Eli kuinka opin rakastamaan helminauhoja, hurrikaaneja ja helppoja naisia.
Torstai, 27.2. 2014. Krewe of Muses.
Seison St. Charles Avenuella New Orleansin yläkaupungilla iloisen humalaisessa väentungoksessa. Prameasti koristellut floatit eli paraatilavat lipuvat ohi. Toisessa kädessäni minulla on puolen litran styroksimuki mansikkadaiquiria, toisessa sinihiuksinen barbie, kaulassani kasa helminauhoja ja sormessani välkkyvä tekotimanttisormus. Olen porukasta eksymisen varalta kirjoittanut tussilla vatsaani yöpaikkani osoitteen ja tunkenut taksirahan rintsikoihin.
”Tää on mardi gras’n ydin! Jos krewessä on mukana joku tuttu, silloin juostaan paraatin perässä ja huudetaan paljon! Sit ne heittää meille siistiä kiinalaista krääsää!” analysoi kaverini Dana puhallinorkesterien ja ihmisten mölinän yli.
”Mandy sai kengän! Mandy sai kengän!” joku huutaa.
Dollarinkuvilla koristeltu, kimaltavan vihreä korkokenkä on käsin maalattu. Kyseessä on ironisen feminiinisen Krewe of Musesin himoittu signature throw, joita ojennellaan vain harvoille ja valituille. Kateus iskee. ”Mäkin haluan kengän!” Useampikin seurueen herrasmies tarjoutuu nostamaan minut hartioilleen, jotta pääsisin paremmille apajille. Olen jo kiipeämässä, kun Dana keskeyttää toimenpiteen.
”Don’t do that! Sen sairasvakuutus ei kata humalassa aiheutuneita vammoja! Mä en voi viedä sitä sairaalaan, jos se tippuu!”
Huomaan saman ja peruutan kuuliaisesti takaisin maan kamaralle. En usein kerro ystävilleni sairasvakuutukseni ehdoista, mutta kun kerron, kyseessä on mardi gras.
Mardi gras’n, siis sananmukaisesti rasvaisen tiistain tai tutummin laskiaistiistain juhliminen New Orleansissa Louisianassa juontaa juurensa katolisiin perinteisiin. Ranskalaisten ja espanjalaisten siirtolaisten mukana saapunut roomalaiskatolisuus on edelleen voimissaan kaupungissa, jonka asukkaista 40 prosenttia on paavin porukkaa.
Paastonaika alkaa perinteisesti tuhkakeskiviikkona, jota ennen on pitänyt hankkiutua eroon kielletyistä elintarvikkeista, kuten maidosta tai lihasta. Rasvainen tiistai on siis perinteisesti mässäilyn aikaa. Karnevaali venyy New Orleansissa useamman viikon mittaiseksi juhlaksi, joka kulminoituu tiistaiaamun Krewe of Rexin paraatiin.
”Tiistai-iltapäivänä koko kaupunki menee kotiin, kaatuu sänkyyn ja nukkuu keskiviikkoon asti.”
New Orleansille tyypilliset paraatit saapuivat nykyisin Alabamaan, silloiseen ranskalaiseen Louisianaan kuuluvasta Mobilesta kuuden liikemiehen mukana vuonna 1856. He perustivat New Orleansin ensimmäisen krewen, Mistick Krewe of Comuksen: salaseuran, joka järjestää karnevaaliajan paraateja ja tanssiaisia.
Krewejen jäsenlistat pidettiin salaisina ja jäsenrekrytointi erittäin valikoivana vuoteen 1991 saakka, jolloin New Orleansin kaupunki vaati krewejä todistamaan, ettei niiden jäsenpolitiikka perustu esimerkiksi sukupuoli- tai rotusyrjintään. Paraateissa kannetaan silti edelleen naamioita, eivätkä salakähmäisyys ja eksklusiivisuus ole kadonneet kuvasta.
”Kaikki nämä superkrewet, niillä on hienot floatit ja paljon rahaa. Ne on kaikki vanhoja rikkaita valkoisia miehiä, joiden suvussa krewen jäsenyys kulkee”, kaverini toteaa.
Hän on oman määritelmänsä mukaan neworleansilainen: syntynyt pohjoisessa, mutta muuttanut lapsena perheensa kanssa etelään, käynyt koulunsa kaupungissa, kokenut Katrinan ja palannut myrskyn jälkeen. Paikallisuus ei kuitenkaan takaa paikkaa krewessä. Hän haaveilee pääsevänsä kreween 30- tai 40-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi.
”Täytyy tuntea joku, tai tulla suositelluksi… Jäsenmaksut on aika isoja… Joskus voi käydä tuuri ja saada vuoden sijaisuuden krewessä.”
Entä se rotusyrjintä? Paraateissa marssii loistavia puhallinorkestereja paikallisista high schooleista. Kaikkein köyhimmilläkin kouluilla on erinomaiset orkesterit, sillä nuoret pääsevät harjoittelemaan useita kertoja vuodessa erilaisissa paraateissa, joista suurimmat ja kauneimmat järjestetään mardi gras’n aikaan. Seuraan useampia paraateja ennen kuin kehtaan kysyä ihmettelemästäni seikasta.
”Nää kaikki lapset… Nää kaikki orkesterit koostuu joko vain mustista tai vain valkoisista lapsista”, muotoilen ajatukseni kysymystä muistuttavaan muotoon.
”Joo. Se on vähän outoa. New Orleans on edelleen tosi segrekoitunut. Kun me muutettiin tänne, meidän vanhemmat halusi pistää meidät lähimpään kouluun, mutta koulun rehtori ilmoitti meidän vanhemmille, että me oltais koko koulun ainoat valkoiset lapset, ei kannata”, Dana toteaa.
Satojen vuosien orjakaupan ja rotuerottelun perinteitä ei ilmeisesti pureta niin helposti. Myös vanha ja perinteikäs, pääasiallisesti musta krewe Zulu Social Aid & Pleasure Club oli alun perin valkoisten miesten organisoima vitsinumero, vaikka nykyään krewen ruohohameet ja lakupekkakasvomaalaukset ovat kaikkia etnisyyksiä edustavien jäsenten poliittisena pidettävä kannanotto.
Mardi gras’lla on pitkät perinteet. Siihen liittyy yhtä paljon politiikkaa ja eri ryhmien yhteentörmäyksiä kuin New Orleansin värikkääseen historiaan. Moni ei tiedä karnevaalista muuta kuin rintojaan helminauhojen toivossa vilauttelevat naiset, popkulttuuriin iskostuneen kuvan villistä ja syntisestä kaupungista.
”Se on turisteille. Ei kukaan yläkaupungin paraatireiteillä näytä tissejä. Siellä on lapsia ja perheitä. Turistit aina kuvittelee, että täällä voi tehdä mitä tahansa, kusta minne tahansa. Jos jää kiinni, siitä saa kunnon sakot. Tai putkaa”, Dana hymyilee vahingoniloisena. ”Sen takia ei koskaan kannata nostaa helmiä maasta. French Quarterin maaperä on täynnä kaikkia mahdollisia ihmisen eritteitä.”
Sunnuntai 2.3.2014. Krewe of Bacchus.
Toinen Danan luona etelän vieraanvaraisuudesta nauttiva vieras, Marty, vaappuu takaisin talolle valtavan helmikuorman alla. Hänen kaulaansa on kiedottu ainakin kymmenen, ellei kahdenkymmenen kilon painoinen lasti kimaltelevia ja välkkyviä kiinalaisia muovihelmiä.
”Se noukki niitä maasta”, Danan isosisko Mandy toteaa inhoten. ”Siitä huomaa, että se on pohjoisesta. Me ei poimita mitään maasta. Jos ne heittää halpoja helmiä, me väistetään.”
On totta, että mardi gras synnyttää järisyttävät määrät roskaa. Lähes kaikki paraatilavoilta heiteltävät esineet, helminauhat, muovimukit, pehmolelut, dublonit eli muoviset kolikot ja muut tilpehöörit valmistetaan muutaman kuukauden kestävässä prosessissa Kiinassa ja nakellaan katsojille muutaman viikon aikana.
Iso osa helmistä jää kaduille, ja paraateja seuraavat New Orleansin vangit, jotka lakaisevat roskat roskiin. Osa helmistä takertuu puihin ja puhelinjohtoihin ja antaa kaupungille sen rumankauniin, satumaisen ulkoasun. Helteen kuivaamissa oksissa roikkuu pieniä muovitimantteja vuoden ympäri.
Osa helmistä kierrätetään. Kierrätykseen päätynee myös Martyn saalis tämän lähtiessä takaisin Chicagoon. Vakituinen mardi gras -vieras Marty tutustui neworleansilaisiin ystäviinsä vuonna 2005, kun nämä saapuivat pakolaisina samaan chicagolaiseen yliopistoon.
Viimeisin New Orleansin maailmankartalle nostanut tapahtuma oli hurrikaani Katrina, joka yhdeksän vuotta sitten rikkoi kaksi metriä merenpinnan alapuolella sijaitsevan kaupungin tulvavallit ja peitti kaupungin useiksi päiviksi veden alle. Tuhannet ihmiset kuolivat ja puoli kaupunkia tuhoutui patojen surkean rakennussuunnittelun takia. Edelleen, kun mainitsen rakkauteni New Orleansiin, ihmiset kysyvät aina ensimmäisenä Katrinasta.
Nykyään kaupunki näyttää jo kaupungilta. Uutta väkeä virtaa jatkuvasti kohti etelää, uusia taloja rakennetaan ja infrastruktuuri alkaa toimia. Ovissa ei näy enää spraymaalimerkintöjä siitä, kuinka monta ruumista talosta löytyi. Suurimmat vahingot kärsineessä Lower Ninth Wardin naapurustossa on paljon tyhjiä tontteja, mutta myös niin kutsuttu Brad Pitt Village: Hollywood-tähden rahoittama rakennusprojekti, kummallisen näköisiä ”vihreitä” taloja, jotka toimivat aurinkoenergialla.
Ajamme tuhkakeskiviikkona Lower Ninth Wardin läpi, vaikka kuskina toimivaa Maureenia inhottaa. ”Katrina-turismi on kauheaa. Ajaa näiden alueiden läpi, katsella auton ikkunoista näitä tyhjiä tontteja. Tämä oli eloisa naapurusto, nyt täällä on näitä outoja Jetsons-taloja ja kaikkialla tyhjää. This is our sadness on display”, hän huokaa.
Voisi kuvitella, että kaupunkiin puoli vuotta ennen vuoden 2006 karnevaalia iskenyt täydellinen myrsky olisi estänyt sillä kertaa mardi gras’n järjestämisen, kun jätehuoltokaan ei oikein toiminut ja muukin kaupunki-infrastruktuuri oli levällään. Mutta ei.
”Vuoden 2006 mardi gras oli tavallaan yksi parhaista. Täällä oli tyhjää, me oltiin vasta palattu takaisin. Turisteja ei ollut melkein ollenkaan. Kaikki oli niin onnellisia ja iloisia siitä, että oltiin taas kotona. Poliisilla oli parempaakin tekemistä kuin jahdata alaikäisiä juhlijoita. Me ajettiin autolla downtowniin ja parkkeerattiin Jackson Squarelle”, Dana muistelee viitaten New Orleansin ikoniseen kirkkopihaan. Sama efekti olisi kenties Helsingin päärautatieasemalle pysäköimisellä.
Katrina ja sen tuhot heijastuivat tietenkin vuoden 2006 karnevaaliin. Kaikki krewet eivät esiintyneet. Osa lavoista oli tuhoutunut tulvassa. Lavojen koristelussa oli käytetty inspiraationa muun muassa Katrina-jääkaappeja: asukkaat jättivät kotinsa myrskyn ajaksi ja palatessaan useiden kuukausien jälkeen löysivät biotuhoaseiksi muuttuneet jääkaappinsa täynnä pilaantunutta ruokaa. Koska saastuneisiin kaappeihin saivat koskea vain ongelmajätteen käsittelijät, kiinniteipatut jääkaapit odottelivat teiden reunoilla useita kuukausia noutajaansa. Kaupungille tyypilliseen tapaan kurjuudessa näkyi myös pilkahdus huumoria, ja jääkaapit alkoivat saada kylkeensä graffiteja, joissa luki esimerkiksi ”free gumbo inside”. Joulun aikaan jääkaappeja taas koristeltiin lumiukkojen tapaan.
Lauantai 1.3.2014. MoMs Ball
”Varo kuoppaa”, Dana sanoo kävellessämme kaveriemme talolle laittautumaan valmiiksi naamiaisiin. Tiessä on puoli metriä syvä kuoppa, johon on tökätty varoituskolmio. ”Näin meidän kaupungissa korjataan teitä. Sometimes it’s so bad”, hän sanoo. Ohikävelevä mies liittyy keskusteluun. ”It’s so bad, so bad… it’s so good, so good”, hän sanoo ja hymyilee leveästi. Niin mekin. Tiedämme, mitä hän tarkoittaa.
Kaduilla parveilee hyväntuulisia ihmisiä. Louisianan lempeä helmikuu hellii juhlijoita 20 asteen lämpötilalla. Etuovi kaveriemme taloon on lukossa, joten huutelemme ikkunasta sisään. Toinen tytöistä kurkistaa ikkunasta korsetti yllään. ”Tuu avaan”, me huudamme.
”Joo, mut mä olen alasti”, hän sanoo ja ohitse kulkeva porukka purskahtaa nauruun. ”Saadaanko me liittyä seuraan? Happy mardi gras!” he huutelevat.
Olemme saaneet liput yhteen mardi gras’n naamiaisjuhlista, Mystic Krewe of Misfits and Orphans’ Balliin, koska meillä on tuttuja krewessä: lippuja ei myydä lainkaan ulkopuolisille.
Mardi gras -tanssiaiset ovat usein vain krewen jäsenille tarkoitettuja, fiinejä juhlia frakkeineen ja iltapukuineen. New Orleansinkin tanssiaisperinne perustuu eurooppalaisiin renessanssiajan naamiohuveihin ja etelävaltioiden 1800-luvun juhliin, joissa nuoret naiset esiteltiin seurapiireihin. Jälkimmäisiä järjestetään sivu mennen sanoen edelleen: toinen ystäväni kertoo hieman vaivautuneena käyneensä debytanttitanssiaisissa. Tunnelma oli kertoman mukaan kuin sisällissotaa ei olisi koskaan käytykään. Valkoisia mekkoja, neitsyyden symboleita, valkoisia ihmisiä, rikkauden symboleita. I do declare!
Yhdysvaltojen naamiohuvit joutuivat valistuksen aikana kriitikin kohteeksi. Niitä pidettiin ”moraalittomuuteen rohkaisevina”. Vaikka moni asia on muuttunut – MoMs Ball muistuttaa enemmän berliiniläisiä teknobileitä kuin Linnan juhlia – moraalittomuus jatkaa voittokulkuaan.
Minä olen merirosvo, muut tytöt sambakuningattaria. Asumme koostuvat suurimmaksi osin tekojalokivistä, höyhenistä ja suihkurusketuksesta. Nyin kainona omaa hameenhelmaani alemmas, mutta pelko liian riettaasta pukeutumisesta osoittautuu turhaksi saapuessamme juhliin.
Huonosti pukeutuneet vieraat joutuvat sisäänkäynnillä costume jailiin, josta pääsee pois ottamalla vaatteita pois. Tai leikkaamalla housuista pakarat pois. Nännejä näkyy enemmän kuin synnytyslaitoksella, ja ne kimaltavat enemmän.
”MoMs Ball on kuin hippisukupolvi heittäis mardi gras -bileet, ja kaikki olis alasti ja päihteissä.”
Illan teema on monimerkityksinen ”call to booty”, joten piraatteja, sotilaita ja pelkästään peppupainotteisia asuja näkyy paljon. Liput diilannut kaverimme poseeraa valokuvaajalle korsettiin ja punaisiin stringeihin sonnustautuneen kuusikymppisen miehen kanssa.
”Toi on sen isä”, Dana selittää.
Kaksi merirosvoa tötsyttelee metrin päässä meistä. ”Noi merirosvot tykkää susta”, Dana kuiskaa. ”Ne tuijottaa sua koko ajan.” Merirosvot käyvät juttusille ja haluavat tarjota rommia. Koen suomalaisena feministinä juomien tarjoilun kiusalliseksi, mutta annan piraattien tarjota drinkkinsä. Keskustelu junnaa paikoillaan, piraattien kannabinoiditaso on ylittänyt mielenkiintoisen. Huomaamme vieressämme kaksi bambia ja kysymme, saammeko ottaa valokuvan. Kehumme tyttöjen asuja ja kiitämme kuvasta. Yhtäkkiä huomaamme, että merirosvojen mielenkiinto on siirtynyt täysin bambien puoleen ja he ovat unohtaneet meidät.
”Pitäiskö tässä olla loukkaantunut vai hyvillään?”
”Ehkä hyvillään”, sanon. Kilistämme drinkkejämme ja siirrymme tanssimaan.
Ilta pääsee käyntiin.
Kauan sitten keski-iän ohittanut leidi tulee keskustelemaan kanssamme. Pelkään tuoksuvani liian paljon vodkalta. ”Haluaisiko neidit polttaa vähän marijuanaa?” hän kysyy. Kieltäydymme kohteliaasti.
Spagettiolkaimiseen mekkoon ja liilaan peruukkiin pukeutunut Jon seuraa meitä ympäri bileitä, vaikka Jonin jutut ovat vähän tylsiä ja yritämme kadottaa hänet. Ensin uskomme Jonin olevan homo, mutta hän kehuu takamuksiamme vähän liikaa pelatakseen vastustajan pussiin. Miehet mekoissa eivät usein yritä iskeä minua, hämmennys on ymmärrettävää.
Päätämme karistaa bileiden pölyt jaloistamme noin kolmen aikaan ja liftaamme Marignyn baareihin tapaamaan muita tuttuja.
Pärähdämme täysin normaaliin kapakkaan höyheniin, kasvomaaliin ja glitteriin verhoutuneena. Siitä seuraavaan ja taas seuraavaan. Aamuseitsemän aikaan päämäärätietoisessa Red Bull -pöhinässä suunnittelemme lähtöä Snake and Jake’s Christmas Clubiin, autotalliin kyhättyyn, jouluvaloilla koristeltuun räkälään, jossa toisinaan hengailee myös omistajan käärme, mutta juoppokuskimme on sitä mieltä, ettemme kelpaa edes sinne. Hän dumppaa meidät Miss Mae’s 24/7 -baariin. Kapakasta horjuu ulos kolumbialainen tuttu, joka huutaa: ”It’s dead! The party is dead!” ja on oikeassa.
Jätämme kolumbiaanin oman onnensa nojaan ja häivymme. Aurinkokin nousee. Kotimatkalla ohitamme vanhemman rouvan, joka on pakkaamassa autoaan. Hän jää tuijottamaan meitä ällistyneenä ja tipauttaa matkalaukkunsa vahingossa varpailleen. Tarjoamme apuamme, ja nainen kehuu asujamme.
”Oletteko te nyt jo valmiina tähän päivään?” hän kysyy.
”Pahoin pelkään, että me ollaan oltu valmiina eilisestä asti,” Dana tunnustaa.
Tiistai 4.3.2014. Mondo Kayo Marching Club
Viimein on tiistai, itse Mardi Gras Day. Heräämme puoli kuudelta, vilkaisemme ulos ja kiskomme niskaamme kaikki lämpimät värikkäät vaatteet, mitä löydämme. Lämpötila on tippunut viisitoista astetta kahdessa päivässä, eikä Mondo Kayo Marching Clubin asuteema ”tropiikki” houkuttele. Ajamme Magazine Streetin Tracey’s-baariin, jossa on koolla jo lähes sata marssijaa ilmasta huolimatta. Ilmoittaudumme mukaan, maksamme parinkymmenen taalan jäsenmaksun ja nautimme mestareiden aamiaisen, donitseja ja mimosoja. Porukka valuu kadulle ja lähtee tanssien kohti alakaupunkia.
Kyseessä on pienimuotoisempi paraatiryhmä, marching club, joka marssii aamuvarhaisella ennen kahdeksalta starttaavaa Zulun paraatia. Marching club on tavallaan lämmittelijä, tavallaan aivan oma show’nsa. Toiset marssiryhmät ovat taitavasti synkronoituja tanssijoita – uusimpiin ja hauskimpiin kuuluu miesryhmä 610 Stompers, jonka ordinary men with extraordinary moves esiintyy kasariverkkareissa – toiset taas hajanaisempia joukkioita, jotka vaihtavat throw’nsa suukkoihin. Osa ryhmistä tapaa lähinnä vain karnevaalin aikaan, osa taas esiintyy myös muissa tapahtumissa tai tekee esimerkiksi hyväntekeväisyystyötä. Kaikkia ryhmiä yhdistää lähinnä vain halu tanssia, juhlia ja pukeutua naamiaisasuun. Hieman sekavaa, mutta niin on New Orleanskin.
Sade alkaa melkein heti reitille päästessämme, ja joku ojentaa minulle kemialliset kädenlämmittimet. Tuhahtelen Ameriikan höpsötyksille, mutta olen salaa mielissäni. Ilma on jäätävä, tunnelma on korkealla. Pyörän perävaunussa kulkevasta kaiuttimesta kaikuu karibialaisia rytmejä. Saapuessamme alakaupunkia halkovalle Canal Streetille sade piiskaa maata, mutta se ei haittaa, kun tepastelee kalypson tahtiin ja saa heitellä katujen varsilla vartoville iloisille katselijoille klubin omia throweja, puisia logolla koristeltuja dublooneja.
Joukko hajaantuu ennen alakaupungin French Quarteriin saapumista. Kello on viittä vaille yhdeksän, kun Rachel hieroo käsiään yhteen ja ilmoittaa haluavansa bloody maryn ja tacoja. Me muut nyökyttelemme, onhan jo aamiaisaika.
Keskiviikko 5.3.2014.
Tekeepä totta tosiaan mieli aloittaa paasto ja terve elämä.
Torstai 6.3.2014.
Karnevaali on ohi. Hyvästelen haikeana ystäväni ja maailman kauneimman kaupungin. New Orleans ei ehkä sovi jokaiselle: erään vertauksen mukaan kaupunki ei ole Yhdysvaltain sekavimpien, köyhimpien ja huonoimmin hallinnoitujen kaupunkien joukossa, vaan pikemmin organisoiduin, rikkain, siistein ja tehokkaimmin hallinnoitu Karibian kaupungeista.
Jos kuitenkin hyväksyy sen, että kaupungissa on vaarallisia asuinalueita, saman verran ampuma-aserikoksia kuin huumeparonien hallitsemissa eteläamerikkalaisissa kaupungeissa, metrin syvyisiä kuoppia autoteissä, myrkyllisiä hyönteisiä, eurooppalaisittain ajateltuna lähinnä yksityisautoilijalle suunniteltu infrastruktuuri, hurrikaanisesonki ja tukalan kuuma kesä, saa vastineeksi paljon.
New Orleans on käsittämätön, kaaoottinen, hieman surullinen, sisukas ja omaperäinen. Sillä on järjetön historia ja jälleen myös tulevaisuus.
Kaupungin asukkaat rakastavat aidosti juhlimista, koristelevat talonsa ja pukeutuvat naamiaisasuihin aina kun suinkin mahdollista. Musiikki ja tanssiminen ovat yksinkertaisesti osa elämää. Ruoka on fantastista, perinteistä ja huolella valmistettua: olen syönyt elämäni parhaat ateriat friteeratuista ostereista punapapuburgereihin New Orleansissa. Ihmiset ovat vähän kummallisia, mutta ystävällisiä, puheliaita ja avuliaita. Suomalainen tuppisuu huomaa ensijärkytyksen jälkeen alkavansa rupatella bussikuskien ja ohikulkijoiden kanssa.
En tiedä, onko olemassa toista kaupunkia, jossa kaupan kassa kutsuisi aikuista miestä välittömästi babyksi tai darlingiksi, tai jossa viisihenkinen perhe pukeutuisi halloweenina erääksi lempiravintolansa tarjoilijaksi ja menisi kyseiseen paikkaan syömään, tai jossa olisi jazzmuusikon mukaan nimetty lentokenttä, tai jossa joku saisi idean Lady Godiva -teemaisesta ratsastusryhmästä.
Jos on, olen varma, että New Orleans on siltikin parempi. Kuten Bob Dylan sanoi, there are a lot of places I like, but I like New Orleans better.
Kuvat: Lotta Dufva
Jaa:
