Kategoria: Elämäntapa

Katriina Ranne: Ohikulkijan tuoksu
Gummerus 2014
138 s.

  

Käsinkirjoitettuja runoja – himoa ja elämäniloa.

Esikoisrunoilija Katriina Ranne (s. 1981) vaikuttaa perin kiehtovalta, monipuoliselta ja aikaansaavalta naiselta.

Pieni kurkkaus muihin nettilähteisiin ja Ranteen omaan blogiin paljastaa, että Ranne on Noormarkusta kotoisin oleva kosmopoliitti, joka on väitellyt tohtoriksi modernista swahilirunoudesta Lontoossa, tehnyt tutkimustyötä Tansaniassa ja treenannut tosissaan argentiinalaista tangoa Buenos Airesissa. Kustantamon esittelytekstin mukaan Ranteen kesävaatteet majailevat Dar es Salaamissa ja talvivaatteet New Yorkissa. Ranne tekee afrikkalaista runoutta tunnetuksi kääntämällä sitä ja kirjoittamalla siitä. Häneltä on ilmestynyt aiemmin myös yksi romaani, Minä, sisareni vuonna 2010.

Ohikulkijan tuoksu on runokokoelma, jossa rakastutaan, himoitaan, tanssitaan, kirjoitetaan, vanhennutaan, kaivataan. Takakannen mukaan jokainen kokoelman runo on rakkausruno, ja laveasti ajateltuna ehkä niin onkin. Näissä runoissa rakastetaan paitsi toista ihmistä myös lauseita, tangoa, teetä, hiljaisuutta, unta, kaupunkeja, elämää. Runoissa pohditaan ajan kulumista, lapsuuden kaukaisuutta, elämäniloa ja sen katoamista, itsenäisyyttä ja itsensä löytämistä.

Ranne kirjoittaa erittäin fyysisesti. Runoissa ollaan aivan iholla, tunnetaan kosketukset, aistitaan vartalon kaaret, kaikki tuoksut. Läheisyys on kauneinta ja kauheinta. ”Voin sulkea silmistä selkäsi lihakset / ihosi sävyn / lukitsen korvat kuiskauksiltasi / kiihtyvältä hengitykseltä / rakkaudentunnustuksilta / helposti. Pyyhin ientesi maun kieleltä / karistan sormenpäistä pohkeittesi karvojen juoksun /vaelluksen sinun siluettisi rinteillä / käännän kasvoni / sänkesi ulottumattomiin.”

Ihastumisen huuma ja himo vaihtuvat hämmästykseen ja menettämisen pelkoon, kaipuuseen.  Yhdessä kokoelman parhaimmistoon kuuluvassa runossa runominä ihmettelee, miksi hän haluaa sellaista miestä, joka on kaikkien mittareiden – ja järjen – mukaan hänelle aivan väärä. ”Hän oli mies joka ei kysynyt minun unelmistani, mies joka koetti vietellä parhaan ystäväni. Hän oli väärä vaihtoehto, se kaikkein kiinnostavin. Lyhyt, liian vanha ja kaikki muut väärät määritelmät, ja se jonka halusin riisuvan pikkuhousuni.”

Vaikka Ranne onnistuukin muutamassa romanttista rakkautta ja intohimoa kuvaavassa runossa enemmän kuin erinomaisesti, Ohikulkijan tuoksu on kaikkein parhaimmillaan silloin, kun Ranne ottaa näkyvämmin kantaa, eikä vain huokaile tunteiden ja halun viemänä. Silloin, kun hän katsoo maailmaa hieman etäämmältä, tarkkoja huomioita tehden. Hän kirjoittaa ihmisistä, jotka jäävät aina seinäkukkasiksi – ihmisistä, joihin kukaan ei vaivaudu tutustumaan kunnolla. Hän kirjoittaa tytöstä, jonka perään kukaan ei käänny katsomaan kaupungilla – tytöstä, jonka pudonnutta nenäliinaa kukaan ei kyykisty poimimaan. Hän kysyy, ”katoavatko ihmisen ääriviivat, jos kukaan ei katso häntä? Haalistuuko hän, alkaako haihtua? Lakkaako ihminen olemasta jos kukaan ei soita?”.

Gummeruksen verkkosivuilla kerrotaan, että Ranne kirjoittaa aina käsin, ja hassua kyllä, sen voi aistia. Nämä ovat runoja, joita on kirjoitettu puiston penkillä, kahvilassa, rautatieaseman hälyssä; pieniä, merkityksellisiä havaintoja muistikirjan sivuille, kaiken keskellä. Moni teksti pursuaa elämäniloa ja -hurmaa, kehottaa elämään täysillä: ”Kuten teksteissä ja tekstiileissä, elämässä on aina reikiä, mutta parempi niin kuin koskemattomana liinavaatekaapin perällä.” Ranne muistuttaa, että lopulta kaikkein merkityksellisimpiä ovat ne hetket, jolloin irrottauduimme rutiineista ja annamme mennä: ”Emme saa päähän sivunumeroa, valokuvassa ei ole päiväystä, mutta muistamme kaupungin jossa ensi kertaa maistoimme espressoa, liikkeen jossa sovitimme sukkanauhoja.”

Ohikulkijan tuoksu on hyvänmielen teos. Ranne osaa leikitellä sanoilla ja kielellä, hän osaa ottaa kiinni maailmasta ja arjen kauneudesta. Kokoelma on tyylikäs ja kohtalaisen tasainen, vaikka proosamaiset runot toimivatkin keskimäärin paremmin kuin perinteisempään runomittaan puetut tekstit.

Kirjan kansi on täysosuma: se keskustelee täydellisesti runojen tunnelman kanssa.

Jaa:

  

Warner Music Finland
23.5.2012

Heli Kajon debyyttialbumista tuli epätasainen

Viimeistään Subin Iholla-sarjasta suuren yleisön tietoisuuteen noussut helsinkiläinen Heli Kajo ilahdutti musiikinystäviä jo vuoden 2010 Euroviisu-ehdokkaallaan Annankadun kulmassa, joka on absurdi ja viinanhuuruinen city-ilottelu-biisi.

Jo tuolloin muistan miettineeni, että jos Kajo julkaisee levyn, jonka materiaali muistuttaa tuota kappaletta, olen ensimmäisenä jonossa ostamassa sitä. Warner Music Finlandin Asko Kallonen tarjosi fiksuna miehenä Kajolle levytyssopimusta, joka realisoitui debyyttialbumiksi kaksi vuotta myöhemmin.

Levynä Elämäsi suloisin virhe kuvastaa varsin hyvin vähän alle kolmekymppisten city-sinkkujen maailmaa. Huolettoman nuoruuden haihatukset pitäisi olla jo takana, aikuinen tulevaisuus siintää horisontissa, mutta ihmissuhdedraamat hallitsevat arkea.

Elämäsi suloisin virhe on oiva valinta avausraidaksi. Se on kepeää etko-musiikkia, jonka polveilevat sävelkulut, letkeä biitti ja jousisoittimet vetävät kuulijan imuun. Kakkoskappale Jos mä oisin tyttö menee turhan pateettiseen suuntaan, mutta on silti hellyttävän viaton.

Jo tuttu Annankadun kulmassa saa viimeistään hymyn kuuntelijan huulille ja menojalan vipattamaan. Vaikka tekstissä ei mennäkään pintaa syvemmälle, kuulostaa rakastamisen ja sitoutumisen vaikeuden pohdinta aidolta ja uskottavalta.

Seuraavat kaksi kappaletta, Barcelona ja Poikajumala, ovat säveleltään läpikuuntelubiisejä ja sanoitukseltaan banaaleja. Biitti kuitenkin vetää hyvin, mikä pitää levyn rytmin ehjänä.

On helppo ymmärtää, miksi seuraavaksi kuultava Jos mä kuolen nuorena on valittu levyn ensimmäiseksi single-lohkaisuksi. Se on suloisen surumielinen ja selkeästi omakohtainen, taitava yhdistelmä tarttuvaa sanoitusta ja oikeissa kohdissa nostatettua säestystä.

Kiina onkin sitten taas tasapaksu välitilakappale. Sen sijaan Thelma & Louise on hieno osoitus Kajon samaistumista herättävistä sanoituksista. Myös biisin sovitus on mainio.

Toiseksi viimeinen biisi Sosiaalista toimintaa tiivistää levyn yleistunnelman ja viestin jotenkin masentavalla tavalla; Kajon sanoitukset ovat loppujen lopuksi erittäin toisteisia. Osa sävelkuluistakin junnaa samoilla urilla. Viimeinen kappale, Virheellinen suloinen elämä eli remix-instrumentaali ykkösraidasta, on jo turhaa täytettä.

Jos levyn muut kappaleet nousisivat kolmen parhaan biisin – Jos mä kuolen nuorena, Annankadun kulmassa sekä Thelma & Louise – tasolle, käsissä olisi nerokas debyyttialbumi. Myös diskobiittiä olisi voinut jättää vähän vähemmälle ja antaa tilaa Kajon herkälle tulkinnalle.

Yhdessä vaiheessa kuuntelua huomaan muuten ajattelevani Scandinavian Music Groupin Terhi Kokkosta, jonka äänen soinnissa ja sanojen lausumistavassa on jotain samanlaista.

Jaa:

Anne, Kerttu, Johanna ja Timo muodostavat metallinsekaista hardcorea soittavan bändin Kovaa Rasvaa. Nelikko kiersi lokakuussa Brasiliaa yhdessä kotimaisen Kuoleman sekä paikallisen Armagedomin kanssa. Kiertueraportin toiseen osaan mahtuu reissun paras keikka, saastaisin vessa ja porttola – kaikki nämä samassa paikassa.

21.10.

Läksimme Sao Paulon keskustaan tutkimaan levykauppoja. Kävimme myös kauppakeskushelvetissä nimeltä Galleria. Siellä oli aikanaan ollut joka kerroksessa hyviä levykauppoja, mutta tarjolla oli lähinnä rokkikrääsää. Jos Kiss-naulakko, kumihousut tai piraatti-merkkivaatteet kiinnostavat, kannattaa suunnata Galleriaan.

Kitaristimme Johanna ja  Kuolema-bändin Vuorimaa olivat päättäneet ratkaista kitaraongelmat. He ostivat kaksin kappalein olkahihnoja, joissa luki kauniisti kirjailtuna 100% Jesus. Javier oli myös luvannut tuoda seuraavalle keikalle toisen vanhan kitaransa ja asentaa tyttärensä kitaran kaulaan puuttuvan lukon. Loppukiertue oli siis kitaristeille luksusta; kaksi toimivaa, vireessä pysyvää kitaraa ja pyhiä olkahihnoja vaikka muille jakaa.

Illan keikka oli Orfeus-nimisellä klubilla. Siellä esiintyi myös todella tiukalla otteella soittava Helvetin Viemärit -niminen bändi ja Skarnio-niminen vanhempi punkbändi. Oma keikkamme meni tosi hyvin. Soitin tämän keikan Sick Terror -bassolla, jonka kaikki vastaantulijat näyttivät tunnistavan. Se oli tarroilla koristeltu vuoden 1982 Rickenbacker, jonka kielet olivat aivan ruosteessa ja josta lähti jännittävä ääni.

22.10.

Vasta kello 20.30, levykauppakierroksen ja odottelun jälkeen, lähdimme vihdoin ajamaan kohti seuraavaa keikkapaikkaa. Kun saavuimme paikan päälle, paikallinen orkesteri soitti jo viimeisiä biisejään, mutta onnistui tekemään vaikutuksen. Pyysin rumpalilta bändin paitaa muistoksi, ja sain hikisen paidan suoraan hänen yltään!

Oma keikkamme oli vaikeuksien taival. Kitarapiuhat eivät toimineet, ja rummut seilasivat pitkin esiintymistilaa, rumpupenkkikin antoi periksi Timon ruhon painon alla. Soitto sujui ihan hyvin kaiken säätämisen lomassa. Kuolema kyllä pesi meidät soiton tiukkuudessa!

Paluumatkalla toinen autoista joutui palaamaan puolen tunnin ajon jälkeen takaisin hakemaan unohtunutta paitadistroa.

23.10.

Kävimme Timon ja laulajamme Kertun kanssa läheisessä kirkossa. Söimme palmito-piirasta ja açai-jäädykettä ja kävimme tarkastamassa lähiseudun vaatekaupat. Alex saapui noutamaan meitä juuri, kun olimme Kertun kanssa sovituskopissa kiskomassa farkkuja turvonneisiin kinttuihimme. Kun pääsimme liikkeelle, iltapäiväruuhka alkoi jo painaa päälle; moottoripyörät ohittelivat autoja kaistojen välistä kamalaa vauhtia.

Johanna vietti aamupäivän Kuoleman Oton kanssa Sao Paulon kasvitieteellisessä puutarhassa. Sinne he joutuivat tallustelemaan läpi favelan reunamien, jonka kaduilla pari humalaista miestä pahoinpiteli kolmannen. Itse puutarha oli todellinen rauhan tyyssija. Siellä oli trooppisia kasveja, kädestä viinirypäleitä nappailevia pikkuapinoita ja kauempana puiden latvustoissa lähes äänettömänä liikuskeleva lauma isoja punertavia apinoita.

Iltapäivällä Johanna lähti Kuoleman poikain kanssa kiertuepaidanhakumatkalle Santo Andren viidakoihin, jossa asui punkkareita vihaavan äitinsä naapurina nuorimies Mangau. Hän asusti banaani- ja appelsiinipuiden ympäröimän puutarhan keskellä pienessä majassaan, jonka yhdessä huoneessa komeili Dymo-tarroin järjestelty levykokoelma, kuistilla silkkipainostudio ja pihamaalla kaakattavia kanoja ja ankkoja.

Keikkapaikka Santo Andreaksessa oli upea. Se ei näyttänyt kovin kummoiselta ulkoa päin, se oli kuin mikä tahansa naapuruston omakotitaloista, mutta sisältä se oli tosi hieno: itse kyhätty baari ja keikkapaikka. Tilassa oli monta eri tasoa ja pientä katosta ja parveketta – se näytti ihan unelmien puumajalta.

Baarista sai ostaa hyvää paikallista hanakaljaa ja ruokaa, joka valmistettiin omassa keittiössä baaritiskin takana. Täällä soitimme Javierin pojan thrashmetal-bändin, Fatalin, kanssa. Fatalin jäseniin kuuluu kolme poikaa ja tyttö, kaikki arviolta 17-kesäisiä. He soittivat timantinkovan keikan.

Mekin soitimme hyvin, samoin Kuolema. Lalli onnistui tosin katkaisemaan a-kielen meidän yhteisestä laina-backerista. Keikan jälkeen seisoin distrossa ja juttelin paikallisten kanssa. Tosi puheliasta väkeä, ei tarvinnut itse keksiä jutunjuurta koko iltana.

24.10.

Pyykkipäivä. Käsittämättömän pyykinpesukoneen ohjelma kestää ainakin 3 tuntia. Kuivaustelinekin oli jo täynnä, joten jouduin improvisoimaan ja ripustamaan pyykkejä sinne tänne asuntoon. Kävimme Kertun kanssa kauneushoitolassa esittelemässä kätösiämme, sillä yritimme päästä manikyyriin. Pettymys oli melkoinen, kun manikyyrin sijaan saimme pelkkiä hämmentyneitä katseita ja pään pyörittelyä.

Kun saimme loput pyykit ripustettua, lähdimme kaikki kohti kimppakämppäämme Caffeinasia. Matkalla sinne huomasin pienen putiikin, joka myi pelkkää Umbanda-krääsää. Sieltä oli pakko ostaa humalaista merimiestä esittävä patsas.

Illan keikka soitettiin pienessä Itanhaemin rantakaupungissa. Keikkapaikka sijaitsi pimeällä sivukadulla ja oli kuin taideteos värikkäine seinämaalauksineen. Järjestäjä kertoi meille paikallisten nuorten vakavasta crack-ongelmasta, johon hän on yrittänyt kiilata väliin tarjoamalla nuorille tervehenkisen vaihtoehdon DIY-punkin parissa.

Keikan alkua odotellessa kävimme nauttimassa pizzaa parin talon päässä, ja matkalla takaisin huomasimme omakotitalon pihalle kyhätyn baarin, jossa myytiin keittiön ikkunasta alkoholipitoisia juomia. Parit paikalliseen tapaan, cacachaa säästelemättä rakennetut caipirinhat, loihtivat suomalaiseenkin pökkelölanteeseen liikettä kuumien lattarirytmien tulviessa ulos ikkunalaudalle kyhätystä äänentoistolaitteesta.

Illan keikka oli taas kerran hirmuista tykitystä. Armagedomin Renato soitti ekassa bändissä kitaraa kuin unelma. Kuolemakin pääsi hyvään vauhtiin, vaikka Ile heräteltiinkin suoraan lavalle, ja illan päätteeksi yleisön päälle roiskaistiin lastillinen tirisevää Rasvaa.

25.–26.10.

Aamulla startattiin kohti Belo Horizontea ja seuraavaa keikkaa Metal Punk Overkill -festivaalilla. Tie mutkitteli yli vuoriston, ja alituiseen vaihtuvat korkeuserot tuntuivat pian jalkaterissä, jotka turposivat kuin pullataikina.

Ympärillä oli varsin hiljaista porukkaa. Satutäti Johanna viihdytti Kuoleman pikku-Ilkkaa ja pikku-Ottoa lukemalla ääneen Paulo Coelhon Alkemistia. Ile eläytyi tarinaan niin voimakkaasti, että keskeytti lukemista jatkuvilla kysymyksillään. Erityisesti kadonneen lampaan kohtalo meinasi saada veijarin pois tolaltaan. Välillä pysähdyttiin ruokailemaan keskellä ei mitään sijaitsevassa lounaspaikassa, jossa noutopöydän herkullisia antimia pidettiin lämpimänä pöydän alla pöhisevän nuotion avulla.

Kun saavuimme Belo Horizonten kaupunkiin, meitä pelotti. Ilmapiiri oli uhkaava. Ulkona oli pimeä ja sateinen yö. Kun aloimme roudata tavaroita sisälle, huomasimme keikkapaikan sijaitsevan porttolassa. Tarkemmin sanottuna, se sijaitsi porttolan kattoterassilla.

Kantaessani soittimia törmäsin rappukäytävässä kaksimetriseen shemaleen. Hänellä ei ollut yllään muuta kuin pikkuruiset lappubikinit ja eritäin lyhyt hame päällään. Jostakin kantautui rajun kuuloinen teknomusiikki.

Paikalla oli aikamoinen määrä punkkareita ja hevareita, jotka olivat ahtautuneet terassin katetulle puolelle, koska vettä satoi kaatamalla. Johannan ja Kertun kanssa mietimme jonkin aikaa, miten pääsisimme käymään vessassa, joka sijaitsi aivan lavan vieressä. Päätimme kulkea yhdessä pelottavan väkijoukon läpi pikkulaan. Se oli matkan saastaisin vessa, ja sen ovi oli epäkunnossa.

Takahuoneessa osallistuimme haastatteluun, joka esitettäisiin paikallisessa nettitelevisiossa. Emme oikein saaneet mitään tolkullista sanottua, vaikka toimittajia kyllä näytti naurattavan. Keikka sujui sentään paremmin, se taisi olla kiertueen paras. Suurin syy siihen oli kyllä intensiivisesti suhtautunut yleisö.

Armagedomin keikan jälkeen Javier kertoi haluavansa mennä johonkin ravintolaan syömään ja etsimään hotellia, missä voisimme kaikki yöpyä. Kun keikan järjestäjät saivat vihiä suunnitelmistamme, he sanoivat keikkapaikan tarjoavan ruokaa ja majapaikan. Saimme kuin saimmekin, parin tunnin odottelun jälkeen, vegaanisia hot-dogeja ja avaimet huoneisiin, joissa yövyimme.

Huoneemme olivat niitä samoja, joissa porttolan työntekijät vastaanottivat asiakkaansa. Puolet huoneesta koostui wc-/suihkutilasta, jota reunusti lasiseinä. Toista puolta hallitsi punainen, lattiaan upotettu, tekonahkapäällysteinen pyöreä patja, jota ympäröi ruskeaksi maalattu puinen laveri. Kattovalaisimena toimi punainen hehkulamppu.

Levitin makuupussini patjalle ja kömmin sisään. Pussi toi hieman turvallisuudentunnetta, vaikka en saanutkaan pitkään aikaan nukuttua. Talossa kuului kaikennäköisiä ääniä, mutta ne eivät näyttäneet häiritsevän Kerttua, joka nukahti melko pian. Ohut ulkoseinä vietti kadulle, jossa raskaat ajoneuvot alkoivat ajaa aamuyöstä. Kuulin myös kun joku talossa lauloi jotain soul-kipaletta kovaan ääneen ja todella taidokkaasti.

Huoneemme oveen koputettiin aamuyhdeksältä. Oven takana seisoi onneksi Renato, joka oli jo hieman hermostuneena lähtemässä takaisin Sao Pauloon. Timo oli juonut itsensä sellaiseen kuntoon, että kieri jalkakäytävällä päästellen demonisia ääniä.

Kun saavuimme 12 tunnin automatkan jälkeen Sao Pauloon, emme meinanneet löytää seuraavaa keikkapaikkaa. Löysimme sen vasta kahden tunnin harhailun jälkeen. Paikka oli pieni, kaikuva halli, mutta sunnuntaiksi siellä oli ihan mukavasti yleisöä. Eräs vaikuttunut kuulija selitti silmät ymmyrkäisinä: ”Three woman, one man, three woman, one man, sorry bad english, three woman, one man!” Päätimme ottaa sen kohteliaisuutena.

27.10.

Läksimme aamupäivällä rannalle Guaruja-nimiseseen rantakaupunkiin 75 km Sao Paulosta koilliseen. Päivä rannalla oli mahtava! Vietimme arviolta neljä tuntia vedessä. Päivitimme Kovaa Rasvaa on the beach -kuvat ja lopuksi kävimme vielä syömässä läheisessä ravintolassa. Illalla meidät kyyditettiin Orfeus-klubille katsomaan Negative Approachin keikkaa. Koska eksyimme taas mahtavassa Sao Paulossa, ehdimme näkemään vain keikan pari viimeistä kipaletta. Jutellessamme NA:n jäsenten kanssa kävi ilmi, että basistilla on suomalaisia sukujuuria ja kitaristi piti muuten vaan suomesta. Mukavia heppuja olivat.

28.10.

Viimeinen kokonainen päivä Brasiliassa – päätimme viettää sen rannalla. Timon selkä oli niin pahasti palanut, että hän jäi kotiin elpymään. Uimme taas nelisen tuntia ja kävimme samassa ravintolassa syömässä. Tällä kertaa meille tuli kiire kotiin, koska meillä piti olla keikka Sao Paulossa kello 19. Todellisuudessa soitimme vasta klo 22:n jälkeen.

Keikka meni vähän sekoillessa, mutta hauskaa oli silti. Kuolemalla vasta hauskaa olikin. Paluumatkalla istuin kuljettajan ja Glauberin välissä käsijarrun päällä, jalat ojennettuna hansikaslokeron päälle. Kuljettaja ajoi öisen Sao Paulon läpi 100 lasissa, ja minua jännitti koko matkan. On kyllä erilainen autoilukulttuuri Brasiliassa.

Ihaninta viimeisellä keikalla oli nähdä aiemmilla keikoilla tutuksi tulleita tyttöpuolisia fanejamme. Olimme aluksi olleet hieman epäluuloisia sen suhteen, että miten mieliimme pesiytynyt stereotyyppinen latina ottaa vastaan naisvoittoisen yhtyeemme. Osoittautui, että suurimmat ihailijamme olivat naisia. He analysoivat soittoamme eri keikoilla, kertoivat haluavansa ottaa vaikutteita asenteestamme ja musiikistamme ja antoivat meille kullanarvoisia vinkkejä, miten karkottaa itsepintaiset ja iholle käyvät paikalliset miespuoliset musiikinharrastajat. Oli hienoa kokea siskoutta saopaulolaisten punkkarinaisten kanssa!

29.10.

Kotiinpaluun aika oli koittanut. Sao Paulo kylpi hellelukemissa, kun keräilimme kimpsumme ja kampsumme kasaan haikeissa tunnelmissa. Heitimme hyvästit metropolin sykkeelle, isännille, emännille, uusille ja vanhoille ystäville.

Paluulennolla Kuolemasta ja Timosta ei kuulunut pihahdustakaan, mitä nyt Lalli supliikkina seuramiehenä yritti pitää iloa yllä nukkumatin saapumiseen saakka. Omienkin nahkaläppien sisäpuolelle alkoi heijastua mukaansatempaava lähetys, kun aivot alkoivat kuumeisesti prosessoida viimeisen kahden viikon aikana koettuja tapahtumia. Mutta ei siitä sen enempää – todellisuus oli untakin ihmeellisempää.

Jaa:

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
Gummerus 2015
223 s.

  

Jäälohkare. Lottovoitto. Salama. Tällaisia asioita voi pudota taivaalta ihmisen niskaan ja muuttaa hetkessä kaiken.

Selja Ahavan neljään lukuun kirjoitettu Taivaalta tippuvat asiat on hieno romaani. Alussa esitellään Saara, jonka äiti on kuollut kesken puutarhatöiden jäälohkareen pudottua taivaalta hänen päällensä. Annu-tädin lottovoitto tuntuu tipahtavan sieltä jostakin. Toisessa osassa Annu-täti käy kirjeenvaihtoa Lewisin saarella asuvan kalastajan Hamish MacKayn kanssa, joka on selvinnyt hengissä, vaikka ukkonen on monta kertaa yrittänyt hänet tappaa. Annua ja Hamishia yhdistää sattuma. Kaksinkertainen lottovoitto ja salamaniskuista selviäminen yhä uudelleen. Kolmannessa luvussa äänen saa Krista, Saaran isän uusi naisystävä. Viimeisessä luvussa palataan jälleen Saaran näkökulmaan.

Selja Ahava (s. 1974) on ammatiltaan dramaturgi. Taivaalta tippuvat asiat on Ahavan toinen romaani. Esikoisromaani Eksyneen muistikirja on kerrottu fragmentein. Siinä muistisairaan Annan muistot, haaveet ja menetykset sekoittuvat hänen nykyisyyteensä, jossa muisti alkaa karata kantajaltaan.

Näytelmällinen ajattelu näkyy Ahavan teksteissä, paljon paljastetaan rivien välissä, lukijalle annostellaan tapahtunutta vähitellen. Dialogi on sujuvaa ja kertoo henkilöistä paljon hienovaraisin vihjein. Kieli on omintakeista ja luovaa.

Mielikuvitus ja maaginen ajattelu valtaa tilaa Taivaalta tippuvissa asioissa hieman hillitymmin kuin Eksyneen muistikirjassa, jossa Annalla on kuusi mielikuvituslasta ja Jumala vakivieraana vanhainkodissa. Tosin Ahavan uudessakin romaanissa esiintyy Saaran juttukaverina Hercule Poirot. Myös äidin haamu tulee viimeisessä luvussa sängyn vierelle kolistelemaan.

Romaanissa parhainta ovat Saaran osuudet. Lapsen maailma on hienosti tavoitettu. Surun keskelle ilmaantuu huumorin sävyjä lapsille ominaisten, tarkkojen havaintojen myötä. Kieli on oivaltavaa, kerronta soljuu eteenpäin vaivattomasti. Pienen ihmisen suru ja romahtanut maailma on rivien välissä: ”Kun äiti kuoli meiltä jäi satu kesken.”

Lukiessani nauran välillä ääneen, vaikka samalla myötäelän henkilöhahmojen syvää menetystä. Elämä jatkuu kaikesta huolimatta, kun sen on pakko. Isän suru lapsen havainnoimana ja hämmennys sen keskellä välittyy huumorin kautta, mutta satuttavasti: ”On kiva, että isä vihdoin tekee jotain ja että sillä on päivävaatteet taas päällä, mutta minusta se tekee nyt tätä tietokonejuttua vähän liikaa.”

Saaran osuuksissa kieli on niin sujuvaa ja näkökulma niin luonteva, että toisen osan alussa tulee heti ikävä Saaraa. Ratkaisun jakaa romaani neljään osaan ymmärtää kokonaisuuden kannalta, kun on lukenut tarinan loppuun. Muutkin luvut ovat kiinnostavia eikä tapahtumia olisi voitu valottaa riittävästi pelkästään Saaran kerronnan kautta. Silti olisin voinut lukea enemmänkin Saaran äänen välittämänä.

Haikeus, hyvästit, ajan eteneminen ja kipu näytetään lukijalle kuvin: ”Mietin viidakon keskellä seisovaa Sahanpurukotia ja olohuoneen seinää, jossa paneelin alla hymyilee minun kuvani. Siellä se seisoo ja odottaa, yhteen remonttipäivään kaksi vuotta sitten jähmetettynä. Raitapaita ja turkoosit sukkahousut päällä, selkä vasten nokista tapettia ja olohuoneen lautapaneeli peittona. Eikä kukaan ole kertonut, että me olemme lähteneet. Eikä kukaan tiedä, milloin tulemme takaisin.”

Selja Ahava on todella taitava tarinankertoja. Jään odottamaan hänen seuraavia kirjallisia töitään.

Jaa:

Maailma luottaa meihin,
KokoTeatteri, 8.4.–15.5.2015

  

Kiellot eivät estä tunteita ja nykyhetkeä tapahtumasta.

Okko Leon kirjoittama näytelmä Maailma luottaa meihin vie ekokatastrofin jälkeiseen maailmaan 2070-luvulle. Tässä maailmassa sataa lähes aina. Toiseus, muistot ja rakkaus ovat kiellettyjä. Puhua saa ainoastaan konditionaalissa tai futuurissa.

Kaikki eivät kuitenkaan ole omaksuneet Yhteisövaltion puheeseen liittyviä sääntöjä uudelleenkoulutuksesta huolimatta. Yksi tällainen henkilö on Joanna Haartin taitavasti esittämä entinen perheenmurhaaja Riina, joka edelleen puhuu preesensissä.

Milka Ahlroth on Tanja, freelancer-tutkija ja visionääri, joka osasi ennustaa maailman tuhon. Hän on vapautunut uudelleenkoulutuksesta ja tekee Riinasta assistenttinsa tutkiakseen rakkautta salaa.

Riinan tehtävä on kuunnella miehen (Marc Gassot) ja naisen (Minna Puolanto) yöllisiä tapaamisia ja raportoida niistä tutkijalle. Vaikka nämä kieltävät tunteensa, rakkaus elää ja kuplii pinnan alla. Videopätkät näyttävät miehen ja naisen onnelliset kasvot sateenvarjon alla ja toimivat kiellettyjen tunteiden välittäjinä. Ajoittain pariskunta ottaa tanssiaskelia. Ehkä tanssi kuvaa tunteita, jotka etsivät ilmaisumuotoja kieltojen välissä.

Joonas Heikkilä on mainio kalakauppias, joka on seksuaalisten viettiensä orja. Heikkilä esittää myös kertojaa ja sosiaalityöntekijää. Kertoja lausuu henkilöiden tunteita, tekstin parenteeseihin sijoitettuja huomioita. Heikkilän ja Haartin hahmot tuovat näytelmään komiikkaa, jota ilman se saattaisi olla turhan raskas.

Okko Leon hahmottelemassa scifi-tragediassa rakkaus, tunteet ja vietit ovat kiellettyjä juuri siksi, että niitä pidetään syynä maailman tuhoon. Näytelmä kuvaakin juuri sitä, että ihmistä ei voi kontrolliyrityksistä huolimatta saada tukahduttamaan tunteitaan ja halujaan. Ihmiset kohtaavat toisensa määritellyistä rajoista huolimatta. Aina on joku toisinajattelija, joka kyseenalaistaa.

Kiellot eivät estä tunteita ja nykyhetkeä tapahtumasta. Elämä futuurissa on kylmää, nykyhetki tuo lämpöä ja synnyttää muistoja, kiellettyjä tai ei. Riina lausuukin näytelmän loppupuolella tutkijalle: ”Minä haluan muistaa sinut”. Mikä kuvaisikaan paremmin rakkautta kuin halu muistaa toinen? Etenkin maailmassa, jossa se on kiellettyä.

Teksti ja esitysdramaturgia: Okko Leo Ohjaus: Kaisa-Liisa Logrén Tekstin dramaturgit: Pipsa Lonka ja Laura Ruohonen Rooleissa: Milka Ahlroth, Joanna Haartti, Minna Puolanto, Marc Gassot, Joonas Heikkinen Lavastus ja valosuunnittelu: Anna Pöllänen Pukusuunnittelu: Emilia Eriksson ja Kaisa Rasila Äänisuunnittelu: Tuomas Fränti Videot: Cvijeta Miljak Koreografiat: Minna Puolanto

Tuotanto: Työryhmä/ KokoTeatteri

Jaa:

Kuva: Charm Bags

Vapaaehtoistoiminnan varassa pyörivä Girls Rock! Finland järjestää bändileirejä, jonne ovat tervetulleita tytöt, trans- ja muunsukupuoliset. Ensimmäisellä tukikeikalla Helsingin Suvilahdessa esiintyvät Charm Bags, Cats of Transnistria ja Milla Rumi Duo.

Musiikkimaailman ollessa edelleen varsin mieskeskeinen, tekee Girls Rock! Finland (GR!F) tärkeää työtä. Feminismin ja normikriittisyyden hengessä toimivan yhdistyksen tarkoituksena on kannustaa tyttöjä, naisia ja kaikkia, jotka eivät koe kaksinapaista sukupuolijaottelua omakseen, ottamaan tilaa ja käyttämään ääntään.

Vuonna 2012 perustettu yhdistys järjestää bändileirejä, joissa opetellaan soittamaan erilaisia instrumentteja ja tehdään biisejä soitonopettajien ja bändivalmentajien opastamana. Lopuksi omat biisit esitetään yleisölle.

”Tavoitteenamme on kohottaa nuorten itsetuntoa, edistää sukupuolten välistä tasa-arvoa ja antaa nuorille työkaluja puolustaa omia oikeuksiaan. Musiikin tekeminen yhdessä on mielestäni tähän hyvä väline. Pyrimme luomaan turvallisia tiloja, joissa leiriläiset voivat ilmaista itseään vapaasti”, kertoo yhdistyksen alkuajoista asti mukana ollut Jelena Kivinen, joka toimii nykyään GR!F:n rahastonhoitajana.

”Syrjinnän vastustaminen on yksi arvoistamme. Otamme toiminnassamme huomioon osallistujien erityistarpeet ja muunnamme tarvittaessa tiloja esteettömiksi.”

Biisejä laidasta laitaan

Bändileirien osallistujien ikähaarukka on 13–29 vuotta. Osallistujia otetaan mukaan kerrallaan viisitoista.

”Myös aikuisille suunnatut yläikärajattomat leirit ovat suunnitelmissamme”, Kivinen sanoo.

Rock-musiikista ei kuitenkaan yksinomaan ole kyse.

”Leirillä syntyy biisejä laidasta laitaan. Viime kesän bändileirillä tehtiin myös räppiä”, kertoo Laura Haarala, bändileirivastaava ja yhdistyksen nykyinen puheenjohtaja.

”Leiriläiset ja heidän muodostamansa yhtyeet määrittelevät itse musiikkigenren, jonka ympärille he rakentavat biisinsä. Musiikki itsessään on tärkeää, ei yksittäinen musiikkityyli.”

Leireillä käytetty soitinkavalkadi valikoituu osittain vapaaehtoisten soitonopettajien mukaan, mutta muuten vain mielikuvitus on rajana.

”Jos opettajaksi ilmoittautuu henkilö, joka perinteisten bändisoitinten lisäksi osaa soittaa trumpettia, voimme tarjota mahdollisuuden tähän opetukseen leirillä. Jos joku leiriläinen haluaa säveltää tietokoneella biisinsä, sekin on aivan ok”, Haarala lisää.

Omia soittimia ei tarvitse tuoda, vaan GR!F tarjoaa instrumentit käyttöön leirin ajaksi.

Bänditreenien ja soitintyöpajojen lisäksi leireillä järjestetään myös tekniikkatyöpajoja, mahdollisuuksien mukaan.

”Esimerkiksi viime leirillä opastettiin perusasioita miksaukseen liittyen”, kertoo Haarala.

Verkostoitumisen tärkeys

GR!F järjestää bändileirien lisäksi myös muuta toimintaa, esimerkiksi pätsityöpajoja, keikkoja sekä instrumenttien kokeilukertoja erilaisissa nuorisotapahtumissa. Ensi syksynä on vuorossa Girls Rock Camp Alliance -katto-organisaation Euroopan konferenssi.

”Järjestämme sen yhteistyössä suomenruotsalaisen sisarorganisaatiomme Rock Donnan kanssa Vaasassa”, Haarala valottaa. ”Konferenssi on tarkoitettu leiriorganisaatioiden aktiiveille. Tapahtumassa järjestetään erilaisia työpajoja ja keskustelutilaisuuksia leiritoimintaan liittyen ja tietenkin verkostoidutaan!”

Verkostoituminen onkin tärkeää vapaaehtoistoimintaan perustuvalle yhdistykselle. Suurin osa rahoituksesta tulee Nuorisoasiainkeskuksen tukena.

”Haemme apurahoja ja avustuksia, jotta voisimme maksaa edes leirien keittiöhenkilökunnalle jonkinlaisen korvauksen, mutta vielä yhdistyksen varallisuus ei anna periksi maksaa minkäänlaisia palkkioita toimintaan osallistuville”, toteaa Haarala.

Seuraava bändileiri järjestetään 1.–5. kesäkuuta Arabian nuorisotalolla Helsingissä.

”Leirin järjestämisessä tarvitaan runsaasti eri alojen osaajia, eikä musiikkitausta ole vapaaehtoisille välttämätön. Laulun- ja soitonopettajien lisäksi haussa on myös aina esitystekniikan, media- ja kulttuurialan osaajia sekä keittiöhenkilökuntaa”, Haarala vinkkaa.

Musiikinohjaajiksi yhdistys ottaa naisia ja sukupuolivähemmistöjen edustajia, mutta miehetkin voivat toimia apuna esimerkiksi roudaamisessa, kuljettajina ja keittiössä.

”Myös transmiehet ja -pojat ovat tervetulleita leireillemme leiriläisiksi ja musiikinohjaajiksi”, tarkentaa Kivinen. ”Keikoille, leffailtoihin ja muuhun avoimeen toimintaan ovat tervetulleita aivan kaikki.”

GR!F- klubi Oranssi ry:n tiloissa Helsingin Suvilahdessa 14.3.2015
Tapahtuma Facebookissa
Esiintymässä Milla Rumi, Cats of Transnistria ja Charm Bags

Jaa:

Ian McEwan: Lapsen oikeus
Suom. Juhani Lindholm
Otava 2015
222 s.

  

Mikä on lapsen oikeus?

Ian McEwan on yksi menestyneimmistä tämän hetken brittikirjailijoista, jonka uusinta käännöstä odotan aina malttamattomana. Minulle hän edustaa nykyrealismin kärkeä, niin kristallinkirkasta ja voimakasta hänen proosansa on. McEwanin teokset ovat hallittuja ja taidolla punottuja kokonaisuuksia, joissa päähenkilöt joutuvat usein tavalla tai toisella poikkeavien elämäntapahtumien äärelle.

Lapsen oikeus -romaanissa Lontoon High Courtin perheoikeuden parissa työskentelevä 59-vuotias juristi Fiona Maye ajautuu pitkässä avioliitossaan haastavaan tilanteeseen, kun hänen kumppaninsa Jack avautuu halustaan aloittaa suhde Fionaa paljon nuoremman naisen kanssa.

Pakkaa sekoittaa entisestään oikeusjuttu, joka vie Fionan leukemiaa sairastavan Jehovan todistajan sairasvuoteen äärelle. Kyseessä on pian täysi-ikäinen Adam, jonka perhe kieltäytyy elintärkeästä verensiirrosta uskontoonsa vedoten. Myös poika itse seisoo päätöksen takana järkkymättömänä ja ehdottomana.

Fionan täytyy päättää pojan elämästä nopeasti, sillä sairaala hakee oikeudelta lupaa toimia potilaansa toiveita vastaan. Kumpi on merkityksellisempää: oikeus uskoon vai oikeus elämään? Missä määrin poika on vanhempiensa ja yhteisönsä uskomusten ohjailtavissa? Ovatko hänen valmiutensa ymmärtää päätöksensä seuraukset riittävät?

McEwan on perehtynyt aiheeseensa kiitettävällä tarkkuudella. Lapsen oikeus on nykykirjallisuutta parhaimmillaan. Yhteiskunnallinen kerronta sekä romaanin moraaliset pohdinnat ovat seikkaperäisiä ja täsmällisiä. Samalla McEwan kuvaa sielukkaasti ja tarkkanäköisesti Fionan persoonaa ja sisäistä elämää.

Kirjan käännös on myös moitteeton ja taidokas, siitä kiitos mestarilliselle Juhani Lindholmille, joka on kääntänyt McEwanin tuotantoa Ikuinen rakkaus -romaanista (1998) lähtien.

Kirjasta mieleeni jäivät erityisesti Adamin hahmo sekä Adamin ja Fionan kohtaamiset. Rakastan Adamin kaltaisia fiktiivisiä hahmoja, joissa on ulottuvuutta ja särmää, ärsyttävyyteenkin asti. Adamin sairaalakohtauksissa on sellaista voimaa, että hänen ihonsa läpi tihkuvat lääkkeet voi lähes haistaa, polttavan katseensa tuntea, äänensä kuulla. Adam melkein repii itsensä eloon kirjan sivuilta, niin todentuntuisesti McEwan on hänet kuvannut. Herääkin kysymys, voiko tämä poika oikeasti kuolla?

Jaa:

(Svart, Airiston Punk-Levyt ja Blast Of Silence)
Julkaisu 1.9.

  

Saatan olla väärä ihminen arvostelemaan tämän levyn, mutta juuri oikea kehumaan sitä.

M.O.T.O.:n ainoa pysyvä jäsen, neworleanslainen Paul Caporino soitti viime vuonna Suomessa useamman keikan. Silloin huusin I Hate My Fucking Job –kipaleen sanoja muiden mukana kello yksi yöllä, vaikka seuraavana päivänä piti tehdä töitä ja vaikka en erityisemmin vihaa työtäni. Huusin mukana silloinkin, kun Caporino päätti vetää biisin toiseen kertaan.

Elämäni soundtrackille on jostain syystä viimeisen vuoden aikana kuulunut myös kappale Countdown to Menopause. Olen myös naureskellut M.O.T.O.:n biisien sanoituksille (It’s So Big It’s Fluorescent) ja rakastunut niiden melodioihin (Breaking Up Is the Hardest Thing). Olen siis valmiiksi M.O.T.O.:n vankka kannattaja.

Fanitussuhde ei tietenkään tee jääviksi arvioimaan artistin uusinta levyä No Sleep ‘Til Turku. Muutamat tuttavuussuhteet ehkä tekevät. Mutta en malta olla siitä kirjoittamattakaan.

Kuten levyn nimikin jo vihjaa, se on äänitetty Turussa, jossa Caporino vietti viime vuonna useita viikkoja. Apuna ovat olleet rumpali Niila Kunnari (God Given Ass, Pää kii!), joka nakutti myös M.O.T.O.:n Suomen-keikoilla, kitaristi Mikko Luukko (Sweatmaster) sekä laulaja Kerttu Vauras (Khatarina, Kovaa rasvaa).

Caporino tunnetaan tuotteliaana biisintekijänä. Miehen kymmenennelle studiolevyllekin on kertynyt 18 kipaletta, joista useimmista jää välitön muistijälki, oli kyse sitten avausbiisi I’ve Never Had a Glass Lie to Men countrypopista, Waw’n punkrykäisystä tai M.O.T.O.:n aiemminkin levyttämistä Upramp Your Lovesta ja Big Emotional Lifesta. Jälkimmäisestä Caporino vetää herkän version duettona Kerttu Vauraksen kanssa.

Myös Don’t Be in No Rush, I Don’t Have a Life ja Who’s This We kuuluvat kipaleisiin, joiden kertsiin voi yhtyä jo toisella kuulemiskerralla. Ja hitto, niin käy myös taputuksilla maustetun Why You Gotta Do The Things You Gotta Do… -kipaleen kohdalla. Ja joka kuuntelemisella lista korvaan tarttuneista biiseistä pitenee.

Caveman-popiksi musiikkiaan osuvasti luonnehtineen Caporinon lahjoihin kuuluukin iskevien kertosäkeiden kirjoittaminen. No Sleep ‘Til Turku ei eroa siinä aiempien julkaisujen vahvasta laadusta. Sama pätee soundeihin. Masteroinnista ja miksauksesta vastaakin Garret Hammond, jonka kädenjälki kuuluu myös julkaisuilla Kill MOTO ja Raw Power.

Jos siis pidät M.O.T.O.:sta, pidät myös tästä albumista. Se ei tarjoile yllätyksiä – ei niitä ikäviäkään – vaan suoraviivaista perussoittoa, vetäviä melodioita sekä sanoituksia, joissa ollaan sekä sydän karrella että pilke silmäkulmassa.

Levy ei yllä vielä bändin parhaiden joukkoon. Vika saattaa tosin olla vain siinä, ettei uusimmalla ole vielä yhtä montaa kuuntelukertaa alla. Se on kuitenkin tasapainoinen kokonaisuus, joka biisimäärästä huolimatta pysyttelee mukavassa mitassa. Kappaleista vain pari ylittääkin kolmen minuutin rajan, loput jäävät sen alle. Tässä ollaan popkipaleiden ideaalimitoissa.

Levyn julkaisijoina on kolme turkulaista levy-yhtiötä, joista Svart Records ja Blast of Silence Records ovat julkaisseet M.O.T.O.:a aiemminkin (jälkimmäinen on saanut nimensäkin M.O.T.O.:n biisistä). Kolmantena julkaisina on Airiston Punk-levyt.

Koko levy on kuunneltavissa Suen sivuilta.

Jaa:

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY 2015
251 s.

  

Miten maailmasta voisi tulla parempi paikka?

Joka viides vuosi. Sillä tahdilla Elina Hirvoselta on ilmestynyt uusi romaani. Esikoinen Että hän muistaisi saman pongahti Finlandia-ehdokkaaksi vuonna 2005; toinen teos Kauimpana kuolemasta voitti Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2010. Ja nyt vuonna 2015 Hirvonen räjäyttää potin Kun aika loppuu -romaanillaan.

On perhe, jonka jokainen jäsen haluaa tehdä jotain hyvää. On äiti Laura, joka luennoi opiskelijoille ja poliitikoille ilmastonmuutoksesta. On isä Eerik, joka suunnittelee runnelluille alueille uutta elämää. On tytär Aava, joka hoitaa sodan kolhimia ihmisiä Somaliassa. Ja on poika Aslak, joka päätyy Lasipalatsin katolle pienoiskiväärin kanssa.

”Ihmisiä on enemmän kuin koskaan, vaikka olemme tienneet kauan, että meitä on liikaa. Olemme loinen, joka runnoo alleen kaikkien muiden lajien elintilan. Homo consumericus, ihminen, jonka ainoa päämäärä elämässä on kuluttaa ja ottaa itsestään kuvia kuluttamassa, on kasvanut hirviöksi. Hirviö on pakko tuhota.”

Näin lausuu Aslak – epävarma, kiusattu, yksinäinen poika – ja alkaa ampua.

Hirvonen viivähtää pienen hetken Aslakin liipaisimen eteen osuneiden ihmisten elämässä; antaa heille muutamalla lauseella persoonallisuuden, historian. Mutta tällä kertaa keskiössä eivät ole ampumisen uhrit vaan ampuja ja hänen perheensä. Asetelmasta tulee mieleen Lionel Shriverin Orange-palkittu romaani Poikani Kevin.

Miltä tuntuu äidistä, joka huomaa, että hänen pojallaan ei ole lainkaan ystäviä? Miltä tuntuu isästä, jonka poika lukkiutuu huoneeseensa moneksi päiväksi? Miltä tuntuu siskosta, jonka veljelle kaikki nauravat? Miltä tuntuu perheestä, joka joutuu koko ajan pelkäämään, että vielä jonain päivänä jotain kamalaa tapahtuu? Ja miltä tuntuu siitä pojasta, joka on kömpelö sosiaalisissa tilanteissa, jolla ei ole ikinä ollut tyttöystävää ja joka löytää ainoat keskustelukumppaninsa netistä, valeprofiilien takaa?

Kenen syytä kaikki lopulta on?

Hirvonen kirjoittaa älykkäästi, mutta ei vaikeasti. Hän on tunteikas, mutta ei imelä. Hän ottaa kantaa, mutta ei saarnaa. Hirvonen rakentaa henkilöhahmonsa taitavasti, tekee heistä inhimillisiä ja rakastettavia. Pienessä tilassa hän onnistuu sanomaan lähes kaiken tarpeellisen ihmisyydestä. Siitä, miten ihminen kaipaa toisen lähelle ja silti pois. Siitä, miten kaikkein läheisimmätkin ihmiset voivat vieraantua toisistaan, salakavalasti mutta vääjäämättä. Jokainen kirjan henkilöistä ikävöi jotakin tai jonnekin: on halu lähteä, halu jäädä, halu pysyä poissa. Tavallinen arki on sekä kauhistus että täydellinen lohtu.

Kun aika loppuu sijoittuu lähitulevaisuuteemme, noin vuoteen 2030. Monet sen elementit ovat kuitenkin näkyvissä jo tässä ajassa: maailman väkiluku on jatkanut kasvuaan, malaria on levinnyt eteläiseen Eurooppaan, elintasoerot ovat jyrkentyneet entisestään, talvista on tullut lumettomia. Hirvosen romaania voi lukea hätähuutona maailman tilan puolesta. Miksi poliitikot yhä suhtautuvat ilmastonmuutokseen huvittuneesti tai välinpitämättömästi? Miksi mahdollisuudet vaikuttaa tuntuvat niin pieniltä? Voiko yksi ihminen tehdä yhtään mitään?

Nuoria ja innokkaita opiskelijoitaan katsoessaan perheen äiti Laura on kuitenkin yhä toiveikas: ”Ihmiskunnan voima voi yllättää paitsi tuhoamisessa ja itsekkyydessä myös viisaudessa, kohtuudessa ja uuden luomisessa.”

Yksi tämän vuoden parhaista kotimaisista romaaneista. Ihan varmasti.

Jaa:

Erikoissairaanhoitaja ja avustustyöntekijä Tarja Tuovinen on nähnyt ja kokenut paljon. Vesipulaa Sudanissa, puussa roikkuvia irtileikattuja ihmisen raajoja Afganistanissa, jatkuvia levottomuuksia Jerusalemissa, korruptiota ja ihmisten itsekkyyttä kaikkialla.

Ensimmäiselle ulkomaan työkomennukselleen Tarja Tuovinen lähti vuonna 1989. Sen jälkeen hän on työskennellyt lukuisilla sota- ja kriisialueilla, viimeksi vuonna 2010.

”Etenkin nuorempana olin idealisti. Halusin aidosti auttaa, ja koska en voinut auttaa rahallisesti, tarjosin ammattitaitoani.”

Mutta auttamiseen liittyi toki myös egoismia.

”Kentällä olo antoi minulle suuren tyydytyksen tunteen.”

”Tapasin mahtavia ihmisiä, opin valtavasti eri kulttuureista. Uskon, että juuri siksi lähdin avustustyöhön kerta kerran jälkeen: halusin nähdä yhä uusia maanosia, maita ja kyliä. Suomalaisen sairaanhoitajan arki ei houkutellut samalla tavalla.”

Enää Tuovinen ei kuitenkaan aio lähteä.

”Avustustyön luonne on muuttunut liikaa. En halua olla mukana toiminnassa, jossa hädästä ja säälistä tehdään bisnestä.”

”Avustustyö on myös militarisoitunut, mitä en hyväksy lainkaan. Esimerkiksi Afganistanissa, jossa NATO pyörittää kenttäsairaaloita, ihmiset eivät enää hahmota, kuka on avustustyöntekijä ja kuka sotilas.”

Kurkistus kiiltokuvan toiselle puolelle

Tuovisen päiväkirjamerkinnöistä koostuva kirja Hikeä, kyyneleitä ja sideharsoa – naisena kriisipesäkkeissä (Like 2013) kuljettaa lukijan Palestiinan ja Sudanin kautta Afganistaniin ja Sri Lankaan. Vuosilukuja tai avustusjärjestöjen nimiä ei mainita, sillä Tuovinen ei halua osoittaa sormella mitään tiettyä hanketta.

”Kaikki järjestöt painivat hyvin samantyyppisten ongelmien kanssa. Halusin kertoa kaunistelematta avustustyön arjesta. Kartoin tietoisesti sitä kiiltokuvaa, minkä järjestöt yleensä pyrkivät työstään esittämään.”

Tuovinen kirjoittaa avoimesti auki turhautumisensa, toivottomuutensa, yksinäisyytensä. Hän kertoo, millaista on, kun sairaalan leikkausosastolta puuttuvat niin instrumentit, lääkkeet kuin osaavat työntekijätkin. Hän kuvaa, kuinka vaikeaa on säilyttää toivo, kun sairaalaan tuodaan pahasti palaneita tai myrkkyä nielleitä naisia ja tyttöjä, jotka eivät uskalla kertoa mitä heille on tapahtunut.

Aina työyhteisön sosiaaliset suhteetkaan eivät toimi.

”Monissa avustuskohteissa vallitsee ulkonaliikkumiskielto, joten sosiaalinen elämä on varsin rajoittunutta. Voit kuvitella, miten haastavaa on joutua jakamaan niin työ- kuin vapaa-aikakin samojen ihmisten kanssa, vaikka henkilökemiat eivät välttämättä kolahda lainkaan yksiin.”

Yksin olo saattoikin usein tuntua vähemmän yksinäiseltä kuin seurassa olo.

”Avustustyöhön tullaan varsin monenlaisin motiivein, ei suinkaan puhtaasta auttamishalusta. Moni reissaa rahan perässä, sillä jotkut järjestöt maksavat työstä varsin avokätisesti.” 

”Minua harmittaa, että avustus- ja kehitysyhteistyö joutuu huonoon valoon siksi, että osa työntekijöistä on paikalla vääristä syistä. He eivät kunnioita paikallisten työtä, tapoja ja kulttuuria.”

Vieraassa maassa ja kansainvälisessä tiimissä työskentely on varmasti opettavaista ja antoisaa, mutta Tuovinen kuvaa kirjassaan myös tilanteita, joissa erilaiset työ- ja toimintatavat törmäävät rytinällä toisiinsa. Todellisen kärsivällisyyden koulun hän kävi läpi Sudanissa, jossa asiat tuntuivat tapahtuvan suomalaisen näkökulmasta aivan liian hitaasti.

Odottamista lentokentillä, odottamista toimistoissa, odottamista sairaaloissa. Kun potilas tulee tai tuodaan sairaalamme vastaanottoon, ensin odotetaan. Kuoleeko hän vai pitäisikö tehdä jotain? Jos potilas vielä seuraavana päivänä on elossa, aloitetaan hoidot.

”Olen saattanut loukata ihmisiä tiedostamattani, koska en ole tuntenut kyllin hyvin heidän kulttuuriaan. Ollessani töissä Saudi-Arabiassa vinkkasin sormella yhdelle filippiiniläiselle työntekijälle, että tulisi luokseni. Hän loukkaantui syvästi, sillä hänen mielestään kutsuin häntä kuin koiraa.”

Vaikka joissakin maissa työ on saattanut tuntua erityisen raskaalta, Tuovinen korostaa viihtyneensä jokaisessa pestissä.

”Paikalliset ihmiset ovat olleet mahtavia kaikkialla.”

”Muutaman vuoden kuluttua projektimme saavutuksista ei ole mitään jäljellä”

Kehitysyhteistyöhankkeita kritisoidaan usein jatkuvuuden puutteesta. Avustajataho antaa rahat ja polkaisee hankkeen käyntiin, mutta rahojen loppuessa ja ihmisten lähtiessä kaikki työ valuu tyhjiin. Uuden koulun toiminta tyrehtyy, koska paikallinen hallitus ei maksa opettajille palkkaa. Uusi sairaala ei pyöri, koska lääkevarastot ammottavat tyhjillään ja osaava henkilökunta on pakannut kassinsa jo aikoja sitten.

Jatkuvuuden puute on tuttua myös Tuoviselle.

”On todella turhauttavaa, jos jo hanketta aloittaessa tietää työn ja rahojen menevän lopulta Kankkulan kaivoon. Esimerkiksi Sudanissa, jossa maan hallitus ei lähtenyt tukemaan rakentamaamme sairaalaa, sairaalan toiminta loppuu heti hankerahoituksen päättyessä.”

Hanketyö tuntuukin välillä melko absurdilta.

”Olen törmännyt moniin täysin turhiin projekteihin – sellaisiin, joita paikalliset ihmiset eivät tarvitse tai edes haluaisi. Joskus tuntuu siltä, että he sanovat vain kohteliaisuuttaan ‘kyllä’ rikkaiden avustajamaiden hankeideoille.”

Kun kysyn Tuoviselta, mitä mieltä hän on – kaiken näkemänsä jälkeen – kehitysavusta ja sen tarpeellisuudesta, linjalta kuuluu syvä huokaus.

”Olen miettinyt asiaa paljon, mutta en ole päässyt puusta pitkälle. Kysymys on äärettömän vaikea; teki niin tai näin, lopputulos on aina jotenkin väärin.”

”Jos rahaa annetaan suoraan köyhien maiden hallituksille budjettitukena, pelkona on, että valtaosa rahasta valuu johonkin täysin muuhun kuin mihin se oli tarkoitettu. Korruptio on iso ongelma. Jos taas rikkaista maista lähdetään paikan päälle hanketyöhön, keskiöön nousevat valtakysymykset. Valta on aina sillä, jolla on rahat. En usko, että tämä on lainkaan hyvä tapa auttaa.”

Henkilökunnan tuominen avustajamaista on monella tavalla kyseenalaista, tyhmääkin.

”Apua pitäisi kierrättää entistä enemmän paikallisten järjestöjen kautta. Niillä on ylivoimaisesti paras tieto siitä, mitä seudulla oikeasti tarvitaan ja miten siellä toimitaan.”

Tuovinen nostaa esiin myös ajatuksen kehitysavun passivoivasta vaikutuksesta. Hän pohtii, alkaisivatko maat itse parantaa tilannettaan entistä aktiivisemmin, jos ulkopuolelta tuleva apu yksinkertaisesti loppuisi. Samasta asiasta on puhunut kärkkäästi muun muassa sambialainen ekonomisti Dambisa Moyo.

”On varsin ymmärrettävää, että oma yrittäminen hiipuu, jos ihmiset oppivat saamaan monet asiat valmiina. Näin käy usein esimerkiksi pakolaisleireillä”, Tuovinen sanoo.

Samaan hengenvetoon hän kuitenkin muistuttaa, että avun lopettaminen ajaisi monet maat vaikeaan kriisiin. 

Elämän lankakerä kasvaa kokemus kokemukselta

Ulkomaan työkomennuksilla Tuovinen sai usein kuulla olevansa kovin hiljainen ja ujo.

”Enkä todellakaan ole edes sieltä hiljaisimmasta päästä suomalaisia”, Tuovinen naurahtaa.

Hän neuvoo avustustyöstä haaveilevia nuoria uskomaan itseensä, vaikka arvostelevia kommentteja tulisikin.

”On totta, että me suomalaiset emme yleensä ole niin päällekäyviä kuin esimerkiksi monet amerikkalaiset, mutta minun mielestäni se on pikemminkin hyve kuin negatiivinen ominaisuus. Olemalla oma itseni olen saanut lukuisia ystäviä paikallisista ihmisistä.”

Tuovinen kirjoittaa kirjassaan paljon naiseudesta. Hän siteeraa feminismin klassikoita ja tuskailee naisille asetettuja kapeita rooliodotuksia.

Äiti, perheen hoivaaja, kotirouva – ah, siinä se ihanne, joka naiset saadaan omaksumaan. Jos et sovi tähän rooliin ja muottiin, olet säälittävä, vihattava, toivoton tapaus. Olen avioeroni jälkeisen elämäni ajan saanut tuntea ja kokea tämän syrjinnän ja kohtelun. Minua on moitittu itsekkääksi, syyllistetty ja tuomittu.

”Minulta on kysytty lukemattomia kertoja, miksi en osaa asettua Suomeen. On ihmetelty, mitä minä oikein näiltä matkoiltani haen. Myös äitiyteni on kyseenalaistettu.”

Tuovinen kulkee kuitenkin omaa polkuaan.

”Olen aina tehnyt niitä asioita, jotka olen itse kokenut tärkeiksi.”

Kirjassaan hän esittää hurmaavan vertauksen elämästä lankakeränä: On ihmisiä, jotka kerivät keräänsä vähä vähältä suuremmaksi. He keräävät rohkeasti erilaisia kokemuksia, tarttuvat haasteisiin ja tapaavat uusia ihmisiä. Lopulta he lähtevät pois tyytyväisinä, ilman katkeruutta. Ja on ihmisiä, jotka kerivät kerää nurinpäin, supistavat sitä kerros kerrokselta. He varovat ottamasta riskejä, välttelevät uusia asioita, koteloituvat. Vanhuksina he ovat katkeria valittajia. 

On selvää, kumpaan tyyppiin Tuovinen itse kuuluu.

”Juuri nyt yritän selvittää, miten voisin kirjoittaa entistä enemmän. Olen työstänyt romaania, joka sijoittuu niin ikään avustustyökentälle. Romaanissa pystyn kertomaan vielä vähän rajumpia juttuja, koska voin sanoa sen olevan fiktiota”, Tuovinen sanoo.

Kuvat: Like, Rauhanpuolustajat

Jaa: