Kategoria: Elämäntapa

Ray Bennett: Alisuorittajan manifesti (suom. Sanni Aava)
Sammakko 2012
95 sivua

  

Vähemmän on jälleen kerran enemmän. Superkompakti elämäntaito-opas lupaa alisuorittamisesta helpotusta lähes kaikkeen

Jos tavanomainen flunssa suistaa aikataulusi raiteiltaan, Alisuorittajan manifesti on sinua varten. Teoksen kirjoittaja, seattlelainen lääkäri Ray Bennett tunnustaa itse toisinaan ylisuorittavansa ja asuu ”liian monen ylisuorittavan naapurin keskuudessa”. Tällä hän viittaa länsimaiseen yhteiskuntaamme, jossa suorittamisesta on tullut korkein hyve. Kun kaikki näytöt mitataan jo alakoulusta lähtien ja hyvistä arvosanoista rapsahtaa se paras palaute, olemme aivopestyt viimeistään aikuisuuden kynnyksellä.

Työelämässä, jossa menestys määräytyy kalenterin merkintöjen ja lompakon lihavuuden mukaan, sama meno jatkuu. Tähän kiihtyvällä vauhdilla rullaavaan oravanpyörään kirjoittaja tarjoaa vastaukseksi alisuorittamista. Ylisuorittavassa yhteiskunnassamme ajoittainen alisuorittaminen on tarpeen, Bennett toteaa.

Teos tarjoaa useita näppäriä vinkkejä vauhdin hiljentämiseen. Ne on perusteltu ytimekkäästi ja mikä parasta hauskasti. Kun esimerkiksi ajattelet globaalisti, voit heti alisuorittaa lokaalisti. Toisin sanoen muistaessasi maailman seitsemän miljardia muuta ihmistä ja kaikkea sitä kuhinaa mitä maapallolla koko ajan on käynnissä, alkaa oman raporttisi puhtaaksikirjoittaminen tällä punaisella minuutilla tai puolentoista tunnin kahvakuulatreenisi näyttää melko vähäpätöiseltä.

Odotustensa kesyttäminen on oppaan mukaan eräs tehokkaimpia keinoja alisuorittamiseen. Tästä kirjoittaja tarjoaa jokaiselle kympin oppilaalle tutun esimerkin: kaikkein katkerin kymppi miinus kemian kokeesta on se, jolloin kuvitteli saavansa täyden kympin. Ei siis kannata odottaa nappisuoritusta vaan laskea suosiolla rimaa.

Teoksen ehdottomiin helmiin kuuluu myös ajatus ”täydellinen on hyvän vihollinen”. Tätä valaistaan muun muassa esimerkillä siitä, kuinka kukaan ei halua rinnalleen perfektionistia nipottamaan – ei työpaikalla eikä kotona. Riittävän hyvä on parempi, kuin ärtynyt ja itsensä loppuun polttava täydellisyydentavoittelija.

Teos on ovelasti kirjoitettu. Alisuorittamisen voi nimittäin kätevästi aloittaa opuksen lukemisella – se kun on niin lyhyt. Tekstiä on sivuilla vain vähän, sivuja yhteensä vaille sata ja niistäkin osa tyhjiä (!). Kirjan lukeekin läpi puolessa tunnissa. Samaa ei voi sanoa kovin monesta muusta sosiaalisia ja yhteiskunnallisia seikkoja käsittelevästä teoksesta.

Teoksen johtoajatus balanssiin pyrkimisestä on tuttu lukuisista elämäntaito-oppaista sekä uskonnollisista ja filosofisista teoksista. Alisuorittajan manifestin etu on verrokkeihinsa nähden juurikin sen koko. Kirja on jopa mitoiltaan pieni, kevyt ja ohut. Kun opuksen viimeisen sivun jälkeen sulkee, käy mielessä kutkuttava ajatus ”tätähän voisi kätevästi kuljettaa laukussa, niin kuningasajatukset olisivat aina käden ulottuvilla!”

Kirja tekee onneksi kuitenkin tehtävänsä. Viimeisen sivun jälkeen lukijana ymmärtää, että edellisen kaltaiset höpinät olisivat jo olleet pikkusormen antamista suorittamiselle. Bennett päättääkin kirjasensa buddhalaisissa teoksissa usein toistuvaan hienoon sananparteen. Vapaasti muokattuna se kuuluu näin: Kun olet lukenut tämän, unohda se.

Jaa:

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

”Afrikkalaista kotiruokaa” tarjoava African Pots aukesi Mäkelänkadulla viime vuonna. Kuulin siitä alkusyksystä, ja minun oli tarkoitus käydä kokeilemassa kehuttuja kasvisruokia jo Helsingin kirjamessujen aikaan. En kuitenkaan ehtinyt. Onneksi uuden tutkimusyksikkömme työhuone on vartin reippaan kävelymatkan päässä, joten päätimme lähteä työporukalla kokeilemaan.

Olin kuullut, että ravintolan kasvisruokatarjonta on runsasta, mutta ei minulla ollut aavistustakaan, kuinka oivallinen paikka se on vegaaniruokaa halajavalle. Lähes kaikki lounasbuffetin ruoka on vegaanista, ja gluteenille sekä pähkinälle allerginen ystäväni löysi hänkin kunnolla syötävää. Kokki selitti innostuneesti ravintolan ideaa ja esitteli ruokia perusteellisesti. Joka päivä on vaihtuva kymmenen euron lounasbuffet, johon kuuluu keitto, salaattipöytä ja lämpimien ruokien valikoima. Lauantaisin lounas on kalliimpi mutta myös huomattavasti laajempi, ja tarjolla on silloin talon erikoisuutta eli palmuöljykastiketta, jota täytyy päästä joskus kokeilemaan. Pöydässä on myös aina yksi liha- tai kalaruoka, eli paikka sopii myös sekalaiselle seurueelle.

Lounas lähti liikkeelle ihanan pehmeällä maapähkinäkeitolla, joka oli juuri minun juttuni. Se muistutti aika paljon marokkolaista bessara-härkäpapukeittoa, jota olemme joskus tehneet omasta sadostamme. Keittoa saattoi maustaa talon omalla chilitahnalla, joka oli valloittavan tulista ja aivan erimakuista kuin mikään aiemmin kokeilemani.

Lautaselleni otin aimo annoksen salaattia – ihan perusvihanneksia mutta erittäin hyvälaatuisia, ei palastakaan nahistunutta jäävuorisalaattia mailla halmeilla. Lämpimästä pöydästä otin kuohkeita nigerialaisia riisilettuja, vahvaa tomaattikastiketta, täyteläistä linssikastiketta ja hämmentävän hyviä kidneypapuja, jotka oli kypsennetty mahdollisesti pinaatin kanssa. Ainoastaan haudutettuja vihanneksia en kokeillut, koska ne eivät näyttäneet kiinnostavilta. Tosin varmaan olisi pitänyt sillä kidneypavutkaan eivät alkuun kovin kummoisilta vaikuttaneet.

Nälkä ei jäänyt, mutta koska keittiöstä tuotiin injera-lettuja, niitä oli pakko kokeilla vielä. Ne eivät olleet läheskään yhtä hyviä kuin Sabassa, sillä ne oli leivottu vehnään ja niissä ei ollut olennaista hapantaikinan makua. Vallan mukavia ne olivat silti linssimuhennoksen kanssa. Maistoin myös pari kevätkäärylettä, mutta ne olivat peruskamaa, joka oli kattauksessa aika turha.

Jälkiruuaksi oli vegaanisia munkkeja! Ne olivat tuoreita, pehmeitä ja ehkä aavistuksen vaniljaisia. Mausteinen tee sopi niiden kylkeen hyvin, ja kuulemma paikan mausteinen kahvikin oli erinomaista.

African Pots on mahtava lisäys Helsingin ravintolatarjontaan, ja siitä tuli suosikkilounasravintola ensi kokeilulla.

African Pots
Mäkelänkatu 45
Helsinki

ma–pe 11–16
la 13–18

Facebookissa

Jaa:

Viikko sitten ensi-iltansa saaneen Toiset tytöt -elokuvan kohtaama kritiikki paljastaa, kuinka nuoriin naisiin suhtaudutaan. De Beauvoirin toiseus on yhäkin olemassa arjessamme, se on vain laittanut päälleen kimallepaidan. 

Esa Illin ohjaama elokuva kertoo tarinan neljän 18-vuotiaan tytön elämästä, kokemuksista ja siitä, miltä tuntuu olla nuori nainen. Elokuvan käsikirjoitus on rakennettu neljän tytön videopäiväkirjojen pohjalta – se perustuu siis oikeisiin kokemuksiin ja tunteisiin. Lukion viimeisenä vuotena kurotaan kasaan koulukiusaajan murskaamaa itsetuntoa, matkustetaan Liettuaan rakkauden perässä, saadaan keskenmeno ja suudellaan kesällä meren rannassa, eikä jäädä, koska ei vielä osata.

Elokuvan saama arvostelu on ollut osin ylistävää ja osin kylmän kankeaa. Arvostelijat ovat kyseenalaistaneet elokuvassa nähtävien tarinoiden ja tunteiden aitouden. Nuoret naiset ovat ylitunteellisia, eivät rohkeita. Heidän päätöksensä ovat koheltamista ei määrätietoista etenemistä. Heidän nuoruuden tragediansa turhanpäiväistä hysteriaa, ei verrattavissa länsimaisen nuoren miehen uskottavaan eksistentialistiseen kriisiin. Elokuvan rakkauteen pettyneen Jessican sanoin: ”Sitä paitsi, eksistentialismi on perseestä.”

Useampikin arvostelija on kertonut yllättyneensä iloisesti elokuvan syvällisyydestä, kun kertoi odottaneensa tarinaa ”pissisten” pikkuhuolista. Perustuen ennakkotietoon siitä, että elokuva kertoo nuorista naisista. Erityisesti Nytin Jutta Sarhimaan karuakin karumpi arvostelu herätti kummastuneen kommenttiketjun, jossa ihmeteltiin kirjoittajan suhtautumista nuoriin naisiin. Näiden syväanalyysien keskellä tällä hetkellä 23-vuotiaat, yhäkin toki nuoret naiset lueskelevat muovisesta elämästään.

Sylvi kysyi elokuvan todellisilta päähenkilöiltä: ”Miltä se tuntuu?”

Jenny:

”Arvosteluissa kerrotaan, että elokuva on epäuskottava, pinnallinen, teennäinen ja sen hahmojen tekoja ja sanomisia ei voi käsittää. Se sattuu. En odottanutkaan. että kaikki ihmiset voisivat samastua tunteisiini ja kokemuksiini, mutta en olisi uskonut, että toinen nainen (tai toinen ihminen) sanoisi, että elokuva kertoo vain ulkonäön tärkeydestä ja on epäfeministinen?

Itkin arvostelun luettuani seuraavana päivänä muiden tyttöjen ja nuoren minäni puolesta. Muistin taas niin kouriintuntuvasti sen kivun, kun kukaan ei ota vakavissaan ihmisenä. Eihän ne nyt vieläkään kaikki ota, olenhan minä yhä nainen ja nuori.

Ihan yhtä ulkopuolinen olo on yhä ja olen vieläkin aika eksyksissä. Olen yhä surkea lesbo. Enkä edes viimeistä kertaa rakastunut väärään ihmiseen silloin. Me vaan oltiin 18 silloin. En mä tiedä, kuinka erilainen olisi Jenny 23-vuotiaana.

Kaikki me tytöt annoimme siunauksemme elokuvalle. Ensin sen käsikirjoitukselle, jonka saimme lukea, ja nyt elokuvallekin. Luotimme Esaan (ohjaama Esa Illi) elokuvantekijänä ja ihmisenä, ja halusimme uskoa, että antamamme materiaali käytetään tavalla, jonka lopputuloksena on jotain aitoa. Jotain, mikä ei satuta meitä tai alenna kokemuksiamme. Leffa oli luottamuksen arvoinen ja enemmän.”

Taru:

”Leffan vastaanotto teki tästä koko hommasta poliittisen – ja olisi upeaa, että se myös tunnistettaisiin niin. Yhtäkkiä ei taas tunnu ollenkaan omituiselta, että niin suuri osa tuntemistani nuorista tytöistä painii itsetunto-ongelmien kanssa.

Kun arvosteluissa sanotaan, että elokuva on yllättävän hyvä kertoakseen 18-vuotiaista tytöistä, omaan ylpeyteen tulee kummallinen sivumaku. Ikään kuin ’nuorten tyttöjen’ teos olisi ilman muuta epäilyttävä teos. En halua olla ylpeä siitä, että olen kiinnostavampi kuin 18-vuotias ylipäänsä. En halua tulla verratuksi muihin nuoriin tyttöihin niin, että meidät nostetaan siitä tavallisten 18-vuotiaiden naiivista ja pinnallisesta suosta erityistapaukseksi.

Tuntuu ikävältä huomata uudestaan, että ennakkoluulot ovat niin tiukassa. Miltä ylipäätään voi tuntua elämäntilanteessa, jossa kaikki itseen välttämättä liittyvät attribuutit ovat kielteisiä: niin kuin tyttöys, nuoruus, naiivius, kokemattomuus tai teineys. Emme voineet sille mitään, että olemme nuoria tyttöjä, emmekä sille, että olimme naiiveja ja kokemattomia.

Nuorena naisena tuntuu siltä, että negatiivista leimaa on mahdoton välttää, koska on määritelmän mukaan jo ’huono’ tai ’viallinen’.

Mielikuva teinitytöstä elää niin vahvana ettei muunlaisia tyttöjä kuin pissiksiä näytä aikuisille olevankaan. Me luimme filosofiaa ja Woolfia ja olimme feministejä alusta asti. Se ei kuitenkaan ollut merkittävin asia. Se, olimmeko me pissiksiä vai kympin tyttöjä ei kuitenkaan vaikuttanut olennaisesti siihen, mitä me tosiasiassa koimme ja tunsimme.

Jokainen elokuvan hahmo painii hyväksytyksi tulemisen kanssa ympäristössä, jossa lähtökohtaisesti nuorten tyttöjen kokemuksia ei hyväksytä oikeiksi tai merkittäviksi. Sitä ei ole mitenkään nostettu esiin leffassa, mutta tietysti osa hahmojen ja meidän ongelmistamme johtuu siitä vihamielisyydestä, jolla me ollaan totuttu suhtautumaan omiin ongelmiimme.”

Jessica:

”Se, mikä satutti tätä arvostelua lukiessa, oli sen vaativuus nuoria naisia kohtaan: epäusko sille, että 18-vuotiailla voisi olla tällaisia ongelmia. Tällainen ajattelutapa on kirkas, kuulas esimerkki naisten ankaruudesta toisiaan kohtaan, joka muodostuu naisten ankaruudeksi itseään kohtaan. Olemme tottuneet vaatimuksiin jotka liittyvät ulkonäköön, taitoihin ja kykyihin, ja valitettavan usein näitä vaatimuksia seuraa syyllistäminen. Tuskin on yhtäkään päivää jolloin meille ei jossain muodossa ilmaistaisi ettemme ole tarpeeksi sellaisina kuin me olemme, ja nyt saamme kuulla, että nuoren naisten ongelmienkin pitää olla jotain muuta kuin ne ovat.

Kommentteja lukiessa satutti se kuinka nuorten naisten kokemuksia, päätöksiä ja ongelmia vähätellään – välillä hienovaraisemmin, välillä ilmeisemmin.

On hetkiä ja kommentteja, jolloin kritiikkiä elokuvaa ja kritiikkiä meidän valintojamme kohtaan on vaikea erottaa. Tämä tulee esille erityisesti silloin, kuin hahmoja vähätellään.

Kun joku tituleeraa että tämä henkilö ’ryntää’ ulkomaille ’höpsön rakkauden perässä’  en pysty suhtautumaan siihen neutraalisti kritiikkinä elokuvaa kohtaan, sillä sen alta paistaa vähättelevä asenne nuorten naisten päätöksentekokykyä kohtaan. Hahmon takana oli tyttö, joka rakastui valtavalla vimmalla, enkä koe ratkaisustani mitään häpeää tai katumusta, enkä todellakaan pidä päätöksiäni ’höpsöinä’ vaikka jälkikäteen sattuikin. Koko se episodi oli liioittelematta yksi elämäni suurimmista hetkistä, jonka merkittävyyttä kenelläkään ei ole oikeutta vähätellä.

Tällaiset sanavalinnat paljastavat laajamittaisemman vähättelevän asenteen nuoria naisia ja tyttöjä kohtaan.”

Elokuvan saamat arvostelut kertovat kylmäävällä tavalla siitä, miten hankalaa nuoren naisen on tulla otetuksi vakavasti. Ehkäpä tarinassa elämiensä kanssa rimpuilevien tyttöjen tuntemukset tulivat kiusallisen lähelle arvostelijoiden omia nuoruuden kokemuksia. Mutta se ei tarkoita sitä, etteikö elokuvan tarinat, tunteet ja kokemukset olisi yhtä todellisia kuin keski-ikäisen, valkoihoisen, hyvin toimeentulevan miehenkin.

Arvostelut, joihin artikkelissa viitattiin löydät täältä:

Sylvi

Nyt-liite

Filmgoer

Episodi

Iltalehti

Jaa:

Kuva: Reetta Kauranen

On monta syytä matkustaa ja sitten on se arvokkain – kohtaamamme ihmiset.(Kuvan tyttö ei liity tarinaan, mutta on sitäkin tärkeämpi.)

Sihanoukville, Kambodža

Mustat silmät tuijottavat nurkkapöydästä takaisin omiini ja tyttö hymyilee lämpimästi ilman vaivaantuneisuuden häivää. Korukerroksilla verhoiltu siro käsi kannattelee symmetrisiä kasvoja, joilla viipyilee rento ja aavistuksen puutunut katse. Harmaapäinen, mahakas mies tyttöä vastapäätä on keskittynyt pihviinsä ja märehtii. Mistä he puhuisivat normaalisti? Keskustelun ei kenties kuulukaan soljua johtuen kielimuurista, kulttuurieroista tai ihan vaan valta-asetelman muodostamasta silkasta mahdottomuudesta. Patoan palaa kurkussani ja hengittäminen käy yhä hankalammaksi. Pohdin, tietääkö tyttö olevansa arvokas. Sillä tavalla arvokas, ettei sitä voi mitata neitsyyden hintalapulla. Lohduttaudun selittelemällä ja keksimällä skenaarioita, vaikka vilkaisu viereisiin pöytiin todistaa, että kuvio toistuu kuin halvassa metrikankaassa. Jos nuori nainen on kuin onkin onnellinen ja ylpeä voidessaan elättää perheensä vuoden, kaksi, niin onko se hyvä asia? Edes olosuhteet huomioon ottaen? Mietin, mistä mustasilmäinen nuori nainen haaveilee ja hymyilen takaisin.

Länsiylämaat, Skotlanti

– No otetaan yhdet! Mun pitää olla varovainen lääkkeiden kanssa.

Kaadan viskit yli äyräiden.

– En halua puhua siitä, miten vaikeaa minunlaisillani on tai ei ole. Se on myös asennekysymys. Puhutaan mieluummin rakastumisesta.

Sarah virittää kitaran skottivireeseen ja asettelee huuliharpputelineen paikoilleen. Laulu kertoo päivästä, jolloin hän saapui ensimmäistä kertaa ajan hapertamaan Kinlochlevenin kylään Skotlannin ylämaille, ja kuinka hän löysi kodin tarunomaisen luonnon ääreltä laaksosta, minne aurinko ei yllä.

“

Songs will now no longer feel the same. No space left for torment, fear and shame.

Walk and listen round the loch as they all call me by my name.”

Himmeä meikki korostaa palavaa, keskittynyttä katsetta, ja kunkin säkeen lopussa syvän äänen läpi kuultaa surumielinen vibrato. En uskalla liikkua. Laulun jälkeen kaadan toisen viskin. Sarah on meistä se, joka ei tarvitse rohkaisuryyppyjä – sen sijaan rohkeampaa naista saa vapaasti hakea. Muutettuaan Ranskan Alpeilta kaksikymmentä vuotta takaperin ensin Englantiin ja sittemmin Skotlantiin, hänestä on tullut paitsi intohimoinen sukelluksenopettaja, järeällä yleistiedolla varustettu matkaopas ja lahjakas muusikko; myös nainen, joka neljänkymmenen vuoden jälkeen näkee peilistä itsensä. Sarah luottaa siihen, että täysi-ikäiset tyttäret palaavat hänen elämäänsä ajan kanssa ja kun he palaavat, on heillä yhä oikeus kutsua häntä isäksi.

Jatkamme vielä yksille paikalliseen pubiin, eikä kukaan kituliaan maalaiskylän asukkaista katso meitä kieroon. Kaikki rakastavat Sarahia, sillä kuka ei rakastaisi vapautta räiskyvää romantikkoa, jonka ei tarvitse esittää mitään.

Dubrovnik, Kroatia

Yskin kevätflunssaani tarmokkaasti ulos Kroatian lämmössä. Ovelle koputetaan ja huolestunut mummo seinän toiselta puolen kantaa helmoissaan pulloa jos toista, ja kutsuu luokseen kupposelle. Vahva inkivääritee korventaa hengitysteitä auki samalla, kun kuuntelen naisen kertomusta. Lääkäreiden toistuvista tuomioista huolimatta Miriam on selvinnyt terveen kirjoille kolmesta nopeasti edenneestä, vihaisesta kasvaimesta. Kysyn varovasti naisen itsensä arviota siitä, millä hän on selättänyt sairaudet.

“Se on hyvin yksinkertaista. Mehustamalla.”

Miriam sanoo katuvansa elämässään tasan yhtä asiaa.

“En koskaan kehdannut kirjoittaa elämästäni kirjaa. Kanteen kelpaisi vanha valokuva polkuveneestä, jolla sotkimme veljeni kanssa viisitoistakesäisinä silloisen Jugoslavian sotajoukkojen jaloista Italiaa kohti. Tottahan meidät saatiin kiinni, mutta ihmeen lykyllä ja puhelahjoilla selvisimme lopulta Amerikkaan asti. Emme tosin sillä polkuveneellä”, Miriam nauraa. Seikkailun muistelu saa vanhuksen silmät kiiltämään – ei kuolemanpelosta, vaan absoluuttisesta elämänjanosta.

Sammomme, Toscana, Italia

Silmiinpistävän suloinen peikkotyttö kiskaisee tuolin alleen ja istahtaa pöydän ääreen. Ujot iirikset tapittavat sekaisen, valtavan tukkapilven lomasta. Tyttö pahoittelee hiljaa heikkoa kielitaitoaan ja kääriytyy syvemmälle ylisuureen, punaiseen villapaitaan. Isäntä hyräilee savuavan sätkän takaa italialaista iskelmää ja latoo aamiaista pöytään keskustelevien käsien välistä. Tyttö kuuntelee tarkkaavaisena ja ottaa pienellä viiveellä osaa keskusteluun aina, kun kerkeää. Joku murjaisee vitsin italiaksi, eikä naurusta meinaa tulla loppua. En naura, koska oma kielitaitoni on varsin heikko, ja hetki tarjoaa ainutkertaisen tilaisuuden nähdä ympärillä olevien ihmisten sisälle. Silmäni jäävät kiinni peikkotytön hymyyn, jonka eteen hän unohti spontaanin remakan lomassa laittaa kätensä. Ikävästi halkeilleet hampaat ovat tumman harmaat. Tasoittelen säikähdystäni ja uskon hetken, että mielikuvitukseni teki peikkotytölle tepposet.

“Metamfetamiini… Löysin Elenan aikoinaan Pistoian kadulta ja hän tulee pari kertaa kuussa peseytymään. Koitan syöttää hänet samalla mahdollisimman hyvin”, isäntä selvittää vähän myöhemmin ja sytyttää uuden sätkän.

Berliini, Saksa

Joskus sen vaan tietää, kun joku tulee tekemään jotain tärkeää. Tyttö on kolmen vanha ja sillä on silmät, jotka näkevät omieni taakse jonnekin, missä tuskin olen itse käynyt. Halla tietää paljon, mutta ei vielä osaa pukea kaikkea sanoiksi. Puheet vanhasta sielusta kiteytyvät hänen tavassaan katsoa merkille panemaansa yksityiskohtaa ensin rauhallisesti ja sanoa hetken punnittuaan jotain oivallisen viisasta. Toivon koko olemiseni pohjasta, että Hallalla on aikuisena naisena allaan maa, joka on vielä ystävä, ja jonka eteen ei ole liian myöhäistä taistella.

Kirjoittaja on viihtynyt tien päällä alkuvuodesta 2014 ja jatkaa matkaa kohdatakseen lisää vahvoja naisia ja ainutlaatuisia tyttöjä, joiden tarinat pysäyttävät ja ankkuroivat huomion tämän hetken tärkeyteen.

Jaa:

Kaisa Luoma ihastui jo lapsena ruotsin kieleen. Nyt, hänen työskenneltyään vuosia Svenska litteratursällskapetin arkistossa, suhde kieleen on vain vahvistunut, mutta hän on joutunut pohtimaan myös suomenruotsalaisuuden olemusta, asenneilmastoa sekä sitä, millaista on työskennellä suomenkielisenä täysin ruotsinkielisessä ympäristössä.

Kuvat: Riitta Supperi ja Wikipedia

Kaisa Luoma tiesi jo alle kouluikäisenä, mitä hän haluaa: oppia ruotsin kieltä. Kaisan perhe oli täysin suomenkielinen eikä kotikaupungissa Nurmijärvellä ruotsia juuri kuullut. Uteliaisuus heräsikin lapsuuden kesinä Ahvenanmaalla, paikassa, jossa aurinko paistoi aina ja iloiset ihmiset puhuivat pehmeästi ja soljuvasti. Pieni tyttö lumoutui tästä ihmeellisen kauniista kielestä, joka oli niin erilaista kuin oma äidinkieli kovine ärrineen.

Kun kolmannella luokalla ala-asteella piti valita vieras kieli, oli Kaisan valinta helppo. Suullista ruotsin kielen taitoa oli vaikea kotikulmilla harjoitella, mutta onneksi oli radio Extrem, ruotsinkieliset tv-ohjelmat ja kirjasto, josta saattoi lainata toisella kotimaisella kirjoitettuja kieliä. Stereoissa soi tietenkin Kent ja Tomas Ledin.

Lukion jälkeen Kaisalle oli itsestään selvää lähteä opiskelemaan Tampereen yliopistoon pohjoismaisia kieliä. Kun ammatinvalinta tuli kesätöitä etsiessä ajankohtaiseksi, Kaisaa mietitytti: mistä töitä historian sivuaineopiskelijalle, joka ei halua tutkijaksi eikä opettajaksi? Ehkä arkistosta?

Kaisa muisti professorinsa, joka oli ollut töissä Svenska litteratursällskapetissa, Suomen ruotsinkielistä kulttuuria vaalivassa seurassa.

”Kysyin häneltä, olisiko täysin suomenkielisellä, jolla ei ole minkäänlaisia suomenruotsalaisia juuria tai kytköksiä, mitään mahdollisuutta päästä töihin Svenska litteratursällskapetiin. Hän rohkaisi minua hakemaan ja niin aloitin 2005 urani SLS:n palveluksessa”, Kaisa muistelee.

Vaikka Kaisan ruotsin kielen taito oli vahva, töiden aloittaminen täysin ruotsinkielisessä organisaatiossa jännitti .

”Kyllä minä mietin, miten minut otetaan vastaan taustani vuoksi. Suhtauduttaisiinko minuun eri tavalla kuin suomenruotsalaisiin? Minua jännitti todella paljon, miten selviäisin täysin ruotsinkielisessä ympäristössä: riittäisikö pääasiassa opiskelun kautta saavutettu kielitaito ja miten pärjäisin kahvipöytäkeskusteluissa? Riittäisikö uusilla työtovereillani kärsivällisyyttä jutella kanssani? Ilokseni kaikki meni kuitenkin todella hyvin! Kielitaitoani kehuttiin ja minua rohkaistiin. Taustastani oltiin kiinnostuneita ja koskaan en kokenut olevani eri asemassa muihin verrattuna. ”

Työskenneltyään kahdeksan vuotta suomenruotsalaisen kulttuurin parissa, täysin ruotsinkielisessä työyhteisössä, Kaisan juhlien viettoon on tarttunut suomenruotsalaisia tapoja. Rapujuhlat eivät kiinnosta, mutta Runebergin ja ruotsalaisuuden päivästä on tullut Kaisalle merkityksellisiä. Eikä ihme – silloin kuuluu herkutella baakkelsseilla! Runebergin torttu on tuttu valtaväestöllekin, mutta ruotsalaisuuden päivänä nautittava kreemitäytteinen Kustaa Aadolfin -leivos on harvinaisempi herkku.

Mitä muuta kuuluu suomenruotsalaisuuteen leivosten ja iloisten juhlien lisäksi? Voiko suomenruotsalaisuutta edes yrittää määritellä?

Kaisa myöntää pohtineensa asiaa ja havainneensa, kuinka tärkeää juuri perinteiden kunnioittaminen ja säilyttäminen suomenruotsalaisessa yhteisössä on. Kielellä taas on keskeinen rooli perinteiden, kuten lorujen ja laulujen välittämisessä. Hän on myös huomannut, että suomenruotsalaisilla on tapana suhtautua uusiin ihmisiin avoimemmin – kiinnostuneesti, rohkaisevasti ja ystävällisesti. Avoimuuden ja positiivisuuden Kaisa toivoisi leviävän laajemmallekin:

”Suomalainen varautuneisuus tuntuu näiden suomenruotsalaisessa organisaatiossa vietettyjen vuosien jälkeen jotenkin oudolta: eikö avoimuus hyödyttäisi kaikkia? Toki poikkeuksiakin löytyy puolin ja toisin. Suomenruotsalaisten positiivisuus tekee työelämästä mukavaa. Vaikka elämässä tulee vastaan monenlaisia haasteita ja vaikeuksia, voi niihin suhtautua haasteina, ei esteinä. ”

Kaisa lisää ihailevansa myös suomenruotsalaisten vankkaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. ”On juuret, verkosto ja pidetään yhtä. Mikä on toki ymmärrettävää, kun toisinaan joutuu pitämään puoliaan.”

Luulen ymmärtäväni, mitä hän tarkoittaa tuolla puolensa pitämisellä. Jokin aika sitten todistin metrossa tilannetta, jossa omien sanojensa mukaan ”aito Stadin kundi” läksytti ruotsinkielisiä teinityttöjä äidinkielensä puhumisesta: Stadissa kuulemma pitää puhua suomea.

Kaisa vahvistaa, että asenneilmasto muuttunut uhkaavaksi:

”Jotkut suomenruotsalaiset ystäväni ovat kertoneet, että he eivät aina uskalla puhua ruotsia julkisissa kulkuvälineissä ikävien kokemustensa vuoksi: ”turpa kiinni, Suomessa puhutaan suomea”, on saattanut joku ihan asiallisestikin pukeutunut henkilö huomauttaa. Suurkaupungissa luulisi olevan tilaa erilaisille ihmisille. Voi kysyä, onko kaupunki, jossa ei saa puhua äidinkieltään eikä siedetä muuta kuin suomea tai suomalaisia edes suurkaupunki? Ja mikä tuon vihan kohde todellisuudessa on? ”

Oma panoksensa negatiivisten asenteiden vahvistumiseen lienee tämänvuotisella ”pakkoruotsi”-keskustelulla. Vuoden alussa kerättiin perussuomalaisten ja kokoomusnuorten aloitteesta nimiä kansalaisaloitteeseen ruotsin kielen vapaaehtoisen opiskelun puolesta. Kielikeskustelu kävi kuumana televisiossa ja keskustelupalstoilla. Vapaaehtoisuutta puolustavien mielestä ruotsin kielen opiskelu on hölmöläisten hommaa, haitallista muiden kielen oppimiselle ja jopa valtion taloudelle.

Kaisa ymmärtää, miten pakko voi tappaa motivaation. Toisaalta hän uskoo, että nykyisen asenneilmapiirin vuoksi harva nuori tulisi valinneeksi ruotsin kielen ellei velvoitetta olisi.

”Aika tappavaahan se opetus on. Toisaalta on tietyt asiat jotka pitää oppia ja aikaa vähän, mikä jättää opettajalle aika pienet mahdollisuudet. Opetuksen käytännönläheisyys voisi lisätä opiskeluintoa.”

Kaisan työkieli on ruotsi, mutta vapaalle lähtiessä kieli vaihtuu usein suomeksi. Hän myöntää huomanneensa äidinkielensä heikentyneen:

”Yritän kyllä lukea paljon suomeksi, mutta tuntuu, että sanavarasto ei enää ole niin rikas. Kirjoitan enemmän töissä, enkä kotona juurikaan ja joskus suomea kirjoittaessani teen virheitä esimerkiksi kaksoiskonsonanteissa ja pitkissä vokaaleissa. Joskus, kun ajattelen työasioita kotona saattaa puhe lipsahtaa ruotsiksi. Suomenkieliset ystäväni ovat huomauttaneet, että erityisesti töistä puhuessani puhun suomea eri tavalla. He eivät ehkä aina ymmärrä tätä hurahdustani ja taitavat pitää mua ihan friikkinä”, Kaisa nauraa.

Lähitulevaisuudessa Kaisa joutuu miettimään ruotsin kieltä aivan uudesta näkökulmasta, sillä luvassa on perheenlisäystä.

”Koska ruotsi ei ole minun eikä puolisoni äidinkieli, ei ehkä ole luontevaa puhua lapselle pelkästään ruotsia, mutta ehdottomasti haluan kielen tulevan hänelle tutuksi. Aion lukea lapselle ruotsinkielisiä lastenkirjoja ja luetella lastenloruja, joita olen arkistossa työskennellessäni oppinut. Toivon, että aikanaan lapsi pääsee ruotsinkieliseen päiväkotiin. Ruotsin kielen osaamisesta saa niin paljon, se on valtava rikkaus!”

Suomenruotsalaisten lippu

Jaa:

Savonlinnan oopperajuhlat 11.7.2015

  

Savonlinnan oopperajuhlien Borid Godunov tarjoilee perinteisesti kärsimystä ja kuolemaa.

Savonlinnan oopperajuhlien tämän vuoden kenties merkittävin produktio, Modest Mussorgskin Boris Godunov, tarjoaa synkän ja kyynisen kuvan politiikasta ja vallankäytöstä. 1500- ja 1600-lukujen taitteeseen sijoittuva ooppera kertoo tsaari Boris Godunovin tarinan.

Aluksi katsojalle ei suoda vilaustakaan Boriksesta. Vaikka Matti Salmisen loistava tulkinta nimihenkilöstä saa näyttämöltä vain neljä kohtausta, leijuu Boriksen henki koko oopperan ajan esityksen yllä, niin voimakas Salmisen tulkinta on.

Alussa katsoja kohtaa huolestuneen kansan, joka seuraa Kremlissä käytäviä neuvotteluita tsaari Fjodorin seuraajasta. Boriksen hiljattainen kieltäytyminen kruunusta on saanut kansan epätoivon partaalle. Tosiasiassa Boris on kuitenkin vain ovela ja maanittelee käytöksellään aatelismiehiä ottamaan hänet valtaistuimelle. Lopulta Boris kruunataan, vaikka hän näennäisesti valittaa taakkaa, jonka tsaari saa kannettavakseen.

Tämä on kenties prologin hienoin kohtaus. Alun loistavat puitteet ovat kuitenkin vain petollinen välisoitto pian luostarissa nähtävälle episodille, jossa munkit muistelevat kronikkaa laatiessaan edesmenneen tsaari Fjodorin pikkuvelipuolen, Uglitschin palatsissa kuolleen ruhtinas Dmitri Ivanovitšin kohtaloa.

Kansan parissa huhutaan, että Boris olisi aikoinaan murhauttanut pienen ruhtinaan raivatakseen itselleen tien valtaistuimelle tsaari Fjodorin kuoltua. Kertomusta kuunteleva munkki Grigori Otrepjev (Mika Pohjonen), saa vuosia aiemmin kuolleen pienen ruhtinaan kohtalosta idean tekeytyä Dmitriksi. Kansan parissa Dmitrinä esiintyvä munkki kertoo selviytyneensä ihmeen kaupalla murhasta. Pian Vale-Dmitriä jahdataan ympäri Venäjän rajamaita kansan mielen kääntyessä Boriksen hallintoa vastaan.

Boris huomaa olevansa Kremlissä vihamielisten tahojen, kuten valtaa hamuavan ruhtinas Vasili Shuiskin, piirittämänä. Boriksen tilannetta eivät helpota tämän kokemat tunnontuskat ruhtinas Dmitrin vuosien takaisesta kohtalosta. Oopperan lähestyessä loppuaan katsoja saa seurata Boriksen liukumista hitaasti, mutta varmasti syyllisyyden nostattamaan hulluuteen, ja lopulta kuolemaan.

Savonlinnan oopperajuhlien produktio on vaikuttava. Suuret ansiot tästä kuuluvat etenkin nimiroolissa loistavalle Salmiselle. Myös Leif Segerstamin johtama musiikki täyttää tarkoituksensa ylitsevuotaisen ihanasti. Produktio onnistuu välittämään Olavinlinnan lavalla katsojalle suurta kärsimyksen muotoa: Venäjän kansan kokeman kurjuutta ja hätää, joka on erityisen käsin kosketeltava prologissa kansan itkiessä tsaarinsa perään. Tsaarin astuminen valtaistuimelle ei kuitenkaan paranna kansan oloa.

Kärsimystä ilmennetään koskettavalla jumalanhullun laululla, joka paljastaa kirkon, aateliston ja tsaarin edustaman pyhän kolminaisuuden edustaman tekopyhyyden. Kärsimyksestä nousee jumalanhullun julman optimistinen nauru, joka kieltäytyy suomasta lohdutusta kirkosta poistuvalle Borikselle. Myös Boris kärsii valtansa huipulla, kun alkaa ymmärtää tekojensa seuraukset nähdessään hallusinaatioita kuolleesta Dimitristä. Lopulta Boris kuolee syyllisyytensä taakan alla.

Boris Godunov on mahdollista katsoa sekä näytäntönä suurista tunteista, etenkin syyllisyydestä, mutta myös kuvauksena valtapelistä. Boriksen kuoleman jälkeen Venäjällä puhkesi reilun vuosikymmenen kestänyt interregnum, jonka aikana hallitsijat vaihtuivat kiivaaseen tahtiin. Aikakausi päättyi lopulta Mihail Romanovin nousemiseen valtaistuimelle. Romanovin suvun tarina on varmaan useimmille tutumpi kuin Boriksen syyllisyydentäyteinen saaga. Mutta kuten ooppera korostaa, kansan kärsimykseen itsevaltiaan ikeen alla eivät vaikuta hallitsijoiden vaihtumiset. Kansa kärsii joka tapauksessa.

Musiikinjohto: Leif Segerstam Ohjaus: Nicola Raab Lavastus: George Souglides Puvut: Julia Müer Valaistussuunnittelu: Linus Fellbom Kuoron valmennus: Matti Hyökki

Lapsikuoron valmennus: Leena Astikainen

Jaa:

Kuolevatko gorillat, jos levitän leivälle margariinia? Sitä saattoi joku pohtia tänäkin aamuna. Juttu palmuöljystä osoittautui konstikkaaksi. Palmuöljy osataan ehkä liittää Neste Oilin biodieseliin, orankeihin tai Greenpeacen kampanjoihin, mutta harva tietää syövänsä sitä päivittäin.

Asiaa ei auta, että puolueeton tieto palmuöljystä karkaa käsistä kuin saippua – joka sekin yleensä sisältää palmuöljyä.

Ei ihme, että tiedustelu ”Mitä haluaisit tietää palmuöljystä?” poiki listan kysymyksiä Facebookissa. Sylvi yritti koota ymmärrettäviä vastauksia.

Palmuöljystä – maailman tuotetuimmasta syötävästä kasviöljystä – 80 prosenttia päätyy elintarvikkeisiin. Keskitytään siis ruokaan, jossa palmuöljyä onkin vaikeinta välttää.

Missä palmuöljyä käytetään?

Palmuöljy on globaali hittituote, jota käytetään lähes kaikissa tuoteryhmissä polttoaineesta elintarvikkeisiin ja kosmetiikkaan.

”Ruokakriisin sattuessa voidaan polttoainekäyttöä vähentää ja siirtää suurempi osa ruokakäyttöön”, ideoi Neste Oilin varatoimitusjohtaja Jarmo Honkamaa Helsingin Sanomissa vuonna 2010.

Palmuöljy olisi loistotuote, jollei se olisi niin ongelmallinen.

Miksi palmuöljy on pahasta?

Palmuöljyn tuotantoon liittyy loputon ongelmalista: se pahentaa ilmastonmuutosta, rikkoo ihmisoikeuksia, tuhoaa sademetsiä…

Sademetsää kaatuu öljypalmuplantaasien tieltä etenkin Indonesiassa ja Malesiassa. Leviävät plantaasit tuhoavat muun muassa monimuotoisia metsiä, makean veden ekosysteemejä ja uhanalaisia eläimiä: tiikereitä, norsuja, sarvikuonoja ja orankeja. Plantaasien raivaaminen lisää myös kasvihuonekaasupäästöjä.

Palmuöljyn kulutus on silti kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa.

Missä palmuöljyä käytetään?

Vaikka missä! Palmuöljyä sisältävät lähes kaikki pakastevalmisruoat, kakut, keksit, murot, leivonnaiset, välipalat, liemikuutiot, pikanuudelit, perunalastut, kasvisrasvajäätelö ja suklaa, margariinit, saippuat, shampoot, kosmetiikka, pesuaineet sekä kynttilät ja tuholaistorjunta-aineet.

WWF:n tutkimuksen mukaan palmuöljyä oli joka kymmenennessä supermarketin tuotteessa vuonna 2007.

Muutamia palmuöljyttömiä tuotteita löytyi Luonto-Liiton tutkimuksessa (2008). Arla-Ingmanin Ingmariini-margariinissa käytetään vain kotimaista rypsiöljyä. Tosin tuote sisältää kermaa, eikä siis sovi vegaaneille.

Taffelin Kartanon perunalastut ja Sun Flower Oil Chips (Salted ja Barbeque) sisältävät vain auringonkukkaöljyä.

Miten palmuöljy päätyi ruokavalioomme?

Kun ihra tai tali alkoivat yököttää kuluttajia ja ravintosuosittelijoita 1990-luvulla, margariiniteollisuus ryhtyi korvaamaan eläinrasvoja kasviperäisillä vaihtoehdoilla.

Tosin huonompi homma on, että palmuöljy sisältää paljon enemmän tyydyttyneitä rasvahappoja kuin suurin osa kasviöljyistä. Toisaalta juuri tyydyttynyt rasva tekee palmuöljystä loistovalinnan säilytystä ja lämpökäsittelyä vaativiin tuotteisiin.

Toinen syy palmuöljyn suurkulutukseen on, että einekset ja valmisherkut maistuvat suomalaisille.

Voiko palmuöljyä välttää?

”Palmuöljyä on vaikea boikotoida, kun sitä tungetaan kaikkeen, hermot menee kaupassa pientä pränttiä lukiessa”, kommentoi turhautunut kaveri.

Totta, jos ostaa ruokaa kaupasta, työpaikkaruokalasta tai ravintolasta. Laki ei pakota merkitsemään palmuöljyä tuoteselosteisiin, ja yleisimmin käytetty nimitys on kasviöljy. Netistä löytyy pitkiä listoja palmuöljyn peitenimistä – englanniksi. Suomenkieliselle olisi tilausta.

Myös luomutuotteet sisältävät usein palmuöljyä.

”Valmistamalla ruoka alusta asti itse ja käyttämällä rypsi- tai oliiviöljyä tai voita voi varmistaa, ettei lautaselle päädy palmuöljyä”, kehottaa WWF. Perunaa voi syödä muutenkin kuin ranskalaisena.

Elintarviketeollisuus ei ole heti korvaamassa palmuöljyä. Kuluttaja tuskin haluaisi maksaa vaikkapa margariinista tuplahintaa, jos siinä käytettäisiin muita rasvoja.

Onko meillä toivoa eli vastuullisesti tuotettua palmuöljyä?

Kyllä. Vastuullisen palmuöljyn tuotanto on kasvanut huimat 250 prosenttia parin viime vuoden aikana – kiitos kasvavan kysynnän. Jo kymmenisen prosenttia maailman palmuöljystä on vastuullisesti tuotettua, ja hintaero on pieni.

Moni iso yritys on sitoutunut käyttämään vain RSPO-sertifioitua (Roundtable for Sustainable Palm Oil) palmuöljyä vuoteen 2015 mennessä. Kolmisen prosenttia maailman palmuöljystä ostava Unilever kertoo päässeensä tavoitteeseen jo viime vuonna. Nestlé vakuuttaa saavuttavansa saman tänä vuonna.

Kun WWF mittasi palmuöljyn käytön vastuullisuutta vuonna 2011, S-ryhmä, Kesko, Raisio ja Fazer ylittivät eurooppalaisyritysten keskiarvon. Huonoimmin pärjäsivät Vaasan ja Valio.

Myös Taffel ja Real Snacks kertovat käyttävänsä RSPO-sertifioitua palmuöljyä.

Aukoton järjestelmä ei silti ole. RSPO:n toimintaa on arvosteltu ja jäseniä syytetty sääntöjen rikkomisesta. Greenpeacen mukaan Valiolle rasvaa myyvän AarhusKarlshamnin sertifioidut plantaasit Malesiassa eivät ole noudattaneet edes RSPO:n minimivaatimuksia.

Kannattaa siis jatkossakin udella tuoteselosteiden rasvan laatua ja alkuperää.

Lue Risto Isomäen parin vuoden takaisen Ölypalmukriisi -kirjan arvostelu!

Lähteet: WWF Suomi, Greenpeace, Kulutus.fi, Palmuöljy ruokajärjestelmässä -pro gradu tutkielma, Tampereen yliopisto 2012, Katja Alakerttula- Leppänen.

Osoitteessa

http://www.outrop.com/index.html

on ”The Orangutan Tropical Peatland Project” tai ”OuTrop”, jossa
tutkitaan Borneon jäljellä olevia sademetsiä ja kehitetään metsänsuojelukäytäntöjä yhdessä paikallisten kanssa mm. isojen apinoiden ja kissojen elinympäristöjen suojelemiseksi.

Pääkuva: Kabir Bakie / Creative Commons

Kakkoskuva: Monika Betley / GNU Free Documentation License

Jaa:

Kuvat: Kirsi Kissmyassinger

Noitarumpujen pauke, viulun valitus ja mustan viitan viuhke saivat kuulijan transsahtelemaan.

  

Energiani olivat täysin hukassa sarjalentsuilun vuoksi. Puin päälleni susipaidan ja tiukkisbyysat, joissa ristit sojottavat molempiin suuntiin. Jospa nämä loitsurievut antaisivat minulle voimia könytä ulos kodistani keikalle ja vieläpä pysyä tajuissani monen tunnin ajan.

Suomalainen psykedeelistä ja viehättävää okkultisvibaista folkhippirock-musiikkia soittava Hexvessel keikkaili Korjaamolla juhlistaen kolmannen pitkäsoittonsa When We Are Death julkaisua. Tuoreen albumin kappaleet ovat rauhoittavia, surullisen mystisiä ja siksi niin vangitsevia. Illalta oli lupa odottaa suurten tunteiden sumutusta.

En taida olla ainoa Hexvessel-fani Hesassa, sen verran paljon oli Korjaamolla porukkaa. Soitto alkoi. Paljon tyttöjä oli tuijottamassa laulaja Mat McNerneyn suuntaan. Eipä kumma, karismaa ei vokalistilta puutu. Musta viitta alkukeikan ajan yllään liehuen hän liikehti lavalla huumaavasti. Unohdin olevani flunssainen.

Kappaleet soljuivat taikamaisesti toinen toisensa perään. Rumpali Jukka Rämäsen uskomaton tahdittelu tenhosi kuin noitarumpujen suloinen kutsu. Myös Kimmo Helén viulunsa varressa säväytti. Moisia psykedeelisiä valittavia ulvahduksia harva soittaja pystyy vimpaimistaan loihtimaan. Maagista! Kun Mirror Boy kajahti ilmoille, itkuttelumaratonini nieleskelyvaihe alkoi. Myöhemmin kappaleen Cosmic Truth aikana kyyneleet sitten jo tirahtelivatkin silmistä. Itkeminen tuntui ihanalta!

Bändin esiintymistä oli juovuttavaa tuijottaa. Ei tarvinnut viiniä humaltuakseen, ei sieniä trippailuun. Riitti, kun antautui usvaisen musiikin vietäväksi. Lavalta välittyi hyvä, lämmin energia yleisöön. Soittajien keskinäiset kemiat ovat selkeästi kunnossa!

Keikan jälkeen riensimme kiitettävän hyvin varustetulle merkkaripöydälle. Myynnissä oli muun muassa Hexvesselin albumia, paitoja, kangasmerkkejä. Upeaa, että fanit oli tällä tavalla huomioitu, se kun on nykypäivän musiikkitapahtumissa harvinaista herkkua. McNerney kirjoitti suloisen rakkausviestin ystävälleni Italiaan, joka suri sitä, ettei päässyt keikalle Helsinkiin. Niin mekin teitä, metsäntuoksuinen Hexvessel.

Ennen laajempaa Euroopan kiertuettaan Hexvesselin Suomen rundi jatkuu vielä Tampereella (Klubi) 16.3., Turussa (Dynamo) 17.3. ja Jyväskylässä (Musta Kynnys) 18.3.

Jaa:

Kirjoittaja on asunut vuodesta 2009 lähtien Berliinissä, ja työskennellyt vuoden nuoressa startup-yrityksessä rakentamassa muotiin ja sisustukseen keskittynyttä ShopAlike.fi-shoppailusivustoa.

Berliinin rento ilmapiiri, rikas kulttuuritarjonta ja halpa hintataso houkuttelevat suomalaisia viipymään kaupungissa myös pidennettyä viikonloppua kauemmin. Jos vaihto-opiskeluvuosi ei ole enää ajankohtainen vaihtoehto on Saksan kiehtovaan pääkaupunkiin mahdollista hakeutua myös töihin.

Ihannetapauksessa työnhakijalla on jo jonkinlainen opiskelutodistus taskussa ja saksan kieli luistaa ilman ”öö tota” -taukoja. Todellisuudessa monelle juuri se kielitaito tai taidottomuus on kynnyskysymys työpaikkaa etsiessä: Vaikka oluen tilaaminen onnistuisi saksaksikin, saattaa työskentelykieli olla sittenkin mieluummin se englanti. Siinä tapauksessa työpaikkailmoituksia selatessa kannattaa jo valmiiksi vilkuilla vain englanninkielisiä. Ilmoitus täytyy silti lukea huolella läpi, koska monessa englanniksi ilmoitetussa paikassa on kielitaitovaatimuksiin päässyt silti livahtamaan täydellinen saksankielen hallinta. Kannattaa siis syynätä pienikin präntti tarkkaan: Tutulleni valkeni vasta pitkän työhaastattelun jälkeen, että työpaikassa vaaditaan myös sujuvaa saksankieltä.

Berliinin työmarkkinoilla ulkomaalaisen työnhakijan kannattaa pitää silmällä erityisesti kaupunkiin jatkuvasti syntyviä uusia startup-yrityksiä. Uuden sukupolven yritykset ovat innokkaita kansainvälistymään ja niissä työkieli on usein englanti. Lisäksi suomenkielen ja ruotsinkielen taito ovat työnhakijan valttikortteja, jos yritys on aikeissa laajentua tai on jo laajentunut pohjoismaihin. Start-up-yrityksillä ei ole aina suurta budjettia jolla palkata suuripalkkaisia ammattilaisia. Työntekijöiltä vaaditaankin aiempaa kokemusta enemmän sellaisia seikkoja kuten motivaatio, luovuus, innovatiivisuus ja ryhmätyötaidot.

Berliinin start up -yrityksissä panostetaan rentoon työilmapiiriin.

Älä pelkää lähettää myös avoimia hakemuksia kiinnostaviin yrityksiin tai ottaa vastaan harjoittelupaikkaa. Saksassa on tavallista, että työt alkavat juuri harjoittelulla ja jatkuvat sitten mahdollisesti koeajan jälkeen vakituisina. Jos harjoittelu ei sitten jostain syystä johtaisikaan vakituiseen palkkatyöhön, se on silti arvokas lisä CV:ssä: aikaisemmat ulkomaiset työnantajasi eivät välttämättä sano saksalaiselle yhtään mitään. Varsinkin startup-yrityksille mahdollisuus palkata motivoitunut määräaikainen harjoittelija on riskitön vaihtoehto.

Kannattaa siis varata rahaa sen verran säästöön, että sen ja pienen harjoittelukorvauksen kanssa tulee jonkin aikaa toimeen. Berliinin halpa elintaso ei ole este varsin mukavallekaan elämälle pienillä kuukausituloilla. Halpojen hintojen vuoksi Berliinissä on myös muuta Saksaa alhaisemmat palkat, mikä on hyvä pitää mielessä hakemuksen palkkatoivetta miettiessä.

Pyysin kahta saksalaista henkilöstöpäällikköä antamaan vinkkejä niille suomalaisille, jotka suuntaavat Berliiniin töihin. Universaalien hyvien työnhakutapojen lisäksi kannattaa pitää mielessä myös seuraavat seikat.

• Saksassa on tapana liittää valokuva CV:hen. Lähetä CV mieluiten PDF-muodossa, jolloin saat liitettyä siihen myös hyvälaatuisen värikuvan. Mikä tahansa viime kesän lomakuva ei kuitenkaan kelpaa: Hieman parempiin töihin hakevat saksalaiset käyvät otattamassa kuvan ammattivalokuvaajalla ja poseeraavat puku päällä ja hiukset nutturalla. Valitse silti kuva aina työpaikan mukaan: jos haet trendikkään muotilehden editorial-tiimiin, liitä CV:hen hieman rennompi kuva.
• Tietenkin on päivänselvää, että hakemus kirjoitetaan aina samalla kielellä kuin työpaikkailmoitus – ja ilman virheitä. Tarkista kieli kunnolla, tarkista sitten uudelleen ja anna sitten kaverin tarkistettavaksi ennen kun lähetät hakemustasi eteenpäin.
• CV:stä tulisi aina tulla ilmi, jos aiemmissa työpaikoissasi olet ollut vastuussa rahasta tai muista työntekijöistä.
• Vaatimattomuus ja kultainen hiljaisuus eivät ole oikea taktiikka työhaastattelutilanteessa. Ole itsevarma ja muista painottaa vahvuuksiasi. Ulospäinsuuntautunut persoonallisuus pärjää haastattelussa paremmin ja hyviä kommunikaatiotaitoja arvostetaan.
• Yleisesti Saksassa työhaastatteluun pukeudutaan viimeisen päälle siististi. Jos haet paikkaa rennosta startup-yrityksestä, jätä jakkupuku kotiin, mutta pidä silti ulkoasu huoliteltuna ja siistinä.

Jaa:

Kajaanin Runoviikko 1.-6.7.2015
Kuvat: Kajaanin Runoviikko

Sylvin toimittaja meni Kajaanin Runoviikolle ja puhdistui kliseistä.

”Minusta runo on lyhyistä sykkeistä rakennettu viestiketju, joka on helppo omaksua, ja joka sisältää enemmän tietoa kuin pelkät sanat. Runo on tiivistettyä tietoisuutta. Koodaamista, jossa kieli sähköistyy.”, sanoo näyttelijä Taisto Reimaluoto, joka toimii Kajaanin Runoviikon taiteellisena johtajana.

Mikä on runo? Olen Kajaanissa ottamassa selvää, mikä sija runolla ja runojen esittämisellä, vanhahtavasti lausuntataiteella, on yhä nopeutuvassa kulttuurissa. Mikä on runon paikka keskellä kaikkea tätä hälinää?

Runolla on jotenkin vaikeaselkoisen korkeakulttuurin aura. Minun on myönnettävä, että olen ollut siitä vähän pihalla: minulla ei ole oikeastaan hajuakaan nykyrunoudesta saati runojen esittämisen trendeistä. Vaikka sydämessäni on erityinen paikka kaikelle mikä kasvaa kulttuurin reuna-alueilla, (sillä siellähän runo tänä päivänä on) on minulla ollut taipumus jättää väliin paljon sellaista, missä lukee runo.

Kliseinen mielikuva runon esittämisestä – tiedätte kyllä – paatoksellisesti ja huomionkipeästi, kaikuu jopa ammattikatsojan takaraivossa, ja kun aikansa voi käyttää vaikka Netflixiin, tässä hedonistisessa epätoteen perustuvassa plus-miinuslaskussa runo useimmiten häviää. Täten siis tunnustan kliseisen ajatteluni ja yritän epätoivoisesti todistaa muuta.

Runo on paljas omakuva

Kajaanin Runoviikkoa on vietetty keskikesän aikaan vuodesta 1976. Näyttelijälegenda Veikko Sinisalo halusi perustaa tapahtuman juuri Kajaaniin pitämään yllä kainuulaisen kirjallisuuden perintöä. Ja sitähän riittää Lönnrotista ja Leinosta alkaen. Runoviikolla on aina arvostettu ja pidetty yllä puhumisen taidon ja suullisen perinteen merkitystä.

Runoviikon yhteydessä myönnetään myös useita erilaisia palkintoja ja muistamisia. Yle myöntää vuosittain Tanssiva karhu -palkinnon parhaalle uudelle runoteokselle, Kajaanin kaupunki myöntää Kalevalan juhlavuosina Elias Lönnrot -palkinnon ja joka toinen vuosi kilpaillaan Vuoden nuori lausuja -tittelistä. Jokaiselle runoviikolle nimetään suven runoilija, jonka tuotanto toimii yhtenä kokoavana teemana kunakin vuonna. Tänä kesänä valokeila kohdistui Pentti Saaritsaan, runoilijaan ja ahkeraan kääntäjään, jonka runodebyytistä tuli tänä vuonna kuluneeksi 50 vuotta.

Taisto Reimaluodon ajatus Runoviikon ideasta pohjaa kansanvalistusaatteen ihanteille ja ihmisten halulle jakaa kokemansa toisten kanssa. Reimaluodon mielestä esitetty runo on aina ruumillisesti elettyä kokemusta ja siten omakuva.

”Sanojen kuulemisen kautta voidaan valistua toisten kokemasta. Ihminen haluaa tulla ymmärretyksi ja täällä ruumiillinen kokemus puretaan sanoiksi. Tärkeintä ovat sanat, niiden suhteet ja niistä katsojan päähän tulevat mielikuvat. Esiintyjän puhe vaatii vakaumusta ja omakohtaisuutta. Katsojalta runo vaatii keskittymistä ja suostumista. Suostumista siihen sanojen kautta tapahtuvaan siirtymään.”

Reimaluoto innostuu puhuessaan runosta. Hänen johtajakaudellaan Lönnrotin, Leinon ja Kainuun merkitys on kenties pienentynyt, mutta runoa hän selvästi rakastaa, ja runon kokemisen prosessia.

”Täällä (runoviikolla) on ihmisiä, joita täällä ruumiillistuvat sanat koskettavat syvästi, esitykset ovat näille ihmisille aidosti merkityksellisiä, jopa niin, että se muistuttaa jotain uskonnollista kokemusta”, Reimaluoto maalaa. ”Kuulija jää pienten hetkien haltuun, sanat siirtävät ihmisen toiseen hetkeen ja paikkaan, ikäänkuin väliseen.”

Tiedä tuosta, mutta kukapa minä olen toisten kokemuksia epäilemään. Totuus kuitenkin on, että Kajaanissa voi nähdä joka kesä todella laadukasta esittävää taidetta. Useimmissa esityksissä korostuu runo, sana tai puhe, ja vuosi vuodelta enemmän voi nähdä esityksiä, joiden runollisena kielenä on liike tai musiikki. Tanssiteatteria, modernia tanssia ja runoa yhdistää monitulkintaisuus, ja Kajaanissa nähtäviä numeroita yhdistää useimmiten se, että esitykset ovat pieniä, muutaman esiintyjän tapahtumia. Tämä johtuu tietenkin myös tuotantokustannuksista, mutta muitakin perusteita on.

”Soolot ja duetot ovat usein myös omakuvia, jotka ovat paljaampia”, sanoo Reimaluoto.

Runo on rietas ja groteski

Heti festivaalin ensimmäisenä päivänä minulla on ilo kokea esitys, jossa huolellisesti jäsennetty puhe yhdistyy uskottavasti koettuun näkyyn totuudesta. Jukka Hytin ohjaama P.S. on kokoelma Pentti Saaritsan omaa tuotantoa ja hänen käännöksiään. En kykene merkityksellistämään Johannes Lahtelan ja Eeva Putron sanatulvasta kaikkea, mutta kahden näyttelijän ja muusikon (Maco Oey) yhteistyö, ruumiillisuus ja vilpittömyys saavat lämmön läikähtämään rinnassa.

Toisen kerran paljaus saa minut kananlihalle näyttelijä Tuukka Vasaman runoteltassa, jossa hän tulkitsee runon yhdelle kuulijalle kerrallaan. Saan kuulla niin intensiivisen tulkinnan palasta A.W. Yrjänän tuotantoa, että Vasama tarjoutuu lausumaan lopuksi ”jotain rauhoittavaa”. Eikä tulkinta kummassakaan esimerkissä kuitenkaan ole meluisaa höyryämistä, vaan herkkää ja tarkkaa, taiten puhuttua.

Tällaisessa runossa ei ole kyse yksin taiteesta, vaan minusta ja tuosta toisesta, yhteydestä.

”Täällä katsotaan ihmistä. Runoviikolla ei nähdä miellyttämiseen tähtäävää talent showta, vaan täällä ihmiset näyttävät omat asiansa ja kuvansa”, sanoo Taisto Reimaluoto. ”Ihmisen arvo korostuu ja sille annetaan tilaa.”

Herkän ja vakavan vastapainoksi Runoviikko tarjoilee myös railakasta ja hauskaa. Mikko Roihan ohjaama ja sovittama, Maiju Lassilaa lainaava Sulaketta lainaamassa on tanssillinen finnhits-odysseia, joka tekee kännisestä urpoilusta virkistävän nolostuttavaa ja suomalaisesta seksuaalihämmennyksestä kansallisen ominaisuuden.

Petra Lampisen, Pinja Hahtolan ja Eero Enqvistin muodostama trio panevat vitun ja kyrvän heinätöihin esityksessään Tupa ryskyi, parret paukkui. Esitys perustuu mm. Elias Lönnrotin ja C.A. Gottlundin keräämään kansanperinteeseen, joka ei, todennöisesti siveellisyyssyistä koskaan päässyt Kalevalaan asti. Marc Gassotin esittämä miimikko vie keskelle näkymätöntä porno- ja väkivaltafantasiaa esityksessä Dark Side of the Mime. Yleisö nauraa ja myös osallistuu. Yhteys voi muodostua myös naurun kautta.

Runo on herätys

”Meitä runoihmisiä pidetään vähän hörhöinä. Tänne me kaikki runohörhöt saamme luvan kanssa tulla seuraamaan toistemme esityksiä”, sanoo näyttelijä Kirsi-Kaisa Sinisalo, joka toimii tällä hetkellä Hämeenlinnan Teatterin johtajana. Tapahtuman perustajan tyttärenä Sinisalo tuntee Kajaanin Runoviikon historian hyvin. Hän toimi myös Reimaluodon edeltäjänä Runoviikon taiteellisena johtajana vuosina 2007-2010. Sinisalo pitää tärkeänä sitä, että Kajaaniin saadaan vuosittain taiteellisesti korkeatasoinen kattaus epäkaupallisempaa esitystaidetta.

”Pienten esitysten parhaimmisto – kautta maan – löytää yleisönsä täällä.”

Runoviikon yleisömäärä on ollut pienessä kasvussa joka vuosi. Tänä vuonna esityksissä kävi noin 9500 katsojaa. Yksi Runoviikon loppuunmyydyistä esityksistä on Kaipausten ilta, joka on viime vuoden nuoreksi lausujaksi valitun Antti Tiensuun sooloesitys. Esitys perustuu Leonard Cohenin runoihin. Ilman Runoviikon kaltaista tapahtumaa tämä esitys tuskin kohtaisi näin suurta katsomoa. Tiensuu hiljentää 170-paikkaisen Kouta-salin arkisella herkkyydellään, ja saa lopuksi valtavan pitkät suosionosoitukset. Täällä halutaan kompata nuorta lausujaa, josta halutaan pitää kiinni kuin tapahtuman omana kasvattina, kuten muistakin kilpailun aiemmin voittaneista. Kilpailun vuonna 2008 voittanut Tuukka Vasama kertoo rakastuneensa runoihin juuri täällä.

Alan itsekin kiinnostua. Perhana sentään, miten imelä kertomus tästä tuli. Pohdin yhteydenottoa P.S. – esityksen ohjaaja Jukka Hyttiin kysyäkseni mistä kokoelmista esityksen runot ovat. Pohdin kirjastoon menemistä ja runohyllyn penkomista. Hankin itselleni Tanssiva karhu -palkinnon voittaneen Eino Santasen runokirjan Tekniikan maailmat. Harmittelen runokirjoja, jotka olen antanut pois. Vietän Eino Leinon eli runon ja suven päivää merkityksellisesti. Kotiin palattuani luen Aku Ankkaa ääneen kuin lausuen. Dear Eki, olenko ihastumassa?

Jaa: