Kategoria: Elämäntapa

Sara Razai: Olen etsinyt sinua
Teos & Schildts & Söderström 2012
Suom. Jaana Nikula
169 s.

  

Kulttuurierot lyövät kapuloita rakkauden rattaisiin

Sara Razain esikoisromaanin lukee vaivatta parilla istumalla. Teksti on helppolukuista ja kevyttä, vaikka kirjan teemat vellovatkin melko synkissä vesissä. Razain teoksen minä on Annika Andersson, 26-vuotias suomenruotsalainen kirjanpitäjä Turusta. Hänen elämänsä on tarkkaan harkittua ja jämptiä, kaikki on valmiiksi mietittyä ja siistissä järjestyksessä: opinnot, ura, asunto, vaatteet.

Jostain syystä Annika kuitenkin löytää itsensä yhä useammin baarista, jonka vakiokävijöihin kuuluu runsaasti maahanmuuttajia ja pakolaisia. Annikan pitäisi olla kotona harjaamassa hampaitaan ja painumassa pehkuihin, mutta sen sijaan hän istuu arki-iltojakin Bailandossa, juo ja juhlii. Ja tutustuu Samimiin – 19-vuotiaaseen pakolaiseen, joka on kotoisin Tabestanista eli pienestä kuvitteellisesta valtiosta Afganistanin ja Pakistanin välissä.

Annikan ja Samimin välille kehittyy jotain, mitä joku voisi kutsua sekoiluksi, joku säälittäväksi takertumiseksi, joku hetkelliseksi hauskanpidoksi, joku kai rakkaudeksikin. Kumpikin heistä tarvitsee kipeästi jotain: seuraa, jännitystä, turvaa, kosketusta, toivoa, ja näitä asioita he etsivät toisistaan kiivaasti. Säntillinen nainen, jolla on aina ollut tarkat koordinaatit elämälleen, tarrautuukin nyt kaikilla voimillaan seitsemän vuotta nuorempaan pakolaispoikaan, joka ajelehtii päivästä toiseen täysin tuuliajolla, tulevaisuus sumun peitossa.

Samim lupailee Annikalle hellyttäviä asioita, joihin kumpikaan ei usko: yhteistä asuntoa ja kallista taulua sen seinälle. Samimin ja Annikan suhde on monella tavalla epäuskottava, mutta entä sitten? Oleellisinta lienee vierauden viehätys, halu koskea ihmistä, joka on niin täysin toinen ja erilainen kuin itse.

Juuri vierauden tunne ja kulttuurierot ovat romaanin läpileikkaavia teemoja, ja niiden kuvaamisessa Razai onnistuukin erinomaisesti. Hän kuvaa tarkkanäköisesti sitä, miten vaikeaa on kysyä ”oikeita” kysymyksiä ihmiseltä, jolla on eri uskonto, eri kieli, eri iho. Ihmiseltä, joka on ollut keskellä sotaa, nähnyt läheistensä kuolevan ja joutunut itse pakenemaan. Ihmiseltä, joka ei ole saanut käydä kouluja eikä ole ikinä kyennyt kunnolla suunnittelemaan tulevaisuuttaan.

Puhuminen on vaikeaa, ymmärtäminen vielä vaikeampaa: ”Mutta Samimissa oli jotain, en tiedä mitä. Hänen suora selkänsä, hänen kiristyneet leukaperänsä, hänen leveät hartiansa. En kyseenalaistanut häntä. En sanonut että mitä helvettiä sinä oikein kuvittelet tekeväsi? Sellaiset kysymykset – ne tärkeät – eivät koskaan päässeet huuliltani. Kuten esimerkiksi se oliko hänellä oleskelulupa vai pitäisikö hänen mennä naimisiin saadakseen jäädä. Sellaiset. Hillitsin itseni aina enkä kysellyt. Ehkä siksi että juuri hän oli pakolainen. Enkä minä.”

Olen etsinyt sinua marssittaa lukijan eteen joukon karuja kohtauksia pakolaisten elämästä Suomessa. Samim ja valtaosa hänen maanmiehistään ovat asunnottomia. Jos jollain sattuu olemaan kämppä, se on vuokrattu pimeästi ja se on aina tupaten täynnä väkeä. Yksi nukkuu sohvalla, toinen keittiön lattialla. Turussa heidänlaisensa pakataan Varissuolle. Samim paiskii pitkää päivää pizzeriassa – pimeästi tietysti. Palkka tulee, jos tulee. Rasismia on kaikkialla: yhteiskunnan rakenteissa, kadulla, baarien ovilla.

Razain esikoinen puhuu tärkeistä asioista ja tekee sen kiinnostavasta näkökulmasta. Lopputulos jää kuitenkin hieman ulkokohtaiseksi, koska henkilöistä on vaikea saada otetta. Kirjan kieli on suorasukaista ja ilmaisu tiivistä. Mielleyhtymiä tulee muun muassa Elina Loisan Julkeisiin ja Iida Rauman Katoamisten kirjaan.

Peter Bagge: Reset
Dark Horse Originals, 2013
96 sivua

  

Sarjakuvakokoelmassa entinen tabloid-julkkis joutuu elämään surkean elämänsä yhä uudelleen.

1957 syntynyt Peter Bagge on oman sukupolvensa tuotteliaimpia ja taitavimpia vaihtoehtosarjakuvantekijöitä. Sarjakuvamaailman tähteydestä hän nousi suuremman yleisön tietoisuuteen 1990-luvun alussa kuvatessaan kotikaupunkinsa Seattlen grunge-sukupolven elämää sarjakuvasarjassaan Hate.

Bagge ei ole osa taidesarjakuvien eikä graafisten novellien eeppisten tarinoiden tekijöitä. Vaikka kaikki Baggen sarjakuvat eivät naurattaisikaan, on kaikissa jokin viihdyttävä vinksahtanut näkökulma tai jotain maailman hulluudesta huumorilla paljastavaa.
 Viime vuosina hän on keskittynyt poliittisiin strippeihin ja pidemmissä sarjiksissaan internetin ja sen lieveilmiöiden käsittelemiseen.

2005 alkaneen, kuusi lehteä sisältäneen Apocalypse Nerdin päähenkilönä oli Seattlen metsiin retkeilemään jumiin jäännyt nörtti, Kiinan räjäytettyä Seattlen ydinpommilla. Vuonna 2010 Baggen ensimmäisen suoraan kirjana ilmestyneen sarjakuvan, Other Livesin, keskiössä oli internetin Second Life -maailmaan pohjautunut Second World ja internetin vaikutus 2000-luvun persoonien muokkautumisessa.

Tammikuussa yhteen koottuna ilmestyneessä Resetissä liikutaan vielä sciencefictionmaisemmissa tunnelmissa, elämän uudelleen elämisen mahdollistavan virtuaalitodellisuuskypärän testiryhmässä. Testiryhmän takaa paljastuu kuitenkin enemmän kuin aluksi annetaan olettaa.

Alunperin neljänä lehtenä ilmestyneessä Resetissä päähenkilönä on Baggelle ominaisesti luuseri. Guy Krause on stand up -koomikosta komedioiden tähdeksi noussut näyttelijä, mutta nyt keski-ikäisenä jo entinen tabloid-julkkis.

Krause saa omituisen työtarjouksen rattijuoppojen kuntoutuskurssilla. Häntä lähestyy konsulttifirma, joka toivoo Krausen suostuvan koekaniiniksi kehittämälleen kypärälle, joka mahdollistaa animaatioiden avulla käyttäjän elää ja kokea elämänsä uudelleen. Guy Krause on valittu testaajaksi julkkistaustansa vuoksi – uudelleen läpikäytävää elämä varten tarvittavaa materiaalia oli helppo saada. Myös Krausen epätoivoisuus minkä tahansa maksavan työn perään tekee hänestä sopivan koehenkilön.

Testiryhmän psykologi ja testaajan valitsija Angie pitää Krausea myös yksinkertaisena hölmöjen komedioiden tähtenä.
 Krause on kuitenkin paljon enemmän kuin ensivaikutelma lupaa. Vaikka hänen uransa katkesi ex-vaimon pahoinpitelystä nousseeseen kohuun, on hän säilyttänyt paljon omasta itsestään. Tosi-tv ei sovi hänen arvolleen edes pahimmassa rahahädässä, toisaalta hän on valmis näyttelemään tv-sarjassa gorillapuvussa.

Krausea aliarvioidaan sarjakuvan ensiruudusta lähtien, vaikka hän huomaa itse ennen ”konsulttifirman” työntekijöitä koko virtuaalielämäkokeessa olevan jotain epäilyttävää. Juuri tälläiset ristiriitaiset, tavallisia ihmisiä karikatyrisoivat hahmot ovat Baggelle tyypillisiä ja iso osa Baggen tuotannon viihdyttävyyttä. Valitettavasti Resetissä, joko sen kohtalaisesta lyhyydestä tai Baggen laiskuudesta johtuen, jää hahmojen kehittyminen puolitiehen ja hahmojen välisten suhteiden avaaminen pinnalliseksi, tapahtuen vain muutamassa irrallisen oloiseksi jäävässä kohtauksessa.

Baggen kerronta on taatusti hyvää, niin Resetissäkin. Kohtausten sisällä on paljon kuvakulman vaihdoksia, joilla mielenkiinto säilytetään yllä. Kohtauksiin ei jumituta ja niitä ei pitkitetä, siitäkään huolimatta että uusi kohtaus alkaa aina uudelta sivulta. Näin siirtymäruutuja tai ylimääräistä ei juuri tarvita.

Virtuaalimaailman kohtaukset on eroteltu oikeasta elämästä yksinkertaistetulla piirrostyylillä ja pyöristetyillä ruuduilla, joissa on paksut Baggelle epätyypilliset reunukset. Muuten piirrostyyli on tasavahvaa Baggea, hänelle tyypilliset hahmojen liioitellut raajat ja ylisuuri elehdintä ovat antaneet kuitenkin tilaa hieman realistisemmalle piirrosjäljelle. Poissa ovat myös tunnemyrskyn vallassa paperilta pois hyppäävät hahmot, joita nähtiin vielä Hatessa. Toisaalta piirrostyylinsä laiskistumisen on Bagge myöntänyt itsekin sanoen vaadittavan työn ja saavutetun hyödyn suhteen olevan epäedullinen.

Kokonaisuutena Reset jättää puolivillaisen olon. Sarjakuva on helposti eteenpäin soljuva ja ihan viihdyttävä, mutta Baggelta on totuttu näkemään paljon enemmän.

Tytti Heikkinen: Moulin Extra Beauté
Poesia 2012
108 s.

  

Tytti Heikkisen uusi runoteos yhdistää runouden ja mainonnan ja tekee sen nokkelasti ja haastavasti.

”Viettelevä maailma. Runokirja täynnä kauneutta. Vastustamatonta”, lupaa Tytti Heikkisen uuden teoksen kansikuva.

Kirja onkin tehty kuin naistenlehti. Siinä on paljon kauniita – joskin suurelta osin aika outoja – nelivärikuvia, mainoksia ja mainosten kaltaisia kuvia ja tekstejä, ja kirja on jaoteltu osiin aivan kuten formatoidut naistenlehdet nykyään. Moulin Extra Beauté lupailee kauneutta, rakkautta, romanssia, kauniita esineitä, luksusta – mutta samalla se on kaikkien näiden kritiikki, ei kuitenkaan mitenkään itsestäänselvällä tavalla. Heikkinen, joka on aiemmin tehnyt muun muassa niin sanottua hakukonerunoutta, kritisoi kirjassaan myös taide- ja runopuheen tapoja – hauska teksti teoksessa on esimerkiksi ”Instant tyyliopas”, joka on eräänlainen runoarvostelugeneraattori.

Perinteinen runonlukija ei välttämättä saa Moulin Extra Beautésta välttämättä paljon irti. ”Runoksi” laskettavia tekstejä teoksessa on aika vähän – ne ovat piiloutuneet useimmiten mainosta esittävien kuvien teksteiksi. Yhden runon saa korvata kirjailijan ja tämän kustannustoimittajan Kristian Blombergin välinen sähköpostikeskustelu mainitusta runosta.

Osa teksteistä on esseitä mainonnasta ja naistenlehtien maailmasta, osa taas on novelleja, jotka paikoitellen lähestyvät proosarunoa tai muuttuvat tajunnanvirranomaiseksi surrealismiksi, mutta jotka välillä myös muistuttavat romanttisten lukemistojen – kuten juuri lakkautetun Reginan – tarinoita päättymättömästä onnen etsinnästä.

Osa näistä novellimaisista teksteistä alkaa kuin aikakauslehdissä tyypilliset henkilökuvat, kuten teksti tunnetusta ja traagisen lopun kohdanneesta huippumallista Giasta. Samalla tavalla Heikkinen kohtelee myös glamoröösiä camp-pianistia Liberacea, jossa yhtyvät monet Moulin Extra Beautén keskeiset teemat: kuluttamisen ihanuus, kauniiden esineiden lumo, luksuksen outo tyylittömyys.

Kyse ei kuitenkaan ole mistään mainonnan kritiikistä tai yleisemmästä kulutuskritiikistä, sen Heikkinen itse torjuu suorin sanoin. Miksi sitä pitäisikään kritisoida, kun se kerran tarjoaa monille ihmisille kauneuden ja henkistymisenkin kokemuksia?

Kyse on tietysti myös siitä, että kulutuskritiikki on jo sanonut kaiken, mitä se voi sanoa. Heikkisen kirja on ele, jolla mainonnan kieli otetaan haltuun ja tuotetaan sillä erilaisia kokemuksia, erilaisia valaistumisen ja älyllisen vieraannuttamisen hetkiä. Tässä Moulin Extra Beauté on jopa poliittinen.

Suomessa vanha on yhtä kuin sairas ja vanhustenhoito virtsatieongelmien hajuinen helvetti, jonne kukaan ei toivo joutuvansa. On aika muuttaa asenteita ja tehdä vanhuudesta hyvä.

”Sitten sulla on aikaa levätä ja rauhoittua”, nuoremmat kannustavat eläkkeelle jäävää. Ihmisestä tulee yhdessä yössä hajuton, väritön ja mauton. Yhteiskunnan taakka, kestävyysvaje, ongelma… vanhalla on monta nimeä.

Vanhuksia ei kuitenkaan kannattaisi vähätellä, sillä ikääntyminen jos mikä on megatrendi. Suomessa asuu jo yli miljoona yli 65-vuotiasta.

Kahdeksan suurta vanhusalan järjestöä on pistänyt pystyyn Valtaa vanhuus -kampanjan, jossa vanhuutta otetaan haltuun Occupy-liikkeen jalanjäljissä. Kampanjoitsijat ovat julkaisseet viisi teesiä tuleville kuntapäättäjille. Pitkälti heistä riippuu, kykeneekö ja haluaako Suomi rakentaa hyvää vanhuutta yli miljoonalle ihmiselle.

”Arvostus ei sada päälle, meidän täytyy ottaa se ja uskoa arvoomme”, toteaa sosiaalineuvos Aulikki Kananoja, yksi kampanjan aktiiveista.

***

Kampanjan idea on simppeli: muuttaa kuva vanhuudesta myönteiseksi. Vääristynyt nykykuva paljastuu välittömästi, kun seuraa julkista keskustelua ja vanhusten käsittelyä mediassa.

”Ikärasismi on kavalaa, ja sitä kuulee ihmisiltä joilta vähiten odottaisi”, kertoo kampanjan aktiivi Vappu Taipale. Entinen lastenpsykiatri toimii Vanhus- ja läheispalveluiden puheenjohtajana ja on pitkän uransa aikana perehtynyt ikääntymiskysymyksiin kansainvälisesti. Kova feministi vainuaa ikärasismin hetkessä.

”Kun mediassa puhutaan stereotyyppisesti, olen ottanut tavakseni kirjoittaa vastineita”, Taipale kertoo. Esimerkiksi Talouselämän ’Vähemmän lunta ja mummoja’ otsikoituun juttuun.

”Monen suusta pääsee sammakoita, kuten ’Suomen ongelma on pitkäikäisyys’. Sellaista ei pidä hyväksyä.”

Media ei ole ainoa pahis.

”Kuvat vanhuksista ovat järjestään stereotyyppisiä. Vanhoista naisista tulee sukupuolettomia ja nuoremmat dominoivat meitä sanomalla, että joku ei sovi sun ikäiselle. Näyttelijät ovat vanhoja 40-vuotiaina”, Taipale luettelee.

Kun koko esteettinen maailma on nuorten, vanhan on vaikea löytää muodikkaita vaatteita. Ryhmä vanhuksia onkin perustanut Freesia-projektin, jossa vaatteita tuunataan yhdessä.

***

Kampanjan kuntapäättäjille suunnatut teesit tuntuvat itsestään selviltä oikeuksilta. Kuten vaatimus, että jokaisen pitää saada vanheta omalla tavallaan.

”Vanhukset ovat keskenään erilaisempia kuin ihmiset missään muussa ikävaiheessa. Julkisessa kuvassa kaikki nähdään kuitenkin samanlaisina. Miljoona ihmistä ei ole mikään erityisryhmä tai kloonattu massa”, Kananoja muistuttaa.

Valtavaa joukkoa ihmisiä ei saisi tuupata pois silmistä, omiin ”seniori-ryhmiin”.

”Ei ihmistä saa katsoa iän vaan kiinnostuksen kohteiden kautta. Eivät kaikki 65-vuotiaat ole kivoja, kuten eivät olleet ennen eläkkeelle jäämistäkään”, Kananoja näpäyttää. Eläkeläisten puolue olisikin mahdottomuus.

Kysy vanhalta, älä oleta, yksi teeseistä kehottaa. Hirveän moni kun tuntuu tietävän, mitä vanhus tarvitsee.

Resursseista jaksetaan vääntää kättä, muttei kaikki riipu rahasta – vaan asenteista. Kuulemisen kulttuuri ja empatia eivät maksa mitään.

”Nykyresursseilla pystytään tekemään paljon, jos työkulttuuri muuttuu arvostavaksi. Vanha ihminen ei ole kohde vaan työnantaja”, Kananoja kertaa.

Kuntavaalit ei siis ole pelkkä laitoshoidon kysymys eivätkä vanhukset elä sosiaali- ja terveyspalveluissa vaan koko yhteiskunnassa.

”Vanhuus ei ole vain virtsatieongelmia”, Taipale muistuttaa. Hän kertoo silti olevansa tyytyväinen, että vanhustenhoidon henkilöstökysymyksessä saatiin hallituksessa laiha sopu.

”Tosin 90 prosenttia vanhuksista seisoo omilla jaloillaan eikä makaa sairaalassa. Tapasin juuri 94-vuotias tätini, joka osti rollaattorin muttei suostunut käyttämään sitä ennen kuin nimesi välineen Pegasokseksi”, Taipale nauraa.

Vanhukset myös kuluttavat. Vaikka eläkeläisiä on eniten pienituloisten joukossa, myös varakkaita löytyy melko lailla. Kuka muuten ylläpitäisi teatterilaitosta ja työväenopistoja?

Kauniit toiveet eivät toteudu ilman sukupolvien välistä solidaarisuutta – elämänkokemuksen ja nuoren innon yhdistelmää. Solidaarisuus syntyy ihmisten kohtaamisissa, joita on ihan liian vähän.

”Vaatii ponnisteluja kohdata eri-ikäisiä ihmisiä. Työpaikoilla tai harrastuksissa sitä tapahtuu, muttei aerobic-ryhmässä juuri mielipiteitä vaihdeta”, Taipale pohtii.

Alle kaksi prosenttia lapsista asuu samassa talossa isovanhempien kanssa, joten myös haaveet sukupolvien yhteiselosta ovat kaukaisia.

Asenteita ei muuteta napin painalluksella, sen kampanjan edustajat tietävät, mutta luulisi että taistelu hyvän vanhuuden puolesta kiinnostaa. Kaikista meistä kun tulee vanhoja – jos on tuuria.

Pääkuva: Teemu Granström / Valtaa vanhuus -kampanja

valtaavanhuus.fi

Juttusarjassa haikaillaan kaikenlaista takaisin.

Se on turvatonta, hullua, epämääräistä, jopa vaarallista. Äitisi varoitti sinua tekemästä sitä. Mutta parhaimmillaan se voi olla rentoa, ikimuistoista ja opettavaista. Liftaaminen, tuo 1990-luvulle unohtunut matkustamisen muoto, joka tuntuu kadonneen lähes tyystin suomalaisilta teiltä. Mikä muuttui ja miksi liftareita ei enää näy?

Whatever you do, don’t stop for The Hitcher! Moni kauhuleffojen ystävä muistaa vuonna 1986 julkaistun Liftari-elokuvan ja erityisesti sen hyytäväkatseisen pahiksen, Rutger Hauerin esittämän John Ryderin. Liftari on riemastuttava ääriesimerkki liftaamisen tai pikemminkin liftarin kyytiin ottamisen vaaroista.

Myös epämääräiset rekkakuskit ovat näytelleet nuoria naisia ahdistelevia hyypiöitä lukuisissa jännitysleffoissa. Itseäni eivät rekkakuskit ole koskaan pelottaneet, sillä isäni omisti kuljetusalan firman ja ajoi rekkaa koko työuransa ajan. Olen siis pienen ikäni istunut rekkojen ja rekkakuskien kyydissä, varsinkin opiskelupaikkakunnan ja kodin välillä.

Syitä liftaamisen hiipumiseen on varmaan monia, joista yleispätevimpiä ovat ajan hengen ja matkustuskulttuurin muuttuminen. Nykyään on tarjolla halpalentoja, halpisbusseja, VR:n eko-luokkaa ja kimppakyytikollektiiveja.

Mielenkiintoisempaa on kuitenkin pohtia sitä todennäköisyyttä, että nykyliftaamisen estää pelko. Median tasaisin väliajoin jakamat kauhutarinat summittaisesta väkivallasta ja raiskauksista ovat todennäköisesti säikäyttäneet nykyajan potentiaalisen liftarisukupolven.
Myös halu välttyä kontaktilta ventovieraiden kanssa on olennainen seikka. Julkisissa kulkuvälineissä ihmiset istuvat napit korvissa ja kuuntelevat älypuhelimestaan musaa, surffaavat netissä tai katsovat kannettavaltaan leffaa. Vierustoverille, jos sellainen – Luoja paratkoon! – viereen istuu, ei todellakaan puhuta.

Eivätkä yksityisautoilijatkaan ole enää niin vastaanottavaisia kuin ennen. Tien poskessa seisovaa, epämääräisesti askarreltua kylttiä kantavaa reppuseikkailijaa vierastetaan. Varsinkin, jos kyseessä on mies. Yksinäinen tyttö tai tyttökaksikko saa helpommin kyydin.
Kesä ja festariaika on kynnyksellä, joten nyt jos koskaan kannattaa kokeilla liftaamista! Jos siis uskaltaudut lähtemään tien päälle peukku pystyssä, on syytä painaa mieleen muutama seikka.

Moottoritiellä ei saa liftata, eivätkä autot saa pysähtyä. Jos rekan kyytiin halajaa, kannattaa kuskeilta tiedustella kyytiä huoltoasemilla tai levähdyspaikoilla. Kaupungista lähtevän liftaajan kannattaa tarkistaa liftaamiseen omistetuilta sivustoilta parhaimmat liftauspaikat, sillä paikalla todella on väliä. Miehet saavat todennäköisemmin kyydin yksin kuin yhdessä. Ja se määränpään ilmoittava kyltti on oikeasti kätevä apuväline.

Jaetaanpas lopuksi vielä oma liftaamiskokemus, se ainoa Olin tunkkaiseen ja ahdasmieliseen elinpiiriini kyllästynyt teini-ikäinen ja halusin päästä kaupunkiin tuulettumaan. Matkaa silloisesta asuinkunnastani Kälviältä lähimpään kaupunkiin, Kokkolaan, oli noin 15 kilometriä.

Olimme kävelleet kaverini Pian kanssa parin kilometrin matkan Kälviän keskustasta ”isolle tielle” eli Kajaanintielle, jotta kukaan tuttu ei näkisi meidän liftaavan ja jotta meillä olisi paremmat mahdollisuudet saada kyyti.

Hihittelimme hermostuneesti ja pidimme peukkua sinnikkäästi pystyssä, vaikka autot suhahtelivatkin ohi. Sitten yksi auto hidasti ja lopulta pysähtyi. Kumarruimme kurkkaamaan avoimesta ikkunasta ja kuinkas ollakaan, kuskin paikalla istui Pian setä.
”Hypätkääs tytöt kyytiin, niin minä vien teidät kotiin”, setämies tokaisi huvittuneena ja käänsi auton nokan takaisin kohti Kälviää.

Se liftaamiskokemus päättyi nolosti. Seuraavina vuosina Kokkola tuli tutuksi vanhempien poikien auton kyydissä, ”pillurallia” ajaessa. Mutta se onkin sitten jo toinen tarina.

Niin, ja Pian nimeä ei ole muutettu. Terveisiä Kälviälle!

Liveblogi starttaa klo 18.30 jälkeen. Älä päivitä selainikkunaa – uudet kommentit päivittyvät automaattisesti!

Tasavalta meidän suomalaisten tahtoo tv-ruudun ääressä elää, hengittää siksi Sylvin toimitus äänestäen päätti,

että uusi jälki jää

Suuret haasteet, ne joita matkallansa kohtaat

Väinämöisen jalanjäljissä nyt vaan
me ensimmäistä Sauli Niinistön isännöimää linnan vastaanottoa liveblogin muodossa tuuletetaan

Häipyi viiden vuoden yksinäisyys
ja alkoi kuuden vuoden kuuliaisuus!

Liveblogi starttaa klo 18.30 jälkeen. Älä päivitä selainikkunaa – uudet kommentit päivittyvät automaattisesti!

22.11

MANU HAAPALAINEN: Kaikkein kanssa on puhuttava talvisodasta ja lotista. Miksei voisi puhua vaikka panemisesta (kuten Aake Kalliala olisi Hjalliksen kanssa selvästi halunnut)? EI TÄTÄ YHTEISKUNTAA OLISI ILMAN SITÄKÄÄN KUULKAA OLEMASSA.

22.06

JULLE JALAVA: Aira Samulin, varmasti bileiden paras tanssija. Anna palaa, Aira!

22.05

KAISU TERVONEN: Onhan nämä omasta näkökulmasta melkoisen paskat pirskeet. Helkkarin ahdasta, musiikkikaan ei varsinaisesti sytytä, eikä booliakaan kehtaisi hirveästi tintata kameroiden pelossa.

22.00

MANU HAAPALAINEN: Aake Kalliala on nauttinut jo useamman lasillisen linnan kuuluisaa boolia. Mutta ei se mitään, kaikin mokomin!

21.44

JOHANNA SIIK:  Tätä en kyllä tajua, että miksi pitää vaan kuvata tanssimista. Ihan niin hienosti eivät kuiteskaan tuolla mee. Ja ahdasta on.

21.42

MANU HAAPALAINEN: ”Kukaan ei tarvitse enää Lasse Pöystiä?” No sitten on kyllä huonosti asiat. Ihanan tyly EI Lasselta iltasatuasiaan.

21.38

JULLE JALAVA:Se vaalea puku, jossa vaalea TURKISSOMISTE: Toivottavasti siihen läikkyy illan aikana punaviiniä muistuttamaan murhasta. (Se, että tämä kommentti on poistunut kahdesti sivustolta saa epäilemään salaliittoa)

21.35

KAISU TERVONEN: Lasse Pöysti – rakkautta sinnepäin!

21.33

MANU HAAPALAINEN: ”Räp-musiikki tunnetaan hyvistä riimeistä.”

21.32

JOHANNA SIIK: Kyllä Maria Ylipää on illan tyylikkäin, myös ulosanniltaan. Näin äänestän.

21.32

KAISU TERVONEN: Kyllä näin meikäläisen näkökulmasta Linnan juhlat on melkoisen kehnot pirskeet. Musiikki ei sytytä, saleissa on ahdasta, eikä booliakaan kehtaisi juoda, ettei kamerat nappais humalaisuutta.

21.31

MANU HAAPALAINEN: Taitaa olla tv-tiimilläkin ideat vähissä kun tätä tanssia pitää niin kauan kuvata JA CHEEKIÄ HAASTATELLA.

21.28

KAISU TERVONEN: Jos tämä olisi Hollywood-leffa, kirjoittaisin arvioon että Niinistöllä ja Haukiolla ei ole keskinäistä kemiaa.

21.21

JOHANNA SIIK: Antti Ruuskasen murre

  

Madonna ei tyytynyt stadionilla vanhoihin hitteihin.

Yleisö jaksaa odottaa rakasta diivaa, vaikka alkaakin käydä kärsimättömäksi. Madonnan konsertin piti alkaa puoli yhdeksältä, mutta se käynnistyi vasta vähän yli kymmeneltä. Katsomossa olleet 43 000 ihmistä repesivät riemuun kun valot viimein sammuivat stadionilta. Onneksi Madonna ei vetänyt tynkäkonserttia ja lopettanut yhdeltätoista niin kuin alun perin piti, vaan esitys kesti lähes kaksi tuntia.

Valtavassa katsomossa oli vaikuttava tunnelma. Toisin kuin Jätkäsaaren 85 000 ihmisen seisomakonsertissa kesällä 2009, olympiastadionin istumapaikoilta näki koko muun yleisön penkeillä ja kentällä.

Lämmittelijänä oli ollut Madonnan edellisen Suomen konsertin tavoin dj. Puoli kahdeksalta aloittanut 35-vuotias ranskalainen Martin Solveig soitti elektronista musiikkia, ja nyt myös Madonnan kappaleita. Dj lämmittelijänä oli hieman laimea veto, ja itse en edes nähnyt dj:n esitystä koska olin vielä sen aikaa aidatulla anniskelualueella stadionin ulkopuolella.

Vaikka Madonna jos kuka voisi vetää pitkän konsertin vanhoilla hiteillään vuosikymmenien ajalta, hän otti mukaan seitsemän kappaletta maaliskuussa julkaistulta MDNA-levyltään. Konsertin alussa kuultiin Madonnan laulamana lainana myös nuoremman pop-tähden Rihannan kappale Revolver.

Ennen esityksen alkua lavan katossa killui suurelta itämaiselta lampulta näyttävä kultainen kupu, joka paljastui myöhemmin kirkonkelloksi. Show starttasi mystisissä ja tummasävyisissä tunnelmissa kun kirkonkellot soivat, lavalla liikkui huppupäisiä munkkeja ja kuului gregoriaanista kirkkolaulua. Madonna saapui lavalle itämaishenkisen huvimajan sisältä, jonka lasin hän löi rikki rynnäkkökiväärillä. Popin kuningatar oli verhoutunut mustaan kokopitkään huntuun ja kultaiseen kruunuun, mutta hunnun alta paljastui tiukka musta asu. Munkkien punaisten kaapujen alta kuoriutui lihaksikkaita miestanssijoita, joiden paljaita ylävartaloita koristivat vain isot ristikorut.

Kantava aihe Madonnan showssa olivat jälleen uskonnolliset viittaukset, ennen kaikkea kristinuskon symbolien kapinallinen käsittely. Uskonnollinen kuvasto ja seksikkyys ovat Madonnan esitysten kulmakivet: Toisin sanoen kaikenlainen konservatiivisuuden kyseenalaistaminen ja yleisön huomion herättely shokeeraamisella. Lavalla vilauttelustaan tunnettu Madonna näytti suomalaiselle yleisölle vain läpinäkyvien mustien sukkahousujen verhoamaa piukkaa peppuaan.

Uutta show’ssa oli aseiden ja väkivallan määrä. Konsertti oli jaettu osiin, joissa jokaisessa Madonnalla oli eri asu ja tyyli: Transgression (rikos), Prophecy (profetia), Masculin/Feminin (maskuliinisuus / feminiinisyys) ja Redemption (vapahdus). Edelliseen konserttiin verrattuna Madonna jutteli yleisölle enemmän. Etäisestä esiintymistyylistään kritisoitu popin kuningatar yritti nyt antaa faneilleen hieman lisää.

Esityksen alussa Gang Bangin aikana lavalla oli teatterimaisesti lavasteena motellihuone, jossa Madonna biisin sanoja kuvittaen ampui miesystävänsä. Motellin seinällä oli tietysti suuri risti, jota pitkin Madonna kipusi lavasteiden päälle. Mustissa korkokengissä Madonna säntäili lavalla ase kädessään kuin toimintaelokuvan sankaritar. Shown alkupuolen raaka sävy hätkähdytti kun screeneille heijastettiin Madonnan lavalle muka ampumien miesuhrien veret ja Madonna huusi ”Die bitch!”.

Yleisö lämpeni todella kun tähti lauloi vanhan hittinsä Express Yourself ja hyppeli lavalle pukeutuneena viattoman seksikkääksi cheerleaderiksi. Tämä tyyli oli täydellinen vastakohta konsertin alulle.

Raikkaasti punavalkoisissa vaatteissa tanssityttöjensä kanssa tanssinutta Madonnaa ei olisi ikinä uskonut viisikymppiseksi. Madonna on niin sporttisessa kunnossa ja iättömän näköinen, että toisin kuin voisi luulla, ei ole irvokasta, että hän on pukeutunut teini-ikäisten college-tyttöjen tavoin. Madonna antaa rohkeasti piut paut sille, että kaikkien vanhenevien naisten pitäisi luopua tyttömäisyydestä ja seksikkyydestä ja olla sen sijaan hillityn arvokkaita. Tyylin voi nähdä joko epätoivoisena tapana roikkua kiinni menetetyssä nuoruudessa tai kapinallisena tapana elää viisikymppisen elämää.

Queer-yleisöä hemmoteltiin Vogue -biisin aikana lesbisellä esityksellä. Madonna tuli lavalle maskuliinisessa puvussa kravatti kaulassaan ja metallisessa korsettihäkkyrässä, istutti polvelleen silkkiseen aluspaitaan pukeutuneen tanssitytön, taputteli muita tanssityttöjään ja suutelikin yhden tytöistä kanssa. Screenillä näkyi kuvia suutelevista mies- ja naispareista.

Myöhemmin illan aikana screenille heijastettiin kuvia nuorista yhdysvaltalaisista homopojista, jotka ovat homofobian takia joko tehneet itsemurhan tai jotka on surmattu.
Kun Madonna riisui paitansa ja käänsi yleisölle selkänsä, yleisö kurkotteli nähdäkseen mitä Madonnan selkään oli kirjoitettu. Kolme päivää aikaisemmin Pietarin konsertissa Madonnan selässä oli lukenut ”Pussy Riot”. Nyt hänen selkäänsä olit tussattu ”No Fear”, ja yleisö osoitti suosiotaan.

Housuissa ja rintaliiveissä Madonna esitti 1980-luvun alun hittinsä Like a Virgin yllättävästi hitaana valssina. Biletysbiisinä tunnettu kappale sai erilaisen, herkän ja vakavan tulkintansa.

Koskettavin kappale oli kuitenkin uudelta levyltä otettu kaihoisa rakkauslaulu Masterpiece, jonka aikana screeneille heijastettiin kohtauksia Madonnan ohjaamasta elokuvasta W.E. (2011), joka kertoo Wallis Simpsonin ja Englannin kruununprinssi Edwardin rakkaustarinan.

Vaikka päivä oli ollut helteinen, auringon laskettua ilma ulkoilmakonsertissa oli viileä, erityisesti istumapaikoilla. Loppuillasta katsojia lähtikin istumapaikoilta pois kesken konsertin, kenties kolean sään takia tai koska konsertti jatkui yli alun perin ilmoitetun kello yhdentoista takarajan. HSL oli kuitenkin ottanut Madonnan keikan huomioon ylimääräisillä raitiovaunu- ja bussiajoilla keskustaan.

Viimeisenä kappaleena esitetty Like a Prayer sai komean ja näyttävän toteutuksen kun lavalla Madonnan kanssa lauloi suuri gospel-kuoro. Encorena tuli yksi kappale, värikäs tanssibiisi Celebration, jota saatteli upea valoshow.

Millainen Madonnan konsertti siis oli?

Loistokas.

Viihdyttävä.

Kuva: Hans Schaft / GNU Free Documentation License

Madonnan biisilista:

1. ”Act Of Contrition/Intro” 2. ”Girl Gone Wild” 3. ”Revolver” 4. ”Gang Bang” 5. ”Papa Don’t Preach” 6. ”Hung Up” 7. ”I Don’t Give A” 8. ”Best Friend/Heartbeat” (Video) 9. ”Express Yourself” 10. ”Give Me All Your Luvin’” 11. ”Turn Up the Radio” 12. ”Open Your Heart” (Kalakan) 13. ”Sagarra Jo” (Kalakan) 14. ”Masterpiece” 15. ”Justify My Love” (Video) 16. ”Vogue” 17. ”Candy Shop” (Erotica) 18. ”Human Nature” 19. ”Like a Virgin” 20. ”Nobody Knows Me” (Video) 21. ”I’m Addicted” 22. ”I’m a Sinner”/”Cyberraga” (Kalakan) 23. ”Like a Prayer”

24. ”Celebration”

Anja Snellman: Ivana B.
Siltala 2012
166 sivua

  

Räävitön julkkistyrkky piinaa hiljaista älykkökirjailijaa.

”Eteisen lattialla on kiiltopintainen esite, uusi kirjakerhomainos, jossa luvattiin liittymälahjana valinnaisesti vatsan rasvaimu ja otsan Botox-käsittely tai laadukkaat rintaimplantit. Ensimmäisestä tilauksesta ihonhionta.”
(Lainaus romaanista)

Kirjassa on peilikannet, joista lukija näkee oman kuvansa. Viesti tuntuu olevan: Minä. Kirja kertoo narsistisesta julkisuuden tavoittelusta, jossa muiden ihmisten tehtävä on peilata tähden loistoa.

Anja Snellman (ent. Kauranen, s. 1954) saapui näyttävästi julkisuuteen esikoiskirjallaan Sonja O. kävi täällä (1981), joka kohautti avoimella seksuaalisuudellaan. Snellman jatkaa suorasanaista tyyliään 23. teoksessaan Ivana B., joka pohtii taiteen ehtoja, kaunokirjallisuuden tarkoitusta, kirjailijakuvan muuttumista ja pinnallista julkisuuskulttuuria.

Kirjan aihe on synkkä ja kertojahahmo ahdistunut. Lukukokemus on silti kevyt – leikittelevän (välillä tosin jopa ärsyttävän kikkailevan) kielen ja mehukkaiden kärjistysten takia. Romaani on myös vakava puheenvuoro taiteen asemasta yhä lisääntyvän bling bling -viihteen keskellä.

Uutuuskirjan päähenkilö on parikymppinen, julkisuudenhimoinen wannabe-kirjailija Ivana B. Näkökulma ja kertojaääni ovat kuitenkin keski-ikäisen nimettömän naiskirjailijan. Ivana B. ja kertoja ovat toistensa pahimpia vihollisia ja pakkomielteitä. Teos on monologi, joka koostuu keski-ikäisen kirjailijan kirjoittamista kirjeistä terapeutille. Kertoja yrittää saada takaisin mielenrauhansa, joka on järkkynyt Ivana B:n hänelle jatkuvasti lähettämien pilkkaviestien takia. Kertoja ei kuitenkaan koskaan lähetä kirjoittamiaan kirjeitä terapeutille, joten kyse on enemmänkin kirjemuotoisesta päiväkirjasta.

Asetelman tekee mielenkiintoiseksi myös se erikoinen piirre, etteivät Ivana B. ja kertoja koskaan päädy keskustelemaan kasvokkain. Voikin miettiä, onko Ivana B. kenties kertojan mielikuvituksessaan luoma kauhukuva kirjailijantyön tulevaisuudesta. Kirjailijan oma käytös saa muutenkin usein neuroottisia piirteitä.

Tarinassa kohtaavat kaksi ääripäätä. Toiselle nähdyksi tuleminen on kaikki kaikessa, toiselle taas tärkeintä ovat punnitut mielipiteet ja kielen sointuvuus. Räväköillä mielipiteillään ja seksikkäällä ulkonäöllään kirjailijaksi pyrkii kaunotar, jolla ei ole vielä muita kirjallisia näyttöjä kuin suosittu bloginsa, jossa hän bisnesnaisen tavoin markkinoi itseään ja haukkuu ”vanhanpolven rumia kirjailijoita”. Ivanan parjaamia nyhveröitä edustaa tarinan kertoja, joka on kielestä aidosti kiinnostunut ja syvällisiä laatuteoksia julkaissut hissukka, joka on jäänyt julkisuudessa marginaaliin.

Kirjailija miettii itsekin, onko hänen saamansa vähäisen julkisuuden syinä hänen vaatimaton ulkonäkönsä ja totinen luonteensa. Kertoja on oppinut jo lapsena neuvon, ettei pidä tehdä itsestään numeroa. Hänen sukupolvelleen on täysin käsittämätöntä, että joku haluaa kovaäänisesti tuoda esiin omaa persoonaansa ja kaupata sitä medialle. Ivana esitetään ärsyttävänä, epäsivistyneenä ja pinnallisena kiusaajana. Kuitenkin vanhempikin kirjailija voi oppia Ivanalta edes jotakin eli median hyödyntämistä uransa edistämiseksi, omien mielipiteidensä rohkeasti esittämistä sekä naiseutensa ja seksuaalisuutensa arvostamista ja esiintuomista. Ivana ajaa kertojan kriisiin, jossa hän alkaa pohtia omia elämänvalintojaan.

Snellmanin romaani on nopealukuinen ja mukaansatempaava, ja sopii hyvin vaikka kesälukemiseksi riippukeinussa. Teos on kunnianhimoinen epätyypillisessä rakenteessaan ja sanaleikeissään. Kirjassa kritisoidaan nykyajan julkkiskulttuuria ja ulkoisen näyttävyyden menemistä sisällön edelle. Nämä aiheet ovat toki jo tavallisia nykytaiteessa. Snellman tuo kuitenkin kirjaansa uutta näkökulmaa viemällä julkisuustyrkyn ja hänet kritiikittömästi vastaan ottavan median ja yleisön koomisen liioitellulle tasolle. Romaani muistuttaakin välillä pakinaa. Kirjan loppupuolella odottaa yllättävä käänne, jota voi vain ihailla.

”Hyvä lyhytterapeutti Parantainen, on yö, ja haluaisin edelleen uskoa että kirjailijuudessa on pohjimmiltaan kysymys haavasta, sielullisesta vammasta, erikoislaatuisesta herkkyydestä. Jostakin sisäsyntyisestä.”
(Lainaus romaanista)

Jasmin Gröhn ja Elisa Helenius kirjoittavat tällä palstalla kolumneja lesbokulttuurista.

Aloitan ensimmäisen sapfisen kolumnini Sylvissä kirjoittamalla pienestä asiasta, johon heterot eivät kiinnitä huomiota. Tarkoitan toimittajien kirjoittamia arvioita elokuvista ja kirjoista, joissa aiheena on tyttö- tai poikarakkaus. Usein nimittäin huomaa, että aihe on toimittajalle itselleen kiusallinen tai hän arvelee sen olevan lukijoille epämiellyttävä.

Yleensä arviosta ei ilmene ollenkaan, että teoksessa käsitellään homoseksuaalisuutta. Tämä vaikeneminen laajenee jopa kirjojen ja DVD-elokuvien takakansiin.

Ongelma on siinä, että homoaiheista vaikeneminen estää kohdeyleisöä löytämästä teoksia. Itse kiinnostun yleensä heti, jos arviossa mainitaan, että teoksen pääosassa tai edes sivuosassa on tyttöpari. Tiedot tällaisista teoksista kulkeutuvatkin yleensä samanhenkisen kaveripiirin tai homolehtien kautta. Vaikeneminen vahvistaa mielikuvaa, että homoseksuaalisuudessa on jotain epämukavaa tai että se on niin merkityksetön asia, ettei sitä kannata mainita teoksen esittelyssä.

Poikkeuksen tekevät vain sellaiset uusimmat elokuvat kuin The Kids Are All Right, jossa elokuvan pääaiheena on naispari lapsineen, niin ettei elokuvasta ole enää mahdollista kertoa mainitsematta lesboteemaa. Viime vuonna teattereissa pyörineestä Black Swanista taas en ole onnistunut löytämään yhtään esittelyä, jossa mainittaisiin, että elokuvan päähenkilöllä Ninalla on eroottisia fantasioita toisesta naispuolisesta tanssijasta.

Voi ajatella, että kriitikon mielestä homo- tai biseksuaalinen aihe ei ole elokuvassa keskeisessä osassa. Kuitenkin kun jossain teoksessa tytön ja pojan välillä on vispilänkauppaa, se mainitaan arvioissa aina, teos luokitellaan rakkaustarinaksi ja parisuhteen kuvauksen onnistuneisuutta analysoidaan.

Alla on muutamia netistä poimimiani esimerkkejä, joista olen tummentanut kohdat, joissa viitataan homoseksuaaliseen intohimoon tai rakkaussuhteeseen:

Black Swan: ”Kahden nuoren tanssijan keskinäisen kilpailun kehkeytyessä kieroutuneeksi ystävyydeksi Nina alkaa päästä paremmin sinuiksi pimeän puolensa kanssa – ja sukeltaa jopa niin syvälle, että se uhkaa tuhota hänet.” Finnkinon verkkosivut

Lapsia ja aikuisia: ”Venla löytää työpaikaltaan, joka on arveluttavan tehostavasti lapsettomuushoitoja tekevä sairaala, seksuaaliselta identiteetiltään horjuvan lääkärin Sadun (Minttu Mustakallio), joka tarjoaa hänelle näennäisesti paremmat mahdollisuudet suvunjatkamiseen ilman Anteron erilaisuuden aiheuttamaa ahdistusta.” Film-o-holic.com

Brokeback Mountain: ”Olisi väärin kutsua elokuvaa vain homoelokuvaksi, sillä tarinan edetessä rakastavaisten sukupuolella on yhä vähemmän väliä.” MTV3, Viihde

Jos nyt ajatellaan, että elokuvassa toisiinsa rakastuisivat mies ja nainen, niin kuvattaisiinko suhdetta yllä olevin tavoin?

Tyypillinen kommentti löytyy uusimman Tulva-lehden (1/2012) kirja-arviosta:

”Kun Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa, valoa, valoa (Karisto) viime vuonna voitti Finlandia Junior –kirjallisuuspalkinnon, konservatiivien joukossa nousi poru. Miten Finlandia-niminen palkinto voidaan antaa lesbokirjalle? Homoseksuaalisuus ei kuitenkaan ole Huotarisen kirjassa keskeinen teema.”

Siis hetkinen! Palkinto on OK, koska kirja ei – huh onneksi – oikeastaan edes kerro lesboudesta?! Ja kuinka niin ei kerro, kun tarinan pääosassa on kaksi toisiinsa ihastuvaa teinityttöä? Ja tämä esimerkki löytyi feministisestä naistenlehdestä…

Muka-suvaitsevaisilla ja pehmentävillä kommenteilla sanotaan pohjimmiltaan, että teos olisi huonompi / tylsempi / arveluttavampi tai siihen olisi vaikeampi samaistua, jos tarinan ymmärtäisi kertovan homoseksuaalisen rakkaussuhteen tai homoseksuaalisen identiteetin erityispiirteistä. Samalla kritiikkien kirjoittajat olettavat, että lehden tai verkkosivuston lukijat ovat heteroseksuaaleja, joita arveluttaa tarttua ei-heterosta pariskunnasta kertovaan teokseen.

Jään odottamaan kotimaisesta elokuvasta Hulluna Saraan arviota, jossa kirjoitettaisiin, että ”elokuvan edetessä ei ole enää merkitystä sillä, että samasta tytöstä kilpailevat kaksi miestä, vaan he voisivat yhtä hyvin olla kaksi naista… Hulluna Saraan ei pidä tulkita kapeasti vain heteroelokuvana.”

Roller derby on nuorten naisten urheilulaji, jossa hyökätään ja törmätään – ja pidetään hauskaa.

”Varpaani ovat ihan rikki”, huokaa Pauliina Motturi sitoessaan rullaluistimiensa nauhoja. Olemme sunnuntaina aamukymmeneltä Kallion urheilutalolla, jossa alkavat kohta Kallio Rolling Rainbow -seuran (KRR) roller derby -treenit. Pelaajat kertovat, että eniten lajissa tulee mustelmia käsivarsiin, nilkkoihin ja lantioon.

”Pahimmat vammat ovat kuitenkin näkymättömiä”, toteaa Bloody Mary Magdalene alias Johanna Björkenheim.

Roller derby on Yhdysvalloista Suomeen rantautunut aggressiivinen kontaktilaji. Laji näyttää yhdistävän urheilun, värikkään pukeutumisen ja hassuttelun. Pelaajat luovat itsestään hahmon, jolla on oma satiirinen nimensä ja persoonallisuutensa.

Ensimmäinen tunti treeneissä kierretään salia ympäri ja tehdään välillä lihaskuntoliikkeitä kuten punnerruksia ja haarahyppyjä.

KRR:ssa on kolmisenkymmentä pelaajaa, mutta tänään radalla luistelee vain seitsemän tyttöä, joille kahdeksas antaa ohjeita. Radalla luistelevat myös ryhmän kaksi miespuolista tuomaria.
”Tänään on käynyt kato. Meillä oli nimittäin eilen harjoitusmatsi”, sanoo Jenni Suonäätä, pelinimeltään Teenage Lesbian.

Eilisestä matsista muistuttavat tyttöjen olkapäihin tussilla kirjoitetut pelinumerot. Suonäätä seisoo keskellä salia sekuntikellon ja pillin kanssa. Hän on satuttanut itsensä, joten hän toimii tänään valmentajana. KRR:lla ei ole virallista valmentajaa, vaan treenejä vetää yhteisellä päätöksellä kuka pelaajista milloinkin. ”Ja sitten miespunnerruksia!” Suonäätä huutaa. ”Hei, sä et osaa punnertaa!” sanoo yksi pelaajista vieressään käsiä notkistavalle tytölle. ”Haista vittu!” kuuluu vastaus.

Molemmat nauravat.

Pelaajat ovat varustautuneet mahdollisten kaatumisten varalle: kaikilla on kypärät sekä polvi-, kyynärpää-, ranne- ja hammassuojat. Rullaluistimien nauhat peitetään jeesusteipillä, jotteivät ne aukea kesken luistelun. Treenivaatteisiin kuuluvat toppi, mikroshortsit, sukkahousut ja polvisukat. Tässä lajissa voi repäistä persoonallisella pukeutumisella. Näyttää veikeältä, kun rullaluistimissakin on erivärisiä pyöriä.

Lämmittelyn ja lihaskuntotreenin jälkeen toinen tunti käytetään pelitilanteiden harjoitteluun. Naiset kokeilevat vuorotellen pareittain erilaisia ”hittejä” eli lyöntejä. Pelaajat luistelevat vierekkäin ja tönäisevät toista olkapäällä, selällä tai lantiolla. Samalla harjoitellaan tasapainon pitämistä. Tuomari luistelee vieressä ja katsoo, ettei sääntöjä rikota.

”Laillistettua tönimistä”, naurahtaa Sylvin valokuvaaja Riitta Supperi.

Tuomari keskeyttää pelaajat jatkuvasti. Vaikuttaa siltä, että pelissä on valtavasti sääntöjä, joista sivullinen ei pysy kärryillä. Seuraavaksi harjoitellaan itse ottelutilanteita koko ryhmän kanssa yhtä aikaa.

”Meillä sanotaan homo homolla eli nainen naisella, sillä jokaisella on pelissä oma merkitty vastatyyppi”, Jenni Suonäätä kertoo.

Harjoitusten jälkeen pääsen jututtamaan kahta ryhmän pelaajista. Tsubutex eli Ina Saarinen on ollut ryhmässä mukana kohta vuoden ajan. Pygmi eli Taru Kinnunen aloitti lajin viisi kuukautta sitten. ”Välillä luistellessa tulee kaaduttua. Viime viikonloppuna muhun sattui paljon. Kipua ei saa kuitenkaan pelätä. Yleensä ei edes käy mitään”, toteaa 27-vuotias Kinnunen.

”Mua on sattunut eniten silloin kun emme ole olleet luistimilla, jolloin meillä ei ole suojuksia. Pelasimme kerran yhdessä koripalloa ja suojuksiin tottuneena heittäydyin asfaltille”, kertoo 24-vuotias Saarinen.

Tyttöjen mukaan roller derby käy kenelle vain. Jokaisella on pelissä oma roolinsa. Taru Kinnunen päätyi lajin pariin mentyään uuteen työpaikkaan, jossa roller derbyä harrastava kollega houkutteli hänet mukaan pelaamaan.

Ina Saarinen taas kiinnostui roller derbystä luettuaan lajista lehtijutun. Silloin KRR:ää ei vielä ollut perustettu, ja Saarinen aikoi liittyä toiseen seuraan, mutta ei kuitenkaan heti toteuttanut haavettaan. Elokuva Whip it/Roller Girl sinetöi lopulta päätöksen kokeilla lajia. Silloin KRR oli jo perustettu.

Laji näyttää aika rankalta. Pitääkö olla valmiiksi huippukunnossa, jos haluaa mukaan? ”Ei. Useimmat eivät ole”, Saarinen pudistelee päätään. ”Jengiä on tullut mukaan suoraan sohvan pohjaltakin”, Kinnunen sanoo. ”Olin itse aluksi ihan poikki treeneissä, mutta kunto kasvaa nopeasti ja huomaamatta”, Saarinen paljastaa. Saarinen ja Kinnunen eivät koe, että roller derby olisi nykynaisten silmissä erityisen hardcorea tai feministinen laji.

”Mutta ei me kyllä mitään kiirakorpiakaan olla”, Saarinen nauraa.

Ihmettelen, kuinka Kinnunen ja Saarinen jaksavat treenata lauantai- ja sunnuntaiaamuisin ja vielä keskellä viikkoa. Vaikuttaa paljon aikaa vievältä harrastukselta! ”Tämä on niin kivaa!” vastaa Saarinen. ”Odotan viikonlopun treenejä innolla. Saan myös viikonloppuisin enemmän tehtyä, kun on syy herätä aikaisin”, Kinnunen sanoo. Molempien mielestä parasta roller derbyn pelaamisessa ovat muut seuran tytöt ja porukassa tekeminen.

”Kehitymme yhdessä – ja hurjailemme”, Kinnunen sanoo.

Lue lisää lajista täältä…

… ja kuuntele Sylvin Roller derby -soittolista!

Kuvat: Riitta Supperi