Olen ottanut ensimmäisen kerran osaa Naisasialiitto Unionin tilaisuuteen keväällä 1978. Olin silloin puolivuotias ja äitini oli esittelemässä Unionissa tutkimustaan kahtiajakautuneista työmarkkinoista Suomessa. Hän oli tuolloin tasan tarkkaan saman ikäinen kuin minä olen nyt.
Äitini muistaa erityisesti kaksi tyylikästä vanhempaa naista, joiden kulmakarvat oli nypitty epämuodikkaan kapeiksi. Heistä tuli mieleen lähinnä 40-luvun aktivistit. He totesivat illan lopuksi yksikantaan, kokemuksen tuomalla varmuudella: ”Ystävä-hyvä, todellinen tasa-arvo miehen ja naisen välillä ei tule toteutumaan ennen kuin keksitään keinokohtu.” No huh huh, totesi äitini tuolloin ja minä vielä painokkaammin kuultuani tarinan nyt.
Huomenna sunnuntaina olemme taas yhdessä matkalla Unioniin. Edellisestä kerrasta on tosiaan mennyt yli 35 vuotta, tällä kertaa ei ketään tarvitse kantaa, onneksi. Syy, miksi olemme kömpimässä penkkiurheilijafeministin mukavuudestamme itse pelikentille, on Unionin vuosikokouksessa päätettäväksi tuotu sääntömuutos. Tänä syksynä äänestetään siitä, saavatko miehet liittyä Suomen suurimpaan feministiseen kansalaisjärjestöön.
Minä olen liittynyt Unioniin pauttiarallaa parikymmentä vuotta sitten. Tämä epämääre siksi, että täsmällisempi verbi lienee ”liitetty”. Meidän perheessä nyt vain joskus kävi niin. En koskaan kuitenkaan kokenut jäsenyyttäni mitenkään noloksi, edes teini-iän typerimpinä hetkinä. Toisin kuin demarien skidijärjestö Nuoret Kotkat, johon sain tietää yllätyksekseni kuuluneeni joskus hamasta syntymästä saakka, Unionin jäsenyys oli aina puhtaan ylpeyden aihe. Naisten ja miesten, ihmisten, välisen tasa-arvon tavoittelu, feminismin ideaali oli minulle niitä aineksia mistä maailma rakentui. Tai josta sen olisi pitänyt rakentua. Olenkin kolhinut lapsenuskoani viime vuosikymmenet oikein urakalla; kun ei ihan kaikki sitten kuitenkaan ajattele samalla tavalla. Siksi Unioniin kuuluminen on minulle yhäkin tärkeää; on kiva tietää, ettei ole tässä laivassa ihan yksin.
Ehkä konkreettisesti äidinmaidosta imetystä ideologiastani johtuen minulla on aina ollut suhteellisen yksinkertainen käsitys tasa-arvosta ja feminismistä. Yhteiskunnassa on rakenteita, jotka asettavat ihmiset eriarvoiseen asemaan heidän sukupuolensa perusteella, ja nämä rakenteet on purettava. Ihmisoikeuksien, vapauden ja reiluuden nimessä. Minulle feminismi on ihmisoikeusaate, jonka omistavat kaikki ihmiset, niin miehet kuin naisetkin. Olen matkalla äänestämään Naisasialiitto unionin kokoukseen sunnuntaina ”kyllä”.
Äitini aikoo äänestää toisin. Oli aika jolloin hän kenties olisi argumentoinut hieman monisyisemmin, mutta kypsään ikään ehtineiden ei tarvitse söpöstellä. ”Ei sinne mitään ukkoja tarvita. Täytyy olla edes yksi paikka, mikä on vain naisten. Eihän miestenkään seuroja pureta.”
Ymmärrän äitini kannan ja kunniotan sitä. Oli aika jolloin mieheen ei ollut luottamista, oli aika jolloin aatteen eteen piti uhrata paljon enemmän kuin epämiellyttäviä nettitaistoja. Oli aika jolloin piti rakentaa muureja.
Naisasialiitto Unioni on erityislaatuinen järjestö. Ottaen huomioon sen jäsenmäärän (noin 3000 maksavaa jäsentä) , sillä on suhteellisen huomattava sananvalta tasa-arvoasioihin ja sen omaisuuskaan ei ole pieni, vaikkakin se on epäkäytännöllisesti säätiöity, mikä tekee siitä käytännössä rutiköyhän. Nämä tosiasiat huomioonottaen lienee ymmärrettävää, että järjestössä on tehty vallankumouksia kautta aikojen. Siis perimätiedon mukaan. Tämä pikkuruinen tontti on kuulemma muistuttanut tasaisin väliajoin lähinnä Braveheartin loppukohtausta, ruumiiden peittämää korpinsyömää taistelutannerta.
Tälläkin kertaa kulisseissa kuohuu. Sohvaperuna-aktivistina korviini kantautuu aina kaikennäköisiä huhuja, kaikennäköisistä paikoista. Unionin avaamisesta miehille ollaan montaa mieltä. Toisille kysymys on sukupuolen moninaisuudesta, ei vain miehistä ja naisista. Toiset taas pelkäävät, että järjestön fokus hämärtyy. Toiset ovat vain yksinkertaisesti kiukkuisia, syystä tai toisesta. Ääneen ei kuitenkaan sanota sitä, että kysymys on vallasta ja siitä mihin suuntaan Unionia tulevaisuudessa viedään – monella tapaa.
Minä en jaksaisi tapella. Asia tuntuu aivan liian tärkeältä tuhlattavaksi valtataisteluihin. Haluaisin pitää kiinni henkilökohtaisesta kuplastani, feministisestä yhteisöllisyydestä. Unelmasta järjestöstä, jossa kunnioitetaan feminismin kaikkia värejä ja tasoja ja tunnustetaan myös ne esikuvat, jotka ovat tuoneet meidät tähän pisteeseen. Kun niitä nyt kerrankin on. Ja että sununtaina tehdään päätös perustuen siihen olettamukseen, että se yhdistää, ei erota.
Ehkä tällä kertaa voitaisiin purkaa pari muuria ja sen sijaan rakentaa siltoja. Kaikella rakkaudella, John Lennonisti, vaikka se olikin mies. Ja kukapa tietää; kenties päästä perille ilmankin keinokohtua.