Kategoria: Elämäntapa

”Jos olen toisinaan mä onneton, tai joku alkaa ketuttaa / niin tiedän että purnauspaikka on, sinne aina soittaa saa / tää purnauspaikka yleinen, on apu monen ihmisen / se hermot säästää, kun paineet päästää saa kautta kansanradion.” 25.8.2013

Kuva: Aiju Salminen

Radio Suomen taajuudella sunnuntaisin lähetettävä Kansanradio tarjoaa mahdollisuuden kuunnella puoli tuntia suomalaisten valitusta, purnaamista ja marinaa. Usein asioita kritisoidaan aiheesta, joskus ilman.

”Kyllä aiheet toistuvat. Vuosien saatossa ohjelmissa pyörivät eläkkeet, verotus, veteraanit, työttömyys, sairaanhoito, hallituksen huonous ja päättäjien haukkuminen”, ohjelman juontajat Reetta Arvila ja Jaana Selin kertovat. 

Kuuntelijoita on parhaimmillaan reilusti yli puoli miljoonaa. Synkeästä sisällöstään huolimatta – tai ehkä juuri siksi – Kansanradio on yksi Suomen kuunnelluimmista ohjelmista. Eivätkä ne puhelutkaan pelkkää valitusta ole. Kuullaanhan Kansanradiossa välillä myös vitsejä sekä kuulijoiden omatekemiä runoja ja laulelmia!

”Kalle käveli kenkäpuotiin, mutta sitä siellä ei ollu / kotimatkalla asiaa ruoti, on tämä systeemi hullu / kengät oli viety toiseen kauppaan, täällä olikin bingo / pallot törmäili toisiinsa, taustalla lauleli Dingo / Harmi! Kalle olisi ostanut uudet kengännauhat!” 8.12.2013

Vuodesta 1979 pyörinyt ohjelma on ajan saatossa hieman lyhentynyt. Aluksi toimittajat myös vierailivat kirjeitä lähettäneiden kansalaisten luona ja haastattelivat heitä.

”Muutosta on tapahtunut varmaan kaiken aikaa ja pikku hiljaa. Niin kuin radiomaailma ja ilmaisu ovat muuttuneet, on meilläkin Kansanradiossa nykyään aiempaa nopeampi tempo ja lyhyempiä juttuja”, Jaana Selin kertoo.

Ohjelmaan tulee viikon aikana satoja puheluita. Lähetykseen mahtuu 15-20, joten karsittavaa riittää. 

”On aika paljon ihan roskaa kuten mauttomuuksia, juopuneita, kiihotusta kansanryhmää vastaan jne. Niitä emme tietenkään käytä”, Selin sanoo. 

Arvila kertoo, että vaikka soittajien joukkoon mahtuu monenlaisia ihmisiä ja mielipiteitä, niin Kansanradion toimittaminen on mieluisa työ.

”Tällaiselle ihmisten kanssa höpöttämisestä nauttivalle Kansanradio on passeli. Vaikka soittajien kanssa olisi eri mieltä, niin toimittaja ei ole pääosassa, vaan annan heidän aina kertoa asiansa. Tokihan heidän näkemyksiään voi haastaa ja kyseenalaistaa tarpeen mukaan.”

Selinille mielen on jäänyt eräs Rovaniemeläisestä sairaalasta tullut puhelu. Vakituinen soittaja, nimimerkki ”Häirikkö” soitti keuhkokuumeessa.

”Hän sanoi minulle, että pärjätkää jos minä tästä lähden. Ja todella, se jäi hänen
viimeiseksi soitokseen. Hän kuoli sillä sairaalareissulla.”

 Mistä aloittaa?

Kansanradioon on hyvä lähteä tutustumaan esimerkiksi juhlapäivien kunniaksi koostetuista cocktail-jaksoista. Tälläisiä erikoisjaksoja on tarjolla uutenavuotena, juhannuksena ja joskus vappunakin. Jaksoihin valitaan myös vanhempia puheluita, kunhan meno on juhlatunnelmaan sopiva: 

”Useinkin sellaisia, mitä ei voi ihan normaaleina pyhinä ajaa. Vähän ehkä rivompia ja rehvakkaampia. Ja ehkä cocktailista tulee oma vaikutelmansa sen takia, koska siellä on kirjavampi aihevalikoima.” Selin neuvoo.

”Inhottaa kun menee kauppaan, siellon joka leipään laitettu jyviä, leseitä. eihän se oo enää oikeeta leipää! Ihan sitte kun kun syö niitä leipiä, ihan tuntuu ku russakat ruksahtelis hampaissa!” 23.6.2013

Kansanradion uudemmat jaksot löytyvät Yle Areenasta ja vanhempia jaksoja on kuultavissa YLEn Elävä arkisto -sivustolla. 

http://yle.fi/radiosuomi/ohjelmat/2011/04/kansanradio_1574393.html

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/kansanradio_45033.html#media=45037

Radio Suomi, sunnuntaisin klo 12.06. Uusinnat keskiviikkoisin klo 23.03.

Jaa:

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Valitin taannoin Tampereen huonoa thairuokatilannetta ja mainitsin, että hyvää massaman-kastiketta ei saa kotiseuduiltani. Mutkutin thairuuan puutteesta itse asiassa jo aiemminkin. Vähän aikaa sitten minulle suositeltiin tamperelaista Thai & Laos -ravintolaa, josta saisi hyviä tofuruokia. En ollut käynyt siellä vuosiin ja oletin, että sieltäkin saisi vain tuiki tavallista ”jonkin väristä currya ja vihanneksia”. Onkin mukavaa korjata monta harhaluuloa kerralla.

Tampereella on kaksi Thai & Laos -ravintolaa, ja päätimme tavata ystävän kanssa myöhäisellä lounaalla Näsilinnankadun liikkeessä. Noutopöytälounasta oltiin juuri lopettelemassa, mutta thairuoka ei mielestäni sovikaan oikein lämpöallastarjoiluun, koska vihannekset menevät pehmeäksi mössöksi. Olinkin päättänyt etukäteen tilata listalta. Kaikkien kasvisannosten mukaan saa lisämaksusta tofua, ja tarjoilijan mukaan annoksissa ei käytetä kalakastiketta, joten oletettavasti paistettuja riisiannoksia (niissä on yleensä kananmunaa) lukuun ottamatta kaikki kasvisruuat sopivat vegaanille. Gastropavun kirjoittaja on kokeillut paikan nuudeliannoksia, eli nekin näyttävät sopivan. (Blogissa mainitaan, että kookosmaitoannoksissa olisi kermaa. Tarkistin tämän myöhemmällä käynnillä, ja tarjoilijan mukaan maitotuotteita ei käytetä.)

Minä tilasin pähkinäisen massaman-curryn, kun en ollut kokeillut sitä koskaan Tampereella (Turussa ja Helsingissä olen saanut hyvää). Ystävä otti tulisen kasviscurryn basilikalla. Otimme molemmat tietysti lisätofun. Annokset olivat runsaita, tofua oli aika hyvin, ja sen koostumus oli miellyttävä: tarpeeksi jämäkkä mutta tuntumaltaan pehmeä. Liki kaikki annosten vihannekset olivat tuoreita bambua ja vastaavia lukuun ottamatta.

Kummatkin annokset olivat onnistuneita. Massamanissa ei ollut ihan niin paljon makuvivahteita kuin parhaissa syömissäni: toisiaan tukevia mausteita ja tamarindin tai muun happamuutta olisin kaivannut hieman lisää. Ruoka oli silti todella miellyttävä yllätys ja ehdottomasti paras tämäntyylinen thaiannos, jonka olen Tampereella syönyt. Ystävän tulisempi ruoka, jossa oli soijaliemipohjainen suurustettu kastike, oli myös hyvää ja tarpeeksi tulista chiliä rakastavalle ystävälleni. Mitenkään hyökkäävää se ei ollut, pikemmin sopivan jälkipoltteista, mutta ystäväni ei tavalliseen tapaansa alkanut etsiä lisächilikippoa annoksen terävöittämiseen.

Thai & Laos ei pärjää Turun ja Helsingin thaiherkuille, ja malesialaisesta Borneo-ravintolasta saa vielä paljon parempaa currytofua. Mutta on silti mukavaa, että tämän tyylistä hyvää ruokaa on saatavilla Tampereeltakin.

Thai & Laos
Näsilinnankatu 23
Tampere
ma–to 11–21
pe 11–22
la 12–22
su 13–20

Suvantokatu 7–9
Tampere
ma 11–17
ti–to 11–21
pe 11–22
la 12–22
su suljettu

Kotisivut

Faebookissa

Jaa:

(Spectre, Britannia–USA 2015)
O: Sam Mendes
N: Daniel Craig, Ralph Fiennes, Naomie Harris, Léa Sedoux, Christoph Waltz, Rory Kinnear, Andrew Scott, Ben Whishaw, Monica Bellucci
K12
Ensi-ilta 30.10.2015

  

Olisi jo korkea aika lopettaa Bond-tytöistä puhuminen.

Tarkoitus oli aloittaa tämä arvio nillittämällä Bondin persoonan jatkuvasta yksiulotteisuudesta. Etenkin kun vain 10 tuntia aiemmin olin kokenut itkettävän vahvan Hamletin, jonka miehuuteen mahtuu naiseus ja kaikenlaisen muun ihmisyyden koko kirjo.

Mutta nähtyäni 007 Spectren aloitan sittenkin naisista. Viimeisimmässä uuden ajan 007-elokuvassa ei nimittäin enää Bond-tyttöjä tavata. Näiden aivottomien hahmojen sijaan Daniel Craigin uudentama, virallisten agenttien valtateiden varjossa henkilökohtaista kostoretkeään taivaltava MI5:n agentti James Bond saa olla vuorovaikutuksessa Monica Belluccin, Naomie Harrisin ja Léa Sedoux’n kaltaisten vahvojen näyttelijöiden kanssa, joita ei tulisi mieleenkään pakottaa esiintymään bikineissä. Kaikkien roolihahmot ovat omalla tavallaan persoonia, joilla on kaikki edellytykset ymmärtää ja olla jopa tasavertainen osa Bondin nihilististä ja misogyynistä maailmankuvaa – mahtuuhan joukkoon palkkatappajan vaimo, toisen tytär ja salaisen palvelun tappaja-agentteja pyörittävän osaston ylin sihteeri.

On hieman kummallista, että mielestä välittömästi pois pyyhkiytyneen 007 Skyfallinkin (2012) ohjannut Sam Mendes ylettää toisessa Bond-pestissään niinkin vahvaan henkilöohjaukseen ja näyttelijöidensä täyteen hyödyntämiseen. Persoonien esiin tuominen ja niiden välitön tuki päähenkilölle ulottuvat koko sivunäyttelijäkaartiin, johon kuuluvat edellä mainittujen lisäksi Christoph Waltz, Ralph Fiennes ja Ben Whishaw, sekä televisiosta paremmin tunnetut Rory Kinnear ja Andrew Scott. Fiennes ja Scott saavat käydä hahmojensa kanssa läpi kokonaista omaa sivujuontaan Britannian salaisen palvelun herruudesta, mutta sekin linkittyy bondmaisen tyylikkäästi ja ennalta-arvattavasti Bondin matkaan maailmalla.

Bond-elokuvana 007 Spectre on parasta sitten Casino Royalin (2006). Aloituskohtaus on ainoa, joka tuntuu hiukan irralliselta, mutta oikeastaan niin sen kuuluukin, ja sitäpaitsi Mexico Cityn taivaan alla alla nähdään varsin vaikuttavia helikopteristuntteja. Alkuteksteissä näytetään puolestaan muutamassa minuutissa, missä juuri nyt mennään juonellisesti ja väläytetään nopeasti myös 007 Spectren peruspilarit.

Bond-debytoiva pääkuvaaja Hoyte van Hoytema (Pappi lukkari talonpoika vakooja, Interstellar) tekee hienoa työtä, oli sitten kyse valtavan massakohtauksen, takaa-ajojen tai intiimin dialogin kuvaamisesta. Jokaiselle tilanteelle on löydetty oma kuvallinen tapansa olla, eikä Hoyteman kamera myöskään pelkää poimia detaljeja tai sisältää kuvaan rikasta taustaa tai arkkitehtuuria.

Juonen tasolla Spectren tai minkä tahansa Bond-elokuvan läpikäynti on turhaa. Jokaisessa sarjaan tehdyssä elokuvassa on lopulta kyse siitä, toimiiko kokonaisuus. Lyhykäisyydessään, 007 Spectre toimii ja se toimii todella hyvin. Kahden ja puolen tunnin kestoa tuskin huomaa, vaikka elokuvassa melko selkeä taitekohta onkin. Toimivuutta vahvistaa se, että 007 Spectre on tehty kuin se olisi viimeinen James Bond -elokuva. Lontooseen päättyvässä elokuvassa ei avoimia lankoja enää edeltäjiensä tapaan ole.

Jaa:

Helinä Rautavaaran museo
6.3.–2.6.2013

  

Helinä Rautavaaran museossa pakolaisleirin tunnelma tulee liki.

Helinä Rautavaaran museosta kuuluu rummutusta. Ääni lähtee vanhoista padoista ja kattiloista, joilla kuka tahansa museovierailija voi halutessaan musisoida. Astiat kuuluvat Kristiina Tuuran patainstallaatioon Kaksin käsin, joka sulkee sisäänsä halun auttaa, halun kuunnella, halun kertoa, halun selviytyä. Ränsistyneet ja reikäiset padat on kerätty pakolaisilta eri puolilta maailmaa luovuttamalla heille uudet padat vanhojen tilalle. Vaihto-operaation yhteydessä pakolaiset ovat kertoneet sekä oman että kattilansa tarinan. Nämä ravisuttavat tarinat ovat nyt luettavissa Helinässä.

Pakolaisleirillä-näyttely antaa äänen ja kasvot lukuisille pakolaisille kolmella eri mantereella. Se koostuu valokuvaaja Leena Neuvosen ja toimittaja-kirjailija Annu Kekäläisen valokuvista sekä taiteilija Kristiina Tuuran teksteistä ja installaatioista. Vaikka näyttelyalue on kohtalaisen pieni, museoon ei kannata mennä kiireessä. Töiden äärelle on pakko pysähtyä, pakolaisten tarinoiden lukemiselle on otettava reilusti aikaa.

Jo vuosia yhteistyötä tehneet Neuvonen ja Tuura ovat vierailleet pakolaisleireillä Kosovossa, Pakistanissa ja Ugandassa. Reissujen anti on nostettu nyt Helinän seinille puhuttelevina valokuvina, videoprojisointeina ja kirjoituksina.

Kekäläinen puolestaan asui Kakuman pakolaisleirillä Keniassa kolme kuukautta vuonna 2008 ja kirjoitti kokemuksistaan dokumenttikirjan Leiri. Helinän näyttelyssä olevat valokuvat Kekäläinen on ottanut taskukameralla; ne ovat toimineet hänelle eräänlaisina muistiinpanoina kirjaa varten.

Neuvosen valokuvissa karut olot, toivottomuus ja päämäärättömyys yhdistyvät iloon, kiitollisuuteen ja uskoon paremmasta. Nuori tyttö esittelee uutta koulumekkoa savimajan edustalla, naurava tyttö pitää sylissään itkevää lasta, kovia kokeneen näköinen nainen imettää pientä vauvaa, teini-ikäinen poika kertoo, että hänellä on vain yhdet housut ja yksi paita: ”Aika hienot, vai mitä?”, hän kysyy valloittava hymy kasvoillaan.

Näitä kuvia on vaikea katsoa, sillä jokainen katsomisen tapa saa omantunnon kolkuttamaan. Kauhistelu ja sääli tuntuvat vääriltä, mutta vielä pahemmalta tuntuu ihannointi – ajatus siitä, miten upeaa on, että nämä ihmiset pystyvät olemaan niin vähästä kiitollisia, pienestä iloisia. Tavoittelen neutraalia, tiedostavaa katsetta, mutta en onnistu. Leirien tunnelma tulee niin liki.

Kekäläisen teoksille varatussa huoneessa isoimman huomion vie suuri videoprojisointi, jolle heitetään Kakuman leiriläisten kuvia ja heidän kertomuksiaan. Lyhyessä ajassa käydään läpi pakkoavioliitot, raiskaukset, lapsikuolemat, järjettömät väkivallanteot, heimoviha ja jatkuva nälkä. Etelä-Sudanista Kakuman leirille tullut nuori mies toteaa, että kärsimisessä on se hyvä puoli, että se tekee ihmisestä vahvan.

Rankoista kokemuksistaan huolimatta ihmiset Kekäläisen kuvissa todella näyttävät ja kuulostavat vahvoilta. Kekäläinen toteaa itsekin näyttelyn esitetekstissä halunneensa esittää Kakuman asukkaat tahtovina toimijoina ja subjekteina, ei pelkkinä olosuhteiden uhreina.  Itselleni mieleen jäi etenkin nuori sudanilaistyttö, joka uhmasi vanhempiensa tahtoa kieltäytymällä naittamisesta. ”Minä haluan käydä kouluni loppuun ja mennä naimisiin jonkun sellaisen kanssa, jota rakastan.”

Pakolaisleirillä on osallistava ja tietoisuutta lisäävä näyttely. Rumpujen paukuttelun lisäksi museovieras voi esimerkiksi osallistua pakolaisuutta käsittelevään tietovisaan. Tiesitkö, että kaikista maailman pakolaisista vain noin 4 % asuu Euroopassa?

Näyttely on toteutettu yhdessä Suomen Pakolaisavun kanssa.

 Pääkuva & kakkoskuva: Leena Neuvonen

Kolmoskuva: Annu Kekäläinen

Jaa:

Jaana Houessou ja Lotta-Pia Kallio: Nuku nuku nurmilintu Kulttuurikeskus Caisan galleria

10.1.–27.2.2013

  

Jaana Houessou maalaa puhuttelevia teoksia savupellille ja kierrätysmetallille, Lotta-Pia Kallio käärii pehmonallet siteisiin.

Caisan galleriassa on auennut aiemminkin yhteisiä taideprojekteja tehneiden Jaana Houessoun ja Lotta-Pia Kallion yhteisnäyttely Nuku nuku nurmilintu. Esillä on muun muassa Houessoun perheväkivaltaa kommentoivia maalaussarjoja sekä Kallion monikerroksisia tekstiiliveistoksia.

Valoisaan saliin astuessa huomio kiinnittyy kuitenkin ensimmäisenä punaisissa henkareissa roikkuviin valkoisiin kaapuihin, joiden etumuksiin on painettu kysymyslauseita. Kallion Uneton-installaatio tiedustelee katsojalta esimerkiksi seuraavaa: Luuletko että hätävale voisi joskus auttaa? Oletko toivonut olevasi joku toinen? Teetkö sinä joskus hyviä päätöksiä? Kinaatko sinä vastaan, vaikka olisitkin väärässä? Kysymyksistä tulee jotenkin syyllinen, mietteliäs olo. Juuri sellainen olo, mikä iskee aamuyöstä sängyn pohjalla, kun silmät seisovat selällään ja uni on karannut mailien päähän. Kaavuista (ovatko ne yöpaitoja?) vierii lattialle lankakeriä ikään kuin alleviivaten unettoman ajatusten loputtomuutta ja kerääntymistä yhä tiukemmalle sykkyrälle.

Pieneen sykkyrään Lotta-Pia Kallio on kerinyt myös tekstiiliveistoksensa, jotka kurovat itsensä pehmolelujen ja nukkejen päälle.  Kallio on käärinyt lelut kauttaaltaan siteisiin ja tikannut kääreet tiukasti kiinni. Pehmonallejen ja -pupujen silmätkin on peitetty, mikä viimeistään tekee niistä avuttoman näköisiä, tukahdutettuja. Haluaisin niin kovasti ottaa tuon yhden vaaleanpunaisen pallukan syliini, heijata ja tuuditella sitä, kurkistaa josko haavat olisivat jo parantuneet. Kapaloidut pehmolelut ovat samaan aikaan hellyttäviä ja karmivia; siteet ja tikkaukset kertovat sekä hoivasta että kivusta. Kallio on värjännyt siteitä, mutta ei koskaan täysin verenpunaisella, onneksi! Kokonaisuuden kruunaavat seinälle ripustetut röntgenkuvat. Ne kertovat siitä, minkä kääreet piilottavat. Lohduttavan taustamusiikin kaikelle tälle antaa Kallion Hengitys-videoteos: ehkä kääreidenkin alla yhä hengitetään!

Jaana Houessou maalaa patinoituneille savupelleille perheväkivallan keskellä elävän lapsen pelon ja tuskan. Öljyvärillä tehty viiva on ohutta ja sarjakuvamaista. Simppeli, vähäeleinen kuvaus sopii raskaaseen aiheeseen. Maalaussarjan teosten nimet kertovat jo itsessään paljon: Ei näe mitään, Ei kuule mitään, Ei sano mitään, Ei muista mitään. Lapsen on säilytettävä perheen hirveä salaisuus, on pakko pysyä hiljaa ja vain kiltisti sietää. Töiden ahdistavuutta ja raadollisuutta lisää se, että Houessou on liittänyt niihin tuttuja tuutulauluja ja iltarukouksia; yhtäkkiä lämmin ja turvallinen yhdistyykin pelkoon ja pahuuteen.

Synkkiä ovat myös Houessoun kierrätysmetallille maalaamat kasviaiheiset teokset. Niissä kauniit kasvit lakastuvat, nuutuvat ja kuihtuvat. Työt on ripoteltu toisen maalaussarjan väleihin, ja sillä tavalla ne ikään kuin muistuttavat siitä, miten käy lapselle, joka joutuu elämään väkivallan keskellä.

Caisan galleriassa on upeat isot ikkunat, jotka päästävät valon sisään, mutta sulkevat kaupungin melun ulkopuolelleen.  Ikkunoita on hyödynnetty hauskasti myös näyttelyn ripustuksessa: niihin on kiinnitetty Houessoun lyijykynäpiirroksia, jotka kuvaavat tietoisuuden synnyttämää tuskaa ja häpeää. Piirrosten läpi tunkeva päivänvalo on julma ja paljastava.

Kuva: Caisa

Jaa:

Riiko Sakkinen: Riiko Sakkinen maalasi itsensä nurkkaan
Korjaamo Galleriassa 13.4.2014 saakka

Kuvat: Eva-Liisa Orupold

  

Riiko Sakkinen tehostaa toimintojaan.

Riiko Sakkisen nimi kuulostanee suurestakin yleisöstä tällä hetkellä tutulta, sillä mies sai varsin hyvin mediahuomiota osallistumisestaan ARCOmadrid-taidemessuille helmikuussa 2014. Nyt näitä töitä pääsee ihailemaan myös Korjaamo Galleriassa. Korjaamon näyttely kulkee nimellä Riiko Sakkinen maalasi itsensä nurkkaan.

Näyttelyn nimi viittaa Disney-piirrokseen, jossa Aku Ankka on suorittanut lattian maalaamisen varsin epäonnistuneelta vaikuttavalla taktiikalla. Kun yhteiskuntaa ja taloutta mainos- ja tuotekuvastoa hyödyntäen kommentoiva, kommunistisista aatteista tunnettu Sakkinen maalaa itsensä nurkkaan, on maali tietenkin punaista.

Miten tätä visuaalista metaforaa punaisella itsensä nurkkaan maalaamisesta tulisi tulkita? Omien sanojensa mukaan Sakkinen on ”aina eri mieltä ja aina väärässä”. Onko taitelija tullut itsetutkiskelussaan nyt siihen pisteeseen, että on eri mieltä ja väärässä jopa itsensä mielestä? Pohdin asiaa vieraillessani näyttelyn avajaisissa 13. maaliskuuta.

Aiemmassa Sakkisen tuotannossa hitiksi ovat muodostuneet erilaiset listat. Kirjassa Häiriköt ovat vierekkäin listat ”My Favorite Capitalisms” ja ”My Favorite Slums”. Asettelu avaa hetkessä näkemyksiä globaalista vapaakaupasta ja taloudellisen hyvinvoinnin epätasaisesta jakautumisesta, mutta myös siitä, mikä tekee Riiko Sakkisesta erityisen lahjakkaan taiteilijan – hänen visuaaliset argumenttinsa ovat juuri yksinkertaisuudessaan nerokkaita.

Valmistumisensa jälkeen vuonna 2002 Helsingistä Espanjan Toledoon muuttanut Sakkinen on perheellinen mies. City-lehdelle vuonna 2009 antamassaan haastattelussa hän kertoi, että rahasta on tullut oleellista lähinnä liittyen siihen, miten sillä saa perheen elätettyä. Elättämiselle on tietenkin hyväksi, jos onnistuu luomaan hittituotteita, jollaisiksi hänen listojensa voidaan katsoa muodostuneen.

A4-kokoiset listat ovat kuitenkin taiteilijan tuotannosta sieltä edullisimmasta päästä. Kauppatieteilijä minussa kysyykin, voisiko näyttelyn nimi ja maalin punaisuus viitata siihen, miten taitelija voisi yhdistää hitiksi muodostuneen listaustyylin myös teoksiin, joista maksetaan paremmin? Siis teoksiin, joita lähinnä erityisen poliittisista teoksista kiinnostuneet museot ostavat.

Yksi Korjaamo Gallerian huoneista on varattu kokonaan yhdelle teokselle, 57:n noin A4-kokoisen taulun osakokonaisuudelle. Jokainen osa noudattaa samaa kaavaa: yläosa on maalattu punaisen sävyllä ja alas on jätetty ohut valkoinen marginaali. Marginaaliin Sakkinen on kirjoittanut mustalla juuri kyseiselle sävylle antamansa nimen. Nimissä vaihtelevat kaupallisesta maailmasta tutut nimet, kuten ”Ferrari”, ”Marlboro” tai ”Red Bull”, mutta myös yleisemmät käsitteet, kuten ”Love” tai ”Wine”.

Kun kokonaisuus kulkee nimellä 57 Varieties, alkaa työ vaikuttaa listalta punaisen eri sävyistä, visuaaliselta argumentilta, jonka mukaan koko kapitalistinen maailmamme on punainen. Voisiko tämä 32 000 euron hintapyynnöllä varustettu lista olla riittävän poliittinen visuaalinen argumentti, jotta jokin museo kiinnostuisi ostamaan sen? Jos minulta kysytään, Sakkinen on maalannut itsensä pois nurkasta.

Jaa:

galerie anhava
4.–28.10.2012

Sisäsiistiytynyt Hänninen… 

  

… sekä tieteen ja taiteen rajapinnoilla leikittelevät Nabb ja Teeri.

  

Jani Hänninen (s. 1974) on saavuttanut jo varsin vakaan aseman arvostettuna maalarina. Hännisestä tuntuvat pitävän vähän kaikki, yleisöstä ja galleristeista keräilijöihin ja kriitikoihin. Anhavan näyttely suurkokoisine maalauksineen on kieltämättä vaikuttava ja komea.

Hännisen juuret ovat katutaiteessa ja siitä ammentavassa maalaustaiteessa. Yllätyksellisyys, ennakkoluulottomuus ja vapaasti liikkuva viiva ovatkin tuntuneet Hännisen tavaramerkeiltä. Näyttelyn maalaukset asettuvat vahvasti abstraktin ekspressionismin traditioon, onnistuen olemaan samalla sekä levottoman runsaita että hallittuja.

Hännisen muotokieli vie mukanaan. Inspiroituminen numeroista ja kirjaimista näkyy kiinnostavina yksityiskohtina. Kokonaisuus on visuaalisesti tyylikäs. Niin tyylikäs, että vasta jälkikäteen huomaa, kuinka vähän näyttelystä jää käteen sisällöllisesti. Kankaalle näyttävästi maalattu Paranoid on ehkä ironinen vitsi tai sitten jotain muuta, mutta jotenkin lievä sisällöttömyys saa näyttelyn tuntumaan rumasti sanottuna jopa aavistuksen maneeriselta.

Edes seinille leviävät maalipinnat eivät poista sitä tosiseikkaa, että ”katutaide” tuotuna galleriatilaan menettää aina kosolti sille ominaisesta arvaamattomuudesta ja kapinahengestä.

Tämä ei silti tarkoita, etteikö Hännisen tapa maalata ja luoda olisi äärimmäisen nautittava ja aisteja kutkuttava, joten näyttely kannattaa käydä katsomassa, kun vielä ehtii.

Anhavalle kannattaa suunnata jo pelkästään Projektihuoneeseen sijoitetun Janne Nabbin ja Maria Teerin Kevätseuranta-näyttelyn takia. Huoneeseen rakennettu laboratoriomainen tila esittelee taiteilijoiden tarkasti tallentamia ja erilaisten otsakkeiden alle lasivitriineihin asettelemia havaintoja ja objekteja ympäristöstä. Nimet vitriinilaatikoissa eivät saksaa osaamattomalle kerro paljoakaan, joten merkitys avautuu paremmin, kun ottaa mukaansa teosluettelon, josta löytyvät myös käännökset.

Kuvataideakatemiasta valmistuneiden Nabbin ja Teerin näyttely on jälleen oiva esimerkki siitä, kuinka taiteen ja tieteen rajoilla liikkuvat projektit onnistuvat parhaimmillaan olemaan kiinnostavia ja nautittavia sekä esteettisesti että älyllisesti (ikään kuin nämä muuten olisivat toisensa poissulkevia kategorioita).

Jaa:

XL
Julkaisu 25.4.2012

  

Bluesrocksankari teki monipuolisen mutta itsensä näköisen levyn.

Jack Whiten ensimmäisen soololevyn kuuntelu alkaa ennen ensimmäistä raitaa sanakirjan selailulla. Blunderbuss tarkoittaa historiallista asetta, väkipyssyä, jonka kulta-aika oli joskus 1600–1800-luvulla. Merirosvoromantiikkaa siis luvassa? No ei aivan. Blunderbuss ei kuulostaa myöskään lainkaan sellaiselta, mitä ensimmäinen single, simppelillä tavalla viehättävä Love Interruption lupasi. Ei suinkaan. Ikioman laivan lunastanut kapteeni Jack on saanut aikaan levyn, jossa on mukana elementtejä suunnilleen kaikesta, jossa hän on ollut mukana, mutta joka silti tuntuu omanlaiseltaan ja uuden alulta.

Blunderbussilla on 13 kappaletta, mutta se on vain 41 minuuttia pitkä. Biisit ovat napakoita kokonaisuuksia. Love Interruption ja sitä seuraava nimikappale ovat kuin seesteinen järvenranta ennen paluuta saunan terassille. Melkein harmittaa, että ensimmäisestä tehtiin single ylipäätään, koska vasta levykokonaisuus tekee siitä oikean tunteellisen helmen. Sama pätee toiseen singleen ja levyn kakkosbiisiin Sixteen Saltines, joka saa kunnon vauhdit avauskappaleesta Missing Pieces. Biisin räjähtävä alku kuulostaa ihan oikealta räjähdykseltä, jossa yritetään soittaa ainakin yksi kitara hajalle.

Jack White onnistuu siinä, mihin moni koko uransa pyrkii: säveltämään, sanoittamaan ja tulkitsemaan kokonaisen levyn, jonka sisäisessä universumissa ei heikkoja kohtia ole. Vaikka Whiten kaikessa soitannossa kuuluu juureva blues-tausta, kuulostaa Blunderbuss silti juuri Jack Whitelta, eikä keneltäkään muulta. Piano seuraa mukana lähes koko ajan tarvittaessa tukien kitaraa, tarvittaessa kannatellen koko kappaletta harteillaan. Samalla tavalla saavat tilaa muutkin instrumentit, tarpeen ja tunnelman mukaan.

Jack Whiten debyyttisoolo on riemastuttava, vakava, hauska ja keskittynyt. Siinä lauletaan pääasiassa repivästä rakkaudesta, mutta vain siksi, että Jackista lienee tuntunut juuri siltä kuuden vuoden avioliiton päätyttyä. Blunderbuss ei ole silti mikään ruikuttava erolevy Beckin Sea Changen tapaan, vaan tällä hetkellä oman elämänsä käännekohdassa olevan, keski-ikää lähestyvän miehen teos, jonka lopetuskaksikko On and On and On ja Take Me with You When You Go saa janoamaan lisää. Mikään ei viittaa siihen, etteikö sitä olisi hyvinkin pian tällä luomisvoimalla tulossa.

Jaa:

John Williams: Stoner
Suom. Ilkka Rekiaro
Bazar Kustannus 2015 306 s.

  

Kadonnut klassikko on hieno kuvaus rakkaudesta työhön ja kirjallisuuteen.

John Williamsin (1922–1994) vuonna 1965 julkaistu Stoner jäi vuosikymmeniksi unholaan. Kadonneesta klassikosta otettiin uusi painos vuonna 2006. Euroopassa romaani tuli tunnetuksi kirjailija Anna Gavaldan innostuttua teoksesta. Gavaldan käännettyä romaanin ranskaksi se löydettiin laajemmin Euroopassa.

Stoner on monessa suhteessa hieno romaani, mutta ymmärrän hyvin miksi akateemiseen maailmaan sijoitetusta romaanista ei heti ilmestyessään tullut suuren yleisön suosikkia. Stoner kertoo rakkaudesta kirjallisuuteen. Se käsittelee kauneuden kokemusta työssä ja arjessa, toistuvista pettymyksistä huolimatta. Stonerille kirjallisuus luo sillan toiseen maailmaan ja esteettinen mielihyvä paikkaa elämän tuottamia pettymyksiä.

Stoner syntyy maanviljelijäperheeseen ja kokee perheessään ulkopuolisuutta. Hänet lähetetään opiskelemaan Columbian yliopistoon maanviljelyä, jotta hän voisi jatkaa vanhempiensa työtä kotitilalla. Nuori Stoner löytää kuitenkin oman polkunsa ja alkaa opiskella englannin kieltä ja kirjallisuutta. Hänestä tulee yliopisto-opettaja ja tutkija.

Stoner nai kauniin mutta kylmän Edithin ja saa tyttären. Tytär tuo isälleen iloa, mutta Edith astuu väliin. Isän ja tyttären välille syntynyt yhteys katkeaa hiljalleen. Stoner antaa sen tapahtua ja astuu syrjään. Hän omistautuu yhä enemmän työlleen. Yliopistollakaan Stoner ei saa suurempaa arvostusta. Hän kuitenkin omistautuu opiskelijoilleen ja löytää heidän keskuudestaan rakastajattaren. Suhde päättyy yliopistomaailmassa Stonerille kaunaa kantavan Hollis Lomaxin toimien seurauksena.

Romaani piirtää lohduttomasti näkyville elämän eteen paiskaamat lukuisat pettymykset. Elämän tummat sävyt piirtyvät esiin, mutta niissäkin on valoisa puolensa. Williamsin romaani kertoo tyytyväisyydestä, jota rakkaus työhön voi parhaimmillaan tarjota. Elämä on riittävän hyvää.

Odotin ehkä vielä enemmän kauan kadoksissa olleelta klassikolta. Tai ehkä kaipasin lähinnä eskapismia, jota romaani ei lukijalle tarjoa. Todellisuuden tarkka kuvaus puskee päälle sellaisella voimalla, että sitä on paikoin vaikea kestää. Kerronta on viileän toteavaa, mitään ei selitellä.

Rakkaussuhde Katherineen on kauniisti kuvattu, helpotuksen hetki todellisuuspakoa kaipaavan lukijan matkalla. Katherinen kanssa Stoner kokee sen yhteyden toiseen ihmiseen, joka yleensä on hänelle mahdollinen vain kirjallisuuden kautta. Williams kuvaa elämää juuri niin koruttomasti kuin mitä se usein onkin:

”Stoner sai synkkää, ironista mielihyvää siitä mahdollisuudesta, että hänen omaksumansa vähäinen oppineisuus oli johdattanut hänet tähän oivallukseen: että pitkällä aikavälillä kaikki, jopa se sivistys jonka ansiosta hän tiedosti tämän seikan, oli turhaa ja sisällyksetöntä ja lopulta surkastui ja hävisi tyhjyyteen, jota mikään ei pystynyt muuttamaan.”

Stoner on hieno kuvaus rakkaudesta työhön ja sen merkityksestä elämälle. Lopulta Stoner saakin nautintoa lähinnä työstään, jota kukaan ei voi häneltä viedä, paitsi kuolema ja senkin hän ottaa tyynesti vastaan. Stoner oivaltaa, että menestys on toisarvoista. Itse työn tekemiseen liittynyt tyydytys oli se, mikä Stonerille oli olennaista elämässä.

Williams tavoittaa Stonerissa hienovireisesti ja käsittämättömän taitavasti palasia elämän perimmäisestä olemuksesta. Romaani lukeutuu kiistatta klassikkojen joukkoon.

Jaa:

Kuvat: Eva-Liisa Orupõld

Sylvi tapasi Sara Mellerin ja Emma Salokosken taiteilijoiden yhteisprojektin ensi-illan kynnyksellä. Plastic Bride -kabaree murtaa säröjä kaavamaiseen avioliittoinstituutioon, tekee tilaa identiteetin moniäänisyydelle ja raivaa tilaa rakkauden moninaisuudelle.

Nainen on lavalla rinnat paljaina. Hänellä on yllään valtava merenneidon pyrstö. Rinnoista näkee, että nainen imettää. Taustanauhalta kuuluu tarina merenneitojen mytologiasta. Naisella on hurjat kalansilmäpiilolinssit. Hän lähestyy yleisöä rakkautta anoen. Kukaan ei uskalla koskettaa häntä. Naiselle tuodaan lavalle iso, raaka kala. Hän puree kalasta paloja irti ja sylkee niitä yleisön päälle.

Eletään kevättä 2013. Näyttelijä Sara Melleri jännittää, kiljuu ja piiloutuu yleisön joukossa. Lavalla on yhdysvaltalainen performanssitaiteilija Ann Liv Young. Taiteilijan Mermaid Show on vierailulla Zodiakissa. Esitystapahtuma tekee Melleriin lähtemättömän vaikutuksen.

”Esitys oli minulle eräänlainen taiteellinen herääminen. Ymmärsin taiteen mahdollisuudet ja minkälainen nainen voi olla näyttämöllä”, hän kertoo.

Loppuvuodesta 2013 eräs toinen taiteilija istuu yleisön joukossa ja vaikuttuu. KokoTeatterissa esitetään Sara Mellerin esikoisohjausta, näytelmää Pop Slut. Laulaja Emma Salokoski nauraa, itkee ja havahtuu. Lavalle marssii tunnettuja pop-ikoneja ja esitys herättää kysymyksiä siitä miten naisia populaarikulttuurissa esitetään.

”Pop Slut oli huikea kokemus. Se käsitteli teemoja, joita olen miettinyt ja joihin suhtaudun ristiriitaisesti. Naispuolisten pop-ikonien yliseksuaalisuus, onko se voimaannuttavaa vai alistavaa? Ihailenko sitä vai halveksunko sitä? Mihin itse sijoitun? Haluanko olla samanlainen vai täysin päinvastainen?”, Salokoski pohtii.

Avioliiton juuret löytyvät orjuudesta

Vuoden 2014 lopussa Emma Salokoski ottaa yhteyttä Sara Melleriin ja kysyy haluaisiko näyttelijä-ohjaaja tehdä Emma Salokoski Voices -kuoron kanssa yhteistyötä. Melleri haluaa. Taiteilijat tapaavat ja keskustelevat mahdollisista teemoista. Hääteema nousee esille.

Tasa-arvoisen avioliittolain mentyä eduskunnassa läpi Sara Melleri kertoo havahtuneensa siihen, että samaan aikaan kun se oli ihana kansanjuhla, niin hän huomasi useiden ystäviensä vastustavan avioliittoinstituutiota ylipäätään.

”Ensin en ymmärtänyt vastustusta ollenkaan, mutta kun aloin tutkia asiaa, niin huomasin että avioliiton historiassa se on todella syrjivä instituutio ja naisen näkökulmasta avioliiton juuret ovat orjuudessa. Tätä halusin lähteä kyseenalaistamaan ja tutkimaan”, ohjaaja tiivistää.

Melleri kertoo, että hääteema herättää hänessäkin ristiriitaisia tunteita, eikä hänellä ole asiasta yhtä, selkeää näkemystä.

”Halusin tutkia hääteemaa eri näkökulmista. En halua saarnata taiteella, vaan herättää kysymyksiä murtamalla kulttuurisia, sukupolvesta toiseen siirtyneitä käsityksiä. Ennen kaikkea haluan puhua sen puolesta, että ei ole olemassa yhtä romanttisen rakkauden muotoa tai perhemallia, jota meidän kaikkien tulisi noudattaa. Jokainen luo itse perheensä ja se merkitsee eri asioita eri ihmisille. Minulla on paljon ystäviä, jotka ovat olleet vuosia sinkkuja. Toivon, että esitys olisi heidänkin hääjuhlansa”, Melleri sanoo.

Rakkaus nykyajan uskonto?

Salokosken ja Mellerin yhteistyönä syntynyt Plastic Bride -kabaree heittää avioliittoinstituution romukoppaan ja tekee tilaa muillekin rakkauden muodoille kuin romanttisen rakkauden haavekuville. Se käsittelee identiteetin mahdollisuuksia, laajentaen sen kapeita rajoja. Melleri kertoo, että esitys on saanut paljon vaikutteita juuri Ann Liv Youngin kaltaisilta performanssitaiteilijoilta.

”Vaikka ei siinä syljetä raakaa kalaa kenenkään päälle”, hän tarkentaa ja nauraa.

Kuten Mellerillekin, feminismi on tärkeä myös Emma Salokoskelle. Molempien mielestä feminismi ei rajoitu vain naisen asemaan, vaan se koskee kaikkia.

”Esityksen teemat eivät käsittele vain sitä, että avioliitto rajoittaa naista. Projektin myötä esille ovat nousseet omat kuvitelmat avioliitosta ja rakkauden kultista sekä siitä miten rakkaus tulee ja pelastaa. Kulttuuriperintömme ei enää kanna uskonnollista ajatusta siitä mikä on elämän tarkoitus, vaan kaikki maagiset ajatukset kohdistuvat rakkauteen ja parisuhdeasioihin”, Salokoski sanoo.

Salokoski sanoo tulleensa Plastic Bride -projektin myötä yhä enemmän tietoiseksi siitä, miten paljon omat ajatukset pyörivät tällaisten maagisten ajatusmallien ja ennakkokäsitysten ympärillä.

”Esityksessä ovat olennaisia myös roolikysymykset ja identiteetti – se, mihin samaistuu. Ei pelkästään feministisestä vaan myös polyamorisesta, transsukupuolisesta ja homoseksuaalisuuden näkökulmasta”, Salokoski täydentää.

Kaikkien hääjuhlassa voi tapahtua mitä vain. Tarjolla on yllätysvieraita, yllätyksellisiä käänteitä ja kakkua. Uudenlaiseen hääjuhlaan voi osallistua kolmena iltana Musiikkiteatteri Kapsäkissä.

 

Musiikkiteatteri Kapsäkki: Plastic Bride

Ohjaus ja koreografia: Sara Melleri
Kuoronjohtaja ja laulujen sovitus: Emma Salokoski
Äänisuunnittelija ja musiikkitaustat: Matti Ahopelto
Valosuunnittelija: Julia Jäntti
Ave Maria -video: Jaakko Pallasvuo
Esiintyjät: Heidi Kirves, Emma Salokoski ja Emma Salokoski Voices

Mukana myös: Frangipani Bakery

Esitykset
torstai 21.5. klo 19
perjantai 22.5 klo 19
lauantai 23.5. klo 19

Jaa: