Kategoria: Elämäntapa

(USA 2012)
O: Michael Sucsy  

N: Rachel McAdams, Channing Tatum, Sam Neill, Scott Speedman, Jessica Lange.

K7
Julkaisu: 21.9.2012


  

The Vow läkähdyttää pliisuilullaan, mutta ilahduttaa Channing Tatumin vatsalihaksilla.

”Perustuu tositapahtumiin” ei yleensä romanttisen draaman kohdalla ole laadun tae. Ennemminkin häpeämättömän kyynellypsyn ja todellisuus on tarua ihmeellisempää -jorinoiden. Näin myös The Vow’n tapauksessa. Jos et muuten halua tietää elokuvan lopputulosta, hyppää seuraavan kappaleen yli.

JUONIPALJASTUS: Ennen lopputekstejä asiaankuuluvasti toki kerrotaan – aivan kuin kyseessä olisi jotenkin kulttuurihistoriallisesti merkittävämpikin tapaus – että elokuvan päähenkilöitä inspiroinut tosielämän pariskunta on onnellisesti naimisissa ja kahden lapsen ylpeitä vanhempia. Nyt katsojan on syytä tuntea IHAN OIKEAA myötäiloa, vaikka oikeasti vaan ketuttaa se, että EI KENENKÄÄN ELÄMÄSSÄ tämmöistä tapahtuisi. Vaikka ilmeisesti onkin tapahtunut.

Itse elokuvaan. Leo (Channing ”stripparista elokuvatähdeksi” Tatum) ja Paige (aina yhtä ihastuttava Rachel McAdams) ovat umpirakastunut nuori aviopari, jonka auvoinen arki murskautuu pirstaleiksi kohtalokkaan auto-onnettomuuden seurauksena. Paige herää päävamman aiheuttamasta koomasta muistinsa menettäneenä. Hän ei muista viimeistä viittä vuotta, eikä näin ollen tiedä, kuka Leo on.

Omasta mielestään Paige on vielä kihloissa lipevän ex-sulhasensa (Scott Speedman) kanssa ja on läheisissä väleissä takakireisiin ja tärkeilynhaluisiin vanhempiinsa (Sam Neill ja Jessica Lange). Leo joutuu siis kamppailemaan paitsi oman avioliittonsa puolesta myös omaa agendaansa ajavia appivanhempiaan vastaan.

Lähtökohtaisesti The Vow on hirvittävän romanttinen ja herttainen elokuva. Onhan se ihanaa, että Leo on valmis ”rakastuttamaan” Paigen uudelleen itseensä toisintamalla parin yhteiset onnen hetket aina ensitapaamisesta lähtien. Leo on myös valmis hyväksymään uuden/vanhan Paigen, joka kikattelee typerästi vanhojen koulukavereidensa kanssa ja pukeutuu jakkupukuun ja korkokenkiin (näitä molempia asioita on syytä paheksua, elokuva antaa ymmärtää).

Mutta. Kun kaikki roolihenkilöt (jopa ne muka-kamalat) ovat niin mahdottoman hyviä, kilttejä ja mutkattomia ihmisiä ja tekevät vain mahdottoman oikeita ja pyyteettömiä ratkaisuja elämässään, vähemmästäkin rupeaa jurppimaan. Pääparia esittävän Tatumin ja McAdamsin henkilökemia on kyllä ihan passeli, ja molemmat tuovat hahmoihinsa lempeää lähestyttävyyttä – koko juonen ja ylimalkaisen toteutuksen banaaliudesta on vain vaikea päästä yli.

Lisäksi koko muistinmenetystrauma ohitetaan tunteettoman nopeasti, aivan kuin tällaisella hirvittävällä tapahtumalla – muistin, muistojen, eletyn elämän ja identiteetin menettämisellä – ei olisi paljoakaan merkitystä. Kaikki on liian kivutonta ja siloista. Oikea elämä ei ole tällaista, eikä sen kuulu ollakaan. The Vow toimii parhaimmillaankin vain kevyenä deittielokuvana, jonka tarjoaman maailmankuvan voi ohittaa olankohautuksella.

Toinen tähdistä tulee muuten Channing Tatumin vähintäänkin vaikuttavista vatsalihaksista (ja pepusta), jotka olisivat ansainneet oman paikkansa lopputeksteissä. Sen verran kokonaisvaltaisesti niitä esitellään. Kiitos siitä.

Jaa:

(Iso-Britannia 2010–)
Luonut: Harriet Braun

  

Skotlantilaista lesbosarjaa näkee Suomessa toistaiseksi vain dvd:ltä.

Frankie (Ruta Gedmintas) ja Cat (Laura Fraser) olivat kerran rakastuneita Skotlannin Glasgowssa. Sitoutumiskammoisen naistennaurattajan elämään vakava suhde ja rakkaus kuitenkin kolahti vähän liian kovaa; Frankie otti ja lähti yhtäkkiä New Yorkiin. Nyt kaksi vuotta myöhemmin New Yorkissa valokuvaajana työskentelevä Frankie kuulee suru-uutisen; hänen Skotlannissa asuva tätinsä on kuollut. Tätinsä kasvattama Frankie päättää lentää takaisin Glasgowhun hautajaisiin ja samalla kohtaamaan taakseen jättämänsä elämän.

Löysää elämä irtosuhteiden ja päihteiden parissa viettävän Frankien ja uudessa suhteessa olevan Catin lisäksi sarjassa seurataan heidän ystäväpiiriään. Frankie saa majapaikan Catin kanssa samassa arkkitehtitoimistossa työskentelevän Jayn (Emun Elliott) luota. Catillakin on kämppis, Tess (Fiona Button), joka yrittää breikata näyttelijänä ja joka kaveeraa Catin veljen Edin (James Anthony Pearson) kanssa.

Lip Serviceen on helppo ihastua. Mielenkiintoiset hahmot ja realismin tuntu vetoavat ainakin itse L-koodia vuosikausia tuijottaneelle. Onhan niitä muitakin lesbosarjoja mutta… The Real L-Word ei jaksanut kiinnostaa edes kokonaisen jakson vertaa, enkä myöskään jaksanut katsoa nettilesbosarjaa We Have to Stop Now. Listallani ovat argentiinalainen minisarja Plan V ja brittiläinen reality Candy Bar Girls, mutta niitä ennen minua saa viihdyttää Lip Service.

Roolivalinnat ovat osuneet sarjassa nappiin kaikin puolin ja juoni poukkoilee ystävysten välillä luontevasti. Pääjuonta Frankien ja Catin väleistä täydentää Frankien perhejuuriin liittyvä mysteeri, vaikka sarjan ensimmäisen tuotantokauden kuusi täyteen ahdettua jaksoa olisivat pärjänneet pelkällä ihmissuhdesopallakin.

L-koodia on kritisoitu runsaasta seksistä, eikä sitä Lip Servicestäkään puutu. Olen kuitenkin ymmälläni siitä, onko seksikohtaukset tehty lesbojen vai heteromiesten iloksi. Se on päällimmäinen ajatus myös L-koodia katsellessa, vaikka kyseisen sarjan arvovaltaisimmat tekijät (sarjan luoja sekä tuottaja) ovat seksuaaliselta suuntautumiseltaan lesboja. Voisi siis kuvitella kohtausten takana olevan tarkoitus antaa lesboille sitä, mitä he eivät juuri koskaan saa tavalliselta mainstream-viihteeltä.

Sarjaan jo tykästyneille minulla on ilouutinen: myös sarjan toinen tuotantokausi on hiljattain julkaistu dvd:llä. Toivottavasti suomalainen televisiokin tajuaa ottaa Lip Servicen ohjelmistoonsa. Lesbosarjoja kun ei ole liikaa, varsinkaan näin elämänmakuisia. Myös suomalaiset tekstit olisivat poikaa, sarjan skottiaksentin takia jää paljon pieniä juttuja tajuamatta.

Lisää tätä!

Jaa:

(Iso-Britannia 2011)
Kk: Patrick Harbinson
N: Trevor Eve, Helen Baxendale, John Hannah, Natasha Little
K16
Julkaisu 28.6.2012

  

Englantilainen panttivankidraama on jenkkisarjoja maltillisempi mutta myös tylsempi.

”Älä koskaan lupaa, älä koskaan valehtele” on ohjenuora, jota panttivankineuvottelija Dominic King (seipään niellyt Trevor Eve) seuraa. Yleensä mantra myös toimii, mutta heti kaksiosaisen tv-draaman alkuun rauhallinen ex-sotilas kokee takaiskun, jollaisiin ei ole tottunut: hän menettää panttivangin.

Trauman painamana King lähtee selvittämään kinkkistä kidnappaustapausta, jossa lääkefirmalle työskentelevä kasvitieteilijä Naomi Shaffer (Emma Fielding) on kaapattu työmatkalla Etelä-Afrikassa. Asialla vaikuttaa olevan pari amatööriä, mutta tapaus mutkistuu, kun King yrittää tehdä vaihdon.

Dvd-julkaisu kattaa minisarjan ensimmäisen kauden. Sen on käsikirjoittanut Patrick Harbinson, britti, joka on tehnyt uraa Yhdysvalloissa käsikirjoittaen muun muassa sarjoja Kova laki: Erikoisyksikkö ja 24.

Brittidraamassa on edellä mainittuja maltillisempi ote. Siviilissä King on rakastava aviomies ja isä, jonka jatkuva poissaolo rasittaa kuitenkin kriiseilevää perhettä. Vaimo haluaisi panostaa omaan uraansa, kun taas tytär löytää läheisemmän yhteisön uskonnollisen lahkon parista.

Vaikka molemmat sivutarinat jäävätkin melko luonnosmaisiksi, ne tuovat mukavaa emotionaalista ristiriitaa kokonaisuuteen. Onko perhe vähemmän tärkeä kuin tuntemattomien henkien pelastaminen?

Sarjaa myös tuottaneen Trevor Even hahmo tuntuu vastaavan kyllä. Keskiössä on realismiin verhottu väkivallan paatos. Vaikka draama ei verilitravertailussa olekaan miehisten toimintaelokuvien tasolla ja vaikka aseeseen tarttuminen nähdään tarinassa jopa heikkoutena, tarvitaan asioita selvittämään kovia kokenut väkivallan ammattilainen.

Saman lajin mies (John Hannah) on tietenkin neuvottelujen toisella puolella. Tökeröintä ”älyjen pelin” alleviivaamista edustavat kuvat Kingistä shakkilaudan äärellä, kun puhelimessa on kaappaaja.

Vaikeat kysymykset siitä, tulisiko rikollisille edes maksaa lunnaita tai tulisiko tapauksista kertoa viranomaisille, ohitetaan melko nopeasti. Kun tarinassa ei tavoiteta kiinnostavaa psykologista draamaa, eikä toisaalta tarjota vetävää toimintaakaan, jää tv-draama pikkukivaksi viikonlopun kertakäyttöviihteeksi.

Sarjaa tehtiin myös toinen tuotantokausi, joka esitettiin Iso-Britanniassa tämän vuoden alussa. Kolmatta kautta sarjan tilaaja ITV ei enää halunnut.

Jaa:

Sylvi kävi Hustle HKI:ssä kysymässä  räppitähdiltä, mitä mieltä he ovat keski-ikäisistä naisista ja sitten Suomen kuumimmilta vanhemmilta naisilta puhelinnumeroita pojille.

Kuvat: Helena Rinne

Illan teema on ”tädit räppifestareilla.” Keksin täydellisen ensimmäisen lauseen jutulle, ja käkättelemme sitä yhdessä kuvaaja Rinteen kanssa. Kymmenen minuuttia myöhemmin kumpikaan ei muista siitä mitään. Yritämmekin puolet illasta kuohuviinipullon kyljessä epätoivoisesti tavoittaa lausetta takaisi . ”No, jotenkin se meni silleen, et eka täti tekis jotain ja sit se toka kans ja sit kolmas niinku panis ihan milloin vaan.” Puhumme muistaaksemme räppäri Junosta.

Mutta menen asioiden edelle. Viime vuoden Boombox -festivaalien raunioille yhteistyössä tamperelaisen Blockfestin kanssa rakennettu urbaanin musiikin festivaali Hustle HKI on lähtenyt liikkeelle Junon keikalla. Festivaalit on siirretty viime metreillä Suvilahdesta sisätiloihin. Tapahtuma on muuttanut Kamppiin, Circus -klubille ja Pub Henry’siin.

Ensimmäinen vaikutelma paikanvaihdosta ei ole välttämättä menestys. Ala- ja täysi-ikäisten yhteisen tapahtuman järjestäminen on usein ongelmallista. Bissealueen ulkopuolella on AINA paremmat bileet ja mekin keikutamme laimeaa ghettopyllyä melkein tyhjällä lavanedustalla, kun viereisen aidan takana teinit fanittavat koko nuoruutensa voimalla.

Juno onkin räppiskenen uusia lempilapsia myös tätien mielestä. Kaveri on mukavan myönteinen ja iloinen – ja näyttää söpöltä porkkanalta. Tervetullut poikkeus joskus vähän liiankin synkkään suomiräppi -skeneen. Tädit tykkää. Ja osaahan se joo vetääkin hyvin vaikka ison osan huomiosta vie MC:nä toimiva Amanda, joka hymyilee siis niin nätisti, että sydäntä lämmittää. Keskustelemme myös räpin syvimmästä olemuksesta:

”Mä en ole niinkuin oikein koskaan hiffannut noita fiittajia”, pohtii Rinne.

Ojanen miettii tässä vaiheessa vähän nolona, että puhuuko se nyt siitä twiitteristä vai mikä se nyt oli?

”Niinkun, nyt mekin tultiin katsoon Junon keikkaa, mut kuka toi toinen hemmo on? Esittelikö se ees sitä? Onks tää niinkuin Juno + seuralainen?”

Siirrymme pohtimaan näitä kysymyksiä kuohuviinin ääreen, autenttiseen street -ympäristöön eli Musiikkitalon puistoon, jossa meille lemmenlurituksia freestailaavat ohi kulkevat teinarit. Tädit hyrisevät tyytyväisyydestä.

Keski-ikäiset naiset ovat ihan hyviä olemassa

Hiprakassa käy aina flaksi. Törmäämme Junoon Henkan pihalla ja käymme saman tien asiaan. Mitä mieltä on Juno keski-ikäisistä naisista?

”Ne on ihania. Paitsi silloin kun ne on humalassa. Silloin ne kyselee järjettömän paljon – on se aika hankalaa välillä. Ja sitten ne kaikki haluaa kaapata meidät himaan tai mökille, koska ollaan nuoria poikia.”

Kuulostaa rankalta.

Suuntamme Hustlen HKI:n toiseen tapahtumapaikkaan, Pub Henry’siin, joka on tunnettu erikoiskeikoistaan ja mutaa sakeammasta rasvanhajustaan. Paikka toimii ihan hyvin, jos ei edellistä ota huomioon. Tästä näyttääkin muodostuvan seurueen vedenjakaja. Rinne on alle 35 v., joten sitä ei rasvanhaju haittaa, Ojasta oksettaa. Lavalla heiluu duo, joka kuulostaa itse asiassa aika hyvältä. Kaverit räppäävät rouhean ja fätin biitin päälle oikein nokkelasti. Rinne ilahtuu eritoten riimistä: Muistutan vanhaa kansaa, käytän hammaslankaa. ”Nehän räppäävät meistä!”

Entäs sitten ne keski-ikäiset naiset? Mihin niitä tarvitaan?

”Rakastamaan”, vastaavat Heinis ja Matinpoika. Ojanen hehkuu onnea vastauksen johdosta, eikä aio pilata sitä turhalla höpöttelyllä. Tällä mennään.

Ja sitten mennäänkin. Yksi kaupunkiin sijoittuvan festivaalin hyvistä puolista on se, että voit piipahdella ulos ja sisään keikoilta Helsingin yöhön. Paitsi tietenkin, jos ulkona on viileää eikä narikkapolitiikka toimi oikein jouhevasti. Minor details sinänsä.

Palatessamme Circukseen Riff Raffin keikalle alkaa meininki olla jo muikea. Sukupolvien välinen kuilu on kurotettu umpeen, ja molemmilla puolilla aitaa vedetään jo ihan hyvin. Keski-ikä ei kyllä vieläkään lähene keski-ikäisyyttä. Sinänsä on harmillista, että streetkulttuuri näyttää Suomessa olevan enemmän nuorien juttu – tapahtumalla olisi potentiaalia todella mielenkiintoiseksi pläjäykseksi, jos yleisökanta olisi vähän monipuolisempi. Nyt en voi mitään sille tunteelle, että minua luullaan äidiksi, joka on tullut hakemaan vesojaan kotiin…mikä ei tietenkään ole järjestäjien vika vaan autoritäärisen asioiden tilan. Kokonaisuudessaan festari on oikein mukiinmenevä ja artistikattaus virkeä sekoitus uutta ja vanhaa. Jos nyt hiphopista jotain ymmärtää, mitä Ojanen teeskentelee tekevänsä. Rinteen rehellinen luonne ei taivu skeneilyyn. Riff Raff, joka vetää Suomessa aina niin hämmentävällä jenkkiasenteella jää meiltä kummaltakin vähän väliin ja toinen meistä myös myöntää sen:

”No kun mun on vaikea saada selvää Junon suomen kielen räppäyksestäkin, niin eihän mulla oo siis mitään saumaa tähän amerikkaan!”

Seuraavalla viikolla palaamme omiemme joukkoon ja vierailemme Snacky Pihlajiston 1 v. synttäreillä.

Missejä, mustalaisia ja Meiju Suvas

Snacky Pihlajiston 1 v. synttärit ovat hyvin hämmentävä konsepti. Kurvaamme paikalle voittajan elkein pyörillämme, mutta ujous iskee välittömästi. Paikalla lepattelee parvi kaupungin glamourjulkkisia, missejä joka lähtöön ja Teuvo Loman mini me:nsä kanssa. Valokuvaajilla on metrin kokoiset objektiivit ja me olemme unohtaneet muistikortin. Miten tästä nyt selvitään?

Onneksi Meiju Suvas ei koskaan petä. Hän kaappaa Ojasen rautaiseen haliinsa ja kertoo mielellään pitävänsä nuoria räppäripoikia ihanina. Rakkaus on siis molemminpuolista!

”Mutta tärkeintä miehessä ja ihmisessä on kuitenkin se palo, olit sitten minkä tahansa ikäinen. Täytyy tehdä asioita suurella sydämellä. Keski-ikäisten naisten vahvuus on varmasti siinä, että olemme sinut itsemme kanssa ja osaamme nähdä kokonaisuuksia.”

Niinpä. Meiju todistaa sen, että me tädit osaamme muutakin kuin rakastaa.

Tunnelma kesäisillä synttäreillä on aurinkoinen, mutta hämmentynyt. Vieraat syövät kerroshampurilaisia ja juovat Marko Björsin kaatamaa kuohuviiniä parkkipaikan kyljessä. Ihastelemme kaukaa Snackyn tämän vuotista kalenterityttöä, joka on kesäinen ja kaunis. Olo on vähän epämukava, mutta juhlava.

Pyöräytämmä kuvankauniita missejä ujostellen Snackyn onnenpyörää. Urheilullinen Rinne voittaa jalkapallon ja Ojanen Snacky -kortsun. Nappiin meni molemmilla. Joukon reunoilla luimii pari lisää meitä taviksia sekä joukko Suomen romaneja, jotka ovat viisaasti linnottautuneet autoihinsa. Vähän liikaa silikonia ja sinappia liikkeellä minunkin turvallisuuden tunteelleni. Bongaamme joukosta onneksi Anu Saagimin. Herra isä, kuinka hyvän näköinen nainen! Mutta mitä meiltä Anu on nuorista miehistä?

”Mistä minä niistä kuumista, nuorista suomalaisista miehistä tietäisin?”, vastaa Anu ja naureskelee.”Mutta yleensä räppimiehistä mä tykkään. Mä oon kova festareilla kävijä Eestissä ja Latviassa ja olen nyt tulossa Flow:hun. Mä rakastan nuoria, kivoja miehiä, parasta niissä on se, että ne ovat niin free; me oltiin ihan liian siistejä nuoruudessa – nämä ovat niin huolettomia! Ihania! Vähän vanhemmissa naisissa vetoaa varmasti niiden itsevarmuus…ja onhan niillä vähän enemmän rahaakin!”

Anu on ihana. Meiju on ihana. Sylvin tädit ovat jälleen kerran täynnä rakkautta ja pian alkaa myös kauan odotettu Meijun keikka. Joka ei todellakaan petä.

Vaatii isolla kädellä rautaisen amattilaisen vetämään näin hyvän keikan bensa-aseman parkkipaikalla, taustanauhojen kera. Meiju Suvaksen otteet ovat aikuista naista ja viihdyttäjää parhaimmillaan – laulajan karisma saa yleisön tuntemaan olevansa vähintään stadikalla ja villiintymään tanssimaan. Kokemuksen syvällä rintaäänellä on hyvä vetää ja ajatella asiakastakin.  Meiju muistaa muistuttaa, että Snackyn valikoimaan on tulossa uusi, tervetullut, gluteeniton linja. Ihan ilman nokkavaa, punavihreää hipsteri-ironiaa voin todeta; kesän paras keikka!

Poistumme paikalta hyvillä mielin, mahat täynnä kerrosta ja mielessä vain yksi toive: Pääsisiköhän se Juno vaikka fiittaamaan Meijua ensi vuonna jommissakummissa juhlissa?

Jaa:

(L’ultimo squalo/The Last Jaws/The Last Shark, Italia 1981)
O: Enzo G. Castellari
N: Vic Morrow, James Fransiscus, Joshua Sinclair
K16
Julkaisu 11.4.2012

  

Tarantinonkin fanittama eksploitaatio-ohjaaja teki aikanaan oman hai-elokuvansa.

Suuri valkoinen hai terrorisoi rannikon idyllistä pikkukaupunkia. Kaupunginjohtaja yrittää estää skandaalia syntymästä, mistä seuraa tietysti vielä pahempi verilöyly. Tarvitaan pari miehistä karjua, jotka laittavat kalan kuriin ja järjestykseen.

Kuulostaako tutulta? Italialaisen eksploitaatioveteraani Enzo G. Castellarin ohjaama Valkoinen tappaja onkin häpeilemätön kopio Steven Spielbergin ja Peter Benchleyn Tappajahaista (1975). Italoversio eroaa alkuperäisestä sen verran vähän, että Spielberg haastoi elokuvantekijät oikeuteen ja onnistui samaan Valkoiselle tappajalle esityskiellon Yhdysvalloissa. Silti se ehti avausviikonloppunaan Yhdysvalloissa tuottaa suuria summia rahaa.

Skandaalit kuuluvat eksploitaation lajityyppiin eikä silloin ole väliä sillä, kuinka hyvä elokuva on. Valkoinen tappaja ei ole kauhean hyvä elokuva, mutta se ei myöskään ole mikään nolo kalkkuna. Erikoisefektit ovat kyllä hassuja: vedestä nostellaan toistuvasti suunnatonta massasta tehtyä hainkuonoa, välillä leikataan dokumenttipätkiin oikeista valkohaista.

Paikoitellen Valkoinen tappaja on suorasukaisuudessaan hyytävä, mutta samalla myös koominen. Tappajahain suussaan mussuttamat ihmisnuket eivät näytä kovin pelottavilta, mutta nekin välittävät ajatuksen siitä, että ihminen ei ole maailman herra. Tätä korostaa liian nopeasti ohimenevän lopetuksen hölmöys: tässäkö se nyt oli, näinkö vaatimattomasti ihminen kostaa luonnolle?

Lajityyppiin kuuluu vahvasti myös ajatus siitä, että ihmiset tekevät vähintäänkin typeryyksiä. Valkoisessa tappajassa ajatus viedään välillä melkein äärimmilleen. Miksi ihmeessä kuvernööriksi haikaileva kaupunginjohtaja lähtee jahtaamaan haita helikopterista roikkuvan lihapalan kanssa? Aikooko hän nostaa suunnattoman hain ilmaan ja kantaa sen maihin? Arvaahan sen, miten siinä käy. Miksi kaupungin kaikki asukkaat tulevat pällistelemään heikolle laiturille, kun paikallisen tv-kanavan sikamainen toimittaja houkuttelee hain satamaan kymmenen kilon hevospalalla? Arvaahan sen, miten siinä käy.

Jaa:

Kirjoittaja haluaisi oppia perinteisiä naisten töitä ja muodikasta tuunausta.

Olen tässä katsellut pornoa. Enkä tajua mitään. Siis mitään! Olen ilmeisesti taas kerran ymmärtänyt jotain väärin.

Olen luullut, että pornon ideana on jonkinlainen seksin esityksellistäminen: että katsokaa, tässä on seksiä, katsokaa ja kiihottukaa ilman ikäviä parinhankintarituaaleja tai turhaa esileikkiä tai muuta epämukavaa ja riskialtista toisten ihmisten* kanssa vehtaamista.

Toisin sanoen olen kuvitellut, että pornolla on jotain tekemistä seksin kanssa. Mitä helvettiä!
Ensinnäkin seksi tuntuu hyvältä. Pornossa kaikilla näyttää olevan vähintään hirvittävän tylsää tai sitten suorastaan paha olo. Jos pornohenkilö ääntelee, se kuulostaa lähinnä huonekalujen siirtelyltä. (Hetkinen! Miksi naapuristani kuuluu säännöllisesti huonekalujen siirtelyn ääniä?) Joskus pornohenkilö on aivan hiljaa ja näyttää siltä kuin pidättelisi kaikin voimin haukotusta, oksennusta tai… no joo.

Koko aikaa pornossa ei tietenkään näytetä naamaa. Sen sijaan zoomataan ahkerasti SINNE. Kyljyksenvärisiä limakalvoja, hyhhyh. On kai siihen syynsä, miksi ihmisen sukupuolielimet sijaitsevat niinkin kaukana silmistä ja selkäranka on verraten jäykkä. Vai olisiko teistä jotenkin seksikästä katsella omaa yhdyntäänne viiden sentin päästä?

Seksissä ollaan lähekkäin. Pornossa ei olla. Päinvastoin pornohenkilöt näyttävät pyrkivän koskettamaan toisiaan mahdollisimman pieneltä alueelta. Koomisen näköistä touhua.

Muuten porno ei paljon naurata. Ainakaan osanottajiaan. En tajua! Seksihän on suunnilleen hauskinta mitä voi ilman housuja tehdä. On tietysti helppo uskoa, ettei vetely tai vedellyksi tuleminen tuollaisten kyljyshahmojen seurassa ja kameran surratessa sinänsä ole hauskaa, mutta jos kerran esitetään seksiä niin miksei lainkaan vaivauduta edes teeskentelemään tätä seksin tärkeää ominaispiirrettä? Oudoksun.

En viitsi edes aloittaa siitä, että seksi, ainakin heteroseksi, on käsittääkseni alun perin keksitty suvunjatkamista silmällä pitäen. Vaikka tämä sivuvaikutus on nykyisin valinnainen ja säänneltävissä, lienee siitä silti piirteitä jäljellä suhteellisen monen ihmisen seksielämässä. Jonkun sietäisi kertoa tämä pornohenkilöille, jotka suihkivat sukusolujaan ihan minne sattuu.

Tarkemmin ajatellen suihkikoot minne suihkivat, mutta Monty Python -biisi Every Sperm is Sacred piristäisi peruspornopätkää kivasti.

*Olen siis katsellut sellaista pornoa, jossa ollaan ihmisten kanssa.

Jaa:

Saavuin viikko sitten Bangkokiin, ja aion viettää Aasiassa kolme kuukautta. Olen jo ilahtuneena laittanut merkille, että Bangkokissa kävelee kaduilla miespareja käsi kädessä. He näköjään tuntevat täällä olonsa turvalliseksi. Helsingissä olen muistaakseni vain kerran todistanut miesparin kulkevan käsi kädessä keskellä päivää (muulloin kuin Helsinki Pride -tapahtumissa). Silloinkin kyseessä näytti olevan kaksi ulkomaalaista turistia.

Jos joku teistä suunnittelee matkaa Thaimaahan, niin tunnelmaan voi virittäytyä katsomalla thaimaalaisen teinielokuvan Yes or No (2010), joka löytyy muun muassa YouTubesta englanninkielisellä tekstityksellä. Yes or No on mielenkiintoinen siksi, että se on ensimmäinen thaimaalainen lesboelokuva. Leffa oli kuulemma suuri menestys elokuvateattereissa Thaimaassa.

Yes or No kertoo klassisen tarinan itsensä löytämisestä ja ensirakkaudesta. Elokuva on aika kesy ja sisältää paljon aasialaista, länsimaalaiseen makuun hieman lapsellista söpöilyä. Toisaalta tarina on elämäniloinen ja antaa positiivisen kuvan queer-naisista.

Elokuvassa on harvinaista se, että siinä on toinen päärooli butchilla. Tyttörakkauselokuvissa lepakot esitetään yleensä pelkästään klassisen naisellisina ja heteronoloisina, mikä on kai turvallinen valinta mahdollisen heteroyleisön makua ajatellen. Thaimaassa tosin käytetään englanninkielisen sanan ”butch” sijaan sanaa ”tom”, ja sanan ”femme” sijasta termiä ”dee”.

Elokuvassa on thaimaalaisittain tyypillinen tomin ja deen välinen rakkaustarina. Molemmat hahmot ovat suloisia ja viehättäviä. Tyttömäinen ja konservatiivisesta perhetaustasta tuleva Pie (nukenkaunis näyttelijä Sucharat Manaying) aloittaa opiskelun yliopistossa Bangkokissa ja saa kampuksella huonekaverikseen Kim-nimisen poikatytön (nuori namu, Supanart Jitalleela). Elokuvalle on tehty vuonna 2012 jatko-osa nimeltä Yes or No Part 2.

Thaimaassa on konservatiivinen kulttuuri, mutta toisaalta homoseksuaalisuus on täällä enimmäkseen okei. Thaimaassa käy paljon gay-turisteja, joille järjestetään myös epävirallisia hääseremonioita.

Yleisesti ottaen Aasiassa vähemmistöjä kuitenkin syrjitään. Homous on yhä rikos joissakin maissa. Thaimaassakin erityisesti keski-ikäisten ja sitä vanhempien heterojen on vaikea hyväksyä homoja. Thaimaa saattaa silti pian olla ensimmäinen Aasian valtio, joka sallii samaa sukupuolta olevien avioliitot. Tällä hetkellä parisuhdetta ei voi edes rekisteröidä.

Bangkokissa on ollut useita vain naisille avoimia lesbobaareja, mutta ne kaikki ovat sulkeneet ovensa. Tosin Lesla-niminen lesboklubi on tauon jälkeen käynnistymässä Holiday Inn –hotellissa. Naiset ovat myös tervetulleita Bangkokin mieshomoille suunnattuihin baareihin, joita löytyy muutama. Bangkokista löytyy myös neljä lesbojen ja homojen ylläpitämää ruokaravintolaa, joissa alan väki kuulemma hengailee erityisesti iltaisin.

Bangkokissa voi nähdä paljon tyttöpareja, jotka eivät peittele sitä, että ovat yhdessä. He eivät kuitenkaan kuulemma pidä siitä, että heitä kutsutaan lesboiksi, vaan he käyttävät mieluiten juuri termejä tom ja dee. Roolit ovat paljon vahvemmat kuin suomalaisessa queer-skenessä. Valitettavasti ne thaimaalaiset lesbot, jotka eivät identifioidu tomiksi eivätkä deeksi, saattavat saada muilta lesboilta osakseen syrjintää ja kokea itsensä ulkopuolisiksi lesbopiireissä (lue aiheesta lisää täältä).

Pariskunnan toinen osapuoli on tom ja toinen dee. Toisin kuin siis Suomessa, täällä ei näe kahta feminiinistä tai kahta poikamaista tyttöä yhdessä. Thaimaalainen lesbokulttuuri vaikuttaakin hieman jähmeältä, mihin syynä voi olla pitkä salailun historia ja ylipäätään konservatiivinen kulttuuri. Toisaalta jos itse on esimerkiksi ultranaisellinen queer-nainen ja tykkää poikatytöistä, niin Thaimaassa on varmasti hyvät markkinat.

Olen lukenut useammasta eri lähteestä sellaisen hämmentävän jutun, että kuulemma sängyssä vain tom tuottaa seksuaalista mielihyvää deelle, mutta dee ei saa koskea tomiin. Kuulostaa aika epäreilulta ja tiukkasääntöiseltä parisuhteelta, mutta no, maassa maan tavalla…

Bangkokin lesbokulttuuriin voi tutustua lisää esimerkiksi verkkosivulla Bangkok Lesbian.

Jaa:

Maanantaina 15.7. puolilta päivin pieni joukko ihmisiä kokoontui Feministisen aloitteen koollekutsumana Ruotsin suurlähetystön eteen Pohjoisesplanadille sytyttämään kynttilöitä torstaina murhatun seksityöaktivistin Petite Jasminen muiston kunniottamiseksi.

Petite Jasmine eli Eva-Marree Smith Kullander kuoli viime torstaina ex-poikaystävänsä puukottamana. Eron jälkeinen taistelu kahden lapsen huoltajuudesta oli kestänyt vuosia, ja huoltajuuden käräjäoikeuden päätöksellä menettänyt Petite Jasmine sai viime viikolla tavata lapsensa ensimmäisen kerran pitkään aikaan.

Käräjäoikeus oli toissa keväänä myöntänyt isälle yksinhuoltajuuden, koska piti Petite Jasminea kelvottoman äitinä seksityön vuoksi siitä piittaamatta, että isällä oli kontollaan lukuisia väkivalta- ja ahdistelurikoksia.

Juuri nyt tulevaisuus näytti kuitenkin vähän valoisammalta, sillä hovioikeus oli ottanut käräjäoikeuden päätöstä koskevan valituksen käsittelyyn. Vaikka lasten huoltajuus oli saatu muuttumaan yhteishuoltajuudeksi, antoi ex-mies äidin tavata lapsia harvoin.

Sosiaaliviranomaiset eivät olleet reagoineet mitenkään Petite Jasminen toistuvaan raportointiin miehen kontrolloivasta käytöksestä ja väkivaltaisuudesta. Mitään erityissuojelua ei oltu järjestetty.

Niinpä viime torstaina yhdeltätoista, kun Petite Jasminen oli määrä tavata toinen lapsistaan yhdessä sosiaalityöntekijän kanssa, tuli eksä paikalle, puukotti Jasminen kuoliaaksi ja haavoitti sosiaalityöntekijää vakavasti.

Ruotsin malli

Petite Jasminen murhan yhtenä epäsuorana taustatekijänä on kiusallisesti myös niin sanottu Ruotsin malli eli seksin oston täyskielto.

Abstraktilla periaatetasolla oston täyskielto saattaa vaikuttaa hyvältä kiinnittäessään huomion myyjän sijasta ostajaan, ja kriminalisoidessaan yksiselitteisesti seksikaupan asiakkuuden. Mallia ollaan ajamassa Suomeenkin. Nykyisellään Suomen laki kieltää seksin ostamisen, jos on aihetta epäillä myyjän olevan paritettu tai ihmiskaupan uhri.

Hyvästä tarkoituksestaan huolimatta Ruotsissa 1999 säädetyn lain on käytännössä todettu aiheuttaneen vakavia epäkohtia seksityöntekijöiden kannalta. Se on esimerkiksi siirtänyt seksityötä yhä enemmän maan alle, ja heikentänyt seksityöläisten työkeikkojaan koskevaa neuvotteluasemaa.

Lain määritelmä prostituutiosta naisiin kohdistuvan väkivallan muotona on myös vaikuttanut siihen, että – vastoin lainsäädännön feministisiä pyrkimyksiä – laki rakentaa seksityöntekijästä varsin stereotyyppistä kuvaa uhrina, joka toimii seksialalla vastoin parempaa ymmärrystään.

Tämä on johtanut siihen, että monet seksityöntekijät eivät enää luota poliisiin tai sosiaaliviranomaisiin.

Ja kuten Petite Jasminen tapauksessa, seksityöläisyyttä koskeva stigma myös vaikuttaa oikeus- ja sosiaaliviranomaisten päätöksiin vaikkapa lasten huoltajuudesta.

Feminismillä ei ole vain yhtä näkökulmaa prostituutioon

Kynttilätilaisuuden järjestänyt Feministinen aloite -verkosto on viime aikoina nostanut suomalaisessa keskustelussa esiin Ruotsin malliin liittyviä ongelmia.

Aiemmin tänä vuonna Naisasialiitto Unionin kokouksissa on keskustelu ja äänestetty prostituutiopolitiikasta. Unionin jäsenistö ei ole asiasta yksimielinen, mutta tällä hetkellä on voimassa linjaus, jonka mukaan Unioni kannattaa tavoitetta kaiken seksin ostamisen kriminalisoimiseksi.

Oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin (rkp) kanta asiaan on selvä. Hänen johdollaan valmistellaan paraikaa kaiken seksin oston krimininalisoivaa lakiesitystä.

Viime toukokuussa myös Vihreät Naiset asettuivat kevätkokouksessaan kannattamaan Henrikssonin edustamaa linjaa.

Prostituutiota koskevassa debatissa päädytään usein kiistelemään siitä, onko olemassa täysin vapaaehtoisesti ja hyvissä oloissa seksityötä tekeviä ja jos on, niin kuinka edustava tai epäedustava tämä ryhmä on koko seksityöntekijöiden joukossa.

Prostituutiokeskustelulle voisi tehdä terää, jos tunnistettaisiin, että kiistassa on ratkeamattoman dilemman piirteitä.

On hyvin vaikea määritellä olemassaolevalle seksityölle yleispätevää profiilia ilman, että samalla häivyttää osan seksityöstä ja seksityöntekijöistä näkymättömiin.

Ja jos oston kriminalisointi tekee myyjistä lainsuojattomia hylkiötä, joita voidaan korkeintaan 1800-luvun tapaan yrittää pelastaa rappiotilastaan, ollaan pahasti hakoteillä.

Riittäisivätkö yhteiskunnan taloudelliset ja asenteihin liittyvät resurssit siihen, että toimittaisiin seksibisneksen epäkohtia vastaan tavoilla, jotka samalla myös turvaavat seksityöntekijöiden aseman täysivaltaisina kansalaisina?

Jaa:

(USA 2010-)
Luonut: Frank Darabont
Sunnuntaisin klo 21.55 Fox

  

Maailma, jonka menetimme.

En ole kauhugenren suurimpia ystäviä.

Säikyn helposti ja joudun laittamaan jännissä kohdissa kädet silmien eteen. Tämä siitä huolimatta, että olen aikuinen nainen, joka ymmärtää fiktion ja faktan eron. Silti, inhoan pelottelukauhua.

Opiskeluaikoina kävin ystäväni kanssa elokuvissa katsomassa japanilaiskauhuleffa Ringuun perustuvan amerikkalaisversio The Ringin. Ahdistuin niin, että rukoilin ystävääni jäämään yöksi. Puhuimme elokuvasta pakonomaisesti yön pikkutunneille asti.

Tämä siis alustuksena siihen, miksi en aluksi tippaakaan innostunut niin kriitioiden kuin katsojien maailmalla ylistämästä The Walking Dead -sarjasta. Luulin, että se on splatter-efekteillä mässäilevää tusinaviihdettä. En olisi voinut enempää erehtyä.

The Walking Dead on lähtökohdiltaan post-apokalyptinen kauhudraama, jossa harvalukuinen eloonjääneiden joukko kamppailee Amerikan vallannutta zombie-virusta ja sen muuntamia ”käveleviä kuolleita” vastaan. Haukotus, onhan näitä nähty. Mutta, ihmislihaa himoitsevien zombie-laumojen ja veriroiskeisen väkivallan alta paljastuu ihmisyyden perimmäisiä kysymyksiä pohdiskeleva moraliteetti, joka yllättää ajankohtaisuudellaan ja tuoreudellaan.

Toisin kuin sarjan Sylviin aiemmin arvioinut kriitikkomme, olin koukussa ensimmäisestä jaksosta lähtien. Sarjaihastukseni vain vahvistui tarinan edetessä ja henkilöhahmojen saadessa lihaa luidensa ympärille.

Huomasin pohdiskelevani roolihenkilöiden tavoin moraalisia dilemmoja, jotka asettuvat poikkeustilanteessa hieman erilaiseen valoon. Kannattaako maailmanlopun reunalla horjuvaan todellisuuteen synnyttää lapsia? Millaisessa tilanteessa, jos ollenkaan, on oikeutettua tappaa toinen ihminen? Milloin ryhmän selviytyminen menee yksilön oikeuksien edelle?

Paitsi visuaalisesti hätkähdyttävä ja kunnianhimoinen, The Walking Dead on juonen rytmitykseltään, toiminnan ja suvantovaiheiden lomitukseltaan ja keskeisten henkilöiden roolitukseltaan timanttista työtä. Tämä ei hämmästytä, sillä saman yhtiön eli AMC:n hittisarjoja ovat myös Breaking Bad ja yksi kaikkien aikojen lempisarjoistani, briljantti Mad Men.

Sarjan näyttelijöistä kukaan ei ole varsinainen supertähti, vaikka kokeneita konkareita ja valkokangassankareitakin löytyy. Pääosassa nähtävä brittinäyttelijä Andrew Lincoln (Rakkautta vain, Opettajat) esittää jeesusmaiseksi johtajahahmoksi nousevaa apulaissheriffi Rick Grimesia huikealla antaumuksella. Oikeudenmukaisuuden nimeen vannovan miehen vakaumusta koetellaan kerta toisensa perään, kunnes toisen tuotantokauden lopussa tapahtuu se väistämätön; minäkuvan murentuminen.

Muista mieleen jäävistä roolisuorituksista vastaavat Carl Grimesia esittävä lapsinäyttelijä Chandler Riggs, hyvin vastakkaisia naistyyppejä ilmentävät Laurie Holden (Andrea) ja Melissa McBride (Carol) sekä vanhanajan charmia huokuva Scott Wilson (Hershel). Oikeastaan kenet tahansa näyttelijöistä voisi nostaa yksilösuorituksensa perusteella esille, niin hienoa roolityöskentelyä sarjassa nähdään.

Puhumattakaan niistä zombeista! Huhu kertoo, että eläviä kuolleita esittävät näyttelijät – eivät siis pelkkiä statisteja – joutuivat käymään läpi erityisen zombie-koulun, jossa opetettiin oikeanlaista liikkumista. Pieteetillä toteutettu lavastus ja maskeeraus korostavat laadukkuuden vaatimusta.

Toisen kauden viimeisten jaksojen tapahtumat asettivat ainakin omalla kohdalla odotukset korkealle. Kuinka vahvasti sarja voi uudistua kolmannella kaudella, miten korvataan muutamat keskeiset henkilöhahmot ja heidän kuolemansa kautta kadonneet ryhmäjännitteet ja entäpä ne moraalipohdinnat – onnistuuko sarja tarjoamaan vielä ajatushelmiä?

On sinällään harmi, että The Walking Deadin kaltainen huipputuotos päätyi Suomessa vain marginaalisia yleisöjä keräävälle FOX-kanavalle. Jos siis sarja meni ohi huomaamattasi (uusinnoista huolimatta), suosittelen hankkimaan DVD:llä ja Blu-raylla ilmestyneet ensimmäisen ja toisen kauden ja ahmimaan 19 jaksoa maraton-katseluna. Uusi kausi alkoi FOX:illa lokakuussa.

The Walking Dead. 1. & 2. tuotantokausi julkaistiin DVD:llä ja Blu-raylla 7.9.2012. Uudet 3. kauden jaksot FOXilla alkaen SU 21.10 2012.

Jaa:

Queerporno tuli Suomeen.

Ménage à trois on vastikään julkaistu suomalainen, queer-feministinen pornolehti. Istuimme lehden päätoimittajien Saija Nojosen ja taiteilijanimellä esiintyvän Begemotin kanssa keskustelemaan lehden synnystä ja sanomasta.

Mitä queer-feministinen pornolehti mahtaa sitten pitää sisällään? Lainaan päätoimittajien lehden esittelyssä hyvin selittämää queer-feministisen pornon määritelmää:

”Pornolla tarkoitamme, että lukijat voivat käyttää lehteä runkkausmateriaalina. Pornolla emme tarkoita, ettei lehdessä saisi olla mitään mieltä stimuloivaa. Queerilla tarkoitamme, että lehdessä näkyy sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta. Queerilla emme tarkoita, ettei lehdessä saisi näkyä heteroseksuaalisuutta. Feminismillä tarkoitamme, että lehti on kriittinen valtavirtapornon ja esimerkiksi naistenlehtien seksuaalisuus- ja sukupuolikäsityksiä kohtaan. Feminismillä emme tarkoita, että tekstien ja kuvien pitäisi olla poliittisesti korrekteja.”

Ménage à trois eroaa normaalista pornolehdestä taiteellisen otteensa takia, lehteä selaillessa visuaalinen ilme nousee erityisesti pinnalle. Ensimmäisen numeron teemana on runkkaus – jonka oheismateriaalina lehti siis haluaa toimia.

Taiteellinen anti on monipuolista; löytyy lukijoiden kertomuksia, löytyy pornografisia minitarinoita, lehden viimeistä sivua hallitsee kuukauden pornografisen teoksen arvostelu. Valokuvien lisäksi löytyy sarjakuvia ja piirustuksia. Julkaisuaikataulu, kaksi kertaa vuodessa, on sopiva kun miettii päätoimittajien tavoitetta pitää lehden sisällön taso mahdollisimman korkeana.

Tosin jos tekijäporukkaa alkaa karttua enemmänkin ja materiaalia vyöryä tason laskematta enemmän sisään, saattaa lehti tulevaisuudessa ilmestyä useamminkin. Tai sitten ne vuoden kaksi numeroa paksunevat reippaasti.

Projektin synnyn taustalla oli osittain turhautuminen tilanteeseen, että suomalaista queerpornoa ei yksinkertaisesti ole olemassa.

”Tällainen lehti puuttuu Suomesta”, Begemot toteaa.

Maamme pienuudella mahtaa olla jotain vaikutusta asiaan, sillä esimerkiksi Yhdysvalloissa queerporno on saanut paljon laajempaa huomiota. Tosin ulkomaisen lesbopornon tyyli ei ole vedonnut Saijaan.

”Vaihtoehtoinen, ulkomainen lesboporno on tökkinyt koska se näyttää kotikutoiselta. Ongelmana on myös, että kun pyritään olemaan kauhean korrekteja ja feministisiä niin ei voidakaan sitten tehdä pornoon kauhean voimakkaita jännitteitä.”

Julkaisu pyrkii käsittelemään seksiä hyvin laajalla tavalla.

”Yritämme saada näin alkuun lehden sisällön mahdollisimman monipuoliseksi. Tarkoitus olisi esittää mahdollisimman monennäköistä ihmiskuvaa, eri ikäisiä ja eri lailla kehollisia ihmisiä sekä erilaisia seksuaalisuuksia ja mieltymyksiä.” Begemot valottaa.

Mutta vaikka kuinka laaja-alaisesti tekisi, aina jollakin on valittamista.

”Jollain tavoin pornoon kuuluukin se että se voi olla jostakusta häiritsevää, ällöttävää tai loukkaavaa. Olemme tehneet sellaisen rajauksen että emme pyri olemaan loukkaamatta ketään.”

Idea on, että lehden selaajalla on valta.

”Lehti on helppo siirtää sivuun, jos se ei miellytä”, Begemot miettii.

Lehden ensimmäisellä sivulla on tekijäkunta esittelykuvineen. Jotkut esiintyvät taiteilijanimellä, jotkut omallaan. Kaikkien kasvot näkyvät mutta silmiä saattaa peittää esimerkiksi naamio tai rusetti. Yksi tekijöistä esiintyy sarjakuvakasvoilla.

”On poliittisesti tärkeä asia, että pornoa voidaan tehdä omalla nimellä”, Saija sanoo.

Tosin taiteilijana toimiva Begemot on saanut tuntea nahoissaan jo ilmiön nurjan puolen kun freelance-työ lähti alta työnantajan saatua selville että hän on suunnittelemassa lähitulevaisuudessa queerpornojulkaisua. Potkut tuli, vaikka lehteä ei ollut vielä edes olemassa. Taiteilijanimellä esiintymisellä halutaan siis suojella tekijän yksityiselämää.

Begemot on valinnut taiteilijanimen käytön, mutta kyseessä on yksilöllinen valinta. ”Jokainen lehden tekijä saa itse valita sen onko omalla nimellään ja esimerkiksi miten paljon paljastaa kasvoistaan. Jokaisella täytyy olla intimiteetin suoja.”

Saija tuo asiaan toisen puolen:

”Tosin toisaalta tarvitaan joitain ihmisiä jotka näyttävät kasvonsa ja kertovat nimensä – ja tällä tavalla madaltavat kynnystä, että jonain päivänä pornon teossa mukana oleminen ei olisi niin leimaavaa.”

Saija pohtii, että kulttuurialan sekatyöntekijänä hänen on helpompi  esiintyä omalla nimellään. Ne tekijät jotka ovat tekemisissä esimerkiksi opetuksen, lastenhoidon, sairaanhoidon ja muiden vastaavien ammattien kanssa, kaipaavat enemmän yksityisyyttä.

”Jännää, miten edelleen voi vaikuttaa niin paljon se mitä ihminen vapaa-ajallaan tekee”, hän ihmettelee.

Suomen kokoisessa maassa omalla nimellä esiintyminen on paljastavampaa kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa ihmisten määrä tuo aivan erilaisen intimiteetin suojan. Tosin julkisuuden miettiminen tuo mieleen myös ihmisen suhteen itseensä. Pornoa julkisesti tekevä ihminen, joka on sinut itsensä ja kroppansa kanssa suhtautuu asiaan eri tavalla kuin ujompi tapaus.

”Muiden ihmisten reaktioita voi olla vaikea tietää. Vaikka itse olisi kovin sinut jonkun asian kanssa, niin ovatko esimerkiksi läheiset sinut sen asian kanssa”, Saija lisää.

Tällä hetkellä vapaaehtoisvoimin tehty lehti ilmestyy siis kaksi kertaa vuodessa. Ensimmäisen numeron levikki on 500 kpl. Lehteä pyritään jatkossa myymään ympäri Suomea, tällä hetkellä lehteä saa Tampereelta, Turusta ja Helsingistä. Lehden pitäisi ilmestyä tällä viikolla myyntiin Akateemisiin kirjakauppoihin.

Levikkiä ei myöskään ole rajoitettu pelkästään kotimaahan – lehteä on saatavilla tällä hetkellä myös Tukholmasta sekä Tallinnasta ja Tartosta.

Ulkomainen levikki on luonnollinen jatkumo faktalle, että osa lehden jutuista on ruotsiksi ja viroksi.

”Virossa on jonkun verran suomen kieltä osaavia tai ymmärtäviä ihmisiä, joten kynnys ei ole niin suuri. Ja kuvat aukeavat kielestä riippumatta. Jos lehdestä voi olla jotain iloa Virossa, niin että siellä olisi jatkossa helpompi tehdä jotain tällaista, niin ehkä sillä ajatuksella on tosi kivaa että pystyy nyt tuottamaan viroksi osan sisällöstä” Begemot sanoo.

Saija jatkaa:

”Ruotsiksi olisi mahdollisesti tarkoitus jatkossa tehdä enemmän, vaikka se tosin riippuu aika paljon siitä kuka tulee tuottamaan materiaalia ja innostuu kirjoittamaan ruotsiksi.”

Lehden tämänhetkinen tekijäkunta levittäytyy ympäri Suomea ja Viroa. Saija ja Begemot herättävät pienen toivonkipinän siitä että Ménage à troisin konsepti laajenisi tulevaisuudessa esimerkiksi seksibileiksi tai -klubiksi. Innostusta tekijätiimistä kuulemma ainakin löytyisi.

Ménage à trois
Lehden hinta 6 €. Myynnissä irtonumeroina ja tilattavissa kotiin kotisivujen kautta osoitteessa http://www.ma3.fi/

Seuraava numero ilmestyy keväällä 2013.

Lehden päätoimittajat suosittelevat kiinnostuneille Sylvin lukijoille Pat Califan kirjoittamaa, pornografisia tarinoita sisältävää kirjaa Macho Sluts, joka arvioidaan lehden omalla vinkkipalstalla ensi numerossa.

Jaa: