Kategoria: Elämäntapa

Hieno, sukupolveton teatterikokemus.

Kuten niin moni muukin, kävin katsomassa Kaspar Hauserin. Toisin kuin moni muu, en osallistunut lipuntavoittelutaistoon ennen tai jälkeen Helsingin Sanomien kritiikin, jossa vannottiin Q-teatterin tuottaneen jotain käänteentekevää. Minulla kävi niin sanottu munkki: tuttavan mies sairastui ja pääsin nauttimaan muutamien tuntien varoajalla esityksestä, jonka vannottiin olevan ”sukupolvikuvaus” ja jonkinlainen ajallinen vedenjakaja suomalaisessa teatterikulttuurissa.

Odotukseni kohosivat salakavalasti valtaviin mittasuhteisiin ja paisuivat entisestään niiden yhdeksän tunnin aikana, jotka jäivät lipun varmistumisen ja esityksen alkamisen väliin. Seuralaiseni ja minä suhtauduimme molemmat varovaisen innostuneesti kappaleeseen, ja yritimme äänen sanoen loitsia liikoja odotuksia pois. Miten usein sekin muka onnistuu.

Taidekritiikeillä on nykyään toki vielä paikkansa. Hesarin kaltainen instituutio pitää käsissään suurta valtakoneistoa ohjatessaan lukijansa tämän ja tuon elokuvan näytökseen tai ostamaan juuri julkaistun esikoisromaanin ja niin edelleen. Valtakoneisto on vain laajentunut viimeisen viiden vuoden aikana, kun parhaimmassa tapauksessa juttu leviää kulopalon tavoin sosiaalisessa mediassa. Näin kävi Maria Säkön Kaspar Hauser -kritiikillekin.

Sanomattakin on selvää, ettei kuukausipalkkaisia kriitikkoja kannata sokeasti uskoa (ei, ei minuakaan). Kritiikki on useimmiten ainoastaan hyvin perusteltu ja kirjoitettu mielipide, ja samasta asiasta voi olla täysin eri mieltä ja silti täysin oikeassa. Kyseisen kritiikin arvoa nosti kuitenkin se hegemoninen ylistyskuoro, joka jatkoi Kaspar Hauserin suitsutusta somessa yleisötunnustusten kautta. Oman seurantaotantani mukaan joukossa oli – ja on edelleen – vain yksi mielipide, joka ei ole varauksettomasti toitottanut yhteisöllistä orgasmiaan Facebookissa tai Twitterissä esityksen jälkeen.

Juuri tämän vertaiskritiikin perusteella oli vaikea olla odottamatta ”jotain”. Oli se sitten sisällöllisesti tai teknisesti tajunnanräjäyttävä esitys, jonka jälkihehku tuntuu kropassa vielä päiviä jälkikäteenkin.

#YOLO

Siinähän kävi tietysti kuten pelkäsin. Suuret odotukset taittoivat näytelmältä sen kovimman kärjen. Väliajalla tunnelma oli jopa hieman lamaantunut, mutta silti latelimme tupakkapaikalla kilpaa nähdyn hyviä puolia (käsikirjoitus, näyttelijät, monimediaohjaus) ja toivoimme hymyillen toisen näytöksen olevan parempi. Se osoittautuikin hyväksi ajattelutavaksi, sillä toinen näytös oli jopa niin paljon eheämpi hajanaisuudessaankin, että jäin miettimään vähän turhaankin, olisiko esitys ollut parempi yksinäytöksisenä kappaleena.

Kannoin oman korteni somekekoon ja kommentoin näkemääni lyhyesti Facebookissa. Sukupolven hengen mukaisesti päivitin myös 100 Days of Happiness -projektiin liittyvän kuvan Instagramiin – jossa muuten ei 4. huhtikuuta mennessä ole yhtään tykkäystä kuvani kohdalla. Fb-päivitykseni kommenteissa päästiin onneksi keskustelussa varsinaiseen asiaan.

Kuten yksi kommentoija huomauti, oli minulta jäänyt lukematta edellisenä viikonloppuna ilmestynyt Suna Vuoren kolumni, joka oli faniyleisöä provosoiden otsikoitu ”Kaspar Hauserista on muodostumassa kultti – miksi?”. Siinä kriitikko ja toimittaja sanoo suoraan, ettei ihan ymmärrä, miksi jotkut kokevat Kaspar Hauserin niin vahvasti, vaikka sen muut ansiot tunnustaakin.

Vuori tekee tekstissään arvokkaan keskustelunavauksen käsitteestä ”sukupolvikokemus”, jota käyttäessään Säkön voi sanoa syyllistyneen innostuksissaan lievään anakroniaan. Koko käsite on luonteeltaan sellainen, joka ei kuulu tämän hetken tai edes menneiden lähivuosien tuotosten analysointiin. Sukupolvikokemus tai niitä aiheuttaneet teokset tulevat esiin vasta historiankirjoituksessa – joka sekin tuntuu muuttuvan hitaasti ja varmasti suuntaan, jota kaltaiseni historiajäärien on vaikea käsittää.

Vasta nyt pystymme analysoimaan vaikkapa Lapulaisoopperasta (1966) ja Pete Q:sta (1978) seuranneita tapahtumia ja keskustelunavauksia sekä niiden merkitystä omalle ajalleen. Se, mitä Kaspar Hauser aiheuttaa juuri nyt, on jo näkyvissä, mutta emme voi mitenkään tietää, kuinka kauan ilmiö kestää ja tuleeko mitään sukupolvikokemusta olemaan ollenkaan. Näytökset toki jatkuvat pitkälle kesäkuuhun, mutta puhutaanko juhannuksena jo jostain aivan muusta? Entä syksy? Muistaako silloin enää kukaan Hauserin Kasparia? Vuosi 2015, mikä Kapsar Hauser?

#ROFL

Elämme aikaa, kun teoksia julistetaan päivittäin upeiksi, mahtaviksi ja sukupolvikokemuksiksi. Seuraavana päivänä tilalla ovat jo toiset kokemukset, joihin sinäkään et ole ehtinyt, mutta jotkut ovat ja siksi niistä puhutaan ja niitä analysoidaan.

Voi olla, että kriitikko on tehnyt Kaspar Hauserille karhunpalveluksen ja hehkuttanut sen etukäteen niin puhki, että yleisölle ei jää tilaa löytää peiliään itse. Jos kritiikki olisi ollut maltillisempi, saattaisimme silti todistaa Kaspar Hauserin lisäesityksien jonoa. Mutta silloin syy olisi ollut yleisön itsensä luomasta ilmiöstä, puskaradion ja somen yhdistelmästä, jonka ansiosta Q-teatteri olisi ollut iloisen hämmentynyt siitä, että on osunut jonkun ikä- ja kokemusryhmän hermoon.

Kannattaako Kaspar Hauser sitten mennä katsomaan? Ilman muuta. Jos sinulla on lippu, pidä siitä kiinni. Esitys nimittäin on hyvää teatteria, paikoin erittäinkin viihdyttävää. Jussi Nikkilä, Lotta Kaihua ja Eero Ritala tekevät esimerkillistä työtä luoviessaan katsomossa istuvien peilien, näyttämön peilien ja kameroiden ja omien rooliensa välimaastossa.

Yltäkylläinen videon käyttö ei vie huomiota siltä, että kyllä sieltä lavalta välittyy ihan oikeita tunteita – tuskaa, turhautumista, iloakin. Käsikirjoitus on toki hajanainen, meemi- ja hashtag-luetteloita täynnä, mutta silti korviin kantautuu sujuvasti tiivistettyjä oivalluksia ja lauseita. Ja se monimediaohjaus: sitä ei ole mikään pikku juttu saada toimimaan yhtä saumattomasti kuin Kaspar Hauserissa.

Lopuksi kokemusviipale esityksestä. Toisessa näytöksessä Nikkilän ”Jussi” vetää näyttämön etuosassa konkreettiset itkupotkuraivarit. Takanani katsomossa istui henkilö tai kaksi, jotka olivat hekotelleet läpi näytelmän kovaan ääneen ja jatkoivat antaumuksella Nikkilän toimittaessa yhtä pedantisti rää’än ja kyyneleiden sekaista tunnepurkaustaan. Minulla ei käynyt mielessäkään nauraa, vaan sen sijaan tunsin niin suurta sympatiaa, että olin paukata lavalle kyyneleet silmissä halaamaan punaisena parkuvaa näyttelijää.

Kumpi meistä sitten oli tajunnut näytelmän pointin? Väitän, että kumpikin ja aivan yhtä hyvin. Väliinputoajasukupolven edustajana aivoni kävivät ylikierroksilla läpi esityksen yrittäen etsiä sen ydinsanomaa. Naurajaa ei ydin kiinnostanut, ja mitä todennäköisimmin sitä ei ollutkaan. Se ei vähennä lainkaan omaa yritystäni hahmottaa kokonaisuutta ja nautiskella vähän vanhanaikaisestikin siitä, kun näyttelijä onnistuu siirtämään tulkitsemiaan tunteita minuun, yleisön edustajaan.

Kaspar Hauser
Q-teatteri
Ohjaus: Akse Pettersson
Käsikirjoitus: Akse Pettersson ja Johannes Ekholm
Rooleissa: Lotta Kaihua, Jussi Nikkilä ja Eero Ritala

Jaa:

Titanic to 27.3. klo 21.00 AVA

Onko Titanic suuri rakkaustarina vai sittenkin jäykkä luokkayhteiskunnan pönkittäjä?

Milloin klassikko lakkaa olemasta klassikko? Tai jos muotoilen kysymyksen toisin, milloin klassikon katsojassaan herättämät tunteet vähenevät ja katsoja alkaa kokea liikuttavaksi tarkoitetun kohtauksen kohdalla tylsyyttä ja kyynisyyttä?

Olen katsonut Titanicin lukuisia kertoja. Vuosien kuluessa on alkanut tuntua siltä, että elokuvan kehossa herättämät kokonaisvaltaiset tunnekokemukset, affektit, ovat yksinkertaisesti vähentyneet jokaisen katselukerran myötä. Tai nämä affektit eivät ole enää ainakaan liikutusta herättäviä. Pikemminkin tunnen itseni ärtyneeksi massiivisen laivan ilmestyessä kuvaan.

Luokkaretkellä

Jos en pohdi pelkästään Titanicin tunnetasolla herättämiä ongelmia, niin myös itse elokuvasta pulpahtelee pintaan lukuisia ongelmallisia näkökulmia. Jackin (Leonardo DiCaprio) ja Rosen (Kate Winslett) romanssissa on jotain hyvin, hyvin häiritsevää. Elokuva yrittää näyttää tarinan luokkarajat ylittävästä rakkaudesta, mutta mieleeni tuli, onko mikään elokuva näyttänyt katsojilleen erot ylittävän rakkaustarinan onnellisella lopulla?

Tämän on huomannut myös queer-teoreetikko Jack Halberstam kirjassaan Gaga feminism. Titanicin syvä ja surullinen perusviesti tuntuu olevan, ettei ole hyvä idea yrittää parisuhdetta erilaisilla yhteiskuntaluokkataustoilla. Porvariston hillitty charmi näyttää siis kyntensä katsojalle tulvivissa viesteissä. Liputtaako Titanic siis leikkauslistojen ja pahoinvointivaltion puolesta?

On myös hyvä pitää mielessä, että elokuvan lopussa kuolee Jack eikä Rose. Katson, ettei elokuvan narratiivi painota tässä yhteydessä niinkään henkilön kuolemaa, vaan Jackin kohtalon kautta narratiivi pyrkii alleviivaamaan romanssin epäonnistumaan tuomittua luonnetta. Kärsimys palautuu näin työväenluokkaiseen miesruumiiseen, joka kantaa sekä yläluokkaisen Rosen että laivan matkustajien enemmistön kohtalon.

Jackin kautta Rose ikään kuin luo asemansa uudestaan, suorittaa luokkaretken matkatakseen uuteen luovaan luokkaansa, näyttelijäksi. Tällainen luokkaretki on mahdollista Roselle yläluokkaisen asemansa takia. Jack taas on tuomittu yhdessä laivan matkustajien enemmistön kanssa pysyvään, lähes olemukselliseen yhteiskuntaluokka-asemaan.

Tragedia estää katsojaa kokemasta sen mahdollisuuden, että työväenluokkaisen ja yläluokkaisen subjektin romanssi onnistuisi ja pakottaisi näin katsojan haastamaan omat, luokkayhteiskunnan mukauttamat käsityksensä siitä mitä romanttinen rakkaus on. Vaikka elokuvan ideana ehkä onkin näyttää romanttisen rakkauden mahdollisuudet, niin samaan aikaan elokuvan on tarkoitus olla porvarillinen varoitus romanttisen rakkauden oikeanlaisesta toteuttamisesta.

Piiri pieni pyörii

Luokkaretkeilyä korostetaan elokuvan narratiivissa pitkin matkaa. Rosen tutustuessa Jackin kanssa 3. luokan matkustajien eläväisiin juhliin narratiivissa on eksotiikan makua. Rose on kuin tutkimusmatkailija tutustumassa eksoottiseen ympäristöön, johon hänen on mahdollista siirtyä yläluokkaisen asemansa tähden.

Jackilla ei tällaista liikkuvuutta ole työväenluokkaisen asemansa takia. Elokuvan narratiivissa tämä korostuu päivälliskohtauksessa, jossa Rosen äiti Ruth (Frances Fisher) palauttaa puheessaan Jackin takaisin tämän työväenluokkaiseen asemaan. Jackin huumori, lainattu frakki ja hyvät käytöstavat eivät pelasta tilannetta ainakaan katsojan silmissä: piiri pieni pyörii, yläluokka hyörii ja alaluokka kärsii.

Jack merkitään narratiivissa myös likaiseksi, Ruthin korostaessa 3. matkustajaluokassa pesiviä rottia. Narratiivin kannalta ei ole mitään merkitystä sillä, ettei Jack ole oikeasti likainen sen enempää kuin 1. luokan matkustajat. Antropologi Mary Douglasin mukaan puhtauden ja epäpuhtauden rituaaleilla luodaan kokemuksia yhtenäisyydestä. Leimaamalla Jackin epäpuhtaaksi elokuvan narratiivi mahdollistaa yhtenäisen kokemuksen luokkahierarkiasta, joka päivällispöydässä vallitsee.

Elokuvan suhteet ruumiisiin ovat myös häiritseviä, ja tämä tulee esiin erityisesti seksikohtausten luonteessa. Kohtaus, jossa Jack piirtää Rosen paperille alastomana, mieleeni nousivat lähimpänä vastaavana aineistona James Ellroyn kuvaukset isänsä ”valtavasta jolusta”. Vaikutelma ei ole kovin eroottinen, jossain määrin ehkä myös koominen.

Seuraavaksi Jack ja Rose rakastelevat ruumassa olevassa autossa, ja auto vaikuttaisi tulkinnassani edelleenkin painottavan ajatusta liikkuvuuden mahdollisuudesta: Roselle on mahdollista matkata pois Titanicilta, kun taas Jackin kohtalona on upota auton mukana. Kohtaus onnistuu näyttämään elokuvassa vallitsevan luokkayhteiskunnan tuottaman raastavan, raa’asta epätoivosta nousevan kiihkon. Ehkä koko kohtauksen ideana on painottaa elokuvan viestiä romanssin tappavasta luonteesta. Mieleeni nousi Harrison Fordin ja Greta Scacchin makaaberi suhde Kunnes toisiin todistetaan elokuvassa.

Vaarallinen nainen

Jack merkitsee Rosen kannalta vaaraa, koska Jackin myötä Rose menettää yläluokkaisen aseman mukanaan tuomat taloudelliset edut. Mutta myös Rose on vaarallinen Jackille; uskaltaessaan piirtää Rosen alastomana, hän tulee ”maistaneeksi kiellettyä hedelmää”, jolloin Rosen edustama naisellisuus esitetään elokuvan heteropatriarkaalisessa kontekstissa ruokaan rinnastuvana asiana, joka on miehen kulutettavissa yhtälailla kuin Jackin työväenluokkainen asema on Rosen ja muun yläluokan kulutettavissa.

Filosofi Michele Montrelayn mukaan naisellisuus on illuusio, huntu, jonka performanssin takaa ei välttämättä paljastu mitään mystistä. Tuota huntua raottamalla Jack kuitenkin sinetöi oman kohtalonsa elokuvan heteropatriarkaalisessa narratiivissa. Rose on siis Jackille vaaraksi, ja näin elokuva osaa liputtaa sekä luokkahierarkioita että misogyniaa. Jackin ja Rosen kohtalo osoittaa myös sen, että luokkarajojen konkreettisesta, fyysisestä ylittämisestä seuraa rangaistus: toinen kuolee ja toinen menettää yläluokkaisen asemansa.

Titanic ei enää tuota minulle katsojana mielihyvää. Suosittelen, että elokuvan ajaksi katsoja varaa itselleen käden ulottuville kossuvissyn sekä Katriina Järvisen ja Laura Kolben teoksen Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa, jota voi selailla mainostaukojen aikana.

Kuvat: AVA

Jaa:

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Kun Taco House oli monia vuosia sitten Hämeensillan liepeillä, siellä tuli käytyä syömässä ja hakemassa ruokaa useamman kerran, lähinnä baari-illan jälkeen. Se oli silloin harvoja keskustan paikkoja, joista sai vegaanista ruokaa myöhään. Siellä vegaaniruokaa ei myöskään tarvinnut selittää, vaan henkilökunta tunsi ruokien ainesosat hyvin. Kovin ihmeellistä ruoka ei ollut, mutta tuohon aikaan mikä tahansa mahdollisuus ostaa vegaanista pikaruokaa oli plussaa.

Ristikkoperunat ja papusoosi alkoivat kuitenkin tulla jo korvista ulos, enkä käynyt vuosikausiin Taco Housessa kertaakaan syömässä. Olin kyllä istunut monta kertaa kahvilla paikan siirryttyä Rautatieasemalle, sillä siellä pääsee käymään vessassa ja saa ladattua kannettavaansa. Kahvilapuolen nimi on nykyään Cafe Cactus, mutta samaa paikkaa nuo käytännössä ovat.

Olin ollut viettämässä ystäväni valmistujaisjuhlia, ja raahauduin lauantaiaamulla hieman nuutuneena asemalle odottamaan seuraavaa junaa. Nälkäkin oli: etenkin suolaista ja rasvaista teki mieli. Tiedättehän. Nykyisestä Taco Housesta ruokaa ei saa enää yömyöhään, mutta siellä pääsee sen sijaan syömään hyvin aikaisin. Tilasin vanhasta muistista fiesta-aterian vegaanisena, ja tarjoilija nyökkäsi iloisesti. Mukavaa, että vanhat käytännöt eivät ole unohtuneet.

Ruoka oli tismalleen saman makuista kuin muistin. Burritossa ja tacossa on melko mautonta papumuhennosta ja kasviksia, ja ristikkoperunat ovat kohtuullisen hyviä ja rasvaisia. Olotilassani kokemus hipoi jopa hurmoksellista, mutta näin jälkikäteen ja objektiivisemmalla otteella voi sanoa, että ruoka ei ole järin ihmeellistä. On kuitenkin mukavaa, että rautatieasemalla voi käydä syömässä nopsaan suht monipuolisen vegaanisen aterian vaikka ennen junaan hyppäämistä, tai sitten heikkoina hetkinään.

Cafe Cactus & Taco House
Rautatieasema
Tampere

ma–to 06.30–22.00
pe 06.30–23.00
la 08.30–22.00
su 10.15–22.00

Kotisivu

Jaa:

(Etelä-Korea – USA 2013)
O: Joon-ho Bong
N: Chris Evans, Jamie Bell, Tilda Swinton, Ed Harris, John Hurt
126 min
Ensi-ilta 11.7.2014

  

Tulevaisuusvisio kulkee eteenpäin kuin juna, mutta määränpää saavutetaan sentimentaalisesti köhien.

Snowpiercer on totaalisimpia luokkayhteiskunnan kuvauksia elokuvan historiassa. Ilmastonmuutoksen estämiseksi tehdyt kemikaalikokeet ovat jäädyttäneet Maan elinkelvottomaksi, ja vuonna 2031 viimeiset muutama tuhat ihmistä elää junassa, joka kiertää maailmaa kahdeksattatoista vuotta jään ja lumen keskellä.

Junaa hallitsee ankara kuri ja järjestys, jota pidetään sotilasvoimin pystyssä. Peräpäässä matkustaville alaluokkaisille sanotaan, että jokaiselle on tietty paikkansa yhteisössä, joka on ennalta määrätty. Kaikki yritykset muuttaa järjestystä johtavat vain tuhoon.

Näinhän hallitseva luokka meille sanoo. Yhteiskunnalliset rajat ja erot ovat olemassa sen takia, että kaikki hyötyisivät, merkitsi se sitten toisten oikeuksien polkemista tai näiden pitämistä nälässä, syöttämällä heille torakoista tehtyjä limaisia proteiinipatukoita.

Snowpiercer myös näyttää, miten erilaiset demagogit pitävät tätä keinotekoisesti luotua järjestystä yllä puheillaan ja teoillaan. Elokuvassa opetus ja uskonto ovat olemassa vain palvellakseen yläluokan hyvinvointia ja erottautumista likaisesta ryysyläisproletariaarista.

Tällä ryysyläisproletariaatilla on tosin luokkatietoisuus, vaikka he eivät osallistukaan työhön, vaan ovat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta hyödyttömiä hallitsevalle luokalle. Vakaa ja miehinen Curtis (Chris Evans) johdattaa junan peräpään aliravitut ja huonokuntoiset ryysyläiset kapinaan. Kapina ei ole ensimmäinen junassa, mutta aiemmista poiketen tällä on mahdollisuudet onnistua: joku auttaa kapinallisia ja lähettää junan etupäästä heille salaperäisiä viestejä.

Korealainen Joon-ho Bong (The Host, Mother, Memories of Murder) on tehnyt upean ja näyttävän siirtymän suureen Hollywood-tuotantoon – jota on tosin tukenut myös Etelä-Korean valtio. Snowpiercer perustuu ranskalaiseen sarjakuvaan Le Transperceneigeen, joka ilmestyi alun perin jo vuonna 1982. Jacques Lobin ja Jean-Marc Rochetten sarjakuvaa ei ole Suomessa julkaistu, mutta se vaikuttaa hyvin ajankohtaiselta edelleen. Joon-ho Bongin ja Kelly Mastersonin käsikirjoitus paaluttaa tarinan lähemmäksi 2010-luvun keskusteluja. Kyse on kärkevästä yhteiskuntakommentista, jota sävyttävät raju väkivalta sekä groteskit ja surrealistiset kohtaukset.

Aivan loppuun asti Joon-ho Bongin juna ei kuitenkaan tunnu pääsevän. Elokuvan lähtökohtaa voi pitää oikeutetusti epäuskottavana: jos on olemassa teknologia, joka kuljettaa junaa loputtomiin ympäri maailmaa, on varmasti olemassa myös teknologia, joka pitäisi saman määrän ihmisiä elossa myös järkevämmissä olosuhteissa. Juna on tietysti eteenpäin päämäärättömästi kiitävän yhteiskunnan metafora, mutta joku järki metaforissakin!

Lisäksi elokuvan monet groteskiudet eivät aina tunnu perustelluilta (joskin lopun yllätyskäänne saattaa selittää niistä joitain), samoin elokuvan huumori tuntuu liioitellulta ja osoittelevalta, varsinkin kohtauksessa, jossa junan koululaiset esittävät junan keksijälle tarkoitetun ylistyslaulun.

Elokuvan vaikutteita ei tarvitse etsiä kaukaa. John Hurtin esittämä hauras hahmo, joka on toiminut kapinan kipinänä alusta alkaen, on nimeltään Gilliam. Monty Pythoneihin kuuluneen Terry Gilliamin elokuvat ovatkin samanlainen yhdistelmä rajua ja osoittelevaa yhteiskuntakritiikkiä ja groteskia huumoria, joka ei aina toimi.

Joon-ho Bongin ja Gilliamin elokuvien hyvät puolet kuitenkin peittoavat huonot puolet.

Snowpiercerin lopetus vain on valitettavan löperö ja sentimentaalinen. Onkohan jossain studion kovalevyllä olemassa vaihtoehtoinen, synkempi lopetus?

Jaa:

Savonlinnan oopperajuhlat 7.7.2014. Muut esitykset 11.7., 17.7., 23.7. ja 25.7.
Georges Bizet: Carmen
Ohjaus: Marianne Mörck
Musiikinjohto: Frédéric Chaslin
Rooleissa: Nadia Krasteva, Luc Robert, Mari Palo, Randall Jakobsh, Juha Riihimäki, Olli Rantaseppä, Hanna Rantala, Melis Jaatinen, Jouni Kokora, Waltteri Torikka, Tommi Grönberg

  

Savonlinnan oopperajuhlien loistavissa puitteissa esitettävä Carmen tekee kesästä sellaisenaan täydellisen. 

Savonlinnan oopperajuhlien tulkinta Georges Bizet´n Carmenista on loistava: brutaali, tunnerikas, avoimesti sovinnaisuudelle ja normien kumartamiselle naurava ilotulitus. Brutaaliudessaan tarina hakee vertauskuvia lähinnä kovaksikeitetyn dekkarin parista.  Suurkaupungin synkät ja sumuiset maisemat nousevat mieleen, kun uskaliaan tupakkatehtaan pätkätyöläisen Carmenin (Nadia Krasteva), ja paikallisessa varuskunnassa työskentelevän kersantti Don Josén (Luc Robert) romanssin myötä päivien kulku häiriintyy Sevillan kaupungissa. Tarina päättyy monien vaiheiden jälkeen Carmenin kuolemaan, joten teos on hyvin uskollinen perinteille: oopperan historiassa tunnetaan vähän onnellisia loppuja.

Carmenin hahmo on koko teoksen kantava voima. Ilkikurinen, miehiä kumartamaton Carmen on loistava feministinen ikoni, joka ei piittaa romanttisen rakkauden pakkopullasta, saati sitoutumisen ja yksiavioisuuden edessä matelemisesta. Carmenia ei myöskään kiinnosta miesten maailman nurjien lakien noudattaminen.

Carmen tekee avoimesti pilaa häntä himoitsevien, juuri ja juuri sievistelevän ulkokuorensa säilyttävien sotilaiden ylitsepursuavasta intohimosta häntä kohtaan. Tässä kohtaa voi vain kiittää lavatyöskentelyä – joukko sovinistisia miehiä tungettuina sarkapukuihin on Carmenin vietävissä kuin pässit narussa, ja koominen tunnelma välittyy myös yleisöön.

Jos en kirjoittaisi oopperan kenties tunnetuimmasta aariasta, Habarenasta, en ehkä voisi kirjoittaa koko Carmenista. Krastevan tulkinta Habanerasta on kenties yhtä kuolematon kuin Maria Callasin ja Jessye Normanin tulkinnat. Aariassa Carmen laulaa rakkauden olevan kapinallinen lintu (l’amour est un oiseau rebelle), jota ei voi vangita, saati pakottaa. Rakkaus viekoittelee ja rakkauden kohde voi Carmenin mukaan sortua rakastamisessaan.

Rakkaus ei myöskään ole turhan vakavaa. Carmenin ollessa koomiseksi tarkoitettu teos, rakkaudesta tehdään avoimesti pilaa. Tai pikemminkin rakkaudesta kuoritaan päältä turhat kermat pois. Habaneran soidessa Carmen vain korostaa, mitä rakkaus mahdollisesti pohjimmiltaan on: ei negatiivista, saati positiivista, vaan pelkkä irrationaalinen tunne, josta voi nauttia sellaisenaan.

Rakkaus on Carmenille sattumanvaraista; kuunnellessaan miten hänen ystävättärensä (Melis Jaatinen ja Hanna Rantala) ennustavat itselleen korteista suurta rakkautta ja rikkaita miehiä, hän on nahkatakissaan kylmän etäinen, eikä tunnu piittaavaan niin pätkän vertaa romantiikasta, saati siihen perehtymisestä.

Mutta miksi Carmenin pitää kuolla lopussa? Teoksen narratiivi tuntuu tässä kohden valitettavan moralisoivalta ja misogyyniseltä. Se tuntuu rankaisevan Carmenia siitä, ettei tämä halua sitoutua yhteenkään mieheen. Toisaalta ooppera ei anna kovin ihannoivaa kuvaa miehistäkään, saati maskuliinisuudesta. Etenkin korskeaa härkätaistelija Escamilloa (Randall Jakobsh) ja tämän itsekehua katsellessa tuntee myötähäpeää.

Don José on Carmenia himoitessaan pohjimmiltaan säälittävä. Jose ei tunnu osaavan päättää, mitä hän oikeasti haluaa: kiltin ja sovinnaisen, häntä suuresti rakastavan Micaëlan (Mari Palo), vai kyltymättömän, pohjimmiltaan tavoittamattoman Carmenin. Yrityksessään pakottaa Carmen vastaamaan omia halujaan Don José on auttamattoman hukassa. Luc Robertin tulkintaa Don Josén intohimon riivaamasta, kypsymättömästä luonteesta voi vain ihailla: ääni kantaa, ja katsoja kykenee aidosti ärtymään Don Josén tempoillessa viettinsä vietävänä.

Kuvat: Savonlinnan oopperajuhlat

Jaa:

Mustikkamaan kesäteatteri 27.6.–22.8.2014
Ohjaus: Sirpa Riuttala
Näyttelijät: Anna Böhm, Krista Hannula, Henna Holländer, Susanna Hyvärinen, Oliver Kollberg, Juliana Kontinen, Miro Lopperi
Ei suositella alle 12-vuotiaille

  

Tärkeintä on olla julkkis.

Tyttö ja poika pyörähtelevät kallioilla ja hihkuvat. Tytöllä on vanhanaikainen mekko ja pojalla henkselihousut ja olallaan sininen Ikean muovikassi. He käyvät kysymässä yleisöltä, onko joku muu myös osallistumassa tanssikisaan.

Ylioppilasteatterin kesäproduktio yllättää katsojat alkamalla jo ennen esityksen alkua teatteritilan ulkopuolella. Vaikka esitys alkaa hilpeästi, niin Mustikkamaan kesäteatterin näytökset on perinteisesti suunnattu nimenomaan nuorille ja aikuisille, ei lapsille.

Tämän vuoden näytelmän aiheita ovat kuuluisuuden tavoittelu, kilpailuyhteiskunta ja kovien taloudellisten aikojen synnyttämä epätoivo. Näiden aiheiden takana on jokaisen ihmisen tarve tulla nähdyksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi.

Maratoonimusikaali on ammentanut teemansa Horace McCoyn vuonna 1935 ilmestyneestä romaanista Ammutaanhan hevosiakin (They Shoot Horses, Don’t They?). Aihevalinta on kekseliäs ja ajankohtainen.

Kirja kertoo 1930-luvun Yhdysvaltojen laman uhrien selviytymisestä. Köyhät nuoret osallistuvat jopa kuukausia kestäneihin paritanssikisoihin, joissa tanssitaan kellon ympäri ja joissa kilpailijat saavat pitää vain kymmenen minuutin taukoja. Ruokailukin tapahtuu tanssimisen aikana. Yleisö istuu salin katsomossa seuraamassa unensekaista laahustusta. Terveytensä riskeeranneet kilpailijat haaveilivat julkisuudesta ja rahapalkinnosta.

Vuonna 1969 tuli ensi-iltaan Sydney Pollackin kirjan pohjalta ohjaama samanniminen elokuva, jota tähdittää Jane Fonda. Elokuva voitti useita Oscar-palkintoja.

Siinä missä romaani ja elokuva ovat synkkiä, Maratoonimusikaali käsittelee aihetta pääasiassa mustan huumorin keinoin. Se muuttuu tragediaksi vasta aivan näytelmän loppupuolella. Esityksessä on hauskana lisänä ripaus absurdia teatteria, kun hevosasuiset hahmot ilmestyvät välillä lavalle. Eläimet symboloivat näännyksissä olevia tanssikilpailijoita, joiden perustarpeiden tyydyttämisestäkin on tehty yleisön hupia. Tanssikisan osallistujat ovat itsekin kuin sirkushevosia.

Mustikkamaan kesäteatterin kantaesitys on tuonut romaanin tarinan Suomeen. Esitys sekoittaa yllättävän toimivasti samassa tarinassa kahta aikatasoa: 1930-lukua ja nykyaikaa. McCoyn kirja oli profeetallinen ennustaessaan raadollisen tositeeveen saapumisen. Ylioppilasteatteri käsittelee maratoonitanssi-ilmiön kautta tämän päivän sensaatiohakuista tositeevee-viihdettä ja pintajulkisuutta.

Nuoret kilpailijat ovat valmiita nöyryyttämään itseään saadakseen mahdollisuuden maistaa menestystä. Väsymys tuo kilpailijoista esiin alhaisia puolia. Meno muuttuu yhä rumemmaksi. Kisojen supliikki isäntä Stanislav (Matti Pajulahti) taas on huolehtivaisen imagonsa takana ahneuden ja moraalittomuuden perikuva.

Yleisöä edustaa hupsu kuusikymppinen puumahahmo rouva Laitinen (mainio Anna Böhm), jolle tyhjäpäisen kisan seuraaminen on eläkepäivien pääsisältö. Näytelmässä on hykerryttäviä ja karkean farssimaisia suomalaisten julkisuuden henkilöiden imitaatioita, kun julkkikset vierailevat esiintymässä tanssikisassa.

Kesäteatterin katsojilla taas on rooli myös näytelmän maailman sisällä olevan tanssikisan yleisönä. Tanssikilpailijoilla on tarjota yleisölle, sponsoreille ja kykyjenetsijöille nuoruutensa, kauneutensa ja lahjakkuutensa, sekä ennen kaikkea sitkeytensä ja kunnianhimonsa.

Vaikka esityksellä ei ole yhtä selkeää päähenkilöä, niin keskeiseksi nousee Marjukka Myllyntauksen uskottavasti tulkitsema Klaara. Kovia kokeneelle nuorelle naiselle elämä on tauotonta selviytymistaistelua. Klaaraa pitää elossa vain toivo päästä kuuluisuudeksi ja sitä kautta kiinni helpompaan elämään. Kuitenkin Klaara on jo oman katkeruutensa ja kyynisyytensä myrkyttämä. Tai kenties hän näkee vain kirkkaasti oman tilanteensa toivottomuuden.

Klaaran vastavoimana on hänen tanssiparinsa Roope (Miro Lopperi), joka köyhyydestään huolimatta pulppuaa elämäniloa, optimismia ja ystävällisyyttä. Vaikka Roope on tukehtua Klaaran pessimismin raskauteen, hänestä tulee piikittelevän tytön ainoa ystävä.

Erikoista on se, kuinka aikansa eläneen heteronormatiivinen henkilögalleria on, vaikka näytelmän viittaamissa tositeeveeohjelmissakin esiintyy tänä päivänä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä. Näytelmän ainoana queer-roolina voi pitää parodisessa sivuosassa esiintyvää poskettoman hauskaa pappia. Miespuolinen pappi on kuitenkin loppuajan näytelmää käsi kädessä kilpailusta pudonneen tytön kanssa.

Ylioppilasteatterin nuoret näyttelijät ovat taitavia ja raikkaita. Heidän omistautumisestaan teatterille kertoo se, että he käyttävät kesänsä Maratoonimusikaalin parissa ilman palkkaa. Näytelmän käsittelemät koekuvaukset ja kilpailu huomiosta ovat heille varmasti omakohtaisia aiheita. Näyttelijät heittäytyvätkin rooleihinsa täysillä. Myös väliajalla he jatkavat show’ta, ja muun muassa kauppaavat kieli poskessa tehtyä poikakalenteriaan.

Hyvin vedetyt musikaalinumerot kuvaavat henkilöiden tunteita, mutta itse kappaleet eivät ole mieleen jääviä. Esityksessä soi sitä varten sävelletty musiikki, jota tulkitsee mallikkaasti viiden nuoren miehen livebändi.

Mustikkamaan kesäteatteri on miljöönä nostalgisen idyllinen ja ihastuttavalla paikalla. Esityksessä on taitavasti käytetty ympäröivää metsää lavan jatkona. Katsomo on katettu sateen varalta. Kannattaa muistaa, että niin lippuluukulla kuin väliajan kahviossa käy maksuvälineenä vain käteinen.

Kuvat: Aino Ojanen/Ylioppilasteatteri

Jaa:

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Olin kuullut paljon hyvää tästä Tammerkosken partaalla olevasta pubiravintolasta etenkin Gastropavun arvioista, mutta kesti aika kauan, ennen kuin tulin kokeilleeksi. Kesällä oli mukava päästä terassille virtaavan veden äärelle, mutta valitettavasti kesäaikaan kaikki vanhat tarjoukset ja kampanjat kuten burgersunnuntai tai torstain ”kaksi yhden hinnalla” ovat tauolla.

Lista oli myös juuri uusittu kesää varten. En päässyt siksi kokeilemaan kehuttua tofuista ”hippie sandwich” -annosta tai ilmeisen onnistunutta papuburgeria. Toivottavasti etenkin leipä palaa syksyllä listalle, sillä hyviä vegaanisia sandwicheja saa harvoin.

Listan kasvisannoksista kaksi saa vegaanisena, mutta vain toiseen on merkattu mahdollisuus muuttaa se vegaaniseksi. Itse tilasin sen eli vegaaniset chiliranskalaiset, ystäväni tilasi Meanness mess -annoksen, tosin ei vegaanisena versiona. Molemmat perustuvat samalle tuliselle papu-linssimuhennokselle ja ranskalaisille, ”Mess” vaan tarjoaa muhennoksen pitaleivän välissä.

En ollut syönyt chiliranskisannosta koskaan, ja olin ihmetellyt konseptia: miksi pehmentää rapeita perunoita kuumalla mössöllä? Yllätyin kuitenkin annoksen toimivuudesta. Osa rannareista pysyi rapeina, pehmentyneet taas sopivat hyvin chilimuhennoksen kanssa.

Itse muhennos oli positiivinen yllätys: valkoisia papuja, linssejä, laadukasta tomaattia ja silputtua jalopenoa olin ainakin löytävinäni joukosta. Kylkeen tuli myös pieni kippo talon erinomaista soijamajoneesia perunoiden dippaamiseen. En kaivannut normiannoksessa olevan juustokastikkeen tilalle mitään, mutta ehkä majoneesia olisi voinut olla isompi kippo.

Tämä oli juuri sopivaa mättöruokaa oluen kanssa. Ystäväni kehui omaa annostaan kovasti. Tosin annokseen kuuluu normaalisti mehukkuutta tuova maustettu jugurtti (jota ei mainita annoskuvauksessa!), ja usein kastikkeiden puute tekee vegaaniannoksista hieman kuivia. Gastropavun mukaan tuokin annos kuitenkin toimi, joten täytyy käydä kokeilemassa.

Vegaanisia annoksia alkaa olla tamperelaisissa baareissa hyvin, ja monet paikat panostavat asiaan selvästi. Tienraivaajilla on kohta kiire ottaa kiinni. Onhan tämä ihan mukava muutos 90-luvun alkuun, jolloin muutin Tampereelle.

Ruby & Fellas
Hämeenkatu 15
Tampere

ma–to 15–24
pe 15–03
la 13–03
su 13–24

Kotisivu: www.rubyandfellas.fi
Facebookissa

Jaa:

Clarice Lispector: Passio. Rakkaus G.H:n mukaan.
Suom. Tarja Härkönen
Teos 2014
206 s.

  

Torakan matkassa

Klassikko on aina klassikko, mutta klassikon asema ei tee klassikosta helppoa. Clarice Lispectorin Passio on lyhyt ja nopeasti luettava kirja, muttei todellakaan kevyt saati helppolukuinen. Tarina alkaa, kun kirjan kertoja eli yläluokkainen kuvanveistäjä G.H tutkii entisen kotiapulaisensa Janairin huonetta. Huoneesta paljastuu kaksi asiaa: seinämaalaus ja torakka. Torakka lumoaa G.H:n, vaikka se samanaikaisesti myös kauhistuttaa häntä. Torakka kuljettaa kertojan mystiselle, hengellissävytteiselle matkalle tämän omaan tietoisuuteen ja kokemusmaailmaan.

Vaikka Passio on siis melko nopealukuinen, se ehtii synnyttää joukon ajatuksia. Mitä torakka symboloi? Mitä kertoja tahtoo sanoa kahden naisen – kuvanveistäjän ja kotiapulaisen – suhteesta, joka tosin kotiapulaisen osalta näyttäytyy vain poissaolona? Mietin myös, että kertoja ottaa rohkean askeleen poispäin yläluokkaisesta asemastaan samaistuessaan torakkaan.

Torakan avaaman uuden kokemusmaailman myötä ihmisenä oleminen alkaa näyttäytyä helvettinä. Kertoja ilmentää inhoa ihmisenä olemista kohtaan kutsuen torakkaa ”loistavaksi” ja ”kauniiksi morsiameksi”. Lähentymällä torakkaa kertoja kertoo uhmaavansa Raamatun puhtaussääntöjä, jolloin hän nähdäkseni kieltää länsimaisessa kulttuurissa vallitsevan ajatuksen ihmisen ylivertaisuudesta. Kertoja ei enää halua taipua vallitseviin normeihin, hän halveksuu niitä:

”Olin tehnyt kielletyn teon, olin koskenut saastaista. Ja niin saastainen minä olin tuolla hetkellä jolloin yllättäen opin tuntemaan itseni, että avasin suuni huutaakseni apua. He sanovat kaikenlaista. Raamatussa, he sanovat kaikenlaista – mutta vaikka ymmärränkin mitä he sanovat, itse he kutsuvat minua hulluksi. Sellaiset kuin minä ovat sanoneet, ja kuitenkin se että minä ymmärtäisin heitä olisi minun tuhoni”.

Normien loukkaaminen herättää kertojassa pelkoa, halua huutaa apua, mutta kerran polulta poikettuaan hän ei voi enää palata takaisin normeihin – miesten maailman ahtaisiin normeihin. Päinvastoin torakka kuljettaa kertojaa yhä hillittömämpään ekstaasiin, pois ahdistavista normeista:

”Mutta sanon sille helvetillisen helpottuneena hyvästit. Se mikä torakan vatsasta pusertuu ei ole ylitettävissä – äh, en halua sanoa että se on kauneuden vastakohta ”kauneuden vastakohta” ei tarkoita mitään – se mikä torakasta tulee ulos on: ”tänään”, siunattu olkoon kohtusi hedelmä – haluan nykyisyyden ilman että se on koristeltu sen pian tehtävästään vapauttavalla tulevaisuudella tai toivolla – tähän asti toivo ei ole halunnut minusta muuta kuin loihtia nykyisyyden näkymättömiin.”

Aistillisessa kuvauksessaan Lispectorin tyyli lähentelee Jean Genet’n Querellea ja Kukkien Madonnaa. Torakkaa käy kuitenkin sääliksi. Passio ei liene eläinten oikeuksia liputtava romaani, sillä kertoja saa mullistavan kontaktinsa torakkaan rusentamalla sen kotiapulaisensa komeron oven väliin. Mitä Antti Nylén sanoisi Passiosta? Miksi elävän olennon vahingoittaminen on käytännössä ainoa tie, jolla kertoja voi ryhtyä purkamaan omaa yläluokkaista asemaansa? Myös suhde kotiapulaiseen herättää kysymyksiä: vaikka kertoja mahdollisesti tunteekin syyllisyyttä hänet hylänneen kotiapulaisen laiminlyömisestä, niin silti kotiapulaisen jättämä tyhjä tila on vain kenttä kertojan kokemalle mystiselle matkalle.

Vaikealukuisuus tulee kenties siitä, että juonen lisäksi myös kerronta tavoittelee mystistä otetta. Suomentaja Tarja Härkösen loppusanat ovat kieltämättä avuksi. Härkönen selittää auki monia Lispectorin teemoja tukeutuen muun muassa antropologi Mary Douglasiin ja semiootikko Julia Kristevaan. Teoksen klassikkoasema tulee myös hyvin esiin Härkösen loppusanoista. Härkönen valottaa muun muassa Lispectorin näkemystä inhosta sekä kertoo, miten kirjailija suhtautui omaan juutalaisuuteensa. Loppusanoissa selvitetään myös teoksen kirjoittamisaikana vallinneita olosuhteita brasilialaisessa yhteiskunnassa.

Kesäkirjaksi Passio on loistava valinta, vaikka sitä ei voikaan kuvata kevyeksi. Toisaalta, miksi kesäkirjan pitäisi edes olla kevyt?

Jaa:

Kansallisteatteri
Ohjaus: Raila Leppäkoski
Dramatisointi: Sofi Oksanen
Näyttelijät: Antti Luusuaniemi, Jani Karvinen, Jouko Keskinen,
Jukka-Pekka Palo, Pirjo Määttä, Sari Puumalainen, Timo Tuominen, Janne Hyytiäinen, Matleena Kuusniemi.

  

Viron lähihistorian läpileikkaus sai pohtimaan ihmisyyttä ja sen rajoja.

Kansallisteatterissa ensi-iltansa 27.11.2013 saanut Kun kyyhkyset
 katosivat perustuu Sofi Oksasen samannimiseen romaaniin. Yhden kauden ajan Kansallisteatterin ohjelmistoon kuulunut, kirjailijan itsensä dramatisoima näytelmä tarjosi kattavan läpileikkauksen Viron
 vaiettuun lähihistoriaan. Ensimmäinen näytöksen tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaan, jolloin Viron miehittivät ensin Neuvostoliitto, sitten Natsi-Saksa ja uudelleen Neuvostoliitto. Toisessa näytöksessä eletään 1960-lukua ja vakiintuneen neuvostovallan aikaa.

Moniulotteisen näytelmän voisi kiteyttää yhteen lauseeseen: äärimmäisissä oloissa ihminen on valmis tekemään mitä tahansa pelastaakseen itsensä. Herää myös paljon kysymyksiä, kuten mikä tekee ihmisestä pahan? Tai hyvän? Miten ääriolosuhteet vaikuttavat ihmisen toimintaan ja moraaliin?

Päähenkilönä on häikäilemätön Edgar Parts, joka vaihtaa ideologiaa ja nimeä sen mukaan, mikä hänelle on kulloinkin edullisinta. Hän työskentelee Saksan miehityksen aikana natsien palveluksessa, neuvostoaikana kommunistisen puolueen alaisuudessa. Hän kokoaa kunkin hetken minänsä menneisyyden palasista. Oksanen on varmasti tietoisesti antanut hahmolle nimen Parts. Nimensä mukaisesti Edgar koostuu osista – hänen identiteettinsä on hajanainen, ja hän joutuu esittämään roolia sekä henkilökohtaisessa että poliittisessa elämässä.

Näyttämön pelkistetty ja karu lavastus sopii erinomaisesti sodan runteleman Viron miljööksi. Pelkistetty lavastus korostaa myös yhteiskunnassa vallinneiden ideologioiden voimaa: lavasteita ei tarvita, sillä ideologia itsessään on suuri kulissi, joka täyttää koko yhteiskunnan. Pyörivä näyttämö kuvaa hyvin vaihtuvia miehittäjiä ja sekasortoista aikaa. Kuvataiteilija Mikko Ijäksen hiilipiirrosprojisoinnit ovat elävä, orgaaninen osa lavastusta ja itse näytelmää.

Näyttelijäntyö on taitavaa ja hienovireistä. Hahmot ovat taidokkaasti roolitettu ja väkevästi, vivahteikkaasti näytelty. Etenkin Matleena Kuusniemessä on omanlaistaan vanhanajan karismaa ja herkkyyttä, joka korostuu kauniisti hänen näyttelemässään traagisessa Juuditissa. Rooli on kuin hänelle tehty ja tuleekin näytelmän kaikista hahmoista eniten iholle.

Palstalla julkaistaan kolumneja lesbokulttuurista.

Olen viime aikoina pohtinut, millaista henkilöä voin sanoa lesboikoniksi. Entä kuka edes saa julkisuudessa toivoa olevansa lesboikoni?

Termiä tulee nähtyä paljon harvemmin kuin jo tutuksi tullutta homoikonia. Ehkä hieman myös vieroksun käsitettä lesboikoni. Luokittelut tuntuvat välillä etäännyttäviltä, hämmentäviltä ja rajoittavilta vaikka koenkin itse olevani identiteetiltäni jotain lesbon ja queerin väliltä.

Pohdiskeluni aiheesta alkoi kun satuin muutama viikko sitten lukemaan jo useamman vuoden vanhan lähinnä lesboille suunnatun AfterEllen-lehden verkkojutun Rachel Weiszistä. Englantilainen Weisz on 43-vuotias näyttelijä, joka tähdittää parhaillaan teattereissa pyörivää Ihmemaa Oz –elokuvaa, ja on naimisissa James Bondina parhaiten tunnetun näyttelijä Daniel Craigin kanssa.

Weisz toteaa tahtovansa olla lesboikoni ja myös haaveilevansa lesborooleista: “It’s fantastic, don’t you think? I love being a lesbian icon!”

Lehtijuttu on herättänyt monenlaisia reaktioita. Osa kommentoijista on ilahtuneita, osa taas hieman närkästyneitä. Närkästyksen syynä tuntuu olevan se, ettei Rachel Weisz itse ole lesbo.

Sateenkariväki kokee Weiszin kaltaiset julkisuuden henkilöt välillä jopa hieman uhkaavina. Aivan kuin he olisivat ymmärtämättömiä tunkeilijoita, jotka tahtoisivat syystä tai toisesta astua ”meidän alueellemme”. Epäilemme heidän vilpittömyyttään. Sanotaanhan, että ”pink money talks”. Aikaisemmin paitsiossa olleet ihmisryhmät ovat myös nykyään mainostajille oiva uusi kohderyhmä.

Mielestäni sateenkaariväen ei ole kuitenkaan hyvä olla liian kriittinen. Valtaväestön lähestymisen torjuminen voi turhaan tukahduttaa hiljalleen avartuvaa julkista ilmapiiriä erilaisuutta kohtaan.

Minua Weiszin kommentit vain ilahduttivat. Minusta on hienoa, että jokainen, riippumatta hänen omasta seksuaalisesta suuntautumisestaan tai sukupuolestaan, on avoin edustamaan toisia ihmisryhmiä, jotka tavalla tai toisella koskettavat häntä ja saavat hänet tuntemaan sympatiaa. Uskoisin, että mitä monimuotoisempi joukko mediassa tuo näkyvyyttä LGBT-kulttuurille, sitä enemmän media auttaa hälventämään turhia ennakkoluuloja ja virheellisiä käsityksiä sateenkaariväestä.

Millainen sitten on minun lesboikonini? Hän on karismaattinen, rohkea ja vahva persoona. Hän on henkilö, joka jollain tavoin puhuttelee minua ja sitä miten koen oman seksuaali- ja sukupuoli-identiteettini. Hän voi olla näyttelijä, kirjailija, taiteilija tai ystäväni. Tärkeintä on, että hän on rohkeasti oma itsensä. Hän saa minut ajattelemaan, nauramaan ja tuntemaan. Hän antaa minullekin voimaa ja rohkeutta olla juuri sellainen kuin olen.

Uskon, että me tarvitsemme lesboikoneita, ja että myös homoikoneilla on oma tärkeä kulttuurillinen merkityksensä. Myös muihin seksuaali- tai sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ihmiset kaipaavat tällaisia kulttuurillisesti voimaannuttavia, karismaattisia ihmisiä, joita katsoa ylöspäin ja joista saada voimaa. Heistä hyvänä esimerkkinä voisi olla esimerkiksi yhdysvaltalaisen feministisen elektropunk-bändi Le Tigren jäsen JD Samson. Hän on avoimesti lesbo ja tyyliltään transgender, ja moni pitää häntä queer-ikonina.

Jos mietin omia queer-ikoneitani, niin sydäntäni lähellä on etenkin englantilainen Antony Hegarty. Hän laulaa yhdysvaltalaisessa Antony and the Johnsons –bändissä, joka tuo lauluissaan esiin jäsentensä henkilökohtaista transgender-näkökulmaa.

Jokaisessa vähemmistökulttuurissa karismaattiset ja näkyvät hahmot ovat omalla tavallaan arvokkaita esikuvia. On tosin hieman harmillista, että lähes kaikki mieleeni tulevat lesboikonit ovat naisia. Eihän Suomen kenties suurin homoikonikaan Paula Koivuniemi ole mies! Minulle ei pohjimmiltaan ole tärkeintä, mitä ”lokeroa” tai ”suuntautumista” ihailemani tähdet itse edustavat vaan se, miten he sitä edustavat. Lesboikoneistani useimmat sattuvat olemaan naisia ja osa heistä on myös seksuaaliselta suuntautumiseltaan naisiin kallellaan, mutta aivan yhtä hyvin he voisivat olla myös jotain muuta!

Ystäväpiirissäni ihailtuja julkisuuden hahmoja ovat etenkin laulajat Beth Ditto ja Tori Amos, näyttelijät Tilda Swinton ja Marlene Dietrich, kirjailija Pirkko Saisio, muusikko Anna Calvi ja oman tv-show’nsa emäntä Ellen DeGeneres. Itselleni rakas ja läheinen lesboikoni on englantilainen laulaja Alison Goldfrapp, joka muutama vuosi sitten toi yllättäen julkisuuteen suhteensa toiseen naiseen. Se tuntui erityiseltä, sillä olin ihaillut häntä jo lähes kymmenen vuoden ajan.

Yhdysvaltalainen elokuvanäyttelijä Susan Sarandon on myös mielestäni hienosti edustanut LGBT-kulttuuria julkisuudessa, vaikka onkin itse julkisuuskuvansa perusteella hetero.

Tärkeimmät ”lesboikonit” löytyvät kuitenkin ystävä- ja tuttavapiiristäni. Minulle on valtavan inspiroivaa tuntea henkilökohtaisesti ihmisiä, jotka eivät peittele eivätkä häpeä omaa valtavirrasta poikkeavaa identiteettiään. On voimaannuttavaa voida keskusteluissa jakaa heidän kanssaan arkipäiväisimmätkin kokemukset ja ajatukset.

Ihailen ja kunnioitan teitä oman elämäni lesboikonit, kiitos teille!

Jaa: