Kategoria: Elämäntapa

Pelikaanimuistio
La 14.2. klo 21.00 AVA

  

Etelävaltioihin sijoittuva ja Jim Beamilta tuoksuva jännäri viettelee eksotiikalla ja nostalgialla.

Suotta ei edesmennyttä Alan J. Pakulaa ole kutsuttu trillerin yleisneroksi. Pitkän uran ohjaajana tehneen Pakulan tililtä löytyvät muun muassa Klute, Kunnes toisin todistetaan, Presidentin miehet, Vieraissa sekä Sofien valinta, vain muutamia mainitakseni. Pakulan oli tarkoitus myös ohjata elokuvaversio Donna Tarttin Jumalan juhlivat öisin –kirjasta, mutta valitettavasti kyseinen projekti jäi vaille toteutusta Pakulan ennenaikaisen kuoleman myötä 1998.

Illan jännäri Pelikaanimuistio on taattua Pakulaa. Oikeussalitrillerin uranuurtajan John Grishamin bestselleriin perustuvassa elokuvassa, jonka Pakula myös tuotti ja käsikirjoitti, setvitään monimutkaista vyyhteä, joka saa alkunsa Yhdysvaltain korkeimman oikeuden kahden tuomarin raakaan teloitustyyliin tehdyistä murhista. Pian tapahtumien jälkeen Louisianassa oikeustiedettä opiskeleva Darby Shaw (loistava Julia Roberts) kirjoittaa esseen, jossa hän spekuloi murhien tilaajista, taustoista ja vaikuttimista. Hän luovuttaa paperin opettajalleen ja rakastajalleen (Sam Shepard), joka murhataan pian tämän jälkeen. Myös Shaw yritetään murhata. Katsojalle käy ilmi, että hänen kirjoittamansa muistion tiedot tuomareiden murhista pitävät paikkansa.

Yhdessä tutkivan journalistin Gray Granthamin (Denzel Washington) kanssa Shaw alkaa selvittää tapausta. Työtaakkaa ei helpota monien vaikutusvaltaisten tahojen sotkeutuminen tapaukseen. Niihin lukeutuu esimerkiksi maineestaan huolestunut Yhdysvaltain presidentti.

Etelän eksotiikkaa

Pelikaanimuistio on elokuva, jossa on paljon, mihin tarttua sekä ihaillen että närkästyen. Jo alkutekstien aikana, pelikaanien noustessa lentoon Louisianan rämeisten vesien keskeltä auringon silottaessa niiden sulkia, tunnen adrenaliinin ryöpsähtävän pitkin kehoani. Yleensä tällaisen ilmiön kokiessaan jo alkutekstien aikana on lupa odottaa loistavaa elokuvaa. Pelikaanien massiivista lentoon lähtöä katsellessa tunnen astuvani johonkin vieraaseen maailmaan, joka on täynnä oudon eroottisesti viettelevää uhkaa.

Syvän etelän eksotiikasta on siis osattu ottaa jotain irti. Tosin, kuten filosofi Martha Nussbaum on varoittanut, eksotiikan linssin lävitse katsellessa voi näkyvistä hävitä jotain olennaisen tuttua. Nussbaum on kirjoittanut deskriptiivisestä romantiikasta; jokin vieras voi näyttäytyä kohtuuttoman vieraana, vaikka siinä olisikin jotain kovin tuttua. Tämä näkyy myös Pelikaanimuistion suhteen: näyttäisikö poliittinen juonittelu yhtä viekoittelevalta, jos sen näkisi kotimaisessa kontekstissa Posion kunnanvaltuustossa? Kotimaisten Vareksien isokenkäiset roistot ja ”uhkaavat” tunnelmat eivät säväytä, mutta pelikaanien siivittämä korkeatasoinen juonittelu englanniksi kuultuna on kovin kiehtovaa.

James Hornerin loistava musiikki vain tehostaa pelikaanien luomaa vaikutelmaa. Aivan kuin pelikaanit pakenisivat jotain uhkaavaa lähtien kauas pois alkutekstien aikana. Musiikin osalta on myös todettava, että Horner on kyennyt irrottautumaan pois hänelle niin tyypillisestä mahtipontisuudesta tuottaen sen sijaan kovin salakavalilla elkeillä aina kasvavaa uhan tunnetta.

Siirryttäessä sisätiloihin mukaansa kietova tunnelma vain jatkuu. Sikarinhajuisissa, valkoisen protestanttisen eliitin antiikkimiljöissä on onnistuttu tuomaan esiin tilojen paksu ylellisyys. Ilmapiirin konservatiivisuus on käsin kosketeltavissa Yhdysvaltain poliittisen eliitin juonitellessa. Syvän etelän baarit on myös onnistuttu kuvaamaan esimerkillisesti. Jim Beamin pystyy lähestulkoon haistamaan.

Kuten Pakulan muita teoksia katsellessa, niin myös Pelikaanimuistion kohdalla tunnen astuvani nostalgiseen menneisyyteen. Divarien pölyssä selaillessani Grishamin alkuperäisteosta tunnen, että teos on saanut itselleen arvoisen käsittelyn Pakulan näpeissä.

Synti ja rangaistus

Myös näyttelijäntyötä on kehuttava. Roberts onnistuu kuvaamaan lumoavasti tinkimättömän juristinalun rajattoman halun saada oikeus toteutumaan, ja parityöskentely Denzel Washingtonin kanssa on hyvin soljuvaa. Tosin Darby Shawin hahmo on kuvattu tietyssä mielessä kovin lapsekkaana suhteessa Washingtonin sankarilliseen toimittajahahmoon, jonka raamikas habitus on jotain etäistä sukua Tauno Palon tukkimiesrooleille. Washingtonissa on ollut aina jotain tahattoman puisevaa, eikä tämäkään roolityö ole poikkeuksellista. Mutta Stanley Tuccin tulkitsema palkkamurhaaja on erittäin loistava. Tuccilla on kyky tulkita kovin moninaisia rooleja laidasta laitaan, ja sliipattu palkkamurhaaja on toteutettu kovin hyytävästi.

Ei toki sillä, etteikö elokuvassa olisi paljon ongelmallisia elementtejä. Muun muassa salapoliisidekkaria tutkineen feministisen kirjallisuustieteilijä Ewa Plonowska Ziarekin mukaan dekkareissa pyöritellään erilaisia vastakkainasetteluja, joiden valossa normeista poikkeamista rangaistaan. Tämä tehdään kovin selväksi toisen korkeimman oikeuden tullessa murhatuksi pornoa näyttävässä elokuvateatterissa; himosta, halusta ja näkyväksi tehdyksi seksuaalisuudesta rangaistaan kovin vanhatestamentilliseen henkeen kuolemalla.

Mutta suosittelen Pelikaanimuistiota kuitenkin lämpimästi: elokuva kutsuu mukaansa kenties jo kadonneeseen maailmaan, joka on löydettävissä enää vain kahdenkymmenen vuoden takaa, jolloin Wikileaksia ei ollut paljastamassa poliittista juonittelua.

Kuva: MTV 

Alan J. Pakula, Denzel Washington, John Grisham, Julia Roberts, Pelikaanimuistio, Sam Shepard

Nick Brandt: On This Earth, A Shadow Falls
Salon taidemuseo, 17.5. saakka

  

Salon taidemuseon erinomaiseen näyttelyyn kannattaa lähteä kauempaakin.

Yhdysvaltalaisen valokuvaaja Nick Brandtin näyttely Salon taidemuseossa on eläintenystävän sielua koskettava kokemus.

Se on ehkä vahvasti sanottu, mutta käykääpä kokemassa reilut 60 suurta mustavalokuvaa itse. Kuvien pääosissa ovat Itä-Afrikan leijonat, norsut, seeprat ja kirahvit, siis muiden muassa. Muutamaan kuvaan on päässyt puistonvartijoitakin, mutta he ovat kuvissa esittelemässä norsujen salametsästäjien tekemiä tuhoja. Kauniita ja kovin persoonallisen oloisia eläimiä katsellessa ja salametsästäjiä ajatellessa näyttelyvieraan kokema tunteiden kirjo on monipuolinen.

Brandtin valokuvat muistuttavat yhtä aikaa eläinten inhimillisyydestä ja ihmisen eläimellisyydestä. Eläinten sosiaalisuus ja perhesiteet poistavat katsojan silmissä toiseutta niiden ja meidän väliltä. Toisaalta tieto salametsästäjien ja heidän aasialaisten työllistäjiensä toiminnasta saa näyttelyvieraan typertyneen epäuskon valtaan.

Nick Brandtin ammatillinen henkilöhistoria nostaa näyttelyn substanssia vielä pienellä pykälällä. Brandt toimi nimittäin aiemmin erittäin menestyvänä musiikkivideoiden (mm. Michael Jackson, Moby, Jewel) ja mainoselokuvien (mm. Guinness, BMW) ohjaajana. Vierailtuaan Tansaniassa vuonna 1995 Brandt innostui kuitenkin villieläimistä ja niiden suojelusta. Vuodesta 2011 alkaen Brandt on keskittynyt eläinten valokuvaamiseen ja oman eläinsuojelujärjestönsä Big Life Foundationin toiminnan kehittämiseen.

Brandtin valokuvia ei ole ennen nähty Suomessa näyttelynä. Eikä välttämättä nähdä tämän jälkeenkään aivan pian, sillä valokuvat ovat seuraavaksi esillä Tukholmassa ja Moskovassa. Siksi tämän taiteenlajin ystävien on ehdottomasti syytä matkustaa Saloon.
Salon vanhoilla veturitalleilla sijaitseva taidemuseo on upea kulttuurikeidas muutoin niin kohtalon- ja kapitalismin nurjan puolen lyömässä kaupungissa. Brandtin mustavalkokuvat sopivat miljööseen täydellisesti. Jo pelkästään taidemuseon Saloon kannattaa tehdä esimerkiksi lauantaireissu kauempaakin.

Nick Brandtin perustama Big Life Foundation vastustaa villieläinten salametsästystä ja edistää villieläinten luonnonmukaisten elinolosuhteiden suojelua.

Kuvat: Nick Brandt / Salon taidemuseo

Katso lisää

www.salontaidemuseo.fi

Nick Brandt, Salon taidemuseo, valokuva

Evening
La 14.2. klo 17.50 FOX

  

Kauniissa puitteissa kasvaa tragedian siemen.

Loistavan näyttelijäkaartin tähdittämä, Lajos Koltain ohjaama ja Susan Minotin ja Michael Cunninghamin käsikirjoittama Evening on nähdäkseni unohdettu mestariteos, jota voisi kuvailla monilla ylistyssanoilla. Kauniissa ympäristössä kuvattu ja sommitellulla dialogilla varustettu elokuva kietoo mukaansa heti ensimmäisistä minuuteista alkaen. Kesäillat meren rannalla, pittoreskit huvila-ympäristöt, kauniit ihmiset ja hyvä dialogi tuovat mieleen nätisti sommitellut impressionistiset öljyvärityöt.

Elokuva liikkuu kahdessa ajassa. Kuolemaa tekevä Ann (Vanessa Redgrave) muistelee menneisyyttään, kertoen siitä katkelmia tyttärilleen (Toni Collette ja Natasha Richardson). Tyttäret olettavat äitinsä hourailevan. Ann muistelee nuoruutensa kesää, jonka hän vietti ystävättärensä Lila Wittenbornin (Mamie Gummer) varakkaan perheen huvilalla. Valmistaudutaan Lilan häihin, joita Lilan äiti (Glenn Close) järjestelee intohimoisesti. Ann (Claire Danes) tutustuu huvilalla Lilan ystävään, Harrisiin (Patrick Wilson), ja heidän välilleen syntyy romanssi. Pian käy kuitenkin ilmi, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää; idylliset puitteet kätkevät sisäänsä myrkyttyneitä välejä, kateutta ja salattua seksuaalisuutta. Hääpäivän iltana välit kärjistyvät johtaen tragediaan, joka heittää varjonsa kaikkien loppuelämän ylle.

Evening käsittelee monia teemoja oivaltavasti, unohtamatta tiettyjen asioiden kipeyttä. Harva elokuva onnistuu tekemään tämän niinkin kauniissa puitteissa kuin Evening, kuitenkin siten että pahojen asioiden rumuus näkyy. Porvariston hillityn charmin tukahduttava ilmapiiri onnistutaan tuomaan loistavasti esiin merenrantahuvilan kätköistä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että auringonlaskun valaisemat järkyttävät tapahtumat tulisi kuvata jotenkin erityisen rumasti. Rumuus on aistittavissa ilman kuvan synkistämistä, ja tässä elokuvan ilmaisu tavoittaa nähdäkseni jotain arvokasta: rumuus, pahuus ja asioiden lopullisuus ei tarvitse taustakseen harmaata betonia, saati film noirin puitteita. Rumia asioita tapahtuu myös kauniiden kesäiltojen keskellä. Suomalaiselle katsojalle tämä todennäköisesti on hyvin tuttua. Kuinka moni hyvin alkanut juhannus on päättynyt laskuhumalan säestämään soittoon hätäkeskukseen yhden seurueen jäsenistä kadottua järven pinnan alle muutaman metrin päästä rannasta?

Rumien asioiden tapahtuminen kauniissa ympäristössä on kieltämättä eräs kiehtovimpia asioita, joita elokuva tuo esiin. Lilan veljen kuoltua tosin nousee väkisinkin mieleen, että tragedian täytyisi heijastua jotenkin myös kertomuksen henkilöiden elämään. Nyt ainoa mieleen jäävä elementti tragedian voimasta on Glenn Closen ylinäyttelemän äidin kyyneltulva. Elokuva ei missään vaiheessa saavuta esimerkiksi Joyce Carol Oatesin romaaneissaan kuvaamaa keskiluokkaisen idyllin kuoliaaksi halaavaa myrkyllisyyttä, jonka jokainen omakotitalolähiössä kasvanut tunnistaa.

Porvariston hillitty charmi ei missään vaiheessa käänny tunteiden kokemisen hillittömyyden puolelle. Jopa Annin ja Harrisin rakastelukohtaukset on kuvattu kummallisen eleettömästi, jolloin vaikutelmasta puuttuu fyysisyys. Kohtaus on kuin katselisi antiikkimessujen konservointiöljyjä esittelevää uutiskatsausta. En kuitenkaan väitä, että seksikohtausten pitäisi välttämättä olla realistisia tai Eveningin kohdalla poiketa elokuvan yleisesti sommitellusta sävystä. Kovin harva elokuva onnistuu kuvaamaan seksiä realistisesti ja hienkatkuisesti. Edes synkkäsävyisen melankolian mestari Kieslowski ei voinut olla kuvaamatta seksiä romantisoidun, pikkuporvarillisen hunnun lävitse. Tarkemmin miettien, Evening ei välttämättä edes sovellu minkään realistisen kuvaamiseen ilmaisun ja kerronnan ollessa kovin satumaista.

Näyttelijöiden työtä on kuitenkin kehuttava. Mainitsemisen arvoisia ovat erityisesti Redgraven, Colletten ja Richardsonin roolityöt kuoleman odotuksen varjossa. Annin kuolinvuoteen äärellä elokuva onnistuu tarjoamaan palan todellisuutta: äidin kuolema on lohduton, mutta kuuluu elämään. Annin poisnukkumista ei kuvata synkistellen, vaan loogisesti puhtaissa sävyissä elokuvan yleisilmeen mukaan.

Kuva: FOX

Claire Danes, Evening, Lajos Koltai, Natasha Richardson, Toni Collette, Vanessa Redgrave

Charlie St. Cloud
La 14.2. klo 12.25 TV2

  

Aikuistunut teinitähti näyttelee nimiosaa tyhjän sentimentaalisuuden vaivaamassa elokuvassa.

Entisten kansikuvapoikien on tunnetusti hankalaa luoda uraa sen jälkeen, kun kyseinen taho on liian vanha pseudopehmopornoon, jolla Hollywood tekee rutosti rahaa. Tällöin entisistä staroista on enää keltaisen lehdistön lööppien täytteeksi. Milloin Nick Jonas on esitellyt takamustaan James Francon (entinen kansikuvapoika hänkin) uusimmassa elokuvassa, milloin Justin Bieberiä on pyydetty homopornoleffaan. Tällaiset elämänkohtalot ovat monesti samanaikaisesti sekä tahattoman masentavia että passiivis-aggressiivisia tuntemuksia herättäviä sikäli, että kaitselmuksesta pudonneilla rupsahtaneilla myöhäisteineillä on kuitenkin liikaa rahaa.

Zac Efron on kuitenkin onnistunut välttämään edellä kuvatun nyreän kohtalon. Burr Steersin ohjaamassa, Ben Sherwoodin menestysromaaniin perustuvassa elokuvassa Efron esittää Charlie St. Cloudia, merenrantakaupungin hautausmaalla työskentelevää miehenalkua. Charlie on entinen huippupurjehtija, jota painaa edesmenneen pikkuveljen traaginen kuolema. Nuorukainen tutustuu työnsä merkeissä Amanda Crewin esittämään Tess Carrolliin, jonka haaveena on purjehtia yksin maailman ympäri. Heidän välilleen muodostuu suhde, joka kuitenkin saa kolauksen Tessin kadotessa merellä. Charlien on nyt pelastettava Tess ja samaan aikaan vaalittava pikkuveljensä muistoa.

Valkoisen miehen kyyneleet

Yhdysvaltalaista nykyelokuvaa on vaivannut valitettavan usein tyhjä sentimentaalisuus, genrestä riippumatta. Sentimentaalisuus kehystetään yleensä itkua tihertävän valkoisen miehen ympärille, joka on hukassa elämänsä kanssa suhteellisen hyvistä lähtökohdista huolimatta. Eminem tehdastyössä 8 milessa, Clint Eastwood Gran Torinossa sekä Jake Gyllenhaal ja Heath Ledger Brokeback Mountainissa menevät samaan kaanoniin sopuisasti soljuen, eikä Charlie St. Cloud ole poikkeus. Milloin mies suree menetettyä rakasta, milloin rappeutuvaa naapurustoa, kurjaa työtilannetta tai elämää ylipäätään. Charlie puolestaan suree pikkuveljeä, jonka menehtymiseen on osasyyllinen.

Pastellinväristen merimaisemien kehystämässä ympäristössä kyyneleet istuvat kuvaan kuin nenä naamaan. Elokuva ei kuitenkaan onnistu liikuttamaan. Ainakin tällä paljon kulutetulla kotisohvalla nätit ympäristöt ja nätit ihmiset onnistuivat lähinnä herättämään ärtymystä. Kirosanat nousivat monesti huulilleni elokuvan pyöriessä.

Jos elokuvaa pitäisi kuvailla alkoholitermeillä, kuvailisin tätä liian käyneeksi persikkasiideriksi, jota yrittää nauttia syrnikkien ja tyrnikompotin kera, Jarkko Tontin esseekokoelman sivuilla maustettuina. Ei toimi kulinaristisena elämyksenä, saati sitten kotisohvalla television ruudulta sisäistettynä.

Pastellivärejä ja kauhun väristyksiä 

Pastellinvärisiin taustojen ja nättinä liplattavien merivesien lomaan on onnistuttu tunkemaan aimo annos uuskonservatiivista roskaa. Ydinperhe on kiva juttu, etenkin kun sen perään voidaan vollottaa lähes kaksi tuntia aina mollista duuriin. Musikaalista tämä elokuva kävisikin, tosin ilman musiikkia. Millainen on musikaali ilman musiikkia? Vastaus lienee ilmiselvä. Lajina on Disney, mutta toteutustapa liikkuu jossain Omenin uusintaversion tienoilla. Kun pikkuveljen kummitteleva henki muistuttaa lähinnä Omenin demonista pikkupoikaa Damien Thornea toteutustavassa on jotain pahasti pilalla.

En tosin suoraan väitä, etteikö siirapin ystävä voisi saada tästä jotain irti. Tosin siirapinkin olisi parempi maistua joltain, eikä välttämättä näin kuivalta.

 Kuva: TV5

Charlie St. Cloud, sentimentaalisuus, Zac Efron

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Meksikolainen katuruoka on ollut nousussa maailmalla jo pitkään, ja Helsinkiin alkoi nousta paikkoja pari vuotta sitten nopeaa tahtia: muun muassa Cholo, Lucha Loco, Shanghai Cowboy, Ahorita ja Chalupa, joista olin tähän mennessä testannut vain viimeksi mainitun. En ole edes ehtinyt kartoittaa, kuinka monesta on mahdollista saada vegaanisia annoksia.

Olin kuitenkin kuullut paljon hyvää Richard McCormickin (muun muassa Sandron perustaja uudesta Ahorita-ketjusta, jonka Kluuvin ravintola aukesi viime vuoden kesällä. Ystävä kertoi, että Ahoritasta saisi varmasti vegaanisia annoksia, ja hän suositteli paikkaa kovasti. Päätimmekin käydä siellä vaimon kanssa lounaalla viettäessämme yhteistä vapaapäivää Helsingissä.

Kluuvissa ihan Pizzariumin vieressä olevalla ravintolalla on tietoinen food court -ilme. Minua se ei haittaa, kunhan ruoka on hyvää – ja se on itse asiassa lähellä monia esikuvia. Katuruokaahan näissä paikoissa tarjotaan, ja kun tammikuinen Helsinki ei ole kovin hyvä ympäristö katukojuille, Kluuvin käytävä sopii oikein hyvin. Minulle tuli itse asiassa aika paljon mieleen Chipotle New Yorkissa.

Toisin kuin Chalupassa tai vaikka Bar Burritossa, annoksia ei koottu valitsemalla linjastolta päätäyte, lisukkeet ja niin edelleen, vaan vaihtoehdot oli rakennettu valmiiksi päätäytteen varaan. Alkujaan Ahoritassa oli ilmeisesti tarjottu lisukeriisiä ja siellä oli samanlainen kankea systeemi kuin Chalupassa, että useamman tacon annokseen sai vain yhtä päätäytettä eikä lajitelmaa. Nyt systeemistä on onneksi luovuttu, samoin lisukeriisistä. Sen tilalle on tullut combo, johon tulee tacojen lisäksi nachoja ja kolmea dippiä.

Kasvistäytteitä on kaksi, chilillä maustettu tofu sekä seitanin tyylinen ”veef” (joku kertoi, että se olisi Sandron ”fatanin” tyylistä sekoitetta, mutta en osaa sanoa). Koska tavoitteena oli kevyt lounas, tilasin kahden erilaisen tacon annoksen combona, jotta saisin kokeilla kumpaakin täytettä ja dippejä. Minulle ei tullut sellainen olo, että vegaanisena tehtävät annokset olisivat riisuttuja versioita: täytettä tuli runsaasti. Tofun kanssa oli ainakin hauskaa lehtikaalista salaattia, mutta muuten en muista niitä kovin hyvin.

Lisukkeissa oli hyviä makuja ja raikkautta, mutta ne olivat myös ”laatikon ulkopuolelta” – vaikka mukana oli perinteisiä meksikolaisia makuja, oli kokeilevampaakin. Vaimolla esimerkiksi oli omassa tacossaan herkullista punajuurikvinoaa, mutta en tiedä, onko se vegaanista. Päätäytteissä olisi mielestäni paljon parannettavaa, eli niitä pitäisi maustaa rohkeammin ja antaa hieman paistopintaa. Esimerkiksi Chipotlen vegaaninen päätäyte oli reippaasti parempaa. Mutta koska muut maut olivat niin hyviä, tämä ei juuri haitannut. Suosittelen kuitenkin ehdottomasti combon ottamista, sillä nachojen kanssa tulevat dippikastikkeet antavat myös tacoon lisäpotkua. Ilman niitä annos olisi voinut jäädä pliisuksi. Etenkin vihreä tomatillo-kastike oli ihanaa. Suunnittelimme jo tomatillon kasvatuskokeilua puutarhassa.

Ahoritan omat lime- ja vesimelonilimonadit olivat erinomaisia raikkaita ruokajuomia, jotka eivät olleet liian makeita.

Olimme todella tyytyväisiä, ja päätäytteiden ongelmasta huolimatta käyn täällä varmasti uudelleen, etenkin kun paikka on niin kätevällä etäisyydellä rautatieasemasta. Kokonaisuutena ateria ei voita Oulun Coyoacánia, mutta se on ehdottomasti Turun Taco Niton ja Victorian tasoa, joskin hyvin erilaista. Pikaruoaksi tämä on erinomaista ja muillakin kriteereillä menee kevyesti suosituslistalle.

Ahorita
Kluuvi
Helsinki

ma–pe 11–21
la 11–18
su 12–17

Kotisivut

Facebookissa

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki

PÄIVITYS: OMISTAJA VAIHTUNUT JA VEGAANISEN GRILLIRUOAN MYYNTI LOPPUNUT

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Parissa facebook-ryhmässä vaahdottiin taannoin Kalevan ja Petsamon rajalla olevasta huoltamosta, jossa tarjotaan vegaanisia leipiä. Kuulemma huoltamon K-kaupassa olisi myös laaja valikoima vegaanisia tuotteita. Jotenkin oli vaikea uskoa ja sen jälkeen vielä vaikeampi sisäistää – olen asunut noilla kulmilla aikanaan vuosikausia, eikä kasvisruoka tullut huoltamosta ensimmäisenä mieleen. Lähinnä olen tainnut hakea sieltä joskus nuorempana viikonloppuaamuisin pikanuudeleita, sipsiä ja limsaa.

Gastopapu ehti ylistämään leipiä todella nopsasti. Arvelin, että minulta veisi pitkään osua noille kulmille, mutta palatessamme Porista tietyöt ohjasivat meidät suoraan voileipien luo. Kohtalon johdatusta selvästi. Vaimo ja minä kaipasimmekin työevästä.

Tunnelma oli hämmentävä: klassinen asiaankuuluvan aamunuhjuinen huoltamo, jonka tiskillä mainostetaan tofupatonkeja tilauksesta. Muut leivät olivat siltä päivää loppu, mutta patonkia olinkin hakemassa. Kuten jonossa edellä olevakin: sana oli kiirinyt.

Patonki oli yllättävän iso ja kokoonsa nähden mielestäni edullinen (5,30 €). Sisällä oli paksuja viipaleita paistettua marinoitua tofua, kirsikkatomaatteja, rucolaa ja varmaankin itse tehtyä tsatsikia. Leipä oli mehukas ja herkullinen. Tosin täytyy sanoa, että valkosipulia oli todella paljon. Minua se ei haitannut, mutta vaimolle se oli liikaa, etenkin toimistotyöpäivänä.

Olin jo kirjoittanut arvion valmiiksi, kun sain kuulla, että huoltamo oli ottanut valikoimaansa myös vegan warrior -tofupurilaisen sekä tofulla täytetyn kasvispiirakan eli vihiksen – ja kummassakin olisi vegaanista juustoa! Pakkohan siellä oli käydä heti kun tilaisuus tuli eli runsaat pari viikkoa myöhemmin. Tilasin purilaisen sellaisenaan eli ilman ranskalaisia ja juomaa, hinta hieman yli neljä euroa. Ateriankin hinta on edelleen erittäin halpa eli hieman yli kuusi euroa. Purilaisessa oli samaa hyvin paistettua tofua, rucolaa, majoneesia ja patongista tuttua tsatsikia. Täytyy sanoa, että tällä kertaa tsatsikin tymäkkä valkosipulisuus alkoi jo häiritä, vaikka rakastankin valkosipulia. Oikein mukava purilainen tämä siitä huolimatta oli, mutta sitä ei voi suositella, jos on yhtään arka valkosipulille. Tai sitten voi tietysti pyytää tilalle majoneesia.

Hetken arkailtuani totesin, että pakkohan sitä vihistäkin on testata, kun kerran pääsin käymään. Sen valmistumista odotellessamme tutustuimme ruokakauppapuoleen ja hamstrasimme Oatlyn ruoka-fraichea sekä aivan uutta Oatlyn tuorejuustomaista valmistetta, jota en ollut nähnyt missään muualla. Se oli muuten yksi parhaita tämän tyylisiä levitteitä.

Vihis oli järkyttävän halpa, 2,30 €. Ja se oli hyvä. Olen syönyt vihiksiä jonkin verran, ja pidän niistä, mutta ihan minun juttuni ne eivät ole. Tämä oli kuitenkin onnistunut erinomaisesti: majoneesi ja juusto sulautuivat täydellisesti piirakan täytteeseen, ja pinnasta rapea tofu antoi purutuntumaa. Siinä ruokakoomassa olikin mukava matkata kotiin.

EDIT: KORJATTU VUOSILUKU 10. HELMIKUUTA klo 20.55

Neste Kekkosentie
Kekkosentie 23
Tampere

ma–pe 06.30–23
la 08–23
su 09–23

Kotisivut

Facebookissa

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Tampere, Tampere

Kauko Röyhkä, Ville Haapasalo, Juha Metso
”Et muuten tätäkään usko…” – Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä
Docendo 2014
216 s.

  

Ville Haapasalon elämäntarinan toinen osa on sisällöltään kiinnostava, mutta muodoltaan edelleen toimimaton julkaisu.

Näyttelijä Ville Haapasalo on kokenut Venäjän niin eri tavoin kuin yksikään muu suomalainen, että juttua on riittänyt toiseenkin kirjaan. Tekijöinä ovat jälleen muusikko-kirjailija Kauko Röyhkä ja valokuvaaja Juha Metso, jotka kokosivat Haapasalon haastatteluista ja kuvista opuksen ”Et kuitenkaan usko…” – Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä syksyksi 2013. Kakkoskirja jatkaa kronologisesti siitä, mihin ykkösessä jäätiin, 2000-luvun puolelle.

Docendo-kustantamon kirjojen fyysistä muotoa on pakko ihmetellä. Haapasalo-kirjat, kuten myös Arman Alizadista viime syksynä ilmestynyt Armanin maailma, ovat kovakantisia, ulottuvuuksiltaan melko kookkaita ja neliskanttisia teoksia. Paperi on paksua ja taitossa on annettu tilaa Metson paljonpuhuville valokuville. Kirjat muistuttavat muodoltaan vahvasti perinteistä kahvipöytä-kirjallisuutta, seurustelun ohessa selailtavia julkaisuja, jotka eivät sen erityisemmin vaadi lukijaltaan paneutumista. Vaikeaa se olisi muutenkin, sillä opukset ovat niin raskaita, etteivät ne kulje kätevästi mukana mihinkään tai sovi sänkyyn iltalukemiseksi.

Kirjoissa sisältö ja toteutus eivät kohtaa. Sekä Haapasalon että Alizadin kiinnostava tarinointi suorastaan vaatii mukanakuljetettavuutta samassa hengessä kuin miehet kertoilevat Röyhkälle kokemuksistaan. Olisi mahtavaa, jos voisi vetäistä bussissa tai junassa istuessa esiin ”Et muuten tätäkään usko” -pokkarin ja kommentoida lukiessa sen juttuja vieruskaverille. Tai ylipäätään lukea kirjaa luontevasti muuallakin kuin pöydän ääressä.

Ainoa osuus, mitä kirjojen muoto, koko ja paperin laatu palvelee, on kuvitus. Ja sen Metson valokuvat kyllä ansaitsevatkin. Haapasalo-kirjat kannattaakin lukea tai selata läpi kahdella tapaa: valokuvateoksina ja haastattelulitterointeina. Valokuvat muodostavat tekstin rinnalle oman, tarkkanäköisen taideteoksen, joka kertoo Haapasalosta enemmän kuin yksikään Röyhkän mukahuolimattomasti heittämä ihmettely Haapasalon ”merkillisestä” persoonasta.

On sääli, että Haapasalon ympärille on rakennettu etenkin iltapäivälehdistössä niin vahva myytti ainutlaatuisesta pipopäisestä Venäjän-valloittajasta, jonka jutuista saa aina takuuvarmasti lööpin hiljaisena uutispäivänä. Haapasalon jutut varmasti kuulostavat kummallisilta, jos niitä ei yritäkään asettaa minkäänlaiseen kontekstiin venäläisen kulttuurin suhteen, vaan ajattelee Haapasalon käyneen satumaisessa mikä-mikä-maassa, jossa on totta vain toinen puoli.

Mutta jos on edes jotenkin kiinnostunut naapurimaan poliittisesta ja historiallisesta tilanteesta, tarjoavat tarinat ja kokemukset vastauksia kysymyksiin, joita kuka tahansa suomalainen saattaa tykönään pohtia: miksi Venäjä on sellainen kuin se on ja miksi venäläisten toimintatavat vaikuttavat joskus ulospäin epäloogisilta. Tai miksi joskus on järkevämpää antaa shamaanin hoitaa homma sen sijaan, että kävisi lääkärin luona.

Tässä arviossa on turha toistella viime syksynä kirjasta poimittuja, lehdistössä näkyneitä juttuja siitä, ketä kaikkia Haapasalo Venäjällä tuntee, kenen kanssa tekee bisnestä tai kuinka lähellä hänen terveytensä romuttuminen oli, kun hän osallistui mediamogulien kontrolloimaan julkkisten jäätanssikilpailuun. Sekalaisten, lyhyisiin lukuihin jaoteltujen kokemusten keskellä piirtyy varsin tarkka kuva suomalaismiehestä, joka on tyypillisesti kova tekemään töitä ja tottelemaan palkanmaksajaa, mutta toisaalta myös ymmärtää vuosien saatossa oman arvonsa eikä enää hypi kenen tahansa pillin mukaan, etenkään perheensä kustannuksella.

Kirjan sisälle on kirjoitettu parikin eri kehystarinaa. Tärkein niistä on tietysti Ville Haapasalo itse ja on harmillista, että pääasialta viedään pois huomiota heittelemällä mukaan muitakin henkilöhahmoja ”Villen” ja ”Kaukon” lisäksi. Sekä Röyhkän vaimon Olgan että Juha Metson kysymykset ja heitot hyppäävät muuten kahden hengen dialogimuotoisesta tekstistä harmillisesti esiin, kuten myös Röyhkän omat kokemukset georgialaisista ravintoloista haastattelujen teon ohella. Kustannustoimittaja tuntuu tässä menneen helpoimman kautta ja jättäneen tekstiin mukaan kaiken, mitä Röyhkä on kirjoittanut sivunootteineen. Sekava tekstin juoksutus ja taitto joissain luvuissa ei sanottavasti auta asiaa.

Lyhyesti: Ville Haapasalo olisi ansainnut paremmin toimitetun kirjan. Röyhkän rento, keskusteleva haastattelutekniikka toimii hyvin ja Metso on päässyt kameransa kanssa tilanteisiin, joita eivät päähenkilön lisäksi muut ole kokeneet. Yksittäiset hienoudet eivät vain kohtaa muodossa, joka tekee karhunpalveluksen kaikille osapuolille, myös lukijalleen.

Juha Metso, kahvipöytä-kirja, Kauko Röyhkä, Venäjä, Ville Haapasalo

Helsinkiläinen dokumenttielokuvan festivaali DocPoint tarjoilee tiistaista 27. tammikuuta alkaen kuuden päivän ajan erilaisia näkökulmia maailmaan. Sylvin tiimi löysi aiheiden joukosta muun muassa riehakasta poppia kotimaasta ja yhteiskunnallista syrjintää naapurista.  

PMMP – Tässä elämä on

(Suomi 2014)
O: Arto Tuohimaa

  

Dokumentti alkaa energisellä Matoja-biisin tykityksellä PMMP:n viimeiseltä keikalta Helsingin Jäähallista 27. lokakuuta 2013. Sen jälkeen kuljetaan lavan taakse jäähyväisten haikeisiin tunnelmiin.

Arto Tuohimaan ohjaama dokumenttielokuva PMMP – Tässä elämä on on kaikkea sitä mitä PMMP oli – villi, energinen, raju, rujo, kaunis, riehakas ja haikea. Tämän enemmän bändin näköistä dokumenttia tuskin olisi voinut tehdä.

PMMP:n matkassa kuljetaan keikkabussiin, lavan taakse, vanhainkotiin, bileisiin, Suomenlinnaan Matkalaulu-kokoelmalevyn äänityssessioihin, Rautalammin mökin kiireettömyyteen. Runsas aineisto etenkin bändin kahdelta viimeiseltä vuodelta on niputettu taitavasti 85 minuuttiin. Kai Ansion hieno leikkaus viimeistelee elokuvan näyttäväksi kokonaisuudeksi.

Dokumentista välittyy bändin jäsenten välinen ystävyys, toisistaan tykkääminen, yhdessä olemisen ja tekemisen rentous ja luomisesta riemastuminen. Muusikot ovat kasvaneet yhdessä, ja lopulta lapset kulkevat ajoittain mukana keikkabussissa.

Kiertue-elämää ja meneviä keikkapätkiä rikkovat kontrastina bändin jäsenten jälkikäteen tehdyt haastattelut pelkistetyssä ympäristössä viinilasillisen äärellä. Haastatteluissa Paula Vesala kertoo kansanmusiikkitaustastaan ja sanookin, että PMMP:n aluksi saaneissa ”Värttinä helvetistä” -vertailuissa on paljon perää. Kansanmusiikin maailma kuultaa selkeästi joidenkin Vesalan tekstien läpi.

Miksi PMMP sitten lopetti ollessaan huipulla? Vesalan vastaus on, että oli mahdotonta jatkaakaan. Että lopulta työ olisi voinut pilata ystävyyden, jos olisi alettu yhdessä kompuroida. Ja ”kaiken krumeluuripuheen alla, on se ottanutkin paljon”. Tätäkin puolta dokumentti sivuaa, menestystä ei pelkästään hehkuteta. Mira Luoti vastaa, että lopullinen päätös lopettamisesta oli huojentava.

Dokumentin ensiesitys on Helsingissä DocPoint-festareilla. Hienon dokumentin matkan soisi jatkuvan laajempaankin levitykseen.
Susanna Karhapää

Perjantai 30.1.Maxim 1 klo 20:45 (loppuunmyyty)
Sunnuntai 1.2. Kinopalatsi 1 klo 20:30 (loppuunmyyty)
Mahdollisista lisäesityksistä kerrotaan elokuvan FB-sivulla.

Looking for Light: Jane Brown 

(Iso-Britannia, Irlanti 2014)
O: Michael Whyte, Luke Dodd

  

Näen huoneen. Punotun korin ja kameroita. Filmirullat hyllyllä. Olen valokuvaajan olohuoneessa. Kuvaaja Jane Brown, nyt jo harmaahapsinen mummo, istuu nojatuolissaan, silittää kissaa. Miettii.

Seuraavaksi näen valokuvia. Mustavalkoisia potretteja kirjailijoista, näyttelijöistä, lapsista. Tunnistan useimmat kasvot. Nuori John Lennon, vanha kuningatar Elisabeth II, poptähtiä ja kirjailijoita.

Valokuvaaja Jane Brown työskenteli koko uransa The Observer -lehdessä. 1925 syntynyt Brown oli avioton lapsi, joka etsi koko lapsuutensa ja nuoruutensa kotia eri sukulaisten luota. Pienikokoinen, aina moitteettomasti hameeseen ja hattuun pukeutunut nainen löysi viimein kotinsa yläluokkaisen sanomalehden toimituksesta, eikä edes myöhemmin kasvanut oma perhe saanut häntä pysymään pois toimituksesta.

Ohjaajat Michael Whyte ja Luke Dodd ovat tavoittaneet dokumenttiinsa jotain samaa, mitä löytyy Brownin valokuvista. Hitaat kohtaukset ikään kuin jatkavat Brownin valokuvien hetkiä. Kollegoiden ja kuvattavien haastattelut valottavat Brownin työskentelytapaa ja persoonaa. Kuvaajan omat haastattelut käsittelevät enemmän hänen perhetaustaansa ja kodin etsintää. Yhdessä nämä piirtävät henkilökuvan naisesta, joka todellakin tutki ihmisiä kamerallaan. “Ah, yes, there you are”, Brown useasti lausahti, kun näki kameran etsimestä jotain todellista.

Dokumentti näyttää pääosin lehtikuvan kulta-ajan, 1960- ja 70-luvun parhaimpia henkilökuvia ja selittää Brownin työtapoja. The Observer -lehden historiaa ei käsitellä juurikaan, mutta katsoja saa käsityksen vanhanaikaisesta, tiukasti luokkajakoisesta toimituksesta. Niinpä onkin mielenkiintoista kuulla, miten Brown, nainen ja valokuvaaja, toimituksen silmissä toisen luokan kansalainen, vakiinnutti korkean asemansa lehdesssä.

Rauhallisesta tahdistaan huolimatta Looking for Light: Jane Brown pitää otteessaan. Valokuvaaminen ei tarvitse olla katsojan lempiharrastus ymmärtääkseen, mistä elokuvassa puhutaan. Enemmän kuin valokuvaamista elokuva käsittelee jatkuvaa etsintää. Brownin etsiessä itseään hän löysi monia muita, ja vangitsi heidät valokuviinsa.
Riitta Supperi 

Lauantai 31.1. Kinopalatsi 6 klo 19.15

Messi

(Espanja 2014)
O: Alex de la Iglesia 

  

Argentiinan maajoukkueen, FC Barcelonan ja koko jalkapalloa seuraavan maailman kirkkain tähti Lionel Messi on 28-vuotias. Hänet on valittu neljästi maailman parhaaksi pelaajaksi. Hän on voittanut kolme kertaa Mestarien liigan ja neljä kertaa sen maalikuninkuuden.

Alex de la Iglesian dokumentti on rakennettu varsin erikoisella tavalla. Joukko Messin perheenjäseniä, valmentajia ja pelikavereita on kutsuttu ravintolaillalliselle keskustelemaan Messin jalkapallourasta. Ja nimenomaan vain siitä. Kentän ulkopuoliseen elämään mennään vain alaikäisen Messin tekoja ja kirjaimellisia kasvukipuja seuratessa. Aikuisiän Messi näyttäytyy dokumentissa kuin stadionilla asuvana jalkapallojumalana. Tavallista miestä perheensä kanssa, ostoksilla tai vaikkapa verottajan kanssa kiistelemässä ei näytetä lainkaan.

Itse päähenkilö esiintyy vain arkistopätkillä, joita riittää aivan pikkupojasta aina nykyhetkeen saakka. Mielenkiintoisinta antia on kun Javier Mascherano, Andres Iniesta ja Gerard Pique muistelevat yhteistä taivalta ja maaleja Real Madridin ja Chelsean verkkoon.

Maradonastakin puhutaan paljon, tietenkin, kuten Messin uralla on aina puhuttu. Kuuluisat kädellä tehdyt maalitkin ovat aivan identtiset. Aivan viime vuosien aikana vertailuja ei enää yleensä ole kuultu. Asiantuntijat ovat lähes yksimielisiä siitä, että Messi on noussut Maradonan ohi. Hän on kaikkien aikojen paras pelaaja.

Argentiinan ja Barcelonan ystäville dokumentti on todellinen must-see. Elokuva tarjoilee paketin erittäin kiinnostavaa arkistomateriaalia ja syventää tämän julkisuudesta hyvin tutun mutta persoonana hieman etäisen miehen henkilökuvaa melkoisesti. Vaikka jalkapalloelämän ulkopuolista Messiä ei käsitelläkään, antaa dokumentti kuitenkin selvän vastauksen siihen, miten ja mistä tämä jalkapalloilmiö ilmestyi huipulle.
Jukka Vuorio 

Torstai 29.1. Savoy klo 19.00
Sunnuntai 1.2. Savoy klo 16.30

Matka minuksi

(Suomi 2014)
O: Mina Laamo

  

Mina Laamon kaunis dokumentti Matka minuksi seuraa kolmen nuoren bloggaajan matkaa kohti minuutta, identiteetin ääriviivoja.

Dokumentti valottaa kolmen eri puolilla Suomea asuvan nuoren naisen elämää blogimerkintöjen kaltaisesti – intiimisti, mutta heitä kunnioittaen. Äänen saavat Laura, Juulia ja Elli.

Laura pitää päiväkirjamaista blogia ajatuksistaan ja havainnoistaan. Hänelle blogi on yhteyden luomista muihin ihmisiin, yksinäisyyden helpottumista.

Juulia kirjoittaa suosittua muoti- ja kauneusblogia Indiedays-portaalin alla. Suloisen ja värikkään pinnan alla hän on kuitenkin bloggaajien tapaamisissa ulkopuolisuutta ja epämukavuutta kokeva, ujo tyttö. Juulialle satelee päivittäin tuotenäytteitä eri yrityksiltä. Välillä Juulia joutuu naamioimaan lahjuksina saatujen tuotteiden mainonnan arkisiksi blogimerkinnöiksi.

Elli on lopettanut anoreksiaan keskittyvän bloginsa kirjoittamisen, sillä hän on toipumassa syömishäiriöstä. Blogi ylläpiti anorektikon identiteettiä. Vielä parantuessaankin Elli kaipaa sitä, vaikka toisaalta katuu että blogia koskaan pitikään. Hän kertoo äidilleen, kuinka ”halusi riisua kaiken pois, kaiken pahan ja likaisen. Kaikki mikä oli luiden ympärillä oli likaista”. Ellin ja hänen äitinsä väliset keskustelut ovat dokumentin parasta antia.

Frid & Fridin musiikki sitoo elokuvan runolliset kuvat metaforiksi kerrontaan. Dokumentin kuvista välittyy elämän haikeus, keskeneräisyys, pysähtyneisyys, pienten hetkien kauneus. Ne ilmentävät alituisesti liikkuvien minuuden ääriviivojen hakemista, hahmottamista.

Dokumentista välittyy myös liikuttavasti se, kuinka nuoret hakevat tukea ja turvaa toisesta – äidistä, poikaystävästä, terapeutista. Nuorten matka minuuteen on rimpuilua, hapuilua, ääriviivojen hakemista. Itsen löytämistä ja kadottamista jälleen.

Nuoret ovat niin kiinnostavia ja heidän matkansa niin kauniisti kuvattu, että dokumentin ei haluaisi loppuvan. Ohjaaja on päässyt nuoria todella lähelle. Heidän tarinansa saa Mina Laamon dokumentissa erityisen koskettavan muodon.
Susanna Karhapää

Tiistai 27.1.Maxim 2 klo 21:00
Lauantai 31.1.Kinopalatsi 6 klo 11:00

Children 404 ja Victory Day

(Venäjä 2014)
O: Askold Kurov & Pavel Loparev (Children 404), Alina Rudnitskaja (Victory Day/Den Podeby)

Children 404:

  

Victory Day:

  

Sekä Askold Kurovin ja Pavel Loparevin Children 404 että Alina Rudniskajan Victory Day käsittelevät homopropagandalain jälkeisiä seurauksia Venäjällä. Presidentti Vladimir Putin allekirjoitti vuonna 2013 lastensuojelulakiin muutoksen, joka kieltää ”muiden kuin perinteisten seksuaalisuhteiden propagoinnin alaikäisille”.

Laki on muuttanut ilmapiirin Venäjällä entistä kielteisemmäksi seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Syrjinnästä ja homofobiasta on tullut laillista. Samalla se on pakottanut LGBT-aktivistit kampanjoimaan avoimemmin.

Molemmat dokumentit ovat paikoitellen todella ahdistavaa katsottavaa. On järkyttävää seurata, kuinka Venäjällä vaikutusvaltaiset poliitikot ja journalistit selittävät televisiossa, että jos homoseksuaali kuolisi onnettomuudessa, hänen sydämensä tulisi polttaa eikä käyttää elinsiirrossa ihmishengen pelastamiseen. Vanhemmat hylkäävät nuoria kadulle, monia hakataan ja nimitellään koulussa, heidän päälleen syljetään. Nuoret kertovat psykologien ja opettajien puhuvan homoseksuaalisuuden luonnottomuudesta.

Children 404 -dokumentti on saanut nimensä Elena Klimovan perustamasta nettiprojektista Children 404. Ensimmäisenä vuonna ryhmään liittyi 22 000 jäsentä ja 1 364 teini-ikäistä on anonyymisti kertonut ryhmässä tarinansa. Ryhmään voi postata kuvansa ja tarinansa (kuvasta peitetään silmät nuorten suojelemiseksi).

Numero 404 viittaa Internet-sivuun, jota ei löydy (Error 404 – Page not found). Sivusto tarjoaakin äänen lapsille, joista vaietaan ja jotka elävät piilossa ja salaten olennaisen puolen itseään. Elena Klimova joutui itse irtisanotuksi työstään journalistina, samoin hänen 10 vuotta lehdessä työskennellyt tyttöystävänsä, kun heidän suhteensa tuli ilmi. Dokumentin aikana Klimovaa vastaan nostetaan syyte homopropagandalain rikkomisesta, mutta lopputekstien mukaan kanne hylättiin myöhemmin.

Children 404 -dokumentissa tutustutaan myös nuoreen Victoriin. Hänellä on todella hyvä perhe, joka hyväksyy hänet sellaisena kuin hän on, aina isovanhempia myöten. Victor uskoo kuitenkin paremman tulevaisuuden odottavan Kanadassa, jonne hän on lähdössä opiskelemaan. Toisessa päässä on toivo, hentoinen sateenkaari taivaalla, rakkauden löytämisen mahdollisuus ja se, että Klimovan kaltaiset aktivistit eivät kaikki pakene Venäjältä.

Lyhytdokumentti Victory Dayssa toukokuun 9. päivän asevoimien rauhaa ja vapautta ylistävä paraati raikuu taustalla, kun samaa sukupuolta edustavat parit kertovat kotinsa turvassa elämästään, menetetyistä työpaikoista, peloistaan siinä tapauksessa, että kumppanille sattuisi jotain. Dokumentissa näytetään myös pätkiä valtaapitävien käsittämättömän homofobisista puheista, joille kansa aplodeeraa.

Kadulla LGBT-aktivistit ja suuri joukko lain kannattajia ottavat yhteen. Ristiriita paraatin ja pariskuntien kohtaaman syrjinnän välillä on valtava.
Susanna Karhapää

Tiistai 27.1.Maxim 1 klo 18.00: Children 404 ja Victory Day
Perjantai 30.1. Kinopalatsi 6 klo 15.30: Children 404
Sunnuntai 1.2. Kinopalatsi 6 klo 11.00: Victory Day, Moments of Silence ja Kulta-aika

Kleine Monster
Zodiak – Uuden tanssin keskus, Kiltit ihmiset
Esitykset 21.–29.1.2015

  

Kleine Monster luo yhteyden sisäiseen naishirviöön

Painajaismaisen äänimaailman noustessa kaivautuu pehmolelukasoista esiin naisia. Pinkit prinsessaleikit vinksahtavat välillä väkivallan puolelle. Jotenkin tekisi mieli tällä taikasauvalla räimäistä kaveria naamaan, ihan vähän.

Onko ookoo, jos vahingossa puukottaa miestään kesken ruoanlaiton? Tai miettii puukottavansa? Ei kai haittaa, jos menee hermo, kun asiat eivät tapahdu heti ja nyt? Tai jos vähän huutaa eksän ja sen uuden postilaatikosta sisään? Nämä arkipäivän pikku hirviöteot tuntuvat varsin mahdollisilta.

Jenni Kivelän Kleine Monster ammentaa kuvataiteilija Stiina Saariston groteskeista omakuvista. Näyttämöllä neljä naista näyttää eteen ja sanoo ääneen niitä aggression, häpeän ja himon tunteita, joita on helppo tuntea, mutta vaikea tunnustaa. Pelkkä ajatus huonosta käytöksestä vähän nolostuttaa ja toisaalta tuntuu kihelmöivän ihanalta.

Kivelän liikekieli on tarkkaa, yksinkertaista ja tunnistettavaa, viehätyn erityisesti rivojen ja rumien eleiden kääntymisestä tanssiksi. Esiintyjät Jonna Eiskonen, Niina Hosiasluoma, Kristiina Viiala ja Soile Voima ovat jokanaisia, helposti samastuttavia.

Kun katsomossa hörähdetään kollektiivisesti jollekin arjen hirviömäisyydelle, puuskahtaa edessäni istuva nainen ”ei noissa teksteissä ole mitään koomista!”. Ei niin ja onpas. Nauru purskahtaa juuri siitä, että niin monet synnit osuvat suoraan hermoon. Olen minäkin ollut paskapää, ajatellut rumia muista ihmisistä, sanonut yhtä ja tarkoittanut toista.

Esitys pitää peiliä silmän ja ennen muuta ajatuksen korkeudella, ei tulkitse eikä analysoi, vaan jättää pohdinnan katsojalle. Hilpeän kuoren alta paljastuu salaviisaita ja veitsenteräviä huomioita.

Konsepti, koreografia, ohjaus: Jenni Kivelä Esiintyjät: Jonna Eiskonen, Niina Hosiasluoma, Kristiina Viiala, Soile Voima Dramaturgia: Eira Virekoski Äänisuunnittelu: Johanna Storm Valosuunnittelu: Pekka Pitkänen Pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila Tekstit: työryhmä Tuotanto: Zodiak – Uuden tanssin keskus, Kiltit ihmiset Residenssituki: Dansens Hus Stockholm

Esityskuva: Marko Mäkinen

Kleine Monster, Uuden tanssin keskus, Zodiak

Akse Pettersson rinnastaa uusimmassa näytelmässään villin lännen kuvaston tämän päivän suorituspaineisiin.

Von Krahl -teatterin Black Boxissa Tallinnassa haisee vahvasti teollinen puutuote. Kuidas võideti lääs -näytelmän lavastus on iso vaneripuulaatikko, valaistus kirkas ja se haju – se on voimakas.

”Lavasteissa on käytetty Virossa yleistä OSB-vaneria. Täällä se on halpaa toisin kuin Suomessa. OSB tunnetaan muuten myös ns. Amerikan vanerina”, kertoo lavastaja Jaakko Pietiläinen.

Mikä olisikaan sen sopivampaa teatterikappaleeseen, jonka ytimessä on villin lännen mytologian peruskuvasto. Näyttämöllä nähdään lehmipoikia ja -tyttöjä, tuikea kostaja, mystinen muukalainen, kultakaivoksen tiukka palkanlaskija. Muu lavastus tulee ja menee näyttelijöiden mukana, mutta vanerihuone pysyy.

Kuidas võideti lääs on ohjaaja Akse Petterssonin uusin teos, joka on syntynyt yhdessä Von Krahlin näyttelijöiden kanssa. Mukana on lavastaja Pietiläisen lisäksi kolmaskin suomalainen, Teatteri Takomon näyttelijä Joonas Heikkinen.

Näytelmän tekeminen oli molemmille osapuolille helppoa, sillä Petterssonin käyttämä ryhmätyöskentelyn ja improvisoinnin metodi on myös Von Krahlin ytimessä.

”Meillä on harvoin mitään tiettyä tekstiä alussa, alamme vain improvisoida jonkun teeman ympärillä”, näyttelijä Ragne Veensalu kertoo.

”Aksen kanssa kaikki oli jotenkin helppoa alusta asti, sääntöjä ei tarvinnut hakea kovin kauaa”, Ott Kartau täsmentää.

”Jossain vaiheessa jopa vähän pelotti, kun kaikki oli niin hyvin”, Ragne naurahtaa.

”Niin, odotimme vain romahdusta!” Ott täydentää, mutta vakavoituu sitten: ”Ero olisi suurempi, jos työskentelisimme toisessa virolaisessa teatterissa. Me olemme kuitenkin tehneet töitä aiemmin [suomalaisen ohjaajan] Kristian Smedsinkin kanssa.”

Improvisointi ei tietenkään tarkoita, että ohjaaja Pettersson olisi tullut ensimmäisiin harjoituksiin tyhjin käsin.

”Teen paljon ennakkotyötä. Hylkään paljon valmiita ideoita ja kohtauksia, kun harjoitukset alkaa”, Akse kertoo.

”Valmiiksi mietitty kohtaus on mielestäni tärkeämpi asia kuin valmis dialogi, koska dialogille voi tehdä mitä vain. Useimmiten mulla on lähtötilanne tai idea, kuten tehdään ihmisestä hevonen. Se miten se tehdään, ratkaistaan harjoituksissa. Yleensä toteutustapa on ilmiselvä.”

”Kauheasti jää käyttämättä ideoita, jotka päätyy kohtausten hautuumaalle. Mutta kierrätän paljon. Tästä näytelmästä hylätty kohtaus saattaa päätyä keskeiseksi johonkin toiseen. Hylkäämistä ja kierrätystä tapahtuu etenkin tämmöisessä työskentelytavassa.”

Seuraava projekti on jo valmistella, mutta siitä ei voi vielä puhua. Luvassa on kuitenkin jo tuttuun Akse Petterssonin tapaan jotain muuta kuin päivänpolttavaa asiaa.

”Jätän tuoreet uutiset muille medioille, ne tekevät sen paremmin. Olen tykästynyt viime vuosina isoihin teemoihin, koska ne usein ohjaavat arkea, vaikka näyttäytyvätkin pienissä asioissa. Mietitään vaikka vapautta, rakkautta ja haluamista”, Akse väläyttää.

Kuidas võideti lääs on ennakkonäytännön perusteella nimenomaan viihdyttävä näytelmä ja mainoksissa se lokeroidaankin komediaksi. Alussa kuullaan pitkä, vakava monologi Jim Ashilevin tulkitsemana, mutta sen jälkeen meno on melkoisen hapokasta ja hilpeää. Hektisten kohtausten lomassa nähdään muun muassa se ohjaajan lupaama mieshevonen ja esitetään kuusi tapaa saada sydänkohtaus.

Viihteen avulla käsitellään silti isoja aiheita, kuten tulonjaon epäoikeudenmukaisuutta, erilaisuuden sietämistä ja teatterin tekemisen koko prosessia. Joonas Heikkisen kautta lavalla on läsnä pieni veljeskansojen välinen jännite.

Siihen, kuinka länsi lopulta valloitettiin, ei nähdä suoraa vastausta, mutta ajattelemisen aihetta Von Krahlin tekijät jälleen tarjoavat. Amerikan vanerin tuoksu pysyy hajumuistissa vielä pitkään kotimatkan jälkeenkin.

Kuidas võideti lääs/How the West Was Won
30.1.–14.2.2015
Von Krahli Teater, Rataskaevu 10, Tallinna
www.vonkrahl.ee

Akse Pettersson, Kuidas võideti lääs, Ott Kartau, Ragne Veensalu, Tallinna, Von Krahl