Kategoria: Elämäntapa

Kuvat: Kirsi Kissmyassinger

Vannoutunut HIM-fani teki juhannustaian, jonka vaikutuksesta toivoi näkevänsä hyvät miehet yhtä ihanina kuin Ville Valo.

Jurrittelutaukoni on kestänyt 18. kesäkuuta, eli juhannusaaton aattona, 6 viikkoa ja 6 päivää. Jään myös samaisena päivänä 6 viikon mittaiselle kesälomalle. Nämä kutosryppäät tuntuivat mielestäni äärimmäisen maagisilta. Näin unta Sweet 666-juhannustaiasta. Tämä taikahan on pakko toteuttaa!

Olen hivenen nirso miesten suhteen. Sen sijaan HIM-yhtyeen laulaja Ville Valon kanssa olisin valmis menemään naimisiin vaikka heti. Sweet 666-taikani tavoitteena oli, että näkisin hyvät miehet juhannusyön humussa villevalomaisen ihanina.

Tarvitsin taikaa varten

●  Heartagram-printin

●  3 kappaletta 1-litraisia pahvipurkkeja valkoviini Liisaa

●  leopardikuvioidun viltin

●  moniväriset valot

Taikarituaalini aloitin juhannusaaton aattona klo 18 pusuttelemalla jokaista Liisa-pönttöä kuusi kertaa. Oli tärkeätä, että huulipunajäljet jäivät purkkien kylkiä kaunistamaan. Silmät oli suljettava pussailujen ajaksi ja kuviteltava mielessään Ville Valon upea olemus.

Tämän jälkeen kirjoitin jokaisen Heartagram-sakaran sisälle yhden Sweet 666-aineksista, joita olivat:

1. Hyvät miehet näyttävät Ville Valolta

2. Hyvät miehet kuulostavat Ville Valolta

3. Hyvät miehet tuoksuvat Ville Valolta

4. Hyvät miehet maistuvat Ville Valolta

5. Hyvät miehet tuntuvat Ville Valolta

6. Hyvät miehet ovat kuin Ville Valo

Suutelin punatuilla huulillani jokaista kuutta sakaratekstiä ja lausuin samalla ääneen kunkin taikalausahduksen.

Teippasin tuon rakkaudella kyhäämäni Heartagramin kiinni leopardikuvioiseen vilttiini ja sytytin valot. Liisa-viinipönikät sijoittelin tuon asetelman edustalle. Sweet 666-alttari oli valmis.

  

Viimeisenä taikasivalluksena kuului alttarin äärellä hokea 6 kertaa:

”I’m waiting for your call

And I’m ready to take your 666 in my heart

I’m longing for your touch

And I welcome your sweet 666 in my heart”

Jätin alttarin täyteen loistoonsa 18 tunnin ajaksi ja näin ollen purin sen klo 12 aikoihin juhannusaattona. Sitten oli aika avata myös ensimmäinen Liisa-pönttö. Mielentilani oli jännittynyt. Puristelin viinilasia nyrkissäni. Olin nähnyt yöllä villejä unia. Oliko se Sweet 666-taian ansiota? Onkohan taikani toimiva? Tulevat kuusi viikkoa näyttävät sen.

Jaa:

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Gastropapu-blogi oli kirjoittanut tämän häpeilemättömän rockhenkisen ravintolan vegaanitarjonnasta jo useamman kerran. Hän oli ihan tykännyt tarjonnasta, mutta varsinaista ylistystä ruoka ei kuitenkaan ollut saanut. Joka tapauksessa minun oli vaikea sisäistää, että tästä(kin) paikasta saisi vegaaniruokaa, enkä tullut kokeilleeksi. Ehkä siksikin, että tuo musiikkityyli ei ole minun juttuni. Sitten yhtäkkiä ystäväni alkoi ylistää uuden ruokalistan vegaanista purilaista ja suorastaan vaati minua testaamaan sitä Hyvää kurkkua varten. Pitkän vapaaehtoistyöpäivän jälkeen oli sopivasti puolitoista tuntia ennen junan lähtöä ja nälkä.

Tilasin valmiiksi vegaanisen Veg Zeppelin -purilaisen (auts), jossa on paistettua portobellosientä, punajuurimajoneesia sekä pinaattitofupaistosta. Kuten ystävänikään, tällaiseen yhdistelmään en ole koskaan ennen törmännyt. Portobellosientä on toistaiseksi tullut vastaan aika harvoin ja purilaisessa vain Chico’s-ravintolassa, vaikka se tietysti on ollut kasviskeittiön suosikkiaines jo pitkään. Palvelu oli ystävällistä, ruoka tuli nopeasti, kalja onneksi vielä nopeammin, koska janottikin hieman.

Pidin purilaisesta todella paljon. Sämpylä oli hyvälaatuinen ja mukavasti paahdettu, ei mitään tusinatavaraa mutta kuitenkin tarpeeksi ilmava, mistä pidän purilaisessa. Pinaatti oli paistettu taiten pienten tofukuutioiden kanssa, ja sen maku tuli hyvin läpi. Portobellossakin oli vahva aromi, ja sen koostumus oli eronomainen: se muistutti onnistunutta lampaankääpäpihviä. Purilainen oli myös tarpeeksi kostea, mikä oli ihanaa, sillä kastikkeiden ja raikkauden puute on toistuva vegaanipurilaisten ongelma. Kuten rakas ystäväni sanoisi, ruuassa oli tarpeeksi ”yläpäätä”.

Ainoa ongelma oli, että täytteitä oli hieman niukasti. Osaan suupaloista jäi jäljelle pelkästään salaattia ja majoneesia, mutta tämä ei haitannut, koska makua riitti loppuun asti. Ystäväni tosin kertoivat, että heidän annoksissaan oli tofutäytettä kosolti ja useampi sieni, joten minulla saattoi olla huono säkä. Toivottavasti tämä oli poikkeus, koska uskoakseni monille annos olisi tällaisena liian kevyt.

Nuo ongelmat eivät silti haitanneet minua juuri lainkaan, koska ruoka oli vaan niin hyvää. Ei ihan Rongankadun Gopalin ja Kustaa III:n tasoinen kokemus, mutta makuelämyksenä tämä oli niin ainutlaatuinen, että se meni Tampereen tasokkaiden vegaanipurilaisten pieneen ja toivottavasti kasvavaan joukkoon helposti. Toivottavasti tällainen taso säilyy myös tulevilla ruokalistoilla. Suosittelen lämpimästi.

Jack the Rooster Satakunnankatu 13 B

Tampere

keittiö avoinna ke-to 16–22 pe 16–23 la 13–23

su 13–23

Nicaragualainen surffikoulu Chicabrava opettaa naisille itseluottamusta, aallon tiedettä ja ennen kaikkea pistämättömän surffiasenteen. Surffaa, tyttö, surffaa – sinussa se näkyy. 

Kuvat: Paula Ojanen

Kun Ashley Blaylock meloi ensimmäisiä kertojaan vuonna 2003 lineupiin (kts. surffisanakirja lopussa!) Nicaraguassa, ei vedessä paljon naisia näkynyt.  Paikalliset surffarit huusivat hänelle aallolle hämmästyneinä: ”Mira, chica brava!”. Katsokaa kuinka rohkea tyttö! Nicaragua vei juuri asianajajaksi valmistuneen Ashleyn mukanaan, ja ensi vuonna hänen vain naisille suunnattu surffikoulunsa ChicaBrava juhlii ensimmäistä vuosikymmentään.

Koulun koti on Nicaragian surffipääkaupunki, hurjan sympaattinen pikkukylä, San Juan del Sur. Se on yksi niitä paikkoja, joiden olemassaoloon on hyvin vaikea uskoa, kun katsoo ulos siunatussa Helsingissämme esimerkiksi juuri nyt. San Juanissa paistaa aina aurinko, hilpeän merenlahden yllä kaupunkia siunaa absurdi betonijeesus ja hieman kuoppaisella rantabulevardilla kulkee vain onnellisia ihmisiä.

Rantabulevardin laiskanpulleat äänet kulkeutuvat myös ChicaBravan olohuoneen iltapäiväraukeuteen, johon valuu naisia aamusurffilta – väsyneinä, onnellisina ja nälkäisinä kuin naarassudet. Surffille on lähdetty tänään jo aamukuudelta. Alueen vuorovedet vaihtelevat rajusti päivittäin ja paras spotti ja aika on osattava valita. Huomenaamulla olen lähdössä porukan kanssa Playa Remansolle, joka parhaimmillaan on niin aloittelevan kuin vähän paremmankin surffarin unelmaranta.

TNI – this is Nicaragua!

Nicaragua on ollut viimeiset vuodet surffikohteiden nouseva tähti. Sen letkeästä latinotunnelmasta löytyy breikkiä aloittelijasta maailmanluokkaan ja Nicaragua-järvestä johtuen tuulee sen rannoilla offshore noin 350 päivää vuodessa. Nicaragua on sympaattinen ja turvallinen matkailumaa, jos ei jaksa ottaa poliittisia kantoja tai poikkea Managuan slummeihin. Ruoka on halpaa ja hyvää, ihmiset mutkattomia ja huolettomia. Ja aallot ystävälliset ja runsaat.

Surffaus eli lainelautailu on viime vuosina nostanut auringon raidoille vaalentamaa päätään myös Suomessa. Supersuosittu Finnsurf-dokumentti valoitti lajin harrastusmahdollisuuksia pohjoisessa, mutta myös härmäsurffarit lienevät yhtä mieltä siitä, että parhaimmillaan se on tropiikissa, kauniin rannan äärellä, palmun ja kylmän oluen varjossa. Surffi on laji, johon rakastuu helposti ja joka vie mennessään kitarisoja myöten. Jotkut raukat ovat joutuneet useammiksikin vuosiksi elämästään sivupoluille lajin koukuttamana, viettämään talviaan lämpimämpien vesien päällä, vain haaveilemaan kodin kylmistä talvista.

Surffissa on lajina kultin vikaa, toiset pitävät sitä uskontona, toiset vähintäänkin rakkauden ultimaalisena tekona. Tai täydellisenä yhteytenä luonnon voimiin. Oli mikä oli, niin myös surffi on pitkälle miesten maailma, valitettavasti. Logiikka menee tähän tyyliin: Jotta surffarina kehittyisi, täytyy surffata niin paljon kuin pystyy. Aaltoja ei riitä kaikille ja ne saa ne, joilla on tarpeeksi itseluottamusta/pokkaa/itsekkyyttä.

Tähän teoriaan perustuu myös väite, että kaikki hyvät surffarit ovat kusipäitä, mikä pitänee paikkansa onneksi vain osassa kyseistä porukkaa. Tässä kisassa ei auta kiltin tytön kasvatus. Mutta sen sijaan naisten välinen solidaarisuus tekee ihmeitä – ja juuri sitä tarjoaa ChicaBrava.

Naiset ovat solidaarisempia surffareita

Surffikoulu tarjoaa niin yksittäisiä surffitunteja kuin paketteja, joihin kuuluu asuminen, matkat, opetus ja surffikamat. Asiakkaita löytyy pikkumimmeistä aina keski-ikäisiin aloittelijoihin, ChicaBravalla onkin 40+-ikäisille oma ohjelmansa, joka toteutetaan koulun omalla huvilalla, Cloud farmilla, missä puitteet ovat erittäin mukavat.

Opetuksen tavoite on opettaa surffauksen eri tasot, ei ainoastaan laudalle hyppäämistä. Surffin historiaa, surffietikettiä, miten swell syntyy, miten aaltoja luetaan ja ennen kaikkea ChicaBrava haluaa antaa tuoreelle surffaajalle itseluottamusta ratsastaa aaltoa myös koulun jälkeen. Ohjaajat keskustelevat ja kuvaavat oppijaa ja ennen kaikkea rohkaisevat aloittelevaa surffaajaa.

”Surffisessarimme ovat yleensä noin kolmen tunnin mittaisia. Viimeistä tuntia kutsumme empowerhouriksi. Jos ohjaaja tekee kaiken oppilaan puolesta, ei hän saavuta itsetuntoa mennä veteen yksin, viimeisellä tunnilla siis ohjaajat vain tarkkailevat rannalta.”, kertoo Candace Pattillo, joka on aikoinaan tullut Nicaraguaan surffiopeksi ja jäänyt pyörittämään surffikoulun arkea.

”Yleensä ryhmät ovat tosi pieniä, 5–7 naista kerrallaan, ja yhteishenki on mahtava. Kun vedessä on tyttöjä, ei testot jyllää. Toisia tuetaan ja rohkaistaan. Rohkaisua todellakin myös tarvitaan. Lineupeissa ei paljon mimmejä näy ja jos sinne rohkenet mennä ukkojen sekaan, sinun on syytä ottaa paikkasi saman tien pyytelemättä anteeksi. Muuten sitä ei myöskään välttämättä anneta. On myös ihan hyvä muistaa, että useimmat kundit siellä ovat ihan yhtä hyviä tai huonoja kuin sinäkin, heillä vain nyt sattuu olemaan tarpeeksi itsetuntoa yrittää aalloille.”

Joskus osuu kohdalle se oikea aamu

Surffi pelasti havaijilaisen Noelani Andersonin kulkemasta samaa polkua kuin useimmat lapsuuden ystävät eli tylsältä työltä ja lapsilta ennen kahtakymppiä. Kun surffaa nuorena, ei paljon halua hillua öitä myöten kiksauttelemassa kundeja. Aamulla täytyy olla skarppi, jos swelli sattuu olemaan kohdallaan. ChicaBravassa surffiohjaajana työskentelevä Noelani rakastaa työtään.

”Parasta koko hommassa on se, kun saa jakaa toisen ensimmäisen aallon. Se on mieletön tunne, kun voi olla mukana onnistumisessa, joka saattaa muuttaa toisen elämän. Monet oppilaamme ovat täällä toteuttamassa elinaikaista unelmaansa tai etsimässä uutta suuntaa ja oivalluksia myös syntyy. Muunkin kuin aallon suhteen…”

Kun ajamme seuraavana aamuna aamukuudelta Remansolle, on tunnelma uninen mutta huoleton. Olemme ensimmäiset rannalla, edes kaveri joka myy tacoja ja olutta pienestä vajasta rannalla ei ole herännyt. Aallot näyttävät tasaisilta, kauniilta. Vahailemme lautoja ja venyttelemme. Ohjaajat pitävät tytöille pientä spiikkiä, muistellaan mitä opittiin eilen ja mihin olisi hyvä keskittyä tänään. Vesi alkaa pikkuhiljaa nousta ja pelikaanit lentävät verkkaasti veden reunaa. Kenenkään ei tee mieli höpöttää liikoja.

Kiedomme liisit jalkaan ja kahlaamme hissuksiin veteen. Tässä vaiheessa kaikki tietävät jo sen, mitä kuikuiltiin autosta. Ihanien, metristen, kauniiden aaltojen aamu, eikä vedessä kuin me. Minä unohdan olevani juttua tekemässä ja melon aaltojen taakse tyttöjen rivin jatkeeksi. Tiedämme, mikä on tämän aamun teema: aaltoja kaikille. Vedessä on harvoin näin hyvä pössis. Huutelemme kannustuksia toisillemme ja hurraamme, kun joku liukuu laudallaan aallonselälle. Meri on kirkas ja aallonharjat puhtaita. Tällaisina päivinä tuntee hyvän aallon tulevan jo pitkän matkan takaa, tällaisina päivinä ei kaipaa mitään enempää elämään.

Parin tunnin päästä nousemme keräämään kamoja. Minulla on ollut talven paras surffi ja jokainen meistä on tyytyväinen. Noelani katsoo jo vähän ruuhkautuvaa breikkiä.

”Hienoin aamu pitkään aikaan. Kun on surffannut tarpeeksi kauan niin tietää, että nämä ovat harvassa. Että niistä täytyy nauttia täysillä. Täytyy muistaa kertoa tytöille.”

Niinpä. Koska sitä on surffaaminen. Rakkautta ja jakamista.

www.chicabrava.com

Pieni surffisanakirja:breikki = paikka, missä surffataan. Merenpohja on muotoutunut siten, että aalto breikkaa eli murtuu tasaiseksi ja pitkäksi. Breikkejä on yleisesti kolmenlaisia: 1. Beach breikkejä, joissa on usein hiekkapohja ja aalto saattaa breikata monessa kohtaa. Sopii usein hyvin aloittelijoille. 2. Point breikkejä, joille on tyypillistä se, että aalto murtuu aina samassa kohdassa. Helppoja surffat tästä syystä, mutta usein kovasti ruuhkaisia. 3. Reef breakit, joide pohja on riuttaa tai muuta kovaa ainesta. Aalto on nopeampi ja haastavampi ja pesukoneet saattavat sattua niinmaanperkeleesti.pesukone = se miellyttävä tunne, kun et saa aaltoa ja se nappaa sinut sisäänsä pyöriteltäväksi.

lineup = tyyni alue murtuvien aaltojen takana, jossa surffarit odottavat hyvää aaltoa. Joskus menee myös jonottamiseksi, jos tapoja löytyy.

offshore wind = mantereelta tulevaa meren suuntaista tuulta pidetään yleisesti parempana, koska se tasoittaa aaltojen muodon. Surffituulet ovat kuitenkin monimutkaista hifistelytiedettä, jossa yksinkertaisia vastauksia ei ole.

swell = maininki. Kun merellä tuulee, synnyttää se meriaallon joka rantautuessaan syntyy eri kokoisiksi aalloiksi. Sana, josta tunnistaa surffarin – surffari on se joka tämän sanan kuullessaan näyttää valpastuneelta terrieriltä.

longboard & shortboard = hyvin karkeasti surffilaudat jaetaan kahteen ryhmään: lyhyisiin ja pitkiin. Pitkät ovat historiallisesti alkuperäisiä, kun taas lyhyet tulivat kuvioihin vasta myöhemmin. Karkeasti jako voidaan tehdä noin alle ja päälle seitsemänjalkaisten lautojen.

liisi eli leash = muovinen köysi, joka sitoo sinut lautaasi. Tärkeä.

local boyfriend = paikallinen surffari, jota rakastetaan – niin – paikallisesti. Monella tapaa.

Jaa:

Karoliina Blackburnin ja Rosa Meriläisen ystävyys tukee yhteistä uimahyppyharrastusta ja toisinpäin.

KUVAT: Riitta Supperi

Nyt mennään epämukavuusalueille. Näyttelijä Karoliina Blackburn ja kirjallisuuden moniottelija Rosa Meriläinen haastavat liki päivittäin toinen toisensa. Ennen muuta uimahypäten päämääränsä suuntaan.

”Kohti täydellisyyttä, sitä kohti pyrkien.”

”Kilvoitellen, toisen kanssa toista kannustaen.”

Karoliina ja Rosa ovat ystävyksiä vuosien takaa. He komppaavat toisiaan läpi haastattelun siinä määrin, että vastaukset jäävät vaille ilmaisuja ”Karoliina sanoi” tai “Rosa sanoi.”. Kahden naisen vastauksia on mahdoton erottaa toisistaan.

Jos urheilu parhaimmillaan tuottaa tällaista ystävyyttä, silloin urheilun tärkein voitto on saavutettu.

Miten niin urheilu? Karoliina on suuren yleisön tuttu näyttämöltä, televisiosta, elokuvista ja Rosa eduskunnasta, Tanssii tähtien kanssa –tosi-tv-ohjelmasta, tietokirjoista, kolumneista ja nyt viimeksi romaanistaan Nainen punainen (Teos). Mutta uimahyppyväki tuntee tämän tamperelaiskaksikon ennen muuta urheilusta. Elokuussa molemmat hyppäsivät uransa ensimmäisissä Masters SM-uimahyppykisoissa mestaruudet sarjoissaan. Vaikka kisan alku ei sujunut aivan suunnitelmien mukaisesti.

”Me oltiin harjoiteltu viitosen kerrokselta synkrosarja (so. parihypyt), mutta saatiinkin kuulla viikko ennen SM-kisaa, että Uimastadionin viitosen kerrostasanne on liian kapea synkroihin. Ja kun harjoituksissa oltiin hypätty edeltävät kuukaudet oikeastaan vain kerroksilta, niin tulipa hiukan kiire saada vauhti kuntoon metrin ja kolmosen ponnahduslaudalle.”

Masters SM-kilvoittelua Uimastadionilla Helsingissä seuranneet todistivat, etteivät laudalta ponnistaneet mitkään wanna-be-sporttaajat. Ensimmäisiin uimahyppykilpailuihinsa kaksikko osallistui aiemmin talvella. Kaikkiaan altaalla on menossa kolmas vuosi.

”Ei me lonkalta heittäen huvikseen tehdä mitään, vaan ryhdytään kaikkeen tekemiseemme tosissaan. Luovan ilon kautta tosissaan. Uimahypyt sopivat meille siksi erinomaisesti, koska niissä saa tavoitella täydellisyyttä.”

Täydellisyyttä tavoittelemassa

Huh. Rosa ihmettelee nyky-yhteiskunnan menoa, jossa kilttejä tyttöjä moititaan eikä täydellisyyden tavoittelua suosita. Mutta uimahypyt, niissähän tavoitellaan korkeinta numeroa, kymppiä. Kymppien tavoittelussa Karoliina tarvitsee Rosaa niin kuin Rosa Karoliinaa.

”Me kilvoittelemme alinomaa. Emme kilpaile toisiamme vastaan, vaan haastamme toisemme.”

Hyppyaltaalla tämä menee niin, että jos toinen tekee jonkun vaativamman hypyn, toinen ajattelee, että ‘kyllä minäkin tuon vielä selvitän’.

”Ja sitä tunnetta, kun eka kerran on tehnyt uuden hypyn ja pään noustessa vedestä kuulee hyppytovereidensa aplodit. Ah!”

Tässähän rikotaan suomalaiseen keskusteluun naulattuja myyttejä oikein isolla kädellä: myös sitä, että kilpaurheilussa toinen olisi aina vastustaja. On eri asia kilvoitella toista vastaan kuin toisen kanssa.

”Uimahyppyaika on meidän kahden omaa aikaa. Me käytetään se aika parhain päin, ponnistellaan ja tehdään niin oikein kuin osataan. Uimahypyt on siitäkin oiva laji, ainakin meille, että jokaiseen hyppyyn on valmistauduttava tosissaan. Ei hyppäämään voi mennä ajatellen, että kunhan tuosta roiskaisen puolitoista volttia.”

Liikemeditaatiota?

”Kyllä. Itse hypyssä, hypätessä, olet yksin omassa kehossasi. Sitten toisaalta synkrohypyissä, kun parisi hyppää vieressäsi yhtaikaisesti, sitä tekee kaikkensa jotta tukisi kumppaninsa suoritusta.”

Ilon kautta ilman häpeää

Miten uimahallissa, oletteko siellä enemmän rauhassa yksityishenkilöinä vai tuijotetaanko teitä julkisuuden henkilöinä? On varmasti jonkinmoinen kynnys lähteä mukaan lajiin, jossa antautuu arvostelulle, sillä uimahypythän on arvostelulaji.

”Puhutko häpeästä tai kateudesta?”, Karoliina ja Rosa heittävät vastapallon.

”Kyllä”, vastaan ja jatkan, kuinka Suomessa niin hanakasti karsinoidaan ja luokitellaan ihmisiä mitä kummallisimmin perustein mitä kummallisimpiin ryhmiin.

”Emme koskaan ole joutuneet kohtaamaan häpeän tunnetta uimahypätessä. Kateuden taas voi ymmärtää positiivisena voimana, niin että haluaa yrittää jotain hyppyä, koska toinenkin sen osaa.”

Karoliina ja Rosa kertovat, etteivät häpeä uskaltaa tehdä omia juttujaan. Karoliinan mukaan häpeä ja kateus kahlitsevat luovuutta, minkä takia hän suuntaa ajatuksensa ilon kautta tekemiseen. Rosa taas paljastaa, kuinka heitä usein myös jännittää, sillä uimahypyt eivät totisesti ole harrastus helpoimmasta päästä, mutta kuinka tekeminen lopulta palkitsee ylivertaisesti.

”Ilo uuden oppimisesta ja ystävien kanssa itsensä voittamisesta saa ihmisen huikeisiin suorituksiin.”

Kävisikö uimahyppääminen Karoliinan ja Rosan ystävyyden metaforaksi? Kyllä, ja tähän kumpikin vastaa erikseen.

”Rosa on aina siellä, missä hänen pitääkin olla”, Karoliina vastaa napakasti. ”Uima-altaalla antamassa myönteistä palautetta. Tai kuten viime kesänä, ajamassa yön selässä katsomaan esitystäni kulttuuripääkaupunkivuoden näytelmässä Taistelu.”

Rosan vastaus tulee katseena takaisin. Tai ei pelkkänä katseena vaan leveänä hymynä. Kun kaksikkoa pyytää täydentämään lauseen ”Olipa ihana…”, niin Rosa jatkaa:

”Olipa ihana, kun hypättiin ensimmäisen kerran synkrohyppyjä ja tunsi toisen kehon vierellään.”

Entä mikä oli Karoliinan jatko samaan lauseeseen?

”Olipa ihana ojennus.”

Näissä molemmissa vastauksissa sekä Karoliina että Rosa ovat läsnä. Elämä synkrona.

Jaa:

Suhteeni mäkihyppyyn on kuin keskiverto avioliitto. Se pitää sisällään yltiöpäisen rakastumisen, suhteen muuttumisen rakkaudesta ystävyyden kautta välinpitämättömäksi yhteiseloksi, ja lopulta jälleen tilanteen hyväksymisen hiljaisen myötätunnon avulla.

Alkuaikoina, ollessani noin 12-vuotias, suhtauduin suomalaisten mäkimiesten edesottamuksiin suurella tunteella, ja tunsin mahanpohjassani ihanan jännittävää kutkutusta joka kerta, kun joku sen aikaisista mäkikotkistamme asettautui lankulle odottamaan hyppyvuoroaan. Jyrsin kynsiäni hermostuksissani, kun odotin hyppääjän kanssa sopivia tuuliolosuhteita ja  päävalmentajan antamaa hyppylupaa.

Ja kun virtaviivaiseen, räikeän pinkkiin tai imelän oranssiin hyppyasuun pukeutunut hyppääjänkloppi vihdoin lähti laskemaan kohti hyppyriä harvat viiksenhaituvat ylähuulen yllä hulmuten, en usein jännitykseltäni pystynyt katsomaan itse suoritusta, vaan ryntäsin juuri ennen ponnistusta vessaan odottamaan, että hyppääjä oli päässyt turvallisesti maankamaralle, mielellään mäen K-pisteen paremmalle puolelle.

Ja useinhan nämä suomalaiset mäkimiehet sinne liitelivätkin. Oi niitä aikoja, kun A-P Nikkola, Risto Laakkonen, Jani Soininen ja muut lajinsa ehdottomaan aateliin kuuluvat suomalaiset keräsivät mitalisijoja niin mäkiviikolla, MM-kisoissa kuin Olympialaisissakin. Niitä onnen päiviä, kun koko Suomen mäkikotkajoukkue patsasteli joukkuemäen kisoissa ylimmällä palkintopallilla ja Suomen liput liehuivat sinivalkoisena merenä Lahden mäkimontun pohjalla.

Mutta niin kiihkeästi kuin suhteeni mäkihyppyyn oli alkanutkin, huomasin yllättäen, että se intohimo, joka minun ja mäkihypyn välillä oli joskus ollut, oli auttamattomasti kuihtunut ja että mäkimiesten edesottamukset eivät kiinnostaneet minua enää lainkaan. Tunteeni lajia kohtaan olivat laimentuneet täysin ja yht’ äkkiä minusta tuntui suorastaan pöyristyttävältä, etten ollut aikaisemmin jännitykseltäni pystynyt katsomaan suomalaisten hyppyjä.

Näin jälkeenpäin ajatellen suhteemme oli ehkä ajautunut kriisiin oman välinpitämättömyyteni takia, sillä toki tuohon aikaan mäkimiehet vielä takoivat hurjan mittaisia hyppyjä ja napsivat mitaleja tasaiseen tahtiin. Itävaltalaiset, japanilaiset sekä norjalaiset kilpakumppanit pystyivät vain haaveilemaan suomalaisten hyppääjien huikeasta menestyksestä.

Tässä samassa piittaamattomuuden tilassa suhteeni lajia kohtaan on kitunut yli 15 vuotta. Kunnes yllättäen, muutama viikko takaperin, havahduin televisiota katsellessani mainokseen, jossa suomalaisten tunteisiin vedoten pyydetään kansalaisia hellittämään lompakonnyörejään, ja pelastamaan suomalainen mäkihyppy ahdinkotilasta.

Hämmennyin tästä Kansallistalkoiksi nimetystä kampanjasta niin paljon, että luulin sen ensin olevan jonkinlainen pila.

Pian kuitenkin tajusin, että näin ei ollut. Mainos pyörii suurella volyymillä televisiossa ja metroasemilla on julisteita, joita koristavat mäkimiesten anovat katseet.  Urheiluruudussa mäkihypyn päävalmentaja ja Keski-Euroopan mäkiviikon ainoa suomalainen osallistuja (molemmat sonnustautuneina erittäin sponsorikirjaviin pipoihin ja takkeihin) valittelevat resurssipulaa, huonoja tuloksia ja kavereiden puutetta mäkiviikolla. Kansallistalkoot ei siis tosiaankaan ole mikään vitsi.

Eikä aikaakaan, kun huomaan seuraavani televisiosta Bischofshofenin osakilpailua, kuunnellen kiinnostuneena Toni Niemisen kommentteja ja pitäväni peukkuja sille ainokaiselle suomalaiselle hyppääjälle, jolle 28. sijakin on suuri onnistuminen. Pystyn helposti katsomaan koko kisan juoksematta kesken kaiken vessaan jännittämään, mutta huomaan, että jotain vanhasta, niin ihanan palavasta tunteesta on kuitenkin palannut takaisin.

En varmastikaan tule osallistumaan Kansallistalkoisiin rahallisesti, mutta jos kampanjan tarkoitus on rahalahjoitusten keräämisen lisäksi herätellä ihmisten tunteita lajia kohtaan, voin sanoa sen omalla kohdallani toimineen mainiosti.

Jo aikaa sitten lajia kohtaan kuolleet tunteeni ovat heränneet uudelleen henkiin, ja huomaan toivovani vilpittömästi, että tämä mäkiviikon ainokainen suomalaisosallistuja löytäisi sen kadonneen k-pisteen, jota Kansallistalkoiden avulla niin kovasti yritetään taas löytää. Ja kuka tietää, ehkäpä ensi vuonna juhlin mäkihypyn ja minun suhteemme pronssihääpäivää Obersdorfin mäkikilpailua televisiosta katsoen.

Kuva: wikimedia

Jaa:

Kuvat: Eira Heinämies

Musiikin suurkuluttaja huumaantui festivaalikattauksesta, huomasi joutuneensa keikkaputkeen ja tanssi itsensä tainnoksiin.

Helsinki sai uuden lisäyksen tapahtumakavalkadiinsa, kun vaihtoehtoiseen musiikkiin keskittyvä Sideways-festivaali järjestettiin 12.–13. kesäkuuta. Festivaali oli Fullsteam Recordsin organisoima, ja tapahtuma-alueena toimivat Teurastamo ja Tukkutori Kalasataman syövereissä upeine tehdasmaisine puitteineen. Alue on kätevästi julkisten liikenneyhteyksien päässä, kuten kaupunkifestivaalien kuuluukin olla. Juuri tuo miljöö sai festivaalin tuntumaan nykyaikaiselta, ihanan intiimiltä ja aisteja hivelevältä maailmalta, jonne oli mukava sujahtaa ja jonka elämyksille antautua. Kaikki kuusi lavaa olivat lähellä toisiaan, joten jalkojaan ei tarvinnut väsyttää edestakaiseen ravaamisen – voimat säästyivät tanssailuun.

Festivaalilla oli monipuolisen musiikkitarjonnan (elektronista musiikkia, hiphop/rap-osastoa, indierockia, post-punkia) lisäksi tarjolla myös muunlaista ohjelmaa ja viihtymismahdollisuuksia. Oli puheohjelmaa, nolostuttavia päiväkirjatekstejä, pingispöytää, bingoa, kasarihenkistä arcade-pelihallia, taidettakin esillä.

Tapahtumapaikka oli somistettu viihtyisäksi. Ruokapuoleenkin oli panostettu, sillä alueelta löytyi monenlaisia keittiöitä. Useimmat juhlijoista löysivät takuulla mieltymyksiään vastaavia pöperöitä. Istuskelupaikkoja oli runsaasti, kuten myös alkoholin anniskelupisteitä. Näytti siltä, että hommat sujuivat sutjakasti ja tuhannen tunnin jonotuksilta säästyttiin. Ainakaan minun ei tarvinnut vessaan sen suuremmin vuoroani odotella.

Festivaali oli loppuunmyyty molempina päivinä. Näin ollen Sidewaysin yleisömäärä kipusi viikonlopun aikana 12 000 festivaalivieraaseen. Ihmisiä veti paikalle varmasti erinomainen festivaaliohjelma, kuten suorastaan epäsuomalaisen ihanasti loimunnut aurinko. Tunnelma oli leppoisa ja lämminhenkinen. Silmiini ei rekisteröitynyt rähinän rähinää. Ihmiset viihtyivät silminnähden. Kesä on alkanut!

Perjantai 12.6.

Saavuttuani paikalle puoli seitsemän aikaan illalla, oli festarointi jo käynnissä täydellä teholla. Ihmisiä oli paljon. Ilmassa oli aistittavissa sellainen rentous, että työväsymyksenikin alkoi häipyä saman tien. Väsymys katosi viimeistään siinä vaiheessa, kun kalifornialaislähtöinen Ariel Pink aloitti sessionsa Sideways-lavalla. Mikä henkeäsalpaava tunti tuo olikaan! Settilista oli pääasiassa viime vuonna julkaistun albumin pom pomin antia.

Artistin monipuolisuus ja muuntautumiskyky huikaisivat. Välillä tunsi olevansa kovimmalla heavy-, rock-, post-punk- tai taidepop-keikalla koskaan, välillä taas koki olevansa reivaamassa jossain hikisessä luolassa. Bändin soitanta oli yhtä lailla huikaisevaa. Mikrofonin varressa keikaroimassa kävi bändin soittaja jos toinenkin. Pisimmän korren veti rumpali, jonka ohjelmanumero Black Ballerina kuuman kuumassa vihreässä bikiniasussa oli seksikkäintä antia koko festivaaliviikonlopun aikana. Hätkähdyttävää. Unohdin olevani Suomessa. Uuh beibet, antaisin puhelinnumeroni kenelle vaan lavalla olleista.

”Seuraava keikka voi olla latistus”, tokaisi joku tuntematon mieshenkilö minulle ennen kulttimaineeseen nousseen skottilaisbändin The Jesus and Mary Chainin keikkaa, jota kuumeisesti eturivissä hyvissä ajoin odottelimme. Mitä tuo ihminen minulle juuri sanoi? Yleisössä oli odottava, mykkä tunnelma. Jännitystä? Oliko joukossa muitakin, jotka olivat odottaneet tätä hetkeä vuosikymmenet? Bändi tulee soittamaan esikoisalbuminsa Psychocandyn (1985) kokonaisuudessaan.

Seisoimme kuin patsaat, kunnes räjähti – nimittäin henkilökohtainen itkukoskeni virtaamaan. Bändi aloitti keikkansa levyn avausbiisillä Just Like Honey. Kuin vanha kaveri olisi tullut kotiin kylään. Laulaja Jim Reidin äänikin tuntui säilyneen samanlaisena vuosikymmenet. Välistä korviin sattuivat hivenen nuo säröiset äänivallistot, mutta sehän kuului asiaan ja toi särmää muuten niin turvalliselle tunnille. Heti keikan jälkeen joku tuntematon karvamies otti minut syleilyynsä. Kiitteli, että minusta ulospäin säteillyt hurmostila oli tarttunut myös häneen. Sepä hienoa.

Juoksin seuraavalle keikalle, jonka Kujalavalla tarjosi The Soft Moon. Post-punkkia tempaisevasti soittava kolmijäseninen bändi tulee San Franciscosta. Yleisö sai nauttia erityisesti tuoreen albumin Deeper antia, ja syvälle yleisön sisuksiin musiikki tiensä näytti löytävänkin. Kuultiin bändiltä myös aikaisempaa tuotantoa. Heidän soittamansa synkeä jytke tempaisi yleisön mukaansa. Biisejä maustettiin sähkörummuin ja syntikoin. Ajoittain tanssittiin kuin viimeistä päivää. Välistä laulaja Luis Vasquezkarjui kuin helvetin porteilla. Kuumottavaa ja teatraalista. Äimistyttävä elämys kaikkinensa.

The Soft Moonin oltua melkoista rytkettä oli vastapainoksi sukellettava Putkilavalle nauttimaan Perfume Geniusin annista. Näin ollen kulttimaineessa oleva Killing Joke jäi minulta tällä kertaa väliin. “Eikö kaduta?” kysyi eräs. No ei kaduttanut, ei! Tuo amerikkalaisartisti Mike Hadreas, taiteilijanimeltään siis Perfume Genius, sai taitavan taustabändinsä kanssa unohtamaan maalliset murheet tunnetunnelin ovien avautuessa. Mies on todella ainutlaatuinen taiteilija niin lauluääneltään kuin liikehdinnöiltään. Herkkyys oli käsinkosketeltavaa. Rakastavaiset kietoutuivat toisiinsa kauniiden kappaleiden tulvassa. Pussailivatkin. Sydänsuruisten kuulijoiden silmiin saattoi muodostua surutippoja. Kun lavalla alettiin tapailemaan hittibiisin Queenin säveliä, tunnelma pomppasi kattoon. Rakastettavaa.

Tanssin tuskastuttamine jalkapohjineni könkkäsin kotiini äärimmäisen väsyneenä, mutta sitäkin autuaampana. Ääniwallin Sideways-jatkot jätin suosiolla väliin. Huomenna sitten tennarit jalkoihin bootsien sijaan.

Lauantai 13.6.

Koska perjantain ohjelma oli täynnä suursuosikkiyhtyeitäni, kuin rakkaussuora tarjottimella, oli lauantaina testattava itseään ja sukellettava tuntemattomillekin vesille, jonka muun muassa muutama hiphop-akti mahdollistaisi.

Alkajaisiksi kuitenkin liihottelin Putkilavan uumeniin, jossa suomalainen laulaja-lauluntekijä Mirel Wagner iltapäivällä esiintyi. Hänen äänensä oli maaginen ja loi ympärilleen ainutlaatuisen, tummanpuhuvan tunnelman. Wagner lauloi korvia hivellen ja kitarallaan säestäen kiehtovia tarinoitaan. Vielä tenhoavammin tämä paketti olisi toiminut iltahämärässä.

Oli aika ottaa hyppäys tunnelmasta toiseen, ja se onnistui vallan mainiosti Kujalavalla Pharaoh Overlordin rytmein. Bändissä soittaa porilaisyhtye Circlestä tuttuja muusikkoja. Musiikkinsa oli jumalaisesti junnaavaa kitarariffittelyä. Maagista. Heidän lavaesiintymistä katsoessa tuntui kuin nauttisi performanssitaiteesta parhaimmillaan. Omaperäisiä persoonia soittajista joka ikinen. Janne Westerlundin ärhäkät vokaalit keikan loppuvaiheessa toivat kesäiseen auringonpaisteeseen aivan uuden ulottuvuuden. Tämä keikkatuntinen ylsi tunnelmaltaan ehdottomasti lauantain parhaimmistoon.

Amerikkalaisbändi …And You Will Know Us By The Trail Of Dead  nimi ei ole koskaan kokonaisuudessaan jäänyt mieleeni, eikä tule jäämään tämä lauantainen festivaaliesiintymisensäkään. Keskinkertaista rockmätkettä. Eipä näyttänyt yleisökään kovin kummoisissa hurmiotiloissa heiluvan. Vai oliko musiikki luonteeltaan sellaista, jota kuuluukin pönöttäen kuunnella? Mene ja tiedä.

Tähtiportti sen sijaan avasi yleisölle ovet ekstaattiselle matkalle jonnekin tuntemattomaan. Tämä Kujalavalla esiintynyt suomalaiskokoonpano on joukko artisteja, Vilunki 3000, Albert Witchfinder, Stiletti-Ana, Randy Barracuda, jotka ovat yhdessä luoneet hämmentävän, ja juuri siksi niin rakastettavan konseptin. Mistä tässä sitten on kyse? Taustalla pauhaavat teknohtavat, ambientmaisiakin piirteitä saavat rytkeet Albert Witchfinderin puhuessa salatieteistä, Luciferistä ja muista kiehtovista teemoista. Keikka oli myös visuaalisesti huikaiseva. Tätä on vaikea sanoiksi pukea, tämä täytyy itse nähdä ja kokea. “Suutele nyrkkiäni, tuli ja jää, kumarra kusipää!” Osa yleisöstä vaikutti keikan jälkeen todella hämmentyneiltä, osalla oli kasvoillaan hurmioitunut ilme. Niin kai pitikin.

Tein kaikkeni päästäkseni amerikkalaisen hiphop-artisti Earl Sweatshirtin taajuuksille, ja vaikutti vähän siltä, että kovaa yrittämistä se vaati monelta muultakin. Yleisössä oli havaittavissa käsien kohottelua ja kertosäkeen räpätykseen yhtymistä vain artistin itse niin pyytäessä.

Uusi Fantasia oli fantastista katsottavaa ja kuunneltavaa. Tuo helsinkiläinen elektronista musiikkia soittava kokoonpano otti Pihalavalla yleisönsä hellään mutta tiukkaan syleilyynsä alusta lähtien, ja ote tiivistyi entisestään Friimanin ja Stigin vieraillessa lavalla. Hurmiollista yhteislaulua. Supershow.

Sain kokea miellyttävän hetken myös puhelinta ladatessa. Pääsin nimittäin samanaikaisesti nauttimaan ruotsalaisen José Gonzálezin tunnelmoinnista. Kertoo jotain herran lavapresenssistä, että hän onnistui naulitsemaan katsojan kaikki aistit päälavalta pitkänkin etäisyyden päähän. Festivaalikansa huojui kauniiden melodioiden tahtiin auringon alla. Tällainen kesäiltafiilistely oli miellyttävää.

Tämän jälkeen täytyikin rynnistää takaisin Pihalavalle, jossa Paperi T alias Henri Pulkkinen Femme en Fourrure -taustajoukkoineen oli seuraavaksi vuorossa. Yleisöä paikalle oli saapunut yllin ja kyllin. Miksipä ei. Artisti on kovassa nosteessa ja julkaissut vastikään sooloalbuminsa Malarian pelko, jonka annista yleisö nyt sai nauttia. Keikka alkoi vakuuttavasti miehen räpätessä levyn avauskappaleen Mainstream-Soloilman taustoja. Ja millä asenteella. Paperi Teestä uhkui suorastaan hyökkäävää energiaa, joka imaisi mukaansa. Välispiikit hän hoiteli hymyssä suin, rennosti. Osui ja upposi. Albumi toimi livenä äärimmäisen hyvin. Upeat taustatkin elektro- ja popmelodioineen. Jättipä jäljen.

Festivaalin pääesiintyjä brittiläinen Dizzee Rascal sai festivaalialueelle liikettä. Yleisö hyppi kuin kengurut konsanaan. Olihan se tavallaan vaikuttava – ja itsessäni hivenen ihmetystä herättävä – näky. Minne suuntaan katsoikin, näki ihmisiä kiemurtelemassa haltioituneena musiikin tahtiin. Ja toki myös itse herrat lavalla olivat energisiä. Kivaahan se, että Azealia Banksia paikannut poppoo festivaalikansaan näin hyvin upposi.

Ensi vuoteen Sideways, toivon!

Jaa:

Pääkuva: Jussi Paavilainen. Muut kuvat: Alejandro Lorenzo.

Sylvi kiertelee Aristoteleen kanssa urheilutapahtumissa ja arvioi tämän Antiikin viisaan ohjeistamana näkemäänsä. Suositeltavaa lukemista: Runousoppi.

Alku: urheilua ilman fani-silmälaseja

”Täällä on niin herttaista.”

Sylvin valokuvaaja, espanjalainen Alejandro Lorenzo vierailee elämänsä ensimmäisessä jääkiekko-ottelussa. Ah, kuinka kauniisti tilanne häntä koskettaa. Aivan alusta lähtien.

”Tunnelma on kuin pikkukylässä.”

Keltanokan huomio vavahdutti katsomossa istuvan Aristoteleen apurin. Tämän tapahtuman on vain annettava tulla itseensä, ilman etukäteen omaksuttuja odotusarvoja. Ja ilman mitään narri- tai jullisilmälaseja. No, näkyyhän parisatapäisessä yleisössä muutamat fanipaidat ja hieman enemmän fanikaulaliinoja.

Ollaan Helsingin paikallisderbyssä, SM-liigaottelussa IFK:n ja Jokereiden välillä. Mutta nuorten SM-liigassa. Siinä, josta luetaan pikku-uutisina vasta kun pelataan kevään kynnyksellä mestaruudesta. Viimeksi mestaruuden vei juuri IFK eli Kollit, joka on joukkueen lempinimi, ja finaalipelit hävisi juuri Jokerit. (Narrit muuten nimittelevät IFK-faneja julleiksi, ja jullit Jokerit-faneja narreiksi.)

Alejandron terävä havainto junioripelin tunnelmasta saa katsojan seuraamaan jäätapahtumia poiesiksen sijaan praksiksena. Poiesis, mikä tahansa tekotuote; ja kamppailua katsoisi taisteluna toista vastaan. Olisi vain peli, se josta ottelutilastot kertovat. Poiesiksen vastinpari praksis puolestaan tekee pelistä avoimen kertomuksen, sellaisen joka ei täyty noista tilastoista. Ottelumme praksis elää tilastoista huolimatta.

Keskikohta: maalit, kaikki niiden kauneus

Alejandro kiertelee kameroineen jääkiekkokaukalon laitaa, käy pariin otteeseen kommentoimassa katsomossa tunnelmaa. Tapahtumat vaihtelevat ja katsomo elää mukana. Junioripeleissä vauhti suorastaan korvia huumaavasti korvaa vielä sen puuttuvan taidon. Kuin tennislehtereillä, Nordenskiöldinkadun harjoitushallissa Helsingissä pelattavassa paikalliskamppailussa päät kääntyvät kaiken aikaa kentän päädystä toiseen. Tilanteet vaihtuvat niin nopeasti. Nopeasti.

Täällä ei veivata pakki-pakki-syöttöjä maalin takana, vaan yhtäkkiä kaikki kymmenen kenttäpelaajaa luistelevat kaukalon toisessa päädyssä. Ja viuhhh ‒ ovat taas kiekon perässä toisessa päädyssä. Maalia rusikoidaan.

Siis rusikoidaan. Katselijat eivät niinkään koe upeita maaleihin päättyviä puolen kaukalon yksinluisteluja, vaan maalitilanteet muistuttavat pikemmin miekkailua. Sitten ykskaks, maali. Toinen. Ja sitä rataa. Näille maaleille on annettu oma nimikin: roskamaali tai räkämaali.

Nimi ei kuitenkaan tee oikeutta millekään maalille. Roskasta on ylisummaan sanottu, että roska on roskaa vain ollessaan väärässä paikassa. Eikä missään urheilussa koskaan tehty maali ole väärässä paikassa (anteeksi: paitsi vahingossa sutaistu oma maali). Entä sitten räkämaali ? Eikö räkäkin ole joku elimistömme puhdistautumiskeino.

Minkä uuden, paremmin näitä ei-muka-niin-kauniita maaleja ilmaisevan sanan kehittelisi? Jos oikein hieno maali, sellainen kuin esimerkiksi Aleksander Ovetškinin ensin yksin puolesta kentästä kiemurreltu  ja lopulta kaatumisen jälkeen puoliksi selällään koukattu maali 2009 NHL:ssä, saisi vaikka nimen The Maali tai maalimaali, olisivatko entiset roska- tai räkämaalit vain maaleja? Ehdotuksia otetaan vastaan.

Loppu: urheilu on parasta paikan päällä

Praksiksena paikallisderbyä vapautui siis seuraamaan ilman etukäteen lukkoon lyötyjä katsomiskokemuksia. Se tuntuu ennen kaikkena ilona: yleisö nauttii nuorten pelaajien joukkovoimaisesta vauhdista. Vallan kun lehtereille tarjoillaan nähtävää pitkän kaavan mukaan, kolme erää, jatkoaika, voittomaalikilpailu.

Säälin sanotaan olevan sairautta, mutta vauhdikkaan iltapuhteen jälkeen nähtävä jatkoaika ja voittomaalikilpailu vaikuttaa ennen kaikkea nuorten taistelulta väsymystä vastaan. Tätä kaikkea ei pääse koskaan kokemaan mistään maalikimaroista televisiossa tai netissä. Jääkiekkoilu on enemmän kuin otteluissa tehtävät maalit. Siksi on pakko painottaa urheilun olevan parasta paikan päällä. Jos tyytyy seuraamaan vain kotisohvalta tai kantapubin nurkasta screeneiltä typistettyjä maalikimaroita, alkaa nähdä koko jääkiekon vain maaleina. Mihin silloin tarvitaan 60-metristä kaukaloa, riittäisi vain maali ja sen ympäristö. Ihan oikeesti hei.

Päästetään lukija nyt kuitenkin piinasta. Että kumpi niinku voitti? Varsinainen peliaika päättyi tasan 3-3, jatkoaika oli maaliton ja voittolaukauskilpailun vei Jokerit. Pisteet jakaantuivat 1-2.

Ai muuten. Kuvaajamme Alejandro, jääkiekko-ottelun keltanokka, on oppinut jo tavoille. Oli sopinut kavereidensa kanssa treffit ottelun jälkeen läheiseen pubiin Viiteen penniin. Se on Taka-Töölössä lukuisten urheiluniilojen kantapaikka, ennen ja jälkeen urheilutapahtumien.

Aristoteleen arvio: pikkukylä kuin kaupunkivaltio

Tuo siunattu praksis! Huolimatta siitä, voitettiinko me tai hävittiimmekö me (kyllä, todelliselle urheilufanille kentällä urheilee aina ”me”, ei koskaan edes ”meidän joukkueemme”), peli ei ole päättynyt. Kun Aristoteleen apuri vieraili myöhemmin samalla viikolla seuraamassa IFK:n edustusjoukkueen liigapeliä samaisen hallin pääjäällä, siellä jaksettiin hehkuttaa nuorten paikallisderbyn vauhdikkuutta.

”Miksi ihmiset eivät osaa käydä nuorten peleissä? Siellä tapahtumat suorastaan vyöryvät, ja näkee lisäksi tulevien vuosien liigapelaajia ja maajoukkuetähtiä.”

Parasta kaikesta on tuo herttainen tunnelma. Miten oikeaan Alejandro osuikaan pikkukylä-vertauksellaan: Aristoteles pohti aikoinaan kuinka minkä tahansa kaupunkivaltion päämääränä on toteuttaa hyvää elämää. Nyt irvileukojen on turha muistuttaa, että silloin vain vapailla ‒ orjan vastakohtana ‒ miehillä oli kansalaisoikeudet. Olennaista on korostaa kaupunkivaltiossa sitä, kuinka hallinnossa on vuoroteltava, ja kaikki osallistuvat parhaalla mahdollisella tavalla hyvän tuottamiseen. Ainakaan Aristoteleen apurin kokemassa pikkukylämäisessä junioripelissä ei tapeltu jäällä eikä ylenpalttisesti riehuttu katsomossa.

Jäi hyvä tunne, eikä se unohdu. Poiesiksena paikalliskamppailu olisi unohtunut jo ottelutilastoihin, praksiksena se puhuttelee kokijoitaan toisin.

http://www.finhockey.fi/tulospalvelu/nuorten-sarjat/nuorten-sm-liiga/

Jaa:

Jytätrion esiintyessä liekeissä ovat soittajat ja kuulijat, joskus myös soittimet.

Takanani on lähes kaksi viikkoa kestänyt tiukka työputki. Siltikään en edes miettinyt vaihtoehtoa, ettenkö olisi taivaltanut perjantai-iltana Elmun Baariin Stupido-klubille, jonne Tampereelta saapuisivat jytäämään Jukka Ja Jytämimmit lämmittelijöinään Jani Matti Juhani & Mustat Käärmeet. 

Jukka Ja Jytämimmit koostuu laulaja-kitaristi Jukka Nousiaisesta, basisti Mara Ballsista (Maria Mattila) ja rumpali Raaka-Ginistä (Sini Mäenpää). Bändi on perustettu viime vuonna ja noussut median lemmikiksi raketinlailla. Heistä kirjoitetaan paljon ja keikkarintamalla eletään aktiivista aikaa.

Jutustelua bändistä ei ole voinut vältellä median ulkopuolellakaan. Sävy on pääosin palvovaa. On kuitenkin alkanut suuresti sapettamaan miespuolisten henkilöiden minulle heittämät kommentit: ”No Jukka on sellainen rokkijumala… Jukka on ilmiömäinen, Suomen musamaailman uusi messias… No ne mimmit sitten, kumpaa niistä se Jukka rakkaudellisesti hoitelee, vai molempiako? … Ne Jytämimmit vähä veivaa siellä niitä soittimiaan, onhan ne kuumia, mutta Jukka on Jukka.”

Feministisydämeni vuotaa verta. Mitä ihmettä? Olisivatko kommentit toisenlaisia, elleivät Jytämimmit olisi niin hyvännäköisiä tai olisivatkin soittotaidoiltaan yhtä lahjakkaita kuin nyt, mutta jytäjätkiä? Käsittämätöntä.

Lämmittelijöiden ollessa lavalla Nosturin alakerrassa Elmun baarissa mietin huolissani, mikä tätä yleisöä vaivaa: jengistö seisoi hevosenkengän muotoisessa kiemurassa jäykkyyttä uhkuen. Lämmittelyakti teki kuitenkin tehtävänsä ja kuulijoiden kinttuosastolla oli huomattavissa tanssiliikkeitä. Jukka Ja Jytämimmien aloitellessa rytistystään sali oli täysin valmis jytäämään!

Laulaja-kitaristi Jukan lavatouhuaminen oli jälleen ennalta-arvaamatonta ja siksi niin kiehtovaa. Aivan kuin joku voimakas noitavoima häntä liikuttelisi: yleisömereen sukeltelua, kitara pään päällä, kitara siellä, kitara täällä, välistä hän on makaamassa maassa, välistä syleilemässä seinää. Vaatteet hän kuitenkin malttaa Jytäkeikoilla pitää yllään, toisin kuin toisen bändinsä Räjäyttäjien keikoilla.

Mutta entäpä Jytämimmit?

Tuo heidän in your face -asenteensa vetoaa supermagneetin lailla. Raaka-Gini paukutti hiukset liehuen rumpujaan sellaisella intensiteetillä, että hänen rinnallaan suurin osa rumpaleista kalpenee. Ja Mara Ballsin bassonraavinta? Ei voinut kuin haltioitua kokonaisvaltaisesti hänen revitellessään upeat saappaansa suhisten.

Ovatko karkeita sanojaan Jytämimmeistä heittäneet miehet keski-ikäisiä, omat rokkihaaveensa romukoppaan heittämään joutuneita mimmien uskomatonta lavakarismaa ja musikaalisuutta kadehtivia tyyppejä?

Bänditrion sisäinen, keskinäinen kemia on taianomaista ja säkenöi yleisöön saakka. Kuin yhteenhitsautunut jytätehdas. Ainutlaatuista. Nerokasta. Vaaran tuntua. Joka soluun tunkeutuvaa rokkimätkettä. Ekstaattista!

Aika ajoin keikalla minua alkoi hivenen stressaamaan edessäni nyrkkiään vinhasti veivaava miekkonen, jonka kyynärpään lävähtämistä naamaani jouduin aktiivisesti väistelemään. Poskessani oli jo ruhje tukkani käherrysepisodista aikaisemmalta viikkoa, enkä halunnut lättyyni lisää elämän merkkejä. Yritin kuitenkin ymmärtää tuota ihmistä. Aivan normaalia tällä keikalla jytähtää moisella antaumuksella!

Jytäkesä 76:n soidessa tajusin: nyt alkoi myös minun kesäni. Aurinko sisuksissani syttyi. Keikan lopuksi syttyi myös Jukan kitara pieniin lieskoihin. Konkreettisesti. Lähestyvä täysikuukin hymyili ihanasti käveltyäni ulos Nosturin alakerrasta kohti pimeitä Hesan katuja. Olin liekeissä minäkin.

Kirjoitellessani kuuntelin Tame Impalaa.

Jaa:

Kuvassa Superfjord

  

Elokuvallista musiikkia kolkossa kulttuuriympäristössä.

Siinai ja Superfjord ovat bändejä, joiden ei koskaan pitäisi soittaa samana iltana peräkkäin. Siinai ja Superfjord ovat myös bändejä, jotka kannattaa ehdottomasti niputtaa soittamaan samalle illalle.

Yhtyeissä ei ole päällekäisiä soittajia, mutta musiikillinen samankaltaisuus teki perjantai-illan kokemuksesta parhaimmillaan maagisen. Korjaamon Kulmasali on tosin niin epäkiitollinen esiintymispaikka yhtään populaarimmalle bändille, ettei ole mikään ihme, jos kulttuurikompleksi valittelee taloudellisia ongelmiaan. Yleisö urheilee varsinaisen suljetun oven takaisen esiintymislavan, baaritiskin ja kirjastomaisen aulan välillä, joten tunnelma on välistäkin suorituksenomainen: esitys haltuun ja kotiin.

Onneksi sekä Siinailla että Superfjordilla on kyky luoda esityksensä ympärille keskittynyt yhteinen abstrakti tila. Kappaleet ovat levyilläkin pitkiä ja niitä ne ovat live-esityksessäkin. Yhteen settiin mahtui molemmilla seitsemisen kappaletta, jotka kestäisivät enemmänkin venytystä. Soittaminen on orgaanista ja intiimiä, yleisö pääsee ikään kuin kuuntelemaan pitkään yhdessä soittaneiden jameja.

Viime vuonna esikoisensa julkaissut Superfjord muodostuu Kevinistä tutun Jussi Ristikaarton ympärilleen keräämistä muusikoista, mutta turhaa sooloilua esiintymisessä ei näy. Päinvastoin, Superfjordin jokainen jäsen on riemastuttavalla tavalla ulkoisesti aivan eri lajityyppiplaneetalta, mutta yhteinen sointi ja esiintyminen on vaivatonta. Elokuvallista tunnelmaa korostivat VJ Hellstonen eli Hannu Hellstenin hypnoottiset taustat, joihin katse helposti juuttuu.

Vain yhtyeen isoin hitti, variaatio Coltrane-klassikosta A Love Supreme jäi uupumaan. Keikan jälkeen kaapatusta biisilistasta selviää, että se olisi tullut encorena, jos yleisö olisi ollut yhtään innokkaampaa.

Viisi vuotta pystyssä ollut, Joensuu 1685:n pohjille rakennettu Siinai on keikoillaan ns. varma nakki. Yhteenhitsautunut seitsemän hengen keikkakokoonpano on lavalla jakaantunut oikean puolen rytmisektioon ja vasempaan, melodiseen puoleen. Jokainen soittaa vähän omissa maailmoissaan, mutta pitkissäkin tunnelmoinneissa sykähtelee yhteinen rytmi.

Siinain kappaleiden kyytiin pääsee nopeasti, vaikkei olisi aiemmin niitä kuullutkaan. Lavaesityksessä on omaa viehättävää dynamiikkaansa rumpuja punkmaisella raivolla soittavan Markus Joensuun ja perkussionistin välillä. Trumpetti ja lauluosuudet taas soivat niin harmonisesti yhteen, että ääniä ei ainakaan korvatulpat päässä juuri erota toisistaan. Eikä haluakaan.

Kokonaisuutena ilta jää kesken, vaikka Siinai intoutuukin poikkeuksellisesti soittamaan jopa lyhyen encoren. Tunnelmallisen ja visuaaliseen unelmointiin kannustava musiikki kaipaa ympärilleen rauhaa ja palautumisaikaa, mitä Korjaamon tila ei yksinkertaisesti pysty tarjoamaan. Onkin toivottavaa, että molempia bändejä on buukattu useammalle kesän festivaalille, joiden valaistuissa öissä kelpaa kellua sulavien instrumentaalilevyjen kappaleiden päällä.

Jaa:

  

Iätön ja ajaton newyorkilaistrio lämpeni hitaasti kuten yleisönsäkin.

Inflaatio ei ole suuremmin iskenyt keikkalippujen hintoihin viidessä vuodessa. Kun Blonde Redhead esiintyi edellisen kerran Suomessa Virgin Oilissa 24.9.2010, seisoi tiketissä 33 euroa. Korjaamon lippu kustansi perjantaina 20.3. ovelta 32 euroa, ennakkoon 50 senttiä vähemmän.

Mutta eipä ole muuttunut itse bändikään. Amerikanitalialaiset kaksoset Amadeo ja Simon Pace ja japanilaissyntyinen Kazu Makino ovat aivan yhtä stereotyyppisen taiteellinen New York -trio kuin ennenkin – ja tämä sanottuna kaikella rakkaudella, sillä Blonde Redheadin esiintyminen perustuu näennäiseen sulkeutuneisuuteen ja keskinäiseen kenkientuijotteluun, jonka jokainen heistä on biisien välissä, ja erityisesti keikan päätyttyä enemmän kuin valmis rikkomaan.

Etukäteen tuli ihmeteltyä keikan vähäistä mainontaa, joka näytti kostautuneen yleisömäärässä. Vaunusalissa oli varsin väljä tunnelma, mutta varmaa oli, että paikalla oli niitä ihmisiä, jotka tosissaan Blonde Redheadin tekemisiä seuraavat. Eturivistä löytyi lähes koko keikan ajan joku tanssija, myös viimeisimmän, järjestyksessä yhdeksännen, ja melko minimalistisen Barragán-levyn kappaleiden soidessa.

Kaksi kolmasosaa Barragánista sai seurakseen jopa kolme kappaletta vuoden 2004 levyltä Misery Is a Butterly ja hajamainintoja muilta. Jos yksittäiset biisit kulkevatkin eteenpäin omalla painollaan, koko keikalle jäi kaipaamaan samaa painottomuutta ja jatkuvuutta. Nyt bändi soitti melko selkeästi kappaleen kerrallaan aloittaen ja lopettaen täsmällisesti. Kun välispiikit loistavat poissaolollaan muutamaa herttaista kiitosta lukuunottamatta, jää musiikin väliin turhaan pitkältä tuntuvia taukoja, joita kiltti ja hiljainen yleisö ei oikein kestänyt, vaan tunnelma ehti lässähtää pariin otteeseen seuraavaa aloitusta odotellessa.

Varsinaiset tanssibileet alkoivat kohteliaasti kuunnellun runkosetin toiseksi viimeisenä esitetyn Drippingin myötä. Levyllä rytmikkäästi eteenpäin soljuva kappale sai ympärilleen yllättävää muhkeutta ja energiaa, joka syntyy vain livenä esitettynä. Sovitus kuulosti niin hyvältä, että oli melkein sääli kuulla sen jälkeen mitään muuta.

Encore sen sijaan oli suoranainen välttämättömyys, sillä itse bändikin lämpeni kunnolla vasta tunnin mittaisen setin loppuvaiheessa. Ja vaikka Makino on enemmän kuin sinut kitaroidensa kanssa, näytti viimeisenä kuultu 23 sen, kuinka karismaattinen keskilavan laulaja ja esiintyjä hän myös on.

Illan avaajana toiminut Black Lizard on Soliti-levy-yhtiön katalogista oma henkilökohtainen suosikkini, joka ei voi tehdä tai tuottaa oikeastaan mitään väärää. Korjaamon keikkapäivälle ja osittaisen auringonpimennyksen kanssa yksiin osui bändin toisen pitkäsoiton Solarizen julkaisu. Esimerkkiä aiempaa suoraviivaisemmin jyräävältä rokkilevyltä voi kuunnella tästä.

Kuva: Blonde Redhead 2007 Paul Familetti/Flickr, CC BY 2.0 via Wikimedia Commons

Jaa: