Kategoria: Blog

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia. 

Aikanaan Star & Moonlight oli Koskikeskuksen takapihan kioskimaisessa kopissa, ja se sai pian uskollisen kannattajakuntansa ja hyvän maineen. Söin siellä varmaan vain kerran, joskin hain sieltä annoksen mukaan muutamaan otteeseen. Ruoka oli muistaakseni hyvää, mutta en luota muistikuviini niin paljon, että osaisin arvioida sitä tarkemmin niiden pohjalta. Joka tapauksessa paikassa oli viehättävä käsityöläismäinen tunnelma.

Monet vegaaniystäväni käyvät usein intialaisissa ravintoloissa lounaalla, mutta minä en ole koskaan oikein innostunut. Syön tämän tyylistä ruokaa mieluummin lista-annoksina, koska maut ovat usein monipuolisempia ja kasvisten rakenne parempi. Esimerkiksi iltapaikkana erinomaisen Bengol Curryn lounas ei minua juuri innostanut, joskaan en osunut vegaanin kannalta kovin hyvälle päivälle. Mutta tietysti useimmiten kohtuuhintaiset noutopöydät ovat mukava juttu, jos pitää käydä päivittäin jossain lounaalla. Useimmiten intialaisissa noutopöydissä on tarjolla 1–2 vegaanille sopivaa ruokalajia ja mahdollisuus hakea lisää, joten nälkäisille ne ainakin sopivat.

Kaupungissa on kuitenkin kolme Gopalia, joista saa saman makumaailman ruokaa, usein jotain muutakin ja aina paljon monipuolisemman aterian. Ceyhelayassa en ole ehtinyt käydä aikoihin, mutta parhaimmillaan senkin lounas peittoaa intialaisten ravintoloiden lounaat kevyesti, sen maut ovat monipuolisempia (vaikka olen kuullut myös monista huonoista kokemuksista). Swagathissa en ole myöskään käynyt pitkiin aikoihin, mutta sitä on kehuttu. Täytynee kokeilla.

Star & Moonlight jakaa kuitenkin jostain syystä ihmisiä intohimoisiin kannattajiin ja inhoajiin, ja minulta on kysytty monta kertaa mielipidettä sen lounaasta. Olin käynyt kokeilemassa iltalistaa pari kertaa, ja kokemukseni erosivat kuin yö ja päivä. Ensimmäisellä kerralla sain erittäin hyvän annoksen, hernekoftia minttukastikkella. Toisella kerralla sain ehkä huonoimman ravintola-annoksen ikinä: säilykeherkkusieniä ja pakasteherneitä täysin mauttomassa kastikkeessa. Ratkaiskoon lounaskokemus.

Tarjolla oli tummaa daalia sekä munakoiso-perunamuhennosta. Kummatkin ruuat olivat mausteisia mutta eivät yhtään tulisia. Tulisuutta sai halutessaan salaattipöydän chilikastikkeella, jossa oli potkua. Maustamistyyli oli vähän tylsä: mitkään maut eivät nousseet esiin vaan sekoittuivat taustahuminaksi, joka oli ihan okei mutta ei innostanut.

Munakoisokastikkeeseen oli saatu enemmän makua itse munakoisosta, joka oli osittain muhennettu tahnaksi kastikkeen joukkoon. Munakoison palat eivät sen sijaan olleen parhaimmillaan. Ne eivät suinkaan olleet pahoja, mutta niissä oli sellainen lievä kitkeryys ja nahkeus, joka munakoisoon joskus tulee parhaimmista yrityksistä huolimatta. Munakoison laatu nimittäin vaihtelee, minkä vuoksi hyväkään kokki ei saa sitä aina onnistumaan, minkä olen todennut useissa ravintoloissa.

Salaattipöytä oli onneton, joten tulin syöneeksi vain pääruokia ja hieman raakaa sipulia rapeutta saadakseni. Etenkin salaattipöydän takia tämä ei tuntunut hintansa väärtiltä. Voi olla, että Star & Moonlight on lihansyöjälle parempi lounaspaikka, joten en lähde kyseenalaistamaan paikkaa suositelleiden kokemuksia. Kasvisruuan ystävälle en kuitenkaan voi sitä suositella.

Star & Moonlight
Tammelan puistokatu 30–32
Tampere 

ma suljettu
ti–to 11–21
pe 11–22
la 12–22
su 12–21

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Tampere, intialainen ruoka, Star & Moonlight, Tampere

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Olin tapaamassa rakasta ystävääni pitkästä aikaa, ja meidän oli tarkoitus käydä kokeilemassa Kuningatar Sabaa Mechelininkadulla, mutta sinne päästyämme tajusimme, että se ei ollutkaan maanantaisin auki. Pitkään odotettu tutustuminen uuteen ruokakulttuuriin jäi toiseen kertaan, ja raahustimme takaisin Kampin keskukselle. Olimme olleet siellä oluella, ja viereinen kiinalainen ravintola Empire Plaza oli muistikuvieni mukaan ihan hyvä iltaruokapaikka, vaikka monessa arviossa kiitetty lounasbuffet onkin mielestäni hyvin heikko (olen kokeillut sitä pari kolme kertaa).

Ehdimme ravintolan terassille juuri ennen sadetta. Tämä oli ensimmäinen ulkona syöty ateria tänä kesänä, ja lämpöaallon jälkeisen sateen puhdistamassa ilmassa oli mukava syödä. Tarjoilija palveli meitä ystävällisesti ja osasi vastata asiantuntevasti kysymyksiin annosten vegaanisuudesta. Sellaisetkin asiat huomioitiin, joita itse ei olisi osannut kysyä – kuivatut siitakesienet oli esimerkiksi turvotettu lihaliemessä.

Olin syönyt listalta aiemmin oikein hyvän munakoisoannoksen, mutta halusin kokeilla tällä kertaa tofua. Tilasin alkuruuaksi pinaatti-inkiväärikeiton ja tofua gen chong, ystäväni otti kevätkääryleet ja tofupadan. Juomalistalta löytyi Helsingin keskustan tasoon varsin kohtuullisen hintaiset gin & tonicit Bombay Sapphirella (7€). Vallan hyvä alku.

Pinaattikeitosta oli jätetty pois mainitut siitakesienet. Niitä ilman annos ei valitettavasti oikein toiminut. Se on sääli, sillä herkän makuinen liemi oli hyvää ja pinaatti oli keitetty varovasti. Jotain suolaista ja purutuntumaa antavaa, eli juuri ne sienet, annos olisi kaivannut. Kevätkääryleet olivat sen sijaan keskimääräistä paljon parempia. Niissä oli mukana jopa puunkorvasientä, ja dippaukseen oli poikkeuksellisen hyvä hapanimelä kastike.

Kummassakin tofuannoksessa oli iso kasa muhkeita tofupalasia. Kaikki eivät pidä ravintolassa käytetystä ”sienimäisestä” tofusta, mutta etenkin omaan vahvan makuiseen annokseeni se toimi erittäin hyvin. Ystävän miedomman makuisessa annoksessa kastike ei ollut tunkeutunut tofuun niin hyvin, joten siihen oli jäänyt hieman vetistä makua, mutta ihan kelvollista sekin oli.

Gen chong -tofussani oli paprikaa ja vahva hoisin-kastiketta muistuttava maku. Tofupadassa taas maistui inkivääri ja ihanan raikas ja napakaksi jäänyt paksoi. Muistelimme vanhan ystävän kanssa aikaa, jolloin kiinalaisista ravintoloista ei saanut tofua, vaan ainut kasvisannos oli sekavihanneksia vaaleassa mauttomassa kastikkeessa.

Empire Plaza on mielestäni keskitasoa selvästi parempi kiinalainen, eikä hintakaan ole mahdoton, vaikka se on tietysti pikakiinalaisia korkeampi. Ruuassa oli kuitenkin joitain sellaisia virheitä, joiden takia en välttämättä käy täällä uudestaan ainakaan ihan heti. Siitakesienen korvasi purkkiherkkusieni, mitä en oikein ymmärrä. Jokin muu tuore vihannes olisi ollut paljon parempi vaihtoehto. Ja ennen kaikkea riisi oli irtonaista pitkäjyväistä riisiä, mihin en ole törmännyt missään kiinalaisessa ravintolassa. Toivottavasti tämä oli poikkeus.

Palvelu oli kuitenkin hyvää, G&T oli hyvää, oluttakin oli, ja tofua oli paljon.

Restaurant Empire Plaza
Kauppakeskus Kamppi
Urho Kekkosen katu 1
Helsinki

ma–to 10.30–23
pe 10.30–24
la 11–24
su 11–22

Kotisivu: http://www.empireplaza.fi/

Empire Plaza, gin & tonic, Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki, Kamppi, tofua gen chong, tofupata

William Shakespearen Romeo & Julia Timo Mäkelän sarjakuvana
Arktinen Banaani 2013
432 s.

  

Romeo haaveilee Juliasta Ruttopuistossa.

Luin tätä kirjaa lopulta hieman erikoisella tavalla. Kävelin loppukevään lämpiminä päivinä ympäri Helsinkiä ja availin opusta merkitsemistäni kohdista tietyissä kadunkulmissa. Kuvittelin vuoden 1910 kaupungin Timo Mäkelän piirroksien perusteella tämän päivän Helsingin päälle ja mietin, miten Romeo sai viestin Julian imettäjältä Miinalta Kauppatorilla Mantan silmien alla. Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha, isä Lavrentin valtakunta, oli liki entisensä, kun taas Kallion alue Pitkänsillan tuolla puolen on muuttunut sadassa vuodessa valtavasti.

Hyvän tarinan tunnistaa siitä, että sitä voi varioida loputtomiin. Romeo ja Julia sekä muut William Shakespearen teokset on kirjoitettu 1500–1600-lukujen taitteessa, ja niistä on riittänyt materiaalia teatteriin, kirjoihin, elokuviin, kuvataiteeseen ja musiikkiteoksiin. Uskallan väittää, että riittää vielä toisetkin 400 vuotta.

Romeon ja Julian tarina koskettaa lukijoita, koska siinä on kyse puhtaasta ensirakkaudesta, jota eivät aikuisuuden kokemukset ja pettymykset ole vielä pilanneet. Se on puhdasta höttöä traagisine terävyyksineen, ja siksi paatuneestakin kyynikosta tuntuu pahalta, kun ulkopuolinen maailma on niin voimakkaasti rakkautta vastaan. Romeon ja Julian tahtoo onnistuvan epäsuotuisista tähtien asennoista, huonoista viestiyhteyksistä ja maantieteellisistä esteistä huolimatta.

Timo Mäkelä on kuulunut pitkään suosikkisarjakuvapiirtäjiini lähinnä Minun elämäni -sarjakuvan takia. Sama tuttu silmälasipäinen Mäkelän omakuvahahmo, mutta tällä kertaa paljon nuorempana kuten Emil ja Sofissa, pääsee näyttelemään Romeota Helsingin kesässä tapahtuvassa näytelmässä. Kaupunkimaisema levittäytyy selkeänä ja hyvin helsinkimäisenä kirjan sivujen yli ja kulkee samaa matkaa eteenpäin Shakespearen tekstin kanssa.

Usein huomasin jääväni pohtimaan, olisivatko kuvat päässeet paremmin esiin modernimman tekstin kanssa. Vaikka kirjaan on kirjoitettu kehystarina ja varsinainen kertomus on upotettu kommentoivan kehyksen sisään, on replikointi välillä jäykkää ja turhaakin. Silti pitkistä kuoron kommentoinneista ja selittelyistä huolimatta lopun aivan yhtä pitkä epilogi on poikkeuksellisen kaunis. Romeo ja Julia saavat kuin saavatkin toisensa, mutta eivät enää 1910-luvun Helsingissä.

Shakespearen ärsyttävät ja joskus groteskitkin sivuhahmot ovat oivallista materiaalia piirtäjille ja ”Juulin” imettäjästä Miinasta onkin tehty todella raivostuttava hahmo, joka vie myös lukijalta tilaa ja energiaa. Mutta Miinalla on tarkoituksensa: puhetulva peittää alleen Capuletin talon tyhjänpäiväisyyttä ja pinnallisuutta. Julian äitikin on välillä varsinainen tunteeton hirviö. Kauniit naiset ja komeat miehet ovat terävöitetyn kauniita ja komeita, Romeon ystävät ja katupojat taas sekavampaa ja rääväsuista sakkia.

Timo Mäkelän Romeo & Julia ilmestyi viime joulun alla, ja olisi taatusti ollut hyvä lisä monenikäisen lukijan lahjapakettikasaan myös tämän kevään valmistujaisissa. Mutta jotkut tarinat ja kirjat eivät vanhene, eikä sitä tapahdu Mäkelän bardiversiollekaan. Teos kelpaa pukinkonttiin tai syntymäpäivälahjaksi milloin tahansa vielä monena vuotena eteenpäin.

Helsinki, Romeo & Julia, sarjakuvat, Timo Mäkelä, William Shakespeare

Alejandro Lorenzo talked on video with Jiz Lee, a genderqueer adult performer straddling genders and porn genres and the guest star at Wonderlust conscious sexuality festival, 13th and 14th of June in Helsinki.

The video interview is divided in 6 chapters. The third one is About Making Porn Authentic which means doing it with lovers and friends.

Jiz Lee Interview #3/6: Making porn Authentic – Doing it with Lovers & Friends from Alejandro Lorenzo – Photography on Vimeo.

More info:
www.wonderlust.fi
www.jizlee.com

authentic porn, Jiz Lee, porn, video interview, Wonderlust

Vuoden 2014 joulukalenterissa toimituksen jäsenet kertovat, mikä saa raavaan sylviläisen herkistymään.

Perjantai 19.12.
Joan Rivers

Sonaatti Joanille

Voi Joan. Voi Joan, kun menit pois. Et enää koskaan pääse tyttärenpoikasi kanssa Roomaan, tai kertomaan siitä Facebookissa kuvissasi. Koskaan eivät enää loista täydelliset kasvosi, jotka pilkan kohteena olemisesta huolimatta olivat ainutlaatuinen kirurgin luomus. Voi missä sinä olet, Joan?

Kun sain muutama kohtalokas viikko sitten näytölleni näkymän Sylvin joulukalenterista, en aluksi tiennyt, mitä haluaisin sanoa. Menin parvekkeelle, poltin tupakan, ja sitten tunsin, kuinka sielussani tapahtui oikosulku. Putosin polvilleni, enkä välittänyt siitä, että viereiseltä parvekkeelta katsova bodattu naapurini tuijotti. Tiesin, että minulla oli tarina kerrottavana. Mielessäni on monia tarinoita, mutta tällä kirjoitushetkellä, yöllä 18. tammikuuta, tämä on ainoa tarina, jonka nyt haluan sinulle kertoa, parahin, onneton lukijani.

Fundamentalistikristityt kysyvät toisinaan, missä vietät ikuisuutesi. Kysymyksessä on jotain rumaa, aivan kuin oletettaisiin, että ikuisuus ei olisi tässä ja nyt. Sekä tietysti rehellistä, anteeksipyytämätöntä tyhmyyttä. Taivas ja helvetti ovat maan päällä, vaikkei sitä saattaisikaan uskoa. Ilo on kovin kaukaista fundamentalistikristityille, paitsi silloin kun itkuisesti soitettu kitara tuottaa sitä nuotin vierestä laulettuna. Mutta tänä vuonna edesmennyt Joan Rivers ei piitannut ilon kiellosta. Päinvastoin. Soopeliturkissaan, kosmeettisella kirurgillaan, hyvää ystäväänsä Alec Baldwinia puolustaessaan, Joan oli niin paljon enemmän kuin jenkkien fundamentalistikristityt, puhumattakaan suomalaisista, kuivista, tylsistä, freudilaisittain neuroottisista tapaluterilaisista, jotka käyvät rippikoulun rahan takia.

Syyskuun 4. päivänä minä pysähdyin kuullessani, että stand up -komedian suurin jumalatar oli poistunut joukostamme. En edes muista kunnolla, mitä ajattelin. Sammutin valot hetkeksi ja odotin mitä tekisin. Istuin pimeässä, ja poltin Camelia keittiön pöydän ääressä, koska en halunnut antaa savun sykkiä kenellekään muulle kuin minulle ja Joanin käheälle äänelle. Mieleeni nousi Karin Fossumin romaani Eevan katse, jossa Eva, onneton, työlleen omistautunut taiteilija kohtaa miesten maailman julmat lait ja elämänsä naisen ruumiissa, maailman viimeisessä siirtomaassa.

Minä en rukoile, enkä usko jumalaan. En usko, että minua olisi lyöty koulun pihalla naamaan karahkalla, mikäli jumala todella olisi olemassa. Tai mikäli minua ei olisi revitty sängystäni pyytämään anteeksi äidiltäni, saattaisin nauttia näistä jokakesäisistä rippijuhlista, joissa hyvät, keskiluokkaiset ihmiset istuvat runkkuringissä puhumassa korjaussarjoista ja älypuhelimista. Uskon ja toivon, että Joan – sinä, jota ei enää ole – olisi ollut kanssani samaa mieltä. Olisit nauranut noissa juhlissa niin paljon Medusan nauruasi, että juhlien kissa oli noussut pöydälle ilman nostamista ja nauranut kanssasi.

Uskovaiset puhuvat itseriittoisessa, ylitsevuotavassa moraalisessa maljassaan tyhmästä Eevasta. Olinko minä tyhmä Eeva, kun kuuntelin tuntikausia Joanin käheää ääntä ja ihastelin hänen turkkejaan? En usko, vaan tiedän, etten ollut tyhmä Eeva, vaan Fossumin itsepäisesti parempaa elämää haluava Eva, taiteilija ja prostituoitu, harhailemassa synkän Norjan onnettomia katuja, joissa hän ei näe kuin pelkkää pahaa.

Olen todella kosketusherkkä, suorastaan pelkään kosketusta. Uskon, että Joankin pelkäsi kosketusta, ja siksi ympäröi itsensä turkiksella. Monta kertaa kun pikkutunneilla olen istunut hipsterihtävässä, puolituntemattomassa baariseurassa aiheen valuessa Joaniin, sinuun, sain kuulla että Joan on mauton. ”Kattokaa sen naamaakin, hyi helevetti.” Minuun sattui, tunsin karahkan jälleen kasvoillani.

Ehkä valkoiset hipsterit pilveltä haisevana (sillä se väki, joka todella kantaa häpeänsä päihteiden käytöstä ja sen piilottaa, vaeltavat aamuisin huput päässä psykiatrian polille hakemaan pami- ja neuroleptireseptinsä, ja aina ovesta astuessaan ulos ovat merkittyjä, katsovat taakseen, vaikka selviytymisvietti huutaakin falsetissa älä katso taaksesi). Ehkäpä valkoiset, keskiluokkaisten perheiden lapset, jotka tykkäävät äänestää Vihreitä, eivät koskaan tule pääsemään sen ilon salaisuuden hallitsemisen äärelle, jonka köyhistä oloista lähtöisin oleva juutalaisnainen sai lopulta haltuunsa, selätettyään miesten maailman nurjat lait.

Ehkäpä sillä, että hipsterit ovat kolonisoineet Kallion ja ulosmitanneet alkuperäiset työväenluokkaiset asukkaat, on jotain petollisen yhteistä sen kanssa, että luterilaiset murhaajat vyöryivät Saamenmaalle Lestadiuksen voimilla, ryöstäen, raiskaten ja tuhoten kulttuuriperinnön. Juutalaisia ei päästetty prom-tanssiaisiin Yhdysvalloissa. Nuoret tytöt ja pojat kääntyivät häpeissään pois ovilta, kuunnellen kun valkoiset anglosaksit juhlivat, dokasivat ja panivat.

Voi Joan, hipsterit pitävät Catherine Deneuvesta. Minäkin pidän. Ja totta kai, Catherine oli vierailevana tähtenä Muodon vuoksi -sarjan neloskaudella, samassa sarjassa kuin sinäkin, rakas, kallis, ikuisesti rakastettu Joan. Lempiaiheesi, kosmeettisen kirurgian parissa. Voi miltä se veitsi onkaan ihollasi tuntunut, samalla tavallako kuin sen onnettoman, joka veitseensä tarttuu ottaakseen Atlaksen taakan harteiltaan ja painaa soturinmerkkinsä käsivarteen meidän tunnekapitalistisessa yhteiskunnassamme, joka on yhtä kylmä kuin Qruiser.

Minut pahoinpideltiin ja ryöstettiin hiljattain. Maattuani porttikongissa kaksi tuntia tajuttomana, en tiennyt, kuka minua voisi auttaa tai kelle voisin edes soittaa. Onneksi tunsin yhden, joka pystyi. Se olit sinä, Joan, vaikka tuolloin olitkin jättänyt meidät, siirtynyt kulttuuriperinnöllisesti kauniimpaan juutalaisuuteen ja taivaaseen omaa reittiäsi pitkin, jota yksikään hipsteri, tapaluterilainen Artekin huonekalujensa ääressä, saati yksikään henkilö Keuruun juhannuskonferenssissa (jonka alla Keski-Suomen Alkot tyhjentyvät pienistä, taskukokoisista viinapulloista ja marketit kondomeista) ei kulje. Huomautan, että kristityt ovat aina vihanneet sivistystä, etenkin keskiluokkaiset tapaluterilaiset, jotka täyttävät kirjahyllynsä Haruki Murakamin ja Torggrimm Eggenin kirjoilla.

Ennen kuin jätän sinut Joan sinne, missä mitään ei enää ole, haluan kertoa sinulle jotain. Aina haistaessani Camelin savun, voin kertoa sinulle, että sinä et ollut mauton etkä arvoton. Olet samalla viivalla Catherinen kanssa. Sinä merkitset jotain. Ikuisuus on tässä, ei ole taivasta eikä helvettiä. Ne me teemme aivan itse. Nyt olet kanssani. Ikuisesti.

Kuva: Joan Rivers esiintyy Udderbelly-festivaalilla 2007 / Underbelly Limited

Edellinen luukku: to 18.12.
Seuraava luukku: la 20.12.

Vuoden 2014 joulukalenterissa toimituksen jäsenet kertovat, mikä saa raavaan sylviläisen herkistymään.

Lauantai 20.12.
Rakkautta ennen -elokuvatrilogia

Olen herkistynyt Rakkautta ennen -elokuvien äärellä kohta 20 vuotta. Mikäli herkistymiseksi ymmärretään esimerkiksi huutoitku elokuvateatteri Bio Bion lattialla maaten syksyisessä Helsingissä vuonna 1995.

Richard Linklaterin ohjaaman trilogian ensimmäinen osa Rakkautta ennen aamua on valmistunut vuonna 1995, toinen osa Rakkautta ennen auringonlaskua 2004 ja viimeinen/viimeisin osa Rakkautta ennen keskiyötä sai ensi-iltansa 2014. Elokuvissa Jesse (Ethan Hawke) ja Celine (Julie Delpy) kohtaavat, rakastuvat, päätyvät erilleen, aikuistuvat, tapaavat uudelleen, vanhenevat ja puhuvat paljon. Olen kasvanut Jessen ja Celinen kanssa, löytänyt elokuvista kiusallisen tuttuja elämänvaiheita, saanut niistä lohtua ja vertaistukea sekä joutunut kohtaamaan omat huonot puoleni valkokankaalle levitettynä.

Rakkautta ennen aamua -elokuvaa katsoessani olin seitsemäntoista, palannut kesätöistä ulkomailta ja täynnä sekä ikävää että romanttista toivoa ja uskoa. Tämä oli mahdollisesti aikaa ennen kuin tajusin, että en ole erityisen ainutlaatuinen olento, vaan kaikki ihmiset ovat aika samanlaisia ja kokevat suhteellisen samankaltaisia asioita ja tunteita. Olin mykistynyt siitä, miten tarina kertoi juuri omista tunteistani ja kokemuksistani. (Huolimatta siitä, etten ollut ollut lähelläkään Wieniä, en ollut katsellut öistä taivasta nurmikolla sylikkäin maaten, tai tehnyt romanttisia sopimuksia sen hetkisen suuren rakkauteni kanssa, joka ei suinkaan ollut runollisia ja romanttisia puhuva kaunis nuori mies, vaan tuplasti itseäni vanhempi äitinsä luona asuva irlantilainen, jonka puheesta ymmärsin hädin tuskin puolet.)

Elokuvan hahmojen vanhetessa olen vanhentunut itsekin. Rakkautta ennen auringonnousua ja Rakkautta ennen auringonlaskua -elokuvien välinen kymmenen vuotta toi elämänkokemusta, opintoja, työpaikkoja, pitkän parisuhteen, ja vei ainakin osan romanttisesti naiiviudesta ja uskosta siihen, että mitä tahansa voi tapahtua ja kaikki on saavutettavissa. Elokuvassa aikuistuneet Celine ja Jesse puhuvat toiveista ja odotuksista, ja niiden toteutumisesta tai toteutumattomuudesta arjessa, työssä tai parisuhteessa. Nuoruuden illuusioiden, idealismin ja optimismin tilalla on realismia ja puhe siitä, miten elämä vanhempana tuntuu paremmalta, vaikuttaa lähinnä pelokkaalta itsesuggestiolta kasvukipujen keskellä. Toivoa on silti, ja elokuvassakin Jesse tekee ratkaisun, jonka varmasti jokainen on joskus halunnut tehdä: jättää nousematta koneeseen nähdäkseen, voisiko elämää elää toisinkin ja millä hinnalla.

Viimeisessä osassa selviää, että ei tietenkään pysty. Rakkautta ennen keskiyötä –elokuvassa kinaa keski-ikäistyvä pariskunta, joka kyseenalaistaa tehtyjä valintoja ja asioita, mihin ne ovat johtaneet. Rakkaus ei ratkaise kaikkea, ja ehdottoman rakkauden kohde on aina osittain mielikuvituksen tuotetta, tyhmää ja romanttista fiktiota.

Nuoruudesta ajattelee, että se tekee kipeää. Elokuvasarjan edetessä kuitenkin huomaa, miten paljon kipeämpää tekee aikuisuus ja kasvaminen, joka ei lopu täysi-ikäisyyteen. Nuoruuden tuska voi olla ylitsepääsemätöntä ja dramaattista, mutta siitä toipuu verrattain nopeasti. Mitä vanhemmaksi tulee, sen sitkeämmin kipu tarttuu kiinni. Sen kanssa oppii elämään paremmin, mutta siitä ei pääse eroon. Sitä alkaa varoa ja sen välttely tekee varovaisemmaksi. Hawke ja Delpy tekevät hienosti näkyväksi sen, miten Jessen ja Celinen nuoruuden herkkyys muuttuu vanhemmiten hauraudeksi.

Rakkauden, nuoruuden ja toivon tilalla on katumusta, raivoa, pettymystä, halveksuntaa, ja ikääntymisestä muistuttavat rypyt ja takapuolen leviäminen. Menneitä vuosia ei voi ottaa takaisin, eikä rikottuja lupauksia korjata. Keskellä suttuista elämäntilannetta ja erinäisiä luopumisprosesseja Rakkautta ennen auringonlaskua oli ahdistavaa katsottavaa. Delpy tuo Celinessä valkokankaalle määrättömän vihan, tarpeettoman ilkeyden ja piinaavan sitkeyden haastaa riitaa, jonka olisi jo voinut antaa olla. Toisaalta, jos kumppani osaisi edes yhden kerran olla kääntämättä kaikkea vitsiksi, niin ehkä ei suututtaisi niin paljon. Tai jos rehellisyyttä vaatiessa ei saisi vastaukseksi tyhjää puhetta rakkaudesta.

Rakkautta ennen keskiyötä on elokuva vanhenemisesta, mutta pitkälti myös sukupuolista, niiden eroista ja sukupuoliroolien vaikutuksista ihmiseen. Elokuvassa kerrottu tarina koomasta heräävistä potilaista johdattaa teemaan. Tarinan mukaan jokainen koomasta heräävä nainen kysyy ensin muista ihmisistä ja läheisistään, jokainen koomasta heräävä mies peniksestään. Toinen alleviivaava esimerkki liittyy maskuliinisiin ambitioihin, ja vaikeuteen niiden ylläpitämisessä. Naisilla ambitiot eivät liity nuoruuteen, sillä naisilta puuttuvat nuorena urotekoja tehneet esikuvat ja vertailukohdat. Kuka haluaa olla Jeanne D’Arc, joka poltettiin noitana roviolla, neitsyenä?

Elokuvan lopussa päädytään Rakkautta ennen auringonnousua -elokuvan loppuasetelmaan, jossa katsojan on valittava puolensa: romantikko tai kyynikko. Tarina ei kerro jatkuuko rakkaus vai onko se tullut tiensä päähän. Nähdäänkö vielä elokuva, jossa Delpy ja Hawke näyttelevät vanhenevaa pariskuntaa, joka on selvittänyt ongelmansa, seestynyt ja löytänyt paikkansa maailmassa ja elämässä. Ainakin juuri elokuvan nähtyäni, porilaisella terassilla keskellä aikuisuudeksi kutsuttua sekasotkua, oli vaikea uskoa tähän. Tällä hetkellä taas en ole enää ihan yhtä varma.

Aika on erikoinen asia. Jossain vaiheessa vuosikymmenien kuluessa Delpy ja Celine ja Hawke ja Jesse ovat sulautuneet yhteen. Fiktio muuttuu dokumentiksi ajan kulusta, ikääntymisestä ja siitä, miten se vaikuttaa elokuvan henkilöihin, katsojaan ja katsomiskokemukseen. Elokuvissa näen myös silloisen itseni. Huomaan omineeni elokuvista havaintoja ja ajatuksia, joita pidän ominani. Toisinaan jopa kokonaisia repliikkejä. Kuten sen, miten nuorena ajattelee, että tulee kohtaamaan vielä monia ihmisiä, jotka todella koskettavat, mutta vanhempana huomaa, ettei näin olekaan. Elokuvissa käsitellään ajan ja rakkauden lisäksi suuria kysymyksiä kohtalosta, hetkessä elämisestä, onnellisuudesta, tyytymättömyydestä. Sekä siitä, pysyykö ihminen samana vuosien myötä. Ehkä pysyykin, mutta ympäristö ja olosuhteet, sekä näkökulma ihmiseen muuttuu.

Rakkautta ennen -elokuvat ovat toki ajoittain sentimentaalia ja dialogi on toisinaan vaivaannuttavaa. Ne myös tuovat omasta elämästäni hyvien muistojen lisäksi mieleen kosolti huonoja ja noloja. Siitä huolimatta itken edelleen joka kerta trilogiaa katsoessani.

Kuvat: Rakkautta ennen auringonlaskua @2004 Warner Independent Pictures 

Edellinen luukku: pe 19.12.
Seuraava luukku: su 21.12.

Erik Axl Sund: Varistyttö (415 s.), Unissakulkija (400 s.), Varjojen huone (364 s.)
Otava 2014
Suom. Kari Koski

  

Milloin ihmisestä tulee hirviö?

Erik Axl Sund on kirjailijanimi, jonka taakse kätkeytyvät ruotsalaiset lähinnä musiikkibisneksessä aiemmin vaikuttaneet ystävykset Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist. Heidän Varistyttö-trilogiansa on todella raskas ja synkkä, mutta myös jollain tavoin hypnoottinen, maagisen väkevä kokonaisuus. Muistan yhä, miltä minusta tuntui luettuani trilogian ensimmäisen osan, Varistytön. Harvoin olen lukenut mitään, mikä olisi tunkeutunut samalla intensiteetillä alitajuntaan, uniin.

Varistyttö-trilogia kärsii mielestäni siitä, että sen osien ilmestymisen väleissä on niin paljon aikaa, vaikka se käytännössä tarkoittaakin vain muutamaa kuukautta. Trilogian ensimmäinen osa Varistyttö ilmestyi maaliskuussa, toinen osa Unissakulkija kesäkuussa ja kolmas osa Varjojen huone lokakuussa 2014. Itselleni jäi kirjoista jotenkin samanlainen olo kuin jää unesta, jonka kesken on heräillyt ja josta muistaa aamulla vain vahvan tunnelman ja häilyviä fragmentteja. Ihanteellisinta olisikin lukea trilogia ilman taukoja, kuin yhtenä romaanina.

Varistytön alkuasetelmassa rikoskomisario Jeannette Kihlberg tutkii kollegoineen hämmentäviä kuolemantapauksia. Kadonneita lapsia on murhattu, pahoinpidelty, hyväksikäytetty ja heidän identiteettinsä jäävät poliiseilta hämärän peittoon. Rikostutkinnassa kaivataan apua myös psykoterapeutti Sofia Zetterbergiltä, ja pian naisten välille kehittyykin intensiivinen, vivahteikas suhde. Henkilöitä on paljon ja aikatasojakin useampia. Juoni on tapahtumarikas ja monitasoisuudessaan hyvin taidokas.

”Kuinka paljon kärsimystä ihminen voi tuottaa muille ennen kuin hän itse lakkaa olemasta ihminen ja muuttuu hirviöksi?”

Tämä on lause, jonka ympärille rakentuu trilogian sirpaleinen ja verenmusta sydän. Minuun teki valtavan vaikutuksen kerronnan psykologinen syvyys: se todella tunkeutuu lähes väkivalloin ihmisen mielen pimeimmille alueille ja haastaa näin ollen myös lukijansa. Mieleeni tuli paikoin Tarsem Singhin elokuva The Cell, missä katsoja viedään sarjamurhaajan mielen sisään. Nyt lukija vain vajoaa syvälle hyväksikäyttäjien psyykkeeseen, eräänlaiseen sisäiseen tyhjiöön. Tuntuu kuin putoaisi kuiluun.

Varistytön rakenteellinen toteutus on kuin kerronnan mukana keinahteleva kaleidoskooppi, jonka tahtoisi hetkittäin vain laskea käsistään. Lasten kohtalot ovat järkyttäviä, lohduttomia. Aikuisten passiivisuus, sokeus ja suoranainen pahuus lamaannuttavat lukijan. Voiko tällaista tapahtua oikeasti? Tiedän vastauksen ja se särkee sydämeni.

Miksi haluan lukea tällaista? Muistan kirjailija Leena Krohnin joskus kommentoineen Brett Easton Ellisin Amerikan Psykoa romaanina, joka turmelee lukijansa mielikuvituksen. Ymmärrän Krohnin ajatuksen ja pohdin samaa tämän trilogian kohdalla. Kun olet kerran nähnyt, et voi olla enää näkemättä. Omaa mieltään, herkkyyttään ja alitajuntaansa on arvokasta kunnioittaa, suojellakin. Uskoisinkin, että Varistytön kohdalla jokainen on vapaa itse tekemään omat valintansa.

Voisi ajatella, että tarina on itsetarkoituksellisen rankka, brutaali. Sen kerronnassa ja ihmismielen kuvauksessa on kuitenkin sellaista kirkkautta ja syväpsykologista älyä, etten ole aiemmin kohdannut rikoskirjallisuudessa vastaavaa. Kaikesta näkee ja myös tuntee, että kirjailijakaksikko on todella perehtynyt aiheeseensa eikä heidän tarkoituksensa ole vain mässäillä sillä. Lopputulos kouraisee ja koskettaa syvältä.

Erik Axl Sund, trilogia, Unissakulkija, Varistyttö, Varjojen huone

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Törmäsin Habibi Deliin aikanaan lehtijutussa, joka käsitteli laadukkaiden falafelien läpilyöntiä Helsingissä. Taisin kuulla Fafa’sistakin silloin ensimmäisen kerran. Siellä olen käynyt monta kertaa, mutta Habibiin ei ole tullut poikettua, vaikka olen kulkenut useasti sen ohi. Tällä kertaa olin luennon jälkeen väsynyt ja todella nälkäinen, etsin ruokapaikkaa ja ilahduin, kun kulman takana ollut Habibi palasi mieleeni.

Paikan ulkoasu on kirkas, suorastaan pastellisävyisen räikeä, eikä valikoima smoothieineen osu tavalliseen kebab- ja falafelpaikan muottiin. Falafelannoksia näkyi kuitenkin olevan tarjolla mukavasti, ja rohkaisevaa oli se, että tiskillä sana ”vegaani” ei herättänyt hämmennystä vaan tottuneen murahtavan nyökkäyksen.

Tilasin rullafalafelin, koska se on usein hyvä testi. Tällä kertaa en saanutkaan sitä tuttua hieman liian paksua ja sitkeää pizzapohjamaista leipää tylsällä salaatilla. Habibin leivät ovat ohuita mutta tarpeeksi sitkaisia, paahdettuja kunnon ohutleipiä, joita saa hyvin harvoin. Falafelrulla oli kääritty ihanan tiiviiksi ja tiukaksi niin, että se ei hajonnut mössöksi tai valunut vaan piti muotonsa viimeisiin puraisuihin asti.

Falafelitkin oli selvästi tehty paikan päällä. Ne olivat rapeita ja sisältä mehukkaita mutta hyvin tummia, toisin kuin useimmat tuoreet falafelit. Ne eivät tuntuneet imeneen liikaa öljyä (mikä muuttaa väriä) ja maistuivat muhevilta, joten ehkä niissä oli käytetty kikherneen sijasta tai lisäksi tummia härkäpapuja, jotka kuuluvat moniin perinteisiin resepteihin. Joka tapauksessa ne olivat hyviä. Eivät Fafa’sin veroisia, mutta ehdottomasti parhaasta päästä.

Rullassa oli tahinakastiketta ja runsaasti vihanneksia, jotka oli levitetty tasaisesti niin, että joka puraisulla sai kaikkea. Vihannesvalikoimassa ei ollut mitään yllättävää tai erityistä, joskin tuoreen korianterin maku tuntui mukavasti. Tietysti kuten aina, vegaaniversio kärsii kastikkeiden puutteesta. Lautasella oli kuitenkin kasa talon hummusta, joka auttoi tuomaan kosteutta ja maistui oikein hyvältä.

Minulla oli hirvittävä nälkä, ja rulla meni yhdessä hujauksessa. En usko silti menettäneeni arvostelukykyäni nälän vuoksi. Oli se hyvää.

Habibi Deli
Mannerheimintie 20 A (Forum)
Helsinki

ma–to 10–21
pe 10–05
la 11–05
su 11–20

Kotisivut: http://habibideli.fi/
Facebookissa: https://www.facebook.com/habibideli

falafel, falafelrulla, Habibi Deli, Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki

6K KIMCHI WAGON MUUTTANUT KAMPIN VIIDENTEEN KERROKSEEN JA TOIMII NIMELLÄ KIMCHI GARDEN.

17.8.2018

Vuonna 2010 perustettu Hyvä kurkku on arvioinut satojen suomalaisten ja ulkomaisten ravintoloiden vegaanitarjontaa. Manun ja Jullen perustamaa palstaa hoitaa nykyään pääosin Ville, joskin perustajatkin tekevät satunnaisia vierailuja. Hyvä kurkku toimii myös Facebookissa. Arvioita kirjoitetaan vapaaehtoistyönä, palkkiona nautinto ja usein kovin täysi maha. Juomakin maistuu.

Olen arvioinut aiemmin Kampin keskuksen 6K-ravintola-alueelta kaksi paikkaa: sittemmin lopettaneen Oatzin ja edelleen toimivan Mad Wokin. Kimchi Wagonista olin kuullut ihan hyvää, mutta en ollut käynyt täällä enkä sen aiemmassa toimipisteessä Hietalahdessä. En liioin ollut asioinut myyntikärryssä, jonka mukaan lafka lie nimetty.

Kimchiä listalla ei näkynyt – sitähän saa tuskallisen harvoin vegaanisena versiona – joten otin vegaanisena tarjolla olevan punaisen minttu-tofucurryn. Odottelin tiskin äärellä, kun lievästi tuskastuneen oloinen myyjä teki annoksen. En kyllä ihmettele hänen oloaan, sillä 6K:n käryssä työskentely ei varmasti ole ihan parasta.

Annosta kohtaan sympatiani ei riittänyt. Se oli hirveä. Ehkä tofucurry olisi voinut olla vallan kelvollista muuten, mutta riisi oli niin kammottavaa, että minun oli pakko jättää suurin osa ruoasta syömättä. Riisi oli kuivaa, osin kivikovaa ja kastiketta imemättömiksi tiiviiksi paakuiksi jämähtänyttä. Minullahan oli samanlainen riisikokemus Mad Wokissa, mutta silloin muu ruoka oli niin erinomaista, ettei se juuri haitannut. Tällaisessa ruoassa riisi on ohittamaton elementti.

Huomautettakoon, että tällaista riisinkuvatusta en ole saanut missään halvimmassakaan kiinalaisessa lounasbuffetissa. Kiireellä tai huonoilla laitteilla sitä ei voi selittää.

Närpin pahantuulisena tofut annoksesta pahimpaan nälkääni ja suuntasin junalle ja paluumatkalle kotiin. Minulla oli niin kova kiire, etten olisi ehtinyt odottaa korvaavaa annosta – enkä halunnut pyytää rahoja takaisin näin kärttyisällä tuulella. Arvostelukykyinen ystävä kyllä kehui saaneensa tämän saman annoksen hyvänä useasti, mutta minä tuskin palaan.

6K Kimchi Wagon
Kampin keskus
Urho Kekkosen katu 1
Helsinki

ma–pe 10–21
la 10–22
su 10–19

Kotisivut

Facebookissa

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki

Vuoden 2014 joulukalenterissa toimituksen jäsenet kertovat, mikä saa raavaan sylviläisen herkistymään.

Sunnuntai 21.12.
Pölkupyöriä ja risaisia kirjekuoria

Koko joulukuun olen kaivellut herkistymiskokemuksia arjen keskeltä ja lapsuusmuistojen syövereistä. Herkisty nyt saakeli, olen piiskannut itseäni.

Turhaan.

Lopetin yrittämisen, ja eilen se sitten tapahtui. Herkistyin. Kokemuksen aiheutti kerrostalomme viereisessä rapussa asuva naapuri – ja sen kruunasi isännöintitoimisto.

Eilen illalla asuntomme postiluukusta tungettiin sisään repaleinen kirjekuori, johon oli kirjoitettu lyijykynällä ja tikkukirjaimin viesti. Viestissä meille tuntematon naapuri tiedusteli, voisiko hän käyttää lauantaisen saunavuoromme, jollemme itse sitä tarvitse.

Lisäherkistymisen aiheutti toinen viesti, joka oli teipattu taloyhtiön ilmoitustaulun viereen.

Pölkupyörä. En kestä.

Miksi herkistyn tällaisista viesteistä?

Olen töissä viestintäalalla. Kanavia piisaa, on sähköpostia ja uutiskirjettä, blogeja ja somea. Kaikki ovat jo ainakin Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa. Kannattaisi olla myös Linkedin:ssä, Google+:ssa ja Pinterestissä ja ties missä Ellossa. Puhumme päivät pitkät somepäivityksistä, sisältömarkkinoinnista ja tarinallisuudesta.

Yhdyssanavirhe olisi maailmanloppu. Ainakin moka päätyisi sekunneissa moisille virheille omistetun Facebook-ryhmän ilkkumisen kohteeksi.

Olipa taho tai teema kuinka pikkuruinen tahansa, niin sen viestinnästä vastaavat alan ammattilaiset.

Kaiken tämän strategisen ajattelun ja monikanavaisuuden keskellä taloyhtiömme sisäinen viestintä on villi länsi, jossa viestit putoilevat naapureiden postiluukuista ilman mitään kontrollia.

On lohduttavaa ja ihanan kapinallista, että Suomen taloyhtiöiden ilmoitustaulut täyttyvät printatuista A4-arkeista, jotka vilisevät kirjoitusvirheitä ja yhdys sana mokia. Yllä kuvattu pölkupyöräesimerkki on ”parhaasta päästä”.

Herkistyn myös siitä, että taloyhtiön viestintä suosii perinteisiä kanavia ja tuo tuulahduksen menneestä maailmasta.

Viestin voi raapustaa mille tahansa paperinpalalle, joka tiputetaan naapurin postiluukusta ja jäädään odottamaan vastausta. Ei mitään hashtag-säätöjä tai liitetiedostoja.

Nykyaikaisin käytössä oleva väline taitaa olla kopiokone.

Siinä missä toimistotyöläisen kohtaama viestintä vilisee termejä, joilla voi pelata hevonpaskabingoa (tyyliin toimintaympäristö, tiimityötila, strategian jalkauttaminen ja mitä näitä nyt on), niin naapuriviestinnässä asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Hyvässä ja pahassa.

Kiitos teille, rakkaat tuntemattomat naapurit! Iloitsen ja herkistyn viesteistänne.

Erityiskiitos naapurin rouvalle, joka tiputti sydäntäsärkevän pahoittelukirjeen postiluukustamme mentyään vahingossa saunaan meidän vuorollamme.

Yritimme vastata yhtä korusanaisella viestillä, jonka pudotimme rouvan postiluukusta niin, ettei hän huomaisi sitä. Emme me nyt kuitenkaan mitään fyysistä kontaktia naapureihimme halua.

Edellinen luukku: la 20.12. 
Seuraava luukku: ma 22.12.

herkistyminen, joulukalenteri, naapuri, taloyhtiö