Kategoria: Elämäntapa

(Norja 2014)
O: Eskil Vogt
N: Ellen Dorrit Petersen, Henrik Rafaelsen, Vera Vitali, Marius Kolebenstvedt
K16
Ensi-ilta 12.7.2015

  

Tosi ja fantasia sekoittuvat draamassa, jonka päähahmo on sokea.

Kolmekymppinen, vaalea nainen viettää päivänsä valkoisessa asunnossa, jota hän ei ole koskaan nähnyt. Käsikirjoittajana tunnetun norjalaisen Eskil Vogtin esikoisohjaus Blind on jo ehtinyt saada laajalti tunnustusta ja kahminut kasan palkintoja. Elokuvan käsikirjoitus palkittiin Sundance Film Festivalilla vuonna 2014.

Blind on piinaava tutkielma siitä, kuinka fantasiat, pelot ja toiveet saavat mielestä ylivallan ihmisen eristäytyessä. Samalla se kertoo mielikuvituksen voimasta ja sisäisen maailman vahvistumisesta yhden aistin kadotessa. Esille tuodaan myös hapuilu ja turhautuneisuus, jota yhtäkkinen vammautuminen aiheuttaa.

Juuri sokeutunut Ingrid pudottaa ruoan lattialle, eikä enää pysty siivoamaan jälkiään itse. Ingridin kautta näytetään, kuinka vammautunut kokee helposti olevansa läheisilleen taakka, vaikka näin ei olisikaan. Ingrid kuvittelee tuottaneensa miehelleen pettymyksen ja leikittelee idealla, että hänen vieressään vuoteessa makaava mies kalastelee nettipalstalta naisia. Myös läheisten äkillinen varovaisuus ärsyttää. Ingrid toivoisi mieheltään samanlaista kohtelua kuin ennenkin.

Ingridin arkkitehtimies on uppoutunut töihinsä eikä uskalla vaatia Ingridiltä mitään. Ingrid kirjoittaa päivisin tarinaa. Hän luo Elinin, jolla on poika tai ehkä sittenkin tytär. Elin on eronnut ruotsalaisnainen, joka kaipaa lastaan, jota näkee liian harvoin. Elinin naapurissa asuu nettipornoa suurkuluttava erakko-Einar, joka haaveilee Elinistä. Yhtäkkiä Ingridin mies onkin Elinin kanssa nettitreffeillä. Mutta Elin onkin sokea ja toteuttaa sosiaalista kömpelyyttä ulkomaailmassa, jonne Ingrid ei itse uskaltaudu. Välillä nainen nauraa kuvitelmilleen ääneen. Toisinaan hän kuvittelee miehen olevan asunnossa salaa häntä vakoilemassa.

Ingridin kuvitelluille hahmoilleen kirjoittama tarina jätetään tarkoituksella avoimeksi. Samoin se, mitä Ingridin elämässä todella tapahtuu. Katsoja ei tiedä, tunsiko Ingrid joskus samannimiset henkilöt ja alkoi kehitellä heille tarinaa vai keksikö hän heidät alusta asti täyttämään tyhjiä päiviään. Elokuvassa leikitellään jatkuvasti todellisen ja kuvitellun rajalla. Ingrid muuttaa tarinaa, piiskaa itseään ilkeydestään hahmojaan kohtaan, miettii että mies pitäisi häntä hulluna, jos lukisi mitä hän on kirjoittanut.

Blind on visuaalisesti vahva. Sen valkoinen maailma toimii kuin symbolina sokeuden tyhjälle taululle, jonka päälle Ingrid voi kirjoittaa mitä vain. Henk Hosfsteden hieno musiikki tuo elokuvan tunnelmaan oman lisänsä ja vahvistaa voimakkaita kuvia. Ingrid vajoaa yhä enemmän yksinäisyyteen, sillä mies ei enää ymmärrä hänen maailmaansa. Heidän välilleen on auennut kuilu, joka ei ole ylitettävissä.

Pariskunta on kärsinyt lapsettomuudesta. Lopussa väläytetään valoisampaa tulevaisuutta, sillä Ingrid on raskaana. Tai ehkä sekin on vain toive, jonka Ingrid on kirjoittanut todeksi, sillä mies on hänestä niin helvetin tylsä, että hän ei kestä enää. Leikitellessään fantasian ja toden rajalla Vogtin elokuva onnistuu herättämään kauhunsekaisen epävarmuuden siitä, voiko omiin havaintoihinsa luottaa. Ja entä jos yhtäkkiä joutuukin kulkemaan pimeässä, voiko puolisoonsa luottaa?

Elokuva on monipuolinen tutkielma elämästä, tulkinnoista, vammautumisesta, mielikuvituksen ja fantasioiden voimasta sekä elämän arvaamattomuudesta. Käsikirjoitus on todella taidokas. Alati vaihtuva tarina on hienosti rakennettu ja heijastaa Ingridin maailman epävarmuutta.

Jaa:

(Amy – The Girl Behind The Name, Britannia 2015)
O: Asif Kapadia
K-12
Ensi-ilta 10.7.2015

  

Elämäkertadokumentti ei tyydy vain kertaamaan tragediaa.
Se kertoo lahjakkaan muusikon kasvutarinan.

Kameroiden salamavalot välkkyvät. Nuori nainen on juuri astunut ulos Lontoon kodistaan. Hänellä on tummat, mehiläispesäkampaukselle kootut hiukset, voimakkaat rajaukset suurissa silmissä, tatuoidut kädet ja pieni ampiaisvartalo. Yhä lähemmäs tungeksivat paparazzit ovat aina valmiudessa naisen kotiovella. Tavoitteena on saada ikuistettua epäimartelevia hetkiä, jolloin nainen näyttäytyy sekavana, levinneet maskarat kasvoillaan, hiukset epäsiististi hapsottaen.

Tällaista elämää 20-vuotiaana julkisuuteen noussut Amy Winehouse tuskin itselleen kuvitteli. Asif Kapadian dokumentti Amy kertoo Amy Winehousen tarinan. Elokuva alkaa 14-vuotiaiden lontoolaistyttöjen kotivideopätkällä. Jo tällä varhaisella videolla kuullaan Winehousen uskomaton ja omaperäinen lauluääni. Videot laulajan alkutaipaleelta paljastavat karismaattisen, ujon tytön, joka rakastaa jazzia ja laulamista.

Frank-debyyttilevyn aikoihin tallennetussa haastattelussa Amy Winehouse sanoo, että hänestä tuskin tulee koskaan kovin kuuluisaa. Hän lisää, että ei varmasti kestäisi julkisuutta, että ”hän tulisi hulluksi”. Dokumentin lopussa Winehousen ystävä kertoo laulajan sanoneen hänelle juuri ennen kuolemaansa, että antaisi kaiken menestyksensä pois, jos vain saisi vielä kulkea kadulla rauhassa.

Nuori Amy Winehouse oli juutalaistyttö Pohjois-Lontoosta, jota kiinnosti tehdä ei-kaupallista musiikkia. Dokumentissa Winehouse kertoo alkaneensa kapinoida 9-vuotiaana, vanhempiensa eron aikoihin. Selviää, että hän oli jopa kertonut vanhemmilleen sairastavansa bulimiaa, mutta he eivät olleet ottaneet häntä vakavasti.

Kapadian dokumentissa kuullaan Winehousen perheenjäsenten, läheisten ystävien, kollegojen, managerien ja entisen puolison Blake Fielder-Civilin haastatteluja. Kapadia on yhdistänyt kokonaisuudeksi kotivideoita ja still-kuvia, mitä tahansa löytämäänsä materiaalia. Laulujen lyriikat kulkevat valkokankaalla, haastateltavia ei näytetä, vaan heidän kertomansa on liimattu Amyn kuvien lomaan. Back to Blackin nauhoituksista näytetään koskettava pätkä, jossa Winehouse itsekin havahtuu sanoittamansa kappaleen surullisuuteen.

Dokumentti välittää suorasanaisen, rakkautta janoavan nuoren naisen joutumisen eksyksiin, itsetuhon syövereihin ja julkisuuden riepoteltavaksi. Musiikki oli Winehouselle selviytymiskeino. Useammassa kohdassa dokumenttia hän sanoo olevansa niin ’fucked up’, että hänen on kirjoitettava musiikkia.

Kapadian elokuvassa sivutaan Blake Fielder-Civilin huonoa vaikutusta Winehouseen. Laulaja rakastui Fielder-Civiliin palavasti, mutta suhde päättyi. Ero synnytti suuren osan Back to Black -albumin teksteistä. Albumin, jonka myötä Winehousesta tuli todella kuuluisa. Myöhemmin pariskunta löysi toisensa uudelleen ja samalla myös kovemmat huumeet.

Elokuvassa nähdään hilpeitäkin pätkiä. Frank-levyn aikoihin tehdyissä haastatteluissa Winehouse on täysin teeskentelemätön – hän kertoo haastattelijalle suoraan inhonneensa ensimmäisen levynsä miksaajaa. Hän myös ilmehtii avoimesti haastattelijan kommenteille Didon levystä eroterapiaprosessina.

Winehouse löysi laulamisen jazzin kautta. Jazzmuusikoiden puolelta löytyivät hänen omat idolinsa. Elokuvassa on joitain todella vahvoja esityksiä ja kiinnostavia pätkiä, kuten katkelma vuonna 2011 Tony Bennettin kanssa äänitetyn Body and Soul -dueton nauhoituksista. Winehouse on kohtaamisessa täysin selvin päin. Hän ajautuu Bennettin kanssa keskusteluun siitä, että laulu tulisi esittää joka kerta hieman eri tavalla. Bennettin mielestä Winehouse olikin pohjimmiltaan jazzlaulaja, jonka olisi pitänyt esiintyä pienille yleisöille. Katkelmassa Winehouse myös paljastaa Bennettille hieman ujostellen, että saa vihdoin tehdä töitä suuren idolinsa kanssa.

Kapadia on tehnyt hienon ja kiinnostavan elokuvan. Winehousen traagisen tarinan herättämä suru syvenee ja laulajan lahjakkuuden aiheuttama hämmästys palautuu mieleen vielä pitkään elokuvan loputtuakin. Lyriikoiden tuominen valkokankaalle havahduttaa Winehousen tekstien poeettisuuteen.

27-vuotias Amy Winehouse löydettiin kuolleena Lontoon kodistaan 23. heinäkuuta 2011. Kuolinsyyksi todettiin alkoholimyrkytys. Amy on kunnianosoitus lahjakkaalle muusikolle, jonka liekki paloi loppuun liian nopeasti.

Jaa:

Itämeren ympäristöystävällisimmän tilan pitäminen on arvovalinta, joka vaatii paljon työtä. 

Kuvat: Petra Piitulainen

Viljelijä kuulostaa puhelimessa stressaantuneelta. Kylvö on ollut katastrofaalinen. Posti hukkasi siemenet ja on pitänyt kylvää sateessa. Monta hommaa odottaa koko ajan tekijäänsä.

Kiire ei kuitenkaan näy Knehtilän maatilan pihalla Hyvinkäällä. Hiljaisuutta rikkoo peltojen takana raidepölkkyjä kolisuttava tavarajuna. Kuumuuden laiskistama toffeenruskea koira jaksaa haukahtaa muutaman kerran vieraan ihmisen nähdessään. Paikalle kävelee leveästi hymyilevä mies. Markus Eerolan isännöimä tila valittiin tänä vuonna Itämeren ympäristöystävällisimmäksi.

Eerolat ovat viljelleet tilaa 1700-luvulta saakka. Nykyinen isäntäväki otti tilan haltuunsa vuonna 1998. He halusivat alusta saakka korostaa tilan yhteistoiminnallista luonnetta. Tilan nimikin muutettiin Eerolan tilasta Knehtiläksi. Nimenvaihdokseen liittyi sekin, ettei paikan haluttu personoituvan liikaa Markus Eerolan kunnallispoliitikko-isään.

Eerola kuvitteli itse vielä 2000-luvun taitteessa, että pystyisi toimimaan kahdessa ammatissa, mutta joutui lopulta valinnan eteen. Vuodet muotoilijana ja tutkijana Taideteollisessa korkeakoulussa keramiikka- ja lasitaiteen laitoksella ovat kuitenkin olleet hyödyksi nykyisessä ammatissa. Yliopistossa hän tutustui esimerkiksi täsmäviljelyyn. Eerola on hengästyttävän aktiivinen kokeilija.

Luomuviljelyyn Knehtilän tilalla siirryttiin vuonna 2010, vaikka Eerola tiesi sen olevan taloudellinen shokki. ”En noita pieniä lapsia nähnyt aikanaan ollenkaan, kun olin öisin ruiskuttamassa”, Eerola muistelee aikoja ennen luomutuotantoa.

”Silloin mietittiin kyllä, onko tässä koko hommassa mitään järkeä”, Minna Sakki-Eerola, tilan emäntä täydentää.

Hän on myös kokopäiväisesti tilalla töissä. Emännän valtakuntaa ovat navetan puoti ja kahvila. ”Minna hoitaa myymisen, mä en ole talousihmisiä”, isäntä nauraa.

”Vähän tuollainen tutkijan sielu sulla on”, emäntä vastaa ja hymyilee hellästi.

Resursseja nielevien ruiskutuksien lisäksi perinteisessä maanviljelyssä rassasivat ylettömät lannoitekustannukset. Luomuviljely ei ole vähentänyt työmäärää, mutta työt jakaantuvat kasvukaudelle tasaisemmin.

Eerolalle luomu on ollut arvovalinta. Maaperän puhtaus on kunnia-asia. Arkipäivään ulottuva ekologisuus huomattiin myös palkintoraadissa, johon kuuluivat WWF Suomi, Maa- ja metsätaloustuottajien keskusliitto sekä ruotsinkielisten maataloustuottajien keskusliitto.
Työn pitää kuitenkin olla mielekästä ja palkitsevaa. Myös taloudellisesti.

Luomukierto tarkoittaa karkeasti kaksi vuotta nurmea ja kolme viljoja. Välissä viljellään myös palkokasveja. Tänä vuonna tilalla kasvaa hernettä, kauraa, ohraa, ruista, vehnää ja tattaria. Suomalaisen luomuruoan puhtautta arvostetaan; Knehtilän kauraa ja tattaria viedään myös ulkomaille. ”Luomu on erikoistuotantoa, vaihtoehto. Uskomme, että löytyy asiakkaita, joille ruoan puhtaus ja alkuperä merkitsee”, Eerola sanoo.

”Luomuleivän ja tavallisen leivän raaka-ainehinnoissa ei ole juurikaan eroa. Luomu on kausituote ja logistiikkaketju erilainen, mikä tekee eron ulosmyyntihintaan. Tilan sijainti mahdollistaa suoramyynnin, jolla saadaan sivuutettua tätä ongelmaa.”

Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet rankkoja. Eerola loukkaantui vakavasti kolme vuotta sitten ja on tehnyt töitä osa-aikaisesti siitä saakka. Taloudellinen kehitys on ollut hidasta, tilan tienestit menivät kahden työntekijän palkkoihin. Navetan kunnostaminen maatilapuodiksi ja kahvilaksi toteutettiin härkäpäisesti. Painopiste onkin tarkoitus siirtää viljelystä muihin tilan myyntitoimintoihin.

Eerola näpyttelee tietokonetta. Hän haluaa tietyn dian ruudulle. ”Ruoantuotannon haasteet ovat aika kovat. Ilmastonmuutoksen suhteen olemme kaukana pahimmista ongelmapaikoista, mutta emme turvassa.” Hän näyttää YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön FAO:n arviota tietokoneen ruudulta.

”Jos tuotantopotentiaali vähenee viidestä kahteenkymmeneen prosenttia, niin kuin tässä näyttää olevan päätuotantoalueilla Keski-Euroopassa, niin se on todella paljon. Kyllä tämä maailmanrauhalle jotain tekee.”

Eerolan mielestä biotalous ja ilmastonmuutos ovat sellaisia asioita, jotka pitäisi yhteiskuntana keskustella läpi. Päättäjissä on yhä vähemmän sellaisia, joilla on omakohtainen kokemus maatalousympäristöstä. Silloin kun sitä tajua ei ole, hyvinvointia mitataan helposti metrimitalla.
”Biotalous tulee fossiilitalouden jälkeen. Meillä Suomessa on kaikki vahvuudet, jos me halutaan käyttää ne. Realiteetti on se, että jos me menetetään tämä mahdollisuus, niin sitä me ei saada enää takaisin.”

Knehtilän tila pyrkii Palopuron agroekonomiseen symbioosiin eli energia- ja ravinto-omavaraisuuteen yhdessä alueen lähitilojen kanssa. Knehtilään on tarkoitus tulla kaksi biokaasulaitosta, joista toinen tuottaa energian kuivurille ja leipomolle. Toisessa on tarkoitus tuottaa nurmesta kaasua, jota käytetään polttoaineena. Idea on tuottaa energiaa muille ja saada vastaavasti ravinteita takaisin.

Yhteistekemisessä on muitakin hyviä puolia. ”Vielä 80-luvulla oli sellaisia kylän miehiä, jotka olivat aina valmiita auttamaan. Nyt huomasin tämän päävamman kanssa – joka oli aika vakava – että ei ollut ketään. Siksi tässä uudessa hankkeessa olisi hyvä, että tieto olisi monella, jotta töitä pystytään vaihtamaan. Vaikka se on ollut tapa ja ylpeyskin, että ollaan aina töissä, niin ei se ole enää nykyaikaa.”

Eerola ei ole ainoa, joka on innostunut yhteistoiminnallisesta omavaraisuushankkeesta. Ympäristöministeriö myönsi juuri kesäkuun alussa rahoituksen hankkeen mallintamiseen. Yhteistyössä on mukana myös Helsingin yliopisto, Luonnonvarakeskus ja Valtra.

Lomaa ei ole pidetty kahteen vuoteen. Kysymys vapaa-ajasta aiheuttaakin hienoista naurun hörähtelyä isäntäväessä. Loukkaantuminenkin mutkisti asioita. ”Säilyin kuitenkin hengissä. Lääkäri sanoi, ettei sun päässä mitään vikaa ole. Mä sanoin, että kyllä on. Lääkäri siihen, että ei se tästä loukkaantumisesta ainakaan johdu”, Eerola sanoo ja nauraa.

Huumorintaju ei ole kadonnut vaikeuksista huolimatta.

Elämänkokemus muustakin kuin maanviljelystä on antanut Eerolalle perspektiiviä katsoa asioita tilan ulkopuolelta. Kilpailun voitto on Eerolalle hyvä mahdollisuus vuorovaikutukseen ja keskusteluun, joita hän pitää tärkeänä. ”En tiedä, jatkaako tilaa kukaan lapsista. Nuorin on ainakin fudishullu, jota eivät koneet paljon kiinnosta”, Eerola sanoo huvittuneena. Toffeenruskea koira havahtuu, kun seurue lähtee kasvimaan suuntaan.

”Ei ympäristöä voi erottaa muusta yhteiskunnasta”, Eerola toteaa vielä tehdessäni lähtöä. Melkein filosofinen pohdiskelija tuntuu aidosti välittävän Suomesta.

Jaa:

Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Teos 2013
240 sivua

  

Polttaa, polttaa

Johanna Sinisalon Auringon ydin tuo tervetullutta vaihtelua dystopian synkkiin maisemiin. Persoonalliset ainekset, monikerrokselliseksi paljastuva tarina sekä napakka juoni vievät lukijan kirjaimellisesti tuliselle matkalle, joka yllättää kerta toisensa jälkeen. Vaikka Auringon ydin istuu dystopiagenreen, mukana on piirteitä jännityskirjallisuudesta ja häivähdyksiä maagisesta. Kyseessä on teos, jolle kannattaa antaa liikkumavaraa lähestymällä tarinaa avoimin mielin.

Auringon ytimen perustematiikka pitää sisällään helposti tunnistettavissa olevan dystopisen asetelman. Dystopian voi määritellä vaikkapa ”ei-toivotun yhteiskunnan tai ei-toivotun vaihtoehtoisen tulevaisuuden kuvauksena”, jossa on olemassa vain näennäinen vapaus valita. Aikanaan dystopia oli tieteiskirjallisuuden alalaji, joka on selkeästi alkanut erottua omaksi lajityypikseen. Muutos on näkynyt kotimaisen kirjallisuuden kentällä jo jonkin aikaa.

Niin laadukasta kuin kotimainen dystopiakirjallisuus onkin, on sanottava, että lajityyppeihin alkaa kaivata vaihtelua, jos teosten tematiikka pysyttelee romahtaneiden yhteiskuntien tai yhteiskunnallisten epäkohtien kuvauksessa. Se, että ilmestyy Auringon ytimen kaltainen teos, josta kirjaimellisesti löytyy poltetta, on todella tervetullutta.

Lukija pääsee heti tarinan alussa suoraan kiinni asian ytimeen eli chilin aikaansaamaan kapsaisiiniriippuvuuteen poltteen kuvauksen kautta. Vanna, oikealta nimeltään Vera, on kapsu eli kapsaisiiniriippuvainen. Äärimmilleen kontrolloitua Suomen eusistokraattista tasavaltaa hallitsevat terveysviranomaiset, ja tietenkin chili on kielletty vaarallisena riippuvuutta aiheuttavana aineena. Vannan kaltaiset kapsut elävät kaksoiselämää kiinnijäämisen pelossa.

Näin tarina alkaa chilistä, poltteesta ja vaarasta laajentuen vähitellen yhteiskuntakuvaukseen moniäänisyyden kautta. Auringon ytimen kerronta on dialogista eli moniäänistä. Moniäänisyys muodostuu henkilöhahmojen kertovien äänten vuorottelun kautta. Pääasiassa kertovat äänet kuuluvat Vera-Vannalle ja Jarelle, ja etenkin Vera-Vannan siskolleen kirjoittamat kirjeet muodostavat vahvan kertovan äänen muiden äänten kuorossa. Lukija saa Vera-Vannan kirjeiden kautta paljon tietoa tarinan maailmasta sekä ennen kaikkea Vera-Vannan menneisyydestä.

Kokonaisuuden lomaan on siroteltu myös erityyppisiä metatekstejä, kuten otteita tietosanakirjoista, Vera-Vannan kouluesseitä, otteita opetusvideoista sekä kansallisloton mainoksia. Metatekstien myötä tarinassa on voimakkaasti läsnä metafiktiivinen elementti, joka on postmodernille kerronnalle tyypillinen kerronnan keino. Olennaista metafiktiossa on se, että vaikka se muistuttaa lukijaa tekstin fiktiivisyydestä, kuten Auringon ytimen moninaiset metatekstit, silti se istuu kokonaisuuteen erittäin luontevasti. Auringon ydin tuo metatekstit olennaiseksi osaksi fiktion maailmaa tarjoamalla niiden avulla lukijalle lisätietoa tarinan maailmasta.

Metafiktiivisyys ja moniäänisyys yhtä aikaa luovat tarinaan laajuuden tuntua sekä vievät lukijan yksityiskohtien äärelle henkilöhahmokuvauksen kautta. Ja ennen kaikkea ne haastavat lukijaa kohtaamaan toisenlaisen maailman, toisenlaisen todellisuuden. Vera-Vanna on tästä erinomainen esimerkki, sillä kapsaisiiniriippuvuus, joka muodostaa tarinan ytimen, saa ajoittain jopa pelottavan henkilökohtaista perspektiiviä Vera-Vannan chili-kokeilujen aiheuttamien fyysis-psyykkisten oireiden kuvauksen kautta. Tällä tavoin luonnollisesti syntyy myös ulottuvuus, jossa tarina alkaa elää omaa voimakkaasti sykkivää elämäänsä ja saa ajoittain jopa maagisia piirteitä hallusinaatiokuvausten kautta.

Jos lukijalla oli epäilyksiä siitä, kuinka kiinnostavaa fiktiota chileistä voi saada aikaiseksi, nämä epäilykset kyllä karisevat tarinan saavuttaessa tietyn vaiheen draaman kaaresta. Johanna Sinisalo on mestarikokki, joka osaa luoda yksinkertaisista aineksista ehyen ja ennen kaikkea vangitsevan tarinan sekä hyvin todentuntuisen fiktiivisen maailman – kokonaisuuden, joka saa psykologisen otteen lukijasta. 

Yhteiskunta, jota Auringon ytimessä kuvataan, paljastuu laskelmoivaksi paikaksi, jossa ihmiselämästä irti saatava hyöty on maksimoitu rodunjalostamiskeinoja, kuten sterilisointia ja ihmisten luokittelua, hyväksikäyttäen. Kylmät väreet selkärankaa pitkin saa juoksemaan matelijamainen laskelmoivuus jota tarinassa kuvataan, koska tiettyjä yhteneväisyyksiä vallitsevan todellisuuden kanssa on helppo havaita. Tämä tekee Auringon ytimen tematiikasta entistä tehokkaampaa, sillä lukija helposti antautuu spekuloimaan tarinan tapahtumia. ”Mitä jos tämä olisikin totta” käy mielessä useammin kuin kerran tarinaa lukiessa. Liikaa ei kuitenkaan auta paljastaa, jotta hyvä tarina ei menisi pilalle.

Erinomaiselle tarinalle on tyypillistä se, että varsinaiset herkut jätetään loppupuolelle odottamaan paljastuksen hetkeä. Auringon ydin kulkee varmoin askelin kohti kliimaksia, jossa punnitaan chilit poikineen. Kliimaksia, jossa eräs henkilöhahmoista kokee kirjaimellisesti aivot polttavan elämyksen, joka samalla johtaa valaistumisen kaltaiseen sisäiseen kokemukseen. Tämä puolestaan hieman myöhemmin vaikuttaa tarinan loppuratkaisuun.

Taitavasti rakennettu loppuratkaisu kytkee avoimet langanpäät yhteen, teoksen nimeä myöten. Kun palat loksahtelevat kohdalleen, tarinan käännösten saama suunta ja etenkin se, kuinka näppärästi ja täysin luontevasti palaset yhteen sopivat, saa hymyn nousemaan huulille. Vaikka loppuratkaisu jättää asioita avoimeksi, se kuitenkin paljastaa lukijalle juuri ne asiat, jotka tuntuvat tarinan kannalta tärkeimmiltä. Tulisia lukuhetkiä kaipaaville Auringon ydin niitä totisesti tarjoaa tiivistunnelmaisen tarinan ja yllätyksellisten juonenkäänteiden muodossa!

Jaa:

Joskus parisenkymmentä vuotta sitten heräsin khusassa eli olkimajassa Siinain rantaviivalla. Kello taisi olla jo kymmenen aamupäivällä eli olin menettänyt aamun virkistävät vilpoiset aamutunnit.

Oli heinäkuu. Aurinko porotti armoa tuntematta olkikaton rakosista vaalealle iholleni. Olin yöllä unohtanut sandaalini parinkymmenen metrin päähän. Miten onnistuisin juoksemaan läpi kuumuuttaan hehkuvan sannan polttamatta jalkapohjiani? Sukkia en ollut pakannut matkavarusteisiini. Päätin juosta päkiöiden varassa, ja siten säästää loput jalkapohjistani vahingoittumattomina. Se onnistui. Vain päkiät paloivat.

Ayurvedan mukaan sekä kehon ulkoisesta että sisäisestä kuumuudesta (pittasta eli tulesta) johtuvia oireita voi lieventää kasveilla, joissa on viilentäviä ominaisuuksia. Nykyisin pakkaisinkin laukkuuni myös muutamia aloe vera -lehtiä, jotka viilentävän vaikutuksensa ansiosta hellivät auringonpolttamaa ihoa.

Miten sitten tietää, että kasvilla on viilentäviä ominaisuuksia? Yksinkertaistetusti voidaan sanoa, että kitkerä maku on viilentävä. Myös makea maku viilentää, mutta liika makeus voi puolestaan piristää tulta. Puhumme nyt makeudesta, jota löytyy muun muassa hedelmistä, kasviksista ja esimerkiksi maitotaloustuotteista sekä joistakin viljoista, kuten riisistä, vehnästä ja kaurasta.

Myös karvas, kaventava maku, helpottaa oireita, jotka ovat ominaisia erityisesti pitta-kehotyypille. Tällaisia oireita voivat olla esimerkiksi auringossa palanut iho, jalkasienen kukkaan puhkeaminen, ohimoilla jomottava pitta-päänsärky tai esimerkiksi kehon kohonnut lämpötila tai erilaiset tulehdukset.

Yksi ayurvedan oleellisia käsitteitä on agni eli tuli. Agnia tarvitaan esimerkiksi ruoansulatuksessa happoina vatsalaukussa ja ohutsuolessa, jotta suoli supistelisi ja ruoka-aineet imeytyisivät verenkiertoon. Ruoansulatustulesta pidetään huolta ympäri vuoden, jotta se pystyisi toteuttamaan tehtävänsä. Jos kesäkuumalla nauttii kylmiä juomia, vaikkapa jäävettä ja syö kylmää jäätelöä, johtaa tämä pitemmällä aikavälillä siihen, että agni vaimenee. Kun syksy sitten tulee, vaatii keho enemmän energiaa ja ruokaa, joka on raskaampaa, lämmittävämpää ja vaikeammin sulatettavaa kuin kuumaan kesäaikaan. Kun vaimennut agni ei pysty käsittelemään raskaampaa ruokaa, jää kehoon enemmän kuona-aineita ja limaa, mikä johtaa syys- ja talviflunssiiin.

Pittan keho on ympäri vuoden lämmin, joten pääasiallisena tavoitteena onkin viilentää liiaksi kuumuvaa kehoa erityisesti juuri lämpimään kesäaikaan. Miten viilentää kehoa kesäaikaan niin, ettei ruuansulatustuli kärsisi?

Ruokalusikallinen aloe vera -mehua aamuisin on hyvä ajatus kesäaikaan varsinkin, jos olet kehotyypiltäsi pääosin pitta. Aloe vera -mehu viilentää pittan kuumaa, liian happopitoista ruuansulatuskanavaa, ja ehkäisee näin mm. tulehduksia. Nimenomaan erilaiset tulehdukset ovatkin juuri pittaa vaivaavia ongelmia.

Jos olet matkustanut jossain lämpimässä maassa erityisen kuumaan aikaan, olet ehkä nähnyt paikallisen ihmisten nauttivan lämmintä teetä. Siinain beduiinit esimerkiksi juovat minttuteetä. Vaikka juoma tuntuu kehossa aluksi lämpimältä, viilentää minttu kehon pitemmällä aikavälillä. Ja minttu kasvaa ja leviää helposti myös Suomen kesässä, joten siitä vain minttua viljelemään! Kaupunkiviljelysäkitkin ovat talven jälkeen täynnä minttua, niin vahva se on!

Toinen erittäin viilentävä ja siksi pittalle erinomainen yrtti on tuore korianteri. Olet ehkä huomannut, että esimerkiksi monet thaimaalaiset tuliset, chilipitoiset keitot kaipaavat seurakseen tuoretta korianteria tasapainottamaan aterian lämmittäviä ominaisuuksia. Samoin esimerkiksi lämmittävä uunilohi kaipaa kaverikseen viilentäviä yrttejä kuten tilliä, korianteria tai minttua. Jos kuuma kesäpäivä yllättää täydellisesti ja keho tuntuu jopa tulisella, suosittelen puristamaan korianterinlehtinipun nesteeksi, lisäämään vettä ja nauttimaan sellaisenaan. Täydellinen lämmön pudottaja!

 Ayurveda on monituhatvuotinen intialainen terveydenhoitojärjestelmä, jonka nimi tarkoittaa alun perin ”tietoa elämästä”. Ayurveda-konsultti Crista Soskolnen palstalla onkin luettavissa tietoa, mutta kaikkea muutakin hauskaa!

Jaa:

Miten Itä-Kongon aseistettu konflikti, öljy, korruptio ja uhanalaiset vuorigorillat liittyvät toisiinsa? Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalin elokuva Virunga kertoo tästä.

Kiinnostuin Virunga-dokumentista heti siitä kuultuani. Olen ihaillut vuorigorilloja lapsesta saakka, ja nähnyt niitä Ruandassa. Orlando von Einsiedelin elokuva paljastaa salametsästäjien teot sekä kertoo sisällissodan jälkeisen konfliktin etenemisestä Kongon demokraattisen tasavallan itäosassa. Se näyttää myös Virungan kansallispuiston ”mustaa kultaa” hamuavan öljy-yhtiön Soco Internationalin työntekijöitä, jotka puhuvat ohi suunsa ja osaltaan vahvistavat sitä, kuinka kipeästi eläintensuojelua alueella tarvitaan.

Leffan pääosassa eivät siis ole pelkästään vuorigorillat. Virungassa kuvataan ja haastatellaan eläintensuojelijoita ja ranskalaista reportteria Melanie Goubya. Metsänvartijat ja heidän esimiehensä asettavat henkensä alttiiksi suojellessaan gorilloja Socolta, salametsästäjiltä sekä Itä-Kongossa alueita valtaavalta M23-kapinallisarmeijalta. Katsojille näytetään lähialueilta pakenevien ihmisten virta, kansallispuistosta evakuoitavat työntekijät ja heidän perheensä, metsänvartijoiden aseistautuminen sekä kansallispuiston stressaantuneet eläimet.

Ranskalaisjournalisti Gouby liikkuu miljoonan asukkaan Gomassa, jonka kapinalliset ottivat haltuunsa vuonna 2012, elokuvaa kuvattaessa. Goubyn osuus elokuvassa on olennainen, sillä juuri hän paljastaa Socon työntekijöiden humalaisen uhoamisen ja haaveet öljynporauksesta luonnonosuojelualueella.

Taannoisessa The Guardianin artikkelissa Virungan kansallispuiston johtaja, elokuvassakin esiintyvä belgialainen Emmanuelle de Merode vetoaa lakiin ja toteaa, että öljynporaus Virungassa on laissa kiellettyä ja että sen salliminen rohkaisisi alueen miljoonia köyhiä asukkaita viljelemään ja metsästämään kansallispuistossa. Hänen mielestään myös muut Kongon viidestä maailman perintökohteesta vaarantuisivat. Paikallisen kalastajakylän asukas arvioi öljynporauksen aiheuttavan heillekin ongelmia.

Öljyporhot vs. eläintensuojelijat

Rasistiset ja ylimieliset eurooppalaiset öljymiehet sekä saumansa havainneet paikallisvaikuttajat saavat elokuvassa keskeisen osan. Metsänvartijoita lahjotaan tietoja vastaan, ja eläintensuojelijat ottavat riskejä korruptiota taltioidessaan.

Kansallispuiston johtajaa De Merodea pidetään paikallisen öljybisneksen suurimpana jarruna. Hänen tukenaan ovat lukemattomat metsänvartijat, joista monen kerrotaan saaneen surmansa alueella työskennellessään. Heitä surraan, samoin kuin menetettyjä vuorigorilloja ja muita salametsästyksen uhreja. Yksi elokuvassa esitelty metsänvartija on entinen lapsisotilas, joka on sittemmin omistanut elämänsä vuorigorillojen suojelemiseen.

Kongon demokraattisen tasavallan, Ruandan ja Ugandan välisillä vuorilla elää eri arvioiden mukaan yhteensä 800–900 vuorigorillaa (gorilla beringei beringei). Niiden suojelu on kannattanut, sillä vielä 1980-luvun alussa alueella eli vain vajaat kolmesataa yksilöä.

Vaikka vuorigorillojen suojeluun panostetaan, niiden asema maailman uhanalaisimpien eläinten joukossa pysyy. Vuorigorilloille suurimpia uhkia ovat niiden elinympäristöjen tuhoamisen ja sairauksien lisäksi salametsästys. Yksi metsänvartijoista spekuloi, että mikäli salametsästäjät onnistuisivat hankkiutumaan eroon jokaisesta alueen vuorigorillasta, alueella ei tarvittaisi erityistä suojelua ja öljynporaus voisi alkaa.

Tätä käsitystä vahvistaa Socon erään palkollisen salaa kuvattu parahdus: ”Who gives a fuck about a fucking monkey?”

Kauneutta keskellä rumuutta

Vieraillessamme Ruandassa gorillojen luona mukanamme kulki aseistettuja vartijoita siltä varalta, että Itä-Kongon puolelta ilmaantuisi ongelmia. Vaikka tiesin naapurimaan levottomuuksista, en silloin täysin hyväksynyt aseistettuja seuralaisiamme. Virunga-elokuvan nähtyäni ymmärrän paremmin, kuinka herkkä tilanne niin ihmisten kuin eläinten kannalta rajan toisella puolella on.

Dokumentti kuvaa onnistuneesti öljybisneksen haittoja. Se antaa kasvot niille eläimille ja ihmisille, joihin Socon projekti vaikuttaisi. Toivottavasti se myös tukkii niiden suut, joiden mielestä kukaan ei kärsi öljybisneksessä.

Itäisen Kongon konfliktin, alueen luonnonvarojen, länsimaalaisten suuryritysten sekä maailman viimeisten vuorigorillojen välinen yhteys on totta. Haluaisin kuitenkin uskoa, että yhtälöön voi vielä vaikuttaa. Ehkä öljy-yhtiöt sekä muut ympäristön vaarantavat projektit voidaan pitää loitolla, jotta vuorigorillojen ja muiden alueelle kuuluvien eläinten tulevaisuus pystytään turvaamaan.

Elokuvassa näytetään rujoa kuvaa rasisteista, salametsästetyistä ja kärpästen syömistä eläimistä sekä pakenevista ihmisistä, mutta toiset kuvat puolestaan säväyttävät kauneudellaan. Virungan kansallispuiston hengästyttävät maisemat, vastasyntynyt vuorigorillan poikanen ja ihmisten omistautuminen kansallispuiston suojelemiselle tasapainottavat suuttumusta ja surua, jota elokuvan kuvaama todellisuus aiheuttaa.

Virunga. Pe 26.9. klo 18.15 Bio Rex.

Näytöksen jälkeen Bio Rexissä on WWF:n järjestämä keskustelutilaisuus, jossa kerrotaaan Virungan luonnonpuiston nykytilanteesta ja jossa yleisö voi kysyä aiheesta lisää.

Jaa:

W.A. Mozart: Figaron häät
Suomen Kansallisooppera 18.9. Jäljellä olevat esitykset 26.9., 2.10. ja 7.10.

Ohjaus: Anna Kelo
Musiikinjohto: Marco Ozbic
Rooleissa: Tommi Hakala, Anna Immonen, Jussi Merikanto, Tuuli Takala, Ann-Marie Heino, Jyrki Korhonen, Sari Nordqvist, Petri Bäckström, Nicholas Söderlund, Mia Heikkinen, Juha Riihimäki, Tatjana Romanova-Vorontsova, Meriliinu Haataja, Oskari Nyyssölä, Anna Kuvaja

  

Suuria tunteita, seksiä ja ristiin pukeutumista.

W.A. Mozartin säveltämässä ja libretisti Lorenzo da Ponten sanoittamassa Figaron häissä on samanaikaisesti jotain vierasta ja jotain tuttua. 1700-luvun espanjalaisen aateliston elämän loisteliaat puitteet tuntuvat jotenkin kaukaisilta, mutta samanaikaisesti ohjaaja Anna Kelon tulkinta tuo esiin sen, mikä teoksessa on ikuista: tunteet, ja niiden moninkertainen kietoutuminen väärinkäsityksiin, komiikkaan ja luokkayhteiskuntaan.

Juoni kulkee seuraavasti: Kreivi Almavivan (18.9 näytöksessä Tommi Hakala) palvelija Figaro (18.9 näytöksessä Jussi Merikanto) valmistautuu menemään naimisiin kreivitär Almavivan (18.9 näytöksessä Anna Immonen) palvelijattaren Susannan (18.9 näytöksessä Tuuli Takala) kanssa. Kuitenkin kreivi on myös kiinnostunut Susannasta, jolloin rakastavaiset ovat pulassa. Asiaa ei auta hovipoika Cherubino (18.9 näytöksessä loistava Ann-Marie Heino), jonka kreivi kokee kilpailijakseen. Samanaikaisesti taloudenhoitaja Marcellina (18.9 näytöksessä Sari Nordqvist) ja lääkäri Don Bartolo (18.9 näytöksessä Jyrki Korhonen) punovat juonia Figaron varalle; Figaro on lainannut rahaa Marcellinalta, ja takuiksi luvannut avioitua tämän kanssa mikäli ei saisi velkaansa maksettua. Näistä asetelmista käsin syntyy tuskaisa ihmissuhdevyyhti, joka loppua kohden kuitenkin selviää, Mozartin kepein, anteeksiantavin sävelin.

Teoksessa on monia kiehtovia piirteitä; mustasukkaisuuden käsittely on hyvin älykästä, ja komediassa hankala laji. Figaron häissä mustasukkaisuuden realistinen kuvaaminen ei kuitenkaan kärsi komediasta tyylilajina. Erityisen hauska on kohtaus, jossa Cherubino on piiloutuneena kreivittären komeroon, samanaikaisesti kun kreivitär yrittää estää kreiviä murtautumasta komeroon. Kreivin viha ja kiukku ovat aidosti läsnä, kuitenkin siten että samanaikaisesti katsoja kykenee nauramaan tilanteelle.

Tommi Takalan tulkinta kreivistä onkin hersyvä; kreivi pyrkii olemaan samanaikaisesti mahtava Don Juan, mutta samanaikaisesti hän on maskuliinisuudestaan epävarma yläluokkainen mies, jonka itsevarma duunari Figaro tekee jatkuvasti naurunalaiseksi. Tämä ei sinänsä ole poikkeuksellista oopperan maailmassa; oopperaa tutkineen feministisen antropologin Catherine Clémentin mukaan oopperan maailma on täynnä maskuliinisuudestaan koomisen epävarmoja miehiä. Oopperassa on tällöin mahdollista tarkastella sukupuolirajojen erilaisia ylityksiä ja rikkomisia.

Luokkayhteiskuntaan kohdistuva kritiikki on temaattisesti hyvin läsnä, vaikka ohjaaja Kelo kertoo käsiohjelmassa halunneensa jättää sitä koskevan aspektin syrjään. Figaro ja Susanna ovat keskenään paljon neuvokkaampia kuin työnantajansa kreivi ja kreivitär, ja kreivin yläluokkainen patsastelu ja vanhoihin säätyläismaneereihin vetoaminen tehdään useampaan otteeseen naurunalaisiksi.

Seksiä ei teoksesta myöskään puutu, ja se tuodaan mukaan monilla pikkutuhmilla keinoilla. Erityisen hauska on kohtaus, jossa Cherubino kohtelee kreivittäreltä peräisin olevaa silkkinauhaa fetissin kaltaisesti. Cherubinon hahmo on myös itsessään hyvin kiehtova, kumouksellinen ja rajoja rikkova: Cherubinon pukeutuessa naiseksi myös sukupuoliroolit tehdään naurunalaisiksi, ja rajojen rikkomiseen keskittyvät teemat jatkuvat.

Cherubinon kautta kenties halutaan osoittaa, että halu ei tunne mitään rajoitteita, jolloin halujen kokija on valmis rikkomaan ylittämättömältäkin tuntuvia esteitä, kuten sukupuolirooleja. Ristiin pukeutuminen saattaa tietyssä mielessä koko teoksen kuvaaman sukupuolijärjestyksen uhanalaiseksi, jolloin herää kysymys, missä määrin mitkään teoksessa kuvatuista identiteeteistä, kuten aatelinen, palvelija, mies ja nainen, ovat aidosti pysyviä ja vakaita?

Teos ilmentää hyvin laajaa tunneskaalaa, aina alkusoiton riehakkaasta tunnelmasta aina finaalin pehmeään, anteeksiantoa kuvastavaan tunnelmaan. Figaron häitä voi siis vain kiittää: monista elementeistä koostuva teos pysyy kasassa loppuun asti.

Kuvat: Suomen Kansallisooppera

Jaa:

Cirko – Uuden sirkuksen keskus
7.–17.5.2015

Cirko-festivaalilla nähtiin esittämisen esittämistä ja tutkittiin rooleja.

Kymmenvuotiaan Cirko-festivaalin tämänvuotinen ohjelmisto tarjosi paitsi kiinnostavaa nykysirkusta myös monenlaista esittämisen esittämistä, mikä oli enemmän dramaturgisesti kuin sirkusteknisesti orientoituneelle katsojalle mieleen. Useassa teoksessa oli rakennettuna jonkinlainen sukupuolirooleihin liittyvä viritys. En toki jokaista näkemääni esitystä ala väkisin sukupuolisiivilän läpi puristaa, mutta aihe tuntui nousevan pintaan siellä täällä.

Naisesta ja miehestä illuusion keinoin

Kaksi vuotta sitten Kansallisteatterissa kantaesitetty WHS-ryhmän Lähtö sijoittuu eri esittävien taiteiden lajien väliin: se on teatteria, tanssia, elokuvaa ja näyttämöilluusioita yhdistävä tyylikäs kokonaisuus. Kalle Nion rakentamat illuusiot tuodaan sisään hienovaraisesti, melkein varkain.

Nion ja tanssitaiteilija Vera Selene Tegelmanin esittämä pariskunta tuntuu tekevän loputonta eroa meren pikkuhiljaa nielaisemassa rantakahvilassa. Riita on koko ajan joko alkamassa tai juuri loppunut, mutta edelleen ilmassa. Mies ja nainen ovat esityksessä jatkuvassa liikkeessä toisiinsa nähden, he vetävät toisiaan puoleensa ja pyrkivät poispäin.

Kiinnostavimmissa kohtauksissa he tuntuvat sulautuvan toisiinsa. Eroottinen vetovoima näyttäytyy tahmeana taikinana, joka venyy kehosta toiseen. Kauneimmillaan tämä sulautuminen tapahtuu heijastavaa pintaa henkeäsalpaavan kauniisti ja koruttomasti hyödyntävässä kohtauksessa, jossa nainen ja mies eivät fyysisesti kohtaa, mutta ovat silti lähempänä toisiaan kuin kertaakaan aiemmin.

Ulkonäköpaineita karkaavat tytöt

Circo Aereon panos festivaalille on kaksi Maksim Komaron ohjaamaa kantaesitystä, samassa illassa esitetyt tyttöjen Désertée ja poikien Mandarin. En puhu tytöistä ja pojista siksi, että esiintyjien faktinen ikä sen jotenkin oikeuttaisi vaan siksi, että minulle esitykset tuntuvat puhuvan nimenomaan tyttöinä ja poikina olemisesta.

Vaikka Désertéelle annetaankin alaotsikko ”hauska ja kaunis kokoelma typeriä tekoja”, näen esityksessä paljon kriittisiä viittauksia selfieihin, belfieihin ja ulkonäkökeskeisyyteen. Sofia Daniel ja Milla Lahtinen vievät musiikkivideoiden seksuaalisuuden tukat silmillä tanssiessaan rytinällä kohti kauhuelokuvakuvastoa. Susanna Liinamaan olemuksessa taas herkkyys ja kovuus yhdistyvät, kun paistiveitsi leikkaa suoraan kädestä puhallettua saippuakuplaa. Aika hyytävää.

Tummasävyisen Désertéen parina Mandarin – ”kiinalaista kansansirkusta länsimaisten ihmisoikeusarvojen mukaisesti Suomessa tuotettuna” – on kirkas ja valoisa, sen huumori on leikkisämpää. Verkkareissa ja farkuissa esiintyvät Jori Reunanen ja Rasmus Witikka esittävät klassisia kiinalaisia sirkustemppuja vahvassa ite-hengessä, jongleeraamiseen kelpaavat vaikka muoviset kukkaruukut. Temput ovat enemmänkin ketteriä kuin muskelitemppuja. Tietty keveys läpäisee myös esittämisen tavan.

Siinä missä tyttöjen katse yleisöön on suora ja haastava, vilkaisevat pojat vienosti katsojiin tempun onnistuessa, melkein kuin itsekin yllättyneenä. Epäonnistuminen on jatkuvasti läsnä, mutta pojat eivät ole turhan kilpailuhenkisiä. Kaverin hiljainen kannustaminen on mokista huolimatta itsestään selvää. Tosin sulkapallon peluu yhteisellä mailalla herättää vähän sitä voitontahtoakin. Circo Aereon teospari on mielenkiintoinen ja toisiaan peilaava kokonaisuus, mutta en tiedä toimisivatko teokset yksinään yhtä hyvin kuin yhdessä.

Trukinnokassa retkottavat naisruumiit

Australialaisen KAGE-ryhmän teos FORKLIFT on lähtökohdiltaan järeä: kolmen sirkustaiteilijan kanssa näyttämön jakaa trukki. Piiruntarkan koreografian on ohjannut Kate Denborough. Esitys tarjoaa paitsi kaunista ja taitavaa akrobatiaa yhdistettynä trukista huokuvaan vaarantunteeseen, myös aika problemaattista naiskuvaa. Koomista roolia esittävä Nicci Wilks on varastoäijä, joka sattuu olemaan nainen. Hänen roolinsa on rakennettu maskuliinisen kuvaston kääntämisellä, ja hän ajelee trukkia rennosti rööki huulessa puolialastomien miesten kuvia samaan aikaan tiiraillen.

Kaksi muuta naista, Amy Macpherson ja Henna Kaikula, tuodaan näyttämölle kuin ruumiit, trukinnokassa retkottavina kehoina, jotka tahdottomasti notkahtelevat vietteleviin poseerauksiin. Ihonvärisissä nahkarintsikoissa ja verkkosukkahousuissa he ovat pitkine raajoineen täysin vastakohtia keltaiseen turvatakkiin pukeutuneelle, huomattavan kompaktimmalle Wilksille.

Vaan kyllä varastonaisestakin sirkusprinsessa saadaan. Lahjapaketista paljastuu tyttömäisempi versio turvavaatteista, söpö jumppa-asu pienellä helmalla, pitsiä ja paljetteja unohtamatta. Poninhäntä purkautuu liehuvaksi tukaksi ja huulipuna kruunaa muutoksen. Jollain tavalla Wilksin muodonmuutos ja roolin korostettu koomisuus tuntuu pienentävän esityksen muita kiistattomia ansioita.

Akrobatiaa ja pukuhuoneäijäilyä

La Meute on samannimisen ranskalaisryhmän huikea akrobatiateos, jossa puolestaan äijäillään oikein urakalla. Nimensä mukaisesti laumamaisesti käyttäytyvä porukka flirttaa vaaran kanssa aivan kuten FORKLIFTkin, mutta tekee sen miehisen pukuhuonebondaamisen kautta. Valkoisista pyyhkeistä viritetyissä lannevaatteissa esiintyvä kuusikko, Julien Auger, Thibaut Brignier, Mathieu Lagaillarde, Sidney Pin, Arnau Serra Vila, Bahoz Temaux, läpsii paljaita kankkuja, halailut muuttuvat painiksi ja pyyhkeiden verhoamia vehkeitä kosketellaan, tietysti turvallisen ei-seksuaalisesti.

Miesten genitaalit ovat esityksessä muutenkin keskeisessä osassa. Sen lisäksi, että omia ja muiden lannevaatteita kohennellaan temppujen väleissä suureleisesti, kavereiden kasseilla myös tasapainotellaan, niiden päällä hypitään ja niitä murjotaan varsin estottomasti. Kaikessa kuuluu duudsonmainen nauru, ”ei haittaa, vaikka sattuu”.

Myös La Meutella mukana on vahva esittämisen esittäminen ja mielikuvituksellisiin temppuihin on sisäänkirjoitettu epäonnistumisia. Yleisöä myös juksataan: näyttää siltä, että jotakuta sattuu, yleisövalo nousee ja kaikki ovat hyvin huolestuneita. Mutta ei hätää, häntä vain alkoi pelottaa, sekin menee lauman tuella onneksi ohi.

Jotta esityksen keskeinen symboli ei jäisi keneltäkään havaitsematta, nähdään kikkeli toki lopulta myös paljastettuna. Kiitoksiin miehet tulevat pukeutuneina. Rinnakkain nähdään niin raksamies, diskotähti, pohjois-afrikkalainen kansallispuku kuin parrakas sirkusprinsessakin. Kaikenlaiselle maskuliinisuudelle on laumassa tilaa.

Tunteista tunteettomasti

Zero Gravity Companyn teos Toisin sanoen hyödyntää vaijerin monipuolisuutta. En ole lajipuristi, nykysirkus-otsikon alle voi mennä myös esityksiä, joissa sirkustemput ovat minimissään, kunhan konsepti ja kokonaisuuden toteutus toimivat. Usein kiinnostavimmat teokset nakkaavat nurkkaan turhat rajoitukset ja poimivat esittävän taiteen lajeista aiheen kannalta olennaisimmat.

Esityksen lähtöajatus on kiinnostava, vaijerin kovuuden ja kehon pehmeyden kohtaaminen tuottaa väistämättä kipua. Salla Hakanpään, Susanna Keski-Kohtamäen, Netta Lepistön ja Maarit Utriaisen muodostama ryhmä ehdottaa kuitenkin esityksen lukuohjeeksi myös tunteita ja rakkautta, mikä ei toteutuksesta valitettavasti välity.

Esiintyjien ilmeettömät kasvot sekä kontaktittomuus yleisöön tai toisiinsa tekevät esityksestä paitsi sisäänpäin kääntyneen, myös aika itseriittoisen, ylimielisenkin. Muutama, ei mihinkään suunnattu, vaisu hymy tai tuima mulkaisu esitystä sivuparvelta häiriköiviin lapsikatsojiin ei oikein riitä.

Hidas ja sitkeä liike ei tuota jännitettä vaan ennemminkin turhauttaa. Toki esityksessä on hetkiä, jotka herättävät. Lepistön nuorasoolossa on dynamiikkaa, jonka soisi valuvan muuallekin esitykseen, Hakanpään vaijerimanipulaatio on puolestaan yksinkertaisuudessaan viehättävä. Tunteista kertova esitys jättää kuitenkin kylmäksi.

Vilpittömästi yleisön edessä

Myös Agit-Cirkin Sceno on festivaalilla ensi-illassa. Sakari Männistön ohjauksessa neljä kokenutta sirkustaiteilijaa on heittäytynyt omien lajiensa ja mukavuusalueidensa ulkopuolelle pohtimaan roolin ja esiintyjän suhdetta. Tuloksena on mykkäelokuva- ja vaudevillekuvastolla leikittelevä surumielisen humoristinen teos.

Vaikka ollaan mustaseinäisessä black box -teatterissa, on sirkusteltta ja sen pyöreä maneesi mukana metaforan tasolla. Moneen muotoutuva sermi pyörii esiintyjien ympärillä, liikkeet ovat pyöreitä, shortsit toistavat sirkusteltan raidoitusta. Viitteet ovat viehättävän hienovaraisia.

Roolit kääntyvät kiinnostavasti. Heti alussa ryhmän pienin eli Jenni Lehtinen kannattelee harteillaan kahta miestä. Vaikka hän on naisena ja keveimpänä se todennäköisin heiteltävä ja nosteltava, löytyy voimaa omastakin takaa. Esityksen voimamies Sasu Peistola puolestaan sipsuttelee kahvakuulat käsissään menettämättä lainkaan miehekkyydestään.

Temppujen raskautta ei yritetäkään piilottaa, sitä jopa korostetaan ähkimällä. Saku Mäkelän tanssillinen akrobatianumero saa koomista kierrettä juuri esiintyjän omista äänitehosteista. Sampo Kurpan slapstick-numerot kokoavat sinänsä irralliset kohtaukset toisiinsa. Esiintyjien vilpitön suhde yleisöön on aseistariisuva. Sirkusperinteen mukaiset väliaplodien paikat on tarkkaan mietitty ja merkattu, mutta tunnelma on jollain tavalla niin hauras, ettei sitä tee mieli rikkoa taputtamalla.

Kivun kautta kauneuteen

Festivaalin nimikkotaiteilijan ilma-akrobaatti Ilona Jäntin kahden teoksen ilta Namesake & Gangewifre poikkeaa festivaalin muusta ohjelmasta. Näihin sooloteoksiin ei ole rakennettu näkyviä rooleja tai narratiiveja, vaan keskiössä on yksi väline ja yksi virtuoosimainen esiintyjä.

Kantaesityksensä festivaalilla saavassa Namesake-teoksessa Jäntti tanssii eri kokoisilla roikkuvilla renkailla. Pienimpiin solahtaa jalka, suurin on jo parin metrin halkaisijoineen vaikuttava. Jäntin meditatiivinen ja hitaasti etenevä liike ei perustu toisistaan erillisiin temppuihin, vaan orgaaniseen olemiseen välineen kanssa.

Mukana on sattuman elementti: Kun rengasrivistö lähtee heilumaan, muuttuvat otteet sen mukaisesti. Jäntti rikkoo kiinnostavasti naispuoliseen ilma-akrobaattiin liittyviä odotuksia. Ei varpaiden ja nilkkojen aina tarvitse olla suorassa, (nais)akrobaatti voi roikkua rumastikin.

Gangewifre-teos muuntuu kulloisenkin esityspaikan mukaan ja koostuu tilaan ristiin rastiin viritetyistä ohuista köysistä. Jäntin tempoilu seinällä tai kevyen näköisesti katonrajassa liikkuminen luo vahvan illuusion keveydestä, jopa painottomuudesta. Kuitenkin, vaikka esiintyjän kasvot ovat levolliset, voin vain kuvitella, miten kipeää köysissä roikkuminen ja rimpuilu tekee.

Jollakin hämmentävällä tavalla, jättämällä tarinan pois ja keskittymällä vain tekoon, Jäntti onnistuu kertomaan jotain koskettavaa ihmisyydestä.

Jaa:

Kuvat: Tuomas Lairila / Helsinki Burlesque Festival

Tupsuja, puuhkia, korsetteja, räpsyripsiä, kimalletta! Burleski valtasi jälleen kerran Helsingin. Sylvi osallistui kaksipäiväisen burleskifestivaalin avausiltaan kulttuuriareena Gloriassa ja haastatteli tapahtuman järjestäjää, burleskitähti Bettie Blackheartia.

Monet maailmantähdet viihtyvät Helsingin burleskifestivaalien parrasvaloissa.Helsinki Burlesque Festivalilla nähtiin perjantaina tähtiä kotimaan lisäksi Ruotsista, Virosta, Isosta-Britanniasta, Sveitsistä, Japanista ja Uudesta-Seelannista sekä ennen kaikkea Yhdysvalloista ja Saksasta, joissa burleski on iso juttu. Lavalla nähtiin klassisen ja sensuellin glamour-burleskin lisäksi myös muun muassa tulista tangoa, shamaani-tanssia sudentalja harteilla, bondagea eli sitomista ja steariinileikkejä.

Edellisiin vuosiin verrattuna esitysten kirjo oli entistäkin värikkäämpi ja tyylilajeissa mentiin laidasta laitaan, eli yleisö ei päässyt turtumaan. Itse pidän vaihtelusta ja ennen kaikkea yllättävistä ja voimakkaista esityksistä, kun taas miesseuralaiseni valitti, ettei naispuolisilla tähdillä ollut tarpeeksi sensuelleja ja eroottisia esityksiä.

Illan aloitti suomalainen duo Valentino Sisters, joka oli pukeutunut viktoriaanisiin valkoisiin leninkeihin, jotka he riisuivat toisiltaan. Yllättäen esityksen sävy muuttui ja siirryttiin Afrikkaan kannibaalien pariin, eikä verenvuodatukselta säästytty. Lisäksi lavalla nähtiin muun muassa saksalaisen naistähden Golden Treasuren värikäs sirkushahmo, joka muistutti viiksineen ja korkeine töttöröhattuineen pähkinänsärkijää. Suomalainen burleskiryhmä The Itty Bitty Tease Cabaret esitti viiden naisen voimin Metropolis-henkisen kuvaelman, jossa tiedenaisten luoma robotti heräsi eloon ja oppi burleskin salat.

Upeaan siniseen höyhenleninkiin pukeutunut suomalainen punapää Gigi Praline käsitteli esityksessään keski-ikäisen naisen ulkonäkökriisiä ja sen voittamista. Julianne Moorelta näyttävä yhdysvaltalainen Darlinda Just Darlinda taas oli raamattuun tukeutuva nunnamainen hahmo, josta kuoriutuikin sähäkkä tasselinpyörittäjä, joka veti jalkovälistään esiin pitkän pätkän sateenkaarinauhaa.

Yksi lavan lampuista reistaili ja apuun riensi korjaajamies, joka paljastuikin tikapuiden kanssa akrobaatin taitonsa esiintuovaksi suomalaiseksi H’Andsom Starkiksi, jonka mekaanikon puvun alta paljastuivat sydänkuvioiset kalsarit. Toinenkin suomalainen tähti esitteli lavalla sirkustaitojaan: punakutrinen Miss Acrolicious yllätti notkeilla kieppumisillaan ja päällä seisonnallaan. Kaikissa asennoissa hän onnistui heiluttamaan rimpsujen koristamaa peppuaan. Tämän vuoden synti-teemaan istui hyvin englantilaisen brunetin Missy Malonen tyyli paholaisen sarvineen ja punaisine asuineen ja viittoineen. Illan musiikista vastasi perinteisesti DJ Fiona Timantti.

Sininen jättiläisjänis ja topakka sihteeri

Viikonlopun show’n juonsivat burleskimaailmasta tutut hahmot eli legendaarinen yhdysvaltalainen, nyttemmin Berliiniin kotiutunut Scotty The Blue Bunny – hyvin pitkä mies sinisessä trikooasussa ja jäniksen korvissa – ja tätimäinen sihteeri Raija, jonka peruukin alta löytyy näyttelijä Minna Kivelä. Heidän rietas huumorinsa sopi loistavasti yhteen, ja voi jopa sanoa, että juontajapari oli illan kirkkain tähti.

Gloriassa nähtiin neljä kattausta esityksiä illassa, eli monia kymmeniä esiintyjiä. Tunnelman kohotus alkoi tänä vuonna jo ystävänpäivänä 14. helmikuuta ravintola Kaisaniemessä järjestetyssä Burlesque Blossoms –tapahtumassa, jossa esiintyivät uudet tulokkaat. Festivaaliviikon aikana oli myös erilaisia työpajoja. Esityksissä oli tungosta ja moni sai katsoa niitä seisten, mutta tunnelma oli iloinen, suvaitsevainen ja riehakas.

Kenelle ”puppiduu” kuuluu?

Sylvi haastatteli festivaalien alla Petra Innasta, burleskinimeltään Bettie Blackheartia. Innanen on 44-vuotias taidemaalari, burleskitanssinopettaja ja burleskitähti, joka on tuonut burleskin osaksi suomalaista taidekenttää. Hän järjesti ensimmäiset burleskifestivaalit kahdeksan vuotta sitten Helsingissä ravintola Kaisaniemessä ja on tehnyt festivaaleista helmikuisen perinteen.

Tänä vuonna festivaalien teema on synti. Miten teema näkyy festivaaleilla?

”Synti valikoitui tämänvuoden festivaalin teemaksi alun perin sanaleikin vuoksi: Hel-SIN-ki. Tästä lähdin kehittelemään teemaa. Teema näkyy ohjelmarakenteessa ja lavan ulkoasussa. Jotkut esitykset on myös valittu esiintyjien repertuaarista nimenomaan teemaa ajatellen.”

Mitkä tämän päivän Suomessa synteinä pidetyt asiat haluaisit vapauttaa paheksunnasta?

”Haluaisin, että vapauduttaisiin jatkuvasta itsensä syyllistämisestä ja siitä, että hyvä elämänlaatu on jossain mahdottomien tavoitteiden päässä. Elämäntaitovalmentajat, personal trainerit ja muut hääräävät ihmisten ympärillä ja yrittävät tuoda asiakkaidensa elämään laatua. Sitä voi lopulta saavuttaa vain oman mielen kautta. Ihmiset käpertyvät oman itsensä kehittämisen taakse eivätkä näe suurempia kokonaisuuksia.

Media häivyttää monta tärkeää asiaa nippelitiedon ja mitättömyyksien paisuttelun taakse, ja tässä samassa ihminen humppaa mukana. Haluaisin myös vapauttaa meidät kaksinaismoraalista, josta esimerkkinä taannoin ikääntyneen naisen esiintyminen alasti performanssiteoksessa ja sen aiheuttama kohu ja kauhu versus kaikkialla olevat vääristynyttä kehonkuvaa alleviivaavat kuvitukset. Moralismi ja sen kautta pinnan alla kytevä ahdasmielisyys ovat leimaava osa aikaamme. Ahdasmielisyys myös tyhmentää ihmistä.”

Mikä on syntiä burleskimaailman sisällä – jos mikään?

”Itse näen, että on syntiä burleskia kohtaan, jos tuottaja päättää yleisön puolesta mitä yleisö ”kestää” tai haluaa nähdä lavalla. Yleisö on monenkirjava joukko. Sen päättäminen, että he eivät esimerkiksi halua nähdä ikääntyviä, erikokoisia tai erinäköisiä esiintyjiä tai liian rajuja esityksiä, on naurettavaa ja samalla surullista.

Burleski on parhaimmillaan villi ja vapaa viihteen muoto. On sääli, jos burleski itse kahlitsee luovan vapauden. Vapaudella en tarkoita sitä, ettei esitysten tulisi olla laadukkaita ja esiintyjien ammattimaisia. Kuitenkin sisällön kahlitseminen tai esiintyjien ulkonäön suitseminen on harmittavaa ja vastaa vain valtamediassa yleisesti hyväksyttyyn ihmiskuvaan.”

Miten olet luonut oman esityksesi ja mikä sen aihe on?

”Minulla on kaksi esitystä festivaalilla. Perjantai-illan esitys on uusintaversio vanhasta piraattinumerostani. Pidän kovasti karikatyyrimäisistä hahmoista ja yliampuvan vahvoista naisfiguureista. Viikinkijumalattaret, eksoottiset ylipapittaret, merirosvot ja muut vastaavat ovat mieluisia aiheita. Tykkään lyödä naisen roolia lekkeriksi, olla yliampuva amatsoni ja unohtaa sievät ja perinteiset mallit.

Lauantai-illan esitys taas on toisesta ääripäästä: se henkii vanhan ajan tunnelmaa ja kertoo kielletystä rakkaudesta ja vallasta. Käytän niin sanottuja klassisia elementtejä ja haluan kanavoida entisaikojen burleskikuningattarien energiaa modernilla kierteellä.

Mielestäni on myös kiinnostavaa pohtia kysymystä kenelle ”puppiduu” kuuluu? Voiko ikäiseni ja näköiseni nainen astua lavalle punaisessa, viktoriaanista aikaa jäljittelevässä asussa? Saanko silloin yleisön unohtamaan ajan ja paikan, viettelenkö heidät mukaani menneiden aikojen tunnelmaan?

Lauantain esitykseni on kunnianosoitus menneille ajoille, naisille jotka tekivät töitä ennen meitä ja jotka asettivat itsensä alttiiksi yleiselle mielipideilmastolle. Esitykseni on tervehdys sellaisille naisille kuin Mae West, jonka filmiura käynnistyi hänen olleessaan 40-vuotias ja jonka taistelu naisen oikeudesta olla seksuaalinen olento vei hänet muun muassa työsiirtolaan Rooseveltinsaarelle.”

Jaa:

Kuvat: Riitta Supperi

Tavanomaisen festivaaliraportin ja keikka-arvioiden sijaan Sylvin toimittaja teki henkilökohtaisen uroteon ja poseerasi muusikoiden kainalossa läpi Bättre Folk -viikonlopun.

Olen elämäni aikana käynyt aika monilla musiikkipitoisilla festivaaleilla. Muutamissa olen ollut akkreditoituneena lehdistön edustajana, pari kertaa kunnon kuvausluvankin kanssa. Silti en ole koskaan viettänyt niin paljon aikaa myyttisellä backstagella kuin tänä vuonna Bättre Folkissa.

Bättre Folk on Hailuodossa asuvan valokuvaajan ja kulttuurin sekatyöläisen Aki Roukalan luomus. Hailuoto on iso saari Oulun edustalla Perämerellä. Sinne on mentävä lautalla, eivätkä lautat kulje festivaalin aikanakaan juhlijoiden aikataulujen mukaan. Yhdet ylimääräiset yövuorot on järjestetty, mutta silti suurin osa festivaalikävijöistä yöpyy saaressa, mikä onkin järkevää, sillä Bättre Folkin tapahtumapaikka Marjaniemi (ei tuttu J. Karjalaisen biisistä) sijaitsee päinvastaisella puolella kuin lauttasatama, 30 kilometrin päässä.

Neljättä kertaa järjestetyllä Bättre Folkilla on hipsterifestivaalin maine, mutta Oulussa syntyneellä ja asuneella vastaan kävelee koko ajan lähinnä vanhoja koulukavereita. Toisaalta niitä kävelee vastaan Helsingin Kalliossakin. Ehkä me oululaiset olemmekin sitten niitä oikeita ja alkuperäisiä hipstereitä.

Tarkoitukseni on lähteä kuuntelemaan poikkeuksellisen kovaa kattausta kotimaisesta musiikista (Absoluuttinen Nollapiste, Pietarin Spektaakkeli, Jukka Nousiainen, Paperi T ja Teksti-TV 666 45 eurolla merellisessä ympäristössä!) ja toteamaan, että kirjailijoiden turinointihetket muusikoiden kanssa on sekin toimiva konsepti. Mutta sitten paikalla ihan muista syistä oleva Sylvin kuvaaja Riitta saa journalistisen festivaali-idean: toimittajan kaverikuvat muusikoiden kanssa.

Tiedättehän ne Rita Tainolan henkilöhaastatteluista ja Seiskastakin tutut otokset, joissa toimittaja seisoo tähden vieressä ja yrittää näyttää siltä kuin olisi oikeasti staran paras ystävä. Julkkis puolestaan näyttää pepsodenthymynsä takaa siltä, että olisi mieluummin ihan missä tahansa muualla kenen tahansa muun kanssa.

Idea on mahtava, sillä paitsi että olen lievästi kameraneduskammoinen, en enää vanhimmiten osaa suhtautua minkään alan supertekijöihin fanitytön kiihkolla, vaikka pidänkin Tommi Liimattaa lähinnä nerona ja taidan olla kesäihastunut Henri Pulkkiseen. Tuntemattomien ihmisten kainalossa tai edes vieressä seisominen tuntuu sekin kovin haastavalta ajatukselta (etäisyys ihmisiin mielellään vähintään metri, kiitos).

Tilanne vaatii alkoholia. Paljon alkoholia. Se ei ole ongelma, sillä pieni roadtrip-seurueemme on lastannut festivaalialueen kylkeen parkkeratun auton peräkonttiin 4,5 litraa punaviiniä, Fernettiä, rommia ja Leijona-viinaa sekä muutaman hätätilanne-oluen (lauantaina onkin hätä ja krapula ja olut tietää paikkansa – onnittelen itseäni kaukonäköisyydestä).

Alkoholin lisäksi tiedustelemme Roukalalta, onnistuukohan homma lainkaan. Roukala vain hymyilee leveästi ja esittelee meidät lavamanageri Antille. Kyllä, voimme toikkaroida ottamaan kuvia silloin kun haluamme, järkkärit nostelevat sitten aitaa pois tieltä tarpeen mukaan. Olen kohtuullisen varma, että jollain isommalla festivaalilla asiat eivät toimisi yhtä sujuvasti. 3000 hengen kävijämaksimin tapahtumalla on etunsa.

Mitä lopulta tapahtui, näkyy alla olevista kuvista. Yksikään bändi tai artisti ei kieltäytynyt, muutamat olivat puuhasta tolkuttoman innoissaan (voisikohan Sylvi adoptoida Jukka Ja Jytämimmit?) ja vain yksi näytti ideallemme nyrpeää naamaa (sekin saattaa näkyä kuvista). Kaikkia emme kameran eteen saaneet, sillä toisena festivaalipäivänä sosialisointi vei voiton ja takakonttipunaviini piti jossain vaiheessa juoda loppuun.

Henkilökohtaisessa Elämäni festivaalit -listassani Bättre Folk sijoittuu samaan kohtaan Kuudennen Aistin (RIP), Ilmiön (RIP), H2Ö:n (long live!) ja Hori Smoku Summer Boogaloon kanssa. Ihanat ja pienet, älkää ikinä menkö pois ja ens vuonna uudestaan!

Pimeys soitti paitsi perjantaina Oulun Rotuaarilla, myös lauantaina Hailuodossa. Lopun aikaa maistui festivaali.

Kuvasarjan feikatuin: Reino Nordin soitti oikeasti sisällä.

Kova, kovempi, Absoluuttinen Nollapiste.

Pietarin Spektaakkelia sai odottaa intensiivisten fanien piirityksen tähden.

Tämän tyypin kanssa oltiin samoissa kouluissa ja nyt toinen meistä juontaa festivaaleja! Paavo J. Heinonen puhui parempaa ruotsia kuin Sylvi koskaan.

Aino Venna. Joko saa kosia, kun Pride ja kaikkee?

Sarjan hikisin: Teksti-TV 666.

Jos olisi ihan pakko valita, niin Sylvi adoptoisi Jukka Nousiaisen ja Jytämimmit eli Maria Mattilan ja Sini Mäenpään. Tai kyllähän nämä tyypit voisi adoptoida ihan muuten vaan!

Jaa: