Kategoria: Elämäntapa

Louisianan takametsien junttiarmeijasta amerikkalaisen perheenisän romahdukseen ja skotlantilaisen pikkukaupungin kulttimenoihin. Maximum Halloween kartoittaa jälleen tuhdin satsin pelkoja ja fantasioita. 

The Wicker Man: The Final Cut
(Britannia 1973/2013)
O: Robin Hardy
N: Edward Woodward, Christopher Lee, Britt Ekland

  

Wicker Manista eli Uhrijuhlasta on ollut kautta vuosien liikkeellä niin monen mittaista printtiä, että tiedä nyt sitten miten ”lopullinen” tämä Harvardin elokuva-arkistosta löytyneen, aiemmin Roger Cormanille kuuluneen kopion pohjalta restauroitu Final Cut on. Ainakin se kuuluu olevan ohjaaja Robin Hardyn suosikkiversio. Hämmentävää kyllä, se on lyhempi kuin moni aiemmin julkaistu versio, ja sisältää vähemmän ainakin poliisikonstaapeli Howien (Edward Woodward) valmistautumista matkaansa Summerislen saarelle.

Joka tapauksessa Hardyn mestariteos hipoo täydellisyyttä näinkin, ja jos Night Visionsin arvostelukappaleeseen on luottaminen, restauroitu elokuva hehkuu pakanallista luontomystiikkaa oivasti korostavissa väreissä. Howie matkustaa siis Summerislen luonnonakauniille saarelle saatuaan kirjeitse vihjeen 12-vuotiaan tytön katoamisesta. Perillä kukaan ei mukamas tiedä tytöstä mitään, mutta syvästi kristityn Howien kauhistukseksi saaren väki on omistautunut jonkinlaiselle versiolle muinaiskelttiläisestä pakanauskosta. Erikoiset seremoniat, peniksen muotoon veistetyt pensaat, orgiamainen juhliminen ja runsas alastomuus saavat toki saarta johtavan, salamyhkäisen Lordi Summerislen (Christopher Lee) täyden hyväksynnän.

Wicker Man rakentaa jännitteensä minkä tahansa aikakauden kauhuun rinnastettuna ihastuttavan hienovaraisesti. Vaikka tyylilaji on toisaalta ajoittain lähellä viistoa komediaa, Summerislen outouksia ja Howien tyrmistystä ei paisutella pilalle. Tissinvilahdukset tulevat tietynlaisena shokkina (ainakin Howie-paralle), ja tuovat sikäli etäisesti mieleen Hammer-studion teokset, mutta hammermaisen julkean makaaberiuden sijaan Wicker Man herkuttelee hieman pienieleisemmillä luonto-erotiikka-rinnastuksilla.
Manu Haapalainen

La 7.11. klo 19.20 Maxim 1

The Other Side
(Ranska–Italia 2015)
O: Roberto Minervini

  

Miesporukka hekottelee naisen ollessa polvillaan muna suussa ja Barack Obama -naamari kasvoilla. Tässä kohtaa tekee mieli tarkistaa, onko kyse tosiaan dokumentista. Ovatko nämä automaattiaseiden kanssa pitkin metsiä kirmaavat isänmaan – tässä tapauksessa Yhdysvaltain – ystävät sittenkin fiktiota?

Eivät ole, eivät. He ovat Louisianan takametsien sankareita, oman ”veljesjoukkionsa” keränneitä punaniskoja, jotka vastustavat valtion kontrollia ja pelkäävät YK:n ottavan vallan. Niinpä he valmistautuvat yhteenottoon ja viettävät siinä sivussa laatuaikaa keskenään.

Italialainen Roberto Minervini on ennenkin sukeltanut americanan kieroon marginaaliin. Tällä kertaa hänen oppaanaan toimii Mark, amfetamiinia kokkaava pikku rikollinen, joka tekee satunnaishommia huumeiden myymisen ohella ja joka käyttää omaa tuotettaan asuinkumppaninsa Lisan kanssa. Vähähampainen mies näytetään piikittämässä raskaana olevaa stripparia ja sekstaamassa Lisan kanssa.

Kuvaus on suorasukaista mutta siinä on jotain kaunista. Siitäkin huolimatta, että itse sisältö asettaa katsojan tukevasti epämukavuusalueelle. Dokumentin intiimi luonne pakottaa ajattelemaan dokumentaristin ja kohteidensa välistä luottamusta ja vastuuta.

Elokuva jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä seurataan Markia ja hänen elämänpiiriään ja toisessa asesankareita. Ne inhimilliset piirteet ja lämpö, jotka Markin tarinaan ujuttautuivat, ovat jälkimmäisestä osasta poissa. Dokumentaristin katse muuttuu hivenen tirkistelevämmäksi.
Kaisu Tervonen

To 5.11. klo 21.45 Kinopalatsi 9
La 7.11. klo 13.15 Maxim 2

Emelie
(USA 2015)
O: Michael Thelin
N: Sarah Bolger, Chris Beetem, Susan Pourfar

  

Pahat lapsenvahdit ovat olleet kirjojen ja elokuvien peruskauraa jo vuoden 1952 Don’t Bother to Knock -elokuvasta alkaen. Siinä Marilyn Monroe yhdessä ensimmäisistä rooleistaan esittää nuorta naista, joka haaveilee nappaavansa vahtimansa lapsen isän.

Emeliessä lapsenvahti hamuaa itselleen jotain muuta. Elokuva pitää katsojansa mukavasti pihdeissä aina loppuvaiheille siihen saakka, kun tarkoitus ja sen takana olevat motiivit alkavat selvitä – ja juuri silloin elokuva muuttuukin epäuskottavaksi. Tämä syö Emelien tehoja kohtuuttomasti, mutta päällimmäisenä onneksi jäävät mieleen alkupuolen ahdistavat kohtaukset.

Ohjaaja Michael Thelin on aiemmin tehnyt musavideoita ja keikkataltiointeja muun muassa Paramorelle ja Panic! At the Discolle, mutta osoittaa esikoisdraamassaan hallitsevansa jäntevän jännityksen kehittelyn. Myös lapsinäyttelijöiden ohjaaminen on paikoitellen erittäin hyvää, paikoitellen kuitenkin myös epäjohdonmukaista.
Juri Nummelin

Ke 4.11. klo 22.00 Maxim 2
La 7.11. klo 23.25 Maxim 2

I Am a Knife With Legs
(USA 2014)
O: Bennett Jones
N: Bennett Jones, Will Crest

  

Mitä mä just katsoin? Jotain, jossa kansainvälinen poptähti odottaa kuolemaa fatwan seurauksena ja jossa analysoidaan eclair-leivoksen sisältöä, harjoitetaan Harrison Ford -imitaatiota ja kohdataan söpö Ilmestyskirjan ratsastaja.

Tee-se-itse-auteur Bennett Jonesin elokuva on täyttä dadaa. Siinä on kuitenkin löyhä juoni – jos palkkatappajan odottelua voi juoneksi kutsua. Poptähti Bené (Jones) pysyttelee piilossa losangelesilaisessa asunnossa yhdessä dj:nsä ja parhaan ystävänsä Beefyn (Will Crest) kanssa. He puhuvat Benén kuolleesta tyttöystävästä tai valkoisten kalsareiden melkein-likaantumisesta. Välillä Bené tarttuu kitaraan ja laulaa hetken biisin, johon Beefy lisää kompin.

Jälkikäsittelyryhmä – elokuva on tehty minimaalisella budjetilla, joten jälkikäsittelyryhmä tarkoittanee muutamaa tyyppiä läppärin äärellä – manipuloi kuvaan erilaisia efektejä. Välillä kertomus saa kuvituksekseen piirustuksia.

Alle puolentoista tunnin mittainen musiikkikomedia hämmentää muttei tylsistytä. Se on kuin surrealistinen happoversio Flight of the Conchordsista. Tähtiskaala on tällä kertaa tavallistakin epäpätevämpi työkalu mittaamaan elokuvan ansioita.

Vatsalihasreiän paitoihinsa leikannut Bené ja eclairia sureva Beefy ovat parivaljakko, jonka (yllätyksekseen) toivoisi tapaavansa uudelleenkin valkokankaalla.
Kaisu Tervonen

Ke 4.11. klo 18.00 Maxim 2
Pe 6.11. klo 20.00 Maxim 2

What We Become
(Sorgenfri, Tanska 2015)
O: Bo Mikkelsen
N: Benjamin Engell, Troels Lyby, Mille Dinesen

  

Sorgenfrin pikkukaupunki jossain Tanskassa on mukava idylli, mutta sen puhtoisen pinnan alla kuohuu. Kaupungin nimeä kantava, mutta kansainvälisesti nimellä What We Become levitettävä elokuva on esikoisohjaajansa Bo Mikkelsenin vahva näyttö, joka on saanut vaikutteita niin George A. Romeron Craziesista kuin Lucio Fulcin zombielokuvistakin.

What We Become käy aika nopeasti kiinni eläviin kuolleisiin, ensimmäiset uhrit saadaan jo muutamia minuutteja elokuvan alun jälkeen. Zombeja ovat myös perheenjäsenet, jotka elävät kuin toiset eivät olisi läsnä lainkaan. Perheen äiti tosin pitää pienestä tyttärestään hellittämättä kiinni, mutta samalla se merkitsee lapselle valehtelemista. Elokuvan hyytävä prologi jo tekee tämän selväksi. Valehtelijoita ovat lopulta myös armeija ja yhteiskunta.

Elokuvan perhekeskeisyys tuo mieleen myös Walking Deadin. Vertailua ei yksinkertaisesti voi välttää. Tanskalainen muunnelma on huolellisesti tehty, mutta ei kovin omaperäinen. Walking Deadia elokuva muistuttaa tavassa, miten hyvätkin aikeet ja teot lopulta aiheuttavat aina suuremman tragedian. Tunnetummasta sarjasta elokuva kuitenkin eroaa siinä, että tässä kukaan ei todellakaan löydä sisäistä sankariaan. Lopetus on harvinaisen lohduton, hiukan kuin Hitchcockin Linnuissa aikoinaan.
Juri Nummelin

To 5.11. klo 20.00
La 7.11. klo 17.15

Bite
(Kanada 2015) O: Chad Archibald

N: Elma Begovic, Annette Wozniak, Jordan Gray

  

Ei ole mitenkään uusi asia, että naisen kroppaa pidetään elokuvissa arvaamattomana, häilyvänä ja muuntuvana. Kauhuelokuvissa kroppakauhu viedään usein äärimmilleen. Rosemaryn Babyn ja David Cronenbergin jalanjälkiä kulkee myös Chad Archibald, joka rakentaa pienen budjetin kauhunsa yhden hyönteisenpureman ympärille.

Casey (Elma Begovic) lähtee ystäviensä kanssa trooppiseen paratiisiin polttarilomalle. Tarkoitus on juhlia viimeisen kerran kunnolla ennen kuin kotikaupungissa odottava sulho, konservatiivinen mammanpoika, saattaa alttarille. Syrjäisellä laguunilla Casey kuitenkin tuntee piston lonkassaan, minkä jälkiseuraamukset osoittautuvat melkoisen inhottaviksi ja myös brutaaleiksi.

Lomamatkaan mahtuu toinenkin, inhimillisempi tragedia, joka paljastetaan katsojalle vähitellen. Asteittaisen paljastuksen lomassa hiukset lähtevät, limaa erittyy ja kroppa alkaa elää omaa elämäänsä. Kropan luhistumisen ja muuttumisen voikin nähdä symbolisena seurauksena inhimillisestä tragediasta.

Niin kiinnostavaa kuin yliluonnollisen ja hyvin todellisen kauhun limittyminen paperilla olisikin, valkokankaalla kokonaisuus ei toimi. Casey nuhjaa pienessä asunnossaan itkeskellen kylpyammeessa ja käyden läpi transformaatiota, joka alkaa tuntua pitkäveteiseltä hommalta. Kauhu nojaa enemmän tehosteisiin kuin psykologisiin seikkoihin. Ratkaisun mielekkyyttä voi pohtia, kun tehosteraha ei ole yltänyt kummoisiin efekteihin.
Kaisu Tervonen

Su 8.11. klo 5.15 Maxim 1

Knock Knock
(USA 2015)
O: Eli Roth
N: Keanu Reeves, Lorenza Izzo, Ana de Armas, Aaron Burns

  

Eli Roth pelaa ovelasti molempiin pusseihin. Hän sivuaa kauhuelokuvallaan valkoisen heteromiehen fantasioita ja pelkoja tavalla, joka tuo mieleen Vaarallisen suhteen, mutta kanavoi myös Spring Breakersista tuttua, brutaalia ja riemukasta naisenergiaa.

Evan Webber (Keanu Reeves) on taiteilijavaimonsa ja kahden lapsensa kanssa Hollywoodin takana asuva arkkitehti. On isänpäivä. Puoliso lupaa seksiä ja lapset tuovat kakkua. Perheen aamu näyttäytyy sokerisena – muutenkin kuin kakun takia – mutta Evanin vihjataan kaipaavan eroottista huomiota. Vaimon kanssa kaipuu ei täyty, sillä tämä lähtee lasten kanssa viikonlopuksi reissuun.

Samana yönä Evan saa kuitenkin kaipaamaansa huomiota. Kaksi nuorta naista koputtaa kodin oveen. Vettä sataa kaatamalla, t-paitojen kastunut kangas paljastaa rintaliivit ja housujen niukka kangas sääret. Genesis (Lorenza Izzo) ja Bel (Ana de Armas) imartelevat Evania, joka toimii kunnollisen perheenisän tavoin – aina siihen saakka, kunnes alkaa käyttäytyä kuin seksinnälkäinen orgiaveteraani.

Kaksinaamaisuudesta rangaistaan. Genesis ja Bel eivät lähdekään tyytyväisinä kotiin vaan vaarantavat Evanin koko elämän. Taitavasti rakennetun elokuvan katsojissa on varmasti niitä, jotka symppaavat perheenisää, mutta myös niitä, jotka hymyilevät vinosti hänen ahdingolleen.

Kumpaan tahansa huutosakkiin kuulukaan, elokuva tarjoaa pätevää viihdettä. Etenkin elokuvan loppu pitää huolen, ettei Knock Knock ajaudu osaksi tympeän totista muka-eroottista trillerimössöä. Rothin moralismikauhu päättyy kumeaan some-nauruun.
Kaisu Tervonen

Ke 4.11. klo 17.45 Maxim 1
Elokuvateattereissa 6.11. alkaen

Feed the Devil
(Kanada–Britannia 2014)
O: Max Perrier
N: Jared Cohn, Ardis Barrow, Victoria Curtain

  

Feed the Devil on kuin Winter’s Bonen henkilöt olisivat joutuneet kauhuelokuvaan: joku tai jokin jahtaa huumelastia syrjäisistä erämaista etsiviä white trash -narkkareita.

Idea on mahtava, mutta tarina ja toteutus eivät kanna. Henkilöt käyttäytyvät typerästi ja älyttömästi, ja kerronta töksähtelee pahan kerran. Intiaanien legendoista saadaan irti peruskamaa, jossa rajaseutua hallitsee kannibalistinen poppamies. Ennen vanhaan tällaista olisi reilusti sanottu rasistiseksi.

Ohjaaja Max Perrier hakee paikoitellen absurdiakin sävyä tapahtumista, jotka eivät saa selitystä eivätkä jatkoa, mutta ne voi huoletta panna myös huolimattomuuden piikkiin. Maisemat ovat paikoitellen komeat, mutta itse tarinasta ei jää paljon mitään käteen.
Juri Nummelin

Pe 6.11. klo 17.55 Kinopalatsi 9

Jaa:

Uusi kirjallisuusfestivaali Helsinki Lit panostaa kaupallisuuden sijasta sisältöihin, kun Savoy-teatteri täyttyy intiimeistä kirjallisuuskeskusteluista. Kansainvälisinä vetonauloina nähdään muun muassa Peter Høeg, Mihail Šiškin ja Lena Andersson. Sylvi teki ennakkokatsauksen neljään festarikirjaan.

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James
Suom. Sari Karhulahti
Gummerus 2015
333 s.

  

Kanadalais-brittiläisen Emma Hooperin esikoisromaani Etta ja Otto ja Russell ja James sijoittuu Kanadan preerialle. Tuon seudun luonto on kuin yksi henkilöhahmoista – niin vahvasti hiekka, pöly, pellot, heinät ja kuivat pensaat elävät tarinassa mukana.

Kirjan nimi paljastaa muut päähenkilöt. On 82-vuotias Etta, joka päättää eräänä aamuna lähteä vaeltamaan meren ääreen. On Etan aviomies Otto, joka löytää Etan jättämän lapun keittiön pöydältä ja joutuu opettelemaan elämään yksin:

Olen lähtenyt. En ole koskaan nähnyt merta, joten menen sen rantaan. Älä ole huolissasi, jätin auton sinulle. Voin kävellä. Yritän muistaa tulla takaisin.

On Oton lapsuudenystävä Russell, joka on aina rakastanut Ettaa ja unohtanut siinä sivussa elää omaa elämäänsä. Ja on James, puhuva kojootti, joka pitää Etalle seuraa tämän vaeltaessa merta kohti.

Hooperin kirja on ihana. Se on hyväntuulinen ja hyväsydäminen, sen lukeminen tuntuu samalta kuin kääriytyisi lämpöiseen, pehmoiseen vilttiin. Hooper kirjoittaa taitavasti pitkästä avioliitosta; valtavasta rakkaudesta ja huolenpidosta, mutta toisaalta myös kaipuusta olla yksin, kokea uusia asioita, tavoitella omia unelmia. Kirja tasapainoilee realismin ja maagisen välimaastossa, se tarjoilee nokkelasti vaihtoehtoisia juonipolkuja, se on kaikessa hempeydessään myös hieman anarkistinen. Yksi kirjan tärkeimmistä sanomista on se, että ikinä ei ole liian myöhäistä. Ei edes silloin, kun olet 82-vuotias ja muistisi pätkii niin pahoin, että joudut tarkistamaan vähän väliä oman nimesi taskuusi tungetusta lapusta.

Emma Hooper on paitsi kirjailija, myös akateemikko ja muusikko. Etta ja Otto ja Russell ja James -teoksessa onkin upea rytmitys, sen dialogi on terävää ja tiukka kappalejako paukuttaa eteenpäin kuin juna, jolla Otto tulee sodasta takaisin kotikyläänsä. Kirjan lopussa luvut ovat lyhyitä, vain pieniä tilannekuvia. Läpi kirjan mukana on kirjeitä, joita Etta ja Otto raapustavat toisilleen – ensin nuorina sodan aikana, sitten vanhoina Etan lähtiessä retkelleen.

Emma Hooper esiintyy Helsinki Lit -festivaaleilla lauantaina 23.5. klo 16.15. Hän keskustelee Maija Vilkkumaan kanssa, ja Hooper on luvannut myös musisoida esiintymisensä yhteydessä.

Maija-Kaisa Myllymäki

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha
Suom. Heli Naski
Atena 2014
283 s.

  

Nadifa Mohamed piirtää synnyinmaansa Somalian muotokuvaa romaanissaan Kadotettujen hedelmätarha, joka sijoittuu Hargeisan kaupunkiin, vuoteen 1987. Taustalla liikkuu sisällissodan kasvava varjo. Historiallisesta romaanista ei kuitenkaan ole kyse, eikä tyypillisestä sodan ja kurjuuden kuvauksesta, vaan afrikkalaisista naiskohtaloista. Sodan läsnäolo on taustakohinaa, joka sanelee romaanin kolmen eri-ikäisen naisen kohtalon, määrittämättä sitä kuitenkaan kokonaan.

Kawsar on muistojensa keskellä elävä leski, joka on kokenut, elänyt ja nähnyt paljon. Kawsar on nähnyt Somalian elinkaaren, edustaen mennyttä. Kawsar on ollut onnellinen ja saanut paljon ennen kuin häneltä viedään kaikki. Nykyhetken kipu ja kaaos eivät kerro koko totuutta.

Filsan, nuori naissotilas, ilmentää nykyhetkeä. Filsan palvelee diktatuuria ja hallitsee väkivallalla ja pelolla, olematta itse kuitenkaan täysin vapaa sorrosta.

Deqo, koditon orpolapsi, murtautuu ihmisten hylättyihin koteihin, nukkuu heidän sängyissään ja syö heidän ruokaansa kuin Kultakutri konsanaan. Deqon itsepäinen voima selviytyä ja halu saada perhe edustaa uskoa tulevaisuuteen. Brutaalin todellisuuden keskellä Deqo pitää kiinni haaveistaan ja toiveistaan.

Heli Naskin suomennos tavoittaa Mohamedin taipuisan kielen vivahteet ja omintakeiset kielikuvat herkästi. Loppukädessä Mohamed palautuu teoksessaan sentimentaalisuuden uhallakin ajatukseen sitkeästi versovasta toivosta, joka löytyy ihmisten silmistä, ojentuvaan käteen tarttuvasta kädestä – halusta jatkaa eteenpäin. Hedelmäpuut kasvavat.

Nadifa Mohamad keskustelee Helsinki Litissä niin ikään somalialaistaustaisen kirjailijan Nura Farahin kanssa lauantaina 23.5. klo 15.00. He puhuvat kotimaastaan, identiteetistä ja kirjoittamisesta.

Heta-Maria Pyhäjärvi

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta
Suom. Sanna Manninen
Siltala 2015
332 s.

  

Lena Anderssonin viime vuonna ilmestynyt romaani Omavaltaista menettelyä esitteli lukijoille älykkään mutta rakkaudessa aivan toivottoman Ester Nilssonin. Ilmeisesti yksi kirja riutuvaa, epätoivoista ihmissuhdepeliä ei riittänyt, sillä uunituoreessa Vailla henkilökohtaista vastuuta -teoksessaan Andersson lyö jälleen märkää rättiä Ester-ressukan kasvoille. Kirjat ovat hyvin samanlaisia, ainoastaan Esterin rakkauden kohde on vaihtunut.

Nyt Esterin elämä pyörii näyttelijä Olof Stenin ympärillä – miehen, joka on naimisissa, mutta joka tuntuu kovin mielellään viettävän aikaa myös Esterin kanssa. Romaanin nimi viittaa Olofin raivostuttavaan ajatusmaailmaan: hän ei itse ole vastuussa mistään, hänelle vain tapahtuu asioita, Ester on se, joka houkuttelee hänet pahoille teille, hän ei oikeastaan ole edes osallinen koko suhteessa. Heti naimisen jälkeen Olof saattaa korostaa Esterille, ettei heillä itse asiassa edes ole mitään suhdetta.

Koko kuvio on jo aiemmasta kirjasta tuttua loputonta kissa ja hiiri -leikkiä. Ester haluaa uskoa, että Olof jättää vielä vaimonsa. Ester tulkitsee Olofin jokaista pientä liikettä ja lausahdusta, etsii todisteita siitä, että Olof on ihan näillä näppäimillä hakemassa avioeroa. Sillä miksi hän pettäisi, jos yhä rakastaisi vaimoaan?

Voi Ester, Ester. Sinun hyväuskoisuutesi on hurmaavaa ja ärsyttävää. Olofille tärkeintä on itse peli, jännitys. Hän kiinnostuu Esteristä aina silloin, kun Ester alkaa luovuttaa. Olof ei koskaan sovi mitään tarkasti, hän antaa Esterin odottaa, hän nauttii vallasta ja ihailusta.

Andersson on taitava ja tarkkanäköinen ihmismielen kuvaaja, ja Vailla henkilökohtaista vastuuta on näpsäkkä paketti. Mitään uutta se ei silti enää sano. Esterin kipuilukaan ei tunnu enää ihan niin aidolta ja koskettavalta kuin Omavaltaista menettelyä -kirjassa.

Lena Andersson keskustelee Jörn Donnerin kanssa Helsinki Lit -festivaaleilla lauantaina 23.5. klo 11.00. Keskustelun pääteemoina ovat rakkaus ja Ruotsi.

Maija-Kaisa Myllymäki

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika
Suom. Maija Kauhanen
Otava 2015
348 s.

  

August-palkittu ruotsalaiskirjailija Carl-Johan Vallgren alkoi kirjoittaa dekkaria hieman sattumalta, kokeillakseen jotain uutta – jännityskirjallisuuden luvatussa maassa moinen tulee mieleen varmasti monelle. Varjopojan varsin onnistunut alkukohtaus pohjautuu kirjailijan omaan elämään. Pieni poika on isänsä ja pikkuveljensä kanssa metroasemalla. Isä ahtautuu hissiin rattaiden kanssa, mutta poika haluaa mennä portaita. Paikalle tulee tuntematon nainen, joka tarjoutuu kulkemaan portaat pojan kanssa, katsomaan tämän perään. Pienen empimisen jälkeen isä suostuu. Se on viimeinen kerta, jolloin hän näkee poikansa.

Vallgrenille itselleen kävi näin – sillä erotuksella, että hän ei suostunut tuntemattoman naisen ehdotukseen vaan käski poikansa hissiin. Tapahtuma jäi kuitenkin pyörimään kirjailijan päähän: mitä olisi voinut tapahtua?

Näköjään monenmoista. Perhedraamaa, juonittelua, voodoota, salaisuuksia, huumehörhöjä, veroparatiiseja, salasuhteita, tietomurtoja, puolustusvoimia, arveluttavia huumauskokeita. Ja ruumiita, paljon ruumiita. Vallgren kieputtaa tarinaa sujuvasti eteenpäin, mutta lukijalla on olo kuin supermarketissa: Liikaa kaikkea! En osaa päättää, mihin tarttua! Ei ole totta, vielä tällainenkin juttu!

Ehkä uskottavuus onkin ihan yliarvostettua. Tai ehkä ei.

Lukijan, joka ei jaksa laukata yhä uusien juonikuvioiden perässä, Varjopoika jättää kylmäksi. Alkukohtauksen lisäksi parasta kirjassa on omintakeinen dekkaripäähenkilö Danny Katz, joka on paitsi äärimmäisen älykäs, myös narkkari. Lähes suloista on se Vallgrenin kuvaama vahva ystävyys, joka vallitsee Katzin ja hänen kahden vanhan huumekaverinsa Jorman ja Evan välillä.

Varjopoika on ollut jättimenestys maailmalla. Jatkoa on tietysti luvassa.

Vallgren kertoo Varjopoika-kirjastaan Helsinki Lit -festareilla perjantaina 22.5. klo 19.45.

Maija-Kaisa Myllymäki

Jaa:

Taina Kinnunen: Vahvat yksin, heikot sylityksin. Otteita suomalaisesta kosketuskulttuurista.
Kirjapaja 2013
236 s.

  

Kosketuksen merkityksestä.

”Jokainen tarvitsee kosketusta”, todetaan kulttuuriantropologi Taina Kinnusen Vahvat yksin, heikot sylityksin -teoksen takakannessa. Kutsuisin kirjaa merkkipaaluksi suomalaisessa tietokirjallisuudessa: Kinnunen nostaa kosketuksen, sen erilaiset muodot ja sen puuttumisen tieteelliseen keskusteluun.

Kinnunen kirjoittaa alkusanoissaan, miten osa hänen kollegoistaan oli suhtautunut skeptisesti ajatukseen kirjasta, joka käsittelisi suomalaista kosketuskulttuuria. Suomalainen ei stereotyyppisesti ajatellen kosketa, ja kosketuksen pelolla ja kaihtamisella on monia tuhoisia seurauksia, kuten Kinnunen osoittaa laajaan teoreettiseen ja haastatteluista koostuvaan pakettiin vedoten. Hän sivuaa niin ranskalaisen feministifilosofin Luce Irigarayn pohdintoja sukupuolittuneesta, eletystä kehosta, kirjailija Merete Mazzarellan avioliittopohdintoja, antropologi Margaret Meadin seksielämää koskevia tutkimuksia kuin  Harry Harlowin sadistisia apinakokeita ja osoittaa, miten nämä kaikki liittyvät yhteen tutkittaessa kosketuksen merkityksellisyyttä.

Kinnunen keräsi kirjaansa varten suuren joukon haastatteluja eri-ikäisiltä suomalaisilta, jotka muistelivat Kinnuselle omaa kosketushistoriaansa. Kirja kuvaa kosketuksen merkitystä lapsuudesta alkaen tutkiessaan vauvan ja vanhempien välistä vuorovaikutussuhdetta. Kinnunen ei missään vaiheessa sorru vanhempien saati äitien syyllistämiseen. Hän asettuu siis vallitsevan uusliberalistisen trendin ulkopuolelle, jossa äidin on samanaikaisesti tehtävä ura ja hoidettava lasta.

Lapsuudesta Kinnunen etenee tutkimaan parisuhteita ja niissä vallitsevia kosketusnormeja. Erityisen mielenkiintoisena koin 23-vuotiaan Nellin kertomuksen biseksuaalisesta parisuhteesta. Myös Nellin poikaystävä on biseksuaali, ja molemmat kokevat perinteiset miehen ja naisen roolit itsessään sekä parisuhteessa ahdistaviksi ja rajoittaviksi. Heidän suhteessaan kumpikaan ei käytä kosketusta tai sen epäämistä vallan välineenä.

Kirja on täynnä surullisia tarinoita satuttavista ja väkivaltaisista kosketuksista, ja siksi Nellin kertomus on lohduttavaa luettavaa. On kuitenkin harmillista, että Kinnunen ei ole saanut teokseensa kertomuksia kosketuksen merkityksestä butch-femme-parisuhteessa. Vahvat yksin, heikot sylityksin ei silti missään olosuhteissa sorru heteronormatiivisuuteen. Tämä erottaa kirjan Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta -tapaisista populaarikirjoista, joissa kosketuksesta kyllä puhutaan, mutta kovin seksistisellä otteella. Kinnusen teos ei edusta myöskään 1990-luvun alun suosittua hoivaetiikkaa (ethics of care), joka viljeli niin ikään sankoin joukoin sukupuolistereotypioita.

Puhuessaan kosketuksesta Kinnunen puhuu myös sen puutteesta: vanhempia ei päästetä kirjassa helpolla haastateltujen kertoessa kammottavista lapsuusmuistoista ja väkivallasta. Vanhempien rooli lapsen ja hänestä kasvavan aikuisen kehitykselle on monin tavoin merkityksellinen, mutta kulttuuristakin vaihtelua esiintyy. Perheväkivallan lisäksi Kinnunen käsittelee teoksessaan kouluissa tapahtuvaa väkivaltaa. Soisin monen tarttuvan tähän kirjaan; etenkin kasvatusalalle kirjalla on paljon annettavaa.

Jaa:

Kuvat: Anna Kolehmainen

Jos olet Kööpenhaminassa ja on aikaa vain yhteen, ota kuitenkin useampi. 

Mikkellerin panimon baarin oveen on teipattu käyttäytymisohjeet englanniksi: ”älä tupakoi sisällä, älä rähise kadulla” yms. Meitä alkaa jo valmiiksi vähän hävettää, vaikka muistutamme enemmänkin söpöjä, innokkaita japskiturreja ottaessamme noin sataa kuvaa itsestämme baarin edessä. Ja hyppiessämme tasajalkaa innostuksesta nähdessämme oluthanarivin. Mikkelleriin ollaan oltu tulossa jo pitkä aika.

Ohjeet eivät ole mikään ihme – yli puolet baarin asiakkaista ovat kesäisin ulkomaalaisia. Suurin osa ruotsalaisia, ja kaikkihan me tiedämme, miten NE käyttäytyvät kun pääsevät ulkomaille. Niin ruotsalaisia kuin muitakin turisteja vetävät Mikkelleriin upeat oluet, mutta ennen kaikkea se nerokkaan seikkailumielinen ja avarakatseinen ote, joka Mikkellerillä oluen panemiseen on.

Baari sinänsä on täydellinen paikka. Hanasta löytyy 20 vaihtuvaa olutta, joista kymmenen on Mikkellerin omia, ja pullotuotteita valikoimassa on periaatteessa yli 300. Joten tovin täällä jaksaa maistella. Tunnelmaa ei suinkaan huononna se, että olemme Kööpenhaminassa ja baari on täynnä niitä kuuluisia, komeita tanskalaisia miehiä – ja palvelu tiskin takanakin on yhtä kaunista kuin asiantuntevaakin. Mutta illat eivät mene ainoastaan hihittelyksi. Sylvin asiantuntijaraati Anna K., Hanna K, ja Paula O. (joka lähinnä osallistui kirjoittamalla ja humaltumalla) arvioivat ja suosittelevat illan aikana kolme Mikkellerin olutta – rakkaudella, intohimolla ja peräänantamattomalla humalahifistelyllä.

Sylvin olutraadin valinnat:

Belgium Tripel / Mikkeller

9 %

Vahvuudestaan huolimatta perinteisen belgetyyppisessä oluessa ei maistu alkoholi. Tuoksu on kevyen hedelmäinen ja hiivainen. Hapot ovat ihastuttavat, shampanjamaiset. Maku on hienostunut, salmiakkinen – fiilis on kuin joisi vähän parempaa olutta. Belgium Tripel saa olon tuntumaan prinsessaiselta, eli kannattaa pistää päälle paremmat vaatteet ennen kuin korkkaa. Suosittelemme tätä ehdottomasti jaettavaksi vahvuutensa takia, paitsi tietysti jos toiveissa on kumppanin hellälle mielelle saattaminen.

Ratebeer -pisteet: 85

Crooked Moon Tattoo Douple IPA / Mikkeller

9 %

Tuoksu on mielenkiintoinen ja ihana. Se ei kokonaisuudessaan ole kovin vahva, mutta sitäkin ipaisen lupaavampi. Maku on pihkainen, katajainen, havuinen. Alku- keski ja jälkimaku ovat hyvin erilaisia, mutta pysyvät tasapainossa. Maun elinkaari on viehättävä ja vahva, erityisesti jälkimaku viipyilee pitkään – tekee mieli imeskellä kieli kuivaksi. Raati joisi tätä ihanaa IPAa saunanpuhtaana kesäöisen järven rannalla.

Ratebeer -pisteet: 95

19 hops / Mikkeller

6,8 %

Tämä designolut on raadin ehdoton suosikki ja demokratian riemuvoitto. Mikkeller äänestytti single hop -sarjansa 19 olutta suosituimmuusjärjestykseen ja teki niistä oluiden oluen käyttäen humaloita suhteessa niiden suosioon. Syntyi taivas. Tuoksu on minimaalinen IPAksi, aavistus hunajaa ja sitruunaa. Maku taas on yhtä humalan ilotulitusta, yleistunnelma on kevyt, mutta humalat pyörivät maun taustalla kuin kaukaiset kaiut. Tämä olut lunastaa täysin upeat lupaukset. Se on raikas, ei lainkaan kitkerä, ja viehättävän hennot humalan maut viipyilevät suussa. Olut kuin moninkertainen orgasmi – myös erinomainen seksin korvike. Raati hurraa!!!

Ratebeer -pisteet: 98

Jaa:

Decca
25.4.2012

  

Popimpi Rufus ei ole huonompi Rufus.

Kanadalais-yhdysvaltalainen muusikko Rufus Wainwright löi seitsemännellä studioalbumillaan hynttyyt yhteen tämän hetken kuumimman tuottajan Mark Ronsonin kanssa. Muun muassa Adelen, Amy Winehousen ja Duran Duranin levyjä tuottaneen Ronsonin vaikutus kuuluu Wainwrightin Out Of The Game -albumilla entistä vahvempana pop-biittinä.

Wainwright ei ole kuitenkaan unohtanut juuriaan tai leimallista tyyliään – läsnä ovat edelleen rennot folkvivahteet ja tunteelliset oopperaosiot. Sanoitukset ovat Wainwrightille tyypillistä arjen, ihmissuhteiden ja (kärsivän) rakkauden kuvauksia. Myös viittaukset politiikkaan, yhteiskuntaan ja kulttuuriin ovat tuttua Rufusta.

Levyn nimeksikin nostettu aloitusraita Out Of The Game on kuin pehmeä laskeutuminen johonkin järisyttävään. Samoin kuin kakkoskappale Jericho, Out Of The Game kumartaa osittain 1970-luvun diskomelodioiden sekä juurevan folkin suuntaan.

Kosketin- ja puhallinsoittimet tulevat vahvasti esiin kolmosraita Rashidassa, kun taas neloskappale Barbaran ytimen muodostavat vinkeät kitarasoundit ja letkeän popmaiset bassot. Levyn vähän liiankin lempeä meno vaihtuu ketterien siltakappaleiden, Welcome To The Ballin ja oopperamaisen Montaukin kautta vaikuttavampaan ja intiimimpään suuntaan.

Bitter Tears on jo ehtaa Wainwrightia, syntikkapainotteista poperaa, eli poppia ja oopperaa, kun taas häpeämättömän sentimentaalinen ja nostalginen Respectable Dive antaa hyvän kuvan Wainwrightin ilmiömäisestä sanoituksen ja sovituksen yhdistämisestä. Perfect Man puolestaan esittelee taitavan laulajan äänen eri ulottuvuuksia.

Levyn ehdoton kohokohta on herkällä kitaraintrolla alkava, huikean kaunis balladi Sometimes You Need. Kappaleesta kannattaa etsiä Wainwrightin live-esityksiä, joita on jo kertynyt monta kappaletta esimerkiksi YouTubeen.

(Jos ei jaksa etsiä, voi katsoa vaikka tästä. -toim.huom)

Wainwrightin elämänkumppanille Jörg Weisbrodtille omistettu Song Of You ja laulajan vuonna 2010 kuolleelle äidille Kate McGarriglelle kirjoitettu Candles päättävät levyn vähäeleisen tyylikkäästi. Candlesissa vaihtuvaa tunnelmaa tarjoavat irlantilaiset säkkipillit.

Out Of The Game on yhdistelmä ranskalaista chanson- ja amerikkalaista evergreen-perinnettä, joihin Wainwrightin vivahteikas tenoriääni sopii täydellisesti. Melodinen fiilistelylevy on passelia kesäillan musiikkia haikeamielisille. Ainoa hieman vaivaava seikka on melodiakulkujen liiallinen yltäkylläisyys, joka ei sinällään ole kuitenkaan negatiivinen asia.
Aiemmin niin pakahduttavan melodramaattinen Wainwright lienee seestynyt yksityiselämänsä onnellisten tapahtumien – sielunkumppanin löytymisen ja esikoislapsen syntymisen – jälkeen. Surullisista teemoista huolimatta levy on yleistunnelmaltaan valoisa.

Kuuntele Out Of The Game Spotifysta:

Jaa:

Haruki Murakami : Värittömän miehen vaellusvuodet
Tammi 2014
Suom. Raisa Porrasmaa
330 s.

  

Murakamin romaanit ovat kuin akvarellimaalauksia. Ja hänen uusimmassaan maalataan kuvaa myös Suomesta.

Muistan aloittaneeni kirjoittamani Haruki Murakamin 1Q84-arvostelun toteamalla, että rakastan Murakamia. Toistan sen jälleen, rakastan Murakamia.

Jotain niin elävää ja maagista Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet -romaanissa on, että saatoin hetkittäin tuntea sen sivujen lähes värisevän sitä pidellessäni. Murakamin kieli on jälleen hyvin elinvoimaista, samalla arkista ja runollista.

Muistelen Murakamin joskus maininneen, ettei hän koskaan suunnittele tarinan juonta valmiiksi vaan antaa sen syntyä kirjoittaessaan. Usein häntä lukiessani mieleeni nouseekin kuva syntymäisillään olevasta akvarellimaalauksesta, jossa värit ja sävyt sekoittuvat soljuen toisiinsa yhä uusia vivahteita luoden. Uskon, että juuri tässä on osasyy Murakamin romaanien lumoukseen. Tuntuu kuin sanat ja romaanien maailma olisivat vain syntyneet, niin vaivatonta, soljuvaa ja samalla väkevää kerronta on.

Värittömän miehen vaellusvuodet on Murakamin romaaneista ensimmäinen, joka on käännetty suoraan japanin kielestä. Raisa Porrasmaa on tehnyt käännöksen suhteen taidokasta ja tarkkaa työtä. Romaanin kansi on myös hyvin kaunis ja vangitsee hienosti tarinan haikean ja toiveikkaan tunnelman.

Romaanin päähenkilönä kohtaamme Tsukuru Tazakin, joka kokee olevansa väritön, tavallinen, ehkä jossain määrin merkityksetönkin ihminen. Tsukurun menneisyyttä varjostaa hänet hämilleen ja vaille vastauksia jättänyt tragedia: hänen läheisimmät ystävänsä ovat hylänneet hänet ilman syytä. Menetyksensä myötä Tsukuru on sulkeutunut itseensä kunnes tapaa naisen, Saran, joka näkee hänen sydämeensä. Saran vilpittömyys ja välittömyys rohkaisevat myös Tsukurua selvittämään, mitä hänen menneisyydessään oikeastaan tapahtui.

En paljasta enempää Tsukurun entisten ystävien kohtaloista tai Tsukurun löytämistä vastauksista, mutta kerron sen, että eräs ystävistä on muuttanut asumaan Hämeenlinnaan! Tsukuru matkustaa siis myös Suomeen ja tarkkailee ihmisiä muun muassa Helsingin Rautatieasemalla. Murakami kuvaileekin kauniisti maamme luontoa Tsukurun vieraillessa suomalaisen miehen kanssa avioituneen Erin kesämökillä.

Murakami käsittelee suuria teemoja: ihmisen yksinäisyyttä, erillisyyttä, rakkauden ja hyväksynnän kaipuuta, elämän mielivaltaisuutta ja sattumanvaraisuutta. Hänen tapansa tarkastella ihmistä on kuitenkin hyvin inhimillinen ja lempeän kunnioittava, hän kulkee romaanihenkilöidensä rinnalla, huumoriakaan unohtamatta. Tsukurun tarinassa on lämpöä ja viisautta joka jää mieleen pitkäksi aikaa.

Värittömän miehen vaellusvuodet kertoo viisaasti ja tarkkanäköisesti siitä, kuinka tarvitsemme toisen ihmisen todellista kohtaamista kasvaaksemme itseksemme – vaikka se olisi haastavaa ja kivuliastakin. On tärkeää uskaltaa, tuntea syvästi ja avata sisintään.

Murakami kuvailee vivahteikkaasti, herkästi ja hetkittäin myös hyvin raadollisesti, kuinka Tsukuru kohtaa menneisyytensä uusilla tasoilla entisten ystäviensä kautta. Ennen kaikkea hän kuitenkin tarinan edetessä kohtaa itsensä ja oman rohkeutensa, omat värinsä.

Jaa:

Kuvat: Alejandro Lorenzo

Emma Hooper ravistelee esikoisromaanissaan ikä- ja sukupuolirooleja. Tärkeintä on seikkailla ja unelmoida. Ja kävellä.

Kanadalainen esikoiskirjailija, muusikko ja akateemikko Emma Hooper hurmasi Helsinki Lit -festivaalin yleisön esittämällä hellyttävän laulun ankylosauruksesta ukulelen säestyksellä. Samana iltana hän voitti Lavaklubilla Literary Death Matchin, jossa kirjailijat kisasivat paitsi parhaista teksteistä, myös taidosta esiintyä ja heittäytyä.

Festivaaliviikonlopun jälkeen Hooper istuu edessäni pirteänä ja hyväntuulisena. Oletan energisyyden johtuvan kävelemisestä: Hooperin uutuusromaanissa Etta ja Otto ja Russell ja James 82-vuotias Etta lähtee 3 200 kilometrin vaellukselle nähdäkseen meren – ensimmäistä kertaa elämässään. Myös kirjailija itse kertoo rakastavansa kävelemistä.

”Käveleminen on vapauttavaa: omat jalkani vievät perille, enkä ole riippuvainen mistään tai kenestäkään. Se on myös meditatiivista, sillä valitessani kävelyn valitsen hitaan siirtymisen ja itseni kanssa olemisen. Kävellessä voin rauhassa pyöritellä ajatuksiani, saada uusia ideoita ja näkökulmia.”

”Jos minulla suinkin on aikaa, kävelen aina mieluummin kuin hyppään mihinkään kulkuvälineeseen. Olen kävellyt paljon täällä Helsingissäkin, ja se on ollut ihanaa!”

Etta lähtee pitkälle vaellukselle meren takia. Minkä vuoksi Hooper itse voisi kävellä yli 3 000 kilometriä?

”Ehkä ihan vain kävelyn vuoksi! Toki elämässäni on ihmisiä, joiden vuoksi voisin kävellä noin pitkälle, mutta luulen, että kävelisin, jos joku sanoisi, että kävelepäs.”

Vanhenemisen ihanuudesta

Hooperin kirjan päähenkilöt ovat kaikki kahdeksankymmenen ikävuoden kieppeillä.

”Valtaosa kaunokirjallisuudesta kertoo nuorista tai keski-ikäisistä ihmisistä. Ikäihmiset ovat marginaalissa. Minusta se on aivan älytöntä! Eivät seikkailut, tavoitteet tai haaveet lopu siihen, kun ihminen täyttää 40 vuotta.”

Miten vuonna 1980 syntynyt Hooper suhtautuu itse vanhenemiseen?

”En pidä siitä, että tarvitsen nykyään paljon enemmän unta kuin 18-vuotiaana”, Hooper sanoo ja alkaa haikailla aikoja, jolloin pystyi valvomaan läpi yön.

”Mutta monella tapaa vanheneminen on myös hienoa. Olen nyt paljon parempi ihminen kuin vaikkapa viisi tai kymmenen vuotta sitten: tiedän asioista enemmän, olen viisaampi ja kokeneempi. On jännittävää miettiä, miten fiksu olenkaan 50-vuotiaana!”

Emma Hooper opettaa musiikkia Englannissa Bathin yliopistossa. Lisääntyvästä elämänkokemuksesta on hyötyä myös opettajan työssä.

”Nautin siitä, että voin jakaa tietojani ja kokemuksiani nuoremmille, auttaa heitä kulkemaan samalla tiellä, jonka minä olen kulkenut jo aiemmin.”

Hooper toivoo, että voisi olla kahdeksankymppisenä monella tavalla Etan kaltainen – muistivaikeudet pois lukien.

”Toivon, että olen tuon ikäisenä yhä fyysisesti aktiivinen. Että minulla olisi hyvä suhde omaan vartalooni, että voisin tehdä pitkiä kävelylenkkejä ja juosta vielä jopa maratonin! Toivon myös, että uskaltaisin yhä seikkailla ja unelmoida; että en eläisi täysin menneisyydessä.”

Elämänmittaisia ihmissuhteita, optimismia ja maagisuutta

Etta ja Otto ja Russell ja James -romaanissa Hooper kuvaa taidokkaasti liki elämänmittaista avioliittoa – valtavaa rakkautta ja huolenpitoa, mutta toisaalta myös halua olla yksin ja ehkä jopa hetkittäistä tarvetta päästää kokonaan irti. Elämänmittaiset ihmissuhteet ovat Hooperin mielestä kiehtova, ihmeellinen ja myös hullu asia.

”On hieno ajatus, että voimme valita puolisomme ja rakentaa yhdessä jotain, mikä toimii, vaikka me muutumme ihmisinä koko ajan.”

”Tärkeintä on olla hyvä tiimi. Silloin suhde voi olla todella kaunis, vaikka ei toki välttämättä helppo. Elämässä on hirveästi nopeita, vaihtuvia asioita, ja siksi on hienoa, jos vierellä on ihminen, joka on tuntenut minut vuosikymmeniä.”

Hooper on kertonut, että hän halusi kirjoittaa kirjan, joka olisi optimistinen ja sisältäisi paljon iloa. Moni lukija on kuitenkin tirauttanut kyyneleen eläytyessään kirjan tapahtumiin. Epäonnistuiko Hooper siis tavoitteessaan?

”Tiedän, että kirja on tosiaan itkettänyt ihmisiä. Mutta luulen, että se on ollut hyvää itkua. Jotta kirja olisi elämänmakuinen, siinä täytyy olla ilon lisäksi myös surua ja draamaa. Ehkä tärkeintä minulle oli näyttää, että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä. En halunnut leikkiä ihmismielen pimeillä tai kieroutuneilla puolilla – toiset kirjat tekevät sen kyllä.”

Optimismin lisäksi Hooperin kirja tarjoilee myös maagisia elementtejä. Selvin esimerkki tästä lienee puhuva kojootti James, joka pitää Etalle seuraa pitkällä vaelluksella.

”Romaanissa kirjailija voi luoda kokonaisen uuden maailman. Jos hän haluaa kirjoittaa tarinaansa puhuvan kojootin, hän voi tehdä niin. Se on upeaa! Meillä on paljon loistavaa realistista kirjallisuutta, mutta minä en halunnut pidätellä itseäni enkä sulkea ovia vain sen takia, että jotain asiaa ei ole olemassa tässä meidän todellisuudessamme.”

Feministi, joka kehottaa tavoittelemaan unelmiaan

”Olen feministitaistelija!”, Hooper huudahtaa, kun kysyn kuvailisiko hän kirjaansa feministiseksi.

”Kaikki mitä teen, liittyy jollain tavalla siihen. Etta ja Otto ja Russell ja James ei ole kuitenkaan mikään manifesti, vaan tarkkailen ja haastan sukupuolirooleja siinä hyvin hienovaraisesti. Kun olin aloittelemassa kirjaa, Etan ja Oton roolit olivat toisinpäin: kirjoitin Oton lähtemään kotoa pois. Sitten kyseenalaistin sen, ihmettelin miksi edes oletin, että lähtijä olisi Otto. Kirjasta tuli paljon parempi ja kiinnostavampi, kun kiepautin roolit nurin. Kirjassa nainen on aktiivinen toimija ja mies jää kotiin. Feministinen viesti on selvä, muttei päälle liimattu.”

Hooper kertoo tekevänsä kaikille töilleen elokuvamaailmasta tutun Bechdelin testin.

”Eli varmistan, että tekstissäni on vähintään kaksi nimettyä naishahmoa, että naiset puhuvat toisilleen ja että puheenaiheena ei ole vain mies. Pyrin aina siihen, että kirjoitan kiinnostavista, monitahoisista naisista, jotka tekevät asioita.”

Hooperin romaanin yksi tärkeimmistä teemoista liittyy unelmiin ja niiden tavoittelemiseen. Ikimuistoisessa kohtauksessa Etta patistaa Russellia – pitkäaikaista ihailijaansa – lähtemään viimein kohti unelmiaan: Mene Russell, mene tekemään sitä mitä haluat missä haluat. Mene yksin ja lähde heti, koska haluat ja saat ja pystyt. Olisit pystynyt aina, jos olisit halunnut tarpeeksi kovasti.

Voimmeko saavuttaa unelmamme, kunhan vain tahdomme tarpeeksi kovasti?

”Ainakin voimme yrittää. Meidän pitäisi aina yrittää. Jos ihmisellä on parantumaton sairaus, en tietenkään sano, että hei, yrittäisit vähän enemmän. Mutta valtaosa ihmisten haaveista on lopulta sellaisia, jotka on mahdollista toteuttaa. Esimerkiksi moni kotimaassani Kanadassa on sanonut minulle, että he ovat aina halunneet matkustaa Englantiin. Se on vähän huvittavaa – jos sinulla on jokin asia, minkä olet aina halunnut tehdä, tee se. Älä anna itsesi estää sinua.”

Jaa:

Playground
Julkaisu: 23.5.2012

  

Toukokuun kotimainen turhakejulkaisu.

Miten tämän nyt kauniisti sanoisi: Verse Drama on hirvittävän tylsä levy. Turkulaisen Grandevillen ”kaksi vuotta hiotun” debyyttilevyn unohtaa äärimmäisen helposti soimaan taustalle, sillä vaikka sitä kuinka hyvällä tahdolla yrittäisi  kuunnella, ei levyllä ole mitään tarttumapintaa. Tätäkin kritiikillistä avautumista pohtiessani ehdin aloittaa Verse Draman kuuntelun alusta kolmesti.  Kolmannella kerralla hyppäsin lähinnä keskittymiskykyyni turhautuneena suoraan kakkosbiisiin, joka sattuu myös olemaan levyltä ensimmäisenä lohkaistu sinkku Mayflower.

Kylläpäs kuulostaakin tutulta. Olin ihan varma, että laitteeseen oli jäänyt edellisenä viikonloppuna fiilistelmäni Lemonatorin The Waltz vuodelta 2000 ja etenkin sen täpäkästi eteenpäin jyräävä California. Mutta ei, Grandeville soittaa omaa biisiään ja siirtyy kepeän tuntuisesti Lemonator-junasta melkein samoille raiteille kuin joensuulainen Pool lupaavien EP-julkaisujensa kanssa niinikään 2000-luvun taitteessa.

Seuraa tylsähkö välikappale Heather ja sen jälkeen pakollinen hiturihko ujellus Walking On The Rails, joka viimeistään paljastaa, ettei laulajalla sittenkään ole tarpeeksi ytyä (tai persoonaa) tulkita massiiviseksi tarkoitettua englanniksi esitettyä poprockia. Tahtoa selvästikin on ja kova hinku esittää omia sävellyksiä ja sovituksia, jotka aiheuttavat gourmeettisen pettymyksen samaan tapaan kuin synttärikakun keskelle lätkäisty geneerinen sokerimassasta prässätty pastellisen haalea koristelaatta.

Loput levystä voisi käydä läpi samaan tapaan, mutta kun mitään uutta ei tarjoilla missään vaiheessa, loppuu sanottavakin. Jaa niin paitsi että: se varsinainen hitura pariinnojailuosuus, Speeding Train, kuullaan kolmanneksi viimeisenä. Totuuden nimessä sen Radioheadin tunnelmia hukkuvan lailla tavoittelevaan riparinuotiomeininkiin ei kannata ihan hirveästi odotuksia ladata. Samalla tavalla lamaantunutta kuuntelijaa ärsyttää trendikkäästi funk-soundin kanssa flirttaileva Snakes, joka tuntuu eksyneen aivan väärälle julkaisukokonaisuudelle kertakaikkiaan.

Verse Draman kuuntelu on masentava kokemus, koska mainostekstin perusteella sen pitäisi sisältää täsmälleen sellaista musiikkia, josta minä pidän. Ajoittain olen sataprosenttisen varma, että kuuntelen cover-potpuria 90-luvun loppumetrien power pop -bändeistä, mutta kyllä jokainen biisi on Grandevillen omaksi merkitty.

Mutta ettei kellekään jäisi avautumisestani liian paha mieli, niin objektiivisesti sanottakoon, että on Verse Drama ”ihan kiva” esikoislevyksi. Se on vain julkaistu 15 vuotta liian myöhään. Kuuntelijana tilannetta ei tosin voi edes harmitella, koska kyllä pop-muusikoiden pitäisi jotenkin oman alansa historia tuntea. Vai pitäisikö? Ehkäpä ei. Ehkä juuri lähihistorian kategorinen unohtaminen ja uudelleen keksiminen on lopulta soittolistapoppareiden elinehto.

Jaa:

Savoy-teatterissa kävi viikonloppuna innostunut kuhina, kun kaikkien aikojen ensimmäinen Helsinki Lit pyörähti käyntiin. Kirjallisuusfestivaalin pyrkimyksenä on olla kiinnostava kansainvälinen keskusteluareena. Mallia on haettu muun muassa Stockholm Literature -festivaalista.

Perjantaina 22.5. Savoy on lähes loppuunmyyty, ja aika nopeasti selviää, ketä yleisö erityisesti odottaa. Kun tanskalainen Peter Høeg astelee lavalle yllättävän lyhyenä mutta sitäkin ryhdikkäämpänä, yleisö hullaantuu. Høeg, jonka uusin romaani Susanin vaikutus on juuri ilmestynyt suomeksi, ottaa yleisönsä kuin stand up -koomikko. Hän kertoo tarinoita omasta elämästään, värittää niitä niin, että katsojat hykertelevät, huokailevat, toljottavat suu auki. Juuri mikään ei lopulta taida olla totta, mutta mitä sitten? Høeg osoittaa olevansa uskomaton tarinankertoja (ja tanssija!) myös lavalla.

Paljon huonommaksi ei jää Monika Fagerholm, joka on Høegin keskustelukumppani. Helsinki Litin yhtenä johtavana ajatuksena on, että lavalla kaksi kirjailijaa kohtaa toisensa. Kuten Sofi Oksanen avauspuheessaan toteaa, keskusteluista tuppaa tulemaan hieman erilaisia, kun kirjailijat haastattelevat toisiaan. Ei ehkä pohdita niinkään sitä, miksi kirjoitamme vaan miten kirjoitamme.

Peter Høeg ottaa yleisönsä.

Fagerholm muistelee Høegille äitiään, joka oli 60-luvulla kirjastonhoitajana Rikhardinkadun kirjastossa. Äiti luki lapsille kirjoja, hänen hiuksensa oli laitettu upeasti, hänellä oli hienot vaatteet, hän näytti mielettömän kauniilta. ”Minä en ikinä ole ajatellut, että kirjallisuus olisi tylsää. Minulle se on aina ollut täynnä glamouria.”

Kirjallisuuden ja kirjoittamisen palosta

Rakkaus kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen väreilee läpi viikonlopun Savoyn yllä. Elina Hirvonen ja Jussi Valtonen pohtivat, mikä on kaunokirjallisuuden tehtävä. ”Kaunokirjallisuudella voi kertoa jotain sellaista, mitä ei voi muuten sanoa”, Hirvonen muotoilee. Valtosen mukaan kaunokirjallisuudella on myös voima muistuttaa, että asioilla on usein monta puolta. Romaanissa totuutta ei tarvitse typistää yhteen näkökulmaan.

Hirvonen ja Valtonen toteavat, että lukeminen on heille jopa oleellisempaa kuin kirjoittaminen. ”Ei ole oikeastaan väliä, kirjoitanko itse enää mitään, kunhan joku toinen kirjoittaa. Kunhan kirjallisuutta yhä on”, Hirvonen päättää keskustelun.

Jos Peter Høeg hurmasi yleisönsä perjantaina, saman teki toinen tanskalaiskirjailija Jonas T. Bengtsson lauantaina – keinot vain olivat täysin toiset. Bengtsson jutusteli Sofi Oksasen kanssa rauhalliseen ja hyvin pohdiskelevaan sävyyn, äänellä joka sopisi loistavasti yöradioon, kertomaan lempeitä tarinoita läpi sysimustan yön. Bengtssonin vuonna 2007 ilmestynyt romaani Submarino on viimein suomennettu: se kertoo kahdesta veljeksestä, joista toinen on juuri vapautunut vankilasta ja toinen on paitsi pienen pojan isä, myös heroiinikoukussa. ”On laiskuutta kirjoittaa jostain sellaisesta, minkä tuntee jo ennalta hyvin”, Oksanen ja Bengtsson toteavat. Itsestä ja kirjoittamisesta kirjoittaminen on useimmiten tylsää.

Märta Tikkasen ja Juha Itkosen keskustelussa oli intiimi tunnelma.

Hieman eri mieltä ovat lavalle hetkeä myöhemmin astelevat Märta Tikkanen ja Juha Itkonen, jotka kumpikin ovat käyttäneet surutta omaa elämäänsä kirjojensa materiaalina. ”Jos asia on tarpeeksi henkilökohtainen, se on usein myös yleispätevä”, Tikkanen huomauttaa. Intiimissä keskustelussa hieman oppipojaksikin heittäytyvä Itkonen kysyy Tikkaselta uteliaana, muuttuuko kirjoittaminen vanhemmiten. ”Ei se ainakaan helpommaksi käy”, vastaa Tikkanen. ”Näin pelkäsinkin”, huokaa Itkonen. Sisäinen palo kirjoittaa ei kuitenkaan ole kadonnut minnekään. ”Olen sanonut usein, että sitten kun en enää kirjoita, ei minun kannata elääkään.”

Hyvä mamu ja lupaus tulevasta

Suomessa asuvan irakilaiskirjailijan Hassan Blasimin oli määrä lukea tekstejään arabiaksi keskustelupainotteisen ohjelman välissä lauantaina. Näin tapahtuikin, mutta sitä ennen Blasim piti pitkän ja ironisen alustuspuheenvuoron, jossa hän ihmetteli paitsi omaa rooliaan Helsinki Litissä, myös suomalaisten suhtautumista maahanmuuttajiin. Blasimin mukaan Suomessa alettiin kiinnostua hänestä vasta sitten, kun hän oli saavuttanut kansainvälistä menestystä. Blasim voitti brittiläisen Independent-lehden arvostetun kirjallisuuspalkinnon vuonna 2014. Vasta silloin Suomi tajusi, että ”Hey, we have a great mamu here in Finland”.

Blasimin puhe oli viikonlopun räväkin kannanotto, mutta politiikkaa ja yhteiskunnallisia teemoja viriteltiin myös muissa keskusteluissa. Lena Andersson ja Jörn Donner keskustelivat Suomen ja Ruotsin erilaisista tavoista suhtautua maahanmuuttoon. Mihail Šiškin selitti Sofi Oksaselle, miksi tavalliset venäläiset uskovat mieluummin hallituksen syöttämään propagandaan kuin siihen, mikä on oikeasti totta. Somalialaistaustaiset Nadifa Mohamed ja Nura Farah pohtivat puolestaan Somalian historiaa ja nykypäivää ja korostivat, kuinka tärkeää on, että erityisesti naisten tarinat tulevat kuulluiksi. Mohamed totesi vieroksuvansa myyttiä ”vahvasta afrikkalaisesta naisesta”.

Helsinki Litin ohjelmajohtaja Philip Teir päätti festarit – selvästi liikuttuneena – sanoihin ”see you next year”. Olihan se lupaus? Helsinki Lit on tapahtuma, jollaisen Suomi tarvitsee.

Kuvat: Maija-Kaisa Myllymäki

Jaa:

Downton Abbey kuudes ja viimeinen kausi vaati kirjeen kirjoittamista Lady Marylle.

Hei Lady Mary,

Ja mukava kuulla sinusta taas pitkästä aikaa! Hienoa, että elämä Downton Abbeyssa on jatkunut tutuilla urillaan, vaikka edesmenneen siskosi mies Tom Branson ja pikku-Sybil lähtivätkin Bostoniin. Tiedän, että tämä oli sinulle kova kolaus, olettehan Tomin kanssa kohtalotovereita: pienten lasten leskivanhempia ja aina hieman sopeutumattomia, ulkopuolisia. Sinun ulkopolisuutesi tosin on eri lajia kuin Tomin, hänhän on varsinainen nousukas: irlantilaisesta kommariautonkuljettajasta jaarlin tyttären aviomieheksi, huh huh! Ei mikään ihme, että hän päätti lähteä Downtonista etsimään happea rapakon taa.

Ilmapiirinnehän on toisinaan aika ahdistava, tästä olet varmasti samaa mieltä. Tomiin verrattuna sinun sopeutumattomuutesi on enemmän henkistä luokkaa, et ole koskaan halunnut muovautua muiden mielten mukaan, vaan olet aina tehnyt niin kuin itse haluat. Pisteet sinulle siitä, Mary! Et ole mennyt sieltä, mistä aita on matalin, vaan olet seurannut sydäntäsi.

Sinut on pakotettu kihloihin yhden jos toisenkin perijän kanssa, mutta useat miehistäsi ovat kuolleet tapaturmaisesti. Ei hirvittävän hyvä track record, jos suoraan sanotaan. Jos olisin ilkeä, saattaisin ajatella, että tällä on jotain tekemistä kanssasi, mutta sinulla taitaa vain olla helvetin huono tuuri. Se turkkilainen komistuskin kupsahti sänkyysi. Näiden tapahtumien valossa ymmärrän kyllä, että haluat testata tulevan aviomiehesi makuukammarin puolella, mutta se saattaa tuottaa sinulle vielä vaikeuksia tulevaisuudessa, sano minun sanoneen.

Isäsi on siis jatkanut samalla jääräpäisellä linjallaan kuin tähänkin asti! Hän se ei sitten ymmärrä, että maailma muuttuu ja teidän on muututtava maailman mukana. Sinä ja siskosi Lady Edith olette ottaneet omaksenne uuden maailman ja sen tuulet, vaikka Edithillä omat vaikeutensa onkin (Marigold siis todella on hänen tyttärensä!). Olen varma, että te molemmat vielä menestytte elämässä; olette jo kohdanneet niin paljon vaikeuksia, että on kai jo teidänkin vuoronne.

Tiedän, että isoäitisi leskikreivitär varmasti paheksuu työskentelyäsi, mutta älä välitä siitä. Ymmärrän, että arvostat häntä ja hänen mielipidettään, mutta suoraan sanoen hän elää mennessä maailmassa. Hän kokee oikeudekseen laukoa kelle tahansa mitä tahansa, mutta pitää kuitenkin tärkeimpänä tehtävänään kulissien ylläpitoa. Hänhän on aika vittumainen mummeli, noin suoraan sanoen! Älä laita liikaa painoa hänen sanomisilleen, vaan luota omaan vaistoosi.

Kiitokset myös Batesien kuulumisista, toivon todella, että he vihdoin saavat onnellisen loppunsa. Heitä on kohdannut jo täysin naurettava, joku saattaisi sanoa jopa epäuskottava määrä vastoinkäymisiä, joten täydestä sydämestäni toivotan heille vain ja ainoastaan kaikkea hyvää. Hughes’n ja Carsonin avioliitosta en edes aloita – menee jo hieman saippuaoopperaosastolle!

Kiitos, Mary, viimeisestä minun ajanlaskuni mukaan kuudesta ja sinun ajanlaskusi mukaan kolmestatoista vuodesta. Sano terveiset koko perheelle ja talon väelle, kaikkea hyvää teille!

Terveisin,
Laura

Downton Abbey Yle TV1:llä 6.10. alkaen

Kuva: Yle

Jaa: