönsä ja kavereiden suosion.

Ralf ja Nelli päätyvät muutamien sokeristen kaverimontaasien myötä auttamaan toinen toistaan, mutta kummankin ongelmat paisuvat elokuvan edetessä katastrofaalisiin mittasuhteisiin.

Pysytkö karkkikärryillä? En minäkään. Enkä usko, että elokuvan alaikärajoilla roikkuva nuori katsoja ymmärtää menosta yhtään sen enempää. Lisäksi Calhounin synkän tappopelin metalliset örkit ryömiskelevät taatusti 4–6-vuotiaan (vanhempien seurassa leffaan tulleen) pikkukatsojan uniin. Vastapainona toki tarjoillaan aimo annos tyttömäistä makeisdiskurssia, joka työntää pelottavan armeijatodellisuuden taka-alalle.

Kouluikäiselle Räyhä-Ralf tarjoaa aimo annoksen värejä, melskettä, monenmoisia juonenkäänteitä ja Disneyn taattua tunnepaatosta. Aikuiskatsoja selviää liki parituntisesta 3D-rallista selväjärkisenä ja paikoin viihtyen, mutta harmittelee, ettei herkullisia viittauksia pelikulttuuriin nähdä kuin seikkailun alkupuoliskolla.

(Hansel & Gretel: Witch Hunters, USA 2013)
O: Tommy Wirkola
N: Jeremy Renner, Gemma Arterton, Famke Janssen, Pihla Viitala, Peter Stormare
K16
Ensi-ilta 8.2. 

  

Hannulle ja Kertulle kosto on makeampaa kuin karkki, mutta katsojaa mätkintä tympii pahasti.

Hannu (Jeremy Renner; Hurt Locker, The Avengers) ja Kerttu (Bond-tyttö Gemma Arterton) ovat kasvaneet aikuisiksi. Traumaattiset lapsuudenkokemukset kannibaali-noidan syöttöporsaina vaikuttivat ammatinvalintaan siten, että nyt siskokset kiertävät listimässä noitia palkkiota vastaan.

Eletään jossain 1800-luvulla. Saksalaiskylän sheriffi hälyttää siskokset apuun, sillä joku sieppailee lapsia. Voisiko se olla ilkeä emänoita Muriel (Famke Janssen)?

Onneksi juoni on sen verran standardi, ettei Hannun ja Kertun puolesta tarvitse jännittää.

Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut norjalainen Tommy Wirkola (jolla on suomalaisia sukujuuria). Aiemmin hän on mätkityttänyt natsizombeja kauhukomediassa Dead Snow (2009). Siirtymä elävistä kuolleista rujoihin noitiin on sujuva, sillä molempien päät putoilevat ja veri roiskuu näyttävästi.

Mätkinnäksi jää tämäkin elokuva. Grimmin sadun älykäs kertomus tarjoaisi kaikki mahdollisuudet päästää mielikuvitus valloilleen ja kehittää tarinaa moderniin maailmaan sopivaksi erikoistehosteineen kaikkineen. Sen sijaan tekijät vaikuttavat olevan niin Grimm-ideansa pauloissa, etteivät he kykene kehittämään sitä mihinkään suuntaan. Ehkä pikkulinnut nokkivat pois ne perille johdattavat leivänmurut?

Jännityskään ei tiivisty elokuvan edetessä. Viiden minuutin välein toistuvat kung fu -taistelukohtaukset tuntuvat vain yritykseltä paeta tylsyyttä.

Kuten tapana on, elokuvan pahikset ovat rumia. Täysikuun kokoontumisajoihin lentää iso joukko punk- ja goottityylisiä noitia. Tälläkin kertaa fyysisesti erilaiset, ulkopuoliset, ansaitsevat vain kurjimman kohtalon – tai hitusen sääliä, jos he tajuavat käyttäytyä.

Ai niin: Pihla Viitala vetää kelvosti sivuroolinsa Hannuun ihastuvana Minana. Englantikin sulautuu kansainvälisen näyttelijäkaartin aksenttien kirjoon.

Loppu jätetään auki jatko-osan varalta. Saa nähdä, millaisia lipputuloja Hannu & Kerttu onnistuu haalimaan. Nähtäväksi jää myös, onko Hollywoodin innolla tehdä klassikkosaduista elokuvia onnellinen loppu. Ja mikä satu otetaan seuraavaksi käsittelyyn?

(USA 2012)
O: Kathryn Bigelow
N: Jessica Chastain, Jason Clarke, Kyle Chandler, Jennifer Ehle, Reda Kateb
K16
Ensi-ilta 25.1.

  

Tuokaa minulle Osama Bin Ladenin pää.

Zero Dark Thirty on periaatteessa tarina palkkionmetsästäjistä. He etsivät yhtä miestä keskellä vierasta maata ja heillä on vastassaan tämän miehen posse. Se, mikä erottaa jännärin tavallisesta palkkionmetsästäjätarinasta on, että päähenkilö kuuluu CIA:hin ja hänen kohteensa on maailman etsityin mies: al-Qaidan johtohahmo Osama bin Laden.

Käsikirjoittaja Mark Boal – ex-toimittaja, joka kirjoitti myös saman ohjaajan Hurt Lockerin – on kertonut pohjanneensa elokuvan tarinan todistajakertomuksiin. Tämän väitetyn totuuspohjan takia jännäristä ja etenkin sen kidutuskohtauksista on noussut kohu. Saatiinko tiedot Osaman olinpaikasta kiduttamalla? Ihannoidaanko tässä agenttia, joka sallii kidutukset?

Ainakin Euroopassa yhtä suurta paheksuntaa kuin väite kidutuksesta olisi saattanut aiheuttaa väite, ettei ketään kidutettu Osama-jahdin aikana. Raaoista otteista on valunut tarpeeksi tietoa ulkomaailmaan, että juoni tuntuu uskottavalta. Ja uskottavuus on tärkeää tälle fiktiolle, joka tökkii lähihistoriaa kiihkoilematta. On kuitenkin toinen asia, haluaako katsoja pitää elokuvaa totuutena.

Boal ja parhaan ohjaajan Oscarin Hurt Lockerista voittanut Kathryn Bigelow esittävät yhden version totuudesta. Siksi fokus on myös yhdessä CIA-agentissa Mayassa (Jessica Chastain) koko valtavan koneiston sijaan. Häntä voi eittämättä pitää amerikkalaisena sankarina. Maya on jo lukiosta värvätty, pitkäjänteinen, kunnianhimoinen ja peräänantamaton agentti, joka ojentaa astian vesikidutusta varten, kun kollega niin pyytää. Mitä se kertoo amerikkalaisista sankareista onkin sitten toinen juttu.

Elokuva on riisuttu turhista tunteista. Maya näyttää kärsivän, kun kollega kuolee, eikä hänen kasvoiltaan varsinaisesti paista nautinto kidutuskohtauksissa, mutta kamera ei heittäydy tunteiden virtaan, eikä musiikki vello mahtipontisena. Jännärin toteavuus, sen dokumentinomainen kerronta onkin varmasti yksi kohun katalyyteistä. Se on myös elokuvan vahvuus. Tässä välitetään tunnetta totuudellisuudesta, ei itse totuutta.

Ainoat tunteiden tahraamat hetket ovat elokuvan alussa ja sen lopussa. Ennen varsinaisen tarinan alkamista kuullaan syyskuun 11. päivän aikana soitettuja hätäpuheluita. Ne totta kai koskettavat, läkähdyttävät inhimillisellä hädällään. Ne myös lyövät lisälöylyä moraaliseen pohdintaan: Onko kidutus oikeutettua, jos sillä estetään vastaavanlaisia terroritekoja? Onko Mayan virkainto ymmärrettävämpää noiden tapahtumien valossa?

Tulkinnat jäävät katsojan tehtäväksi. Elokuva ei niitä tarjoa. Yhtä monitulkintaisia ovat Mayan kyyneleet jahdin lopussa: itkeekö hän ilosta vai surusta?

(Suomi 2013)
O: Johanna Vuoksenmaa
N: Armi Toivanen, Riku Nieminen, Essi Hellén, Aku Hirviniemi, Pamela Tola
K7
Ensi-ilta 8.2.

  

Teoria on eri asia kuin käytäntö.

Käsikirjoittaja-ohjaaja Johanna Vuoksenmaa ja näyttelijä Armi Toivanen lukeutuvat ehdottomasti Suomen hauskimpiin tekijöihin. Tämä fakta ei kuitenkaan täysin lihallistu valkokankaalle.

Armi Toivanen on Sanna Manner. Hän on toisaalta akateeminen tutkija joka ruotii parisuhteiden kompastuskiviä, ja toisaalta pirskepirkko joka harrastaa yhden illan suhteita. Molemmat kutsumukset kumpuavat hänen kiihkeästä romantiikan kammostaan. Vakaumuksestaan huolimatta Sanna on paras kaveri suurta rakkautta odottavan Ainon (Essi Hellén) kanssa.

Toivasen ja Hellénin yhteispeli on niin vaivattoman oloista, että siitä saattaa tunnistaa omat läheisimmät kaverisuhteensa. Tunnistettavuus kuuluu muutenkin olennaisena osana elokuvan huumoriin. Sanna ja Aino edustavat oikkuineenkin nykyajan kaupunkilaissinkkuja. Heidän toilailunsa ei koskaan ylly kreisifarssiksi vaan pysyy niin lähellä totuutta, että saa katsojan nolostumaan hahmojen puolesta.

Ja noloimmat kohtaukset liittyvät Riku Niemisen näyttelemään Aleksiin, hiljattain eronneeseen mieheen, joka on aiemmin osallistunut Sannan tutkimuksiin toisen naisen aviomiehenä. Sanna tuntee mieheen tahtomattaankin vetoa, mikä johtaa yöllisiin kännipuheluihin ja aamuisiin katoamisiin.

Elokuvan mieshahmot eivät valitettavasti kolahda yhtä kovaa kuin naiset, ei varsinkaan se tärkein, romanttisen ihailun kohde Aleksi. Hahmo on kirjoitettu tylsyyteen asti totiseksi. Sama vaivaa Sannan isää (Vesa Vierikko), jonka rakkaudenkaipuun traagiset sävyt eivät naurata mutta eivät oikein liikutakaan. Vuoksenmaa tuntuu olemaan parhaimmillaan naishahmojen parissa.

Ehkä jos käytössä olisi ollut tv-sarjan mitta, tarina olisi voitu rakentaa enemmän ystävyksien välille eikä pakolliseen sielunkumppanin tavoitteluun. On toki hauska katsoa, kun rakkauden kestämättömyyttä tutkinut tieteilijä tippuu norsunluutornistaan. Näyttelijätkin ovat osaavia, puvustus hauska ja kesäinen Helsinki kutsuva, mutta se jokin uupuu. 21 tapaa pilata avioliitto taitaa jäädä kohdallani yhden illan jutuksi, joka ei jää sen kummemmin mietityttämään.

Tavastia 4.12.2012
Kuvat: Sanni Koskela

Vuoden hehkutetuin laulajatartulokas on paitsi sensuelli ja lahjakas vokalisti myös perusbrittiläinen pulisija.

  

Lahjakkaille ja aistivoimaisille naisartisteille tuntuu riittävän kysyntää, vaikka sielukkaita vokalisteja on musiikkimarkkinat pullollaan. Elokuussa esikoisalbuminsa julkaissut brittiläinen Jessie Ware on singonnut vuoden sisällä soul-, r’n’b-, triphop-tähtitaivaalle ja hurmannut niin kriitikot kuin yleisötkin erityisesti Wildest Moments -hitillään. Artistin debyyttikiertue ulottui myös Suomeen, kun Ware esiintyi loppuunmyydylle Tavastialle eilisiltana.

Levyllä Waren vankka laulu ja musiikin paksu soundi luovat tummasävyistä ja romanttista tunnelmaa mutteivät mitenkään erikoisen persoonallisesti tai tarttuvasti. Tylsimmillään musiikki sopisi tyylikkään loungebaarin taustamusiikiksi. Siksi olikin todellinen yllätys, että tämä levyllä niin viileä ja etäinen taiteilijatar osoittautui livetilanteessa kaverilliseksi, helposti lähestyttäväksi brittiveijariksi. Heti avausbiisi Devotionin jälkeen iloinen Ware ryhtyi kertomaan ainoasta yhteydestään Suomeen, eli entisestä au pairistaan.

”Hänen pitäisi olla täällä tänään. Missä sinä olet? Siellä!” Ware rientää suukottelemaan lavan etualalla seissyttä suomalaisnaista. ”Sinä hoidit minua, kun olin lapsi ja nyt olen tässä lavalla, ajattele”, Ware ihmetteli vailla ylimielisyyden häivääkään.

Toisessa välispiikissä Ware myönsi, että hänellä on tapana unohtua rupattelemaan yleisölle. ”Silloin yleensä bändi ymmärtää aloittaa jo seuraavaa biisiä.”

Näin myös onneksi tapahtui keikan keskivaiheilla, kun Waren ja yleisön välinen keskustelu muun muassa Suomen ja Venäjän pitkistä välimatkoista ja säätiloista ei ottanut loppuakseen. Eturivissä olleet moskovalaisfanit ojensivat Warelle kukkia ja peittelivät idolinsa ylisanoilla. Vuorovaikutustaidoista ei tällä vuoden artistitulokkaalla ainakaan ole puutetta.

Ristiriita oli alkuun jopa hämmentävä: Kuinka tuollainen hupsu pulisija voi laulaa niin sielukkaasti rakkaudesta, uskollisuudesta ja intohimosta? Eikö hän ota laulujaan tosissaan?

Waren tekninen taidokkuus ja huolellinen heittäytyminen sen kuitenkin kertovat: tämä nainen ottaa työnsä hyvin tosissaan. Keikan edetessä Waren pulppuava persoona alkoi näyttäytyä vahvana osana koko herkän esiintyjän olemusta. Esiintymistaidot korostuivat erinomaisessa äänenkäytön hallinnassa. Ware ei mässäile laulutaidoillaan vaan luottaa myös vähäeleiseen ilmaisuun, kuten hilpeässä tanssiinkutsukappaleessa 110 %.

Artistin tuoreus näkyi riisutussa bändikokoonpanossa, johon kuului kitaristi/efektimies, basisti ja rumpali. Ware pääsi itsekin painelemaan nappuloista taustalauluja, sillä paksusti tuotetut drum’n’base-pohjaiset kappaleet esitettiin lähes tasan samankuuloisena kuin levyllä.

Kaikki kuitenkin kulminoitui Waren värisyttävän taidokkaaseen äänenkäyttöön, joka kasvoi korkeuksiinsa esimerkiksi biisien No to love ja Running loppupuoliskoilla. Tästä olisivat ylpeitä myös Waren sielunsiskot Florence Welchistä Grace Jonesiin. Oli vertailukohteita sitten kuinka paljon tahansa, tällaisen lahjakkuuden live-esiintyminen pahimpaan kaamosaikaan ruokkii skeptisimmänkin kuulijan romantiikannälän.

Setti jäi odotetusti lyhyeksi, sillä Warelta loppuivat biisit kesken. Uuden laulutaiturin ensitapaaminen jäi kuitenkin varmasti monelle mieleen. Seuraavalla vierailulla Ware toivottavasti tuo mukanaan dj:n, lisää dubstep-menneisyyttään ja uusia biisejä, joiden tahtiin voisi jopa vähän tanssiakin.

Vielä kerran, Wildest Moments.

Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta Sammakko, 2012

231 sivua

  

Sukupolvet kohtaavat toisensa ja menneisyytensä meren äärellä Jarmo Ihalaisen esikoisromaanissa.

Jarmo Ihalaisen romaanista käy sangen selväksi kirjoittajan rakkaus merta kohtaan. Läpi kirjan kantaa monivivahteinen meren kuvaus, eri vuodenaikoina, eri valossa, eri säällä, eri-ikäisten ihmisten näkökulmasta. Merta on suomalaisessa kirjallisuudessa kuvattu luonnonilmiöistä kenties eniten. On haastava valinta ottaa se ja sen rannalla sijaitsevien idyllisten kesähuviloiden tapahtumat romaanin keskusteemoiksi.

Ihalainen onnistuu tehtävässä kuitenkin hienosti. Hän raottaa monivivahteisesti ihmisen ja meren suhdetta. Maisemakuvauksessa on paljon omintakeisia sävyjä.

Meren äärellä ei istuta ainoastaan kevein mielin. Hetkittäin idyllinen maisema toimii heijastuspintana myös ihmiselämän rajallisuudelle ja panee pohtimaan, kuinka säilyttää hetken arvokkuus: Meri kimmelsi periaatteessa kauniisti. Gudrunista se ei tuntunut enää miltään. Arkinen maisema. Mutta kun he olisivat syksyllä asuneet muutaman viikon kaupungissa, sitä muistelisi taas tätä näkymää.

Helsingin Sanomien vuoden 2012 esikoiskirjapalkintoehdokkaanakin olleen romaanin päähenkilöistä kiinnostavimpia ovat pienen huvilan eksentriset naiset, iäkäs taiteilijapariskunta. Lämpimän Gudrunin ja jäyhän Fredrikssonin nuoruudesta olisi mielellään kuullut enemmänkin.

Parasta antia ovat naisten ja teoksen toisten päähenkilöiden – kahden nuoren siskoksen – yhdessä vietetyt hetket. Niissä palataan kauniisti ajassa taaksepäin. Muistellaan kesäkuumia päiviä huviloilla, jolloin herkuteltiin, uitiin, saunottiin ja huolet olivat satojen kilometrien päässä. Ihalainen osoittaa jälleen kykynsä tunnelmointiin, niin somasti hän kuvaa kesäpaikkojen tapahtumia muun muassa lapsen silmin. Aikaa, jolloin saunan jälkeinen kylmä mehu ja lintujen äänten kuuntelu riittivät todistamaan, että maailma on ihana ja hyvä paikka olla.

Teoksen juoni jää hieman pikkutarkan tunnelmakuvauksen jalkoihin. Lisäksi päähenkilöiden mielenliikkeistä nostetaan ehkä liiankin toistuvasti esiin se, kuinka kaivataan mennyttä ja kuinka kuitenkaan kovin moni asia ei ole muuttunut. Runsaan nostalgian ja maisemakuvien rinnalle olisikin lukijana kaivannut enemmän käänteitä ja erityisesti iäkkäämpien päähenkilöiden menneen elämän kuvausta. Nyt sekin rajoittuu lähinnä siihen, mitä heille on huvilalla tapahtunut – mennyttä kaupunkielämää ei juuri valoteta.

Teoksen lopussa moni seikka aukeaa, mutta juonenkuljetuksen olisi suonut alkavan jo sata sivua aiemmin. Allegoriseksi nouseva merimaisema, eihän sekään ole koskaan liikkumatta. Tyvenen jälkeen koittaa usein ennakoimaton myrsky.