Kategoria: Elämäntapa

26.6.2015 Kuudes linja, Helsinki

Ensimmäistä kertaa Suomessa vieraillut amerikkalaisartisti Ssion hypnotisoi tanssikansan ja herätti levottomia ajatuksia kuumalla lava-aktillaan.

Vääntäydyin kiireisen tuhannen tapahtuman perjantain päätteeksi FAG YOU! 10 Years –juhlaklubille Kuudennelle linjalle. FAG YOU! on järjestänyt kymmenen vuoden ajan Helsingissä vaihtoehtoisia, punkahtavia DIY-henkisiä homoklubi-iltojaan, mutta nyt on päätetty laittaa pillit pussiin. Oli siis viimeisen tanssin aika!

10-vuotisbileet olivat osa Pride Helsinki 2015 -tapahtumakatrasta. FAG YOU! tarjoili Pride-juhlijoille upean musiikillisen kattauksen. Luvassa oli kaksi livekeikkaa, ensimmäistä kertaa Suomeen esiintymään saatu amerikkalainen Ssion ja suomalaisartisti Iisa sekä loistavat dj:t Erkko, Makelove, Pietari ja Peijakas! –tiimi sekä FAG YOU:n omat tanssittajat DJ Shoplifter ja Janne X. Juhlan kunniaksi oli tarjolla myös FAG YOU! 10 Years –zinejä, johon oli kerätty kuvakollaaseja vuosien varrella järjestetyistä klubi-illoista.

Ehdin paikalle vasta Iisan lopetellessa akustista settiään, mutta sopivasti Erkon herkkujen pariin. Ssionin keikan jo hurjasti jännittäessä ja Annien Heartbeatin soidessa sydämeni jyskytti kahta kauemmin. Juuri oikea tiskijukka lämmittelemässä Kutosen humuttelijoita Ssion-shown pyörteisiin!

Kello kävi jo yhtä, kunnes lavalla alkoi tapahtumaan. Ssion, Ssion, Ssion! Mikä ilmestys tuo monilahjakas amerikkalaisartisti Ssion eli Cody Critcheloe olikaan. Saapuessaan lavalle hän nappasi yleisönsä välittömästi hekumoivaan otteeseensa.

Luvassa oli reilun tunnin mittainen show, joka piti musiikillisesti sisällään niin hyppäyksiä 90-luvun teknobileisiin, kuin 2000-luvun kuumia diskoklubitunnelmia. Ssion on palannut musiikillisesti takaisin alkuaikojensa punkahtavaan menoon, jonka antia oli myös keikalla tarjolla juuri sopivissa määrin. Musiikkia tukivat silmiä hivelevät taustavisuaalit, jotka sulautuivat hyvin Ssionin habitukseen. Ketterä Ssion hyppelehti ja tanssaili viehkosti ympäri intiimiä lavaa, kuin supertrendikkääksi stailattu Chippendales-hurmuri konsanaan. Upeaa liikehdintää, vetoavaa energiaa. Keikka oli kokonaisvaltainen, visuaalisesti viehättävä taideteos. ”Voi olisinpa homomies, niin kävisin keikan jälkeen vikittelytouhuihin…”, huomasin ajattelevani.

Erityisesti muutamat vuonna 2012 ilmestyneeltä albumilta Bent esitetyt biisit imaisivat minut tiukkaan syleilyynsä. Koko maailmani järisi, kun kappaleen Earthquake sulosoinnut kajahtivat ilmoille. Rakkautta tekivät aisteilleni myös mestariteokset Luvvbazaar, Psy-Chic ja My Love Grows In The Dark. Toki tuoreen tuotantonsa hittibiisi Marc & Me lyriikkoineen tenhoaa: ”I’m gonna marry that whore”. Kaunista.

Showsta sekaisin mennyt yleisö olisi takuulla seonnut ilman Ssionin kehotuksiakin.

Jaa:

Leoš Janáček: Ovela Kettu
Kansallisooppera
Jäljellä olevat näytökset: 28.2, 6.3., 18.3., 20.3.

  

Visuaalista herkuttelua luonnon äärellä.

Olen käynyt oopperassa varsin vähän, mutta Ovela Kettu vaikutti jo siitä näkemieni kuvien perusteella niin houkuttelevalta ja omaleimaiselta, että sitä oli yksinkertaisesti mahdoton sivuuttaa. Huomasin ihailemani kuvittajan ja muotoilijan Klaus Haapaniemen toimineen oopperan visualisoijana mikä herätti myös uteliaisuuteni.

Ovelan Ketun ohjauksen ja koreografian takana ovat työpari Immo Karaman ja Fabian Posca. Musiikin oopperaan on säveltänyt tšekkiläinen Leoš Janáček jota pidetään yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä oopperasäveltäjistä. Rooleissa nähdään ja kuullaan yli kahtakymmentä laulajaa!

Ovela Kettu pitää sisällään toinen toistaan lumoavampia eläinhahmoja; kettuja, koiran, hyttysen, helmikanan, närhen ja sammakon näin muutamia mainitakseni. En muista aiemmin nähneeni näin leikitellen ja karnevalistisessa hengessä toteutettuja eläinhahmoja. Ne luovat oopperan lavalle aivan omanlaisensa tunnelman. Kaikki eläimet eivät ole aivan tunnistettavissa, joten on hauskaa arvella mistä olennosta on kulloinkin kyse.

Myös näytelmän ihmishahmojen puvustus ansaitsee kiitoksen tyylikkäästä ja mieleenpainuvasta lavastuksesta puhumattakaan. Ovelaa Kettua on moitittu hämärästä valaistuksesta, joka hetkittäin vaikuttaa siihen, ettei pukujen väriloisto pääse lavalla täysiin oikeuksiinsa. Itse en kuitenkaan kaivannut kirkkaampaa valaistusta, sillä lavasteiden hämyisyys luo oopperan henkeen sopivaa unenomaisuuden ja epätodellisuuden tuntua. Hämärässä valaistuksessa eläinhahmot luovatkin hetkittäin ympärilleen eräänlaisen metamorfoosin lumouksen ja näyttävät tyylitellyistä puvuistaan huolimatta lähes oikeilta eläimiltä.

Ovelan Ketun tarina on varsin yksinkertainen. Oopperan alussa metsänvartija vangitsee nuoren ketun, joka joutuu tahtomattaan osaksi ihmisten maailmaa. Ihmisille sattuu ja tapahtuu. Lopulta kettukin kohtaa rakkauden, pariutuu ja saa pentuja. Etenkin kettujen kohtaamisia, kosiskelua ja ihastumista on ilo seurata.

Eläinten ja ihmisten maailmat kohtaavat ja risteilevät oopperan aikana useaan otteeseen, lopulta traagisin seurauksin. Kaiken taustalla kuitenkin hengittää lempeän arvaamattomasti luonnon ja elämän kiertokulku.

Dialogi on viehättävän vanhahtavaa, mutta on silti nykyaikaan päivitettyä huumorin pilkahduksineen ja oivaltavine sutkautuksineen. Itse seurasin repliikkejä lavan yläosassa olleesta tekstitystaulusta sillä laulusta, kuten usein oopperassa, oli paikoin vaikea saada selvää. Jokainen oopperan rooli on laulettu taidolla ja sydämellä. Nautin etenkin Kettuneidin (10.2 esityksessä Kaisa Ranta) ja Ketun (10.2. esityksessä Hanna-Leena Haapamäki) upeasta laulusta.

Rakenteeltaan ooppera koostuu enemmänkin yksittäisistä kohtauksista ja kohtaamisista kuin lineaarisen selkeästi etenevästä draamasta. Kokonaisuus ei tästä kuitenkaan kärsi sillä tarinan toteutus on kaikin puolin onnistunut ja tunnelma säilyy vangitsevana ja myös aavistuksen maagisena oopperan hieman yli kahden tunnin keston ajan. Tuntuu kuin satukirjan sivut olisivat heränneet henkiin. Atmosfääri vaihtelee hienovireisesti ilosta suruun sekä onnesta ja hekumasta haikeuteen.

Ovela Kettu vangitsee monta ikiaikaista teemaa elämästä, rakkaudesta, kuolemasta ja luonnon merkityksellisestä sattumanvaraisuudesta. Tämän se kuitenkin tekee mitään alleviivaamatta ja tuomitsematta jättäen katsojan tarkastelemaan ja ihmettelemään häntä ympäröivää elämää ja sitä kautta myös omaa sisintään.

Musiikinjohto: Dalia Stasevska Ohjaus: Immo Karaman Koreografia: Fabian Posca Visuaalinen kokonaisilme: Klaus Haapaniemi Lavastuksen ja puvustuksen toteutus: Mark Väisänen Valaistus: Matti Leinonen, Immo Karaman

Rooleissa: 10.2. näytöksessä Hanna-Leena Haapamäki, Kaisa Ranta, Jaakko Kortekangas, Jeni Packalen, Aki Alamikkotervo, Nicholas Söderlund, Jussi Merikanto, Matti Kuronen, Katariina Heikkilä

Jaa:

Valokuvat: Marco Planting

Kuvataiteilija Miia ”MART” Marttinen rakastaa moottoreita ja vanhoja menopelejä. Niinpä hänen näyttelyään helsinkiläisessä Kustom Kulture -kirjakaupassa hallitsevat eri tekniikoin toteutetut vintageautot ja -moottoripyörät. Alan harrastajana Marttinen esittelee näyttelyssään myös muuta kustom kulture -kuvastoa pääkalloineen, Pääsiäissaaren Aku Aku -patsaineen ja lentävine silmineen. Hämmentävällä, mutta kiehtovalla ja jopa romanttisella tavalla kokonaisuuden kruunaavat kuumailmapalloja, ilmalaivoja ja irtoraajoja kuvaavat grafiikantyöt.

Niin, Irtoraajoja.

”Kaikki lähti teko- ja koukkukädestä sekä ystävästäni, jolla on molemmat”, selittää Marttinen innostuneena. ”Huomasin, että minulla on useampikin kaveri, joka on jossain vaiheessa elämää motorisoinut itseltään jonkin ruumiinosan irti. Aihe alkoi kiinnostaa minua, ja halusin luoda sarjan siihen liittyen. Pidinkin jokin aika sitten Lahdessa näyttelyn nimellä Ilmailua ja irtoraajoja. Näyttely esitteli nimensä mukaisesti grafiikkaani zeppelineistä ja tekojäsenistä.  Kaikki työt oli vedostettu ruskealla, mikä yhdisti toisiinsa nämä hyvin erilaiset teemat, ja siitä syntyikin varsin tyylikäs kokonaisuus.”

Pop art -tyylinen, moottoripyöräilijää kuvaava maalaus Knucle erottuu näyttelyssä suuremmalla koollaan ja kirkkaalla värimaailmallaan. Marttisen mukaan työ on alkua useamman ruudun sarjakuvalle, jossa käsitellään vapauden tematiikkaa. Mutta mikä ihmeen knucle?

”Alunperin siinä piti lukea knuckle, mutta se ei mahtunut kokonaisuudessaan tauluun. Aika ja tila alkoivat käydä vähiin, joten päätin jättää yhden kirjaimen pois. Mietin kyllä, voiko niin tehdä, mutta itse asiassa olen tehnyt niin ennenkin”, Marttinen nauraa.

Marttinen itse toteuttaa taiteilijan vapauttaan myös oman toiminimensä Marttisen Mielikuvitus kautta. Monitaiturilta luonnistuu kuvataiteen eri lajien lisäksi esimerkiksi kirjoittaminen ja käsityöt. ”Vain mielikuvitus on rajana”, ja Miia Marttisen tapauksessa uskaltaisin väittää, että nuo rajat ulottuvat varsin laajalle.

Miia Marttisen taidetta Kustom Kulture -kirjakaupassa 5.7.2013 asti
https://www.facebook.com/events/141241299400197/

Jaa:

Kaija Saariaho: Émilie
Kansallisooppera
Jäljellä olevat esitykset 6.4. ja 9.4.2015

  

Vailla rakkautta, mutta järki terävänä.

Kaija Saariahon musiikki ei jätä ketään kylmäksi. Yksinäisinä teinivuosinani huomasin, miten Saariahon musiikilla on minuun uskomattoman rauhoittava vaikutus. Se on koskettanut syvästi tunteitani ja antanut älyllistä haastetta.

Saariahon Émilie kertoo 1700-luvulla Ranskassa eläneestä filosofista, fyysikosta ja matemaatikosta Émilie du Châtelet’sta (1706–49). Tuolloin elettiin suurten historiallisten muutosten aikaa; Dennis Diderot ryhtyi julkaisemaan ensyklopediaansa, ja Pompadourin markiisitar vaikutti merkittävästi vanhoillisten jesuiittojen karkoittamiseen Ranskasta, raivaten näin tietä vuosisadan lopulla kukkaan puhkeavalle valistukselle.

Aatelisissa olosuhteisessa kasvaneella Émiliellä – jota Camilla Nylund tulkitsee värähdysmäisellä voimalla, kannatellen koko teosta – oli hillitön tiedonhalu ja rakkaus elämää kohtaan. Tämä vei hänet niin Pariisin salonkeihin kuin tiedemaailman pyörteisiin. Ohjaaja Marianne Weems mainitsee käsiohjelmassa, että Émilien Isaac Newtonin Philosophiæ Naturales Principia Mathematica -teoksesta tekemää käännöstä käytetään Ranskassa yhä tänäkin päivänä. Tuon teoksen kääntämistuskia myös ooppera kuvaa sydäntä raastavasti ja analyyttisesti.

Elämänsä varrella Emilie kohtasi muun muassa filosofi Voltairen, josta tuli eräs hänen rakastajistaan, sittemmin hyvä ystävä ja yhteistyötoveri. Pahanilkisesti voisi pohtia, miten Émilien työ vaikutti Voltaireen. Filosofi Michele le Doeuff on huomioinut, miten pareittain työskentelevien filosofien ja tieteentekijöiden töissä kunnian korjaa usein mies. Myös Weems mainitsee käsiohjelmassa, että suurista saavutuksistaan huolimatta jälkimaailman miesvaltainen historiankirjoitus muistaa Émilie du Châteletin valitettavan usein ainoastaan Voltairen rakastajattarena.

Ooppera on yksinäytöksinen, ja jaettu yhdeksään kohtaukseen. Lavalla nähdään ainoastaan Nylundin loistavasti tulkitsema Émilie, joka valmistautuu synnyttämään lapsen rakastajalleen Saint-Lambertille, joka ei kuitenkaan vastaa hänen rakkauteensa. Saariahon musiikki välittää loistokkaalla tavalla Émilien samanaikaisen kaipauksen ja armottoman vimman saada käännöstyönsä valmiiksi. Neal Wilkinsonin lavastuksen keskeinen osa, prismansirpaleet, kuvaavat loistavasti musiikin ohella Émilien selvää ja kirkasta mieltä.

Musiikin puolelta Emilien terävänä operoivaa järkeä korostaa cembalo, jonka tarkat ja tiukat soinnut tuovat eteenpäin pyrkimisen tuntoa. Libretisti Amin Maalouf on rakentanut libreton loistokkaaksi tilkkutäkiksi: se koostuu Émilien kirjeenvaihdosta niin Voltairen kuin muiden sen ajan suurten nerojen kanssa. Vaikka Émilie on yksin lavalla, kuullaan esityksessä kunkin kirjeenvaihtokumppanin ääni, kuten myös Émilien syntymättömän lapsen ääni.

Vaikka teos korostaa Émilien älyä taidokkaasti musiikin ja lavasteiden avulla, niin musiikki viestii myös Émilien lähestyvää kuolemaa synnytyksen myötä. Saariaholle tyypillisesti musiikki käy yhä vaimeammaksi lopun lähestyessä. Lesboseparatistinen filosofi Jeffner Allen on kuvannut raskauden olevan miehen naisen kehoon jättämä merkki miesten hallitsemasta maailmasta. Ja kuten Allen toteaa, äitiys voi olla tappavaa.

Émilie kuolee oopperan lopussa vähäeleisesti ja hiljaa. Kärsimys päättyy, mutta nerous säilyy. Aplodeille ei ole tulla loppua.

Ohjaus: Marianne Weems Musiikinjohto: André de Ridder Lavastus: Neal Wilkinson Videosuunnittelu: Austin Switser Valaistus: Allen Hahn Äänisuunnittelu: Dan Dobson

Puvut: Claudia Stephens

Jaa:

Giuseppe Verdi: Nabucco
Tampereen ooppera, Tampere-talo  14.–28.2.2015

  

Vilppu Kiljusen ohjauksessa lavalle marssitetaan kaksi uskonnollista traditiota, joiden julmuudella ei tunnu olevan mittaa eikä määrää.

Tampereen oopperan tänä keväänä lavalle tuoma Nabucco on taattua Giuseppe Verdiä. Kuoro tekee työnsä lujaa, ja tarjolla on suuria tunteita ja dramatiikkaa. Näissä puitteissa nähdään sotaa, isä-tytär-suhteen kipuilua, poliittista juonittelua ja dramaattista uskonnollista rajanvetoa.

Juoni kulkee seuraavasti: heprealaiset ovat vetäytyneet temppelinsä suojiin Assyrian kuningas Nabuccon (Tommi Hakala) valloittaessa Jerusalemia. Heprealaisilla on kuitenkin valttikortti, vangittuna oleva Nabuccon tytär Fenena (Tiina Penttinen), jonka surmaamista ylipappi Zaccaria (Tuomas Pursio) vaatii. Ismaele (Mati Turi) on rakastunut Fenenaan, mutta Ismaelen sydämestä kamppailee myös Nabuccon toinen tytär Abigail (Mlada Khudoley). Katsojalle tarjotaan oopperagenrelle epätyypillinen onnellinen loppu.

Toteutustapa on jossain määrin uutta ja vanhaa yhdistelevä. Vaikka kulissit ovat hyvin vanhatestamentilliset ja tuovat mieleen Disneyn Aladdinin aavikkokaupunkien puitteet, on esityksessä muutamia mieleenpainuvia, nykyajasta muistuttavia yksityiskohtia. Baalin ylipapin roolissa loistavan Jouni Kokora dragihtava ulkoasu tuo elävästi mieleen legendaarisen John Watersin pitkäaikaisen yhteistyökumppani Divinen iltapuvun tuodessa esiin upean ampiaisvyötärön.

Jehovan ylipappi Zaccaria taas on sen oloinen, että hän on eksynyt lavalle pois Stanley Kubrickin Eyes Wide Shutin kuvauksista, sen verran julmuutta toteutustavassa hehkuu. Jos Kubrick kuvasi elokuvassaan julmia lihan nautinnoille omistautuneita yläluokkaisia lahkolaisia väärin päin soitetun ortodoksisen liturgian tahdissa, niin Vilppu Kiljusen ohjauksessa lavalle marssitetaan kaksi uskonnollista traditiota, joiden julmuudella ei tunnu olevan mittaa eikä määrää. Erityisesti Zaccarian julmuus valkoisen kasvomaskin takaa tuntuu jopa pelottavalta. Valkoisen meikin takaa kauhistuttava vaikutelma tuo mieleen Clive Barkerin naulakasvoisen Pinheadin, jota Pursion loistava ääni välittää pitkin Tampere-talon lehtereitä.

Nabucco vetää yhteen monia genrejä aina kauhusta romantiikkaan ja uskonnolliseen paatokseen. Mieleenpainuvan nykyaikaista on Fenenan, Abigaillen ja Nabuccon kovin epäterveellisen oloinen perhesuhde. Nabucco on ylitsepursuavan hallitseva isä, joka ei esityksen alkupuolella tunnu haluavan kuunnella muiden mielipiteitä saati kohdella tyttäriään aidon välittävästi. Fenenan ja Abigaillen välinen sisarkateus tulee esiin etenkin Abigaillen laulamassa toisen näytöksen alussa olevan aariassa, joka tuo mieleen Lady Gagan kaunaisimmat kappaleet, kuten Paper Gangstan.

Mikäli Abigaillen performanssi on 2000-luvun aggressiivinen on-off-feministipoppi, niin Fenenan rooli tuo voimakkaasti mieleen vanhan Madonnan, erityisesti True Blue -levyn Live to Tell -kappaleen pehmeinä äänineen ja valkoisine pellavapukuineen. Fenenan äkkikääntyminen pois Baalista kohti Jehovaa on kuin suoraan herästyskristittyjen kertomuksista katuojasta pois ryömivistä entisistä narkomaaneista. Hurmoksellisen pelastumisen teema ei olekaan oopperan maailmassa kovin harvinainen.

Rinnastuksista nousee esiin kysymys, onko Tampereen Nabucco peräti liian helposti lähestyttävä, liian nautinnollinen? Tässä piilee monien 1800-luvun lopulla työnsä aloittaneiden vanhojen mestarien teosten tyypillinen piirre. Välillä tuntee katselevansa, etenkin Abigaillen kohdalla, Kauniitten ja rohkeitten kaikkein rakastetuinta arkkivihollista, Sheila Carteria. Perhettään laiminlyövä suuruudenhullu Nabucco on kuin Dallasin J.R Ewing. Mutta tullessaan katsomaan Verdiä oopperan ystävä tietää, mitä on tilaamassa.

Rooleissa: Tommi Hakala (Nabucco), Mlada Khudoley (Abigaille), Tuomas Pursio (Zaccaria), Tiina Penttinen (Fenena), Mati Turi (Ismaele), Jouni Kokora (Baalin pappi), Tero Harjunniemi (Abdallo), Suvi Väyrynen (Anna) Musiikinjohto: Alberto Hold-Garrido Ohjaus: Vilppu Kiljunen Lavastus: Antti Mattila Puvut: Piia Rinne

Valosuunnittelu: Jussi Kamunen 

Kuva: Petri Nuutinen / Tampereen ooppera

Jaa:

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Kirjoitin noin puolitoista vuotta sitten hurmioituneen arvion turkulaisesta Chantico-ravintolasta, jossa sain ensimmäisen kerran tasokasta meksikolaista ruokaa Suomessa. Valitettavasti en päässyt käymään siellä toista kertaa ennen kuin ravintola ilmoitti lopettavansa. Ilmeisesti hieman sivussa oleva paikka ei houkutellut tarpeeksi väkeä. Olin surullinen.

Ilahduin kuultuani jokin aika sitten, että chanticolaisten uusi lounaspaikka La Victoria Tacqueria oli auennut Turun kauppahalliin. Vihdoin pääsin kokeilemaan, kun olin reissulla tapaamassa ystäviä. Kipaisin heti junalta kauppahallille syömään. Tunnelma oli mukava, katuruokamainen, ja palvelu oli ystävällistä.

Toisin kuin Chanticossa, tarjolla on tosiaan vain lounasta, joten vastaavaa vaihtelua ja räätälöityä palvelua ei tietenkään voinut odottaa. Olin kuitenkin varmistanut etukäteen, että lounasannoksen pystyisi muokkaamaan vegaaniseksi. Lounaaksi oli tarjolla kolmen tacon valikoima – kasvisvaihtoja oli kuitenkin pienellä listalla ymmärrettävästi vain yksi.

Paikan päällä tehtyjen pehmeiden tacojen täytteeksi sain paistettua kesäkurpitsaa, herkkusieniä, paprikaa ja ananasta. Yllätyin, että ananaksen makeus toimi hyvin, koska yleensä en moisesta yhdistelmästä perusta. Tacojen rakenne ja maku oli hyvä. Päällä oli tietysti tuoretta korianteria, ja asiakas saattoi valita neljästä eri vahvuisesta savuisesta chilikastikkeesta, joista tulisin oli reippaan polttava mutta ei kuitenkaan liiaksi asti. Lisukkeeksi oli mustapapusalaattia sekä vihreää salaattia marinoidulla kaktuksella.

Ruoka ei ollut kovin täyttävää, mutta makukokemuksena tämä oli oivallinen. Paputahna täydensi tacojen makua hyvin, ja kaktus maistui kerrankin joltain muulta kuin säilykepurkilta. Kyllä tänne kannattaa tulla hakemaan Meksikon makuja.

La Victoria Tacqueria
Kauppahalli
Eerikinkatu 16
Turku

ma–pe 10–18
la 10–16

Facebookissa

Kotisivut

Jaa:

Stephen King: Tuulen avain. Musta torni 4.5
Tammi 2013
Suom. Ilkka Rekiaro
320 s.

  

Kaikki tiet vievät Mustalle tornille

Kerrankos sitä lukija yllättyy, kun sarjaan, jonka valmistumisesta on jo monta vuotta, ilmestyykin yksi osa lisää. Stephen King ei ole ainoa, joka tällaisen tempun on tehnyt, muun muassa Ursula K. LeGuin kirjoitti aikanaan jatkoa Maameri-sarjalleen.

Siinä missä LeGuinin jatko-osat muokkasivat Maameri-sarjaa uuteen upeaan suuntaan, Kingin tempaus ei sitä tee, koska ajallisesti Tuulen avain asettuu Musta torni -sarjan puoliväliin. Teoksen esipuheessa King toteaa, että Tuulen avainta voisi ajatella sarjan teoksena numero 4.5, toisin sanoen muita osia täydentävänä teoksena. Kingin ratkaisu tuoda sarjan keskelle uusi teos, kun itse sarja on jo kauan sitten valmistunut, tuntuu hieman oudolta, koska loppuratkaisu on tiedossa. Jos Tuulen avainta kuitenkin ajattelee yhtenä tarinan piilossa olleena osana, joka nyt tulee päivänvaloon, tämä hieman lieventää oudoksuvaa ensireaktiota.

Ajallisesti tarina sijoittuu heti sarjan neljännen osan, Velhon, vanaveteen. Tuulen avain ei kuljeta Mustan tornin tarinaa juonen tasolla eteenpäin, mutta luo kokonaiskuvaa menneisyyden maisemista, erityisesti Rolandin tarinasta. Tuulen avaimen kehys on sama kuin sarjan muissakin teoksissa, eli matkan taittaminen kohti Mustaa tornia. Nyt matkassa on käsillä kohta, jonka aikana Rolandin ka-tet suojautuu pahalta myrskyltä. Rolandin, Eddie Deanin, Susannahin, Jaken ja Oi-mäyriäisen muodostama ka-tet, joka on vanha nimitys kohtalon yhteen sitomille, saa vihdoin tilaisuuden levätä ja palautua koettelemuksistaan. Aika on otollinen myös tarinalle, ja niinpä Gileadin revolverimies Roland kertoo tarinan menneistä ajoista.

Tuulen avain on sisäkkäisten kertomusten muodostama tarina, joka juuri tämän vuoksi istuu Musta torni -sarjaan. Ken on alkuperäisen sarjan alusta loppuun saakka lukenut, tietää sisäkkäisten tarinoiden liittyvän tarinoiden loputtomaan kiertokulkuun, mikä tulee esille nimenomaan sarjan nimikkoteoksessa Musta torni, ja etenkin tarinan loppuratkaisussa. Ajatus ”tarinan sisällä on toinen tarina” palvelee kokonaisuutta tässä mielessä hyvin, sillä se korostaa myös sarjan teemaa ”kaikki tiet vievät Mustalle tornille”.

Tuulen avain humauttaa lukijan takaisin Rolandin nuoruuteen todistamaan Keski-Maailman ja erityisesti Gileadin ja sen lähiseutujen rappiota. Nuori Roland ottaa vastaan toisen työtehtävänsä revolverimiehenä, joka sijoittuu Mejisin tapahtumien jälkeiseen aikaan. Mejisissä kammottava noita Cöosin Rhea yritti tuhota Rolandin ja tämän silloisen ka-tetin ja päätyi surmaamaan Rolandin rakastetun Susan Delgadon. Nyt Roland on jotakuinkin unohtanut ne tapahtumat, sillä hänen elämässään on uusi varjo – äidin kuolema Rolandin oman käden kautta. Tämä teema on voimallisesti läsnä Tuulen avaimessa.

Kokonaisuudessaan Tuulen avaimessa on paljon pieniä yksityiskohtia, jotka nivoutuvat Rolandin muistojen kautta osaksi kokonaisuutta eli Mustan tornin etsintäretkeä. Voi sanoa, että teos taustoittaa myös Keski-Maailman historiaa. Tuulen avaimen esipuheessa Stephen King toteaa, että teoksesta pystyy nauttimaan, vaikka ei olisi lukenut Musta torni -sarjaa. Ehkä näin, mutta ilman muuta on selvää, että teoksesta ja sen tarinoista saa monin verroin enemmän irti, mikäli on sarjan lukenut.

Musta torni -sarja on kompleksinen kokonaisuus, etenkin jos tarkastellaan sisäkkäisten tarinoiden ja niiden muodostamien tasojen keskinäisiä suhteita ja sitä, kuinka nuo tasot ovat liikkeessä ja vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Tuulen avain asettuu yhdeksi tasoksi tässä kokonaisuudessa. Se, kuinka lukija tämän tason kokee, muodostunee paljolti siltä pohjalta mikä on lukijan suhde Keski-Maailman tarinoihin.

Onhan mahdollista sekin, että Tuulen avain toimii ikään kuin sisäänheittäjänä Musta torni -sarjaan, jos lukija innostuu tutustumaan kokonaisuuteen tämän teoksen perusteella. Sillä seitsemänosaisesta sarjasta tässä kuitenkin on kyse, Mustan tornin kohtalosta, joka esitetään lukijalle pitkän, vaikean ja monivaiheisen matkan muodossa.

Jaa:

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

En ole juuri käynyt texmex-ravintoloissa vuosikausiin, sillä kyllästyin aikanaan samaan kasvismössöön valmistortillalätyissä. Kasvisruoka oli harvoin kiinnostavaa, puhumattakaan vegaanisesta tarjonnasta. Mutta silloin kun kasvisruokatilanne oli paljon heikompi, texmexillä oli paikkansa. Ystäväni kanssa kävimme Helsingissä useaan otteeseen Cantina Westissä syömässä, sillä talon fajitas-annokset olivat silloisessa ympäristössä erinomaisia (samanlaista annosta ei näköjään löydy enää listalta). Sittemmin sain maistaa varsinaista meksikolaista ruokaa, ja texmexin yksinkertaistetut maut eivät oikein enää kiinnostaneet.

Gastropavun kirjoittaja on kuitenkin käynyt tamperelaisessa Grongos Locos-ravintolassa useita kertoja, ja arviot herättivät kiinnostuksen, sillä kasvisannoksissa on savustettua tofua. Ravintola on viikolla auki vain iltaisin, joten kesti aika kauan, että sain tämän ruksittua to eat -listaltani.

Tilasimme samaisen ystäväni kanssa fajitas-annoksen puoliksi, koska saimme pienellä lisämaksulla mukaan neljännen tortillalätyn. Fajitakset tahtovat olla kaikissa tällaisissa ravintoloissa kalliihkoja, ja tämä maksoi jopa yli parikymppiä eli selvästi enemmän kuin muissa vastaavissa paikallisissa. Toki perusannoksesta saa käärittyä kolme tortillaa, mutta yleensä mukana ei ole tarpeeksi tavaraa kolmeen täysipainoiseen kääryleeseen (vanhat Cantina Westin annokset ilahduttivat runsaudellaan). Tässäkään ei tavaraa ihan hirveästi ollut, mutta ihan kohtuullisesti kahden pikkunälän sammuttamiseen.

Annokseen kuului paistettua paprikaa ja sipulia, pariloitua savutofua, salsakastiketta, guacamolea, salaatinlehtiä, chiliviipaleita sekä marinoitua ananasta, jonka tarjoilija ystävällisesti ehdotti creme frachen tilalle.

Ruoka oli oikein hyvää tällaiseksi perustexmexiksi, ja oli mukavaa saada savustettua tofua iänikuisen kasvismössön tai tölkkipapujen sijaan. Jos käyn täällä uudelleen, yritän todennäköisesti Gastropavun suosittelemaa tofu wrap -annosta. Listalla näkyy olevan tofupurilainen, mutta tuskinpa se pystyy kilpailemaan Kustaa III:n vastaavan mutta monipuolisemman annoksen kanssa.

Gringos Locos
Kehräsaari
Tampere

ma–10 17–22
pe 17–24
la 13–24
su 14–22

Kotisivut

Jaa:

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Muistatteko sen ajan, kun meze-annoksia ei saanut juuri mistään muualta kuin Helsingin rautatieaseman tunnelissa olevasta kebabravintolasta? Laatu ei ollut kummoinen, mutta tuli niitä ostettua junaevääksi monta kertaa, koska juuri mitään muuta sopivaa ei ollut tarjolla. Paikan falafelit olivat niitä samoja jauhoisia ja murentuvia tukun palluroita kuin kaikkialla muualla. Samaa tavaraa kai tarjotaan siellä ja Meze Pointissa edelleen, joskaan en ole käynyt jälkimmäistä kokeilemassa.

Klassinen Farouge-ravintola oli pitkään ainoa paikka, joka tarjosi taiten tehtyä tabboulehia, hummusta ja muita itäisen Välimeren rannikoiden herkkuja. (Siellä en ole vielä koskaan käynyt, koska se on minulle liian kallis.) Sittemmin tästä keittiöstä on tullut suosittua, ja hyviä mezejä saa monesta paikasta. Moni ystävä oli kehunut uutta Levant-ravintolaa Bulevardilla, joten kävimme testaamassa sen lounaalla kaverin kanssa. Kävelimme ensin ohi tämän piskuisen ja huomaamattoman paikan. Ilahduimme mukavasta tunnelmasta ja ystävällisestä vastaanotosta ja palvelusta suomen ja englannin sekoituksella.

Kaveri tilasi rullafalafelin, koska ne tehtiin selvästi kunnollisen paahdetun ohutleivän sisään, mikä on edelleen harvinaista. Minä halusin kokeilla meze-lajitelmaa saadakseni laajan kuvan paikan ruoista. Vegaaninen versio järjestyi, ja innokas kokki laittoikin samana päivänä siitä kuvan ravintolan facebook-sivuille – ei minun annoksestani vaan parin vegaaniaterioijan annoksista, joista he intoilivatkin verkossa.

Annos tarjoiltiin pitkänomaiselta lautaselta, joten siitä pystyi nauttimaan helposti sekoittamatta makuja keskenään. Se oli monipuolinen: herkkusieniä, punajuurta, munakoisoa, paprikaa, kesäkurpitsaa, papuja ja kikherneitä, falafelia, salaattia, hummusta ja leipää. Hinta oli vain yhdeksän euroa.

Etenkin punaviinietikassa marinoitu paistettu munakoiso jäi mieleen, koska en ollut törmännyt yhdistelmään aiemmin. Se toimi hyvin, joskin kaiken kaikkiaan annoksessa oli ehkä hieman liikaa happamuutta. Kikherheet ja ruskeat pavut oli marinoitu loistavasti. Emme päässeet ystävän kanssa perille, mitä maustetta niissä oli käytetty. Todennäköisesti sumakkia, jota en ole itse käyttänyt, joten en erota sen makua hyvin. Tabbouleh oli erinomaista. Kuten ystävä totesi, siinä oli noudatettu oikeaa periaatetta: tabbouleh on persiljasalaatti, jossa on muita aineksia mukana.

Kaksi falafelia tarjoiltiin salaattipedillä, joka oli maustettu mukavan marjaisella siirapilla. Emme tunnistaneet sitä, mutta ehkä se oli granaattiomenaa. Falafelit olivat hyviä mutta eivät mielestäni ihmeellisiä. Paremmasta päästä kyllä. Pinnan rakenne oli onnistunut, mutta taikinassa ei ollut minun makuuni kunnolla yrttejä, ja kikherneet oli jauhettu liian hienoiksi. Falafel kaipaa myös rouheutta.

Falafelien laadusta kiisteleminen on etenkin monille vegaaneille liki uskonnollinen intohimo, joten sanotaan nyt, että en edes yritä arvottaa syömiäni falafeleja mihinkään selvään paremmuusjärjestykseen. En kuitenkaan koskaan pääsisi Pepsi-testaamaan niitä kaikkia varmistaakseni, että muistan aiemmat kokemukset yhtään oikein. En ole ruoka-ammattilainen eikä minulla ole siihen tarvittavaa makuaistin ja muistin yhdistelmää.

Tärkeintä on, että hyviä falafeleja saa. Pitkään aikaan niitä ei saanut Suomesta. Nyt saa myös erinomaisia falafeleja. Sohon falafelit ovat hyviä, samoin Habibi Delin, Just Vegen, El Karimin, Fafa’sin, Ondan (arvio tulossa), Fattoushin (näitä olen syönyt festareilla), Levantin sekä parhaimmillaan myös Shawarman. Ja Tampereen Gopaleistakin saa joskus hyvia falafeleja – etenkin Rongankadun Gopalin falafelpurilainen on parhaimmillaan erinomainen.

Minulle hyvä falafel on pinnalta rapea, sisältä rouhea mutta koossa pysyvä, eikä se saa olla imenyt liikaa öljyä, mausteena mieluiten runsaasti tuoretta korianteria ja valkosipulia. Muita mausteita saa olla, mutta ne eivät ole välttämättömiä. Kaikki yllä mainitut eivät ole tällaisia, mutta syön niitä kaikkia varsin mielelläni. Ja tietysti falafel kaipaa seurakseen kastikkeita ja muuta tilpehööriä, ja tässä kaikki ravintolat poikkeavat toisistaan. Parhaat kokemukset ovat ehkä olleet Fafa’sissa ja Ondassa, mutta en minä aikuisten oikeasti voi väittää muistavani näin hyvin. Joskus kaipaa monipuolisia makuja ja vihanneksia, joskus krapulaista mättöruokaa.

But I digeress. Levant tarjosi mukavan ja edullisen meze-lounaan, ja tänne tulen mieluusti uudelleen.

Levant
Bulevardi 15
Helsinki
ma–la 10–19.30
su suljettu

Facebookissa

Jaa:

Vieraileva toimittaja kirjoittaa ravintoloista vegaaninäkökulmasta. Hänkin on kovin, kovin nälkäinen.

Kun kävimme vaimon kanssa taannoin pikaisesti Napolissa, pääsimme vihdoin maistamaan legendaarista napolilaista pizzaa. Senhän pitäisi olla parempaa kuin mikään muu pizza, suorastaan alkemistisen arvoituksellista, salatieteisen suurenmoista, esoteerisen erinomaista. Napolilaisilla kun on kaikenlaisia kultteja ja heresioita, jotka ovat pitäneet pizzojen saloja visussa tallessa maanalaisissa seuroissaan. Kaikki tämä on totta. Aloin miltei itkeä, kun sain maistaa aitoa marinaraa. Sen takana on jotain ylimaallista. Haluan napolilaista pizzaa nytkin. Todennäköisesti huomennakin.

Olin kuullut huhuja, että Turun kauppakeskus Hansan food courtilla olisi liki aitoa napolilaista pizzaa myyvä Pizzarium. Verkosta löytyvät arviot tuntuivat lupaavilta, ja omistajien hellyttävässä blogissa ”Pizzaa sydämellä” kerrottiin paikan laajentaneen pizza al taglio -pizzapaloista myös ohuisiin pyöreisiin pizzoihin. Ja mikä parasta, heillä oli nyt laaja vegaanisten pizzojen lista! Valitettavasti en päässyt Turun kirjamessujen aikaan käymään Pizzariumissa, joten jouduin odottamaan seuraavaa reissua rontti viikon päästä, kun kävin Kirjakahvilassa keskustelemassa. Sovin rakkaan ystävän kanssa lounastreffit seuraavaksi päiväksi ja tuskin maltoin odottaa.

Olin tosin jo käväissyt vilkaisemassa paikkaa. Kontrasti on kyllä karu: Hansan food court on sinänsä ihan mukava mutta kyllä niin ostoskeskusta kuin voi olla. Juoma tarjotaan pahvisista kokismukeista, ja kaikilla ruokapaikoilla on ymmärtääkseni yhteinen pöytäalue. Kaiken tämän keskellä minua kuitenkin kutsuivat vitriinissä huumaavasti tuoksuvat paksut pizza al taglio -palaset. Tästä tuli mieleen pikemminkin Rooma kuin Napoli, mutta aivan sama: olin onnesta sykkyrällä. Onneksi tarjolla ei juuri silloin ollut vegaanista palapizzaa, sillä olisin varmasti myöhästynyt pahanpäiväisesti tapaamisestani.

Seuraavana päivänä touhotin paikalle innoissani, ja onneksi osuimme paikalle ystäväni kanssa samaan aikaan, niin kumpikaan (siis minä) ei joutunut odottamaan. Tilasin tietysti pizza marinaran (pelkkää tomaattikastiketta, kirsikkatomaattia ja yrttejä), jotta itse pizza pääsisi pääosaan. Sain kauhukseni kuulla, että pyöreitä pizzoja tarjotaan vasta lounasajan jälkeen. Maa alkoi huojua, ja uskon myyjän hieman pelästyneen, sillä hän kiirehti sanomaan, että kokki varmasti pystyisi tekemään minulle yhden pizzan. Taikina olisi ehtinyt tekeytyä varmaan tarpeeksi. Palvelu oli aivan käsittämättömän ystävällistä ja huolehtivaista. Kiitos, kiitos.

Kun pizza tuli eteeni, oli itku taas lähellä. Tomaattikastike oli melkein yhtä hyvää kuin Napolissa, todella lähellä. Ero johtunee raaka-aineista. Mutta silti se oli järjettömän paljon parempaa kuin mikään suomalaisessa ravintolassa saamani tomaattikastike. Pizzataikina ei sen sijaan muistuttanut ihan niin paljon napolilaista kuin olin toivonut – se oli hieman paksumpaa ja sitkaisempaa, joskin aavistuksen liian vahva sitko saattoi johtua aikaisesta tarjoilusta. Taikina olisi kenties vaatinut vielä jonkin aikaa tekeytymistä. Tästä huolimatta pizzataikina pärjäsi oikeastaan mille tahansa esimerkiksi Roomassa saamalleni pizzalle. Todella, todella hyvää.

En voinut jättää palapizzoja sikseen, joten ostin vaimolle (ja itselleni) tuliaisiksi kolme palaa. Onneksi tarjolla sattui olemaan marinaraa, niin en jäänyt ilman – tarjoilijan mukaan vegaanipizzan saaminen palavalikoimasta on vähän tuuripeliä. Mutta tietysti jos niitä kysytään tarpeeksi tiiviisti, niitä varmasti on valikoimassa. Näiden ”vegaanipizzojen” eli siis ihan tuiki tavallisten italialaisten pizzojen kokeilu kannattaa. Juustoa syövän vaimoni mielestä marinara oli tuomistani parhaan makuista. Se olikin oivallista: taikinan ja tomaattikastikkeen rajalla oli tapahtunut tuo ihmeellinen aineen muunnos, jossa ne muodostavat yhdessä kermaisen pehmeän ja suussa sulavan kerroksen.

Turkuun pitää päästä pian uudelleen.

Pizzarium Aurakatu 12 A

Hansakortteli, Kultatalo, 3. krs

arkisin 11–20
lauantaisin 10–18
sunnuntaisin 12–18

Kotisivu

Omistajien blogi

Jaa: