Sylvin Aksu Piippo on seurannut Tampereen Teatterikesän esityksiä. Ensimmäisenä hommanaan hän lähti kynä kädessä kyseenalaistamaan koko ohjelmiston.
Huomenna päättyvän Tampereen Teatterikesän ohjelmisto julkaistiin toukokuun alussa. Ulkomaiset vieraat, erityisesti virolaisten teattereiden mukanaolo, vaikuttivat mielenkiintoisilta. Mutta kotimaisten esitysten tarjonta tuntui alkuun jopa hakuammunnalta.
Missä ovat ne esitykset, jotka talven mittaan herättivät keskustelua ja intohimoja? Missä on Hesarin ”sukupolviesitykseksi” lanseerama Q-teatterin Kaspar Hauser, kehutut Kansallisteatterin Europaeus tai Metsäjätti, tai Oulussa miltei teatterisodan sytyttänyt Satu Tuomiston tanssiteos Riisuttuna?
Valikoimassa on useita melko pieniä, jopa marginaalisia esityksiä. Suuremmilta laitoksilta ei ole montaakaan esitystä mukana. Tampereelta ei ole yhtäkään. Eivätkö kehut, kohut ja keskustelut ole osa sitä samaa teatterin kenttää kuin esityksetkin?
Pääsen keskustelemaan Teatterikesän taiteellisen johtoryhmän, Kaarina Hazardin, Mikko Kannisen ja Mikko Roihan kanssa. Minua kiinnostaa, mistä lähtökohdista ohjelmisto on koottu. Myönnän provosoivani kysymykselläni, tulisiko festivaalin koostua vuoden parhaista, kehutuimmista tai kohutuimmista esityksistä.
”No. Tää on taidefestivaali”, aloittaa Mikko Kanninen, ja tunnen kysymyksenasetteluni järisevän pahasti. Taidefestivaali kootaan ensisijaisesti taiteellisin kriteerein, tiedänhän minä sen.
”Best of -ajattelu ei istu siihen toimeksiantoon, mikä meillä on”, sanoo Kaarina Hazard. ”Me ei tehdä tätä niin, että luetaan lehdestä, mikä on hyvää teatteria. Meidän on nähtävä se itse.”
”Me on ajateltu, ettei näytetä sitä mikä oli hyvää joskus aikaisemmin”, sanoo Mikko Roiha. ”Otetaan niitä tekijöitä, joista kuullaan huomenna.”
Teatterikesä on alalla oikeasti arvostettu festivaali, ja mukaan pääseminen on kunnianosoitus esitykselle ja sen tekijöille. Ohjelmiston voi tulkita viestinä: tänä vuonna tämä oli hyvää. Joskus portinvartijoille tulee jopa reklamaatioita tekijöiltä, joita ei ole mukaan päästetty. Minua kutittaa kuulla lisää.
”Monet esitykset, joita ollaan nähty, on olleet tosi hyviä. Niistä on kuitenkin jäänyt sellainen fiilis, että tämä on ihan kuin kaiku jostain muusta”, kertoo Kanninen. ”Olemme valinneet esityksiä, joista näkee että tekijöillä on jonkinlainen oma ääni, niitä jotka jättää jonkun oman jäljen. Ja sitten on myös kokonaisuus. Tänäkin vuonna piti jättää pois yksi juttu, jonka itse olisin halunnut mukaan, mutta josta muu ryhmä oli sitä mieltä, että samantyyppisiä esityksiä on jo mukana.”
Ei ennakkoehtoja
Teatterikesän rahoitus tulee monesta lähteestä. Lipputulojen ja muun oman rahoituksen osuus kaikista tuloista on noin 40 prosenttia. Teatterikesällä on melko vakaa katsojakunta, joka uteliaasti katsoo myös oudompia esityksiä.
Johtokolmikko antaakin ymmärtää, ettei heillä ole suuria paineita valita mukaan esityksiä sen toivossa, että ne möisivät hyvin. Toisaalta ”hyvin myyvä” ei ole myöskään mikään epäkohta esityksessä.
”Ei meillä ole mitään geneerisiä tai muitakaan ennakkoehtoja”, kertoo Hazard. ”Me ollaan nähty ihan kaikenlaisia esityksiä, musikaaleja, kaikkia. Usein mennessäni katsomaan mitä tahansa oikein sydämestäni toivon, että olispa tää hyvä, olispa tää mahtava esitys.”
”Voihan sitä miettiä, että otettais tänne jo tunnettujen tekijöiden isoja tuotantoja”, säestää Kanninen. ”Joitakin sellasia mietittiinkin, mutta ei ne sit tuntuneet niin hyviltä.”
Mikko Roiha vakuuttaa, ettei ennakkoasenteeseen ole varaa. ”Oon vuoden aikana katsonut jotain 160 esitystä, eikä mun kroppa kestä sellasta, selkä on ihan paskana. Jos mä lähden jonnekin Rovaniemelle, siinähän menee aikaakin monta päivää ja rahaa…”
”Ei tonne voi mennä sellasella asenteella, että osaakohan nää mitään”, päättää Hazard Roihan lauseen.
Hyvä on, esityksiä on ainakin nähty, ja keskusteluja käyty. Olen valmis hyväksymään ohjelmistovalinnan argumentit. Hyvä festivaalihan tämä on. Jääkää kuulolle.
Kuvat: Tampereen Teatterikesä
Kaarina Hazard, Mikko Kanninen, Mikko Roiha, taidefestivaali, Tampereen teatterikesä