Kategoria: Elämäntapa

Elina Rouhiainen: Jäljitetty. Susiraja 3
Tammi 2014
483 s.

  

Jäljitetty vie Susiraja-sarjaa jälleen uusiin ulottuvuuksiin

Elina Rouhiaisen esikoisteos Kesytön (2012) oli kotimaisen kirjallisuuden kentällä merkittävä tapaus monessakin mielessä. Se räjäytti potin ennen kaikkea siksi, että kyseessä oli ensimmäinen isolta kotimaiselta kustantamolta ilmestynyt kotimaisen kirjailijan kynästä lähtöisin oleva paranormaali romanssi.

Suomikumma on virinnyt vahvaan eloon viime vuosina. Kirjailija Johanna Sinisalolta lähtöisin oleva termi viittaa kotimaisiin fiktiivisiin tarinoihin, joissa tapahtuu ihmeellisiä ja kummallisia asioita; tarinoihin, jotka ovat vaikeasti soviteltavissa valmiisiin lajityyppilokeroihin. Suomikummaan voidaan lukea myös tarinat, jotka liikkuvat oudon ja pelottavan rajamailla, kuten paranormaalit romanssit.

Paranormaali romanssi kertoo yliluonnollisen olennon – tässä tapauksessa ihmissuden – ja ihmisen välisestä rakkaudesta. Nuorille aikuisille suunnattu Rouhiaisen Susiraja-sarja on edennyt nyt kolmanteen osaansa. Kesyttömästä alkanut tarina, jossa päähenkilö Raisa Ojan elämä myllätään uuteen uskoon, on harpannut jokaisessa osassa uusiin ulottuvuuksiin. Jäljitetty ei ole poikkeus.

Kesyttömässä Raisa saapui Kainuun Hukkavaaraan autuaan tietämättömänä perinnöstään ja ennen kaikkea siitä, minkälainen yhteisö Hukkavaarassa häntä odotti. Kun yhteisön ihmissusi-olemus paljastui, Raisa teki päätöksensä ja palasi Hukkavaarasta Helsinkiin. Sarjan toinen osa Uhanalainen jatkoi Raisan tarinaa, johon myös Raisan sydämen valittu Mikael löysi tiensä.

Jäljitetty jatkaa puolestaan siitä, mihin Uhanalainen päättyi. Raisa löytää kauan kadoksissa olleen veljensä, ja sitä kautta hänen elämässään avautuu aivan uudet kuviot. Se, keitä ja ”mitä” Raisa ja hänen veljensä ovat, alkaa pikkuhiljaa selkiytyä, kun sisarukset kohtaavat verenperintönsä.

Susiraja-sarjan aikaisempien osien tapaan Jäljitetty on melko toiminnallinen teos. Toki kertomuksessa on ajoittain myös suvantovaiheita, mutta rakenne on selvästi toimintapainotteinen.

Persoonalliset henkilöhahmot ovat yhä Susirajan suola. Henkilöhahmokuvauksessa on syvyyttä, ja hahmoilla on tilaa kasvaa. Pääroolissa olevan Raisan elämää on avattu lukijalle eniten, mutta onneksi myös muiden henkilöhahmojen tarinat saavat oman tilansa.

Jäljitetyssä kohtalot nivoutuvat toisiinsa, ja yksi jos toinenkin henkilöhahmo osoittautuu juonen kehityksen kannalta olennaiseksi. Ihmissusien keskinäisiä suhteita, ihmissusien ja vampyyrien suhteita sekä Raisan suhdetta häntä ympäröivään todellisuuteen kuvataan monelta kantilta, samoin Raisan yrityksiä elää ”normaalia” elämää.

Kuten laadukkaan tarinan ominaisuuksiin kuuluu, sarjan jokaisessa osassa on myös jotakin uutta. Jäljitetyssä uusista henkilöhahmoista merkittävin lienee Raisan veli Mitja, joka avaa piiloon jääneitä ovia liittyen Raisan perhetaustaan ja vaikuttaa luonnollisesti myös juonen kehitykseen ja tarinan eri tasoihin.

Pian tapaamisensa jälkeen Raisa ja Mitja päätyvät Kreikkaan yksinäiselle saarelle johonkin päin Välimerta. Saarella he saavat vähitellen tutustua perintöönsä, joka tuntuu varsinkin Mitjasta melkeinpä mielikuvitukselliselta. Raisalle aivan kaikki ei tule yllätyksenä, hän kun on ehtinyt treenata elämää oudon ja kumman syleilyssä jo viimeiset pari vuotta. Sopeutumisjakson jälkeen sisarukset alkavat sulatella oppimaansa ja suunnitella pakoa saarelta.

Kreikan reissu on monessakin mielessä teoksen käännekohta, sillä siellä paljastuu isoja asioita sisarusten elämästä. Kreikan reissu saattaa olla jossakin määrin myös koko sarjan käännekohta, sillä saarella tehdyt paljastukset koskettavat tarinan maailman asukkaita paljon laajemmassakin kontekstissa. Tähän ja moneen muuhunkin asiaan saataneen vastauksia sarjan neljännessä osassa.

Ongelmia ja vastuuta ei voi paeta ikuisesti. Raisa ja Mitja tiedostavat tämän, ja saarelta paon jälkeen sisaruksilla alkaakin uusi vaihe elämässään. He ottavat riskejä, jotta voisivat elää elämäänsä tavalla, joka heistä itsestä tuntuu hyvältä

Tarina päättyy melko rajuun loppuratkaisuun, jonka tiimellyksessä Raisa Oja jälleen kerran huomaa, että laumanjohtaja Mikael on palaamassa hänen elämäänsä – jos on sieltä koskaan oikeasti poistunutkaan.

Jaa:

Elina Rouhiainen: Kesytön. Susiraja 1
Tammi 2012
426 s.

  

Paranormaali romanssi sykkii susirajalla

Suomikumman suonissa pulppuaa uutta sykettä, mikä näkyy vuoden 2012 nuorten uutuuskirjojen, ennen kaikkea kotimaisten esikoisteosten kohdalla. Ilmiön myötä realistinen kirjallisuus jää selvästi taka-alalle. Esikoiskirjailija Elina Rouhiainen on antanut oman panoksensa suomikumman sykkeeseen.

Suomikummaa, niin mitä kummaa?

Johanna Sinisalon termi viittaa kotimaisten kirjailijoiden kynistä lähtöisin oleviin fiktiivisiin teksteihin, joissa on myös spekulatiivisia elementtejä, esimerkiksi fantasiaa tai tieteiskirjallisuutta. Suomikumman tyyppistä suomenkielistä kattotermiä on kaivattu, sillä termi spekulatiivinen fiktio, joka edelleen on käytössä, aukeaa ehkä faneille, mutta muille se saattaa olla vaikeasti ymmärrettävä ja jopa luotaan työntävä.

Uutta nimittäjää on kaivattu myös siksi, että vanhat leimasimet kuten scifi ja fantasia eivät enää yksinkertaisesti riitä: kuten Kesyttömässä tulee esille, lajityypit ovat sekä ottaneet vaikutteita toisistaan että samaan aikaan kehittyneet voimakkaasti omiin suuntiinsa.

Kesytön avaa uuden luvun suomikumman sivuille. Kesytön on nimittäin ensimmäinen isolta kotimaiselta kustantamolta ilmestynyt kotimaisen kirjailijan kirjoittama paranormaali romanssi, eli tarina joka kertoo esimerkiksi vampyyrin ja ihmisen, tai ihmissuden ja ihmisen välisestä rakkaudesta.

Kesytön on hieno avaus kirjailijan uralle. Tarina kantaa, samoin kerronnallinen ote. Tarinaa kerrotaan teini-ikäisen Raisan näkökulmasta. Raisa päätyy Pohjois-Suomeen Hukkavaaraan äitinsä kuoltua. Eno, jonka olemassaolosta Raisa ei edes tiennyt, kutsuu tytön luokseen asumaan. Raisa lähtee, vaikka valinta mietityttää. Valinnan taustalla on painavia kysymyksiä. Kuinka Raisalla voi olla eno, ja miksi äiti ei koskaan puhunut menneisyydestään? Raisa haluaa vastauksia.

Hukkavaaraan saapumisen jälkeen kirja käynnistyy todenteolla. Pienessä yhteisössä on paljon omituisia asioita, ainakin Raisan mielestä. Ennen kaikkea ihmetyttää, miksi eno ei suostu puhumaan halaistua sanaa perheen ja suvun historiasta, ja miksi kylässä ei ole juuri lainkaan vanhoja ihmisiä? Entäpä susi, jonka Raisa kohtaa yöllä metsässä. Miksi susi liikkui yksin, ja vielä keskellä kylää?

Kesytön on vauhdikas ja toiminnallinen romaani, josta Rouhiainen on kirjoittanut löysät pois. Tosin aivan teoksen alussa on kohtia joissa tekee mieli huokailla, koska tarina oikein alkaa. Mutta kun se alkaa niin voi pojat, vaarallisia tilanteita riittää. Sivujen läpi tihkuvasta erotiikasta puhumattakaan.

Toiminnallisuudesta huolimatta Kesytön antaa tilaa myös tunteille, mikä tuo tarinaan syvyyttä. Ihmissusiyhteisö ja homous  on räjähdysherkkä yhdistelmä, joka tuo eteen on monenlaisten kipupisteiden kohtaamisen. Tekstin tasolla tämä näkyy jännitteessä, joka syntyy etenkin yhteisön kuvauksen kautta – kuka hyväksytään yhteisön täysivaltaiseksi jäseneksi ja kuka ei? Rouhiainen on onnistunut rakentamaan tekstiin näistä elementeistä tasoja, jotka muuhun tarinaan yhdistyessään toimivat herkullisena lisämausteena ja tekevät kokonaisuudesta koskettavan.

Henkilöhahmot ovat Kesyttömän suola. Vaikka ihmissusiyhteisössä eletäänkin, on mukana myös muita myyttisiä hahmoja. Raisa itse ei ole ihmissusi, mutta kuitenkin ihmissuden sukua. Kaikesta tästä rakentuu tukeva silta myös teoksen jatko-osille.

Spekulatiivinen fiktio oli vielä hiljattain paitsiossa niin kotimaisen kirjallisuuden kuin käännöskirjallisuudenkin puolella. Rouhiaisen esikoisteos on hieno esimerkki siitä, mitä kaikkea ihmeellistä ja kiinnostavaa kotimaisen kirjallisuuden kentällä voi tapahtua, kun suitset heitetään nurkkaan ja päästetään susi irti.

Jaa:

Raimo Pesonen: Automies
Siltala 2012
148 s.

  

Oman elämänsä sivullinen.

 Raimo Pesosen Automies jättää jälkeensä melkoisen syherön mietteitä. Syheröltä kirjan jälkilöylyt tuntuvat, kun ei oikein ymmärrä mistä kirja loppujen lopuksi kertoo, kuka tai ketkä siinä ovat auton lisäksi pääroolissa, ja kuinka oletettu päähenkilö eli automies voikaan olla sellainen kuin on.

Automies on merkillisen persoonaton mies, jolle auto on kaiken alku ja loppu. Hänen tarinaansa nivoutuu tukku ihmiskohtaloita eri puolilla Suomea. Automiehen mielenmaisema syntyy reissukuvauksen myötä. Reissujen myötä syntyvät myös sivuhenkilöt, mikä tuo moniäänisen kerronnan voimakkaasti läsnäolevaksi. Etenkin kun automies itse jää persoonattomaksi, ikään kuin oman elämänsä sivustakatsojaksi. Sivulliseksi.

Vahvana esiin tulevan moniäänisyyden sekä sivullisuuden teeman kautta kokonaisuudessa on läsnä kahtiajako, tunne siitä että yksien kansien välissä on kaksi eri tarinaa: automiehen tarina ja sivuhenkilöiden tarinat. Automies on kaikkia tarinoita yhdistävä lenkki.

Sivullisena automies tekee lähinnä huomioita siitä mitä kaikkea hänen elämässään tapahtuu, sen sijaan että aktiivisesti ottaisi tapahtumiin osaa. Mies vain kulkee autonsa kanssa paikasta toiseen. Ainoa millä tuntuu olevan merkitystä, on auto ja se, että sillä saa ajaa. ”Ilman autoa mies ei ole mies” on ajatus, joka tarinassa pilkahtelee rivien väleistä, sanoopa automies sen lopulta ääneenkin.

Omaa tarinaansa kertoo sekin, että autolla on nimi, miehellä ei. Automiehellä ei myöskään ole omia mielipiteitä, hän lähinnä toistaa muiden mielipiteitä. Ei hänellä tunnu olevan mielihalujakaan. Ihmissuhteet ovat pinnallisia – jos johonkin pitäisi panostaa, automies kiitää autonsa kanssa jo kaukana poissa.

Siinä missä automiehen valju persoona välillä masentaa, teoksessa siellä täällä mustana kukkiva huumori ilahduttaa. Automiehen persoonattoman olemuksen rinnalla henkilöhahmo, joka täräyttää uuden autonsa konepistoolilla reikäjuustoksi naurattaa, vaikka teko kamalalta tuntuukin, etenkin reaalimaailmassa yhäti lisääntyviä ampumistapahtumia ajatellen. Suomalainen mies siinä ilmentää tunteitaan kun ei ilmeisesti muuten osaa. Eleessä on yhtä aikaa jotakin niin pohjattoman typerää ja kuitenkin jotakin niin perisuomalaista: kun hermo vihdoin ja viimein palaa, se palaa viimeisen päälle, ja sitten heilutaan aseen kanssa. Kirjoissakin.

Automiehen parhaita paloja ovat sivuhenkilöt, jotka avaavat näkymiä värikkäisiin elämäntilanteisiin. Itärajalla vieraillessaan automies todistaa vaimonsa jättämän miehen kriisiä, joka myös ratkaistaan perinteiseltä tuntuvaan tyyliin, eli saunamökissä viinaa juoden. Kriisissä on myös Hullu-Hanna lampaidensa kanssa, samoin kuin muutama muukin vahvan persoonallinen hahmo. Vähin erin sivuhenkilöt tulevat vahvasti läsnä oleviksi muodostaen tarinan lihat ja luut. Automies jää lähinnä varjoksi, joka taustalla vilahtaa.

Raimo Pesonen on kirjoittanut tarinan, jossa perinteinen draaman kaari hämärtyy. Lukija, joka haluaa lukea selkeästi hahmottuvaa ja loogisista tapahtumaketjuista koostuvaa tarinaa saattaa kokea Automiehen vaikeasti lähestyttävänä. Jos taas kiinnostaa henkilöhahmojen mielenmaisemien kuvaus ja näiden mielenmaisemien varaan rakentuva tarinankerronta, Automies saattaa hyvinkin yllättää positiivisesti.

Jaa:

J.S. Meresmaa (toim.): Steampunk! Koneita ja korsetteja Osuuskumma-kustannus 2012

314 sivua

  

Täyttä höyryä!

Koneita ja korsetteja on ensimmäinen kotimaisin voimin toteutettu steampunk-antologia. Se koostuu yhdeksän kotimaisen kirjoittajan novelleista, jotka henkivät fetissiä höyryaikakauteen, esittelevät vaihtoehtoisia historioita sekä eksoottisia, synkkiä ja verentummia miljöitä höystettynä mielikuvituksellisilla teknologioilla. Mitoiltaan tekstit ovat huikopaloja, joiden myötä saa mukavasti ravistettua yltään tämän maailman todellisuuden.

Frankenstein -teemasta poliitiikkaan

Antologia käynnistyy Magdalena Hain Vaskinaisella, jonka punaisena lankana kulkee Frankenstein-teema. Vaskinainen sijoittuu 1900-luvun vaihteen Englantiin, ja rakentaa mysteerin perhedraaman ympärille. Novellin rakenne on napakka, draaman kaari toimii, ja jännitys kiristyy sopivassa tahdissa loppua kohden.

Saara Henrikssonin Arkistonhoitajan salaisuus liippaa läheltä esoteerisia mysteerejä astrologian ja vaihtoehtoisen historian merkeissä. Vaikka novellissa on potkua, se ei harmillista kyllä aivan loppuun asti riitä. Loppupuolella vajausta on nimenomaan tarinarakenteen napakkuudessa, mitä puutetta kiinnostavat ainekset eivät riitä kompensoimaan. Novelli on ikään kuin alkusoitto jollekin suuremmalle kokonaisuudelle, joka tuntuu kurjalta jättää kesken.

Matka jatkuu Heikki Nevalan Hevostuhatjalkaisella, joka naurattaa omintakeisuudellaan. ”Pohojalaaset häjyt” pistävät puukolla koreaksi steampunk-novellissa! Novellin raamit muodostaa kyläyhteisöön tuleva ”hevostuhatjalkainen”, edistyksellinen höyryllä käyvä puimakone, jonka myötä kylän työtä tekevä väestö jää toimettomaksi. Puimakone edustaa modernisaation uhkaa, joka pitää tuhota. Novellin viinanhuuruinen lopetus kieltämättä istuu suomalaiseen tarinamaisemaan.

J.S. Meresmaan Augustine palauttaa lukijan perhedraaman pariin, mutta ei suinkaan lällyyn sellaiseen. Augustine on nuori orpotyttö, joka asuu enonsa kanssa. Eno omistaa ilma-alusten korjaamon, ja Augustinea kiinnostaa tekninen ala kovasti. Uuden työntekijän myötä käynnistyy tapahtumien sarja, joka mullistaa Augustinen käsityksen maailmasta ja omasta itsestään. Augustine on viihdyttävä ja hyvin rakennettu novelli.

Markus Harjun Prahan teurastajassa poliittiset kiemurat kietoutuvat Frankenstein-teeman kautta steampunk-raamiin. Tarinassa on yhtä aikaa jotakin viehkeää, mystistä ja kammottavaa. Prahan teurastaja on pähkinä, joka ei ensilukemalla välttämättä aukea. Tämä ei ole huono asia, mysteeriin ja Prahan tummiin maisemiin palaa mielellään uudelleen.

Shimo Suntilan novellissa Kruunun vihollinen ovat vahvasti läsnä historialliset ja poliittiset teemat. Toiminnallisen alun jälkeen tarinan keskittyminen vangin ja vanginvartijan keskinäisen suhteeseen saattaa novellin hieman epätasapainoon, ja draaman kaari notkahtaa. Saara Henrikssonin novellin tapaan Kruunun vihollisesta jää tuntu, että teksti toimisi hienosti osana laajempaa tarinakokonaisuutta.

Seikkailusta vaihtoehtoiseen historiaan

Jani Kankaan Kapina tunturilla sijoittuu pohjoisen maisemiin. Alkuperäiskansa puolustaa maitaan riistäjiä vastaan, jotka ryöstävät ympäristöä teollisuuttaan ja teknologiaansa varten. Antologian novelleista Kankaan teksti on oikeastaan ainoa, jossa novellin jännite ja draaman kaari pettää pahan kerran. Tarina on lähinnä raportinomainen kertomus ”siitä mitä jossakin tapahtui”, kertomuksellisuus jää sivurooliin. Harmillista, sillä tarinassa olisi aineksia vaikka mihin.

Christine Thorel yllättää lukijan iloisesti. Viuhka käy kartanossa on raikas tuulahdus kokoelman novellien joukossa. Novellin päähenkilöitä ovat kaksoissisarukset, jotka saavat tietää, että toinen heistä on luvattu vaimoksi naapurin vanhalle kenraalin kääkälle. Vaan kaikki ei ole sitä miltä näyttää, ja novellin nimikin saa lopussa tulkinnan, jota ei ensilukemalla tullut ajatelleeksi. Novellin huumori ilahduttaa erityisesti.

Anni Nupposen Joka ratasta pyörittää on antologian viimeinen novelli. Nupposen erittäin laadukas teksti imaisee lukijan vaihtoehtoisen historiaan maailmaan, jota pyörittää elinratas. Novelli tutkii teemaa, joka on askarruttanut ihmiskuntaa iät ajat: elämän rajattu mitta, ja eliniän pidentäminen. Elinrattaan avulla ihmisten elinikää on vähitellen pidennetty jopa satoihin vuosiin. Samalla nousee esille kysymys siitä, mitä kaikkea elämän pidentäminen voi tuoda tullessaan. Novellin maailma ei ole onnela, mikä tulee varsin kouriintuvasti esille novellin lopussa.

Höyryä ja punkia, ovatko maailmankirjat sekaisin?

Eivät ole. Eikä steampunk ei ole myöskään höyrypäiden kynäilyä, ellei mielikuvituksen lentoa sellaisena pidetä. Kuten antologian kiinnostavassa esipuheessa lukijaa valaistaan, steampunkin juuret juontavat syvälle kirjallisuuden historiaan, jo Jules Vernen aikoihin. Tätä kautta juuret löytyvät myös tieteiskirjallisuuden parista.

Koneita ja korsetteja -antologian novelleissa ”höyry ja punk” tulevat yhteen moninaisin tavoin. Kantavaksi elementiksi nousee viktoriaanisen ajan estetiikka, joka ilmenee etenkin höyryteknologian ja viktoriaanisen ajan ympäristön kuvauksen kautta. ”Punk” kantaa kapinan sanomaa. Punkilla on tieteiskirjallisuudessa pitkä historia, joka kiteytyy eri aikakausien scifi-tarinoissa esimerkiksi kapinakuvauksina järjestelmää kohtaan. Scifissä on aina ollut kapinaa tarjolla, universumien täydeltä.

Steampunk on todella omintakeinen lajityyppi. Niinpä Koneita ja korsetteja on todella omintakeinen antologia. Samalla se on tuore esimerkki siitä, millaisiin suuntiin kotimainen spekulatiivinen fiktio on kehittymässä. Kentällä tapahtuu koko ajan, ja uutta ”kummaa” syntyy vauhdilla. Kaiken lisäksi koneita ja korsetteja tarjoaa miellyttävän pehmeän laskun lajityypin pariin lukijalle, joka ei steampunkia entuudestaan tunne.

Toki antologiaa voi arvostella laadullisesti eri tasoilla olevista novelleista, mutta kokonaisuuden huomioiden rima on korkealla. Paikoittaiset notkahdukset lähinnä korostavat kokonaisuuden korkeaa tasoa.

Monissa antologian teksteissä on aineksia pidemmiksikin kertomuksiksi. Nähtäväksi jää mihin suuntaan kotimainen steampunk lähtee kehittymään. Antologia on hieno alkusoitto tulevalle. Mielenkiintoista matkaa uusvanhoihin maailmoihin!

Jaa:

qErnest Cline: Ready Player One
Gummerus 2012
Suom. J. Pekka Mäkelä
510 s.

  

Ylistyslaulu 1980-luvun pelikulttuurille.

Amerikkalaisen Ernest Clinen käsialaa oleva Ready Player One on tieteiskirjallisuutta sekä fantasiaa yhdistelevä seikkailutarina. Kirjan lähes joka sivun täyttävät pelikulttuurin ohella viittaukset 80-luvun populaarikulttuuriin.

Ready Player One koostuu varsin yksinkertaisista sankaritarinan aineksista. Wade on köyhä slummialueella asuva poika, jonka molemmat vanhemmat ovat kuolleet. Wade haluaa parempaa elämää itselleen. Ainoa asia, jossa hän on hyvä, on pelaaminen.

Maailmaa mullistanut keksijänero, OASIS-virtuaalimaailman luoja James Halliday on kuollut pari vuotta sitten. Testamentissaan Halliday lupaa, että hänen valtavan imperiuminsa perii se OASIKSEN pelaaja, joka osaa ratkaista hänen taakseen jättämän arvoituksen. Pelaajien tulee etsiä virtuaalimaailmasta ”Hallidayn munaa”, miljardien arvoista perintöä. Tästä johtuen pelaajia kutsutaan munastajiksi. Koska lukion viimeistä luokkaa suorittavalla Wadella ei ole muuta tulevaisuutta tiedossa, hän on munastaja muiden joukossa.

Tarinan ajassa eletään 2040-lukua, ja maapallo on surkeassa tilassa. Ihmiskunta on riistänyt luonnonvaroja viimeiseen asti. Ihmismassat asuvat valtavan kokoisissa kaupungeissa, suurin osa slummeiksi muodostuneissa kaupunginosissa. Wade on yksi ”pinon” asukkaista. Holtittomasti toistensa päälle pinotut autot, asuntoautot ja mitä erilaisimmat asumisen muodot muodostavat ”pinon”, joka on käytännössä kaatopaikka.

Wadelle munastus on orgastinen kokemus, tarjoaahan se mahdollisuuden seikkailla OASIKSEN maailmassa. Tämän lisäksi vaakakupissa painaa voitttaminen. Todellisuus, joka virtuaalikypärän tällä puolen on vastassa, on surkea. Ilman rahaa ihminen on Waden maailmassa orja. Liikoja tarina ei kuitenkaan Waden ”oikeaan todellisuuteen” ja maailman tilaan kajoa, koska munastus ja pelaaminen ovat pääroolissa. Kello käy. Kilpailussa on kyse elämästä ja kuolemasta, kirjaimellisesti.

Ready Player One on pelimaailmasta, etenkin 1980-luvun pelimaailmasta mitään tietämättömällekin lukijalle parhaimmillaan hauska ja nostalginen sukellus kasarikulttuuriin. Romaani ei mässäile pelkästään eri tietokonepeleillä, vaan ylipäänsä kaikella populaarikulttuurilla, joka aikakaudella oli pinnalla, tieteis- ja fantasiakirjallisuudesta lähtien. Voi vain kuvitella minkälainen paluu juurille romaani on niille lukijoille, jotka tuolloin kasvoivat tietokonepelien maailmassa.

Clinen kirjaa voi lähestyä myös kyberbunkin näkökulmasta, tarkoittaen 1980-luvulla pinnalla ollutta tieteiskirjallisuuden haaraa, jossa tematiikka painottui ihmisen ja koneen yhteistyön sekä yhteensulautumisen muotojen tutkimiseen. OASIS on ihmisen ja koneen sulatusuuni – virtuaaliympäristö, joka tarinan maailmassa on jo paljolti korvannut varsinaisessa todellisuudessa elämistä.

Näin valtavan määrän populaarikulttuuritietoutta sisältävän kirjan kirjoittamiseksi saa tehdä taustatutkimusta hartiavoimin. Kun tiedon tykitys jatkuu aina vain, mielessä käy myös tekijän mahdolliset pakkomielteet aiheeseen liittyen. Pakkomielteitä tai ei, Cline on tehnyt perustavanlaatuista työtä. Lopputulos voisi pahimmillaan olla jäykkä jargonista koostuva romaaniyritelmä, mutta onneksi Ready Player Onessa on huumoria, joka pelastaa paljon. Cline osaa myös juonellisesti rakentaa tarinaa jonkin verran, joten tarina ei ole pelkkää mäiskettä.

Lukijalle, joka kaipaa virtuaalitodellisuuden luonnetta koskevia syvällisempiä mietteitä, tai synkän ja dystopisen todellisuuskuvan laajempaa pohdintaa, Ready Player Onea ei kannata suositella. Syvyysulottuvuuden näkökulmasta hahmotettuna teos on pinnallinen yhdistelmä eri kirjallisuuden lajityyppejä, joita yhteen sitovana liimana toimii pelimaailman kuvaus ja yksinäisen sankarin sitkeä usko omiin kykyihinsä.

Lukijoille, jotka kaipaavat toimintaa, normielämän käsityksiä rikkovia mielenmaisemia sekä ennen kaikkea matkaa 1980-luvun pelikulttuuriin, Ready Player One voi hyvinkin olla viihdyttävä kokemus.

Jaa:

G.I. Gurdjieff: Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa
Sammakko 2013
Suom. Hippo Taatila
356 s.

  

Merkillisen miehen merkillinen elämä

Jos jokin teos haastaa lukijansa, G.I. Gurdjieffin Kohtaamisia merkittävien henkilöiden on ehdottomasti sellainen. Vanhahtavalla kielellä kirjoitettu, entisaikojen seikkailutarinoiden hengessä etenevä kertomus ilahduttaa, jos lukijaa kiinnostavat seikkailulliset kertomukset, mutta toisaalta lukukokemus on kuin saisi metrin halosta päähänsä. Halosta päähän -kokemus syntyy lähinnä Gurdjieffin tavasta puhua asioista ikään kuin ”kaikki tietäisivät mistä hän puhuu”.

Kuka oli tämä merkillinen mies, tuttavallisemmin iso G, jota jotkut pitivät valtavan viisaana, toiset ehkä hieman epäilyttävänä hihhulina ja kenestä Suomessa ei tiedetä juuri mitään? Mies, joka harrasti mitä merkillisimpiä liiketoimia, ilmeisesti jopa vedonlyöntikilpailujen hengessä, ja ylipäänsä kokeili mitä moninaisimpia ammatteja ja aloja. Toki ehkä toimeentulomielessä myös.

Tiettävästi Gurdjieff kerran tokaisi uteliaalle kysyjälle liikeyrityksensä ”tuovan Venäjälle auringonvaloa”, mikä kuvastaa hänen suhtautumistaan elämään: aina omiin kykyihinsä, elämään ja ylipäänsä ihmisrodun potentiaaliin luottaen sekä uskoen, mutta kuitenkin hieman leikillisesti suhtautuen kaikkeen, myös enemmän ja vähemmän tärkeisiin käytännön asioihin.

Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa avaa näkökulmia ison G:n, jota vitsikkäästi Gandalfiksikin on kutsuttu, elämään ja opetuksiin. Sillä opettaja Gurdjieff oli, pyrkimyksenään luoda ”Työksi” kutsutun metodin kautta nimenomaan länsimaisille ihmisille suunnattua opastusta siitä, miten kuljetaan heräämisen tiellä, jotta ihmiskunta voisi saavuttaa valaistumisen.

Teos keskittyy Gurdjieffin elämän seikkailulliseen puoleen. Tarinan punaisena lankana kulkee G:n tavoite löytää ja kartoittaa niin kutsuttua mystistä ja salattua tietoa, jonka avulla voisi saavuttaa valaistumisen. Varsinainen kertomus rakentuu näiden etsintäretkien ympärille, joita Gurdjieff 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa teki eri puolille Aasiaa.

Vaikka teos muotoutuu mystisen tiedon etsinnän ympärille, tätä tietoa ja siihen liittyviä asioita ei teoksessa juurikaan ole tarjolla. Mikäli Gurdjieffin opetukset eivät entuudestaan ole lukijalle tuttuja, saattaa olla että viitteet mystiikkaan menevät monelta osin ohitse. Tiivistetyssä muodossa voi todeta, että Gurdjieff pyrki ”Työllään” kehittämään länsimaiselle ihmiselle sopivan menetelmän valaistumiseen, yhdistelemällä Lähi-Idän ja Keski-Aasian traditioiden ja niitä opettaneiden koulujen menetelmiä. Tätä polkua hän kutsui ”Neljänneksi tieksi”.

Oppitunteja teoksessa ei kuitenkaan käydä läpi eikä sen syvemmin paneuduta G:n filosofioihin tai konkreettisiin harjoitteisiin. Kaikki mystinen, mitä G matkoillaan koki ja mitä hän mahdollisesti oppi tapaamiltaan henkilöiltä, jää myös paitsioon. Niinpä lukija, joka haluaisi tarkemmin tutustua Gurdjieffin metodeihin, saa vielä toistaiseksi hakea niitä englanninkielisistä teoksista. Tosin Gurdjieffin oppilaalta P.D. Ouspenskylta on suomennettu teos Sirpaleita tuntemattomasta opetuksesta. Tästä saattaa olla apua G:n metodeista kiinnostuneille, sillä teoksessa Ouspensky tekee yhteenvedon G:n opetuksen pääkohdista.

Lukija, jolle Gurdjieff on uusi tuttavuus, Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa voi osoittautua haastavaksi juurikin Gurdjieffin sekoilulta tuntuvan kerrontatekniikan vuoksi, koska teos suorastaan hyppelehtii aihepiiristä toiseen. Gurdjieffin aivoituksiin tutustuneet tiedostavat, että G toimii näin tarkoituksella ja että syy löytyy hänen filosofiastaan. Toisaalta lukija, joka ei tunne Gurdjieffia ja hänen ”Työtään” entuudestaan, saattaa hyvinkin nauttia teoksen tarinallisuudesta ja upota seikkailullisen matkanteon syövereihin.

A.W. Yrjänän loppusanat tulevat tarpeeseen, sillä Yrjänän puheenvuoro selkeyttää lukukokemusta: ei, lukija ei ole hullu ja hän voi luottaa mahdollisiin pohdintoihinsa siitä, oliko Gurdjieff ehkäpä hullu, hyvin viisas vai saavuttanut sellaisen tietoisuuden tilan, jota jotkut kutsuvat valaistumiseksi. Kenties hän oli ajoittain hieman kaikkia näitä kolmea. Merkillinen mies joka tapauksessa, mutta ennen kaikkea hyvin kiinnostava!

Hienoa, jos joku saa teoksesta kipinän tutustua enemmän tähän merkilliseen mieheen ja hänen teoksiinsa, joita toivon mukaan suomennetaan jatkossa lisää.

Jaa:

(Go-ji-jeon, Etelä-Korea 2011)
O: Hun Lang
N: Ha-kyun Shin, Soo Go, Seung-su Ryu
K15
Julkaisu 6.6.2012

  

Korealaiselokuva kuvaa sotaa, jossa päälliköt tyrivät ja rintamamiehet kuolevat tai kyynistyvät.

Korean sota 1950-luvun alussa tuotti aikoinaan pienen määrän edelleen katsomisen arvoisia elokuvia, kuten Samuel Fullerin Sissipartio (1957) ja Anthony Mannin Miehet sodassa (1957). Robert Altmanin M.A.S.H. (1970) taas sijoittuu näennäisesti Korean sotaan, mutta kertoo Vietnamin sodasta.

Koreassakin on luonnollisesti tehty elokuvia traagisesta sodasta, jossa ei juuri ollut voittajia. Pohjoiskorealaiset elokuvat korostavat kommunistisen isänmaan voittoa imperialismista. Uusi eteläkorealainen The Front Line (miksi englanninkielinen nimi suomalaiselle julkaisulle?) taas näyttää, miten kummallakin puolella oli ihmisiä, jotka kolmevuotisen sodan kuluessa lakkasivat uskomasta virallisiin totuuksiin, jos niihin alun perin uskoivatkaan.

Elokuvan alussa pohjoiskorealainen upseeri sanoo, että sota kestää viikon ja kommunistit voittavat, koska heillä on siihen todellinen syy. Kolmen vuoden jälkeen jäljellä on vain kyyninen nauru ja kuolema.

Elokuvaa on välillä vaikea seurata, kun henkilöitä ei riittävästi yksilöidä erilleen toisistaan. Osittain elokuvassa tyydytään tavanomaiseen tyypittelyyn, mutta joukkoon mahtuu myös kiinnostavia kehittelyjä ihmisistä, jotka ovat kuuliaisia isänmaalle tietämättä miksi.

Sodan järjettömyys korostuu kohtauksissa, joissa päälliköt tekevät typeriä päätöksiä: pommitetaan hyökkääviä omia joukkoja tai viedään tykit asemiin, joista vihollisen on helppo ne valloittaa. Järjettömintä on aloittaa massiivinen offensiivi, kun tiedoksi annetaan, että aselepo astuukin voimaan vasta 12 tunnin sisällä. Merkityksetön kukkula pitää yksinkertaisesti valloittaa. Rintamamiehillä ei ole mitään käsitystä kulissien takana tapahtuvasta rajojen määrittelystä.

Taistelukohtauksissakin korostetaan sodan järjettömyyttä ja väkivaltaa. Eteen tulee perinteinen sodanvastaisten elokuvien ongelma: miten kuvataan sotaa niin, että siitä ei lopulta muodostu jännittävä kuvaus selviämisestä äärimmäisissä olosuhteissa.

The Front Linessa näytetään myös kiehtova muodonmuutos sotaa pelkäävästä rillipäisestä älyköstä kyyniseksi tappajaksi, joka halveksii kaikkea elävää. Tästä huolimatta elokuva tarjoaa kiinnostavan näkymän sotaan, josta suomalainen katsoja ei välttämättä paljon tiedä.

Jaa:

(Iso-Britannia 2011)
O: Madonna
N: Abbie Cornish, Andrea Riseborough, James D’Arcy, Oscar Isaac, Richard Coyle
K16
Julkaisu 6.7.2012

  

Kaksi rakkaustarinaa rinnastava draama on yksi syy lisää rakastaa Madonnaa.

W.E. on täynnä kuvauksen kikkoja hidastuksista huomiota herättäviin kuvakulmiin ja filmilaadun muutoksiin. Käsikirjoittaja-ohjaaja Madonna ei ole niitä naisia, jonka mielestä vähemmän on enemmän. Hän saa kuitenkin rönsyilevän kuvakielen pysymään tarinan palveluksessa.

Huomionarvoista on myös se, että elokuvan päähahmot, 1930-luvulla prinssi Edwardiin rakastuva Wallis Simpson (Andrea Riseborough) ja 1998 avioliitossaan pahoinvoiva Wally Winthrop (Abbie Cornish), puhuvat toisilleen läpi ajan. Leikkaukset kahden aikatason välillä ovat kuitenkin sujuvia, kauniitakin, ja hahmojen keskinäistä dialogia käytetään säästellen.

Hahmojen yhteys syntyy Wallyn kautta. Hän on työnsä huutokauppakamari Sotheby’ssä jättänyt manhattanilainen edustusvaimo, jonka arvostettu lääkäri-aviomies (Richard Coyle) ei viihdy kotona. Avioliiton kriiseillessä Wally kiinnostuu yhä enemmän Wallis Simpsonin tarinasta ja tutustuu Windsorin herttuaparin jäämistöä vartioivaan venäläiseen turvamieheen (Oscar Isaac).

Myös menneisyydessä seurataan sekä avioliiton loppua että uuden romanssin alkamista. Wallis Simpson on naimisissa oleva nainen, kun hän tapaa Englannin kruununprinssin (James D’Arcy). Skandalöösi romanssi esitetään vailla ruusunpunaisia linssejä, keskinäisestä huumasta maanpakolaisten pakkoliitoksi muuttuvana suhteena. Toisaalta rumimmat huhut natsisympatioista ja avioliiton ulkopuolisista suhteista joko kielletään tai ohitetaan.

Elokuva sai yhden Oscar-ehdokkuuden, joka tuli ansaitusti puvustuksesta. Madonnan henkilökohtaisena stylistinäkin toimineen Arianne Phillipsin (Walk the Line, A Single Man) pukujen ansiosta Windsorin herttuaparin maine aikansa tyylikkäimpänä parina välittyy myös elokuvasta.

Erinomaista työtä tekevät myös pääosia näyttelevät Cornish ja Riseborough. Ensiksi mainittu lihallistaa naisen, joka ottaa ensimmäistä kertaa vastuun omasta onnellisuudestaan. Jälkimmäinen puolestaan tarjoaa vaihtoehtoisen – kiinnostavan ja uskottavan – tulkinnan kuninkaallisten piirien Yoko Onosta.

Jaa:

Kuvat: SBS Discovery Media

Klassinen scifielokuva 12 apinaa herkistyttää milteipä lyyriseen maailmanlopun synkistelyyn. Mistä tässä kulttielokuvassa olikaan kyse? 

TV5 4.3. klo 21.00 ja 3.05

Dystopia on tyylilajina enemmän kuin hankala, koska ihmisen mielikuvitus ei usein riitä eläytymään tulevaisuuteen, jossa asiat olisivat vielä huonommin kuin nyt. Dystopiat perustuvat usein nykyisyyden pahuuden mielivaltaiseen paisuttelemiseen, ja tuntuvat pikemminkin kertovan nykyisyydestä. Toisaalta tässä on ehkä eräs dystopian voimavaroista; Toni Morrisonin Sinisimmät silmät ja Margaret Atwoodin Orjattaresi määrättiin aikoinaan siivottavaksi monien yhdysvaltalaisten koulujen kirjastoista niiden kuvaaman karun todellisuuden tähden. Morrisonin kirja ei ole dystopiaa, vaan elettyä elämää, mutta Atwoodin karu kuvaus kristinuskon asennoitumisesta naisiin vastaa dystopian puitteista huolimatta todellisuutta.

Illan elokuva, Terry Gilliamin ohjaama 12 apinaa on edellä kuvatussa mielessä kovin tyypillinen dystopiakuvaus. Synkät, loskaiset maisemat ovat aivan yhtä karuja niin elokuvan kuvaamassa nykyisyydessä, jossa pandemia on tappanut suurimman osan väestöstä kuin myös menneisyydessä, jossa lohduttomat näkymät Philadelphian katujen köyhyydestä ovat vähintäänkin yhtä karmeita kuin tulevaisuus. Tarina alkaa kun Bruce Willisin loistavasti tulkitsema James Cole lähetetään tulevaisuudesta käsin estämään tappajaviruksen vapaaksi laskeneen 12 apinan armeijan suunnitelmat sekä maailmanlopun.

Cole joutuu mielisairaalaan, jossa hän kohtaa Brad Pittin esittämän seinähullun Jeffreyn, miljonääriperheen mustan lampaan, jolle ympäristöasiat ovat sydäntä lähellä. Mielisairaalassa Cole joutuu myös psykiatri Kathryn Raillyn (Madeleine Stowe) tutkimuksiin. Näiden kahden välille syntyy nopeasti sidos, jota en kuitenkaan kutsuisi romanttiseksi. Tympeiden, ketjussa tupakoivien psykiatrien joukossa Railly tuntuu olevan ainoa, joka ottaa Colen kertomuksen edes jollain tavalla vakavasti. Cole kuitenkin karkaa ja palaa tulevaisuuteen. Edessä on paluu takaisin menneisyyteen, jossa mielisairaalasta päässyt Jeffrey kerää kokoon 12 apinan armeijaansa. Railly auttaa Colea, ja tarina ottaa yhä uusia ja nopeampia kierroksia ja saa yllättäviä juonenkäänteitä lähestyessään traagista loppuaan.

12 apinaa on elokuva, jossa kenellekään ei käy hyvin. Turhan usein elokuvaa vuosien aikana katsellessani olen kokenut hetken, jonka aikana haluaisin vain pysäyttää levyn paikoilleen. Mutta kuten vanha sääntö tragedian kokemisessa opettaa, äänen voi sammuttaa, mutta kuvaa ei saa pois päältä. Kuvallinen ilmaisu on eräs elokuvan voimakkaimpia elementtejä. Colen kärsivät, elämää nähneet kasvot ovat kovin vaikuttavat ja jäävät katsojan mieleen polttomerkin lailla. Eivätkä vain kasvot, vaan myös värit. Loppukohtauksen tapahtumat lentokentällä kuljetetaan katsojan verkkokalvoille unenomaisen valon lävitse, jonka läpi katsottuna kaikki värit näyttäytyvät kovin kirkkaina alkaen Colen hawaiji-paidasta päättyen Raillyn villatakin kermanvalkoisiin sävyihin.

Elokuva on täynnä maailman päähän potkimia ihmisiä, jotka jotenkin yrittävät sinnitellä elämän syrjässä kiinni. Ei liene sattumaa, että elokuva henkii tylyä ”ihminen on maailmaan heitetty”-eetosta ranskalaisten eksistentialistifilosofien hengessä; omistihan Gilliam teoksensa kuuluisalle ranskalaiselle taide-elokuvien tekijälle Chris Markerille. Tosin eksistentialistit eivät kenties olisi kovin mielissään elokuvan synkän ilmaisun rinnastamisesta vapautta ja omaa valintaa korostavaan suuntaukseensa. Gilliamin ilmaisu on kovin kaukana Sartren ja de Beauvoirin leppoisista kahvi- ja tupakkahetkistä. Lesboseparatistinen filosofi, Binghamptonin yliopistossa opettava Jeffner Allen onkin feministisen ilonpilaajan hengessä diagnosoinut eksistentialismin epäonnistumiseksi nimenomaisesti kovan ja arkisen todellisuuden ulossulkemisen. Gilliamin elokuvassa todellisuus sen sijaan ei ole ulkopuolinen, vaan pikemminkin raastava, eikä ihmisillä ole kovin paljoa valinnanvapautta.

Elokuvan positiivisimmaksi hahmoksi nousee Stowen vereslihalla tulkitsema psykiatri Railly, joka ainoana suo myötätuntonsa tulevaisuudesta tulleelle Colelle. Tässä täytyy nostaa hattua Stowen loistavalle roolityölle, joka ilmentää hapuilua kahden keskenään täysin ristiriitaisen mielenmaiseman välillä: psykiatrin rationaalisen ongelmia ratkovan mielen ja vilpittömän halun uskoa Colen tarinaa. Stowen ja Willisin yhteistyö on myös erittäin sujuvaa; 12 apinaa on kenties ainoa näkemäni elokuva, lukuun ottamatta erinäisiä Lana del Reyn henkisiä indie-sievistelyjä, jossa mies- ja naisprotagonistin välejä ei ole menty pilaamaan turhalla romantiikalla. Toisin kuin indie-sievistelyissä, Stowe ja Willis esittävät kuivan asiallisen vuorovaikutussuhteen varustettuna kevyellä ruumiillisella jännitteellä, jota ei ole häiriöksi asti.

Elokuvan eräs suurimmista vahvuuksista on oivaltava dialogi, joka on tehokkaasti sidottu ympäristöön. Elokuvan alkupuolella mielisairaalassa nähtävä keskustelu Colen ja Jeffreyn välillä on mukavaa seurattavaa. Näiden elämän potkimien veikkojen jutustelussa on paljon kiehtovia säikeitä, jotka tuntuvat valaisevan elokuvan muuten niin synkkää sävyä. Ruudulla käytävä kevyt rupattelu tuo myös jyrkän kontrastin sitä käyviin hahmoihin: painajaisten riivaama, Dostojevskin Idiootin päähenkilöä ruhtinas Myškiniä muistuttava Cole ja kulttijohtaja Charles Mansonia mukaileva Jeffrey vaikuttavat hahmoilta, joiden suusta ei odottaisi kuulevan elokuvassa käytävää keskustelua.

Kaiken yllä sanotun jälkeen totean, että kevätpäivän tasauksen lähestyessä ja lohduttoman räntäkevään jatkuessa 12 apinaa on oikein karaiseva katsomiskokemus. Lyhyellä pohdinnalla katsoja kykenee huomaamaan, että dystooppisesta ulkoasusta huolimatta elokuva voisi tapahtua taloyhtiön sisäpihan turvallisten muurien ulkopuolella. Kenties osalle katsojista elokuva on jo todellisuutta.

Jaa:

Kuvat: Riitta Supperi

Night Visions -festivaalilla vieraileva Lou Taylor Pucci teki ensimmäisen romanttisen pääosaroolinsa. Hänen näyttelemänsä mies rakastuu monsteriin. 

Amerikkalainen Evan rakastuu Italiassa tapaamaansa Louiseen. Mutkaton suhde kehittyy nopeasti, vaikka Evan kantaa salaisuutta; hän on juuri menettänyt äitinsä. Louisella on kuitenkin suurempi salaisuus; hän muuttuu ajoittain hännäkkääksi hirviöksi.

”Iso osa minulle lähetetyistä käsikirjoituksista on todella omaleimaisia. En tiedä, miten sain tämän maineen, mutta olen iloinen siitä”, Evania näyttelevä Lou Taylor Pucci kertoo nauraen. Hänen iso läpimurtonsa oli indiedraama Thumbsucker (2005), jossa Pucci näytteli peukaloaan imevää lukiolaispoikaa. Roolista tipahti parhaan näyttelijän palkinto Berliinin elokuvajuhlilla.

”En halua kuulostaa röyhkeältä, mutta uraani kunnioitetaan. Ja sitä kunnioitetaan  taidepiireissä, ei filmitähtiuniversumissa”, Pucci toteaa. Läpi haastattelun hän hymyilee, vitsailee ja sanoo usein ”awesome”. Mutta röyhkeältä hän ei kuulosta.

Pucci on Helsingissä Night Visions -festivaalilla elokuvan Spring tiimoilta. Pienellä budjetilla toteutettu, amerikkalainen kauhuelokuva rikkoo genrerajoja. Festivaaleilla se on eittämättä mukana kauhuelementtinsä takia, mutta tarinaa kuljettaa rakkaus.

”En kyennyt ajattelemaan Springiä ollenkaan kauhuelokuvana. En osannut lähestyä sitä epärealistisena, yliluonnollisena tai edes tehostettuna maailmana”, miespääosaa Evanina näytellyt Pucci kertoo.

Elokuvaa onkin luonnehdittu ”kuin Linklaterin ohjaamaksi kauhuksi”. Puccin ja hänen vastanäyttelijänään toimineen Nadia Hilkerin välillä onkin uskottava, moderni ja näpäkkään dialogiin nojaava valkokangasromanssi. Mitä sitten, että toisella romanssin osapuolista kasvaa häntä?

Springin ohjaajapari Justin Benson ja Aaron Moorhead vierailivat Night Visions -festivaalilla kaksi vuotta sitten. Heidän minibudjetilla toteuttamansa elokuva Resolution (2012) oli jo sitä ennen ehtinyt kerätä kiitosta festivaaleilla. Seuraavaan elokuvaansa he halusivat Puccin.

”He olivat nähneet haastattelujani internetistä ja olivat sitä mieltä, että vaikutin aidolta, tavalliselta kaverilta.”

Hilker palkattiin viime tipassa Skypen kautta tehtyjen koe-esiintymisten perusteella. Näyttelijäkaksikko tapasi vasta Italiassa, jossa he treenasivat kaksi viikkoa ennen kuvausten alkamista.

”Näyttelijä Vincent D’Onofrio kertoi minulle erikoisen asian romanssin näyttelemisestä. Sinun täytyy joko rakastaa vastanäyttelijääsi tai vihata häntä, vihata kaikkea hänessä. Jostain syystä molemmat näyttävät rakkaudelta valkokankaalla”, Pucci nauraa ja vakuuttaa, että hänen ja Hilkerin välillä kyse oli ystävien välisestä rakkaudesta.

Heinäkuussa Pucci täyttää 30 vuotta. Takana on ensimmäinen romanttinen päärooli, ja poikamaisia kasvoja koristaa miehekäs parta. Mitä seuraavaksi?

”Hei, näyttelin juuri transvestiittia Kova laki -sarjassa. En tiedä yhtään, mitä tapahtuu. Ehkä me kaikki joudumme ulkoavaruuden olentojen imaisemiksi”, näyttelijä vitsaillee.

Hän jatkaa kuitenkin analyysillä.

”Hyvän uran pitäisi minusta olla kuin hyvä elokuva. Ensimmäisessä näytöksessä pitäisi ottaa haltuun kaikki sävyt, joita aikoo käyttää; kauhu, komedia ja niin edelleen. On vaikea tehdä kauhua toisessa näytöksessä, jos siitä ei ole mukana aiemmin. Itse olen yrittänyt kokeilla kaikkea mahdollista ensimmäisessä näytöksessä. Nyt koen olevani toisen näytöksen alussa. Olen vakiinnuttanut asemani. Nyt minun vain pitäisi päättää, mitä sillä teen.”

Lou Taylor Pucci on paikalla Spring-elokuvan näytöksissä torstaina 16.4. klo 17.50 Andorrassa ja lauantaina 18.4. klo 18.15 Bio Rexissä.

Jaa: