Kategoria: Elämäntapa

Suomi 2016
O: Ari Matikainen
Ensi-ilta 11.3.2016

  

Istuimme jokin aika sitten kahden suomalaisen ystäväni kanssa täydessä, barcelonalaisessa baarissa. Ihmiset puhuivat, nauroivat, solmivat uusia tuttavuuuksia. Me kyyhötimme toisiimme keskittyneinä viimeisessä nurkassa, varjossa – ja puhuimme talvisodasta. Tietysti. Mitä muuta vetreät, suomalaiset sinkkunaiset baarissa tekisivät?

Minulla on paljon teorioita talvisodasta ja sen jättämistä traumoista yli sukupolvien. Tänään ensi-iltaan tuleva Ari Matikaisen Sota ja mielenrauha -dokumentin ensimmäinen lause herättää ne kaikki kerralla lihaksi.

”Joinain päivinä saatoin korsutoverini silmissä nähdä kuoleman. En osaa piirtää, enkä sanoin kuvata. Näin vain kuoleman hänen silmissään.”

Sota ja mielenrauha koostuu sodanaikaisista kirjeistä ja päiväkirjamerkinnöistä, kuvatusta arkistomateriaalista ja tarkasti valituista asiantuntijalausunnoista. Dokumentti kertoo siitä, mille kansallinen narratiivimme sodasta ei ole antanut tilaa: Miltä sota tuntuu.

Kuvamateriaali näyttää nuoria sotilaita läheltä, otsakiharoineen kaikkineen. Materiaalissa nähdään myös paljon ruumiita – kuvastoa, jota ymmärsin näkeväni lähes ensimmäistä kertaa. Sotiemme kuvat ovat usein täynnä reippaita nuoria miehiä ja sitäkin reippaampia ja siistejä sotajoukkoja. Näistä kuvista katsojaa tuijottavat särkyneet katseet ja tervehtivät tyhjät, neuvottomat eleet. Lauseet lainauksissa rintamalta ovat karuja, ne eivät kaunistele. Kuoleman edessä on turha kaarrella .

”Pyysin, etten vielä tänään kuolisi. … Pyysin hartaasti, että saisin elää, ja että saisin kokea naisen.”

”Täällä on elämä sellaista, että jos sitä jatkuu vielä kuukaudenkin ajan – olemme muuttuneet puuäijiksi.”

”Yritän vakuuttaa, että kaikella on tarkoitus – silläkin, että Seppo otettiin minulta pois. Mutta mistään ei ole apua. On vain hiljaisuus, yksinäisyys, pimeys. Ja kaiken keskellä lohduton, itkevä sydän.”

Elokuva käyttää sodan kokevan mielen metaforana pimeää, suomalaista metsää ja väläyttää dramatisoitua kuvaa nuorista kasvoista, pelästyneistä lapsista. Tyylisuunta, joka yleensä ärsyttää minua, mutta tuntuu sitovan elokuvan tarinaa tähän päivään. Ja pitävän narratiivia muuten kasassa, mikä jonkin verran kerronnan aikana pääseekin hajoamaan. Sodan aiheuttama kansallinen trauma, joka jatkuu vielä tuleviinkin sukupolviin, on sinänsä niin laaja ja monitahoinen aihe, että kerronnan rajaaminen on haastavaa. Nyt tarina vierailee loppupuolella evakoissa ja saksalaisyhteyksissä, mutta palaa lopussa ansiokkaasti elokuvan perustoteamaan: Sodan traumat elävät yhä meissä ja yhteiskunnassamme.

Sota ja mielenrauha esittää jopa vielä tänäkin päivänä uskaliaan hypoteesin siitä, kuinka valtion johdon tarve luoda eheä kansallinen tarina talvisodasta syrjäytti traumatisoituneet sotilaat selviytymään itsekseen, usein vain viina psykoterapianaan. Tuohon tarinaan ei sovi katkenneet ja murtuneet miehet. Tästä mielenkiintoisena esimekkinä sotatraumojen hoito shokkihoidolla, joka tukeutui pitkälle potilaan pelon ohjaamiseen. Traumatisoituneita sotilaita ”peloteltiin” kuntoon. Sotatrauman hoidossa yksilön ominaisuudet käsitettiin merkittävimpänä motiivina häiriökäyttäytymiseen, sotakokemuksilla oli ”vain toisisjainen merkitys”. Heikot ovat heikkoja, koska se on heikon luonto. Vahva ei taivu sodassakaan. Kuulostanee tutulta vielä tänäänkin?

Dokumentti pyrkii sanoittamaan kansallisen traumamme syntyhetkiä ja valottamaan sodan menetyksien ja kauhujen näyttämöä. Aihe on valtava ja kipeä, eikä Sota ja mielenrauha aivan yletä sen pimeimpään ytimeen. Mutta ikkunan keskusteluun äärimmäisen tärkeästä aiheesta se avaa.

Sota ja mielenrauha-dokumentti kiertää Suomea 11.3. lähtien. Esitysaikataulun löydät täältä.

Binary Night -performanssiklubi 5.3.2016
Ihana-baari, Helsinki

Tanssahtelua kaksijakoisissa tunnelmissa ihanassa kapakkamiljöössä.

Suvilahden Ihana-baarissa päästiin nauttimaan performanssitaiteesta. Mad House Helsingin järjestämän Binary Night -klubin ohjelman oli koonnut performanssitaiteilija Leena Kela. Iltamassa käsiteltiin binaareja binaarioppositioiden ja poliittisen polarisoitumisen, matematiikan ja biseksuaalisuuden näkökulmasta.

Illan ohjelma tuntui minusta etukäteen lukaistuna hivenen kryptiseltä, ja vaikeuksia tuotti myös löytää itse tapahtumapaikka Suvilahden sopukoista. Onneksi löytyi, sillä Ihana-baariin saapuessa tuntui, kuin olisi astunut supermukavaan olohuoneeseen. Yleisöä nimittäin viihdyttivät DJ:t Ville Häkkinen ja Jouko Korkeasaari. He kuvailivat musiikillista linjaansa ”Between Genesis and sixsixsix”. Teki heti mieli pistää lauantaitanssiksi – ja pistinkin.

Nykyisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa voidaan havaita voimistunutta sekä sangen karkeaa jakautumista ja ryhmäytymistä. Tästä mielipiteiden polarisoitumisesta ammensi aineksia esitykseensä Tellervo Kalleinen. Mielessäni poukkoilivat kaksijakoiset tunnelmat. Halusin kadota pimeimpään nurkkaan, kun tajusin ohjelmanumeron interaktiivisen luonteen. Tellervo kyseli yleisöltä erinäisiä poliittissävyisiä kysymyksiään ja pyysi jengiä liikehtimään sen mukaisesti ja räpsi myös valokuvia osallistujista. En suostu leiriytymään julkisesti! Jähmetyin tuolilleni, jossa ei ehkä olisi ollut soveliasta ohjelman mukaisesti kupeksia. Tuntui, kuin minut olisi raahattu väkipakolla takaisin ala-asteelle. Olinko liian moukka ymmärtääkseni, vai oliko ohjelman tarkoituskin ahdistaa tässä määrin? Olo muuttui omituiseksi, mutta siihen sai akuuttiapua alakerran tanssinurkkauksen lempeistä melodioista.

Performanssitaiteilija ja matemaatikko Irma Optimisti tarkasteli esityksessään matemaattisia binaareja. Oli mustavalkoista rakkauskirjaa, mustia ja valkoisia kädenjälkiä, keskisormetkin pystyssä. Alleviivattua kaksijakoisuutta. Suksikoon vihapuhelijat kuuseen yhtä vauhdikkaasti, kuin hiihteli Irma salissa sauvansa sauhuten!

Biseksuaalinen näkymättömyys ja poispyyhkiminen olivat lähtökohtana performanssi- ja mediataiteilija David Frankovichin esityksessä. Esitys pysäytti viimeistään siinä vaiheessa, kun David oli riisuutunut ja repi nauhaa ahterinsa sisuksista. Myöhemmin hän piehtaroi tuo nauha ympärillään lattialla, kuin tukahdutetun rakkauden runtelemana. Lopussa kiitos seisoo, niin nytkin. Mies pääsi maistamaan herkullista omenaa.

Helsinkiläinen Season Film Festival vie tänä vuonna muun muassa australialaiseen kyläpahaseen, maagis-realistiseen Irlantiin ja Ipswichiin. 

The Forbidden Room
(Kanada 2015)
O: Guy Maddin

  

Popsurrealismia! Avantgarde-exoticaa! Retroscifiä! Kanadalaisen Guy Maddinin uusi elokuva on jälleen ehdottoman originelli teos, jollaista ei joka päivä Suomen valkokankailla pääse näkemään.

Tarina alkaa kylpyammeesta, jonka kautta sukelletaan mereen, jossa ui sukellusvene, jonne ilmestyy salaperäinen metsämies, joka hetkeä aiemmin oli pahamaineisen susijengin luolassa pelastamassa naista, joka kulkee muistinsa menettäneenä myös toisessa ajassa. Juonta voisi väittää rönsyileväksi ja mielikuvitukselliseksi.

Sisäkkäisiä tarinoita ilmestyy kuin maatuskan sisältä nukkeja, mutta katsoja voi huoletta jättää punaisen langan etsimisen sikseen. Maddinin koko elokuva alleviivaa sitä, ettei elokuvissa ole kyse logiikasta. Elokuvat ovat suloista unta ja houretta.

Itse asiassa The Forbidden Roomin riemukkaita riekaleita yhdistääkin vain yksi asia: ne viittaavat filmiin, elokuvaan ja sen historiaan. Teoksen kuvasto on napattu genreistä, joita ei enää ole, ja siinä toistuvat ikiaikaiset teemat kuolema ja rakkaus. Visuaalinen ilme muistuttaa mykkäelokuvaremixiä, jossa kuvat sulautuvat toisiinsa, taustat ovat keinotekoisia ja jossa (kuvitteellinen) filmi välillä kupristelee kuumuudesta.

The Forbidden Room kylpee nostalgiassa, mutta tekijän omaleimainen tyyli tekee siitä kurantin. Vertailukohtia ei ole. Tosin jos Anssi Kasitonni kirjoittaisi Jules Vernen tekstien pohjalta käsikirjoituksen ja antaisi sen Elefanttimiehen aikaiselle David Lynchille, lopputulos voisi olla jotain tällaista.
Kaisu Tervonen

La 2.4. klo 21.00 Kinopalatsi 10
Su 3.4. klo 18.30 Kinopalatsi 9

The Dressmaker
(Australia 2015)
O: Jocelyn Moorhouse

  

Pienessä kyläpahasessa aika on pysähtynyt paikoilleen. Kunnes hän saapuu yötä vasten, puettuna Dioria jäljittelevään omaan luomukseensa, tärkeimpänä matkatavaranaan Singer. Pian sana kiirii ja kaupunki kuhisee. Kirotuksi parjattu Tilly Dunnage (Kate Winslet), joka lähetettiin lapsena pois kauhistuttavan rikoksen seurauksena, on palannut. Mutta Tilly osaa ommella kuin Jumala. Hän luo kauniita pukuja, jotka muuttavat kylän harmaavarpuset filmitähdiksi. Kirottu tai ei, jokainen kylän nainen ja eräs mieskin haluaa pian oman Tilly-luomuksensa.

Jocelyn Moorhousen The Dressmaker on hykerryttävän hauska musta komedia. Rosalie Hamin romaaniin perustuvan elokuvan tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun australialaiseen pikkukaupunkiin, jossa turhamaisuus vie voiton taikauskosta.

Elokuvan herkulliset henkilöhahmot riemastuttavat, yksi parhaista on Hugo Weavingin esittämä ristiinpukeutuja-poliisi. Oscar-voittaja Kate Winslet on epäilemättä elokuvan päätähti, joka muuntaa mainion elokuvan loistavaksi. Tilly Dunnagen äidin roolissa loistaa Judy Davis, joka on tunnettu etenkin Woody Allenin luottonäyttelijänä. Elokuvan kuvauksesta vastaa loistava Donald McAlpine, jonka kädenjälki muistetaan etenkin Moulin Rougesta. Elokuvien värimaailmassa ja estetiikassa onkin yhtäläisyyksiä.

Kauniit puvut eivät peitä rumuutta. Pinnan alla kytevät, kaupunkilaisten toisiaan kohtaan tuntema katkeruus ja kateus nousevat pintaan. Mitä tapahtuu lopulta? Kuka selviää myrkyllisten kielten kakofoniasta? Ja se kirous – onko Tilly Dunnage kirottu?
Susanna Karhapää

Su 3.4. klo 16.15 Kinopalatsi 1

Song Of The Sea
(Irlanti / Tanska / Belgia / Luxembourg / Ranska 2014)
O: Tomm Moore

  

Tomm Mooren animaatioelokuva Song of The Sea on mielettömän kaunis. Se on ehdottomasti teos, joka kannattaa käydä elokuvateatterissa katsomassa, mikäli siihen on mahdollisuus.

Elokuvan maailma sijoittuu lähiaikojen Irlantiin ja sen legendoihin. Vertaukset Hayao Miyazakin elokuviin Henkien kätkemää ja Naapurini Totoro eivät ole tuulesta temmattuja, mutta The Song of The Sean omintakeinen maailmanrakennus ja sen älykäs juonenkuljetus osoittavat, että kyseessä on animaatioelokuva, joka voi ylpeillä omilla meriiteillään.

Elokuva on pohjasävyltään melankolinen. Se käsitteleekin tematiikaltaan menetystä ja sitä, kuinka selvitä syvästä surusta. Elokuva leikkii dualismilla, se liikkuu maagisen ja todellisuuden välimaastossa tavalla, joka ei hämmennä nuorempaa katsojaa, eikä aliarvioi jo vanhempaan ikään ehtineitä.

Song Of The Sean päähahmot ovat pienellä saarella majakanvartija-isänsä kanssa asuvat 10-vuotias Ben ja tämän 6-vuotias sisko Saoirse. Benin äiti Bronagh on menehtynyt Saoirsen synnytyksen yhteydessä. Äidiltään Benille ovat jääneet muistoksi tämän kertomat tarinat, musiikki ja simpukankuoresta rakennettu huilu – sekä ristiriitaiset tuntemukset siskoaan kohtaan. Benin sisko taas on syntyjään mykkä, mutta tällä on maaginen yhteys äidiltään jääneeseen simpukankuoreen. Kaksikon isä on surun lamaannuttama, ja varsinainen tarina alkaakin, kun Benin ja Saoirsen isoäiti päättää, että lasten olisi parempi kaupungissa. Lapset viedään puoliväkisin mummolaan ja heidän rakas koiransa Cú jää saarelle. Luonnollisesti koira on pelastettava.

Tässä kohtaa elokuva siirtyy maagis-realistiseen suuntaan, ja siinä sekoittuvat saumattomasti kelttiläinen ja katolilainen mytologia. Elokuva seuraa Benin ja Saoirsen pelastusoperaatiota, joka muuttaa luonnettaan henkimaailman ja todellisuuden sekoittuessa toisiinsa.
Tino Puisto

Pe 1.4.2016 kello 16:15 Kinopalatsi 1
La 2.4.2016 kello 15:45 Kinopalatsi 1
Su 3.4.2015 14:00 Kinopalatsi 1

London Road
(Britannia 2015)
O: Rufus Norris

  

Musikaali! Eli romantiikkaa, kirkkaita värejä, kabareeta ja elämäniloa pirskahtelevia tansseja vesisateessa? Ei tällä kertaa.

London Roadista pitävät todennäköisesti myös ne katsojat, jotka eivät tavallisesti lämpene musikaaleille. Kyseessä on nimittäin omaperäinen ja arkirealistinen teos, joka hauskuuttaa kammottavasta aiheestaan huolimatta.

Tarinan lähtökohtana on tositapaus. Ipswichin sarjamurhaaja tappoi vuonna 2006 viisi nuorta naista nimensä mukaisessa kaupungissa Itä-Englannissa. Kaikki viisi naista toimivat prostituoituina. Syylliseksi todettiin 48-vuotias rekkakuski Steven Wright, joka tuomittiin elinkautiseen vankeuteen.

Musikaalia ei kuitenkaan kerrota murhaajan, uhrien tai häntä etsivien poliisien näkökulmasta. Murhaajaa ja uhreja ei edes näytetä koko elokuvan aikana. Erikoisen elokuvasta tekee myös se, ettei siinä seurata yhtä tai muutamaa päähenkilöä. Tarinan keskiössä ovat London Road -nimisellä kadulla asuvat tavalliset ihmiset, jotka ovat järkyttyneitä lähiötään piinaavan sarjamurhaajan takia.

Näytelmäkirjailija Alecky Blythe haastatteli kolmen vuoden ajan pienen lähiön asukkaita, mediaväkeä ja muutamia alueelle jäljelle jääneitä prostituoituja. Adam Cork sävelsi haastateltujen puheet sanasta sanaan musikaaliksi, jossa jopa puheen täytesanat ja äännähdykset on jätetty paikoilleen. London Road oli vuonna 2011 arvostelumenestys Lontoon National Theatressa.

Ohjaaja Rufus Norrisin valkokangastulkinnassa teatterimaisuudesta ei näy jälkeäkään. Lähes kokonaan laulaen kerrottu tarina vaihtelee puhelaulusta kuoro- ja joukkokohtauksiin. Englanninkielisistä lauluosuuksista oli tosin välillä vaikeuksia saada selvää, sillä elokuvassa ei ole tekstitystä.

Pikkuporvarillisten asukkaiden kauhistuksen rinnalla nähdään innostuneet toimittajat ja hyljeksityt prostituoidut. Tarina käsittelee syyllisyyttä, pelkoa, ennakkoluuloja, selviytymistä ja mediamylläkkää. Elokuvassa esiintyy tunnettuja brittinäyttelijöitä kuten Tom Hardy, Olivia Colman ja Anita Dobson.
Elisa Helenius

La 2.4. klo 16.00 Kinopalatsi 9
Su 3.4. klo 18.45 Kinopalatsi 10

Suffragette
(Britannia 2015)
O: Sarah Gavron

  

Sarah Gavronin ohjaama ja Abi Morganin käsikirjoittama Suffragette kuljettaa 1910-luvun Britanniaan, suffragetti-liikkeen alkujuurille.

Alun perin pilkalliseksi tarkoitettu suffragetti-nimitys tarkoittaa naisten äänioikeuden puolustajaa. Daily Mail kehitti suffragetti-sanan vuonna 1906, ja se viittasi juuri militantteihin naisasia-aktivisteihin.

Elokuvan ratkaisu lähestyä liikettä tavallisen työläisnaisen kautta on toimiva. Pesula, sen kyseenalaiset työolot ja törkeästi esimiesasemaansa hyväksikäyttävä miesjohtaja alleviivaavat naisten huonoa asemaa. 24-vuotiaan Maud Wattsin (Carey Mulligan) kautta kuvataan suffragettien sanoman avautuminen naiselle, joka on koko elämänsä alistunut kohtaloonsa ja ottanut vastaan miesten tarjoamat roolit vaimona, äitinä ja alempiarvoisena työntekijänä. Hän on jopa alistunut seksuaaliselle ahdistelulle kuin se olisi osa naisen roolia.

Watts työskentelee Glasshousen pesulassa, jossa hän tutustuu suffragetti-liikkeessä mukana olevaan Violet Milleriin (Anne-Marie Duff). Wattsin silmät avautuvat. Lopulta hän joutuu eroon jopa pojastaan, koska ei voi enää tyytyä hiljaisesti hyväksymään naisten eriarvoista asemaa. Watts joutuu kyseenalaistamaan kaikki elämänsä valinnat ja näkemään niiden taustalla vaikuttaneet valtarakenteet. Naisille tarjolla olleet roolit eivät enää tunnukaan luontevilta.

Suffragettien johtohahmon, Emmeline Pankhurstin, roolissa piipahtaa itse Meryl Streep. Streep on esillä vain yhdessä kohtauksessa, vaikka häntä on markkinoitu yhtenä elokuvan päätähtenä. Mulliganin roolisuoritus on niin vahva, ettei elokuva olisi tarvinnut Streepin markkinavoimaa menestyäkseen.

Suffragetit eivät kaihtaneet taistelussaan voimakeinoja. He räjäyttivät postilaatikkoja, särkivät ikkunoita ja ryhtyivät nälkälakkoon joutuessaan vangituiksi. Poliisi taltutti naisia yhtä järein keinoin. Naisia pahoinpideltiin ja pakkosyötettiin. Elokuva kuljettaa hienosti aikaan ja piirtää näkyville taistelun raadollisuuden.

Vuonna 1918 osa 30 vuotta täyttäneistä brittinaisista sai äänioikeuden. Vasta kymmenen vuotta myöhemmin Britannian naiset saivat miesten kanssa yhtäläisen äänioikeuden. Suffragetti-liikkeellä oli Britanniassa ja muuallakin maailmassa suuri vaikutus naisten tasa-arvoisen kohtelun toteutumiselle – he olivat pioneereja taistelussa, joka jatkuu edelleen.
Susanna Karhapää

La 2.4. klo 18.15 Kinopalatsi 1

Courted
(Ranska 2015)
O: Christian Vincent

  

Onko tämä foucaultlaisen valtakäsityksen leimaama romanssi? Ei välttämättä. Ajatus hiipii kuitenkin mieleen kahdesta syystä: 1. Elokuva on vähän tylsä, joten mieli ehtii askarrella. 2. Hillityn draaman osapuolina ovat lääkäri ja tuomari, jotka vuorotellen ovat toistensa vallan alaisina.

Tosi asiassa en tiedä Foucault’n valtakäsityksestä juuri mitään. Christian Vincentin elokuvassa sivutaan kuitenkin monenlaista valtaa. Tuomari Michel Racine (Fabrice Luchini) käyttää valtaansa meneillään olevassa oikeusjutussa, jossa nuorta miestä syytetään pienen lapsensa taposta. Valamiesten joukossa sattuu istumaan lääkäri Ditte Lorensen-Coteret (Sidse Babett Knudsen). Kaksikko on tavannut toisensa jo aiemmin. Jotain romanssin tapaista on ilmassa.

Tuomari käyttää sukupuolittunutta valtaa, kun hän kuvailee Lorensen-Coteret’lle, miltä tämä näyttää tietyssä mekossaan. Katseisiin sisältyy valtaa, oli kyse sitten oikeussalista tai ihmissuhteista. Vallankäyttäjinä elokuvan tuomari ja lääkäri ovat kuitenkin erilaisia. Ensiksi mainitun auktoriteetti pohjaa etäisyyteen, kun taas jälkimmäinen harjoittaa ammattiaan empatia välineenään.

Yritetäänkö tässä sanoa jotain kahdesta ihmisestä, sukupuolen kahdesta normista vai vallankäytöstä? En tiedä. Joka tapauksessa sanottavan olisi voinut ilmaista terävämmin.
Kaisu Tervonen

To 31.3. klo 20.45 Kinopalatsi 9
Pe 1.4. klo 16.00 Kinopalatsi 9
Su 3.4. klo 16.30 Kinopalatsi 10

(Norja, 2012)
O: Joachim Rønning & Espen Sandberg
N: Pål Sverre Hagen, Anders Baasmo Christiansen, Gustaf Skarsgård, Odd-Magnus Williamson, Tobias Santelmann, Jakob Oftebro
K12

Ensi-ilta 19.4.2012

  

Odotettu Thor Heyerdahl -tribuutti on kiltti, mutta inspiroiva koko perheen meriseikkailu.

Vuoden 1947 huhtikuussa norjalainen seikkalija-etnografi Thor Heyerdahl ja hänen viisihenkinen miehistönsä lähtivät erikoiseen uhkayritykseen. Miehistön tarkoitus oli purjehtia balsapuusta rakennetulla Kon-Tiki -lautalla Perusta Tyynenmeren yli aina Polynesiaan saakka. Ideana oli osoittaa mahdolliseksi Heyerdahlin vallankumouksellinen ajatus siitä, että Polynesian saaret olisivatkin alun perin asutettu Aasian sijaan Etelä-Amerikasta käsin.

101 päivää kestäneen purjehduksen totaalista seinähulluutta on vaikea nykypäivästä käsin edes tajuta. Vuosikymmeniä ennen gps-systeemeitä sun muita google eartheja kenelläkään lautan ulkopuolisella ei ollut matkan aikana mahdollisuutta tietää, missä lautta milloinkin ajelehti, tai oliko koko miehistö jo meren pohjassa. Mitään turva-aluksia tai muitakaan turvatoimia ei toki ollut. Lisäksi miehistö koostui enimmäkseen merenkulkutaidottomista sähläreistä, ja Heyerdahl itse oli koko lailla uimataidoton.

Heyerdahl kirjoitti menestyksekkäästä purjehduksesta tuoreeltaan kirjan, ja purjehduksesta koostettu dokumenttifilmi palkittiin Oscarilla. Näytelmäelokuvaakin Norjan kansallissankarista on suunniteltu vuosikymmenten ajan. Viime vuonna valmistunut Joachim Rønningin ja Espen Sandbergin ohjaama Kon-Tiki on ollut paitsi Norjan kaikkien aikojen kallein elokuva, myös suunnaton yleisö- ja arvostelumenesys.

Tämänsorttista sankarimatkailua on vaikea enää kuvitella. Naisia hurmannut ja perheensä purjehdukseen vaihtanut Thor oli lajinsa viimeisiä. Siksikin Kon-Tikin purjehdus on täydellinen aihe nostalgisen hyväntuuliselle seikkailuelokuvalle. Hyvää työtä aiemmin sotaspektaakkeli Max Manusilla menestyneet ohjaajat ovat tehneetkin. Pål Sverre Hagen on täydellisen hurmaava ja pöhelön itsevarmassa optimismissaan juuri sopivan hölmö Heyerdahl. On hienoa ja kohottavaa katsella, miten juuri tällainen asenne vie miehen mainetekoihin yli esteiden ja myrskyjen ja ohi valashaiden sekä veitsenterävien koralliriuttojen.

Matkan yllämainituissa virallisissa representaatioissa Kon-Tikin miehistö kuvataan lähes täydellisessä harmoniassa seilaaviksi, onnekkaiksi esihipeiksi. Draamaa jostakin repiäkseen elokuvantekijät ovat korostaneet Knut Hauglandin (Tobias Santelmann) ja Herman Watzingerin (Anders Baasmo Christiansen) todellisuudessa kai hyvinkin lieviä erimielisyyksiä, lähinnä kirjoittamalla Watzingerista pahemman tolvanan kuin hän olikaan. Norjassa kovasti kohuttu ”vääristely” on kuitenkin aika mietoa. Miehistön Heyerdahlin teoriaan ja koko matkan järkevyyteen kohdistamaa epäilyä on korostettu, pikkaisen. Enimmäkseen parroittuva porukka seilailee kaikessa rauhassa. Thorin perhe jää Norjaan, varmasti kärsiikin. Thor ei ainakaan elokuvan mukaan juurikaan.

Heyerdahlin kirjan vuolaita luonnontieteellisiä selvityksiä Kon-Tiki ei tietenkään uusinna. Se on yksinkertainen, reipas, optimistinen ja nostalgisuudessaan onnellinen seikkailuelokuva. Mitenkään valtavan mukaansatempaavaa elokuvaa tällä reseptillä ei ole syntynyt. Seikkailun absurdius, meren voima, pelko, miehistön väsymys ja ajoittainen epätoivo – kaikki tällainen jää aika viitteelliseksi. Jäljelle jää hiukan kiltti ja kiiltokuvamainen esitys lähes pyhäksi mieheksi Norjassa (ja kansainvälisessä rauhanliikkeessä!) myöhemmin nostetusta Heyerdahlista.

Eihän tällaista kannata tai edes saa toivoa, kun elokuvan lähtökohta on täysin eri, mutta mielessä kävi, millaisen elokuvan vimmaisen Kinski-kautensa Werner Hertzog olisi tästä Fitzcarraldon ja Aguirrenkin hulluuden ylittävästä hankkeesta piiskannut.

Kon-Tikin tekijöiden ja Thor Heyerdahl Jr:n haastattelut luvassa lähipäivinä.

Jaa:

18.3.2016

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Kuten Masun arviossa totesin, ensikohtaaminen japanilaishenkisen Nomun kanssa ei luvannut hyvää. Tarjoilija kun totesi, että vegaaniruokaa ei kannattaisi kokeilla, koska kalatuotteet ovat niin tärkeä osa japanilaista keittiötä. Toki olin saanut todistusta päinvastaisesta New Yorkin Cocoronissa ja Turun Karu Izakayassa. Vastaus oli kuitenkin mukavan rehellinen: jos ei osata, ei kannata tarjota huonoa. Facebookin tamperelaisessa vegaaniryhmässä kuitenkin sain myöhemmin kuulla, että Nomu oli alkanut tarjota vegaaniruokaa – mieluiten etukäteen tilattuna, mutta ilmeisesti jotain saadaan säädettyä myös ilman ilmoitusta. Kehuja tuli sen verran, että pian oli päästävä kokeilemaan

Olin palaamassa Jyväskylän reissulta ja olin väsynyt ja hirvittävän nälkäinen – hotelli Aleksandran aamiainen oli vegaanille surkea (vaikka olin ilmoittanut ruokatoiveen aiemmin), ja yliopistollakaan ei sattunut olemaan mitään sopivaa syötävää. Kitkuttelin päivän kaurapatukan voimalla ja unelmoin kunnon illallisesta. Tilasin pöydän kolme tuntia ennen saapumistani, ja palvelu oli puhelimessa erittäin ystävällistä. Sain vielä pari ystävääni innostumaan mukaan illallisreissulle.

Tilasimme pöytään reippaan valikoiman pieniä ruoka-annoksia, kuten izakayan ideaan kuuluukin: edamameja eli soijapapuja palossa, ruusukaaleja, pippuri-lime-perunalastuja, uppopaistettua tofua, padron-paprikoita ja vihreitä papuja. Ystäväni suostuivat mielellään siihen, että kaikki kasvisruuat tehtäisiin vegaanisina, koska he tilasivat vielä muuta itselleen. Minä pyysin keittiötä kehittämään vegaanisen kasvispurilaisen, koska olin kuullut sellaisia olevan saatavilla.

Izakayassa annokset tulevat pöytään sitä mukaan kun ne valmistuvat. Maistelimme oluitamme, ja pian eteemme kannettiinkin edamameja. Ne olivat käsittämättömän hyviä: paahteisuus ja seesaminsiemenet toivat niihin popcornimaisen maun ja savuisuuden. Karu Izakayassa ja Cocoronissa edamamet olivat erinomaisia, mutta kyllä nämä taisivat mennä reippaasti ohi. Maun pariin oli mukava palata koko aterian ajan. Joukossa oli myös rapsakkaa paistettua valkosipulia, joka oli herkullista.

Seuraavaksi saimme muistaakseni paistettuja vihreitä papuja. Niiden kastike oli hyvää, mutta pavut jäivät ehkä kaipaamaan jotain. Toisaalta olen niin tottunut oman puutarhan tuoreisiin papuihin, että olen varmaan turhan kranttu. Padron-paprikat oli paahdettu kunnolla pehmeiksi, kuten kuuluu, mutta minun makuuni ne olisivat kaivanneet vielä hieman ronskimpaa kärähtämistä. Kastike kuitenkin täydensi makua hyvin. Pitkästä aikaa kohdalle osui kohdalle myös tulinen poikkeusyksilö!

Uppopaistettu tofu oli hillittömän hyvää, ja majoneesin korvannut raikas avokadodippi sopi niihin erinomaisesti. Talon avokado oli ylipäätään todella laadukasta. Ruusukaaleihin sen sijaan olisin kaivannut reippaasti enemmän paahteisuutta, koska vasta silloin kaalin paras maku tulee kunnolla esiin. Ihan hyviä nekin silti olivat. Perunalastut eivät olleet erityisen hyviä, mutta eivät ne huonojakaan olleet. Lisukelistalla on kaikenlaista muutakin, joten ensi kerralla voisin kokeilla perunoiden sijaan vaikka lootuksen juurta.

Kasvispurilainen olikin sitten täysosuma. Olin iloisesti yllättynyt, kun tuttujen ateriakuvissa näkemäni tofupurilaisen sijaan sain jotain aivan erilaista. Purilaisessa oli hillomaiseksi paistettua sipulia ja tempuraviipaleita kesäkurpitsasta ja munakoisosta. Ihanaa, kun joskus keksitään jotain muuta kuin keskittymistä ”pääproteiiniin”. Jokainen puraisu purilaisesta oli unelmaisen hyvää. En tajua, miten sipuli oli saatu niin herkulliseksi. Ja tempurat! En yleensä perusta kasvistempurasta, koska se on harvoin hyvää, mutta nämä olivat täydellisiä. Toivottavasti tällaista purilaista saa toistekin, sillä tämä nousi ehdottomasti parhaiden vegaanipurilaisten joukkoon ikuna. Haluaisin, että tuo purilainen muuttaisi meille asumaan. Voisi haukata joka päivä palan.

En olisi halunnut aterian loppuvan. Siksi päätinkin kysyä vielä, josko keittiö ideoisi vegaanisen makupalan, sillä ruokalistaan kuuluu pieniä japas-annoksia, joilla voi täydentää kokemusta. Pyysin jotain shiso-lehden kanssa, sillä halusin sen omaleimaisen maun aterian päätökseksi. Annos oli todella kekseliäs: lehden päällä oli sushiriisipallo teriakikastikkeella sekä raikasta kiwisalaattia. Suupala oli niin hyvä, että itku meinasi tulla. En ole varmaan koskaan keskittynyt yhteen makupalaan niin pitkään. Kokki kertoikin katselleensa ilmettäni ja totesi, että sellaisten hetkien takia hän tekee työtänsä.

Suupalan seuraksi otin luumuista sakea, joka oli erinomaista. Luumun aromi valtasi koko suun pienenkin hörpyn jälkeen.

Nomu nousi ehdottomasti tämän vuoden suosikkien listalle. Tuskin maltan odottaa seuraavaa kertaa. Suurkiitos henkilökunnalle: harvoin jää näin passattu olo.

Izakaya Nomu
Kyttälänkatu 11
Tampere

su–ma suljettu
ti–to 11–23
pe 11–00
la 12–00

Kotisivut

Facebookissa

Jaa:

Claude Debussy: Pelléas ja Mélisande 
Kansallisooppera, ensi-ilta 23.3.2012, jäljellä näytös 22.10.2014
Ohjaus, lavastus ja valaistus: Marco Arturo Marelli
Musiikinjohto: Michael Güttler
Puvut: Dagmar Niefind
Rooleissa: Ville Rusanen, Jenny Carlstedt, Jean-Francois Lapointe, Jyrki Korhonen, Sari Nordqvist

  

Rakkautta ja epätoivoa veden äärellä. 

Mélisande itkee metsässä lammen äärellä. Hän on heittänyt kruununsa lampeen eikä halua sitä enää takaisin. Leskeksi jäänyt Golaud on eksynyt metsästysretkellä ja harkitsee jo itsemurhaa, kun näkee kauniin nuoren naisen ja ihastuu heti. Kenties hän on kuningatar? Kruunu on ollut lahja Mélisanden aviomieheltä, jota hän ei halua enää koskaan tavata.

Mélisande ei suostu kertomaan itsestään mitään paitsi nimensä, mutta Golaud haluaa hänestä silti vaimonsa. Yhdessä he löytävät tien ulos metsästä. Onko rakkaus pelastanut kaksi kadoksissa ollutta?

Tämä on tarina suvusta ennen sen tuhoa. Puolen vuoden päästä aviopari Golaud ja Mélisande purjehtivat Golaudin suvun salaperäiseen linnaan. Linnassa Mélisande kohtaa muun muassa Golaudin nuoremman veljen Pelléasin. Kuten jo oopperan nimi Pelléas ja Mélisande osoittelevasti kertoo, Mélisande ja Pelléas tietysti ihastuvat toisiinsa.

Muusta maailmasta eristäytyneessä linnassa asuu yhtä aikaa neljä sukupolvea. Sairaus, yksinäisyys ja lamaantuminen painavat perhettä, joka asettaa toivonsa sukuun naituun vieraaseen Mélisandeen. Toinen ilopilkku perheessä on Golaud’in vauhdikas pikkupoika Yniold entisestä avioliitosta.

Ooppera perustuu belgialaisen, Nobel-palkitun kirjailijan Maurice Maeterlinckin (1862–1949) samannimiseen näytelmään, jonka säveltäjä Claude Debussy näki teatterissa vuonna 1893. Näytelmän musiikin oli säveltänyt Jean Sibelius.

Symbolistinen näytelmä käsittelee myyttejä, ihmisen sisäistä ja aistien tuolla puolen olevaa maailmaa ja ykseyttä luonnon kanssa. Näytelmässä on vahva vesiteema sekä voimakkaita vastakohtia kuten pimeys ja valo.

Tarinan henkilöt ovat voimattomia, eivätkä osaa ottaa kohtaloaan omiin käsiinsä. Leikkisä Mélisande on yhtä aikaa eloisa ja jähmettynyt: hän ei valitse veljien väliltä eikä myöskään osaa lähteä pois ahdistavasta linnasta. Mélisande edustaa tuntematonta, jonka miehet joutuvat kohtaamaan sekä naisessa että itsessään.

Allemonden – Kaikkienpaikkojen – linna on hämärä ja synkkä, mikä ahdistaa Mélisandea. Linna on oikeastaan tunkkainen sairashuone, koska veljesten isä on vakavasti sairaana ja isoisä taas liikkuu enää pyörätuolilla, usein tippaletku mukanaan.

Pelléasta ja Mélisandesta tulee mieleen Siniparta-kansansatu ja symbolistinen ooppera Herttua Siniparran linna, erityisesti pahaenteisestä linnasta. Mélisande myös hävittää ihmeitä tekevään lampeen kihlasormuksensa kuin nuori vaimo, joka Siniparran linnassa pudottaa kielletyn huoneen verilammikkoon taika-avaimen. Teko suututtaa aviomiehen kummassakin tarinassa. Mutta mitä symboloivat luolassa nukkuvat nälänhädän uhrit tai Ynioldin näkemät kuolevat lampaat? Ooppera jättää katsojalle paljon pähkinöitä purtavaksi.

Yleisö ei pääse nauttimaan oopperaan tavallisesti liitetystä glamourista, koska niin lavasteet kuin esiintyjien asut ovat harmaita ja arkisia. Kolkot lautalavasteet tuovat linnaa enemmän mieleen heinäladon – tai bunkkerin, kuten sveitsiläinen ohjaaja ja lavastaja Marco Arturo Marelli on lavastustaan kuvannut. Jokaisen kohtauksen, joita on noin viisitoista, välissä verhot vedetään lavan eteen ja yleisö saa odottaa pimeydessä lavasteiden vaihtamista.

Ainoat visuaaliset valopilkut ovat Mélisande valkoisessa mekossaan ja pitkissä punaisissa hiuksissaan sekä valkoinen soutuvene. Mélisande istuu usein ylösalaisin käännetyn soutuveneen päällä tai sitten soutelee sillä lammessa, kuin koko ajan valmiina lähtemään pois linnasta. Surua ja kauneutta yhdistävä loppukohtaus tarjoaa yllättäen naisellista väriloistoa.

Vaikka lavasteet ovat harmaat, niin eloa lavalle tuo iso vesiallas. Kansallisoopperan lavalla ei ole koskaan nähty näin paljon vettä: peräti 30 000 litraa! Oopperalaulajat liikkuvat kumialtaassa soutuveneellä ja kahlaavat vedessä, välillä kainaloita myöten. Vesielementti tekee lavastuksesta eläväisen ja suorastaan elokuvallisen.

Laulajat suoriutuvat työstään moitteetta. Claude Debussyn musiikki kimmeltää veden väreissä ja luo uhkaavaa ja salaperäistä tunnelmaa. Debussyn symbolistisessa musiikissa soinnut ja harmoniat ovat erityisen tärkeitä. Hänen musiikkiaan on usein kuvailtu runolliseksi ja vivahteikkaaksi. Pelléassa ja Mélisandessa musiikki seurailee tarkkaan henkilöiden tunteita korostaen niitä ja muuttuen aina jokaisen laulajan mukaan.

Kyseessä oli aikanaan musiikin puolesta aivan uudenlainen ooppera, jonka vertauskuvallisuus oli myös uutta. Osa aikalaisyleisöstä vihasi teosta, osa piti sitä ranskalaisen oopperan merkkiteoksena.

Harvoin esitetty Pelléas ja Mélisande on Debussyn ainoaksi jäänyt ooppera. Se sai ensi-iltansa vuonna 1902 Pariisissa. Kenraaliharjoitus ja ensi-ilta kohtasivat paljon sabotointiyrityksiä, koska Maurice Maeterlinck, jonka näytelmään ooppera perustui, oli raivoissaan. Debussy ei ollut valinnut päärooliin hänen puolisoaan, sopraano Georgette LeBlancia.

 Kuvat: Heikki Tuuli / Kansallisooppera

Jaa:

Eva Wahlström: Rajoilla.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014
282 s.

  

Suomen menestyneimmän naisnyrkkeilijän muistelmateos ärsyttää ja koskettaa.

Runner’s high – pitkästä ja kohtuullisesti rasittavasta liikunnasta syntyvä hyvänolontunne – on parasta huumetta elämässäni tällä hetkellä. Se tuottaa huikeaa iloa hiukan samalla tavoin kuin hyvä seksi, oman lapsen riemukas hymy tai kunnon räkätysnauru ystäväporukassa.

Runner’s high on myös olotila, jonka merkitys ei täydellisesti avaudu ihmiselle, joka ei harrasta säännöllisesti ja tavoitteellisesti liikuntaa tai ei ymmärrä sen tuottamaa mielihyvän tunnetta. Sitä tunnetta mikä syntyy, kun endorfiinit ja adrenaliini vapautuvat kehoon ja koet olevasi voittamaton. Pääset niin sanotusti putkeen, leijailet eteenpäin.

Samalla tavalla Suomen menestyneimmän naisnyrkkeilijän Eva Wahlströmin tuore muistelmateos Rajoilla on haastavaa luettavaa ihmisille, jotka eivät sisäistä ammattimaiseen urheiluun väistämättä liittyvää kivun ja mielihyvän tai paineiden ja rentouden jatkuvaa tasapainoilua. Pakkoa kokeilla rajojaan, vaikka se ei olisikaan sinulle hyväksi.

Rajoilla kuvaa noin viiden vuoden jaksoa Wahlströmin elämässä. Sinä aikana hän muuntautuu voittamattomasta amatöörinyrkkeilijästä krooniseksi kipupotilaaksi, pienen Leon-pojan äidiksi ja lopulta uuden mahdollisuuden saavaksi ammattilaiseksi ja Euroopan mestariksi, joka oppii rajansa, vaikeimman kautta.

Kyseessä ei siis ole pelkkä nyrkkeilykuvaus tai sairaskertomus, vaan yhden ihmisen monipolvinen matka parempaan ymmärrykseen omasta itsestään.

Rajoilla on lukijaystävällistä, helposti soljuvaa tekstiä, joka luottaa viisaasti aitoon kokemuksellisuuteen, sen herättämiin tunteisiin ja ajatuksiin. Toisaalta tekstin vahvuus on myös sen heikkous: samanlaisina toistuvat treenitilanteet ja niistä kumpuavat pohdiskelut sekä lamauttavan, koko elämän valtaavan kivun kuvaukset alkavat tuntua hieman toisteisilta loppua kohden.

Vaikea sanoa, kuinka suuri kunnia luettavuudesta kuuluu Wahlströmille ja kuinka suuri vaikutus taas kustannustoimittaja Iiro Kuuranteella on ollut. Muistelmateoksen tapahtumien kaari on looginen, ja tarina alkaa varsin tehokkaasti imien lukijan heti mukaansa. Jännite pitää loppuun asti, vaikka osaa sairaalakuvauksista olisi voinutkin lyhentää merkittävästi. Kuvaukset kuitenkin alleviivaavat tehokkaasti sitä seikkaa, että edes nuoren, huippukuntoisen ihmisen terveys ei ole itsestäänselvyys. Aina syytä kaikkeen ei löydy.

Wahlström avaa elämänsä lukijalle ihailtavalla rehellisyydellä säästämättä itseään tai läheisiään. Ja vaikka Wahlströmin elämässä sattuu ja tapahtuu, ovat tietyt asiat läsnä koko tarinan ajan: nyrkkeily hyvässä ja pahassa, äitiys joka pelastaa, tukena seisovat läheiset ja Wahlströmin oma kaksijakoinen luonne, joka yhtenä hetkenä latistaa paskahousuksi ja toisena nostaa vaikeuksien kautta voittoon.

Rajoilla herättää ainakin minussa monenlaisia tunteita: ärsytystä, ihailua, syyllisyyttä, sääliä, hämmästystä, surua. Kyyneleet nousevat silmiini, kun samastun Wahlströmin pohdintoihin omasta äitiydestään ja riittämättömyyden tunteistaan. Välillä tunnen suorastaan raivoa siitä, kuinka itsepäinen ja itsekeskeinen hän on sokeassa treenaamisenhalussaan.

Päässäni vilisee kysymyksiä: Miksi ihmiseläin on niin tyhmä, että vaarantaa toistuvasti terveytensä urheilun takia? Missä menee pakkomielteen ja terveen itsensä rasittamisen raja? Kuinka kukaan voi löytää itsestään voimia nousta yhä uudelleen ylös, vaikka kipu ja vallitseva ajatteluilmapiiri painavat alas? Pitäisikö minunkin haastaa itseäni enemmän, luovuinko nuorena liian helposti unelmistani?

Kirjoittaessani tätä arviota silmiin osuus Helsingin Sanomien uutinen, jossa kerrotaan, että Wahlströmille puuhataan WBC-liiton ylemmän höyhensarjan MM-titteliottelua keväälle 2015. On jotenkin ilahduttavaa tietää, että Wahlströmin ura ja tarina saavat jatkoa, sillä symppiksestä itsensä rääkkääjästä tuli lukukokemuksen aikana melkeinpä ystävä.

Wahlström on myös tarinallaan tietämättään innostanut minua harkitsemaan kymmenen vuoden takaisen harrastukseni – tietenkin nyrkkeilyn – aloittamista uudelleen. Kunhan nyt ensin selviän ensimmäisestä maratonistani hengissä…

Jaa:

(The Gallows, USA 2015)
O: Travis Cluff, Chris Lofing
N: Cassidy Gifford, Pfeifer Brown, Ryan Shoos, Reese Mishler
K16
Ensi-ilta 24.7.2015

  

Tyhmä ja tyhjäpäinen.

Kauhuelokuvissa on usein nähty subversiivisiä elementtejä, tiedostamattoman kapinaa yliminää eli yhteiskuntaa kohtaan. 1970-luvun Hollywoodin liepeillä tehdyssä kauhuelokuvassa ajatus eli ehkä kirkkainta vaihettaan. Tobe Hooperin ja Wes Cravenin halpikset kertoivat omaa karua kieltään amerikkalaisen yhteiskunnan hajoamisesta. Ydinperheisiin sisäänrakennetut jännitteet purettiin sellaisissa elokuvissa kuin Texasin moottorisahamurhat ja The Hills Have Eyes.

Seuraavalla vuosikymmenellä kauhuelokuva muuttui konservatiivisemmaksi. Elokuvissa alettiin näyttää, miten Freddy Kruegerin ja Jasonin kaltaiset sarjamurhaajat tappavat teinejä rangaistuksena siitä, että heitä kiinnosti esiaviollinen seksi. 1980-luvun kauhuelokuvat on usein nähty ilmentymänä vuosikymmenen reaganilaisesta diskurssista, joka antoi mahdollisuuden myös nationalismille ja väkivaltaiselle machoilulle.

Kauhuelokuva elää 2010-luvulla vahvaa renessanssia. Mutta mitä elokuvat kertovat meille maailmasta? Minkälaisia ideologioita ne kannattavat?

Ilmeisesti on pakko sanoa: ne eivät kerro maailmasta mitään eivätkä kannata minkäänlaisia ideologioita.

Todistuksena tästä on pienimuotoiseksi hitiksi noussut halpispelottelu Hirsipuu, joka liittyy Blair Witch Projectin synnyttämään alalajiin. Elokuva on melkein kokonaan kuvattu pienellä videokameralla sekä kännykkäkameroilla, joita näyttelijät käytännössä kantavat koko ajan mukanaan, milloin eivät laske niitä pöydälle tai lattialle. Tehokeino on parhaimmillaan jännittävä, kun kuvasta ei aina näe, mitä siinä tapahtuu. Parin vuoden sisällä se alkaa kuitenkin näyttää jo kuluneelta – ellei ole sitä jo.

Hirsipuun alussa katsotaan huonoa VHS-kuvaa 20 vuotta vanhasta koulun teatteriesityksestä, jonka aikana kuolee hirtettynä yksi näyttelijöistä. Nykyajassa samaa näytelmää tehdään uudestaan, ja yllätys yllätys, kaikki ei sujukaan hyvin. Elokuvan alkupuolisko on vielä kiinnostavaa seurattavaa, kun luokan suupaltti kuvaa teatteriharjoituksia videokameralla ja kommentoi suorasukaisesti, eli käytännössä kiusaa muita näytelmän tekemiseen osallistuvia. Kun suupaltti ja kolme muuta teiniä jää kouluun yöllä lukittujen ovien taakse haamun teurastettavaksi, elokuva muuttuu tavanomaisemmaksi.

Hirsipuu on hämmästyttävän tyhjänpäiväinen elokuva. Jos sillä on sisältö, sen voi tiivistää näin: kaikki ovat kusipäitä ja ansaitsevat kuolla. Jos joku elokuvan henkilöistä ei kiusaa muita, hän on muuten rasittava. Osa on pelkästään tyhmiä. Yhtään myönteisesti kuvattua ihmistä Hirsipuussa ei ole. Tyhmässä lopussa paljastetaan, että kaikkein kamalin on itsetietoinen draamakuningatar. Mitään varsinaista ideologiaa tässä ei ole, sillä ajatusta ei liitetä mihinkään ahtaan tarinan ulkopuoliseen. Yhdessä kohtauksessa esille vedetään mahdollisuus, että kaiken takana olisikin yhden päähenkilön isä, mutta asia unohdetaan käytännössä saman tien.

Tästä huolimatta on pakko sanoa, että Hirsipuussa on muutamia aidosti säikäyttäviä kohtauksia. Onneksi elokuva on myös lyhyt, alle puolitoista tuntia.

Jaa:

Keväällä joogataan avaten kehoon pehmeää tilaa. Tehdään kyykkyjä, kiertoliikkeitä sekä taaksepäintaivutuksia.

On päiviä, jolloin pilviverho raottuu ja antaa keväisten auringonsäteiden osua kasvoihimme. Linnut kujertavat kujertamistaan, ja valon määrä häikäisee silmiä. Noina päivinä tuntuu kuin vihdoin pääsisin juoksemaan ulos talviluolasta, kuin valtavat märät vanttuut olisi ripustettu kuivamaan sen sijaan, että ne roikkuivat pääni päällä tiputtaen vettä niskaani talven pitkien kuukausien ajan. Vapaudessa ja valossa pää on uusia innokkaita ideoita täynnä. On kevät. Kapha*vuodenaika, maa- ja vesi-elementin aika. Jos kapha-dosha** on tasapainossa, on kevät vakaata aikaa, jolloin pursuamme voimaa ryhtyä uusiin projekteihin. Jos kapha on talven jälkeen epätasapainossa eli kehoon on kertynyt talven aikana raskautta, liikaa nestettä sekä limaa, saattaa mielikin olla väsynyt ja tunkkainen. On aika keventää, lämmittää ja avata kehoa sekä kevääseen sopivan joogaharjoituksen että ravinnon avulla.

Tänään keskityn sukhaan eli miellyttävän, lempeän tilan avaamiseen kehossa. Pehmeän tilan luominen on erityisen oleellista silloin, kun haluaa poistaa liikaa kaphaa kehosta, sillä sukha mahdollistaa pranan eli vitaalienergian vapaan liikkumisen. Samaan tapaan kuin tuuli liikuttaa pilviä taivaalla, työntää prana kaphaa niin, että nesteet ja lima kulkevat helposti kehon lävitse. Lisätäkseen sukhaa ja pranaa kehossaan, voit lisätä keväiseen joogaharjoitukseesi kyykkyasentoja, sillä ne avaavat lempeää tilaa vartalosi tiiviimpiin osiin eli reisiin ja lantion alueelle. Utkatasana (tuoliasento) sekä Malasana (seppeleasento) lisäävät kehon lämpöä, parantavat nivelten liikkuvuutta sekä ruuansulatusta ja verenkiertoa. Myös lempeät kierrot ja taaksepäintaivutukset lämmittävät kehoa ja laittavat nesteet kiertoon.

Itse asanassa (joogaasennossa) muista hellittää, päästää irti yrittämisestä, joka luonnollisesti tapahtuu kehossamme, kun suoritamme ehkä uutta tai muuten vain haastavaa liikettä. Esimerkiksi näissä kyykkyliikkeissä jalkamme tekevät valtavasti työtä. Keskity hengittämään pehmeästi tilaa niihin kehon osiin, joissa tuntuu tiukkuutta. Uloshengityksen voit kohdentaa navan alapuolelle sekä samalla tuntea pehmeästi jalkaterät maata vasten sekä kädet toisiaan vasten. Jo tästä käsien painautumisesta toisiaan vasten sekä jalkojen painosta maata vasten saat kehon keskiosaan tukea sekä tilaa lantion alueelle ja lapojen väliin. Vie leukaa rintakehää kohden sekä tunne kuin jokin ohut lanka kohottaisi sinua ylöspäin päälaen keskipisteestä. Tunnet, miten tilaa kehkeytyy hengitysten avulla kehon sisältä päin ja sulaudut sekä sisäisesti että ulkoisesti liikkeeseen.

Hellää kevätaikaa!

Wikipedia for the term ”Sukha”: Sukha is a Sanskrit and Pali word that is often translated happiness, ease, pleasure or bliss. From the time of the earliest early scriptures, sukha is set up as a contrast to preya ”pleasure”, where sukha is a deep and authentic positive, fulfilling state of being that is lasting and not merely transient and ultimately unsatisfying, requiring constant modification, like preya. In the Pāli Canon, the term is used in the context of describing laic pursuits, meditative absorptions and intra-psychic phenomena.

*Kapha: Yksi ayurvedisista doshista, joka elementteinä sisältää veden ja maan. Muut doshat ovat vata eetteri- ja ilmaelementteineen sekä pitta, joka pitää sisällään veden ja tulen.

**Dosha: Käännetään usein kehotyypiksi, mutta sisältää paljon muutakin. Dos-etuliite tulee samasta kannasta kuin englannin dis-etuliite eli suomeksi epä. Dosha on jatkuvassa liikkeessä, ja sen luonteena on mennä epätasapainoon. Ayurveda on tuhatvuotinen intialainen elämäntapaoppi, jonka avulla doshat pyritään saattamaan tasapainoon. Tämä tasapainottaminen on aaltomaista liikettä. Mitään Final Fixiä ei siis ole odotettavissa.

Patanjali’s Yoga Sutras:
II.46 sthira-sukham- asanam The asana (posture) is stable and pleasant.

Lisää viisauksia löydät täältä: https://cristasoskolne.com

Jaa:

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Kovatasoinen katuruoka on ollut tämän vuoden näkyvimpiä ruokamuoteja, ja etenkin Helsinkiin vuoden alussa avatusta Döner Harjusta on kohistu paljon. Huippukokkien lupaus kaupungin parhaista kebabeista ja kasvissyöjienkin muistamisesta innosti, ja paikka on ollut ilmeisesti tulvillaan asiakkaita siitä lähtien. Tätä kirjoittaessa ravintola käy kuitenkin hämmentävää terassikiistaa taloyhtiön kanssa, joten saa nähdä, onko se toiminnassa jatkossakin. Toivottavasti, sillä vallan hyvän seitanähkyn sain aikaiseksi.

Olin kuullut Döner Harjusta (Facebookissa nimellä Döner Kallio) paljon hyvää ystäviltä ja tuttavilta, mutta joiltain vegaaneilta myös hieman kritiikkiä. Pääsin itse kokeilemaan seitankebabia lounaalla rakkaan ystävän kanssa. Yllättävää kyllä, pääsimme kiireisimpään lounasaikaan heti istumaan. Väkeä tuli ja meni koko ajan, eli meillä oli tuuria ettemme joutuneet odottamaan. Otimme molemmat saman lounasannoksen, seitania kuskusin kanssa.

Seitania oli paljon, siis aivan järjettömän kokoinen läjä. Häpeän tunnustaa, että pari palaa jäi syömättäkin. Se oli hyvälaatuista ja sopivasti käristettyä, mutta kosteuttavaa kastiketta se olisi kaivannut. Päällä olevaa tomaattikastiketta olisi voinut olla lisääkin. Normaalisti annokseen kuuluu jogurttikastike, jonka tilalle ei tule vegaaniversiossa mitään, mitä jotkut vegaanituttavat ovatkin kritisoineet. Esimerkiksi harissainen soijajogurtti toimisi annoksessa mainiosti. Kastiketta!

Seitanin kyljessä oli kuskusia pähkinöillä ja rusinoilla sekä punakaalisalaattia ja säilöttyjä kurkkuja. Seitanin alla oleva lituskainen leipä oli turhan kuivaa ja vähän mitäänsanomatonta, eikä juuri kastikken vähyyden takia sillä ollut oikein paikkaa annoksessa. Meni se kuitenkin muun ohessa ja toi vähän rapeutta.

Ruoka oli oikein hyvää, ja varmasti tänne tulee palattuakin, mutta ihan kärkikastiin paikka ei noussut alueen ravintoloista. Sekä Fafa’sin että Sandron tarjonta on ainakin mielestäni vegaanille parempaa. Seitanähkyn kaipaajille oikein hyvä paikka joka tapauksessa.

Döner Harju
Fleminginkatu 23
Helsinki

Ma–to 11–22
Pe 11–23
La 11–23
Lounas ma–pe 11–15 

Facebookissa

Jaa: