Kategoria: Hyvinvointi

Lapsuuden vohveli aikuisuuden pakkauksessa.

Keksologi tajusi vapunalustunnelmissa, ettei ole syönyt vohveleita vuosiin. Vähän niinkuin Carnevalit, kuuluvat vohvelitkin lapsuuteen. Tuleva keksologi hiippaili mummolassa yöpimeällä keittiön keksikaapille (joka oli selvästi lapsia ajatellen sijoitettu sopivalle tasolle uunin alle) ja kouraisi mukaansa milloin marjan-, milloin sitruunanmakuisia vohveleita. Niihin tuli himo ja niitä pystyi syömään rajattomasti.

Ja ilmankos: Jyväshyvän Kuningatar Vohvelin hyvin informatiivinen pakkaus kertoo, että yksi vohveli sisältää vain 39 kilokaloria. Eikö se ole aika vähän? Ai ei, siis on paljon, ainakin lapselle? No, se ehkä selittää muutamia seikkoja keksologin venymisestä väärään suuntaan jo alle kymmenenvuotiaana.

Pakkauksesta puheenollen, se onkin ensimmäinen asia, joka nostalgishimoista keksologia ensimmäisenä hämmentää. Eikö vohvelit pakattu ennen vaakasuuntaiseen, läpinäkyvään pakkaukseen? Tai onhan se vieläkin siis vaakasuuntainen, mutta tekstit on aseteltu niin, että pussin ”oikea” asento on pussimainen pysty. Pakkauskoko on myös jännä, 305 grammaa. Miksi vain viisi grammaa yli kolmensadan? Eikö vohveleita pysty pakkaamaan niin, että paino olisi aina harmonisesti tasaluku? Johtuuko viiden gramman ylitys siitä, että vohvelin muoto mahdollistaa tiiviin, järkevän pakkaamisen ja ettei pakkaukseen jäisi yhtään tyhjää kulmaa tai koloa, on vohveleita aina tuo 305 grammaa?

Niin monta kysymystä, niin paljon aikaa. Selosteen mukaan yksi vohveli painaa 7,3 grammaa. Sehän nähdään! Keksologi päättää laskea, kuinka monta keksiä pakkauksessa on. Seitsemän vohvelia kuudessa kerroksessa tekee peruskoulumatikalla 42 vohvelia, jolloin vohveleiden yhteispainoksi tulee… 306,6 grammaa! Plus pakkausmateriaali, siitähän tulee vähintään 307,5 grammaa. Keksologi ei viitsi tulistua moisesta huijauksesta. Kerrankin kuluttaja voittaa 1,6 gramman mitalla.

Ja sitten maisteluvaiheeseen. Makumuisti kertoo, että vohveleiden pointti oli se, etteivät ne oikeastaan maistuneet millekään. Tai että se idea oli se täyte ja itse vohveli oli aivan samantekevä. Yleensä se oli vähän kuin pahvista seuraava lapsen makuskaalassa.

Vohvelin puremisessa on oma tekniikkansa. Sitä ei saa puraista liian reippaasti, koska muuten hienoa vohvelipölyä roiskuu ympäriinsä. Liian hidas puraisu taas pilaa koko vohvelin roiskuvuuden idean. Kun vohvelipalan saa suuhunsa, ammattilainen siirtää sen suussa sellaiseen asentoon, että saa puraistua sen vaakasuunnassa halki ja pääsee kiinni täytteen maisteluun. Maku leviää silloin suuhun tehokkaammin, pelkällä nielemisellähän suuhun jää vain tuo kuuluisa lievästi makean pahvin maku.

Kuningatar Vohvelin maku on tismalleen sama kuin 80-luvulla, ah autuutta! Täytteeseen on tuoteselosteen mukaan käytetty kokonaiset 0,3 % mustikkajauhetta, joka ”vastaa 3 %:ia oikeaa mustikkaa.” Täyte on kahden vohvelin keskellä, jolloin keksin kokonaistilavuudesta täytettä on enemmän kuin kolmannes, ehkä jopa puolet, muun keksinhän muodostavat ne täytteen ympärillä olevat vohvelit, joissa on niitä sellaisia uria, eli vaikka näyttää siltä että täytettä on 1/3 ja vohvelia 2/3, niin näin ei ole. Äkkiä laskien mustikkapitoisuus on ihan ok, teolliseksi tuotteeksi.

Sen yhden vohvelin jälkeen käsi ojentuu hyvin nopeasti kohti toista. Ja kolmatta. Ja neljättä. Sitten tulee stoppi, ei tee enää mieli, vaikka hyvää onkin. Keksologi mietiskelee hetken mistä kiikastaa, vaikkei muita keksinautintoja ole ollut maistelupäivää mistään suunnasta pilaamassa. Sitten keksologi oivaltaa: 25 vuotta vanhemmalla keksologilla on vohvelienpuputtamiseen täysi lupa. Kukaan ei vahdi, on alkuilta, eikä ketään kiinnosta, voiko keksologi hieman pahoin aamulla vai ei. Tai ehkä kiinnostaa, mutta aivan muista syistä.

Mutta vaikka keksologi jääkin kaipaamaan syyllisyyden tuomaa aistinautinnon voimistumista, tästä erästä tullaan ulos voittajana: vappuaattona keksologin vappuvieraat saavat ihastella seisovassa pöydässä purppuranpunaisen täytteen koristamia vohveleita sinisestä Mariskoolista tarjoiltuna. Sen mummolammaksi ei tässä taloudessa todennäköisesti koskaan mennä.

Kuningatar Vohveli, vohveli

Stephen King: Tohtori Uni
Tammi 2014
Suom. Ilkka Rekiaro
527 s.

Jatkoa Hohdolle

Mieleeni nousi kysymys, ovatko jatko-osat koskaan yhtä hyviä kuin ne alulle pannut klassikko? Samaa kysyy myös Stephen King uutuutensa Tohtori Unen loppusanoissa. Kirja on jatko-osa Kingin Hohto-klassikkoromaanille, jonka monet varmaan muistavat myös Stanley Kubrickin elokuvaversiosta. Kubrickin elokuva ei tosin ole kovin uskollinen Kingin alkuperäistekstille, minkä myös King tiedostaa.

Hohdon Danny Torrance on kasvanut aikuiseksi, mutta menneisyys ei jätä häntä rauhaan, eikä kyseinen menneisyys jätä itseään toistamatta. Isänsä, samaan aikaan hirviömäisen mutta liikuttavan inhimillisen Jack Torrancen jalanjälkiä seuraten Dan alkoholisoituu ja viettää elämästään useamman vuoden tien päällä ympäri Yhdysvaltoja, sekalaisia pätkätöitä tehden. Reitillään hän on välillä vankilassa, välillä vailla asuntoa. Viinalla hän pyrkii hallitsemaan yliluonnollista kykyään, hohtoa, josta hänelle on muodostunut enemmän tai vähemmän suuri taakka, mutta toisaalta myös etu. Lopulta Dan tekee korjausliikkeen, raitistuu ja asettuu New Hampshireen. Siellä hän työskentelee saattokodissa ja auttaa kuolevia potilaita pääsemään kärsimyksistään kykynsä avulla.

Tarinan olennainen käänne tapahtuu, kun Dan törmää muutaman vuoden kuluttua Abra Stoneen, 12-vuotiaaseen tyttöön, jolla on myös kyky hohtaa – tosin huomattavasti Dania voimakkaammin. Abra on vaarassa, sillä hohtavat lapset ovat ravintoa vampyyrien kaltaisille, ihmisiä muistuttaville olennoille. Näitä olentoja kutsutaan Tosi solmuksi, ja ne vaeltavat pitkin Yhdysvaltoja matkailuautojen muodostamassa karavaanissa. Olentoja johtaa Hattu-Rose, jonka demonisuus tuo mieleen liudan Kingin muiden kirjojen antagonisteja, kuten Painajaisen Kurt Barlowin tai Tarpeellista tavaraa -romaanin Leland Gauntin. Danilla ja Abralla on edessään taistelu Tosi solmua vastaan, mikä huipentuu näyttävään välienselvittelyyn Hattu-Rosen kanssa Coloradossa, Hohdon maisemissa.

Suosittelen, että lukija ei tartu Tohtori Uneen ennen Hohdon lukemista. Vaikka Abra näyttelee kirjassa erittäin suurta osaa, niin Tohtori Uni on monessa mielessä juuri vastaus kysymykseen ”Mitä tapahtui Hohdon pikkupojalle?”. King mainitsee loppusanoissaan pohtineensa tuota kysymystä monesti vuosien aikana.

Tohtori Uni on kuitenkin myös hyvin erilainen teos kuin Hohto: en tuntenut lukiessani kauhua, vaan pikemminkin surua. Tohtori Uni on hyvin melankolinen teos, jonka aikana lukija jännittää lähinnä sitä, pysyykö Dan raittiina vai retkahtaako hän jälleen viinaan.

Teokset kuvaavat myös hyvin erilaisia ihmisiä: siinä missä Tohtori Uni kertoo Danin tarinan Danin selviytymisestä – tosin kivikkoisesta sellaisesta – Hohto kuvaa miten selviytyminen voi epäonnistua näyttäessään aavemaisesti Jack Torrancen kamppailun alkoholismin kanssa ja lopulta suistumisen pahojen voimien vietäväksi. Tosin alkoholismi on kirjoille myös yhteinen teema.

Myös kirjailija on muuttunut vuosien aikana: King toteaa loppusanoissaan, että Hohtoa kirjoittaessaan hän oli alkoholisti, mutta Tohtori Unen kirjoittaja on ollut jo kauan kuivilla. Joka tapauksessa alkoholismikuvaukset ovat yhä Kingin vahvuus ja teeman omakohtaisuus välittyy tekstistä.

Kauhua Tohtori Unesta ei hirveästi löydy, ei ainakaan yliluonnolliselta puolelta. Tosin Kingin kykynä on sijoittaa kauhua ja ahdistusta hyvin arkipäiväisiin tilanteisiin, ilman yliluonnollisuuden häivääkään: teoksen raastavimpia osioita ovat alkupuolella kuvailtu Danin krapula-aamu 1990-luvulla Wilmingtonissa (joka jää vainoamaan häntä koko kirjan ajaksi) sekä Tosi solmun jäsenen, Käärmeenpurema-Andin, hyytävä tausta.

King esittelee jälleen myös loistavan kaartin erilaisia sivuhahmoja, kuten Anonyymien Alkoholistien paikallisen voimatekijän Casey Kingsleyn ja Abra Stonen mainion isoisoäidin Concetta Stonen.

Tohtori Uni ei ole parasta Kingiä. Toisaalta ehkei sen ole sitä tarkoitus ollakaan, vaan vastaus aiemmin esitettyyn kysymykseen ”Mitä tapahtui Hohdon pikkupojalle?”. Tämän tarkoituksen kirja täyttää erittäin loistavasti.

Hohto, Stephen King, Tohtori Uni

Tämä muokkasi sekä tautiin suhtautumista, sen tutkimista ja sitä, miten sairastuneisiin reagoitiin.

AIDS kosketti, ja koskettaa yhä, voimakkaasti taiteilijoita ja taiteilijayhteisöä, jotka kärsivät lukemattomien kuolemien myötä menetyksiä, mutta myös tekivät sairautta näkyväksi.

Verrattuna esimerkiksi syfilikseen (kuppa), joka aikanaan piinasi taiteilijoita ja jolla ajateltiin olevan jopa kohottava vaikutus taiteeseen ja ajatteluun, ei AIDSilla ole vastaavaa romantisoitua tai sentimentaalista auraa. AIDS yhdistyy kuolemaan, eikä sen saamiseen yleensä liity magiaa eikä mysteeriä. Kuten Susan Sontag kirjoittaa: sairaus toi esiin usein salattuja identiteettejä, sairauden häpeän lisäksi myös paljastumisen häpeän.

Vaikka tautia aluksi ajateltiin ja selitettiin muualta tulleena ja erilaisuuteen ja toiseuteen kuuluvana, muuttui se entistäkin kauhistuttavammaksi osoittautuessaan ketä tahansa koskettavaksi. Media ja taide osoittivat, että taudin uhri voi olla kuka tahansa meistä tai kuka tahansa läheisistämme.

Yhtäkkiä yksityisestä kehosta, etenkin nuoren, kuolevan, homomiehen kehosta, tuli julkinen symboli tuhoavalle sairaudelle. Mielikuvissa se ei tartu vahingossa eikä kosketa lapsia eikä vanhuksia. Tämä lienee yksi syistä, miksi AIDS eroaa muista taudeista. Alkuvuosina leimallista oli kriisiin liittynyt moraalinen paniikki. Äärikristityille ja homofoobikoille tauti edusti jumalallista rangaistusta ja osoitusta siitä, miten jumalan oikeus käy toteen ja kauhea loppu kohtaa moraalittomia pervertikkoja. Alkuvaihetta leimannut värittynyt puhe toi ilmi myös tieteellisten diskurssien sosiaalisen rakentuneisuuden. Tautia koskeva keskustelu käsitteli täten väistämättä myös yhteiskunnallisia kysymyksiä ja subjektiivista vapautta. Ranskalainen filosofi Michel Foucault, joka kuoli AIDSin aiheuttamiin komplikaatioihin vuonna 1984, kysyi vuotta ennen kuolemaansa: “kuinka voi pelätä AIDSia kun voi kuolla autoon”, ja jatkoi: “jos saan nautintoa seksistä pojan kanssa… älkää itkekö vuokseni jos kuolen.” Yleisesti AIDS nähtiin suerauksena, joka liittyy nautinnonhaluun, ylimalkaisuuteen, kokeilunhaluun, nuoruuteen, ja seksiin.

Rakkauden ja kuoleman uudet vaatteet

AIDS toi radikaalin muutoksen myös tapaan kuvata rakkautta ja kuolemaa. Valokuvissa, videoissa ja maalauksissa sairastuneet, kuolevat ja kuolleet saivat kasvot, menneisyyden ja viitekehyksen. Ihannoitujen rakastettujen ja siloteltujen ja estetisoitujen poismenojen sijaan kuolevat rakastetut, ystävät ja rakastajat, kuihtuvat ja kärsivät kuvissa. Hautajaisia on jatkuvasti. Kysymys ei ole vain yksityisestä kuolemasta, vaan jaetusta menetyksestä.

Felix Gonzales-Torres tekee tästä jaetusta kokemuksesta konkreettisen teoksissa, joissa tämän kuolleen kumppanin ruumis esitetään kasana kiiltäviin papereihin käärittyjä karamelleja, joka painoltaan vastaa aikuisen miehen painoa. Katsojien poimiessa karkkeja mukaansa, syödessään niitä, imeyttäessä niitä osaksi omaa elinvoimaista elimistöään, kasa hupenee ja lopulta katoaa kuten AIDSIin kuolevan ruumis. Menetyksen aiheuttama raivo ja suru saa Gonzales-Torresin teoksissa poeettisen ja samalla materiaalisen muodon, jonka kautta ne kyseenalaistavat vallitsevia käsityksiä julkisesta ja yksityisestä sekä kulttuurin sisä- ja ulkopuolisista ominaisuuksista.

Toisenlaisella estetiikalla mutta samalla agendalla aihetta lähestyi Nan Goldin, jonka intiimit snapshot –  kuvat sarjasta The Ballad of Sexual Dependency (1979-1986) kritisoivat normatiivisuutta tuomalla seksuaalisuuden ja kuoleman avoimena päiväkirjana kaikkien luettavaksi. Goldin ikuisti kuviinsa intensiivisen vaiheen kaupunkikulttuuria, johon ei ollut enää 80-luvun lopussa paluuta: suurin osa kuvien hahmoista oli kuollut, joko yliannostukseen tai AIDSiin.

Yksi AIDSille kasvot antaneista taiteilijoista on Robert Mapplethorpe, jonka tietoisen epäpoliittiset ja viimeistellyn esteisoidut, ylevät, terveyttä ja hyvinvointia uhkuvat kuolemattomat miesruumiit onnistuivat kaupallistamaan kulttuurin, joka oli pitkään pysytellyt kaapissa.

Toisaalta Goldin, Gonzales-Torres, Mapplethorp ja muut nostivat esille sellaisia rakkauteen ja haluun liittyviä asioita, joita tyypillisesti ei ole haluttu katsoa tai ajatella: nyrkin anuksessa, mustan silmän ja väkivallan, päihdeongelmat, sairauden, ja lopulta kuoleman ja kaipauksen.  

Näkyvästi samoja teemoja käsitteli myös Tony Kushnerin Angels in America, josta Mike Nichols myöhemmmin ohjasi HBOlle minisarjan, kuvaa vuotta 1985 ja tuo näkyville lukuisat kysymykset, jotka kytkeytyivät AIDS-epidemiaan: reaganilaisen politiikan, uskonnot, kaupungistumisen sekä nopeasti muuttuvan sosiaalisen ja poliittisen ilmapiirin. Samalla se on kuitenkin kuvaus yksilöistä ja näiden henkilökohtaisesta kamppailusta omien valintojen, historioiden, demonien ja enkeleidensä kanssa.

Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on romaanitrilogia, josta sovitettiin kolmeosainen minisarja televisioon vuonna 2012. 1980-luvun Tukholmaan sijoittuvan tarinan voi nähdä eräänlaisena skandinaavisena versiona Kushnerin näytelmälle: surun värittämässä tarinassa kulttuuriset ja yhteiskunnalliset kysymykset muodostavat taustan rakkaustarinalle, jonka loppu on kaikkea muuta kuin onnellinen. Kahden päähenkilön kautta kuvataan Tukholman homoyhteisöä, jota sairaus vaurioitti. Molemmat teokset tuovat raadollisesti esiin yleisinhimillisen odotusten ja todellisuuden kohtaamattomuuden ja unelmien särkymisen.

Aktivismi ja taide yhdessä

Yksittäisten taiteilijoiden ja teosten, jotka sinänsä muodostavat jo merkittävän joukon taidetta jonka vaikutus kulttuuriin on ollut kiistaton, lisäksi aids-epidemia ja sen herättämät reaktiot ovat muokanneet taiteen käytäntöjä. Epidemia herätti jo puhjettuaan tarpeen toimia ja kehittää toiminnan tapoja, jotka mahdollistavat aktiivisen toimimisen ja yhdessä tekemisen. Idealistisen taidekäsityksen sijaan esiin nousi tarve taiteelle, joka toimii ja hyödyntää taiteessa piilevää voimaa vaikutta asioihin. Aktivismi ja taide lyöttäytyivät yhteen, mikä johti myös julkisen- ja yhteisötaiteen sekä interventiotaiteen kehittymiseen.  

The NAMES Project AIDS Memorial quilt on yksi esimerkki yhteisöllisestä taiteesta, jonka epidemia synnytti. Tautiin kuolleiden läheisten valmistamat, haudan kokoiset värikkäät menehtyneille tärkeitä asioita kuvaavat tilkkupeitot ovat levinneet Amerikassa eri kaupunkien keskeisille paikoille, ja 54 tonnia painava teos on varmasti massiivisin yhteisöllisesti toteutettu taideprojekti.

Myös anonyymi ACT UP kollektiivi toi sairauden, sairastuneiden syrjintään kohdistuvan ja homofobian vastaisen taistelun näkyvästi katukuvaan mielenosoitusten ja erilaisten kampanjoiden kautta, joihin kuului esimerkiksi SILENCE = DEATH julisteen kuuluisa pinkki triangeli.

1980-luvulla puhjennut epidemia pakotti taidemaailman reagoimaan, ja kaupalliseen turbulenssiin päätynyt kenttä joutui ottamaan kantaa sosiaalisiin kysymyksiin. Taiteen merkitystä ei voinutkaan mitata sen rahallisen arvon kautta, vaan sen vaikuttavuuden: miten sen avulla voidaan lisätä tietoisuutta ja muuttaa käsityksiä. Kuten ACT UPin ensimmäisessä kokouksessa todettiin: “We have to get out of Soho, get out of the art world.”  

Lähteet:

Susan Sontag: AIDS and Its Metaphors (a continuation of Illness as Metaphor), 1988

Nancy Spector: Felix Gonzales-Torres, 1995. Guggenheim Museum.

AIDS. Cultural Analysis, Cultural Activism. Ed. Douglas Crimp, 1987. The Mit Press.

David Seidler – Kari Heiskanen: Kuninkaan puhe

N: Carl-Kristian Rundman, Pertti Sveholm, Vuokko Hovatta, Eija Vilpas, Rauno Ahonen, Jari Pehkonen, Iikka Forss, Kirsi Karlenius
Ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatteri 15.3.2012

Kaupunginteatterin näyttämöllä välittyy kuninkaan ahdinko mutta ei hänen asemansa.

Kun siihenastisen suurvallan tuleva hallitsija änkyttää ajankohtana, jolloin maailmaa valloittaa demoninen puhuja, eletään näytelmäkirjailijaa kiihdyttävää historiallista hetkeä.

Tällainen hetki osui 1930-luvun loppuun. Hitler pauhaa maailman megafoneissa ja Englannin tulevalla hallitsijalla, Yrjö VI:lla, on paha puhevika. Siirtomaavallan mureneminen saa häkellyttävän konkreettisen ilmauksen.

Näytelmähän siitä sitten syntyi, David Seidlerin Kuninkaan puhe. Vaikka emme siitä kyllä mitään tietäisi ilman Tom Hooperin oivallista, Oscareilla kuorrutettua elokuvaa.

Tilanne on draaman kannalta kutkuttava. Juuri kruunattu kuningas Edward, Yrjön veli, luopuu kruunusta (eronneen! amerikkalaisen!) naisen vuoksi ja hiljaiseloon kasvanut Yrjö joutuu vastoin tahtoaan hallitsijaksi.

Juuri kun Englanti on joutumassa sotaan. Aikana, jolloin hallitsijan julkinen, reaaliaikainen puhetaito on äärimmäisen tärkeää; aikana ennen televisiota.

Yrjö oli klassinen tapaus. Isä pompotti ja veli kiusasi. Yrjö ei ollut veljensä tavoin reipas ja sosiaalinen vaan hiljainen yksinviihtyjä. Hänet jätettiin ulkopuolelle. Hän alkoi jännittää ihmisten seurassa. Hän alkoi änkyttää. Tuleva kuningataräiti Elisabeth kuitenkin ihastui Yrjöön ja lopulta hänet pelastikin. Vei muutaman katastrofaalisen puheyrityksen jälkeen miehensä puheterapeutille.

Tämä kaikki selviää niin luokkayhteiskunnan merkkejä kuin henkilöhistorian kipupisteitäkin taitavasti esiintuovassa, hienostuneessa elokuvassa, jonka pääosissa loistavat Colin Firth ja Geoffrey Rush. Myös ”se kahdesti! eronnut amerikkalainen”, Wallis Simpson asetetaan paikalleen, tylysti ja tarkasti.

Tässä vaiheessa astumme Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön katsomoon. Kari Heiskanen ohjaa näytelmästä version, jonka pääosissa ovat Carl-Kristian Rundman ja Pertti Sveholm. Näyttämöllä ja katsomossa on meitä tasavaltalaisia.

Meiltä puuttuu – siis kaikilta – jotain, jolla esiintuoda tätä rivien väliin kirjoitettua, sanattoman kielen draamaa. Ymmärrämme toki yksityishenkilön ahdingon. Ja ymmärrämme historiallisen tilanteen; Hitlerin taidokas demagogia vs. Yrjön takeltelu. Kiusattu ihminen yhtäkkiä valokeilassa, jossa vastapuoli suorastaan paistattelee. Tämä taso Heiskasen versiossa toimiikin hyvin. Suuri, lähes autio näyttämö korostaa vetäytyvän miehen vaikeaa osaa kansakunnan silmätikkuna, Adolfin huutaessa taustalla.

Mutta entä se kuninkaalliseen julkisuuteen liittyvä kaikki muu? Se mistä me tasavaltalaiset emme mitään tiedä. Se, josta vaikka Länsi-Göötanmaan uusi herttua, Daniel, osaisi kertoa? Kaikki se alamaisuus ja ylemmyys ja ne pienet merkit – eleet, ilmeet, aksentit – joilla osoitetaan syntyperään perustuvat asetelmat ja joiden avulla koko yhteiskuntarakennelma pysyy kasassa?

Sen kanssa on kaupunginteatterissa vaikeaa. Näyttämöltä puuttuu tasoja ja katsomossa vallitsee tietynlainen välinpitämättömyys. Emme me hätkähdä edes, kun puheopettaja laskee kätensä tulevan kuninkaan olkapäälle. Näytämöllä taas ei tätä elettä lukuunottamatta tiedetä, miten näytelmän olennaista piirrettä, luokkaristiriitaa, kuvattaisiin ja esitettäsiiin uskottavasti. Sitä, että siniverinen joutuu turvautumaan tavallisen (australialaisen! muistakaa maan orjahistoria!) ihmisen apuun voidakseen hoitaa kunnialla sitä ainoaa tehtävää, joka hänen syntymässä saatuun poliittiseen valtaansa enää kuuluu.

Miten osoittaa meille tasavaltalaisille, että tässä on kyse syvistä ja perityistä ja ylittämättömistä asioista, ei vain turhantuntuisten pokkurointien baletista?

Sellaiseen kun väistämättä vähän joudutaan. Näyttelijät joutuvat tyypittelemään sen sijaan että levollisesti ilmentäisivät (vrt. Downton Abbey). Touhutaan sujuvasti mutta tyhjänpuhuvasti, kun pitäisi antaa painokkaasti putoavia iskuja. Kuninkaan yksinäisyyden oiva kuva, suuren näyttämön loputon autiuskin, vain korostaa tehtävän mahdottomuutta.

Laajan lavan yli riennetään ehtimiseen ja kerkeästi, ja energiaa kuluu. Mutta mitä tällä rientämisellä saadaan kerrottua?

Heiskanen kertoo intiimin ongelman tarinaa etäältä nähtyinä kuvina, nokkelin siirtymin.  Toki Carl-Kristian Rundman ja Pertti Sveholm pääosissa ovat varsin oivallisia. Teksti antaa heille siihen myös mahdollisuuksia. Sveholm on sopivan rehevä, Rundman ahdistunut, jopa koskettava. Mutta emme pääse kuninkaan iholle emmekä puheopettajan huoneen nurkkaan vakoilemaan. Joudumme tyytymään tietoon sen sijaan, että saisimme kokea. Ja kun meiltä sitten puuttuu syvä ymmärrys tämän kaiken aidosta merkityksellisyydestä, jää katsomiskokemus myös etäiseksi.

Sujuvaa ja melko näyttävää, siinä kaikki.

Vaan eipäs aivan. Eipäs sanota me, kun ollaan minässä.

Ensi-iltayleisö ja erityisesti miehet puhkeavat taputuksiin ja bravot kaikuvat salissa. Tieto, ajatus kuninkaan kokemuksen vaikeudesta ja aavistus näyttelijöiden taidoista riittävät tällä erää kaupunginteatterin katsomossa, entisen Kansanteatteri-Työväenteatterin uskollisen katsojakunnan pyhätössä.

Carl-Kristian Rundman, David Seidler, Helsingin kaupunginteatteri, Kari Heiskanen, Kuninkaan puhe, Yrjö VI

Sylvia Plath: Paniikki-Johnny ja Uniraamattu
Basam Books 2014
Suom. Jussi Korhonen
500 s.

Ironiaa. Elämänhalua. Proosaa. Kyllä, Sylvia Plathilta.

Luin Sylvia Plathin päiväkirjat (1982, suom. 1997) muutama vuosi suomennoksen ilmestymisen jälkeen, ollessani parikymppinen. Se oli – ja on yhä – vavisuttavimpia lukuelämyksiäni. Ahmin perään Plathin (1932–1963) ainoaksi jääneen romaanin Lasikellon alla, joka jätti myös pysyvät jäljet. Minulle Plathin proosa on ollut aina hänen runojaan rakkaampaa, ja siksi ilahduinkin kovasti tästä uudesta Basam Booksin suomennoksesta, joka sisältää huimat 500 sivua Plathin lyhytproosaa.

Paniikki-Johnny ja Uniraamattu on ilmestynyt englanniksi ensimmäisen kerran jo vuonna 1977 ja hieman täydennettynä versiona vuonna 1979. Kokoelmaan on kerätty kaikkiaan 31 erilaista tekstiä: valtaosaa voi kutsua novelleiksi, mutta mukana on myös muutama journalistinen työ sekä katkelmia Plathin päivä- ja muistikirjoista. Kokoelman on toimittanut Plathin entinen – ja kiistelty – aviomies, runoilija Ted Hughes (1930–1998).

Hughes on kirjoittanut teokseen myös lyhyen esipuheen. Esipuhe on hämmentävä, sillä se pikemminkin dissaa kuin kunnioittaa kohdettaan. On totta, etteivät kaikki kokoelman tekstit ole aivan loppuun asti hiottuja ja että osa niistä jää jähmeiksi ja kalpeiksi – mukanahan on esimerkiksi tekstejä, jotka Plath on kirjoittanut vain 17-vuotiaana ja tekstejä, jotka hän itse olisi todennäköisesti jättänyt julkaisematta. Silti kummastuttaa, miksi Hughes tarttuu esipuheessaan niin tiukasti juuri tekstien heikkouksiin, ikään kuin hän pyytäisi anteeksi, että tuli tällaistakin laitettua julki.

Ei tarvitsisi.

Plath kirjoitti lyhyen elämänsä aikana valtavasti proosaa, mutta silti hänet tunnetaan ennen kaikkea runoistaan – traagisen elämänsä ja itsemurhansa lisäksi. Olisi ollut hirveä sääli, jos Plathin proosa olisi unohtunut, hapertunut ilman lukijoita.

Kirjoituksessa Vertaus (1962) Plath tuo esiin sen, että hänelle proosa ja ennen kaikkea romaani on juuri se kaikkein hienoin ja kadehdittavin kaunokirjallisuuden muoto: ”Jos runo on tiivis, suljettu nyrkki, niin romaani on vapautunut ja laajentuva, avoin käsi: siinä on teitä, sivupolkuja, päämääriä. – – Kun nyrkki sulkee ulkopuolelleen ja tyrmää, avoin käsi voi koskettaa ja käsittää matkoillaan suuren määrän asioita.”

Paniikki-Johnny ja Uniraamattu avaa Plathista uusia puolia ja syventää jo tunnettuja. Myönnän, että ainakin minä yllätyin siitä, kuinka tehokkaasti Plath hyödyntää teksteissään ironiaa ja (usein mustaa) huumoria. Hän on hauska ja tarkkanäköinen, ja hänen henkilökuvauksensa ovat hersyviä. Esimerkiksi näin: ”Herra Tomolillo on hyvin lyhyt mies villaisessa pikkutakissa, joka roikkuu hänen olemattomilta olkapäiltään yrittämättäkään olla mittojen mukainen tai ryhdikäs. Takki on kuvioitu tupakka-askin kokoisilla ruskeilla neliöillä, jotka on rajattu rohkeasti mustalla. Sillä voisi pelata jätkänshakkia. Päätä syleilee aivan kulmakarvojen ylle painettu musta lierihattu, joka tekee miehestä sienen näköisen.”

Plath on kirjoituksissaan myös yhteiskunnallisesti valveutunut ja kantaaottava. Tekstissä Amerikka! Amerikka (1963) hän ivailee amerikkalaiselle unelmalle ja novellissa Äidit (1962) osansa saa kirkollinen tekopyhyys. Plath kirjoittaa myös koulukiusaamisesta, mustasukkaisuudesta ja äitiydestä. Uskallan nähdä rivien välissä feministisiäkin kannanottoja.

Kuten romaani Lasikellon alla, myös valtaosa Plathin novelleista vaikuttaa jollain tasolla omaelämäkerrallisilta. Tiivistunnelmaisessa novellissa Kimalaisten parissa pieni tyttö joutuu seuraamaan, kuinka sairaus nujertaa hänen voimakkaan isänsä. Plathin oma isä kuoli Sylvian ollessa 8-vuotias. Kokoelman niminovellissa (1958) ja novellissa Blossom Streetin tyttäret (1959) minä-kertoja työskentelee sihteerinä psykiatrisella osastolla. Vuosina 1958–59 Plath itse teki toimistoapulaisen töitä bostonilaisessa mielisairaalassa.

Plath kirjoitti siitä, minkä tunsi ja tiesi. Hän ymmärsi, että kaikki ympärillä oleva on materiaalia, hyödynnettävissä.

Selkeimmin tämä tulee tietenkin esiin päiväkirjoista noukituista katkelmista. Osa päiväkirjateksteistä on jo sellaisenaan kuin pieniä novelleja. Niissä luonnon ja ihmisten kuvaus on terävää ja kaunokirjallista.

Oma suosikkini on kuitenkin myös Sylvia Plathin päiväkirjat -teoksessa julkaistu tekstipätkä Muistiinpanoja Cambridgesta (1956). Siinä nuori opiskelija purkaa laveasti auki mieshuoliaan, kirjoittamisen vaikeutta ja yleistä elämäntuskaa. Kirjoittamisen aikaan Plath saattoi olla masentunut, mutta silti päiväkirjamerkinnöistä puskee läpi valtava elämänhalu: ”Jos istun paikallani tekemättä mitään, maailma jatkaa hakkaamistaan kuin löysä rumpu, ilman merkitystä. Meidän on liikuttava, työskenneltävä, luotava eteenpäin rynnistäviä unelmia; unelmattoman elämän köyhyys on liian kauhea kuviteltavaksi.”

Viisi päivää ennen Ted Hughesin tapaamista Sylvia Plath kirjoitti päiväkirjaansa näin: ”Romanssit riittäköön. On ryhdyttävä töihin.” Tämä saa minut sekä hymyilemään että surulliseksi. Miten olisi käynyt, jos hän olisi pysynyt päätöksessään?

Paniikki-Johnny ja Uniraamattu -kokoelman suomentaminen on hieno teko. Jos jotain jäin kaipaamaan, niin jälkisanoja, jotka olisivat tarkastelleet Plathin tekstejä tätä päivää vasten. Sanoja, jotka eivät olisi pyydelleet Hughesin esipuheen tapaan anteeksi vaan osoittaneet ylpeinä, miten paljon Plathin proosa voi yhä antaa nykylukijallekin.

lyhytproosa, novellit, päiväkirjat, Paniikki-Johnny ja Uniraamattu, Sylvia Plath, Ted Hughes

Ayurveda-konsultti Crista Soskolne aloittaa kuukausittaisen vinkkipalstansa Sylvissä. Ayurveda on monituhatvuotinen intialainen terveydenhoitojärjestelmä, jonka nimi tarkoittaa alun perin ”tietoa elämästä”. Cristan palstalla onkin luettavissa tietoa, mutta kaikkea muutakin hauskaa!

Vuodenaikojen kiertokulussa kevät on puhdistumisen, uusien alkujen ja kasvun aikaa. Auringon lämpö sulattaa lumen, joka mennessään kostuttaa ja puhdistaa maan. Jos lunta ei ole, niin kevätsateet hoitavat asian. Joten toivokaamme muutamia sateisia päiviä näiden aurinkoisten rinnalle! Kun maa on puhdistunut, alkaa siitä versoa uutta elämää, uusia alkuja, jotka valon voimasta kasvavat. Myös me heräämme talviunesta, energiatasomme nousevat ja haluamme kokea jotain uutta: puhdistaa asunnon, oppia seisomaan päällemme, juosta aamuisin, tanssia yömyöhään keväisten iltojen valossa ja rakastua. Kaikki tuntuu uuden valon voimasta mahdolliselta. Tai toisaalta, voimme tuntea olomme raskaaksi ja tukkoiseksi, varsinkin jos kehoomme on talven aikana kerääntynyt liikaa nestettä. Silloin kevätkin voi tuntua siltä kuin rämpisi suossa eteenpäin.

Ayurveda liittää kevään kapha-doshaan. Kaphassa esiintyvät maa- ja vesielementit, joten kapha on kostea, raskas ja viileä. Keho on kerännyt talven ajan kaphaa eli nestettä, rasvaa ja limaa. Keho ja mieli voivat tuntua raskailta ja tukkoisilta, varsinkin jos kaphaa on kertynyt oikein kunnolla. Kevään tultua on aika päästä liiallisesta kaphasta eroon. Siis jos haluaa pysyä tasapainossa. Niin tai näin, kerron, mitä ayurveda tarjoaa tasapainoiseen kevääseen.

1. Nauti mausteisesta ja kevyestä ruokailusta. Talvella syömme raskaampaa ravintoa, sillä kulutamme enemmän energiaa. Kun kevät saapuu on aika siirtyä kevyempään ravintoon. Nauti paljon höyrystettyjä kasviksia ja vihreitä lehtivihanneksia sekä kevyitä keittoja. Lisää maustevalikoimiisi fenkoli, juustokumina, kurkuma, kaneli ja inkivääri.

2. Päästä irti ylimääräisestä ja vanhentuneesta. Tee kevätsiivous ja toivota asuntoosi uudet, puhdistuneet energiat.

3. Anna myös kehosi nauttia kevätpuhdistuksesta. Voit valita itsellesi sopivan kevätpuhdistusjakson esim. 3 tai 7 päivää ja vähentää kuvaruutujen edessä viettämäsi ajan minimiin, erityisesti illalla. Vietä paljon aikaa luonnossa. Nauti hiljaisuudesta. Voit kokeilla kuuriluontoisesti gluteenitonta ja maitotaloustuotteetonta ruokavaliota. Tosin tämä vaatii jo vankempaa sitoutumista. Mieti, onko tämä sinulle sopiva aika intensiivisemmän puhdistuksen toteuttamiseksi.

4. Keväällä kannattaa välttää päiväunia, sillä ne lisäävät kaphan energiaa. Myös aikainen auringon kanssa ylösnousu auttaa karistamaan kaphan raskasta energiaa kehosta.

5. Liiku! Mistä tahansa liikkumisesta nautitkin, toteuta haaveesi: tanssi, juokse, hyppää narua, joogaa, ui tai kieriskele kevätnurmella. Liike saa kaphan kavahtamaan.

6. Kokeile kuivaharjausta. Aamuinen kuivaharjaus saa lymfakierron liikkeelle ja poistaa talven aikana kerääntynyttä kuonaa pois kehosta.

7. Idätä. Idut ovat täynnä uutta energiaa, ja idut sopivat erityisesti kaphadoshaisille.

Iloa, valoa ja keveyttä kevääseen!

P.S. Voit lukea pienen johdatuksen ayurvedaan ja siihen, mitä doshat – vata, pitta, kapha – ovat, sivustoltani osoitteesta www.cristasoskolne.com kohdasta ”Ayurvedasta”.

Jaa: