Sylvi katsoi Sodankylän elokuvajuhlien uuden elokuvan esityssarjasta muutaman tärpin jo ennakkoon.
MISS BALA (Meksiko, 2011)
O: Gerardo Naranjo
N: Stephanie Sigman, Noe Hernandez, Irene Azuela
It’s a Man’s Man’s Man’s World.
Laura ja Suzu haluavat osallistua osavaltionsa, Baja Californian, missikisoihin. Molemmat läpäisevät esikarsinnat, mutta matkalla varsinaisen skaban harjoituksiin tytöt joutuvat huonoille teille. Suzu on sekaantunut epämääräisiin viranomaisten viihdytysjoukkoihin, jonka ilonpidon keskelle huumemafia tekee tappavan iskun. Laura pelastuu, mutta Suzu katoaa. Ystäväänsä etsiessään Laura pyytää apua väärältä ihmiseltä ja päätyy suunnilleen kaikkien tahojen jahtaaman, vaikutusvaltaisen ja väkivaltaa surutta käyttävän huumeparonin ja La Estrella -koplan vaikutuspiiriin.
Lauraakin jahtaavat hyvin pian aivan kaikki: Meksikon poliisi, Meksikon mafia ja kansainväliset viranomaiset. Laura on tärkeähkö henkilö, silminnäkijä, mutta ei niin tärkeä, että hänen kohtalostaan tarvitsisi oikeasti välittää. Kun Laura saa ”puhtaan” puhelimen mafiapomolta, hän pakenee vain joutuakseen huumeviranomaisten kampittamaksi keskellä peltoa. Puhelin viedään ja Lauraa kehotetaan menemään kotiin, ilman minkäänlaista turvaa. Illalla saapuukin uusi yllätys, kun mafiapomo saapuuu jengeineen paikalle ja asettuu taloksi.
Paljon puhuva elokuvan nimi on kommentti siihen, mitä Bajan alueen kauneuskuningattarelta todellisuudessa vaaditaan: selviämistä sota-alueella, tarvittaessa toimimista kuriirina ja hyppäämistä missin korkkareihin, jotka ovat selvästi kokemattomalle tytölle aivan liian korkeat. Lauran kannalta on aivan sama, väkisinmakaako hänet rikollisjärjestön johtaja vai armeijan upseeri. Lopputulos on olennainen vain siinä mielessä, että tekemällä mitä käsketään, Laura ja hänen perheensä selviävät hengissä. Ehkä. Paljon tilannetta kommentoi se, että Laura viettää useamman kohtauksen elokuvasta kyyristyneenä piiloon kuunnellen ympärillä sinkoilevaa tulistusta ja suojautuen rikkoutuvalta lasilta.
Meksikolainen Gerardo Naranja ohjaa näyttelijöitään liki epäkiinnostuneesti, minkä vuoksi Stephanie Sigmanin Laura on niin vaikuttava. Aivan kuten missitkin tai julkisuuden valokeilassa olevat henkilöt ovat oppineet kätkemään tunteensa, osaa Laurakin sen luonnostaan. Poskia kuvittavat hiljaiset kyyneleet näkee vain katsoja, muuten Lauran kuori on jähmeä ja suljettu. Samanlaista tunteettomuutta tarjoilee Noe Hernandezin rikollisjohtaja, haavoittunut, pienikokoinen, eikä erityisen komea mies, joka komentaa ja saa yleensä mitä tahtoo Lauran muutamia mielenilmauksia lukuunottamatta.
Elokuva esitetään Sodankylän elokuvafestivaalilla varhain sunnuntaiaamuna.
Su 17.6. 05.45. Lapinsuu
Johanna Siik
House of Tolerance (L’Apollonide – Souvenirs de la maison close, Ranska 2011) O: Bertrand Bonello
N: Céline Sallette, Jasmine Trinca, Adèle Haenel, Alice Barnole, Iliana Zabeth, Hafsia Herzi, Noémie Lvovsky
Seksin mekaniikka saa naiset turtumaan bordellikuvauksessa.
Ihan ensimmäiseksi pieni käännösihmettely: Bertrand Bonellon kuvaus 1900-luvun taitteen bordellista on alkuperäiseltä nimeltään souvenirs de la maison close, muistoja suljetusta talosta. Jossain vaiheessa kansainvälistä markkinointistrategiaa nimi on muuttunut ”suvaitsevaisuuden taloksi”. Ero on jokseenkin suuri ja vaikuttaa katsojankin ennakkoasenteeseen. Vaikka suvaitsevaisuuden korostaminen lieneekin enemmän yleisöä tuova, johtaa se hieman harhaan, koska koko Bonellon elokuva on silkkaa suljettua sisätilaa, jossa suvaitsevaisuus on sallittua vain miesvieraille.
Toisaalta dokumentaarisuuden kanssa vahvasti flirttailevaa, toisaalta maailman vanhinta ammattia romantisoivaa elokuvaa voi kuitenkin suositella jokaiselle. Sen päähenkilöitä ovat upeat, ihanat ja aivan tavallisen näköiset prostituoidut, jotka pitävät itsensä Madame Marie-Clairen sakon uhalla puhtaina ja hyväntuoksuisina asiakkaitaan varten. Tiiviin naisyhteisön sääntöihin kuuluu keskinäinen kunnioitus, yhdessä nukkuminen, syöminen ja itsestä huolehtiminen. Yksityisyyttä ei juuri ole, eikä sitä vaikuta kukaan kaipaavankaan. Niin suuri on kaipuu lämpimään inhimillisyyteen asiansa mekaanisesti hoitavien asiakkaiden jälkeen. ”Haluaisin vain, että joku halaisi minua”, tiivistää eräs naisista.
Prostituoitujen maailma koostuu talon sisätilasta, sen pitkistä käytävistä, jylhistä portaikoista ja raskaalla sametilla sisustetuista oleskeluhuoneista, joissa asiakkaita viihdytetään ennen aktin toteutumista. Jotkut asiakkaat viihtyvät koko illan ja yön pelkästään olohuoneissa keskustellen, juoden shampanjaa ja leikkien erilaisia hassuja seurapelejä. Useat naiset ovat pukeutuneet huolella, jotkut taas ovat verhoutuneet viattomasti vain ohuisiin harsoihin, eikä ole aivan tavatonta, että tavaraa esitellään erilaisin aisteja kiihottavin keinoin.
Tämä kaikki on kuitenkin vain pintaa. Talon ja elokuvan ytimessä on naisten elämän kuvaus. Kun muiden ammattikuntien edustajat puuttuvat, korostuu prostituoitujen tavanomaisuus, jonka tavattomuus paljastuu katsojallekin vasta siinä vaiheessa, kun yksi naisista saa lukea tieteellisestä tutkimuksesta olevansa paitsi rikollinen, myös hullu ja vähä-älyinen, koska tutkijan mukaan keskimäärin prostituoiduilla on vähemmän aivomassaa kuin muilla ihmisillä.
Elokuvan punaisena lankana on Apollonide-talon kamppailu nousevia kuluja vastaan. Ei auta vaikka naiset olisivat kuinka suosittuja, rahaa ei vain tule tarpeeksi. Toisena kantavana juonena on Juutalaisena tunnetun naisen kova kohtalo, jonka seurauksena talon kauneimmasta tulee irvokkaalla tavalla Nainen joka nauraa. Muitakin tarinoita on, hienosti toistensa väliin leikattuna: taloon 15-vuotiaana omasta tahdosta työhakemuksen kirjoittava tyttö, talossa 12 vuotta työskennellyt veteraani, eksoottinen Algerialainen, pitkistä hiuksistaan tunnettu nainen…
Avain leffan tunnelmien ymmärtämiseen on kuitenkin tässä: ”Jos koskaan pääsen täältä, en enää ikinä harrasta seksiä.” Näin toteaa yksi naisista kaikkien edessä tehtävän, varsin suorasukaisen lääkärintarkastuksen yhteydessä. Ja niin filmiä tuleekin lopulta katsottua: miehet panevat, naiset makaavat paikoillaan toivoen saavansa illan aikana vielä yhden oman elämän ja talon pelastavan maksupoletin.
Pe 15.6. 20.15 Koulu
Johanna Siik
INCIDENT BY A BANK (Händelse vid bank, Ruotsi 2009)
O: Ruben Östlund
N: Lars Melin, Henrik Vikman, Bahador Foladi, Ramtin Parvaneh, Per-Olof Albrektsson
Pankkiryöstön yritys ei ole fiksujen hommaa.
Eräänä kauniina kesäkuisena päivänä Tukholmassa vuonna 2006 kaksi tyhjätaskua päätti ryöstää pankin. Suunnitelmaan kuuluivat hiihtomaskit, käsiaseet ja väline paikalta poistumiseen.
Maskit olivat valkoiset, väline juoksuvauhtia kulkeva yhden hengen mopo ja aseet – no ne olivat kyllä ihan oikeita. Pieleenhän homma silti meni, muutaman rauhallisesti paikoillaan seisseen satunnaisen katsojan todistaessa tapahtumaa.
Ruben Östlund on tehnyt tästä tosiarjen tapahtumasta 12-minuuttisen, yhden otoksen lyhytelokuvan. Etäälle sijoitettu kamera huomaa tapahtuman kuin vahingossa – samalla tavalla kuin sen todistavat leffa-alan kaveruksetkin (Lars Melin ja Henrik Vikman), jotka sählinkiä kännykällä kuvatessaan ovat enemmän huolissaan luurin paskasta video-sovelluksesta kuin pankin sisältä kuuluvista laukauksista.
Parhaimmillaan lyhäreissä osataan tiivistää iso asia lyhyeen aikaan, niin myös Östlundin sekä Berliinissä että Tampereella palkintoja kahmineessa pätkässä. Aineksia olisi toki pidempäänkin leffaan, mutta miksi turhaan venyttää jo nyt kaiken olennaisen sanonutta ja katsojan omalle ajattelulle tilaa jättävää lyhytelokuvaa.
Ke 13.6. 22.30 Koulu
Johanna Siik
THE KID WITH A BIKE (Le gamin au vélo, Belgia, 2011)
O: Jean-Pierre Dardenne, Luc Dardenne
N: Thomas Doret, Cecile De France, Jeremie Renier
Dardennen ohjaajaveljekset kertovat polkupyöristä, varkaista ja polkupyörävarkaista,
Cyril on noin kymmenen vanha pikkukaupungin poika, jonka isä on hylännyt. Isän luokse poika silti ikävöi. Hellyyden ja miehenmallin lisäksi sinne on nimittäin jäänyt pojan rakas polkupyörä.
Poika karkaa etsimään pyörää ja isää. Molemmat löytyvät, mutta vain toinen haluaa Cyrilin luokseen. Onnekseen poika törmää (kirjaimellisesti) karkumatkallaan myös hyväsydämiseen kampaajattareen. Sovitaan, että poika saa asua viikonloput tämän luona. Naapurusto ei kuitenkaan ole vailla houkutuksia. Hyväksyntää, rakkautta ja ystävyyttä kaipaava poika ajautuu kulmakunnan nilkkien vaikutuspiiriin.
On huikeaa katsoa, miten tutuista aineksista ohjaaja-käsikirjoittajat kehittelevät aivan omannäköistään elokuvaa. Viittaukset neorealismiin ja Polkupyörävarkaaseen ovat ilmeisiä, mutta tyyliltään Dardennet ovat jostain Aki Kaurismäen ja Ken Loachin välimaastosta. Näihin verrattuna elokuvan maailma on kuitenkin sekä uhkaavampi että hauraampi. Koreilematta koskettava elokuva on ulkoisilta puitteiltaan pieni ja kestoltaan lyhyt, mutta emotionaaliselta vaikutukseltaan valtaisa.
Thomas Doret´n esittämä jatkuvassa levottomassa liikkeessä joko juosten tai pyöränsä selässä pysyvä Cyril on punaisessa verkkatakissaan kuin huutomerkki. Huuto on empatian perään, ja välittämiseen uskovat viime kädessä myös humaanit ohjaajaveljekset. Niin paljon, että tarinan huumediilereille ja kylmäkiskoisille isillekin suodaan inhimillisiä, pehmentäviä piirteitä.
Varsinaisesta kasvutarinasta ei ole kyse, vaikka lopussa selkeästi valo kajastaakin. Cyril korkeintaan autetaan polulle kohti parempaa huomista. Siksi elokuvan inhimillinen sanoma ei mene imeläksi. Hankalia, pahoja ja välinpitämättömiä ihmisiä osuu pojan tielle jatkossakin, mutta ainakin hän nyt tietää, mitä välittäminen ja anteeksianto ovat.
Su 17.6. 17.00 Lapinsuu.
Manu Haapalainen
ALMAYER´S FOLLY (La folie Almayer, Ranska 2011)
O: Chantal Akerman
N: Stanislas Merhar, Marc Barbe, Aurora Marion.
Identiteettipolitiikkaa kauniiden kuvien muodossa. Periaatteessa kaikki siis kohdillaan?
Komean uran tehneen belgialaisen taideohjaaja Chantal Akermanin uusin filmi alkaa uskomattoman upealla kohtauksella. Jossain Kaukoidässä sijaitsevalle joenvarran tanssilavalle kävelee tummaihoinen mies. Lavalla toinen mies vetelee välinpitämättömälle yleisölle playbackina Dean Martinia, taustallaan joukko aasialaisia tanssityttöjä. Hitaan unenomaisessa kohtauksessa saapunut mies kävelee lavalle ja puukottaa ”laulajan” kuoliaaksi. Kamera tarkentaa lavalle yksin jäävään vasemmanpuoleiseen tanssijattareen, jota joku kutsuu Ninaksi. Tämä alkaa laulaa, ilmeisesti Mozartia (googletin).
Siinäpä tämän Akermanin Joseph Conrad -filmatisoinnin teemat tulivatkin esiteltyä, tehokkaasti ja kauniisti. Tarina ei siis ole miesten, vaikka ensin siltä näyttää. Nyt pääsee ääneen nainen, ja lisäksi ääneen pääsee siirtomaaherrojen kulttuurin sijaan alkuperäinen malesialainen.
Paitsi että tarkemmin sanoen ja tarkemmin katsoen La folie Almayer on elokuva sukupuolten ja etnisyyksien, alistajan ja alistetun kamppailusta. Almayer (Stanislas Merhar) on palvomalleen tyttärelleen maallista hyvää haaliva rikas, rämemäisen, tulvivan joen partaalla asuva valkonaama. Tytärtään hän rakastaa, tälle on saatava länsimainen sivistys. Mutta malesialaista vaimoaan mies inhoaa tämän väärän rodun vuoksi. Inhoaa ja kait himoitsee, kyllä te tiedätte. Naiset eivät kuitenkaan tähän asetelmaan tyydy.
Uskomattoman upeasti kuvattu, meditatiivinen ja kuviltaan hehkuvan pimeä (ei siis hämärä, Akermanin elokuvan musta yö polttaa verkkokalvoja) La folie Almayer tuskin on edustavimmillan Sodankylän telttaesityksissä. Lisäksi on sanottava, että vähemmälläkin fiilistelyllä, tuijottelulla ja mustassa vedessä seisoskelulla olisin tullut toimeen, niin kaunis ja voimakas kuin jokainen Akermanin kuva onkin. Tematiikkaa ei varsinaisesti kehitellä – se lyödään pöytään ja siinä se sitten kahden tunnin ajan on. Silti, missä muualla tällaista elokuvaa näkisi valkokankaalla? Tai muutenkaan.
Manu Haapalainen
Ke 13.6. 20.00 Iso teltta. La 16.6. 01.00 Pieni teltta.
HAY ROAD (Estrada de Palha, Portugali-Suomi 2012) O: Rodrigo Areias
N: Vitor Correia, Nuno Melo, Inês Mariana Moitas.
Hidastempoinen sardiinilänkkäri sivuaa Suomea.
Estrada de Palha eli Hay Road käynnistyy portugalilaiseksi elokuvaksi erikoisesta paikasta: Suomen lumisesta Lapista. Aika on 1900-luvun alkupuoli. Tunturimökissä majaileva Antonio saa saamelaiselta postinjakajalta kirjeen ja lähtee saman tien taivaltamaan kohti etelää. Kun hän saapuu määränpäähänsä Portugaliin, hänen kasvoillaan on vahva parta. Sen ajettuaan hän näyttää Lee Van Cleefiltä ja There Will Be Blood -elokuvan Daniel Day-Lewisiltä.
Hay Roadia voi hyvin kutsua vaikka sardiinilänkkäriksi, sillä se on tyylipuhdas lännenelokuva. Tosin se on enemmänkin sukua Jim Jarmuschin Dead Manille ja Monte Hellmanin Hän ampui ensin -klassikolle kuin vaikkapa John Fordin tai Howard Hawksin ohjaustöille. Mielessä käyvät myös Budd Boetticherin vähäeleisen kovaksikeitetyt länkkärit ja Burt Lancaster Edwin Sherrinin Valdezissa, joka perustuu Elmore Leonardin romaaniin. Hay Roadin Antonio voisi hyvinkin olla joku Elmore Leonardin päähenkilö.
Paitsi että hän kääntää Henry David Thoreaun anarkistihenkistä kirjallisuutta. Harvoin on pyssysankarin ja älykön yhdistelmä näyttänyt näin vakuuttavalta. Antonio ei puhu, vaan toimii.
Mistään paukuttelusta ei ole kyse. Antonion hiljaisuus on vakuuttavampaa kuin tuhannet uhkailut. Hay Road on hidastempoinen elokuva ja otokset ovat pitkiä. Elokuva on riittävän lyhyt, että sen tyylilaji pysyy perusteltuna eivätkä tarinan sisältämät absurdit elementit vie liikaa huomiota.
Lopussa Antonio kääntää selkänsä väkivallalle ja väkivaltakoneistolle ja palaa – ehkä Lappiin lumen keskelle – viimeistelemään Thoreau-käännöksensä, mutta kohtausten väliin sirotellut Thoreau-sitaatit eivät lopultakaan tunnu syventävän elokuvan sisältöä ihan riittävästi.
Elokuvan musiikin on tehnyt yhden miehen bändi The Legendary Tiger Man, joka on tehnyt soundtrackin myös Areiasin aiempaan elokuvaan Tebas.
Torstai 14.6. 10.00 Lapinsuu. La 16.6. 03.15 Lapinsuu.
Juri Nummelin