Sirkka-Liisa Ranta: Naisten työt. Pitkiä päiviä, arkisia askareita. 240 s. Karisto 2012.
Kunnon naisella ei entisajan Suomessa ollut vapaa-aikaa, mutta raatamisestakaan ei kiitetty. Kirja muistuttaa historiaan katsomalla, miksi kannattaa olla feministi.
Entisajan suomalaisen naisen tehtävät olivat monet. Piti huolehtia talon sisätöistä ruoanlaittoineen, siivouksineen ja vaatehuoltoineen, lastenhoidosta, navettatöistä ja kaiken päälle siitä, että kodin ilmapiiri pysyi iloisena ja siveellisenä.
Jos nykynainen tekeekin kolminkertaista työpäivää palkkatöissä, kotona ja itsestään huolehtimisessa, on naista ennenkin osattu kuormittaa. Ja kuten nykyisinkin, myös entisajan naiset tekivät sen osittain itse vahtimalla toistensa ahkeruutta ja työteliäisyyttä. Kovimmat kutoivat kävellessäänkin sukkaa, ettei aika menisi haaskuun.
Kuva 1880-1960-luvun suomalaisnaisten loputtoman kuuloisesta työsarasta ilmenee Sirkka-Liisa Rannan tuoreesta teoksesta Naisten työt. Kansatieteilijä Ranta maalaa ajatuksia herättävän kuvan naisen paikasta.
Vaikka Suomessa edelleen on voimakkaasti sukupuolittuneita ammatteja, nykyihmisen on vaikea tajuta, miten tiukka jako miesten ja naisten töiden välillä on ollut vielä reilut puoli vuosisataa sitten. Vielä vuonna 1949 moni mies olisi mieluummin lopettanut tilanpidon kuin tarttunut navettatöihin.
Työn raskaus ei ollut miehille syy tulla auttamaan naisia. Fyysisesti käsittämättömän raskasta on ollut esimerkiksi veden kanto: kaivosta nostettiin satoja litroja päivässä kotitalouden ja karjan tarpeisiin ja kuljetettiin lähes aina naisvoimin.
Sota-aikana työnjako jousti pakon edessä – mutta miesten palattua rintamalta naisia kehotettiin jättämään palkkatyönsä, jotta miehille riittäisi töitä. Monet ammatit sukupuolittuivatkin voimakkaasti sodan jälkeen; naiset katosivat lähes kokonaan esimerkiksi rakennustöistä.
Raha-asiat olivat Suomessa pitkään miesten aluetta. Palkkatyöhön naiset pääsivät vähitellen, esimerkiksi tehdastyön yleistyessä 1800-luvun aikana. Ensimmäiset koulutetut naiset olivat kätilöitä, opettajia ja sairaanhoitajia, jotka yleensä olivat naimattomia.
Avioliitossa naisen taloudellinen liikkumatila oli pieni. Karjanhoito oli naisten vastuulla ja tuotti monen tilan ainoan säännöllisen tulon, maitotilin. Kuitenkin isäntää pidettiin tilan johtajana, ja harvalla maalaisnaisella oli käytössään omaa rahaa.
Kaupunkikodeissakin kotiäidin nähtiin usein vain kuluttavan rahaa, ei toimivan perheen hyödyksi. Talousrahasta käytiin usein kiistoja puolisoiden välillä.
Käsityötaitoja pidettiin eräänlaisena hyvän naiseuden mittarina, mutta ne toivat toisaalta mahdollisuuden jopa köyhällä maaseudulla pieniin lisätuloihin, naisen omaan rahaan.