VG Wok Rauninaukio, Turku 23.1.2016 | Sylvi

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Ensimmäinen vietnamilaista ja thaimaalaista kasvisruokaa, pääosin vegaanista, tarjoava VG Wok aukesi Port Arthuriin viime vuoden syyskuussa. En kuitenkaan ehtinyt käydä siellä Turun kirjamessujen aikaan, ja luin kaihoten ystävien kirjoittamia ylistyksiä paikan tarjonnasta. Etenkin hinta-laatu-suhdetta kehuttiin – ja ylipäätään vietnamilaista ruokaa saa sen verran harvoin, että odotin ensi käyntiä innolla.

Olin sopinut tammikuulle reissun Turkuun rakkaan ystäväperheen luo, ja kuin kohtalon johdatuksesta VG Wok avasi toisen ravintolansa Raunistulaan aivan heidän kotinsa lähelle. Kuten ensimmäinen paikka, tämänkin on perustettu vanhaan grillikioskiin. Tampereellahan on pari vastaavaa yritystä, klassinen kiinalaista ruokaa tarjoava kiska Pyynikintorin laidalla sekä tuore Ravintola Sanna Kalevassa. Asiakaspaikkoja ei ole paljon, mutta tunnelma on lämmin ja ystävällinen.

Neljän hengen seurueemme intoutui tilaamaan pöytään ison läjän kevätkääryleitä alkupalaksi. Kääryleet olivat oikein hyviä, ja niissä oli poikkeuksellisesti sisällä myös soijarouhetta ja tofua, eli ne olivat hyvin ruokaisia. Uppopaistaminen oli onnistunut, eli rasvaa ei ollut yhtään liikaa mutta kuitenkin tarpeeksi. Pidän edelleen enemmän Tampereen Wok Grillin kääryleistä niiden suutuntuman takia, sillä rapea riisinuudeli ja kasvikset ovat ylittämätön yhdistelmä, mutta nämä olivat tyyliltään hyvin erilaisia ja kova kilpailija.

m_vg-wok-2-468x263-9905628

Pääruuaksi halusin keittoa, koska taannoisen Lie Min pho-kokemuksen jälkeen halusin vertailukohtaa. Täälläkin olisi ollut phota, mutta kokeilin sen sijaan chilisempää bun po –keittoa, jossa oli nuudelien ja kasvisten lisäksi vähän kaikenlaista: soijapyöryköitä (kiinteitä ja hyviä), tofua (erinomaista munakasmaisen makuista), samankaltaista ”makkaraa” kuin monissa Sen Chayn ruoissa sekä samanlaisia tummia soijaleikkeitä kuin Tampereen edesmenneessä Ho Xuanissa.

Hätkähdin, kun eteeni kannettiin ammeellinen keittoa. Annos oli valtava. Se höyrysi ihanasti. Kylkiäisinä oli tuoreita ituja, yrttejä ja vihanneksia, joilla annosta saattoi täydentää oman maun mukaan, kuten vietnamilaiseen keittokulttuuriin kuuluu. Ai kun olisi ollut vielä reipas kasa tulista piri piriä tai ”linnunsilmächiliä”, jota olisi voinut lisätä maun mukaan. Liemi ei nimittäin ollut kovin tulista minun makuuni. Se oli oikein hyvää kevätsipulisissa kohdissa mutta muuten kaipasi ehkä hieman ryhtiä verrattuna Lie Min keittoon. Tällä hinnalla ja näin suurena annoksena minulla ei kuitenkaan ollut mitään valittamista. Söin halulla ja kiltisti melkein koko annoksen.

Nähkääs olin tilannut vielä kolmattakin ruokaa. Oli pakko, koska tarjolla oli vietnamilaisia bahn mi –patonkeja, joihin ihastuin New Yorkissa. En ollut saanut niitä koskaan Suomessa, enkä ole edes kuullut mistään paikasta, joka tarjoaisi niitä. Ja nyt eteen tupsahti vegaaninen versio! Patonki ei tietenkään ollut Brooklynin Hanco’sin veroista, koska ei Turussa ole vietnamilaista leipomoa eikä kymmeniä bahn mi –paikkoja sen asiakkaina, mutta täytteiltään tämä ei hävinnyt Brooklynin kokemukselle. Ehkä ihanaa etikkaisuutta oli vähemmän, mutta toisaalta VG Wokin patongissa oleva mock duck – tyylinen rajusti paistettu ja ihanan öljyinen seitan oli hillittömän hyvää. En ole maistanut mitään sellaista aiemmin. Manhattanin kehutun Paris Sandwiches –paikan tämä esimerkiksi pesi mennen tullen. Patonki on todennäköisesti Suomen paras vegaaninen leipä tai ainakin kärkijoukossa.

Olin tietysti ruokakooman partaalla, joten jaksoin vain maistaa patonkia tuoreeltaan ja otin loput mukaan. Nakersin sitä illan mittaan onnesta voihkien.

Tunnelma oli mahtava, ruoka oli halpaa, annokset olivat runsaita ja maut olivat kohdallaan. Suosikkilistaan tämä menee tietysti. En tarvitse lisää syitä nähdäkseni rakkaita ystäviäni, mutta kieltämättä tämä loi houkutusta käydä Raunistulassa pian uudelleen. Kutsukaapas minut nyt vaikka luennoimaan Turkuun.

VG Wok
Rauninaukio
(sekä Arvinkatu 10)
Turku

ma–pe 11–18
la–su 12–18

Facebookissa

Jaa:
facebook-4101523twitter-3257241google-2533081pinterest-5791324

Unia, unelmia ja paljon hyvää tuulta | Sylvi

Kuva: Noora Lehtovuori

Kaivopuiston rannassa taivas on harmaa ja tuuli vihmoo koko ajan kovemmin.  Nainen keltaisissa kumisaappaissa toivottaa myrskyn nauraen tervetulleeksi.

Kuvataiteilija Mia Bergqvist inspiroituu syysmyrskystä, ruskasta ja talven pimeydestä.  Sitä ei uskoisi, kun katsoo hänen kirkasvärisiä, karamellimaisia töitään. Mutta tuulta Bergvistin töistä ei puutu – nimittäin hyvää tuulta. Mia Bergqvistin naivistisessa taiteessa lihavat kissat tanssivat, linnut lausuvat runoja, puput pyöräilevät letkassa ja leijonat loikoilevat tyytyväisinä aavikolla. Usein surrealistisestikin sävyttyneissä kuvissa aika tuntuu pysähtyneen johonkin satumaiseen, raukeaan onnen hetkeen.

”Olen iloinen ja positiivinen ihminen. En vain pysty maalaamaan ahdistavia tauluja. Haluan taiteellani tuoda ihmisille hyvää mieltä.”

m_citypuutarhuri-468x371-5836243

Citypuutarhuri

Mia Bergqvist järjestää päivätyökseen arkistoaineistoja. Kun viisi kertaa viikossa herää kuudelta ja työpäivän jälkeen rientää illaksi maalaamaan, voisi vähäisemmällä staminalla varustettu ihminen ajatella, että maalausten teemat olisivat synkeitä, jopa aggressiivisia. Ainakin jotain muuta kuin kissaveljeksiä riverdance-treeneissä.

”Minä vain rakastan maalaamista niin paljon, ettei se enää työpäivän jälkeen tunnu raskaalta”, Bergqvist nauraa ja lisää: ” sitäpaitsi taidan olla työholisti.”

Se on helppo uskoa. Taiteilijan tuotteliaisuus on hengästyttävää: Jo yksin tämän vuoden aikana hän on osallistunut kuuteen näyttelyyn. Parasta aikaa Bergqvistin töitä on esillä Galleria Mariassa Helsingin Kruununhaassa. Kaikki näyttelyn 25 maalausta on maalattu tämän kesän aikana ja ensimmäistä kertaa esillä on myös keramiikkaa. Kaikkiaan kuluvana vuonna teoksia on syntynyt viitisenkymmentä. Ja vaikuttaa siltä, että loppuvuosikaan ei kulu lomailun merkeissä:

”Nyt on taas sellainen aika, että voisin kokeilla muutakin. Ristipisto ja puugrafiikka kiinnostavat ja lastenkirjojen kuvittaminenkin kiehtoisi. Valokuvauskin on  jäänyt liian vähälle”, Bergqvist innostuu.

m_toisella-puolella-1-468x350-6515109

Toisella puolella

Mia Bergqvist ei tietoisesti pyri taiteellaan välittämään tiettyä sanomaa vaan jättää oivaltamisen ilon katsojalle.  Joskus maalaukselle voi tulla tärkeäkin tehtävä:

”Eräs psykologi hankki itselleen Syyllinen kunnes toisin todistetaan -nimisen taulun, jossa musta kissanpentu istuu ikkunalaudalla, jolla on paljon kaktuksia ja yksi ruukku kaatunut. Psykologi houkutteli lapsia taulun kautta kertomaan itsestään ja pääsi näin kiinni lasten ongelmiin.”

m_turvapaikka-11-468x280-9247180

Turvapaikka

Oli naivistisen taiteen ystävä tai ei, Bergqvistin työt tuovat hymyn  katsojan huulille – tosin insinöörien mielestä taidekin on vakava asia:

”Tein yhdelle yritykselle kuvitusta kalenteriin. Kuvassa sähkötolpat heiluivat kovassa tuulessa liioitellun taipuneena. Insinöörit hätääntyivät, koska tolpat olivat kenossa tuulta vastaan, eikä sellainen ole todellisuudessa mahdollista,”  Mia nauraa.

Unia ja unelmia -­näyttely Galleria Mariassa 21.10. saakka.

468_400_ra_sylvi-9922948

Urpo virkkaa, osa 6 Näyttääkö tyylitajuni isolta tässä? | Sylvi

Kirjoittaja haluaisi oppia perinteisiä naisten töitä ja muodikasta tuunausta.

Minulla on ongelma.

Minulla on perse. Tämä ongelma on meidän kaikkien yhteinen. (Älkääkä nyt tulko selittämään, että Itävalta-Unkarin keisarikunnassa syntyi kerran ihminen ilman persettä. Hänellä oli todennäköisesti muita ongelmia.)

Perse on ongelma ennen muuta naisille suunnattujen mediasisältöjen näkökulmasta. Niissä ongelmalla on tosin hienompi nimi, ”pukeudu oman vartalotyyppisi mukaan”. Kyseessä on salakoodi, joka purettuna kuuluu ”kukaan ei saa missään nimessä huomata, että sinulla on perse”. Perseellä voidaan toisinaan tarkoittaa myös tissejä tai mahaa, mutta tässä tekstissä käytetään selvyyden vuoksi termiä perse. Pullistuma kuin pullistuma, ongelma se on joka tapauksessa.

Ainoita poikkeuksia perseennaamiointivaatimuksiin ovat naisille suunnatuissa mediasisällöissä vaateriepuja esittelevät mallit, ai niin ja miehet, mutta ei nyt puhuta heistä. Nyt puhutaan meistä rujoista raukoista, joilla onnettomuudekseen on perse, jota kukaan muu ei saisi huomata. Meidän elämämme on jatkuvaa sotaa ja maailma miinakenttä täynnä vaarallisia pukeutumisvirheitä.

Perseen kieltämiseen, anteeksi, vartalotyypin mukaiseen pukeutumiseen, on erilaisia tekniikoita. Katsojan (sillä katsoja seuraa perseellistä henkilöä kaikkialle) huomio voidaan esimerkiksi kiinnittää toisaalle yksityiskohdilla, kuten pukukoruilla. Runsas printtikuosi hämää tilapäisesti luulemaan, että sen peitossa on jotain ihan muuta kuin perse. On ehdottoman tärkeää valita oikea helman pituus ja armelias kaula-aukko, ja myös kenkien värisillä sukilla – vai olikohan se sukkien värisillä kengillä? – voidaan saavuttaa jotakin. Tehostevärien käytössä kannattaa olla taidokas ja vaakaraitoja annostella varoen. Jos on pelkkää persettä koko ihminen, voi aina korostaa ranteita ja nilkkoja. Avainsana koodin purkamisessa on pukeva. Se tarkoittaa rumaa ja ikävää mutta perseenpeittelykapasiteetiltaan maksimaalista vaatekappaletta. Toisinaan persetalkoissa on turvauduttava ilmaisuun ei sovi kenellekään. Sitä voidaan kuitenkin mainiosti käyttää vaatteista, joita seuraavalla sivulla esittelee malli. Tai mies.

Perseensä peittelyssä epäonnistuneille heitellään sisarellisia pikku piikkejä. Vartalotyypistään piittaamaton pukeutuja näyttää päärynältä, harteikkaalta tai tasapaksulta – kriisin paikkoja kaikki. Siihen todelliseen riskiin ei akkainmediassa kuitenkaan yleensä mennä. Se on takaraivossamme muutenkin.

Sillä kyllähän me kaikki tiedämme, että hieno nainen ei käy vessassa.* Mihin hän siis persettä tarvitsisi?

Kursivoidut kohdat eivät ole sitaatteja muista medioista. Olen keksinyt ne päästäni. Jos joku tämän perusteella olettaa, että ne muissakin medioissa julkaistut on joku keksinyt päästään, niin en kommentoi.

*Tästä poistettu Ylioppilaslehti-vitsi.

Kuningas Litmanen – Jari Litmanen, ura ja vaimo Ly Jürgenson

(Suomi 2012) O: Arto Koskinen S

Ensi-ilta 28.9.2012

 star-4590970star-4590970star-4590970star-4590970 

Arto Koskisen dokumenttifilmi on koskettava muotokuva kaikkien aikojen suomalaisfutaajasta.

Herkkä mies, useammalla kuin yhdellä tavalla.

 Arto Koskisen dokumenttielokuvan Jari Litmanen on totta kai herkkä pelille, peliälynsä ja aistinsa huippuun virittänyt nurmikenttien nero.

Litti on myös loukkaantumisherkkä, mihinkäs siitä pääsisi, heittääpä maestro vammakierteestään toistuvasti itseironista huultakin. Kuningas Litmasessa lahtelaisjalkojen hauraus jäljitetään yksiselitteisesti Ajaxin huippuvuosien hulluun pelitahtiin. Mestarien liigaa ja Eredivisietä oli pakko pelata viikottain, vaikka nilkka vihoitteli. Se hoidettiin kunnolla kuntoon vasta pari vuotta sitten.

Lisäksi Litti vaikuttaisi olevan herkkä, tunteellinen ihminen. Litmanen ei tunnetusti ole juuri päästänyt mediaa suojakuorensa läpi, ja totuuden nimessä on sanottava, ettei päästä tässä dokumentissakaan. Kuningas on elokuvankin jälkeen arvoitus, mutta silti leffasta jäävät ennen kaikkea mieleen Litmasen kyyneleet.

Kun julkisuuskuva on jäyhä, vähäisetkin tunteenilmaukset saavat suuren merkityksen. Litmanen ei saa pidäteltyä itkua muistellessaan nuorena liikenneonnettomuudessa kuollutta serkkuaan. Uudestaan itku tulee, kun puheena on Heikki Marttinen, pelaajan pari vuotta sitten kuollut isähahmo ja pitkäaikainen asiainhoitaja. Jotakin katkeruuden tapaista häivähtää kuvassa vain kerran, Litmasen puhuessa median osuudesta maajoukkueuransa päättymiseen syksyn 2010 San Marino-matsin jälkeen.

Mitä henkilökohtaiseen elämään tulee, Litmasen lapsuudesta toki kuullaan paljon, sekä isän että äidin suulla. Siitä ei ihmeitä paljastu. Jari on ollut juuri sellainen futiskahjo, jonka on treenattava päivät ja illat, kesät ja talvet. Aivan kuten kaikki minkä tahansa alan suuruudet.

Litmasen oma vaimo ja lapset taas vilahtavat vain yhdessä kohtauksessa. Tämän lähemmäksi Litmanen ei meitä päästä, mutta se hänelle suotakoon. Näissä, ja esimerkiksi miehen liikuttuneessa olemuksessa Ajax-jäähyväisten arkistokuvassa on aivan tarpeeksi.

Entä se jalkapallo sitten?

Futishullun silmäkulma kostuu Koskisen leffaa katsoessa toistuvasti ihan niitä (mukavan runsaita!) pelinäytteitä katsoessa. Nuori Litmanen heittää saksipotkun takanurkkaan Urheiluruudun arkistokuvassa, hiekkakentällä. Litti dominoi liigaa HJK:ssa ja Mypassa. Nuorukainen nöyryyttää ystäväänsä Sami Hyypiää Hollannin liigassa. Litmanen upottaa AC Milanin Mestarien liigassa. On terveellistä ja silmät totaalisesti päästä pudottavaa katsoa nämä pätkät ja miettiä, kuinka käsittämättömän hyvä pelaaja Litmanen parhaimmillaan oli.

Lisävakuutta saadaan pelikavereilta. FC Barcelonan ja Espanjan maajoukkueen Xavi muistelee, miten valmentajanero Louis van Gaal neuvoi Litmasen tullessa Barcelonaan ottamaan mallia hänen pelitavastaan ja harjoitteluasenteestaan. Liverpool-ikoni Steven Gerrard muistaa koko pukukopin ihmetelleen, miksei joukkueen parhaimmistoon kuuluneelle suomalaiselle annettu kunnolla peliaikaa Liverpoolissa.

Eniten jututettavia kollegoja löytyy tietenkin Amsterdamista, siellähän Litti parhaat vuotensa pelasi. Paljon ruutuaikaa saavat varsinkin Ajax-kollegat Danny Blind ja Ronald de Boer, joiden jutuissa onkin parhaimmillaan henkilökohtaista lämmintä sävyä ja kivoja yksityiskohtia. Valmentaja van Gaalia kuunnellessa kylmät väreet kulkevat selässä ihan muusta syystä. Analyytikko on terävän mutta aikamoisen kylmän oloinen herrasmies.

Litmasen, Amsterdamin ja Ajaxin lähes symbioottisesta suhteesta olisi mieluusti kuullut vielä lisääkin. Suomalainenhan opetteli (ulkomaalaispelaajille sangen poikkeuksellisesti) heti puhumaan hollantia, palasi Ajaxiin vielä uudestaan nöyryyttävän surkeasta sopimustarjouksesta huolimatta, aiheutti Jari-nimisten lasten buumin ja sai yleisesti koko kaupungin rakastumaan itseensä.

Koskisen elokuva on kaiken kaikkiaan nostattava, iloa pursuava mutta suruakaan kaihtamaton muotokuva Suomen kaikkien aikojen suurimmasta futaajasta.

Lähes kahden tunnin kestossa ei ole ainakaan futishullun näkökulmasta minuuttiakaan liikaa.

Jari Litmanen uran jälkeen ja perhe

Suomenkielisen Wikipedian mukaan Litmasen ura jatkui pitkään vielä huippuvuosien jälkeen. Roy Hodgson kutsui hänet tammikuussa 2008 testiin Fulhamiin, ja Litmanen teki seuran kanssa loppukauden sopimuksen. Loukkaantumisten vuoksi hän pelasi Fulhamissa vain kaksi reservisarjan ottelua. Kesällä 2008 hän palasi Suomeen FC Lahteen. Paluuottelussaan Kuopion Palloseuraa vastaan 11. elokuuta hän teki ja syötti kaksi maalia, ja Lahti voitti 8–1. Lahti sijoittui kolmanneksi, mikä toi sekä Litmaselle että seuralle niiden ensimmäisen SM-mitalin.

Peliuransa jälkeen Litmanen on toiminut Yle Urheilun kommentaattorina Mestarien liigan sekä MM- ja EM-kisojen lähetyksissä. Vuoden 2014 MM-kisoissa hän selosti Niki Juuselan kanssa muun muassa molemmat välierät ja finaalin. Hän on myös toiminut Palloliiton neuvonantajana.

Jari Litmasen vaimo

Litmasen puoliso on virolainen Ly Jürgenson. Hän on työskennellyt mallina ja edusti Viroa vuoden 1998 Miss World -kilpailussa. Pari sai ensimmäisen poikansa marraskuussa 2005 ja toisen syyskuussa 2007. Molemmat pojat pelaavat jalkapalloa. Perhe asuu Tallinnassa. Harvoin julkisuudessa näkynyt pari vieraili presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla vuonna 2007, ja he menivät naimisiin Roomassa elokuussa 2015.

Jalkapallo kulkee suvussa. Litmasen isä Olavi on entinen maajoukkuepelaaja, joka voitti Reippaassa SM-kultaa ja useita Suomen cupeja. Sisko Sini on pelannut koripalloa SM-sarjassa. Tallinnaan matkaavalle sopii myös juttumme säästä Tallinnassa.

Jari Litmasen vaimo Ly Jürgenson

Wikipedian mukaan Litmasen puoliso on virolainen Ly Jürgenson. Hän on työskennellyt mallina ja edusti Viroa vuoden 1998 Miss World -kilpailussa. Parin ensimmäinen poika syntyi marraskuussa 2005 ja toinen syyskuussa 2007. Molemmat pojat pelaavat myös jalkapalloa. Perhe asuu Tallinnassa. Harvoin julkisuudessa esiintyvä pari vieraili presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla vuonna 2007, ja he menivät naimisiin Roomassa elokuussa 2015. Litmasen omaelämäkerta Litmanen 10 ilmestyi vuonna 2015.

Lähteet