Kategoria: Elämäntapa

Juttusarjassa juodaan pahaa alkoholia ilman kunnollista syytä.

Useilla sellainen on. Viina, jonka pelkkä ajatteleminen saa inhon väristykset kulkemaan selkäpiitä pitkin. Ei-tipattoman tammikuun innoittamana päädyin kohtaamaan omani.

Alan miettiä koko homman järkevyyttä ennen kuin olen saanut edes korkkia auki.

Pullon avaaminen tuntuu yllättävän vaikealta. Olisiko parempi olla sorkkimatta vanhoja traumoja? Pitäisikö jotkut asiat jättää suosiolla menneisyyteen? Otan rohkaisua, jotta saisin itseni avaamaan korkin. Säälittävää.

Korkki rasahtaa auki ja tunnen kuinka pulssi alkaa nousta. Kaadan Sen lasiin ja tuttu tuoksu leijuu nenääni. Tunnen, kuinka puistatus alkaa tehdä tuloaan. Tuoksu teleporttaa minut ajatuksissani melkein parikymmentä vuotta taaksepäin. Aika oli ennen salmareita ja fisuja. Shottikulttuuri oli vasta luotu ja kaikki joivat jekkua ja hot shotteja. Jägermeister liitetään usein lasketteluun, mutta ainakin itsellä jekun juominen liittyi puhtaasti nuoruuteen, opiskelijaelämään ja yleiseen baareissa häröilyyn. Vaikka en voinut koskaan pahoin kyseisestä juomasta, läträsin sen kanssa niin huolellisesti, että suhteen päättäminen oli helppoa.

Aikani lasia tuijoteltuani, tartun siihen ja rohkaistun kostuttamaan huuleni nesteessä. Karvas maku turruttaa nielun ja aistit, ja tuloaan tehnyt puistatus viimein iskee. Jälkipolte kurkussa muistuttaa jonkin aikaa sitä pitkin kulkeneesta katkerosta. Juoma tökkii juuri niin paljon kuin olin etukäteen uumoillut. Tuntuu naurettavalta, mutta pakko viedä tämä homma loppuun saakka. Kuinka vaikeaa voi neljän centin viina-annoksen juominen olla? Annoksesta on nyt mennyt noin centti. Lasin tuijotus alkaa uudelleen.

Mietin mitä yritän itselleni tällä todistaa. Haittaako minua aikuisena oma yök, en tykkää –・asenne? Yritänkö uskotella, että aika on kultivoittanut makuaistini vastaanottamaan ennakkoluulottomasti myös vanhat, historiaan haudautut tuttavuudet? Hulautan loput juomasta kertahuikalla alas. En halua enää pitkittää tätä ei niin lämmintä jälleenkohtaamista. Inhon väristykset tuntuvat lamaannuttavilta. Yritän huuhtoa siiderillä makua suusta. Makua, joka itsepintaisesti tuntuu vastenmieliseltä, vaikka olen jalosti yrittänyt antaa sille tilaisuuden. Makua, joka muistuttaa minua ajasta mitä en häpeä, mutta en haluaisi enää kokea uudelleenkaan. Tämä ei taida enää toimia.

Mitä tästä herneenkokoisesta ihmiskokeesta jäi käteen? No, ei paljon mitään. Minun ja Jekun kerran väljähtynyttä suhdetta ei saa enää lämmitettyä. Meidän suomalaisten tyyppiominaisuutemme on anteeksiantamattomuus, jota tunnemme tilanteessa kun jokin alkoholi ei maistu. Kuppiin sylkeminen on omituista ja kaikkein friikeimmät eivät juo viinaa ollenkaan. Päätin olla armollinen itselleni. Kaikesta ei tarvitse tykätä. Viinankaan suhteen.

Jaa:

  

Polygram
Julkaisu: 28.5.2012

New Yorkin glamdancepop-ryhmä vilauttaa oikeaoppisen tanssilevyn reseptiä.

Magic Hour on Scissor Sistersin neljäs levy. Todellakin, vasta neljäs, vaikka newyorkilainen kvintentti on jo tehnyt tanssimusiikin historiaan lähtemättömän vaikutuksen. Harva kokoonpano kykenee yhtä vahvaan debyyttiin kuin Scissor Sisters vuonna 2004 ja kuulostamaan omanlaiseltaan jokaisella julkaisulla sen jälkeen. Maaginen tunti on lähes täydellinen kesän bilelevy. Seuraava aineslista perustelkoon miksi.

Magic Hour on Kokonaisuus. Ensimmäinen levyltä julkaistu kappale oli Shady Love, jonka kuuntelu  itsekseen oli yhtä tuskaa. Ei auttanut vaikka mukana oli Nykin kuumin indie-hiphop-nimi Azealia Banks ja kappale osoitti selvästi olevansa irtiotto undergroundin suuntaan puhtoisen klubilevy Night Workin jälkeen. Se oli liian vaikea. Magic Hourilla kappale on sijoitettu kenties levyn parhaimman kappaleen (katso perustelut alta) Let’s Have A Kikin jälkeen. Duo toimii ja se toimii älyttömän hyvin. Samalla nerokkuudella on järjestelty muutkin biisit. Vaikka tunnelmat ja tyylilajit vaihtuvat, levyä on miellyttävä kuunnella, eikä mitään kappaletta tee mieli skipata ainakaan ensimmäisen kymmenen kuuntelukerran aikana. Esimerkiksi myös muussa kontekstissa oudolta kuulostava San Luis Obispo on valloittava viite bändin esikoislevyn tunnelmiin.

Magic Hour on sekä vasta- että pitkäaikaisrakastuneiden levy.  Saksisiskot jos ketkä pyyhkivät monogaamisuudella pöytää ja kehoittavat kaikkia rakastamaan ihmistä, ei sukupuolta, tyyliä, uskonnollista vakaumusta tai poliittista suuntausta. Magic Hourin ensimmäinen kappale on sen vuoksi pakahduttavan herkkä yllätys. Baby Come Home on tunnustus suvaitsevaisuudesta, mihin vain syvästi rakastuneilla on varaa. Luottamus siihen, että oma kulta palaa samaan sänkyyn yöseikkailuiltaan muista menoista huolimatta, on suurin tapa osoittaa, että ihan oikeasti välittää toisesta. Kakkosraita Keep Your Shoes Onissa harrastetaankin sitten reippaasti  kiimaisen sekopäistä yhden hetken seksiä. Levyn loppupäässä mietiskellään, miksi rakkaus ylipäätään on niin tärkeää. No tietysti siksi, että rakkautesi kohde tekee sinusta itsestäsi sen parhaimman mahdollisimman ihmisen (Best In Me).

Magic Hour kertoo, miten järjestetään parhaimmat bileet vuodenajasta riippumatta. Let’s Have a Kiki on ehkä vaikuttavin ja luupitettavin tanssikaraokekappale vähään aikaan. Se on täynnä normaalisti musiikkikappaleissa ärsyttävän tuntuista dialogia, Kiki-bileistä juopuneiden osanottajien honotusta ja raukeaa kommentointia. Se saa tanssimaan biiteillään ensimmäisestä teemapätkästä alkaen ja haeskelemaan biisin sanoituksia netistä. Kiki-juhlat ovat kaikille, niissä saa läikyttää teetä rauhassa ja rauhoitella hermojaan. Eikä kukaan haluaa näiltä hulluilta teekutsuilta pois aamun sarastaessa. Mitä muuta voisi illanistujaisilta toivoa?

Magic Hour miellyttää monia ja ärsyttänee todella harvoja. Ensimmäinen virallinen sinkkulohkaisu levyltä oli Only The Horses, jossa tosiaankin lauletaan hevosista ja kotiinmenemisestä ja sen sellaisesta, jota ei ensimmäisenä urbaaniin hauskanpitoon yhdistäisi. Ilmavasti soiva eurodance-kappale on valovuosien päässä Shady Lovesta ja F*** Yeahista, joissa räpäytetään välillä isommallakin vaihteella – ja yhden miehen elävä energiajuoma Jake Shears pääsee pseudonymeilemään Krystal Pepsynä. Taas toisenlaisella, yhtälailla toimivalla popdance-sapluunalla on sävelletty Somewhere, joka voisi olla vaikka Matthew Bellamyn laulama. (Cover-kappale-idea on vapaasti Musen käytettävissä, olkaapa hyvä.)

Magic Hour on Hauska. Komedia ja hauskuus ovat aliarvostettuja asioita, koska usein niiden kuvitellaan olevan helppoja keksiä ja toteuttaa. Eivät ole. Hauskan kanavoiminen ja yleisön saaminen mukaan hauskanpitoon on hemmetin vaikeaa, vaikka olisi kuinka komedian ammattilainen. Magic Hour todistaa biisi toisensa jälkeen, että Scissor Sistersillä on itsellään ollut levyä tehdessä hauskaa, he osoittavat sen estottomasti ja omalla ammattimaisella tavallaan, ja saavat niin tehdessään kaikki touhuun mukaan. Haastan jokaisen kuuntelijan olemaan tanssimatta ja nauramatta Magic Hourin aikana. Ei onnistu. Kokeilkaa vaikka.

P.S. Jos et usko kirjoittajan sanaa siitä, että Magic Hour kannattaa hankkia, uskoisitko Josh Hommea?

PPS. Jos et usko Josh Hommeakaan, kuuntele itse:

Jaa:

Jaloviina, lempinimeltään Jallu, on suomalainen vastine konjakille.

Ehtaa konjakkia pullosta löytyy rahtusen, loppu onkin rehellistä suomalaista viinaa. Yhden tähden Jallussa konjakkia on vähemmän, kolmen tähden pullossa enemmän.

Kuinka paljon, sitä ei alkoholimonopolimme enää suostu paljastamaan. Erään sanomalehden nuorisoliitteessä esitelty Jallun testiryhmä ei onnistunut maistamalla erottamaan yhden tähden Jallua laadukkaammasta veljestään, joten emme usko tähdillä olevan merkitystä Jallukolan maussa.

Jallukolaa siemaillessa voi muistella sitä hilpeää seuramatkaa Rhodoksella, jossa tutustui Jallukolan esikuvaan Rommikolaan. Jallukola muistuttaa esikuvaansa, mutta turhat hienostelut, kuten limettimehun voi tästä suomalaisdrinkistä jättää suosiolla pois.

Jallukola onkin erinomainen valinta tarkan budjetin ystäville, sen kun voi halutessaan valmistaa kolmesta tähdestä ja parhaasta kolasta, mutta yhtä hyvin huokeammin yhden tähden iloliemestä ja marketin halpiskolasta.

Sylvin mielestä tuo jälkimmäinen on jotenkin hieman aidompi. Mutta makuasioistahan on turha kiistellä.

Nopein tapa valmistaa Jallukola on tehdä se suoraan lasiin. Laita korkeahkon lasin pohjalle muutama jääpala. Kaada päälle reilu hömpsy Jallua ja täytä kolalla. Mukavan eksoottiseen tunnelmaan pääsee kuuntelemalla vaikkapa edesmenneen Frankie Ruizin salsatulkintaa: Jaa:

Mitä Jallukolassa on? Jaloviinan taustaa

Jallukolan pohjana on Jaloviina, lempinimeltään Jallu. Wikipedian mukaan se on suomalainen väkevä alkoholijuoma, joka valmistetaan sekoittamalla viljaviinaa ja konjakkia tai nykyisin muuta brandyä. Alko ilmoittaa valmistusaineeksi rypäletisleen. Värin vuoksi joukkoon lisätään hieman sokeriväriä ja maun pehmentämiseksi sokeria. Jaloviinan valmistus aloitettiin vuonna 1932 kieltolain päätyttyä, ja sitä myydään noin puoli miljoonaa pulloa vuodessa.

Jaloviinan esikuvana oli ruotsalainen leikattu konjakki, joka tuli Ruotsissa myyntiin 1920-luvulla. Siellä juomaa valmistettiin sekoittamalla viinaa Ranskasta tuotuun konjakkiin, ja tähtien määrä kertoi konjakin osuudesta.

Yhden tähden vai kolmen tähden Jaloviina?

Jaloviina jaetaan luokkiin sen mukaan, kuinka suuri osa juomasta on konjakkia, ja määrä ilmaistaan tähdillä. Vuodesta 1948 lähtien myynnissä on ollut vain yhden ja kolmen tähden Jaloviinaa. Heti sodan jälkeen valmistettiin myös tähdetöntä Jaloviinaa, johon konjakkia lisättiin ainoastaan värin vuoksi. Sitä ei enää myydä. Jallukolaan yhden tähden Jallu riittää mainiosti, sillä kola peittää hienoimmat vivahteet.

Näin sekoitat Jallukolan

Täytä korkea lasi jääpaloilla. Kaada päälle 4 cl Jaloviinaa ja täytä lasi kylmällä kolalla. Sekoita kevyesti ja lisää halutessasi limettilohko. Juoma muistuttaa rommikolaa, mutta Jallun konjakkinen pohja tekee siitä hieman pehmeämmän. Jos haluat kevyemmän version, käytä vähemmän viinaa ja enemmän kolaa. Lue myös Kossuvissyn ohje.

Nauti alkoholia kohtuudella. Alkoholijuomia ei myydä eikä tarjoilla alle 18-vuotiaille.

Jaloviina tavaramerkkinä

Jaloviina ja Jallu ovat Anora Group Oyj:n omistamia rekisteröityjä tavaramerkkejä. Wikipedian mukaan Jaloviinan osuus Altian maustettujen viinojen myynnistä oli vuonna 2004 yhtiön oman ilmoituksen mukaan 60–70 prosenttia, joten kyse on yhdestä Suomen tunnetuimmista viinoista. Saksassa, erityisesti entisessä Itä-Saksassa, vastaavaa brandystä valmistettua juomaa kutsutaan nimellä Weinbrandverschnitt. Jallukolan voi siis ajatella pohjoismaisena serkkuna monille eurooppalaisille brandysekoituksille. Tarjoile juoma heti sekoittamisen jälkeen, kun kola on vielä kuplivaa, ja muista pitää alkoholittomia vaihtoehtoja tarjolla myös niille, jotka eivät juo.

Lähteet

• Wikipedia (fi): Jaloviina

RCA
Julkaisu 11.10.2013

  

Kuinka luvattoman pitkistä ja unettavista vuodatuksistaan tunnettu kirjoittaja tajusi Miley Cyrusin neljännen studioalbumin käyttävän samoja tyylikeinoja.

Alan kuunnella Miley Cyrusin odotettua Bangerz-levyä poikkeuksellisen avoimin ja innokkain mielin. Ennakkohehkutus ja somen hyminä ”vuoden parhaasta pop-levystä” on saanut asenteen avautumaan ja ennakkoluulot karisemaan. Kenties surkeasta koreografiasta ja ankeasta laulusta kärsinyt VMA-esitys olikin vain kohumarkkinointitemppu, jolla Aikuinen Miley Cyrus ponkaisi suoraan senkin maailman tietoisuuteen, joka ei ole kiinnittänyt lainkaan huomiota teinisarjoihin tai kantrimusiikki-imperiumin seuraavan sukupolven edesottamuksiin. Odotan Cyrusin olevan Bangerzilla uusi idullaan oleva Lady Gaga tai yltävän Katy Perryn mittaisiin tarttuviin teiniunelmiin.

Levyn aloittavien Adore Youn ja We Can’t Stopin jälkeen on selvää, etten pidä Bangerzista. Olen tylsistynyt kuoliaaksi, ja se on huono merkki minkä tahansa tanssipophiphop-levyn kohdalla. Deluxe-version kuudentoista kappaleen draamallinen jatkumo kun jää jumittamaan rytmillisesti ja melodisesti hitaaseen parisuhdeuikutukseen heti alkumetreillä, eikä meno siitä reipastu. En keksi yhtään hyvää syytä, miksi minun pitäisi jatkaa tämän äärimmäisen vanhanaikaiselta kuulostavan äänimaailman parissa. Paitsi tämä juttu, joka tuli aloitettua yllämainitun innostuksen hämäämänä.

Bangerz on lajisiskojensa mukaan erittäin tuotettu lätty, mutta sukulaisistaan poiketen tuotannossa on siloteltu pois kaikki mahdollisesti kiinnostava aines. Taustat voisivat olla peräisin viime vuosituhannelta tai kuulostavat siltä, että nimekkäille tuottajille on tullut hätä haalia kasaan ”jotain” uutta pop-prinsessaa varten, ja ovat etsineet sen joidenkin menestyksekkäämpien leidien levyiltä ylijääneestä aineksesta.

Cyrusin tapa laulaa kuulostaa koko ajan vaikealta ja kireältä – vähän samalla tavalla kuin VMA-esityksen aikana, jossa sentään jännittyneisyyden voi selittää live-tilanteella. Biisejä on todella epämukavaa käydä läpi, kun jatkuvasti saa vaikutelman, ettei Miley erityisemmin nauti laulamisesta. Tai että kyseessä on vain suuria ponnisteluja vaativa tuotos, joka on ollut pakko suorittaa. Vaikeaa oloa lisää se, että laulu vedetään usein vielä kertaalleen värettä ja kylmyyttä lisäävän kaikuisan metalliefektin läpi melkein kaikissa kappaleissa. Tavoitteena tietysti trendikkyys, lopputuloksena kuuntelijankin kurkkujänteet halvaannuttava reaktio.

Olotila on outo, sillä oikeastaan Mileyn äänessä ei ole mitään varsinaista vikaa. Kuulostaa vain siltä, ettei hän vieläkään tiedä, millaista musiikkia oikeasti haluaisi aikuisena esittää, vaan yrittää hallita nyt tällä hetkellä sen suosiossa olevan tyylin kaikkine lisukkeineen (Wrecking Ball, FU, Do My Thang jne.). Se ärsyttää sen verran, että puren hampaitani yhteen jokaisen korkean kiekaisun ja hitaan räpäytysjakson kohdalla.

Bangerzin suurin uho on lopulta sen ennakkomarkkinoinnissa ja (tarkoituksellisesti pöljissä?) sanoituksissa, joissa rakennetaan uutta imagoa artistille nimeltä Miley Cyrus (jolla on kyllä poikkeuksellisen hyvä kampaaja, pointsit siitä!). 4×4-biisissä laulajatar kyselee ”I’m a female rebel, can’t you tell?”. No itseasiassa vastaukseni on tässä neljännen biisin ja koko lopun levyn kohdalla ”En.”. Mitä tulee siihen nudismistaan kuuluisaan purkupallo-biisiin, unettava ”mä rakastin sua ja me tuhottiin toisemme” -balladi on levyltä kuultuna pelkkää väsynyttä vinkunaa täynnä.

On mahdollista, että kyse on supertrendikkäästi itseironiasta, ja maailma ymmärtää vasta parinkymmenen vuoden kuluttua, että tässä suuri taiteilijanalku nyt tekee juuri sitä, mitä häneltä vuonna 2013 odotettiin, ja näyttää pitkää nenää – anteeksi, kieltä – arvostelijoille. Kertoohan levyn varsin hieno kansikin siitä, että ainakin popin historia ja 80-luvun neon-trendikkyys ovat tiedossa. Itseironiateoriaa tosin syövät Bangerziltä esiin pomppaavat kappaleet, jotka ovat jankkaavia sanoituksiaan myöten avoimia kuuluisien tanssibiisimiksaajien työstettäväksi, jotta niistä saataisiin jossain vaiheessa kelvollisia tuotteita diskoihin ja klubeille. On rakkautta, biletystä, rahaa, hashtagiä, erotuskaa ja tietysti lopulta konkreettisesti kädet ilmassa. Kuulijalla saattaakin olla levyn lopettavan Hands In the Airin kohdalla handut pystyssä, mutta vain siksi, että on toivonut viimeisen kymmenen kappaleen ajan armollista osansa lopetusta.

Sanottakoon vielä, että tätä tekstiä varten aloin urheasti kuunnella Bangerzia uudestaan, koska en ollut varma, uskonko korviani, ja koska halusin vilpittömästi olla mukana positiivisessa some-hyminässä. En pystynyt. Paha mieli, tylsistyminen ja suoranainen ärsytys hiipivät sisään heti kättelyssä, ja ellen olisi tuota ylläolevaa kirjoittanut jo muistiin ensimmäisellä kierroksella, ei julkaistavaa tekstiä olisi olemassa ollenkaan.

Jaa:

Sony

  

Shins on muuttunut. Hm.

James Mercer palaa levylautaselleni täysin uudella Shins-kokoonpanolla viiden vuoden jälkeen. Siinä ajassahan jokainen meistä vanhenee, mutta ilmeisesti muita nopeammin isäksikin tullut Mercer, joka on kyllästänyt levynsä hidastempoisilla ja aikuisenmakuisilla, turvallisilla tunnelmapaloilla. Tämä on epätyypillistä orkesteri-Shinsille jonka tuotanto on aina nojannut nopeampaan poljentoon ja rouheampaan äänimaisemaan.

Ehkä bändin uusista jäsenistä johtuen Shins ei enää kuulosta myöskään niin kekseliäältä ja dynaamiselta orkesterilta kun aikaisemmilla levyillään. Usein biisejä myös kyllästetään konebiiteillä ja erilaisilla valmisperkussioilla.

Avausbiisi The Rifle’s Spiral on toki taattua Shinsiä, upeita melodioita ja omituisia hälyraitoja. Mercerin laulu ei ole koskaan kuulostanut näin ihanalta. Hänen laulusoundissaan on jotain yhtä mieltäylentävää kuin kotoisessa Arto Tuunelassamme: kun laulu kajahtaa oikeilta taajuuksilta, vain totaalisen mieliköyhä ihminen voi olla tuntematta mitään. Biisissä soi jonkinlaisen lohdun ja tuntemattoman uhan liitto: ”You’re not invisible now, you just don’t exist”.

Ihanasti rullaava kakkosbiisi Simple song tarjoilee a-osassaan huikeaa kitaratiluttelua vaikkapa kaikille Rushin tai Primuksen ystäville. Näistä yksittäisistä, lähinnä sovituksellisista neronleimauksistaan Mercer tunnetaan: tarkkaan kuuntelemalla biisien sisässä asioita jotka sinne eivät varsinaisesti kuulu. Melodianerokkuuttaan Mercer todistelee kauniisti soivassa kertosäkeessä.

Mutta jo kolmosbiisin kohdalla Mercerin käsi iskeytyy ensimmäisen kerran sontaan. Hidas ja bonjovahtavasti nimetty It’s only life on Mercerille epätyypillisen alhaalta laulettu ja tulee biisijärjestyksellisesti aivan liian alussa latistamaan iloiseksi ja uljaaksi noussutta tunnelmaa.

Edellisen biisin pettymyksestä toipuminen ottaa sen verran aikaa että pari seuraavaa menee täysin hukkaan. Bait And Switchissä on yritystä mutta kappale on liiaksi koristeltu ja jää tasapaksuksi.

September-kamaluuden jälkeen No way down lähtee kuin kivi ritsasta ja Shins kuulostaa muutaman minuutin verran taas maailman parhaalta bändiltä. Iskevän kappaleen kruununhelmenä kuullaan simppeli, muutamalla sävelellä varustettu tuplarautalankasoolo, joka on klassisesti panoroitu eri kanaviin. Minua hymyilyttää taas.

Mutta sitten alkaakin levyn lopullinen alamäki. Loppua kohden biisien tempot laskevat yhdessä niiden tason kanssa. Levy väljähtyy ja jättää keskiarvoisen jälkimaun. Hienoja hetkiä koetaan 40 Mark Strassessa, jonka kertosäe kohoaa Take That -sfääreihin. Lopun pelastaa nimi- ja päätösbiisi, psykedeliaan taipuvainen tunnelmapala, jonk atapaisia ollaan toki kuultu ihan jokaisella Shins-levyllä.

Jos nämä paikoitellen erittäinkin hitikkäät melodiat olisi saatu valjastettua hieman menevämpien, perinteisempien Shins-biisien kylkeen, niin levystä jäisi positiivisempi maku. Vaan minkäs teet kun jokainen naama orkesterissasi on uusi. Soittamattomuus kuuluu levylläkin. Vanha Shins-fani on nyt vähän pettynyt.

Jaa:

Twin Peaksin 25-vuotissyntymäpäiviä juhlistettiin Helsingissä kolmi-iltaisessa fanitapahtumassa. Tunnelmallisista puitteista huolimatta kirsikkapiirakan puute teki Sylvin toimittajasta kärttyisen Catherine Martellin.

”Hei, tässä on illan kartta. Voit myös osallistua aarrejahtiin, mutta en ole ihan varma, mikä tilanne sen kanssa on”, Audrey Horne sanoo ja ojentaa sisääntulijalle pienen postikortin kokoisen lappusen.

Mustalle taustalle tuherretut viivat valkenevat vasta narikan valossa, mutta muuten Twin Peaks-shamanistinen ”kartta” jää suhteessa Kulttuuriareena Glorian ympäristöön lähinnä surkuhupaisaksi. Ohimennen silmiä siristellessä ajattelen, että kiiltopaperin sijaan olisi kannattanut panostaa kokoon.

Twin Peaksissa murhattu, mutta mystisissä unitiloissa viihtyvä Laura Palmer vihjaili agentti Cooperille näkevänsä tämän uudestaan 25 vuoden kuluttua ja tuo aika täyttyi tänä keväänä. Night in Twin Peaks ilmaantui Facebookiin tapahtumana helmikuun lopussa, organisoijana Garland Briggs, ja liput myytiin puskaradion avulla loppuun parissa viikossa. Ulospäin ei juuri herunut mitään tietoja keskeneräisten nettisivujen pyörittäessä täsmälleen samoja alasivuja kuin ne pyörittävät edelleen.

Night in Twin Peaks -tapahtuma onkin erinomainen esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun innokkaat, mutta tuotantoasioissa amatöörit fanit tekevät tapahtuman muille faneille. Tiedotuksella ei ole merkitystä, sillä fanituksessa on kyse aivan muista asioista: tarpeesta kokea jotain uudestaan ja kollektiivisesti, fiilistellä loputtomiin paikkoja ja tilanteita, jotka jokainen osaa ulkoa katsottuaan Twin Peaksin läpi vähintään kaksi kertaa. Innokkuutta riittää ja suurta sydäntä, mutta rehellisyyden nimissä Gloriassa on tehty monta asiaa vähän sinne päin. Ikäänkuin se 25 vuoden kuluminen olisi tullut sittenkin yllätyksenä tapahtumatuottajille.

Kaljalla One Eyed Jack’sissä

Illaksi on luvattu donitseja, kahvia ja kirsikkapiirakkaa. Mutta kun saavun paikalle (en heti ovien avauduttua, myönnän), ei kirsikkapiirakkaa enää ole. Tästä masentuneena vaeltelen katselemassa Twin Peaksista tuttuja paikkoja ja päädyn yläkerran One Eyed Jack’siin, jossa eksyksissä olevan näköiset pelikorttitytöt seisoskelevat punasävyisessä nurkassa ja ihan tavalliset Glorian baarimikot myyvät ihan tavallista suomalaista olutta.

Jään tuijottamaan avoimesti Bobia, sitten Bobbya. Muita tuttuja ei paikalla näykään, mutta oma ruutuhame–huulipuna–musta avokas-yhdistelmä ei sekään ole mikään malliesimerkki, noh, kenestäkään, joten annan asian olla.

Vintage- ja retrokuvien asiantuntijat, Atelieri O. Haapalan kuvaajat on saatu paikalle, ja kuvausnurkan liepeille onkin mukavinta istahtaa juttelemaan tuttujen kanssa illan pääaiheesta. Mainostettu aarrejahti menee täysin ohi, sillä vihjepöytä on jatkuvasti tukossa, ja sekavilla sitoutumisasteilla mukana oleva henkilökunta on välillä kiinnostunut olemaan mukana illan tunnelmassa, välillä taas ei.

Olen paikalla torstaina, tapahtuman toisena ja keskimmäisenä päivänä ja tunnelma onkin välipäivämäinen. Suurin osa yleisöstä odottaa olutta, viiniä ja limuviinoja juoden illan pääasiaa, salissa esitettävää performanssia.

Puut(t)uvat camp-arvot

Performanssissa näytellään läpi jollain logiikalla valittuja kohtauksia sarjasta. Lavastus on kevyt, toteutettu lähinnä videoprojisoinneilla ja hahmojen asianmukaisella vaatetuksella. Visuaalista antia vasten on hämmästyttävää, että esitystä varten on kasattu bändi ammattilaismuusikoista, mikä onkin paras asia koko illassa. Harmittaa, että monihenkinen, huolella Angelo Badalamentia ja Julee Cruisea tulkitseva yhtye soittaa vain salissa olevan esityksen aikana. Väliajalla olisi ihana käydä pyytämässä vaikka sitä aiemmin nähtyä Bobbya tanssimaan ja pyörähdellä ympäriinsä.

Esityksestä ei haluaisi sanoa mitään negatiivista, sillä sen alkaessa on jo selvää, että Night in Twin Peaksiin pitäisi suhtautua cosplay- ja fanitapahtumana, jossa lukuisten kömmähdysten läpi kuuluu katsoa ja paikata ne omilla mielikuvilla. Näyttelijöissä on rooliinsa heittäytyviäkin tyyppejä, mutta myös useampi itsensä vakavasti ottava esiintyjä. Selkeä, ehkä jopa piinallisen alleviivattu camp-meininki pelastaisi monelta asialta.

Väliaikakin tulee vähän kummalliseen kohtaan, se on suhteessa esityksen kestoon liian pitkä eikä sen aikana ole oikeastaan mitään tekemistä. Kirsikkapiirakkaakaan ei ole ilmaantunut lisää. Kaveri sentään intoutuu ottamaan Audrey-henkisiä kuvia jukeboxin kanssa.

Kun performanssi on ohi, tunnelma leviää lopullisesti käsiin. Suurin osa ihmisistä lähtee vain kotiin, mutta moni jää vielä kuvailemaan lavalle jätettyyn Black Lodge -lavasteeseen. Facebookissa päivää ennen ilmoitetun ohjelman mukaan aarrejahti jatkuu ja RR-dinerin pitäisi olla auki myös esityksen jälkeen, mutta kun tulen ulos salista, on fiilis kuin varttia vaille neljä tyhjenevässä yökerhossa maanantain vastaisena yönä. Vain sunnuntaisin juhlivat ravintola-alan ammattilaiset puuttuvat.

Night in Twin Peaks, Kulttuuriareena Gloria, 8.–10.4.2015
nightintwinpeaks.com

Jaa:

(UK 2013–)
Luonut: Tom Bidwell perustuen Rae Earlin kirjaan.
N: Sharon Rooney, Sophie Wright, Jodie Comer, Claire Rushbrook, Dan Cohen, Nico Mirallegro, Ian Hart.

Yle Areenassa 24.4. saakka

  

Masennuslääkkeitä ja märkiä pikkareita – ah nuoruus!

1990-luvun Cool Britannia oli vähemmän cool, jos satuit olemaan 16-vuotias ja keskivertoa isompi tyttöihminen. Rae (Sharon Rooney) on kaiken lisäksi viettänyt viimeiset neljä kuukautta suljetulla osastolla. Kun yksinäisyydestä ja vinksahtaneesta minäkuvasta kärsivä nuori palaa Lincolnshiren kotiinsa, paras kaveri Chloe (Jodie Comer) luulee hänen viettäneen viime ajat Ranskassa.

Rae Earlin omaelämäkerralliseen romaaniin pohjaavassa sarjassa nuoruus ei ole nostalgian värittämää auvoa, eivätkä lihavat vain päähahmon parhaita kavereita. Rae on terapiassa käyvä, useimmiten naama kurtussa kulkeva angstisäkki, joka haaveilee seksistä ja uppoutuu musiikkiin. Siis hahmo, johon moni teini-iän läpi elänyt – tai sitä parhaillaan elävä – voi samastua.

Chloen kautta Rae pääsee osaksi kaveriporukkaa. Kaljaa lipittävä posse tarjoaa Raelle mahdollisuuden normaaliuteen, yhteyteen toisten kanssa. Ja porukan nuorukaiset saavat nuoren naisen kaipaamaan myös fyysisempää yhteyttä. Kiikarissa ovat vuoroin nörttimäinen Archie (Dan Cohen) ja mököttävä Finn (Nico Mirallegro).

Rae toimii itse päiväkirjamuotoon rakennetun sarjan kertojana, joka sekä kommentoi itseään itseinhoa pursuten että jakaa herkullisia fantasioitaan kiihkeistä suudelmista. Päiväkirjamaisuutta alleviivaavat efektit, jotka imitoivat kynän jälkiä tv-ruudulla. Rae saattaa ikään kuin piirtää etäisyyden halunsa kohteen genitaalialueesta omaan käteensä (”hand” ja ”cock area” = iik!) tai listata ruudulle ihmisiä, joille uskoutua. Äiti (Claire Rushbrook) saa usein ansaitsemattakin lehmän nimityksen.

Vaikka sarjan ytimessä ovatkin hormonipitoiset teinifantasiat – jotka kieltämättä ovat herkullisia vaikka eivät kovin yllätyksellisiä – ei sarja tyydy hekumoimaan syljenvaihtamiskontakteilla. Rae kamppailee läpi ensimmäisen tuotantokauden mielenterveytensä ja minäkuvansa kanssa. Hänellä on epätasainen suhde terapeuttiinsa (Ian Hart), mutta Raen laitokseen jääneellä ystävällä, anorektisella ja ihmispelkoisella Tixillä (Sophie Wright) menee vielä huonommin.

Ilmi käyvät peribrittiläiseen tapaan myös yhteiskuntaluokat. Siinä missä Rae asuu yksinhuoltajaäitinsä ja tämän tunisialaissulhasen kanssa pienessä asunnossa, hänen kadehtimansa paras kaveri Chloe voi pitää allaspirskeitä kotonaan. Kaverisuhteet sekä ylittävät että alleviivaavat eroja.

Soundtrackillä soivat ahkeraan muun muassa Blur, Oasis, Radiohead sekä Raen suuri suosikki The Stone Roses. Musiikkipitoisuus ja kertojan itseironinen asenne muistuttavat hetkittäin Caitlin Moranin omaelämäkerrallisista kirjoituksista, vaikka sarja ei yleispäteviin feministisiin julkilausumiin pyrikään. Raelläkin tosin on käynnissä mietintä sukupuolisuutensa ilmaisemisesta.

Sarjan toinen tuotantokausi nähdään tuoreeltaan Yle Areenassa myöhemmin keväällä.

Kuvat: Yle

Jaa:

Soliti
Julkaisu: 28.3.2012

  

Kevään indiein levy.

Cats on Firen All Blackshirts to Mestä kirjoittaminen tässä vaiheessa kevättä on lopulta aika tyhmä veto. Ellei ole kulkenut laput silmillä (en ole), pidättäytynyt täysin sosiaalisen median käytöstä (en todellakaan ole) tai lopettanut edes summittaisen uusien musiikkijulkaisujen kyttäämisen (en pysty), on Cats of Firen promootiostrategia läpäissyt arjen, juhlan ja kaiken siitä väliltä. Ennen All Blackshirts to Men julkaisua kiinnostusta heräteltiin laajasti kaikilla mahdollisilla kanavilla, etenkin puskaradiossa, ja julkaisun jälkeen Soliti postailee somessa linkkejä uusiin arvioihin noin yhden päivässä (no okei, yhden joka kolmas päivä). Se on aika paljon, jos julkaisusta on muutenkin tietoinen. En ole kuitenkaan vielä piilottanut Solitin feediä Facebookissa, sillä:

All Blackshirts to Me on kiinnostava kokonaisuus juuri esi- ja jälkihypensä ansiosta. Oman puolueettoman mielipiteen muodostus on amatöörille miltei mahdotonta sen jälkeen, kun maailmalta ja kotimaasta on tipahdellut neljän ja viiden tähden juttuja nenän eteen. Tässä on siis pakko olla sitä jotain ja se on löydettävä.

Muutaman viikon tunnustelun ja kuuntelukertojen jälkeen All Blackshirts to Me osoittautuu hyväksi indielevyksi. Se kestää kokonaisuutena toistoa, sen pariin palaa uteliaisuuttaan yhä uudestaan ja Mattias Björkas hallitsee jokseenkin suvereenisti genren sävellyskikat. Yksittäisiä biiseistä helmeilemään jäävät Baddingilta lainaavaa My Sense of Pride ja kummallisen poliittisiin kannanottoihin sanoituksissa eksyvä, turhista koristeista muuten riisuttu 1914 and Beyond. Muuten levyn vahvuus on ilman muuta sen pehmeästi soivassa kokonaisuudessa.

Suurin miinuksien lähde on tuotannon melskeessä levylle hiipinyt viileä etäisyyden tuntu, joka aiheuttaa hipster-ja indiediskurssia seuranneelle pientä ahdistusta ja saa kaipaamaan keikkaolosuhteita, joissa bändi on edes fyysisesti läsnä samassa tilassa. On ihan kiva, että Cats on Fire on tietoinen vakaasta, melkein vuosikymmenen (!) kestäneestä arvostuksestaan ja jaksaa puskea uutta materiaalia ulos alan ruuhkaisuudesta huolimatta, mutta popindiessäkään ei pitäisi missään vaiheessa unohtaa meitä peruskuuntelijoita.

Kuuntele My Sense of Pride Soundcloudista.

Jaa:

(Atlantic)

Julkaistu 23.5.2012

  

 Fun.in riemu kantaa albumimitassakin.

Kevään 2012 yksi cooleimmista bändeistä on ollut kiistattomasti newyorkilainen indiepop-yhtye fun., jonka nuoruuden iloa ja hillitöntä remuamista juhlistava hittibiisi We Are Young – feat. Janelle Monáe on soinut sentimentaalisena korvamatona koko kevään.

Queenmäisellä introlla ja afrikkalaisrytmitteisellä aloituskappaleella Some Nights alkava samanniminen levy on vuonna 2008 perustetun funin. toinen studiojulkaisu. Laulaja Nate Ruessin perustaman yhtyeen debyyttialbumi Aim and Ignite sai kriitikoilta ylistäviä arvioita, mutta ei vielä singonnut heitä suureen menestykseen.

Anteeksipyytelemättömän riehakas ja nuorekas We Are Young on sen sijaan juuri niitä biisejä, jotka tekevät albumista ja bändistä huikean suositun. Nyt jo moninkertaista platinaa myynyt singlelohkaisu on vaihtoehtotyyppinen voimaballadi kakskyt-ja-risat-citysukupolvelle (ja miksei myös huoletonta nuoruuttaan haikaileville perheenäideille ja -isille). Se herättää kaihoisaa kaipuuta niitä unettomia öitä kohtaan, jolloin valvottiin aamuun ja kiskottiin hassunnimisiä drinkkejä krapulaa pelkäämättä.

Levyn neljäs kappale Carry On yhdistää irkkutyylisen folk-soundin ja rockin ilomieliseksi hoilausbiisiksi, kun taas vitosbiisi It Gets Better muistuttaa 1990-luvun grunge-bändien masentavampia biisejä.

Levyn loppupään kappaleista suurin osa, kuten Why Am I the One, All Alone, All Alright ja Stars puolestaan todistavat siitä, miten fun. osaa hyödyntää tuttuja ja silti uudelta tuntuvia elementtejä luomaan hämmentävän moniulotteisia kappaleita. Sanoitukset saattavat olla hyvinkin melankolisia, mutta sovitus ja melodia tekevät niistä kepeän hersyviä.

Levyn bonusraidat riippuvat julkaisumaasta. Arvioimassani albumiversiossa ne olivat äärimäisen tarttuva Out on the Town sekä akustinen versio We Are Youngista, jossa Janelle Monáe pääsee paremmin ääneen. Akustinen versio voi joissain painoksissa olla myös kappaleesta Carry On.

Some Nightsin kappaleiden säveltämisestä ja sovituksesta vastaavat yhtyeen jäsenten lisäksi Jeff Bhasker, joka tuottanut ja säveltänyt musiikkia esimerkiksi Kanye Westille, Adam Lambertille, Beyoncélle ja Alicia Keysille. Bhaskerin ansiota lienee joihinkin kappaleisiin hiipinyt letkeä hip hop -väre sekä toisaalta myös ylenmääräinen auto-tunen käyttö.

Ne, jotka innostuvat tästä levystä ja bändistä, suunnistanevat syyskuun 25. päivä Helsinkiin The Circus -klubille, missä fun. esiintyy ensimmäisellä Suomen-keikallaan. Lippuja oli vielä jäljellä tätä arviota kirjoitettaessa. Minä aion ostaa niistä yhden.

Jaa:

Sylvin tiimi raivasi tiensä läpi espoolaisen teollisuusalueen, koska sieltä sai olutta.

Ei tällaista pitäisi enää teinivuosien jälkeen tehdä. Vaellamme keskellä autiota teollisuusaluetta tuntemattomien miesten luo juomaan olutta. Paikalliset pörräävät ohi mopoillaan. Heiltä ei edes ehdi kysyä neuvoa. Meillä on kyllä osoite, mutta emme löydä perille.

Olemme matkalla Espoon perukoille Fat Lizard -nimiseen paikkaan, jossa meitä odottavat Hessu ja Topo. Kaksikon nimet lisäävät epäluuloamme, mutta luvassa on olutta. Fat Lizard on nimittäin pienestä nosteesta nauttiva pienpanimo.

Pieni noste. Pieni panimo. Noste. Panimo. Nuo sanat summaavat sen, miksi vaellamme teollisuusalueella.

Jos tätä tapahtuikin myös nuoruudessamme – olutlupauksen perässä rämpimistä tuntemattomien miesten luokse – niin iän mukana ainakin laatu on noussut. Kun lopulta päädymme oikealle ovelle, vastassa on kaksi salskeaa miestä, pretzel-tarjoilu, äänentoistojärjestelmä ja laadusta tarkkojen ammattilaisten tekemää olutta. Nieleskelemme kiitollisuuden kyyneleitä, kunnes saamme oluet kouraamme. Sitten nieleskelemme olutta.

101 California Pale Ale, 5,8%

Laseihimme kaadetaan panimon ihan ensimmäistä tuotetta, sataykköstä. Tuoksussa on pehmeää toffeeta, ja oluen suodattamattomuus tuo siihen makeutta. Värikin on kaunis.

Herkistelemme lähestyvän kesän ja kädessä jo olevan oluen kohtaamisella. Tämä on juoma, jolla voi huuhtoa helteen tummenevaan iltaan. Oluen amerikkalaisfiiliksestä ja panimon käsityöläismeiningistä huolimatta (tai niiden ansiosta) 101 on mutkaton juoma. Sellaisen Fat Lizardin osakkaat kuulemma tietoisesti ensimmäiseksi oluekseen laativat. He halusivat tehdä oluen, joka ei säikäytä oman kylän poikien olutta kyseleviä espoolaismummoja.

Jos oluessa on nostalgisen ja klassisen miehekkyyden tuntua, niin on myös panimon tunnelmassa. Tarjoilupöytä lepää trukin haarukassa ja me irrotetulla auton takapenkillä. Kaiuttimista soi Dire Straitsin Heavy Fuel. Tyttökalenteria ei onneksi näy, mutta emme ihmettelisi, jos jossain teollisuustilan yläilmoissa liitelisi kotka. Kuulemme, että Topo on itse koonnut firman panimolaitteet padoista ja putkista. Tietenkin.

Olimme ennakkoon hieman huolissamme siitä, ettemme ehkä anna asiantuntevaa kuvaa itsestämme. Olemme jakaneet keskenämme jokaiselle sanan, jota tulee illan aikana käyttää vakavaan sävyyn. Pintahiiva. Maltainen. Humala.

Peli on kuitenkin menetetty, kun Hessu ja Topo esittelevät meille oluidensa raaka-aineita. Maistamme heidän kehotuksestaan ensin erilaisia mallasjyviä. Kun kaksikko sitten antaa käsiimme purkin humalaa, Paula ottaa muina naisina palan tuota kuivattua köynnöskasvia suuhunsa ja pureskelee. Emme näe tilanteessa mitään outoa ennen kuin Hessu sanoo varovasti, ettei humalaa kuitenkaan ehkä kannata syödä.

Mallasta.

”Tom Eberly”, 5,2 %

Mutta minkä oluttietoudessa häviämme, sen surffitietoudessa voitamme, kiitos Paulan. Kun meille seuraavaksi tarjotaan vielä nimeämätöntä surffiolutta, suvereenisti hän nimeää oluen Nicaraguassa vaikuttavan, legendaarisen laudanveistäjän Tom Eberlyn mukaan. On selvää, että panimomestarit pistävät ehdotuksen korvan taakse.

Jo Eberlyn tuoksu vie klassiseen surffitunnelmaan – siinä on ripaus Nivean after sunia ja 70-luvun aurinkoa. Tässä on vahva vintage-fiilis. Maku on mausteinen, Espoota eksoottisempi. Eberlyssä on jopa hieman Old Spicen tunnetta. Tämä on auringon, hiekan ja aurinkorasvan olueksi jalostunut muoto.

Keksimme, mikä olisi Eberlyn nauttimiseen täydellinen hetki ja paikka: Volvo Amazonin takapenkki ja sen raskas lämpö, uimapuku päällä ja pussailukaveri vieressä.

Marxist Red Ale, 5,4%

Seuraavana kourissamme on punainen olut. Vapuksi tehdyssä pienessä oluterässä on etiketti, jonka hahmo muistuttaa Castroa.

Ennen kuin ehdimme puhua viisaita dialektiikasta tai Kuuban tilanteesta, huomaamme, että olemme astuneet kapitalistien ansaan. Etiketin kuva ei olekaan Castro – se on ilmiselvästi muhkean parran omistava Hessu. Ja Yhdysvaltain lippuhan se siellä hahmon taustalla liehuu. Yrittävätkö espoolaiset tässä juottaa oluelle persot punavihreät poliittisen taantumuksen tilaan?

Vappu-olut on kuin nestemäinen leipä, yksinkertainen ja hyvärunkoinen. Sen tuoksussa on kotikaljaa ja työmaaruokalaa. Vallankumousolueksi se on ehkä hiukan vaisu, enemmän sosiaalidemokraattinen kuin kiihkeän taistolainen. Tätä juomaa Pispalassa voitaisiin nauttia saunan jälkeen, ansaitusti.

Tässä vaiheessa olemme jo aloittaneet pissarundit. Tultuaan vessasta – maskuliinisuuden pesässä on onneksi siisti vessa – Tuuli huomaa, että oluen aromiin sekoittuu ikävästi käsisaippuan tuoksu. Valitettuaan erittäin asiantuntevasti ikävää hajujen sekoittumista Tuuli saa kumihanskat. Hän juo loput oluesta ne kädessä. Raatimme on pakahtua ylpeydestä.

Heavy fuel, 7,3 %

Panokset kovenevat. Viimeisenä vuorossa on panimon oma IPA. Se on muita maistelemiamme juomia vahvempaa, prosenttimielessä. Maku ei kuitenkaan ole tymäkkä, IPAksi se on yllättävänkin lempeä. Maun hienostuneisuudessa sitruuna kohtaa kerman.

Tuoksukin on viehko, hajuvesimäinen ja mandariininen. IPAlle tyypillinen kissanpissamainen alkulemahdus on Heavy Fuelissa enemmänkin pehmeän tassun huitaisu.

Fat Lizardin kaksikko käyttää IPAssaan brittiläistä hiivaa. He kertovat lähteneensä IPAssa tarkoituksellisesti kohti vaaleaa. Suomalaiset IPAt pannaan heidän mukaan usein tummiksi, ehkä uskottavuuden takia.

Olemme oppineet käsittämättömän paljon oluen tekemisestä. Olemme unohtaneet suurimman osan siitä seuraavana päivänä. Tiedon tallettamisen sijaan myhäilemme sitä, kuinka Hessu ja Topo puhuivat panopäivistä, tuplapanosta ja vehkeiden pesemisestä.

Panimon pääosakkaat jakoivat naurumme kehnojen pano-viitevitsien kohdalla. Heidän huumorinsa laatu kertoo samaa kuin panimon ulkonäkö ja sen tuotteet: Fat Lizard on konstailematon ja suoraviivainen lisä pääkaupunkiseudun pienpanimolistalle. Se on Thin Lizzy elektropopin aikakaudella, se on viikset nuorella miehellä kymmenen vuotta sitten

Fat Lizardin oluita saa vaihtelevista baareista. Ainakin näissä paikoissa Fat Lizardiin saattaa törmätä: Kaunis Kampela, Punavuoren Ahven, Hilpeä Hauki, Janoinen Lohi, Leijuva Lahna, Vastarannan Kiiski, Black Door, Tommy Knocker, Oljenkorsi, One Pint ja Gallows Bird. 

Jaa: