Kategoria: Elämäntapa

RCA
Julkaisu 17.5.2012

  

Paras ja tiedostavin elektrofunk-levy bileviikonloppuihin.

Adam Lambertista puhuttaessa täytyy aina varmistaa, mistä Adam Lambertista puhutaan. Onko kyseessä American Idolin kahdeksannen kauden ”voiton vääryydellä menettänyt” kakkonen, glampopin prinssiksi jo ennen esikoislevyään nimetty kalifornialainen muusikko vai suomalaisen reality-tv-persoonan amerikkalainen julkkispoikaystävä.

Tällä kertaa kyseessä on vain tuo kalifornialainen muusikko, joka siirsi toisen pitkäsoittonsa julkaisua tänä keväänä niin monta kertaa, että sekä kriitikot, fanit että kaupat ehtivät hermostua oikutteluun.

Oikuttelun sijaan julkaisupäivän siirron syynä taisi olla sittenkin ihan aito haluttomuus esitellä markkinoille puolivalmista tuotetta. Kun mukana on Sam Sparron ja Pharrell Williamsin kaltaisia nimiä, ja biiseihin kirjoitettu paikoittain enemmän kerroksia kuin Alastalon saliin, on levynsä päätuottajana toimineen Lambertin ratkaisu täysin ymmärrettävä.

Kuten Lambertin esikoislevyllä For Your Entertainmentilla, Trespassingillä on paljon biisejä, vaikka levyn kesto on normimittainen 43 minuuttia. On selvää, että vaikka Lambert lahjakas biisienkirjoittaja onkin, ei jokainen viidestätoista kipaleesta voi olla täysipainoinen helmi. Trespassing jakautuu ikään kuin kahteen osaan, elektrofunksävyisesti kuulijaansa tanssittavaan alkuun, ja lempeämpään kakkososaan, joka sisältää useammankin unohdettavan kappaleen. Lambertin monipuolinen osaaminen on aidosti kadehdittavaa, mutta kuluttajan näkökulmasta olisi helpompaa ostaa (ja jättää ostamatta) kaksi eri levyä, joissa sukelletaan täysillä erityisosaamisalueisiin Trespassingin hajanaisuuden sijaan.

Trespassing on levy, jonka merkittävyyttä on katsottava amerikkalaisesta vinkkelistä. Sanoituksissa ollaan avoimesti erilaisia, yhteiskunnan rajamailla asustavia, homoja ja kiusattuja. Biiseissä biletetään kaupunkien ulko- ja alapuolella, flirttaillaan avoimesti, kärsitään sydänsuruista ja ollaan jatkuvasti vähän pikkutuhmia sekä avoimesti seksuaalisia olentoja. Sellainen on kuulunut perinteisesti tanssibiisejä tehtailevien, paikkansa vakauttaneiden naisartistien lauluvarastoon, minkä vuoksi Lambertin rohkeutta käy bisnesnäkökulmasta ajatellen vähän sääliksi. Trespassing voisi musiikillisen sisältönsä puolesta myydä vähintään yhtä hyvin kuin kenen tahansa edellä mainittujen naisartistien, mutta on todennäköisesti sittenkin kaksijakoiselle amerikkalaiselle yhteiskunnalle pikkuisen liikaa.

No mutta onko Trespassing sitten hyvä levy? Kyllä se on, hajanaisuudestaan ja alleviivaavasta sanomastaan huolimatta. Alleviivaavuuskin on lopulta vain kuulijansa korvassa, koska suurimmilta osin 30-vuotiaan Lambertin asenne elämän hauskanpitopuoleen ei poikkea mitenkään niin sanotun valtavirran asenteesta. Jokainen meistä haluaa aina välillä seikkailla rajamailla ja saalistaa nousuhumalaisessa uhmassa elämänsä miestä tai naista. Niihin tilanteisiin ja seuraavan päivän haikeaan krapulaan Trespassing on omiaan.

Jaa:

Turussa järjestetty performanssitaidefestivaali asetti yleisön vuoroin aistien, vuoroin mielen varaan.

Mielikuvissani performanssin seuraaminen on kuin leikkiä tulella: kiehtovaa katsella, mutta vaarallista kokea. Performanssiin voi liittyä äärimmäistä kehollisuutta, kuten Marina Abramovićin Rhythm 0 -teoksessa vuodelta 1974: Abramović antoi yleisön tehdä hänelle mitä vain antaen heidän käyttöönsä 72 esinettä. Performanssi päättyi lopulta siihen, kun eräs katsoja asetteli alastoman ja viillellyn Abramovićin ohimolle ladatun aseen.

Nykyperformanssia esittelevän New Performance Turku Festivalin aikana taiteilija Antti Laitinen rakensi teräspellistä ja popniiteistä asun Vartiovuorella kasvavan vaahteran ylle. Teoksen nimi Armour viittaa haarniskaan, joka on suoja, mutta se myös estää vapaan kasvun ja liikkeen. Peltiin kapaloitu puu on odottamaton näky puistoon astuessa. Puun tila muuttuu kuvaksi ajastamme. Sen näkeminen on kuin peiliin katsoisi.

Lynn Lu & Saana Svärd: Menetys

Dialogirituaali menetyksestä.

Ensimmäinen kosketukseni festivaalin performanssitarjontaan on assyriologian tutkija Saana Svärdin ja taiteilija Lynn Lun yhteisteos. Performanssi on tieteen ja performanssitaiteen vuoropuhelua tutkivan Floating Platforms -hankkeen hedelmä. Svärd ja Lu ovat viettäneet kaksi kuukautta taiteilijaresidenssissä tutkien menetyksen kokemusta.

Luentomainen esitystapa ei vastaa odotuksiani performanssitaiteesta. Galleriatilassa kukaan ei riisuudu tai heittele yleisöä millään, vaan Svärd ja Lu resitoivat toisilleen kirjoittamiaan kirjeitä dialogin muodossa. Kehollisuuden aspekti korostuu vain sitä mukaa, kun alan keskittyä oman kehoni tuntemuksiin kuuntelemisen sijasta.

Keskelle galleriaa on tuotu pöytä, jolle on aseteltu riveittäin savikiekkoja. Niiden sisään Lu ja Svärd ovat leiponeet ihmisten tarinoita kokemistaan menetyksistä. Kiekkojen päällä lukee nuolenpääkirjoituksella ”menetys”. Mitä menetys merkitsee eri ihmisille? Voiko sitä punnita, mitata?

Svärd ja Lu ojentavat vuoropuhelunsa päätteeksi satunnaisille ihmisille palan paperia ja kynän: he pyytävät kirjoittamaan paperille asian, jonka kokee kallisarvoisimmaksi elämässään. Itse mietin kysymystä menetyksen kautta: mitä ilman en voisi elää? Tai pikemminkin, minkä menetys tuntuisi pahimmalta?

Kukin katsoja sai hakea pöydältä yhden savikiekon ja jättää tilalle oman vastauksensa. Jos haluaa tietää savikiekon sisältämän tarinan, täytyy kuori rikkoa. Annat jotain pois, saat jotain tilalle. Kotona savikiekkoni sisältä paljastuu sentimentaalinen ja banaali tarina päättyneestä parisuhteesta.

Anaïs Héraud: Ritournelle

Aistimellista oma tilan tekoa.

Rain. Rain. Rain. Anaïs Héraudin performanssi alkaa sateen ”äänellä”. Héraud toistaa sanaa monotonisesti, kunnes se alkaa täyttää tilan. Hän piirtää Vanhan viinatehtaan lattiaan liidulla jälkiä, toistaen vaihdellen kolmea eri sanaa. Ritournelle on ranskankielinen termi, jolla tarkoitetaan musiikissa toistuvaa osiota, eräänlaista kertosäettä. Héraudin performanssi koostuikin toisteisista äänellä rakennetuista sarjoista ja niiden eri variaatioista.

Mikä tekee tilasta oman? Milloin olo on turvallinen? Performanssin aikana mieleen palaavat lapsuuden leikit, joihin saattoi uppoutua tuntikausiksi toistamaan samaa kuviota; ajasta tuli spiraalinen, tilasta täysi ja rikkumaton. Héraud rakentaa konkreettisesti veistoksia puukepeistä (jotka luhistuessaan hajottavat myös auditiivisesti luodun tilan), laseista, metallista, kerniliinasta, vedestä. Hän sulkee huutonsa laseihin.

Rikkoutuvat esineet ravistavat äkillisesti kuulijan pois hypnoottisesta tilasta. Oma tila on lopulta hauras, jännitteinen veden kalvo. Performanssin aikana aistit risteävät. Olo on häkeltynyt ja turta. Tätä ei ole tarkoituskaan ymmärtää, täytyy vain uppoutua, kuin veteen.

Annika Tudeer: Annika does Swanlake

Taiteen tekemisen prosessi.

“Puhuminen, Lacan, omaelämäkerta, matka, Siegfried, virheet, läsnäolo”, lukee festivaalin ohjelmalehtisessä Annika Tudeerin esityksen kohdalla. Odotan toiveikkaasti kehollisuutta, koska nimessäkin mainitaan Joutsenlampi-baletti. Tudeer on tanssija-koreografi ja perforrmanssiryhmä Oblivian taiteellinen johtaja.

Aika pian käy ilmi, ettei Tudeer teekään uutta Joutsenlampi-tulkintaa, vaan kyseessä on ennemminkin viitekehys, jonka puitteissa hän pohtii esittävän taiteen tekemisen prosessia. Sitä, kun kierrät kehää. Eksyt metsään, et löydä metsää puilta. Harhailet lammen rannalle kuin prinssi Siegfried, etsien totuutta ja vastauksia, tietämättä mitä teet. Tudeerin kuvaillessa kuinka hän nuorena koreografiaa tehdessään nukahti säännöllisesti studion lattialle, alkaa naurattaa. Tunnistan.

Tudeerin performanssi osoittautuu yksinpuhelussaan myös ryhmätyön ja dialogin ylistykseksi: kuinka soolon tekeminen on tuskaista ja yksinäistä, ja siten käytännössä paradoksi. Taide ei koskaan synny umpiossa, vailla kosketuspintaa muihin. Tämä konkretisoituu Tudeerin kertoessa, kuinka kollegat pelastivat hänet keskeneräisen teoksen esittelytilaisuudessa. Lopputulosta tärkeämpi on prosessi, itse matka, ei perille pääsy. Metsässä harhailussakin on puolensa. Kaikki eivät aja suoraan motaria pitkin auringonlaskuun, kuten Tudeer kuvailee. Määränpää ei aina ole selkeästi merkittynä karttaan.

Esitys jättää vaisun olon: ymmärsinkö kaikki lacanilaiset viittaukset? Olenko tarpeeksi valveutunut ymmärtääkseni performanssitaidetta? Kaipaamaan jäin vaaran tuntua, rajoille astumista, revittelyä, kyseenalaistamista.

Ray Langenbach & David A. R. Ross: Habeas corpus

Taide kyseenalaistajana ja identiteetin perustana.

Haastavimmaksi performanssiksi festivaalilla osoittautui Langenbachin ja Rossin videoteos Habeas corpus. Termillä viitataan syytetyn oikeuteen kyseenalaistaa häntä vastaan nostetut syytteet ja todistaa oikeudenkäynnissä, sekä menettelyyn, jossa tutkitaan pidätyksen laillisuus.

Teos koostuu useista videoista, joilla Ross kertoo tarinansa: kuinka asianajaja päätyi tutkimansa jutun seurauksena poliittiseksi turvapaikanhakijaksi Suomeen. Ross tutki lapsiin kohdistuvaa ihmiskauppaa, ja menetti jutun myötä kaiken identiteettiään myöten. Hän myös vammautui pysyvästi yliajon seurauksena.

Teos peräänkuuluttaa taiteen vastuuta ajaa konkreettisia muutoksia ja vaikuttaa yhteiskuntaan. Keskiöön nousee uhrius, pakolaisuus sekä päättävien instituutioiden valta ihmisten ruumiiden yli. Taiteen on voitava tarkastella myös yhteiskunnan koskemattomina pidettyjä laitoksia sekä kyseenalaistaa vallitsevia toimintaperiaatteita.

Teosta katsoessa herää pakostakin kysymys, onko tämä taidetta, puhumattakaan performanssista, tyyli on niin dokumentoiva ja pamflettimainen. Teos asettaa Rossille uuden identiteettin taiteilijana asianajajan roolin tilalle. Katsojan tehtävänä on päättää, uskooko hän Rossia. Mikä herättää luottamuksen ja mikä ei? Pitääkö kaikkea epäillä, ja kenen toimintaa ensisijaisesti?

Habeas corpus hämärtää taiteen ja todellisuuden rajoja, korostaen sisältöä muodon sijaan. Katsojalle tarjotaan faktoina esiteltyjä asioita. Kuten äskettäin julkisuuteen tuodut eläinaktivistien kuvaamat videot eri teurastamojen toiminnasta Suomessa osoittavat, totuus voi olla piilotettu suljettujen ovien taakse. Peräänkuulutamme todisteita. Joskus oikeus tapahtuu vain lakeja, konventioita ja rajoja rikkomalla. Haarniska suojaa, mutta myös pakottaa pysymään turvassa, vailla vaaraa. Siksi se on lopulta revittävä rikki.

Kuvat: Jussi Virkkunen ja Otto Väätäinen

Jaa:

Deep Blue Sea. Sub la 11.4. klo 21.00

  

Hai on ollut kauhuelokuvan hyödynnetyimpiä eläinlajeja – kauhistuttava, säntillisen kansalaisen arkea uhkaava olento, joka vainoaa uimarantoja ja teini-ikäisiä uimareita ilman, että kukaan kykenisi pysäyttämään suunnatonta petoa ennen kuin vähintään kymmenen ihmistä on kuollut ruudulle pureksittuina. Hai on kokenut valkokankaalla inflaation jo kauan sitten – kuka enää muistaa pelätä haita laskeutuessaan mereen Kanarialla? Tekoverikin alkaa muistuttaa yhä enemmän Alkon kanisteripunkkuja. Kuka siis enää pelkää haita?

Illan elokuva Deep Blue Sea onnistuu kuitenkin pitämään hain herättämää kauhua yllä, ainakin jossain määrin. Kauhua koetaan tutkimusasema Aquaticalla. Tohtori Susan McAlesterin (Saffron Burrows) johdolla etsitään parannuskeinoa Alzheimerin tautiin. Projektilla ei mene hyvin, ja paikalle saapuukin Samuel L. Jacksonin esittämä miljonääriomistaja, jolla on paljon rahaa kiinni projektin onnistumisessa. Aluksi kaikki vaikuttaa menevän hyvin – mikään ei paljastaisi tulossa olevaa raamatulliset mittapuitteet täyttävää perikatoa, ellei tietäisi katselevansa haikauhua.

Tautiin etsitään parannusta kasvattamalla haiden aivoja. Haista tulee näin ollen ylenpalttisen älykkäitä ja tuplasti vaarallisempia. Lopullisesti tilanne riistäytyy käsistä yhden hain päästyä pakenemaan kesken koetilanteen, minkä jälkeen älykäs tappaja saattaa koko tutkimusaseman veden valtaan, ja vapauttaa lajitoverinsa metsästämään kriisiytyneitä ihmisrukkia. Ihmisten on selvittävä pinnalle McAlesterin ja turvallisuushenkilö Carter Blaken (Thomas Jane) johdolla, ennen kuin hait tappavat koko porukan, ja pakenevat valloittamaan maailmaa.

Ohjaaja Renny Harlinin käsissä Deep Blue Sea onnistuu asettumaan kolmeen klassikogenreen: Agatha Christien tappavan jännittävän Eikä yksikään pelastunut romaaniin avaamaan pudotuspeliin, sekä splatteriin, genreen, jossa kauhua ammenetaan kappaleiksi revityistä kehoista ja vedessä kelluvista suolenpätkistä. Kolmas genre on ehdottomasti Mary Shelleyn Frankensteinin jalan jäljillä kulkeva ”kun ihminen leikkii jumalaa”, jossa leikki päättyy luonnollisesti tuhoisasti.

Alzheimerin kannalta elokuva ei siis lupaa positiivisia muutoksia, eikä työpaikkaolosuhteiden. Tunnelma on ennen haiden vapautumista kuin yt-neuvotteluista. Jacksonin saapastelee ympäri asemaa ja ärisee Burrowsin loistavasti tulkitsemalle tohtori McAlesterille. Haiden vapautuessa tunnelma on kuin konkurssipesässä. Haiden mukana katsoja kulkeutuu vieraaseen ja vaaralliseen maailmaan, eräänlaiseen uneen: veden sinisissä, lumoavan kauniissa sävyissä vaanii jatkuvasti vaara, joka tuntuu lähes yliluonnolliselta.

Tunnelma on kohtalonomainen koko elokuvan ajan, eikä epäselväksi jää, että tämä on haiden valtakuntaa. Syödyksi tuleminen on liki vääjäämätön osa elokuvan juonta, ja pinnalle kamppailevien ihmispolojen määrä hupenee hupenemistaan. Pahan kuvaamisessa elokuva onnistuu loistavasti. Se esittää kiperän kysymyksen: tuleeko eläimistä geneettisen muuntelun myötä jotain muuta kuin luontonsa armoilla olevia selviytyjiä? Haiden julmuus ruudulla lähentelee Hannibal Lecteriä. Luontokappaleet nautiskelevat aterioistaan kuin pahamaineinen psykiatri konsanaan.

Toinen kantava teema haitten lisäksi on autoritaarisen McAlesterin ja vielä autoritaarisemman Blaken välinen jännite – jota Harlin ei ole pilannut ymppäämällä juonen sekaan Hollywoodille tyypillistä niin kutsuttua ”pakollista seksikohtausta”, vaan kuvaa kilpailutilanteen sellaisena kuin se on: valtataisteluna ilman turhaa eroottista räpeltämistä. McAlesterin ja Blaken välistä dynamiikkaa voisi kuvailla metaforalla vesinokkaeläimestä ja merenneidosta. Blake on isoinen lihaksineen kuin esineellistetty pieni merenneito mieshahmossa McAlesterin osoittaessa ihanteellista selviytymiskykyä vesinokkaeläimen tapaan. Carter Blake on Harlinin elokuville jokseenkin tyypillinen miesurho: heteromies, joka tahattomassa homoeroottisuudessaan vuodattaa lihaksistaan hikeä valkokankaalle rujosta ulkomuodostaan piittaamatta. Elokuva onnistuu muuten kiertämään tyypillisyyksiä Blakea lukuun ottamatta: McAlester ei todellakaan ole neito hädässä, vaan itsenäinen toimija.

Kaikesta edellä kuvatusta huolimatta Deep Blue Sea on silti jollain tavalla auttamattoman korni. Tämä ei välttämättä ole elokuvan itsensä vika, vaan haigenren kokeman inflaation. Mutta yhtä kaikki, elokuva tarjoaa sitä mitä siltä voidaan odottaa, eli verta ja suolenpätkiä syvän sinisissä maisemissa.

Jaa:

(USA 2015)
O: Joss Whedon
N: Robert Downey Jr., Scarlett Johansson, Chris Evans, Chris Hemsworth, Mark Ruffalo, Elizabeth Olsen
K12
Ensi-ilta 22.4.2015

  

Supersankarisarjakuvilla menee huonosti, mutta supersankarielokuvilla hyvin. 

Olin jo 11-vuotiaana erittäin kova supersankarisarjakuvien ystävä. Hämähäkkimies, Ryhmä-X, Ihmeneloset, Hulk, Daredevil, Conan ja muut Marvelin julkaisut täyttivät kirjahyllyäni. Isä veti välillä pultit, kun kaikki viikkorahat menivät sarjakuviin eivätkä edes piisanneet.

Ei ollut internettiä, eikä ollut samanlaisia sarjakuvakauppoja kuin Helsingissä kuulemma oli. Niitä en koskaan nähnyt. Mutta hyviä divareita oli, ja sarjakuvakokoelmani karttui.

Olen suhteellisen kova supersankarisarjakuvien ystävä myös nyt, 37-vuotiaana. Samojen hahmojen lehdet ja kovakantiset sarjakuvakirjat täyttävät kirjahyllyäni. Englanniksi monista sarjakuvista käytetään nykyään comics-sanan sijaan termiä graphic novel. Se onkin osuva kuvaus tarinoille, joissa hahmoille todella luodaan syvyyttä ja sielua.

Nykyään on upeita supersankarielokuvia, joissa hahmot heräävät eloon. Juonet eivät yleensä päällisin puolin ole kummoisiakaan, kun alusta loppuun pitää kaahata kahdessa tunnissa. Sarjakuvissa juonikuvioita saatettiin rakennella vuosikausia.

Juonten ohkaisuus ei kuitenkaan Marvelin supersankarielokuvien menoa ole haitannut. Päinvastoin. Ne ovat pääasiallisesti olleet suorastaan rahantekokoneita.

Ensimmäinen Iron Man takoi lippukiskoilla 585 miljoonaa dollaria, toinen Iron Man 624 miljoonaa, Iron Man 3 puolestaan jo yli miljardin. Vuonna 2012 ensimmäinen Avengers keräsi lipputuloina puolitoista miljardia. Ei siis ihme, että tällä hetkellä samaan Marvel-universumiin sijoittuvia elokuvia on teossa ainakin 11.

On ristiriitaista, että supersankarielokuvilla menee käsittämättömän hyvin, mutta supersankarisarjakuvilla pyyhkii huonosti. Päivää ennen uuden Avengersin ensi-iltaa ilmestynyt Hämähäkkimies-lehti sisälsi spekulaatiota lehden tulevaisuudesta. Spekulaation mukaan erittäin mahdollista on, että Hämähäkkimiestä uhkaa sama kohtalo kuin vuosi sitten lopetettua Ryhmä-X:n omaa lehteä. Siinä missä minun nuoruudessani jokaiselle hahmolle oli oma lehti ja päälle vielä erikoisjulkaisut, ovat supersankarit nyt vetäytymässä kirjakauppojen sivuseinille.

Minusta supersankarit ovat kuitenkin puutteistaan huolimatta ihan kivoja leffoissa. Voin vain kuvitella, miten innoissani olisin silloin 11-vuotiaana ollut, jos siihen aikaan olisi tehty näin näyttäviä leffoja.

Kun Kapteeni Amerikka huutaa ”Kostajat kokoon!”, niin kyllä minulla kyynel nousee nostalgialiikutuksesta silmänurkkaan. Eikä muuten ollut ainoa kohta, kun sama fiilis iski.

Avengers: Age of Ultron on ihan hyvä supersankarielokuva, eikä sitä voi jättää katsomatta, jos on kasvanut tämän Marvel-jutun parissa.

Jaa:

Milja Sarkola: Jotain toista
Q-teatteri, 19.2.–22.5.2015

  

Hyvin monet kohtaukset ovat ensin hauskoja, mutta hetken kuluttua katsoja huomaa epämääräisen olon. Pitäisikö ihmisyyden ikuisen riittämättömyyden olla hauskaa?

Siellä sitä taas Q-teatterin lavalla pohditaan suomalaisena aikuisena ihmisenä olemista niin, että tanner tömisee ja aitaa kaatuu. Kun pohdinnan viitekehys sijoittuu teatterimaailmaan, niin siitä seuraa sillai jännästi esimerkiksi se, että näyttelijät näyttelevät näyttelijöitä. En tiedä tuoko se esitykseen sitten jonkun jännittävän lisätvistin, mutta uskoisin, että tämä näytelmä puhuttelee syvimmin juuri teatteriväkeä. Omasta mielestäni journalismikin on mielenkiintoisinta silloin, kun toimittajat haastattelevat toisia toimittajia.

Näytelmän ohjannut ja käsikirjoittanut Milja Sarkola tekee teatteria omasta elämästään. Se on aika huima ajatus. Vaikka kaikkien teatterintekijöiden kokema elämä on materiaalia teatterille, Sarkolan kohdalla se on sitä kirjaimellisesti. Jotain toista on hemmetin hyvä näytelmä jopa Q-teatterin mittapuulla. Toisin kuin joku ehkä saattaa luulla, Q-teatterin ilmiömäinen voittokulkuhan ei alkanut viime vuonna Kaspar Hauserista. Sitä edelsi jo monen vuoden ajan niin kova taso, että aina Tunturikadulle mennessään tiesi lähtevänsä sieltä muutaman tunnin kuluttua kotiin aivan 5/5-tunnelmissa.

Esimerkiksi Broken Heart Story (2011), Tulipunainen hevonen (2012) ja Hämeenlinna (2013) päästivät kukin vuorollaan kotimaan huippunimiä tulkitsemaan todellisuutta käsikirjoituksen, ohjaamisen ja näyttelemisen kautta. Yhteistä jokaiselle edellä mainitulle esitykselle on ollut Lotta Kaihua, joka on myös Jotain toista –esityksen merkittävä liikkeellepaneva voima monessa roolissaan.

Ensi-iltayleisö innostui spontaanisti aplodeeraamaan Sanna-Kaisa Palon monologille, jonka aikana roolihahmo epätoivoisesti vaatii toisten ihmisten rakkautta ja huomiota. Palon käsittelyssä epätoivosta tulee komediaa. Ainoa lavalla nähtävä mies, Tommi Korpela, on kanssa niin hauska äijä. Korpelan presenssin nyansseista tulee pari kertaa vahva Ihmebantun monologimies –vaikutelma. Vaikea sanoa onko tämä tarkoituksellista vai ei, mutta ainakin se on hauskaa.

Hyvin monet kohtaukset ovat ensin hauskoja, mutta hetken kuluttua katsoja huomaa epämääräisen olon. Pitäisikö ihmisyyden ikuisen riittämättömyyden olla hauskaa?

Ohjaus: Milja Sarkola Rooleissa: Ida Kuningas, Lotta Kaihua, Tommi Korpela, Elena Leeve, Sanna-Kaisa Palo ja Emmi Parviainen.

Kuvat: Pate Pesonius

Jaa:

Jaimal Yogis: Suolavetten Buddha
Basam Books 2013
Suomentanut Jussi Korhonen
245 sivua

  

He jotka kulkevat vetten päällä

Jaimal Yogisin Suolavetten Buddha kantaa kortensa kekoon, tai ehkä pitäisi sanoa ”antaa pisaransa aaltoon” niin kutsutun henkisen kirjallisuuden saralla. Teos käsittelee ja kuvaa humoristisesti, oivaltavasti ja hyvin selkeästi ihmisen sisäisen todellisuuden kokemusta ja sisäisen rauhan etsintää, samalla opastaen veden sekä surffauksen saloihin.

Selkeys on avainsana, sillä aihe on haastava. Kuinka kirjoittaa omasta yksilöllisestä kokemuksesta selkeästi ja ehkä hieman opastaenkin, mutta kuitenkin siten, että sisältö ei saa saarnaavaa sävyä tai ole liian teoreettinen? Etenkin kun sisäiseen etsintään liittyy isoja teemoja kuten buddhalaisuus, zen ja meditointi, joiden ydinolemusta ei välttämättä parilla lauseella aukaista.

Jaimal Yogis onnistuu hienosti. Länsimaisten elämäntaito-oppaiden tai henkisen kirjallisuuden viidakossa navigoidessa huomaa, että Yogisin teos erottuu edukseen. Tarina alkaa surffauksesta, ja asiasta mitään tietämättömälle lukijalle teksti on ajoittain jopa erittäin viihdyttävää. Etenkin kohdat, joissa nuori mies hakee elämälleen suuntaa sekä henkistä sisältöä muun muassa karkaamalla kotoa ja opetellen surffaamaan. Illuusiot henkisen matkan hienoudesta posahtavat ilmapallon lailla rikki nuoren sankarin kohdatessa elämän realiteetit kerta toisensa jälkeen. Rantapummina eläminen Hawaijilla ei olekaan kovin kaksista, jos on nälkä ja kylmä eikä ole paikkaa mihin mennä. Samoin buddhalaisluostarissa eläminen osoittautuu aivan toisenlaiseksi kuin mielikuvissa, kun luostarin kurinalainen arki vähitellen paljastuu.

Sanalla sanoen Suolavetten Buddha on virkistävä. Virkistävän teoksesta tekee nimenomaan Yogisin rento asenne sekä huumori, jonka ansiosta sisältö on kevyt, toisin kuin monessa henkisessä kirjassa. Esimerkiksi Eckhart Tollen teokset Läsnäolon voima ja Uusi maa ovat sisällöltään huomattavasti teoreettisempia ja sen vuoksi raskaampia lukea. Suolavetten Buddha saa lukijan ajoittain tuntemaan ikään kuin kelluisi aalloilla Yogisin kanssa, välillä nuoren miehen puolesta peläten ja välillä tämän toilailuille nauraen. Lisäksi Yogisilla on taito kiteyttää olennaiseksi kokemansa asiat ja tuoda ne esille tavoilla, joka antaa lukijalle tilaa pohtia kuulemaansa. Kertomustensa avulla Yogis ikään kuin tipauttaa lukijan juuri sen aallon päälle, jolle haluaa hänet viedä, kuitenkin hyvin lempeällä tavalla.

Erityisen virkistävää teoksessa ovat veden kuvaukset. Se, kuinka monella tavalla niin itsestään selvää asiaa kuin vesi voi ajatella, kokea ja havainnoida tuntuu paikoin käsittämättömän hienolta. Vettä on kaikkialla, myös ihmisessä, ja kuitenkin vesi on jotakin, jonka läsnäoloon ei päivittäisessä elämässä välttämättä tule kiinnittäneeksi huomiota. Mitä pidemmälle Suolavetten Buddhaa lukee, sitä voimakkaammin vesi alkaa elää omaa elämäänsä tarinan sisällä, etenkin surffaamisen ja siihen liittyvien kokemusten kuvausten myötä.

Surffareille teoksen anti voi olla itsestään selvää, eli sen ymmärtäminen että surffaaminen on elämäntapa, jota siivittää täydellisen aallon etsiminen ja sillä ratsastaminen, joka puolestaan kulkee käsi kädessä sisäisen rauhan etsinnän kanssa. Jos surffaus ei ole lukijalle entuudestaan tuttua, Suolavetten Buddha totisesti avaa silmät. Surffaajat, ”he jotka kulkevat vetten päällä”, ovat oma heimonsa, joille intohimo aaltoihin on kaiken alku ja loppu. Seuraavan aallon etsintä ja odotus on kaikkea tekemistä ohjaava asia, jonka ympärille arjen elämä muotoutuu. Se, että surffaus voi olla muutakin kuin hippien hörhöilyä ja rantapummausta, esimerkiksi luonteva tapa etsiä omaa sisäistä Buddhaa, nousee rivien välistä esille pisara kerrallaan ja viettelee mukaansa. Kyllä, viettelee, sillä rentous, keveys ja ennen kaikkea syvältä kumpuava ilo ovat tuntemuksia, joita teksti lukijaan säteilee. Joten kyllähän tällaisesta haluaa lukea lisää.

Kriittistä huomiota kiinnittää vähättelevä tapa, jolla Yogis ajoittain itseensä viittaa. Herää kysymys siitä, miksi kirjoittaja vähättelee itseään? Kun kirjoittaa näin hienon kirjan, eikö asenne voisi olla yhtä rento kuin surffatessakin? Kyllä lukijakunta teoksen löytää, jos on löytääkseen. Olisi hyvä luottaa itseensä, ja ennen kaikkea lukijaan, eli antaa lukijan tehdä itse omat johtopäätöksensä tekstistä ja sen sisällöstä, sen sijaan että arvostelisi itseään lukijan edessä. Onneksi nämä itse-epäilyn kohdat rajautuvat vain muutamiin lukuihin, sillä ne ovat täysin turhia.

Jos onnistunutta tekstiä jollakin lailla mitataan, Yogisin ansioksi voi lukea etenkin sen, kuinka luontevasti ja selkeästi hän kuvaa sekä surffaamisen yhteyttä sisäisen matkan tekemiseen että keveyden kokemuksen merkitystä sisäisen matkan teossa: onko välttämätöntä lähteä luostariin opiskelemaan tai retriitin hiljaisuuteen mietiskelemään oppiakseen tuntemaan itsensä? Ei ole. Olennaista on se, että tekee matkaa tavalla joka itselle sopii, rennosti ja keveästi. Vaikka sitten surffaten.

Jaimal Yogisin sanoin: ”Jos aallot ovat veden harjoitusta ja ajatukset mielen harjoitusta, eikö olisi hienoa jos me kaikki oppisimme surffaamaan?” Kieltämättä Suolavetten Buddhan lukiessa ajatukset alkavat kääntyä vettä ja sen päällä kulkemista kohden.

Jaa:

(Suomi 2015)
O: Markku Heikkinen
S
Ensi-ilta 20.2.2015

  

Elokuva kaivoskatastrofista ei tuo katsojalle uutta tietoa tai suuria tunteita.

Talvivaaran miehet on dokumenttielokuva siitä, kun kaivosfirman paska osuu kuvainnollisesti tuulettimeen ja kirjaimellisesti Sotkamon luontoon. Ympäristökatastrofin kehittymistä seurataan kaivoksen henkilökunnan silmin. Henkilökunta, lähinnä miehiä, on elokuvan alussa hämmentyneissä tunnelmissa, lopussa ollaan pettyneitä ja monin paikoin luovuttaneita.

Tunteiden kirjo on varsin ymmärrettävä, kun Talvivaaran piti tuoda maakuntaan työtä, rahaa ja hyvinvointia, mutta tulikin konkurssiin hakeutuminen, ympäristön pilaantuminen ja kollektiivinen vitutus.

”Parempi kun ei sano kenellekään missä on töissä”, eräs Talvivaaran miehistä toteaa mietteliäänä.

Katsojalle tämä dokumenttielokuvakokemus jää vaisuksi. Vaikka kyseessä on dokumenttielokuva ja monin paikoin tyyliltään melko minimalistinen dokumenttielokuva, voisi draaman kaari olla huomattavasti vahvempi. Nyt katsojan tunteeksi jää, ettei oikein uutta informaatiota heru eivätkä tunteet myllerrä.

Talvivaaran kaivoksen sijainti, siis Sotkamo ja Kainuu, tulee ilmi vasta, kun elokuvaa on katsellut puolisen tuntia. Elokuvan tekijät varmaan olettavat, että kaikki tietävät missä päin karttaa ollaan, mutta ei se kyllä ainakaan täällä pääkaupunkiseudulla pidä paikkaansa. Kaikki ovat toki kuulleet Talvivaarasta ja Kainuusta, mutta eivät välttämättä erota esimerkiksi Lappeenrannan, Sotkamon ja Inarin sijainteja toisistaan. Siksi joku infografiikka olisi ollut paikallaan, eikä vain havainnollistamaan Talvivaaran sijaintia. Itse jäin kaipaamaan muutenkin nykyaikaisia dokumenttikerronnan muotoja, kuten animaatioita. Musiikkiakin on käytetty hyvin säästeliäästi. Eikä elokuva oikeastaan tunnu olevan mitään mieltä. Kaikki jää epämääräisesti vajavaiseksi.

Lisäksi olisin myös halunnut nähdä enemmän, huomattavasti enemmän Talvivaaran toimitusjohtajaa Pekka Perää. Kuvamateriaalia, missä dokumentaristi olisi kävellyt Perän perässä ja tentannut tältä vastauksia. Lyönyt michaelmooremaisesti mikrofonia Perän nenän alle vaikka kotiovella. Talvivaaran mieshän se Peräkin on jos joku.

Yksi näkökulma elokuvan katsomiselle voisi toki olla viime vuosilta erittäin tuttu yt-aalto, jonka sivullisiksi uhreiksi myös Talvivaaran miehet joutuvat. Tätäkään lähestymistapaa ei viedä loppuun. Ei näytetä perhettä, joka joutuu myymään talonsa ja muuttamaan Sotkamon keskustaan vuokralle, koska perheen isältä meni työ alta.

Pellervon taloustutkimus PTT on arvioinut vuoden 2012 lopussa, että Talvivaaran aiheuttamien ympäristötuhojen korjaamiseen menee ainakin miljardi euroa.

Viikko sitten Kainuun käräjäoikeus ilmoitti, että Pekka Perä saa syytteen ympäristön turmelemisesta.

Jaa:

Eveliina Lundqvist joutui toimimaan vastoin omaa moraaliaan eläintenhoitajan opinnoissa. Ilman kirjailijan ahdistusta Salainen päiväkirja eläintiloilta olisi jäänyt kirjoittamatta.

Into-kustannuksen järjestämän tiedotustilaisuuden asetelma on kuvaava. Huoneessa on kaksi vastakkain asetettua pöytää, joiden ääreen väki on ilmeisen satunnaisesti asettunut niin, että toisella puolella istuu muun muassa Suomen sikayrittäjät ry:n puheenjohtaja Martin Ylikännö sekä MTK:n eläinlääkäri Leena Suojala ja toisella puolella muun muassa Oikeutta eläimille -väkeä ja Luonto-Liiton toiminnanjohtaja Leo Stranius.

Ennen kuin he pääsevät ääneen – ja tässä tiedostustilaisuudessa poikkeuksellisesti tosiaan käytetään puheenvuoroja – Eveliina Lundqvist kertoo tuoreesta kirjastaan Salainen päiväkirja eläintiloilta. Maatalous- ja metsätieteiden maisteri lähti eläintenhoitajakouluun, jossa tuotantoeläinten parissa työskennellessään alkoi kirjata ylös kokemuksiaan ja tunteitaan. Kirjoittaminen oli ahdistuksen ja ajatusten purkamista. Vakaumuksellinen vegaani joutui tilanteisiin, joissa eläimiä kohdeltiin väkivalloin.

”Kasvatussikalassa tuntui siltä, ettei työtä voinut tehdä sikoja hakkaamatta. Porsaan kastraation näkeminen sai minut sekaisin koko päiväksi”, Lundqvist kertoo myöhemmin kokemuksistaan. Hän ei lähtenyt harjoitteluun kokeakseen ääritilanteita tai kirjoittaakseen kirjan vaan oppiakseen alan todellisuuden. Todellisuus kuitenkin vaati kirjan kirjoittamista.

”En ole katunut. Näin niin hirveästi ja opin tosi paljon.”

Tietokirja eläinten puolesta

Siinä missä Sikatehtaat-sivusto ja salaa kuvatut videopätkät sikatiloilta kuohuttavat röyhkeydellään, olisiko alan maisterin kirjoittama tietokirja helpompi sulattaa?

”Kaiken mediahuomion huomioiden ehkä joo. Ja vaikka tytöttelyäkin on tullut vastaan, uskon että ihmiset ottavat enemmän tosissaan kuin jos olisin 20-vuotias ja vain eläintenhoitajakoulutuksen käynyt”, Lundqvist arvelee.

MTK:ssä kirjan väitteitä on kuitenkin hämmästelty. Tiedotustilaisuudessakin istuvan eläinlääkäri Suojalan mukaan eläinaktivistien toiminta kuormittaa kotieläintuottajia ja vaarantaa koko alan tulevaisuuden (mikä lienee tarkoituskin).

”Paljon vedotaan siihen, että ’yksittäistapaus, yksittäistapaus’. Sähköpiiskan käyttäminen voi olla yksittäistapaus, mutta pääongelmat ovat joka tilalla samat. Yksittäistapaus on, jos vasikkaa ei eroteta maitotilalla emästään liian aikaisin tai jos eläin pääsee ulos talvella”, Lundqvist kertoo.

Laatulihan elämänlaadusta 

Toukokuun alusta kaupan lihatuotteisiin merkitään kotimaisten tuotteiden tapauksessa Laatuvastuu-merkki. Laatuvastuumerkinnässä on kyse EU:n, valtion ja liha-alan 1,7 miljoonaa euroa maksavasta kampanjasta, jolla yritetään nostaa kotimaisen lihan statusta ja hintaa.

Lundqvist kertoo, että Suomen noin 1640 sikatilasta 1440 täyttää laatutakuun kriteerit. Kyse ei siis ole poikkeuksellisen hyvissä oloissa elävän eläimen lihasta. Laatukriteerivaatimuksissa ei edellytetä, että possut kuopivat vapaana maaperää kuin mainoksissa ikään. Alle neliömetri katsotaan riittäväksi elintilaksi vielä 110-kiloiselle siallekin.

Monologeista dialogiksi?

Tuore kirjailija ei itse haaveile laatulihasta vaan elämänlaadusta. Hänen tavoitteenaan on turvakodin perustaminen tuotantoeläimille. Siellä eläimiä ei pidettäisi tuotantokoneiston osasina vaan tuntevina yksilöinä.

Tämä perustavanlaatuinen ero koko eläinkäsityksessä leimaa keskustelua myös kirjan tiedotustilaisuudessa.

Toisella puolella pöytää äänekkäimmin keskusteluun osallistuvat pitävät eläimiä ennen kaikkea elinkeinona. He ovat valmiita puhumaan tuotantoeläinten elinolojen minimivaatimuksista, kun aktivistit peräänkuuluttavat muutosta koko eläinkäsitykseen.

Lundqvist ei ole kovin toiveikas sen suhteen, että tahojen välille olisi syntymässä oikeata dialogia.

”Toisella puolella keskiössä on liiketalous, kun taas toisella puolella sen voimakas kritisointi. Totta kai olisi tärkeää, että emakko pääsisi kääntymään ympäri karsinassaan. Nämä ovat pieniä tärkeitä askeleita, mutta eivät poista ongelmaa, että eläimet nähdään välineinä.”

Kirjassaan Lundqvist kuvaa tilannetta teurastamolla, jonne hän meni osana lammastilaharjoitteluaan.

”Lampuri ja teurastaja seisoivat vierelläni ja katsoivat kanssani samoja lampaita ihaillen. ’Katsopa, noista saa kyllä hyvät kyljykset’, totesivat he arvioiden toisilleen kuljettaen katsettaan lampaassa.

Näimme samat lampaat, mutta emme kuitenkaan nähneet.”

Kuvat: Into, Eveliina Lundqvist

Jaa:

Maria Turtschaninoff: Maresi – Punaisen luostarin kronikoita
Tammi 2014
Suom. Marja Kyrö
212 s.

  

Myyttisen ja fantastisen jäljillä

Esikoisteos Arrasta lähtien Maria Turtschaninoffin teoksissa on ollut läsnä elementtejä, jotka imaisevat lukijan syvälle myyttisen ja fantastisen maailmaan. Samoja polkuja kulkee Maresi – Punaisen luostarin kronikoita, vuoden 2014 Finlandia Junior -voittaja.

Turtschaninoffin teoksille on ominaista, että tarinaa kerrotaan yhden päähenkilön näkökulmasta. Tarinan kuluessa päähenkilö kokee muutoksen, joka tapahtuu myyttiseen ja fantastiseen maailmaan suuntautuvan matkan kautta. Vaikeuksia, kipuja sekä uhkia kohdatessaan päähenkilö herää huomaamaan omat kykynsä, potentiaalinsa ja voimansa.

Maresi jatkaa edeltäjiensä jalanjäljillä monessakin mielessä. Tosin Turtschaninoffin aiempaan tuotantoon suhteutettuna Maresi on mitaltaan lyhyempi ja myyttisten sekä fantastisten elementtien osalta hillitympi. Paikka paikoin Maresi muistuttaa historiallista romaania. Fantasian ystävät saattavat pettyä, mutta toisaalta Maresi voi tasoittaa tietä fantastiseen sellaisille lukijoille, jotka tätä maailmaa hieman vierastavat.

Maresin henkilöhahmogalleria tulee esille päiväkirjamaisen luostarielämän kuvauksen kautta. Punainen luostari sijaitsee pienellä saarella, joka on koko luostarin historian ajan ollut naisten oma saari. Miehillä ei ole lupa tulla saarelle. Luostarissa tytöt opiskelevat ja kouluttautuvat kukin oman kiinnostuksensa ja potentiaalinsa mukaan. Aikuistuessaan jokainen heistä valitsee, jääkö luostarisaarelle vai lähteekö maailmalle etsimään omaa paikkaansa.

Maresi on yksi luostarin oppilaista, vahvasti tiedonhaluinen nuori nainen, joka käyttää kaiken mahdollisen aikansa opiskeluun. Kirjurin ja tarinankertojan rooliin Maresi hyppää, kun luostariin saapuu pakomatkalla oleva tyttö. Kun selviää, että uusi tyttö, Jai, pakenee isänsä raivoa, taivaanrannassa näkyy jo saarta kohti suuntaavan aluksen purjeet. Jai pelkää, että laivassa on hänen isänsä, joka tulee kostamaan tytölle tämän halun elää isän väkivaltaisesta ikeestä vapaata elämää.

Tähän asti tarinassa hiukan piilossa ollut fantastinen tulee esiin, vahvasti myyttiseen nojaten. Luostarin asukkaat kutsuvat jumalatar-energian ilmentymiä suojellakseen saarta ja sen pientä yhteisöä. Kutsuttuna saapuva rajumyrsky heittää laivan pois kurssiltaan, mutta riittävätkö alkujumalattaren voimat suojelemaan yhteisön asukkaita ja erityisesti Jaita hänen isänsä raivolta?

Tapahtumien tiimellyksessä omaa rooliaan ja paikkaansa luostarissa etsinyt Maresi herää voimiensa tuntemiseen, kun yhteys Akkaan eli alkujumalattaren ydinolemukseen alkaa muodostua. Maresi alkaa oivaltaa, että pelottavalta tuntuva yhteys, jota hän on tähän asti sisällään torjunut ja kammoksunut, voi olla myös positiivinen ja rakentava voimanlähde – kunhan sen olemassaolon omassa itsessään hyväksyy. Oivallusten myötä suunta, johon tytön pitää elämässä kulkea, alkaa selkiytyä.

Maresissa soi vahvasti samoja säveliä kuin Turtschaninoffin muussa tuotannossa, etenkin temaattisella tasolla. Tuntoja hurjasta, villistä ja pelottavasta myyttisestä voimasta kaikui voimallisesti jo esikoisteos Arrassa. Sittemmin samantyyppinen tematiikka toistui Helsingin alla -teoksessa. Myöhemmin Anaché rakentui vahvasti myyttiseen alkujumalattareen liittyvän tematiikan ympärille, kun Anaché nousi uhmaamaan naisten olemassaoloa ja olemisen tapoja halveksuvaa pyhää miestä. Lopulta alkujumalattaren raivo ja sen purkaus palautti maskuliinin ja feminiinin tasapainon maailmaan Anachén toimiessa kanavana jumalattaren tahdolle. Samalla tavalla Maresi toimii nyt kanavana Akan tahdolle pyrkiessään suojelemaan saaren pientä yhteisöä.

Maria Turtschaninoffilla on taito nostattaa villi alkuvoima läsnä olevaksi, pukea se sanoiksi ja välittää kokemus lukijalle. Maresissa tuo alkuvoima näkyy, kuuluu ja tuntuu nimenomaan Akkana, joka Maresia kaikkein eniten pelottaa. Maresin kautta Akasta tulee ikään kuin yksi teoksen henkilöhahmoista, joka on varjon lailla tarinassa läsnä.

Näkökulmasta riippuen Maresin tematiikan voi nähdä myös feministisenä. Myyttisestä käsin katsottuna aliseen laskeutuminen, joka symbolisesti tunnetaan myös Manalan matkana, on sisäisen kuoleman ja jälleensyntymisen matka: maan alle laskeutuminen, yksin kulkeminen ja vaikeuksien, uhkien ja pelkojen kohtaaminen luottaen siihen, että oman tien kulkeminen kannattaa, johdattaa sisäiseen jälleensyntymään. Manalan matkan tavoin Maresin tulee laskeutua omaan sisäiseen pimeyteensä ja kohdata suurimmat pelkonsa – oma yhteytensä villiin alkuvoimaan – jotta hän voi löytää oman sisäisen voimansa.

Jaa:

Teksti: Johanna Siik ja Lotta Sonninen

50 havaintoa Fifty Shades of Grey -elokuvasta. Vain 0,5 promillen humalassa.

1. Elokuva alkaa päähenkilöiden aamujen ristiinleikkauksella. Päällä soi I Put A Spell On Youn mahtipontinen uusioversio. Laulaja paljastuu myöhemmin Annie Lennoxiksi. Ei huono alku lainkaan.
2. Sankaritar Anastasia Steele (Dakota Johnson) ajaa kolhuista kuplavolkkaria. Valkoista, kolhuista kuplavolkkaria.
3. Autovalinta on täysin looginen, koska Anastasia opiskelee kirjallisuutta, eikä osaa pukeutua kuin kivan boheemiin kukkapaitaan ja villatakkiin, mikä on toimittajakämppiksen mielestä vähän blaah-mutta-antaa-nyt-mennä.
4. Multimiljonääri, 27-vuotias Christian Grey (Jamie Dornan) sen sijaan omistaa kaapillisen harmaita kravatteja.
5. Neitseellinen Anastasia ripustaa kaikissa tilanteissa kaulaansa korun, joka muistuttaa vaginan läpileikkausta. (Joku saattaa väittää, että kyseessä on horoskooppimerkki, mutta tämä elokuva on Fifty Shades of Grey, joten kyseessä on oltava vaginan läpileikkaus.)
6. Myöhemmin neitsyytensä menetettyään “Ana” on hetken aikaa ilman vaginakoruaan. Juuri kun katsoja alkaa tehdä metaforapäätelmiä, koru palaa käyttöön.
7. Hiukan ennen kuin Anastasia tapaa Greyn ensi kertaa, näemme hänen seisovan pilvenpiirtäjän juurella. Talo kohoaa täydessä erektiossa taivaaseen. Kuvaa kannattaa katsoa hartaudella, sillä siinä on elokuvan ainoa erektio.
8. Toimittajaa paikkaava Anastasia on unohtanut kynän kotiin. Toimittajat tietävät, että tämä on aivan normaalia. Sen sijaan neuroottisesti kaveriaan tuuraavalta kirjallisuudenopiskelijalta moinen unohdus on vähintäänkin freudilainen.
9. Anastasia saa käyttöönsä mustan lyijykynän, jossa lukee harmaalla “Grey”. Sitä ryhdytään pureskelemaan välittömästi.
10. Alahuuli. Sitäkin purraan. Jos saisimme kolikon/ryypyn/orgasmin joka kerta kun Anastasia Steele puree valkokankaalla huultaan, niin avot.
11. Major spoiler alert: tässä elokuvassa kukaan ei saa orgasmia.
12. Mutta häpykarvat sentään vilahtavat kahdesti!
13. Reisiuntuvaa näkyvissä! Pidämme tästä, koska ihmisillä on reisiuntuvaa. Reisiuntuva on myös kuvattu lievään vastavaloon, joten sen näkyminen ei voi olla vahinko.
14. Anastasialla ja hänen kämppiksellään Katella (Eloise Mumford) on vinyylilevykokoelma. Vau, tytöt on old school.
15. Anastasialla on ihana yölamppu, jota koristaa pääskynen. Boheemi, sanoimmeko jo?
16. Vihjailevat sanaleikit. Niitä on paljon. Anastasia-parka joutuu monta kertaa pohtimaan kirjallisuudenopiskelijan päässään, tarkoittiko Christian kenties häntä puhuessaan “hyödykkeistä” tai “hoideltavasta tilanteesta”.
17. Kokonaisuutena soundtrack saa ihmisen haluamaan syödä nyrkkinsä joka kerta, kun mikään lauluista pärähtää päälle.
18. Christian Greyn “leikkihuoneeseen” olisi muuten aivan mahtavaa vetäytyä… lueskelemaan.
19. Seksinharrastusmielessä leikkihuone on muuten mainio mesta, mutta missä ennen elokuvaa paljon mainostetut dildot luuraavat?
20. Mikä on se mystinen kohde, johon leikkihuoneesta avautuu valaistu oviaukko? Onko se walk-in closet, josta Christian noutaa leikkikäyttöön tarkoitetut *huh* revityt farkkunsa?
21. Kemia. Kipinä. Kuuma leiskunta pääparin välillä. Näitä elokuvassa ei ole.
22. Ei ole sattumaa, että Christianin veljen Elliotin (Luke Grimes) ja Anan kämppiksen Katen muhinointia näytetään vain sekunnin verran. Heillä synkkaa paljon paremmin kuin päähenkilöillä.
23. Twilight-kirjat ja -elokuvat, joiden fanifiktiosta Fifty Shades of Grey sai alkunsa, saavat osakseen pari viehkoa viittausta. Muuten kaupungissa pilvenpiirtäjien keskellä viihtyvä pääpari tekee yllättävän kävelyretken vampyyrimaiseen satumetsään. Huomioitavaa erityisesti oksien läpi siivilöityvä valaistus. (Vai onko kyseessä sittenkin Anastasian uni, sillä tyttö kiskaistaan reippailemaan kesken nokosten.)
24. Katsoja kohtaa lopulta myös Greyn hullunkurisen perheen, joka on vain vaaksan päässä vampyyreista.
25. Christianin isä on Amerikan yläluokan tyyliin nimeltään… joku sukunimen kuuloinen etunimi. No, meni jo, mutta aika varmasti se alkoi C:llä.
26. Siskon osa on langennut räväkälle teinipoptähdelle ja Adidas-mallille Rita Oralle, joka pääsee lausumaan sanasen ranskaa alleviivauksena fantsulle flapper-imagolleen.
27. Kun vihdoin päästään neuvotteluihin S/M-suhteen ehdoista, ne käydään tietysti pimennetyssä huoneessa. Neuvottelun osapuolet lukevat papereita ihan sujuvasti ja yliviivailevat (Grey-lyijykynällä) epäsopivia kohtia. Vampyyriteoria vahvistuu.
28. Ehkäisy sentään on kohdallaan! Kortsu sekä otetaan paketista että laitetaan paikoilleen (kuvan ulkopuolella, koska pilvenpiirtäjä säilyttää suvereenin asemansa ainoana erektiona), ja vasta sen jälkeen aletaan puhua e-pillereistä. Hormoniehkäisystä puhutaankin sitten pariin otteeseen. Että tuli selväksi.
29. Tämä seksi on kyllä kamalan siistiä. Kukaan ei hikoile, mikään ei litise eikä tekstiileihin taatusti tule tahran tahraa.
30. Intiimeimmät hetket ovat loppujen lopuksi niitä, kun pääpari pitelee toisiaan kädestä. Tämä sotii oudosti Christian Greyn estoisuutta vastaan.
31. Loppuvaiheen käännekohdassa tosin Christian läiskii Anaa piiskalla pepulle niin, että hänelle tulee hiki. Taustalla seinällä roikkuu pörheitä ketunhäntiä. Dildot puuttuvat kuvasta edelleen.
32. Romantiikka. Sitäkään ei oikein ole, ellei hassua helikopterinmuotoista heliumpalloa lasketa. Pallo on kylläkin kiinnitetty skumppapulloon.
33. Vinkki: ota oma pullo mukaan elokuvateatteriin. Kaipaat sitä viimeistään nyt.
34. Hetkinen, kännipuheluthan ovat joskus aika romanttisia. Anastasia soittaa leffan alkumetreillä Christianille sellaisen, ja Christian käskee hänen mennä heti kotiin. Kun se ei auta, hän ilmestyy itse hakemaan tytön ja telkeää tämän hotellihuoneeseensa. Panttivankidraama!? Ai, höh, ei sittenkään.
35. Jos olet lukenut Fifty Shades -romaanitrilogian, tiedät että Ana on ärsyttävä salaatintyöntelijä eli siis nainen, joka ei syö mitään, ei ainakaan jos paikalla on muita. Dakota Johnson ei anna ollenkaan sellaista vaikutelmaa.
36. Vähän poikamainen Dakota Johnson tekee muutenkin mukavan roolin. Hänessä on ripaus chiliä ja pippuria, kun taas Jamie Dornanin roolisuoritusta voisi keittiömaailman metaforalla kuvailla lähinnä pitkään riippuneeksi tofuksi, jonka marinointi on epäonnistunut.
37. Ja Dakotalla on kiva otsatukka!
38. Muuten näyttelijöiden kampaukset ovat kyllä keskimäärin kamalat. Toivottavasti tämä ei johdu siitä, että lopputeksteissä mainittiin hiusmuotoilukohdassa suomalainen nimi.
39. Sattumaa tai ei, elokuva antaa kirjallisuudesta todella nuivan kuvan. Christian Grey käytännössä antaa ymmärtää, että kirjoista pitävät vain toivottomat höpöpäiset romantikot.
40. Hän vieläpä kysyy Anastasialta, valitsiko tämä pääaineensa “Brontën, Hardyn vai Austenin takia”. Miksei Ana voi vastata, että “ei kun Doris Lessingin”?
41. Onneksi ei sentään E. L. Jamesin.
42. Sankarilla on muuten oikea helikopterilentolupa. Ja maaseutuharrastuksena purjelento! Elokuvan aikana siis päästään kiitoradalle.
43. Onko kaikki tämä lentely kenties jonkinlaista metaforaa?
44. Anastasian äitiä esittää Ylpeyden ja ennakkoluulon Elizabeth elikkäs Jennifer Ehle! Elokuvan jälkeen keskustellessamme tosin luulimme pitkään, että kyseessä on Dirty Dancingin Baby (jonka nimi oikeasti on Jennifer Grey, tajuatteko, Grey!).
45. Anastasia juo äitinsä luona vieraillessaan Cosmoja. (Cosmopolitan on aina hyvä asia, vaikka siihen olisikin cocktailin hengen vastaisesti tungettu jotain kummallisia tilpehöörejä limen kuoren sijaan.)
46. Ja Christian tietää tarkalleen, kuinka monta.
47. Kontrollifriikkeys ei ole muuten yhtään kiihottavaa. Jos Anan ilmeitä katsoo, niin ei hänenkään mielestään. Kesken jäävä, kädestä riistetty Cosmo kiinnostaa enemmän.
48. Ei kai Christian ole jonkinlainen stalkkeri? Ehei, hän vain lentää beibinsä perään Georgiaan, koska tämä on lähtenyt käymään äitinsä luona kahdeksi päiväksi. Siinä on kaksi päivää liikaa.
49. On ilo kuunnella, kun Christian Grey puhuu gin & tonicista. Tyyppi nimittäin tietää, että Hendrick’s Giniä käytettäessä juomaan tulee kurkkua, Bombay Sapphire -pohjaiseen taas limeä.
50. Lopetus: sitä ei ole, on vain jatko-osan odotus. Tämähän on pahempaa kuin Hobiteissa.

+1. Lopputekstien rullatessa voi todeta, että mainokset olivat paljon elokuvaa tuhmemmat: peräti kaksi erimerkkistä liukuvoidetta ja Kaalimato.comin tuhma vibraattorimainos. Myös Tradenomiliitto suosittelee!

Kuvat: Finnkino / Universal Pictures International

Jaa: