Kategoria: Elämäntapa

Joko Espanjalla tai Italialla on sunnuntai-iltana pahan tukan päivä. Kumpi mahtaa voittaa, keesi vai geeli?

Jalkapallo on jo pitkään ollut lähikuvien, hidastusten ja stailauksen taidetta. Mekin, jotka emme tiedä sen arkipäivästä eli seuratouhuista juuri mitään, tunnistamme tähdet. Maaleista. Torjunnoista. Tuuletuksista. Ja lookista eli – kampauksesta.

David Beckhamista se alkoi, hiussnobbailu.

Mitkähän kisat ne olivatkaan, joihin Posh lennätti Becksin luottokampaajan trimmaamaan miehensä tunnusmerkiksi käyneen pehmeän keesin kuntoon? Vai oliko se silloin vasta se Tintti-töyhtö? Joka tapauksessa: kesken turnauksen, yksityiskoneella, toiseen maahan.

Toki ennenkin oli ollut Bestiä ja Gullittia ja Figoa ja Zidanea. Jopa suomalaiset kuten Riihilahti ja Litmanen käyttivät urallaan geelipurtilon jos toisenkin. Ja käyttävät edelleen.

Mutta Becks oli se, joka avitti hienostokampaajat apajille.

Tukka hyvin, kaikki hyvin?

EM2012:n alkusarjaa katsellessani huomaan, että Espanjan Torres on leikkauttanut ja vaalennuttanut 70-luvun jytätukkansa. Jääkiekkoilijalook, huokaisee nainen Facebookissa. Jollain alkusarjan joukkueiden palaajista oli kasari-nipsu niskassa, toteaa puolestaan miespuoleinen futisfani. Passé, kuului tuomio

Saksan pehmeäkiharainen Hummels on vähän kuin nuori Paolo Maldini, jumalaisen kaunis. Liian makea, toteaa naiskatsoja. Tsekin krouvimpi kiharapää, Jiracek miellyttää häntä enemmän. Jiracekia katsellessani minä kyllä ajattelen, että hiusmuotoilussa on puolensa. Hänestä juolahtavat mieleeni lähinnä takavuosien Argentiinan taitavat, mutta iki-kamalat rasvaletit.Englannin Rooneyn istutettua hiusmartoa kommentoitiin kisojen aikaan myös, maaleja odotellessa.

Hiuksianostattava laji

EM2012:n valtias hiusasioissa oli välieriin asti kuitenkin Portugalin Cristiano Ronaldo.
Mutta hänelläpä onkin omat luottokampaajat, näköjään kisoissakin.

Hiusten laittaminen selvästi rentouttaa Ronaldoa tauolla, arvelee naiskatsoja.

Olen samaa mieltä. Kotona Madridissa José ja Miguel Siera ovat viime vuosina leikanneet Ronaldon tukkaa. Heidät valitsi tähän tehtävään nainen, Ronaldon protokollapäällikkö.

Christiano on ujo. Hänellä on paljon paineita. Ei ole helppoa olla maailman paras,” toteavat José ja Miguel ja jatkavat: “Hänellä on hyvin kihara ja hankala tukka. On nähtävä erityistä vaivaa, jotta se näyttäisi hyvältä. Leikkaus heijastaa hänen persoonaansa, voimakasta ja muuntautuvaa.”

Kampauksella koreilu on taitolaji. Ronaldon eittämättömät kyvyt jalkapallossa tuntuivat unohtuvan monilta. Siksi paljon hänen puoliajalla vaihtuvaa lookiaan inhottiin.

Tukasta mittaa

Englannin Carroll solmi Ruotsi-Englanti –peliin hiuksensa täsmälleen samoin kuin Ruotsin Ibrahimovich nykyään aina. Englanti voitti ja Carroll avasi hiussolmunsa. Ibrahimovich käveli tukka kiinni, kivikasvona, pukuhuoneeseen. Ruotsin pelit olivat ohi.

Kampauksella on siis väliä. Se on mitä suurimmassa määrin paitsi imagon luoja myös psykologista sodankäyntiä. Ja näissä kisoissa kalju voitti karvat.

Italian Balotellin pää värjättyine irokeeseineen on vaaran merkki. Erittäin tehokas, sanoisin. Englannin veskari Hart ainakin pelästyi. No, siinä pelissä.

Ja kaikkihan me tämän muistamme. Ikuisesti.

Pääasia

Takaisin nykyhetkeen ja finaaliin Espanja-Italia.

Välierässä luomu-Ikerin johdattama Espanja voitti geeli-Cristianon miehistön.

Myös finaalissa käydään titaanien taistelu luomun ja geelin välillä: Iker Casillas vastaan geelitukkainen pinnipää, Gianluigi Buffon. Pelilliset taidot ovat miehillä aika lailla tasoissa.

Cristiano Ronaldon parturien haaveena olisi päästä muotoilemaan myös Ikerin hiuksia. ”Haluaisimme muuttaa hänen lookiaan. Hän on liian perinteinen ja vakava.”

Olisiko Ikerin jo kannattanut vaihtaa parturia, se tiedetään viimeistään maanantain ensi hetkinä. Kun on tiedossa, miten urheilumaailman kuumimmalla keesipäällä kulki.

Vai onko ratkaisija sittenkin vähemmän hotisti stailattu Iniesta tai Pirlo?

Cristiano Ronaldon kampaajien espanjankielisen haastattelun voi lukea täältä.

Balotelli-kuva: Football.ua / Creative Commons. Beckham-kuva: The Democratic Alliance / Creative Commons. Rooney-kuva: Tsutomu Takasu / Creative Commons. Ronaldo-kuva: Nike.

Oivoi, finanssikriisiä pukkaa ja taas on suljettujen ovien takana törsäilty spekulatiivisiin sijoitusinstrumentteihin ja ties mihin. Ei auta kuin kaivaa veronmaksajien kuvetta ja pelastaa pankkiparat – jälleen kerran.

On kriiseissä hyvääkin.

”Kriisit saavat yksilöt avautumaan ja pohtimaan muutosta. Jollei muutosta tule, niin kaikki jatkuu entiseen malliin ja saamme sitä mitä haluamme – tai siis lapsemme saavat”, Marika Lohi muistuttaa.

Hän kuuluu työryhmään, joka ideoi Suomeen eettistä pankkia. Toukokuussa ryhmä järjestää Eettinen pankki 2.0. -seminaarin, johon kaikki ovat tervetulleita. Siellä pohditaan, millainen pankki istuisi Suomeen.

”Kriisien aikana puhutaan pankkien sääntelystä, mutta koko talouden ajatusmallia pitäisi muuttaa, pyrkiä pois maksimaalisen voiton tavoittelusta ja riskialttiista sijoitustoiminnasta. Riittävä voitto riittää. Pankin tulisi itse ottaa omat riskinsä, ja kaatua jos on kaatuakseen.”

Eri puolille Eurooppaa on jo perustettu eettisiä pankkeja. Esimerkiksi Tanskassa Merkur-osuuskuntapankki on toiminut jo 30 vuotta. Pohjoismaista ”paremmat pankit” uupuvat enää vain Suomesta ja Islannista.

Eri maissa on järjestäydytty eri tavoin, mutta arvot ovat yhteisiä: avoimuus, korottomuus, läpinäkyvyys ja reilu palkkiojärjestelmä. Eettiset pankit tarjoavat vain peruspalveluita, ja maksimoivat sosiaalisia vaikutuksia, eivät voittoja.

”Ajatus siitä, että ihmisten rahoilla tehdään rahaa, on kehittynyt vähitellen. On syntynyt rahamassa, joka ei ole kiinni tavarassa. Rahoitusala perustuu luottamukseen”, Lohi toteaa. Kun luottamus särkyy, ollaan pulassa.

Eettiset pankit kertovat asiakkaalle, mitä tämän säästöillä rahoitetaan: todellista toimintaa ja etenkin ekologisia, sosiaalisia ja kulttuurihankkeita.

Moni eettinen pankki on korottoman talouden puolesta. Lainaa saadakseen pitää säästää etukäteen. Kuulostaa loogiselta.

Muiden muassa osuuskassojen taustajärjestö JAKin mukaan korot aiheuttavat työttömyyttä, inflaatiota ja varallisuuseroja. Esimerkkiä voi ottaa vaikka islamilaisista pankeista, sillä sharia-laki kieltää koronoton.

Nyt on myös korkea aika levittää kohtuullisuuden kulttuuria päättömiä palkitsemiskäytäntöjä vastaan. Suuri kun ei aina ole kaunista.

”Pitkällä aikavälillä on parempi, että pankit ovat pieniä ja terveitä.”

Mutta ilman ammattilaisia rahoituslaitosta ei voi pykätä pystyyn.

”Toivomme, että saamme mukaan pankeissa työskenteleviä ihmisiä. Tarvitsemme kovaa ammattitaitoa ja monen alan tekijöitä, jotka haluavat muutosta”, Lohi kertoo.

Eettisen pankin idea on outo myös monelle alan ammattilaiselle.

”Emme ole vielä olleet yhteydessä tavallisiin pankkeihin, ja riippuu paljon henkilöstä, miten talousasiantuntijat suhtautuvat asiaan.”

Seminaariin odotetaan noin 70 ihmistä, mitä Lohi pitää sopivana poppoona edistämään asiaa. Osallistua voi kuka vaan.

”Pitää vain olla tahto muuttaa asioita. Rooleja löytyy monia, kuten kaulakorussa, jonka pienet ja isot helmet ovat yhtä tärkeitä.”

”Keskustelemme, millaisia pankkeja on olemassa ja mikä olisi se erilainen talous, jota haluamme pankin avulla vahvistaa. Haastavaa on, pystymmekö yhdistämään ihmisten tahdon. Tarvitsemme yhteisen näkemyksen, oikean asenteen ja kärsivällisyyttä. Asiat eivät tapahdu päivässä, eikä kukaan koskaan ajattele ihan samalla tavalla kuin sinä.”

Nyt tärkeintä on hyvä, avoin keskustelu. Lohi ei arvaile, syntyykö Suomeen jonain päivänä eettinen pankki.

”Prosessi sinänsä on askel oikeaan suuntaan. Olemme osa isoa liikettä.”

Eettinen pankki 2.0 -seminaari Helsingissä, Aalto-yliopiston kauppakorkeakoululla 18.-19.5. 2012.

http://www.pankki2.fi/pankki-20-eettinen-yhteinen-turvallinen

Kuva: Felix Burton / Creative Commons Attribution 2.0 Generic license.

Valokuvataiteen museon kesässä katsotaan kohti mediakuvastoissa varsin näkymätöntä hahmoa: keski-ikäistä suomalaista miestä.

Valokuvaaja Riitta Supperin näyttely 50+ suomalaisen miehen muotokuva paneutuu viisikymppisten miesten sielunmaisemaan peräti 95 eri puolilla Suomea otetun muotokuvan voimin.  Valokuvataiteen museossa 16.5 aukeavan näyttelyn kuvat ovat vähäeleisiä, mutta puhuttelevat vahvasti. Suuria, luonnonvalossa otettuja kuvia katsoessa mielikuvitus herää nopeasti: mikä on tämän haikeakatseisen miehen tarina? Miten tämä mies on pysynyt näin nuorekkaana, kun viereisen miehen uurteet kertovat elämänpyörän koskeneen syvemmältä?

Supperin kuvasarja on kunnianosoitus suomalaisille miehille.

Miesten kuvaaminen oli Supperille ennestään tuttua aikakauslehtien parista. Kuvattavina olivat yleensä menestyneet julkisuuden henkilöt, poliitikot ja kulttuurialan monitoimimiehet. ”Tavallisten” keski-ikäisten miesten kuvat avaavat uuden ikkunan suomalaiseen miehuuteen. Näyttelyssä esiin pääsevät ne miehet, joita ei muuten mediassa juuri näy. Toisin on samanikäisten naisten laita:

”Naistenlehdet ovat pullollaan kertomuksia naisista ”parhaassa iässä”. He ovat selviytyjiä, oman elämänsä sankareita, kuvissa kauniisiin vaatteisiin ja näyttävään meikkiin laitettuina. Samaa ilmiötä ei ole miesten kohdalla”, Supperi sanoo.

Supperin kuvasarja alkoi sattumalta. Ensimmäisen kuvan hän otti omasta isästään vuonna 2004. Supperin ja isän välit olivat olleet etäiset, ja kun valokuvaajaa alkoi kiinnostaa oman isän mielenmaisema, tuntui sitä luontevalta lähestyä kuvan kautta. Kun vedokset tulivat, Supperin kiinnostui kasvoi: millaista elämää muut isän ikätoverit olivat eläneet? Mikä tekee suomalaisen miehen onnelliseksi? Onko olemassa ”tavallista” suomalaista miestä?

Supperin prosessin aikana saama vastaus on kenties hieman yllättävä. Yleensä perheestä ja sen tärkeydestä puhutaan naisten yhteydessä, mutta Supperin kokemuksen mukaan se on ehdottomasti merkittävin asia myös suomalaiselle miehelle. Katsoessaan linssin läpi lukuisia eripuolilla Suomea asuvia miehiä, Supperi sai vahvan käsityksen siitä, että tyytyväisimpiä heistä olivat perheisiinsä vanhemmalla iällä lähentyneet miehet.

”Suomalaiset miehet ovat myös aika hiljaisia ja rauhallisia. Perhe on se ykkösasia, mutta sitä ja sen arvoa ei aina oikein huomaa miesten käytöksestä. Ei ehkä osata näyttää tunteita.”

”Suomalainen mies ei puhu eikä pukahda” -klisee tuntuu käyvän Supperin kuvaprojektin myötä toteen, ainakin viisikymppisten miesten kohdalla.

Kuvasarjan tekeminen kesti kahdeksan vuotta. Supperi kertoo aikuistuneensa prosessin aikana ja kuvat näyttävät taiteilijan silmissä nyt erilaisilta kuin alussa. Myös Supperin suhtautuminen isäänsä muuttui vuosien kuluessa lempeämmäksi.

”Olen nykyään ymmärtäväisempi suomalaista miestä kohtaan. Vuonna 2011 tein Näkymättömät miehet -nimisen valokuvanäyttelyn, jossa kuvasin syrjäytyneitä miehiä. Kaikkien näiden erilaisten miesten kuvaaminen avasi silmiä huomaamaan, miten vähän voimme vaikuttaa elämämme ”onnistumiseen”, ja miten pienestä on kiinni se, että elämä heittää häränpyllyä.”

Kaikki näyttelyn miehet ovat iältään 50–59-vuotiata. Miehistä ei kuvateksteissä paljasteta kuin nimi, asuinpaikka sekä ikä. Elämäntarinat jäävät katsojan mielikuvituksen varaan. Monen kuvan kohdalla katsoja yllättyy: jotkut miehistä näyttävät hädin tuskin nelikymppiseltä, toisia voisi luulla seitsemänkymppisiksi jos tulisivat kadulla vastaan. Osalla miehistä silmät loistavat melkein kuin lukiopojilla, toisilla hartiat ovat kumarassa ja katse väsyneempi. Mieleen nousee ajatuksia alkoholismista, yksinäisyydestä, toisaalta uudesta nuoruudesta ja raikkaista eläkepäivistä. Jos miehet olisivat kolmekymmentä vuotta nuorempia, he muistuttaisivat varmasti enemmän toisiaan.

Kuinka paljon lopulta yhden kuvan perusteella voi ihmisestä päätellä? Voihan olla, että juuri kuvauspäivänä mies sai kuulla jonkun elämän suuntaa kääntävän ilouutisen, tai päinvastoin, jotain rankempaa. Eikö tämä näy kuvaushetkessä? Antaa kuvaajan vastata:

”Kyllä ihmisen olemus, asento kertoo sen, miten on elänyt. Se, miten kannat itsesi. Ei siihen vaikuta hetkellinen, ohikiitävä elämäntapahtuma.”

Kuvasarja tuntuu vähäeleisyydessään paljastavan vanhan totuuden: miten teet yhden asian, teet jokaisen.

50+ Suomalaisen miehen muotokuva. Valokuvataiteen museossa 16.5 – 31.7.2012

http://50-portraitoffinnishman.tumblr.com/

(The Deep Blue Sea, Englanti 2011)

O: Terence Davies
N: Rachel Weisz, Tom Hiddleston, Simon Russell Beale.
Ensi-ilta 18.5.2012

  

Rachel Weisz riutuu hillityssä rakkausdraamassa.

 Terence Davies on erikoistunut tekemään kauniita ja englantilaisen pidättyväisiä elokuvia, joissa on jotain kirjallista, mutta samalla myös jotain sisäistyneen elokuvallista. Davies ei sitoudu täysin pidäkkeettömästi englantilaisen laatuelokuvan perinteeseen, vaan hän on kriittisempi suhteessaan maan historiaan ja kulttuuriin.

Daviesin edellinen elokuva, upea Sydän vieraassa talossa (2000), kertoi naisesta, joka yrittää tehdä oikean ratkaisun, mutta ajautuu vain syvemmälle petoksen ja itsepetoksen maailmaan. Syvänsininen meri kertoo samantyyppisen tarinan. Elokuva perustuu Terence Rattiganin näytelmään, jonka ohjasi elokuvaksi jo vuonna 1955 Anatole Litvak (tuolloin elokuvan nimeksi tuli Suomessa Syvä kuin meri). Aiemman elokuvan pääroolin teki Vivien Leigh, tässä saman Hesterin roolin tekee Rachel Weisz.

Hester on nuori kaunis nainen, joka kyllästyy avioliittoonsa tylsän aatelisen kanssa. Nainen rakastuu nuoreen huikentelevaiseen mieheen, joka on ollut sodassa eikä osaa käyttäytyä vakavasti, vaikka on selvästi kärsinyt sodassa pahoista traumoista. Seuraa pienimuotoinen tragedia, jonka avulla Davies kuvaa laajemminkin naisen asemaa sodanjälkeisessä Englannissa: jos nainen haluaa hallita omaa elämäänsä ja päättää itse kenen kanssa haluaa elää, hänellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin tuhoutua.

Daviesille tyypillinen pidättyväisyys on koitua elokuvan kohtaloksi puolivälin jälkeen, kun Hester ei millään suostu ymmärtämään, että hänen rakkautensa suuntautuu väärään henkilöön. Tai voimmeko edes sanoa niin, kun emme oikeasti tiedä, mitä hän ajattelee?
Davies ohjaa nimittäin aika behavioristisesti eikä lopultakaan päästä katsojia henkilöidensä pään sisälle, ei perustele toimintaa millään muulla kuin luokka-asemalla. Viittauksia sodassa kärsittyihin traumoihin ei juuri avata eikä myöskään Hesterin tylsän aviomiehen suhdetta äitiinsä. Muutama epäröivä katse, arkaileva ele riittää.

Visuaalisesti ja puvustuksellisesti filmille kuvattu elokuva on huipputyötä. Joskus tämä huolellisuus yhdistettynä englantilaisen näyttelijäntyön maneerimaisuuteen muuttuu lieväksi tunkkaisuudeksi, mutta sekin on toisaalta kuva perinteisiin rasittavasti tukeutuvasta kulttuurista.

Sama koskee myös englantilaisten pakkomiellettä omasta historiastaan, ajasta jolloin miehet vielä osasivat pukeutua, naiset olivat hiljaa sivussa ja kaikki osasivat käyttäytyä. Davies kuitenkin lopulta tunkeutuu tämän pakkomielteen ohi ja tutkii lähes esseistisesti aikakautta, jossa naisilla ei ollut valtaa omaan elämäänsä. Rachel Weiszin kauniit kasvot ilmentävät tätä osattomuutta hienosti ja koskettavasti.

Vieraileva toimittaja kirjoittaa ravintoloista vegaaninäkökulmasta. Hänkin on kovin, kovin nälkäinen.

Ihan oikeasti hyviä tapaksia saa Suomessa harvoin, vegaanisena vielä harvemmin – ellei tyydy yhteen kahteen listalta löytyvään, mistä jää aina vähän mälsä olo. Odotinkin into piukalla Kurviin avatun Kombon testaamista, sillä moni tuttu oli kehunut sitä ja maininnut erikseen hyvän palvelun vegaaneille. Ottaen huomioon, että heistä harvat olivat vegaaneita, tämän täytyi kertoa jotain palvelun tasosta.

Kombolla on mukavan rento toimintaidea. Siellä saa hyvää viiniä ja hyvää ruokaa sen mukaan, mitä kokin mieleen kulloinkin juolahtaa. Ruokalistaa ei ole, vaan tarjoilija tulee pöytään kyselemään, kuinka nälkäisiä sitä oikein ollaankaan ja millaista ruokaa haluttaisiin. Ilmeisesti toiminta vielä vähän elää, sillä tuttuni olivat kuvanneet paikkaa niin, että siellä tuodaan pöytään tapaksia toisensa jälkeen, kunnes nälkä on tyydytetty. Tällä kertaa meille ainakin myytiin lautaskokonaisuuksia. Samapa tuo, ruokaa saisi kuitenkin ja viiniä.

Seurueessa oli kaksi vegaania ja minä sekalaisine tapoineni. Hyvä kurkku -sarjan hengessä tilasimme kaikille vegaaniruokaa ja saimme todella huolehtivaa palvelua. Kokki kävi selittämässä suunnitelmiaan etukäteen, kuvaili ruuat tarkkaan ja oli ylipäätään silminnähden innostunut työstään. Jälkikäteen totesimme, että ihan jo hänen vuokseen paikassa voisi käydä.

Tilasimme pari isoa tapaslautasta. Saimme espanjalaistyylistä perunatortillaa, joka oli tehty kananmunan sijaan kikhernejauhoon. En ollut koskaan aiemmin saanut hyvää kikhernejauhomunakasta, mutta tämä oli iloinen yllätys. Grillatun munakoisoviipaleen päällä oli mahtavaa, paahdetuista manteleista, paprikasta ja tomaatista tehtyä tahnaa.

Mausteinen paistettu kurpitsa kastanjoilla oli myös herkullista (se oli ymmärtääkseni jotain japanilaista kurpitsalaatua, jotka ovat alkaneet yleistyä Suomessakin). Viinissä kypsennetyt beluga-linssit olisivat voineet olla suolaisempia, mutta tortillan kanssa se ei häirinnyt. Salaatteja oli kaksi, toinen speltistä, punajuuresta, kuivatusta aprikoosista ja granaattiomenansiemenistä. Toisessa oli muistaakseni mantelia, paahdettua tomaattia ja jotain kuivahedelmää.

Kyytipojaksi joimme pullollisen kevyttä espanjalaista punaviiniä.

Illan kruunasi vegaaninen suklaa-tofu-punajuurikakku. Se oli raikkaan ja ilmavan makuista, ei lainkaan sellainen kaiken energian vievä mahan pohjaan romahtava kakku, johon on tottunut (ja joka on tietysti sekin omalla tavallaan pelottavan ihanaa).

Vaikka yksikään ruuista ei ollut aivan pään räjäyttävän ihanaa, kokonaisuutena ilta oli mukavimpia ravintolareissuja pitkään aikaan. Komboon täytyisi kyllä joskus päästä uudelleen.

Kombo Winebar & Kitchen Kulmavuorenkatu 4, Helsinki

Ti-la 16-02

https://www.facebook.com/Kombowinebar/info

Seksin maisterit ovat viehättävän viattomia.

  

Masters of Sex on HBO:n uusi draamasarja, joka perustuu Thomas Maier’in teokseen Masters of Sex: The Life and Times of William Masters and Virginia Johnson. Kyseessä on elämänkerta tutkijapari Masters & Johsonista, jotka editivät seksin tutkimusta merkittävästi, ja lanseerasivat arkeemme muun muassa sellaisia käsitteitä kuin orgasmin teeskentely tai moninkertaiset orgasmit. Parivaljakosta kehittyi myös amerikkalainen pop-ilmiö, jonka yksityiselämäkin oli jokseenkin herkullista.

No, seksi myy – siksi myös Sylvin ikipuutteessa oleva toimittaja löysi itsensä katsomassa sarjan ensimmäistä jaksoa kuoharilasi kädessä, eikä sarja myöskään pettänyt (kuoharilla oli toki asiallinen osuutensa). Master of Sex on tyylikäs ajankuva Mad Menin tapaan; naisilla on tukka hyvin ja miehille voi kuvitella cocktaillasin käteen tilanteeseen kuin tilanteeseen. William Mastersia näyttelevä Michael Sheen on asiaankuuluvan täynnä pidätettyä himoa ja koikkaloi pyllyynsä työnnetyn seipään ympärillä, kun taas Johnsonin hahmosta (aika ihana Lizzy Caplan, joka on True Bloodissakin vilauttanut) on ehkä hieman häiritsevänkin yksioikoinen vapautuneen naisen kuva 50 -luvun harsoisessa naiseudessa.

Kaiken kaikkiaan sarjan yleistunnelma on viehättävän viaton. Masters haluaisi kovasti tutkia seksiä, mutta sehän ei käy, eikä ryppy (mutta kirkas-) -otsainen tutkija ymmärrä rahoittajien nihkeää suhtautumista. ”Study of sex is study of beginnig of all life.”, toteaa Masters ja jatkaa yltiöpäistä projektiaan kehittämällä mm. vibraattorikaukoputken, jolla voi tutkailla naisen sisuksia hänen masturboidessaan. Aikansa seksuaalisen maiseman maalamisessa sarja onkin parhaimmillaan. Rukoushetki ennen avioseksiä ja herkkä yhdyntä laboratoriossa esittää seksin virkistävän eri tavalla kuin olemme paatuneessa nykyajassamme tottuneet. Ja kaikki on tietysti hyvin korrektia.

Niin ja tietysti se tärkein tieto vielä: Sarja on omalla tavallaan myös aika kuuma! Aion katsoa seuraavan jakson. Aiheesta ei vain voi tietää liikaa.

Masters of Sex esitetään HBONordicilla 30.9. lähtien. Sarjasta tulee uusi jakso joka maanantai, melkein samaan aikaan kuin Ameriikoissa. www.hbonordic.fi

Haruki Murakami : 1Q84 1&2 ja 1Q84 (osa 3)
Tammi 2013
1Q84 1&2 793 sivua ja 1Q84 (osa 3) 450 sivua

  

Murakamin taidokkaan romaanitrilogian edessä on pakko nöyrtyä.

Rakastan Murakamia. Hänen maailmansa on yllätyksellinen, liikuttava ja jossain määrin myös hieman nyrjähtänyt. 1Q84:n käännöstä odotin niin malttamattomasti, että valehtelematta laskin päiviä sen ilmestymiseen.

Romaani koostuu kolmesta osasta, jotka julkaistiin Suomessa puolen vuoden välein: ensimmäinen 1Q84 1-2 keväällä 2013 ja toinen 1Q84 (osa 3) syksyllä 2013. Yhteensä yli tuhat sivua. Mieletöntä! En voi kuin nöyrtyä tämän romaanitrilogian edessä ja ihmetellä, miten kukaan voi kyetä kirjoittamaan näin taidokkaan kokonaisuuden.

Murakami on hauska, syvän humaani ja äärimmäisen kekseliäs kirjailija. Jälleen kerran hän on kirjoittanut kirjan, jonka maailma on hengästyttävän rikas, monitahoinen ja tarkkanäköinen. Jokin Murakamin tavassa kokea maailma ja vangita se romaaneihinsa tavoittaa elämän kaikki sävyt. Olenkin usein maininnut ystävilleni Murakamin olevan kirjailija, joka kirjoittaa kaikesta. Se on aika hurjasti, jopa uhkarohkeasti ilmaistu, tiedostan sen, mutta se on totta. Hän on lähestulkoon taikuri, todellinen mestari, jonka proosaan taianomaiset vivahteet sujahtavat pakottomasti ja taidokkaasti. Juuri maagisen realismin läsnäolon värittämä taidokas proosa kohottaa Murakamin kirjat alueille, jotka vain harvat kirjailijat ovat valloittaneet.

1Q84 on Murakamin edellisten romaanien tavoin eräänlainen sekoitus toisiensa kanssa hieman yhteensopimattomia ja ristiriitaisia elementtejä, mutta sellaisella tavalla, että niistä kuitenkin muodostuu ehyt ja kiehtova kokonaisuus. Mielestäni tässä on eräs Murakamin suurimmista lahjoista kirjailijana. Rakastan hänessä juuri tätä hänen epäsovinnaisuuttaan! Hän ei pelkää tarttua raskaisiinkaan aiheisiin, kuten IQ84:ssa seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja uskonnollisiin lahkoihin. Hän lähestyy tekstissään niin elämän traagisuutta ja surua kuin sen hilpeyttä, iloa ja kauneuttakin.

Hetkittäin Murakami hätkähdyttää hengästyttävän kauniilla lauseillaan, jotka ovat koristeellisia kuin origamit. Proosa on tarkkaan harkittua ja taidolla rakennettua, mutta silti jollain tapaa hyvin vaivatonta, soljuvaa ja helposti luettavaa. Jotain hyvin japanilaista Murakamin tavassa kirjoittaa on myös, mutta kokemuksieni mukaan hänen käyttämänsä symboliikka avautuu myös japanilaista kulttuuria tuntemattomalle lukijalle.

1Q84 liikuttaa, mutta myös naurattaa. Kirjan henkilöt ovat samalla sekä hyvin eksentrisiä että hyvin inhimillisiä, he todella tulevat lukijan iholle. Kirjan maailmaa ei voi selittää muutamalla lauseella, se täytyy kokea: Aomame ja Tengo, Fuka-Eri ja pikkuväki, ilmakotelo ja Air Chrysalis. Lupaan sinulle, että lukemalla tämän tulet ymmärtämään ja kokemaan, kuinka romaanissa kaikki on jollain maagisella tavalla yhteydessä kaikkeen ja kerronta on silti yllätyksellistä, kutkuttavaa, hämmentävääkin. 1Q84 on eräs vuoden mieleenpainuvimmista ja omalaatuisimmista lukuelämyksistä.

Sylvi lost her Iceland Airwaves virginity this autumn and did it with a wide smile on her face.

The Day I Decided To Come Back Next Year

As I entered Reykjavik Art Museum for my official start of Iceland Airwaves, annual festival of new and not so new music, the only thing I was worried about was beer. It’s a venue inside an art museum, would there only be overprized wine available?

Event (and evening) secured, I was holding a can of Gull in my hand in seconds, purchased from a girl sitting on a small stool in front of a single refrigerator. Talking about a proper festival bar.

So, there I was, at Iceland Airwaves for the very first time, grinning like a half-witted gnome. The decision to attend the 15th annual showcase of Icelandic and other music came quickly for me in July, and it was almost as quick as I was already standing there, watching Grísalappalísa perform.

Grísalappalísa. Photo: Johanna Siik.

At first my goal had been to go through all the bands and artists I wasn’t familiar with, but when the schedule was released, I realised that I wanted to see FM Belfast and several other acts I already knew finally playing live. Also it came apparent during the week that unless you stopped socialising completely and ignored all the ex tempore impulses, which are many, your planned schedule won’t hold. At all.

I didn’t see Kraftwerk on Sunday or the much anticipated Ólafur Arnalds & the Iceland Symphony Orchestra co-operation on Thursday, because I was too lazy to queue for the tickets. Every night I missed three artists or bands, because I was stuck with the fourth one. Or talking to people. Or eating a great dinner. With great people.

But I did see or hear 27 bands or artists, out of which 6 were off venue or off-venuish (see part 2, the Friday bit). That can’t be a horrible score for a first-timer. Also I spend a ridiculous amount of time at 12 Tónar record store, listening through Icelandic pop and rock albums, drinking coffee, and deciding what I did and didn’t like. I don’t think I would have found my way to the Samaris gig on Wednesday without that record store.

Grísalappalísa. Photo: Johanna Siik.

So, it’s Wednesday, the first day of Airwaves, and I feel happy. Grísalappalísa is doing what they do best. They perform, they play easy songs, then more complicated songs, and all the time they are having FUN. One lead singer is wearing a suit with a bow tie. The other, for some reason, has chosen a rather horrible flame-decorated shirt to wear. No, wait, take that back: It’s not horrible. It’s very Grísalappalísa, it’s rock’n’roll. It’s not a fashion crime, because rock always wins fashion. Period.

The show is over too soon and I’m seriously thinking of moving on (which happens a lot during the week). But so it happens that I’m too comfortable there (which happens equally much during the week) chatting with friends, a freshly opened beer can in my hand, so I end up watching the next band at the same venue, still feeling so very happy about that suit coming off and only bow tie remaining.

Checking Out Harlem

On paper, there’s nothing wrong with Agent Fresco. They’re energetic live performers, their songs are not very original but still ok, and they are quite easy on the eye.

Agent Fresco. Photo: (c) Alexander Matukhno/Iceland Airwaves.

But during the gig I become very irritated by that “not very original” part, and in my mind it spreads to everything I see and hear: their songs and the way Arnór Dan Arnarson sings and the way they perform and communicate with fans. The fact that they have so many fans amazes me. On the other hand, if I was 15 years younger, I would probably ignore all the heard-before-and-boring material and be very happy to just to look at the lead singer and the drummer with the crazy Redfoo hair.

But I’m too keen on that original material by Muse and other 2000’s British rock imperium artists, so before Agent Fresco is done I finally move on. I make it just before Tonik starts at Harlem on the other side of the street from the museum.

Tonik. Photo: Johanna Siik.

I’ve only heard one song from Tonik. I liked it which is why I have a little “x” next to their name on my paper program. I have no idea if it’s a single artist, a duo or a trio. It turns out to be a trio on this particular gig: a guy with synths and keyboard (who turns out to be the artist called Tonik himself), a singer and a cello player. The combo works fine and reminds me distantly of two Finnish electronic duos in which Juho Paalosmaa sings: villa nah and Sin Cos Tan. The gig is easy to listen to and, had it been ten minutes longer, it would have been easy to dance to as well.  It’s the kind of shoegazing-dance-electro that I greatly enjoy.

Getting Comfortable in Harpa

I already mentioned buying the Samaris album, so it’s no surprise that’s who I’m going to see next. Again, great timing, I catch their whole show at Harpa’s Silfurberg hall.

Samaris. Photo: Johanna Siik.

The girls of the trio are oh so very sweet, a bit artsy with their bare feet and white fantasy clothing. And it doesn’t irritate me at all. The combination of singer, clarinet player and computer programmer works, and I feel like I’m in the middle of a true concert experience. I also feel a bit proud for buying their album already the day before.

Samaris. Photo: Johanna Siik.

In any festival you go, there are always ups and downs. After seeing Samaris I feel lucky already and try not to expect too much from the rest of the evening, which for me means just waiting for FM Belfast.

So imagine how it feels to be mind-blown two more times that same night. I have some idea of what Bloodgroup might sound like thanks to 12 Tónar, but the act I see live takes me to another planet. I have a very popular taste in music, but just because of that I’m not easy to please. Bloodgroup hits the spot exactly. The singers have great voices, they keep the tune and they look good – hot even, in the electronic hipster kind of way.

Bloodgroup. Photo: (c) Alexander Matukhno/Iceland Airwaves.

The band is excellent, professional without being boring. They make me move and feel like flying. It’s not easy to take your audience and carry them to another level, but Bloodgroup manages to do that. I want them to play a longer gig, because it feels like it’s over before it even starts. (Mental note: catch them again on Saturday. Meanwhile buy their albums tomorrow.)

Then there is only FM Belfast left, and if I was scared before that they wouldn’t meet my great expectations, I’m not anymore the minute they come on stage. They reach the expectations and go way, way beyond. There’s a lot of jumping and pogoing on and off stage. There’s something that looks like toiler paper, but is some general party-fun-paper instead, and it spreads all over. The band has nice graphics behind them as they just keep on banging. People are all over on and off stage, everybody’s dancing and singing to the songs they do and don’t know. It doesn’t really matter, because that night the Silfurberg hall is a place for such pure joy, that it almost makes me cry.

FM Belfast. Photo: (c) Alexander Matukhno/Iceland Airwaves

I have no memory of how I finally got back to my guesthouse bed that night. Somehow I did and was already planning my forthcoming holidays around Airwaves 2014.

(Suomi 2013)
O: Pirjo Honkasalo
N: Johannes Brotherus, Jari Virman, Anneli Karppinen, Johan Ulfsak
Ensi-ilta 1.11.2013

Kaksi Sylvin toimittajaa sattui samaan saliin Pirjo Honkasalon Betoniyön ensiesitykseen ja poistui paikalta hyvin eri tunnelmissa.

Johanna Siik & Paula Ojanen

Pirjo Honkasalon Betoniyö esitettiin yleisölle ensimmäistä kertaa Rakkautta & Anarkiaa -festareilla syyskuussa. Esityksen jälkeen oli mahdollista esittää tekijöille ja näyttelijöille kysymyksiä leffasta, mutta hämmentävää kyllä, koko Bio Rexin sali istui niin hiljaa, että sen saattoi kuulla. Elokuva perustuu Pirkko Saision 1981 ilmestyneeseen, samannimiseen romaaniin. Se kertoo nuoren miehen tarinan rikki menneessä perheessä, rikollisen veljen ja heikon äidin välinpitämättömässä varjossa.

Johanna:
Oma reaktioni oli samanlainen: en saanut sanaa suustani, eikä päässäni ollut yhtään koherenttia ajatusta. Olin jäänyt jumiin elokuvan upeisiin mustavalkoisiin kuviin ja varjojen tunnelmaan.

Paula:
Korviinpistävä hiljaisuus kiinnitti myös minun huomioni, vaikka itseni teki mieli lähinnä räksyttää. Tulkitsin hiljaisuuden kenties johtuvan kohteliaisuudesta ja suomalaiskansallisesta nöyryydestä. Onhan kyseessä VAKAVASTI OTETTAVA TAITEILIJA. Vieläpä kaksi sellaista.

Olin sen verran tuohtunut, että tunteita oli pakko tuulettaa jotenkin; tässä muistiinpanot, jotka kirjasin tämän vaivaantuneen hiljaisuuden vallitessa. Ensifiiliksiä elokuvasta siis:

”Ärsyttävä, tökero, kökkö. Epäuskottava, todellisuudesta irrallinen, elitistinen ja naurettava. *********** (= sensuroitu). Ilman muutamaa hätkähdyttävän kaunista kuvaa, vaatisin niin rahani kuin kaksi tuntia elämästäni takaisin – puhumattakaan osuudestani raitaan kohdistetuista jukisista tuista. ******tekotaiteellinen******. ***¨””### (= kiukkuista murinaa).

Johanna:
En usko, että tuon yleisön kohdalla oli kyse taiteilijuuden kunnioittamisesta. Mutta yleisössä istui varmasti paljon elokuva-alan ihmisiä, joista osa mietti mielessään juuri tuota samaa mitä sinä yllä ja osa taas kiroili, ettei osaa tehdä itse samanlaista.

Tekotaiteellisuutta en allekirjoita, mutta siinä voin kyllä tulla vastaan, että Honkasalo ei ole oikeastaan koskaan ollut mikään vahva henkilöohjaaja. Eniten se häiritsi päähenkilöä näyttelevän Johannes Brotheruksen kohdalla. Rooli oli kyllä varmasti nuorella kundilla hallussa, mutta kameralle ei aina tallentunut se paras hetki. Sen huomasi etenkin yhteisistä kohtauksista ammattimaisemman (ja toki aikuisemman) Jari Virman kanssa.

Paula:
Brotheruksen rooli oli tosiaan kummallinen. Sen kulmikkuus ja epäluonnollisuus lähenteli jo autistisen kuvaa. Tarkoitus oli varmaan kuvata teinin kömpelöyttä, mutta ilmaisu ei ollut uskottavaa, kaveri saisi turpaansa ensimmäisen kahden minuutin sisällä oikealla yläasteella – eikä Simon rooli sinänsä ollut mitenkään oman ikäluokkansa ulkopuolinen friikki. Ongelma oli ehdottomasti ohjauksessa, ei näyttelijässä, joka oli sinänsä viehättävän sielukas.

Mutta sinänsä olen samaa mieltä elokuvan kauneudesta – olinkin lumoutunut ensimmäiset viisi minuuttia, kunnes päälleliimattu lähiökuvaus rupesi harmittamaan. Leffan hahmojen kuvauksesta tuli jotenkin sellainen fiilis, että ”katsokaa nyt näitä lähiöelukoita ja niiden oi niin turmeltunutta elämää, ja eikö ole ihmeellistä ja voi kauhia, mitä siellä lähiössä tapahtuu viattomalle, kauniille sielulle”. Kehoittaisin ohjaajaa joskus uskaltautumaan metrolla Myllypuroon saakka, tosielämässä kun metrossa pissitään aika harvoin housuun enkä ole lompakoitakaan nähnyt (idästä tulleena) koskaan pihistettävän… Niin, eikä metron valoja muuten sammuteta Itäkeskuksen jälkeen.

Johanna:
Hyvä pointti autistisuudesta! Oikeastaan nyt kun miettii tarkemmin, niin olikohan Simolla lopulta vähän sellaisia piirteitä? Ainakin tietty kyvyttömyys lukea tilanteita viittaa siihen.

Paula:
Totta! Mä jotenkin ymmärsin, että hänen kulmikkaat reaktionsa johtuivat tukahdutetusta seksuaalisuudesta (lähiöissä kun tapetaan kaikki homot, tietty), mutta voisiko tosiaan olla niin, että kyseessä olisi autistisen pojan maailmankuva. Tämän linssin takaa elokuva esittäytyy jo kovasti siedettävämpänä ja mielenkiintoisempana. Toisaalta sitten Simo käyttäytyi ystäviensä seurassa kovasti ”normaalisti”… Mitä mieltä olit muuten alastonkohtauksesta Öljysatamassa? Se oli mielestäni samalla häikäisevän kaunis ja samalla minulle tuli jotenkin pervo tirkistelijätäti -olo… Mielenkiintoista! (Yhäkin ihmettelen kyllä, että miten henkilöt pääsivät niin kätevästi Kalasataman metrikalta Öljysatamaan. Uiden?)

Johanna:
Luulen, että alan tajuta, miksi näimme leffan niin eri tavoin: minua eivät häirinneet nuo maantieteelliset älyttömyydet tai asetelmallisuus, eikä tyyli ärsyttänyt yhtään, koska jotenkin hyväksyin heti alun unijakson yhteydessä, että kyseessä on kuviteltu maailma, ja sitä kautta leffa on teatterinomainen näytelmä. En siis osannut ajatella, että Betoniyössä on varsinaisesti Helsinki ja aikakausi juuri tämä ja että siinä yritettäisiin kommunikoida homoseksuaalisuutta jollain tavalla alleviivaten.

Alastonkohtaus olli todellakin kaunis, mutta vähän samoja fiiliksiä kuin sinulla: tuli hieman vaivaantunut olo. Ajattelin, että yritetäänkö tässä nyt viestittää, että Hamletista tulee lopulta Ofelia.

Paula:
Hyvä pointti, uskon, että tästä johtunee kokemuksemme erilaisuus. Minä lähestyin elokuvaa todellisuutta tulkitsevana. Siinä kontekstissa juoni on jotenkin kökkö ja ihmisten kuvaus alleviivaavaa: Poika ihailee isoveljeä, isoveli on paha. Naapurissa asuu homo. Poika pelkää omaa seksuaalisuuttaan ja oppii veljeltään, että väkivalta on ratkaisu. Poika tappaa homon ja tekee itsemurhan. Veli katuu. Ihmiset kylpevät valossa ja irvistelevät kummallisesti.

Myönnän mielelläni, että olen kyllä asenteellinen. Taide taiteen vuoksi nostaa karvani liikaakin joskus ja köyhyyden romantisoiminen on mielestäni aina jotenkin ällöttävää. Mielenkiintoista tosiaan olisi tietää, mitkä olisivat mietteeni, jos tarina olisi sijoitettu Kulosaaren valoisiin kartanoihin…

Mikä oli sinusta elokuvassa viehättävintä?

Johanna:
Jäin elokuvan tunnelmaan kiinni, se viehätti. Kuvat veivät heti mukanaan ja alussa asetettu unenomainen ehto oli valloittava. Olin myös Virman suorituksesta jotenkin typertynyt, se oli siinä niin sisällä.

Realismia en itse kaivannut, mutta jos elokuva olisi ollut aikalaiskuvaus, olisin ehkä arvioinut sitä eri kriteereillä. Olisin varmsti miettinyt myös päähenkilön kaappihomouden problematiikkaa. 80-luvun alussa sen olisi voinut kuvitella aiheuttavan elokuvan kaltaisia tapahtumaketjuja. Mutta Betoniyö onkin mielestäni nimenomaan fantasiaelokuva, realismi ei ole olennaista.

Mutta tuo todellisuuden tulkinta olisi ollut ehkä ihan hyväkin, jos leffa olisi selkeästi sijoitettu alkuperäiskirjan aikaan eli 80-luvun alkuun. Että olisi ollut selkeästi realismia, eikä kännyköitä tai muuta. Voi olla, että tässäkin on ristiriitaa, enkä jaksanut sitä homokysymystäkään niin pyöritellä mielessäni, koska aihe on esillä nykyään enemmän ja siitä puhutaan.

Mikä sinua vieraannutti eniten?

Paula:
Niin tosiaan, tuo homokysymyskin oli aika eri tarina 30 vuotta sitten. Selittänee senkin, miksi pidin aiheen käsittelyä niin kömpelönä. Jos ei sisältöön ota kantaa minua vieraannutti tuo kummallinen kasikytlukulainen puuskuttava ilmaisu. Ihmiset mulkoilevat ja päästävät kummallisia ääniä. Tekevät äkkiliikkeitä ja venkoilevat levottomasti. Ja puhuvat parin sanan lauseita, niinkuin tosissaan ymmärtäisivät toisiaan niiden pohjalta. Taide ei ehkä sitten vaan ole minun juttuni.

Mutta täytyy näin jälkeenpäin todeta, että olen ehkä hieman lauhtunut ja yhdyn hurmioosi elokuvan kauneudesta. Ja ymmärrän näkökulmasi. Hittolainen, pitäisköhän meidän mennä yhdessä katsomaan raita vielä kerran kiellon päälle? Katsotaan miten käy…

Skottiohjaaja Jon S. Baird ja kiltti poika James McAvoy taluttavat esiin Irvine Welshin 15 vuotta sitten luoman törkyisen kulttikytän.

Kuvat: Simo Karisalo

Ohjaaja Jon S. Baird istuu entisen vankilan tyrmässä ja kysyy kohteliaasti, ryyppääkö suomalainen elokuvaväki paljon. Promokiertueesta ja liiallisesta lentämisestä huolimatta Baird on korostetun hyväkäytöksinen, keskittynyt ja huolissaan tulevasta illasta. Hänkin haluaisi juoda (hän kertoo olevansa siinä hyvä), mutta parin päivän päästä pitäisi matkustaa Intiaan valmistelemaan seuraavaa elokuvaa, ja siellä pitäisi olla “focused”.

Filth kiellettiin Intiassa trailerin perusteella. Se on nelikymppisen Bairdin toinen pitkä elokuva, eivätkä sen lähtökohdat ole helpot. Trainspottingin valtava varjo peittää jokaisen tehdyn ja tekemättömän Irvine Welsh -filmatisoinnin. Kulttikirjailija kuitenkin rakastui Bairdin käsikirjoitukseen ja antoi täyden tukensa. Kun päähenkilöksi löytyi vielä käsittämättömällä vimmalla näyttelevä James McAvoy, oli helppo jatkaa.

”Filth (Paska) on kaikista Irvine Welshin kirjoista suosikkini. Tutustuin siihen sen julkaisupäivänä vuonna 1998. Näin Winchesterin historiallisessa hienostokaupungissa sittemmin kuuluisaksi tulleen sikajulisteen, ja muistan miettineeni, että mikä vittu tuo on. Marssin kirjakauppaan. Luin Filthiä junamatkalla kotiin ja olin haltioitunut. Brucen hahmo on läpimätä. Niin monimutkainen ja niin kusipää!” Baird muistelee.

Päähenkilö, keski-ikäinen sikakyttä Bruce Robertson haluaa ylennyksen, ja sitä kautta vaimonsa takaisin. Onhan sentään joulu. Bruce osaa kaiken; muut ovat hyödyttömiä idiootteja, naiset lehmiä ja huoria. Ylennyksen saamista vaikeuttavat selvittämätön murha, ailahteleva mielenterveys, maaninen ryyppääminen ja kaiken liikkuvan holtiton hyväksikäyttö.

”Kun luin kirjan, olin 25. Silloin minulla ei ollut Brucen hahmon kanssa mitään yhteistä. Brucen toiminta oli niin synkkää ja ällöttävää, että se vain nauratti. Kirjasta tuli minulle pakkomielle. Irvine oli luonut pikimustan hahmon, ja se oli kiehtovaa: tuntui, etten olisi saanut nauraa, mutta nauroin silti”, Baird pohtii.

”Nyt olen 40, ja itse asiassa tajusin juuri miten luontevaa on, että tein tämän elokuvan juuri nyt. Kun luin kirjan vuosia sitten, minulla ei ollut tietoa keski-iän kriisistä. Nyt olen lähempänä Brucen ikää, ja ymmärrän paljon paremmin, miten elämä aina hajoaa käsiin.”

Kaksisuuntainen komedia

”Hassua, että juttelemme juuri vankilassa. Vartuin pienessä Peterheadin kaupungissa, jossa on Skotlannin pahamaineisin vankila. Pahimmat sarjamurhaajat, seksirikolliset ja pahikset istuvat siellä. Näin makuuhuoneeni ikkunasta vankilan pihan, sen mellakat ja panttivankidraamat”, Baird kertoo.

Filth kertoo korruptoituneesta poliisista, mutta sen keskiössä ei ole rikos. Filth on tumma komedia tai – katsojasta riippuen – tragedia ihmisestä, jonka elämä valuu pitkin sateisia katuja viemäriin ja viemäristä merenpohjaan.

”En ole itse mitenkään kauhean masentunut, mutta pidän mustasta huumorista. Pidän komediasta, joka on aivan siinä rajalla”, Baird sanoo totisena.

Bruce Robertsonin hahmo muuttui matkalla kokeellisen romaanin sivuilta valkokankaalle. Baird kertoo halunneensa tehdä Brucesta yhtäältä hauskemman mutta toisaalta rajumman. Brucen kieroa todellisuutta tehostavat elokuvan voimakkaat värit, ironinen soundtrack ja miltei surrealistinen maailma.

”Tärkein ero kirjan ja elokuvan välillä on se, että kirjassa Brucella ei ole psyykkistä sairautta. Halusin itse antaa Brucen toiminnalle syyn. Se on elokuvallisempaa. En kuitenkaan halua väärinkäyttää mielenterveysongelmia. Ihmisillä on niistä hyvin erilaisia kokemuksia, ja sairauksiakin on niin monenlaisia. Varmasti jotkut tulevat sanomaan, että ei se tuollaista ole. Mutta tämä on minun kokemukseni. Ja tämä on elokuva”, Baird muistuttaa.

Sekä Baird että James McAvoy kasvoivat kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivän sukulaisen kanssa.

”Näin jo hyvin nuorena, kun häntä vietiin hoitoon. Näin maaniset ja masentuneet vaiheet. Olen ymmärtänyt mielen sairautta pienestä asti. Jamesilla on samanlaisia kokemuksia. Aluksi pidin Jamesiä liian kilttinä Bruceksi. Kun kuulin, että myös hänellä oli henkilökohtainen suhde mielenterveysongelmiin ja näin, millä voimalla hän eläytyi Brucen rooliin, tiesin hänen olevan siihen täydellinen.”

Sairas tai ei, Bruce Robertson on ainakin homofobinen, rasistinen ja sovinistinen. Käsiin mureneva hahmo haisee katsomoon asti oksennukselta, spermalta ja krapulahieltä, ja suustakin tulee vain manipuloivaa paskaa.

Baird mainitsee innoittajikseen muun muassa Kellopeliappelsiinin ja Amerikan psykon sekä kevyemmästä päästä komedian Paha pukki. Millä keinoin yleisö saadaan julman, sairaan tai korruptoituneen päähenkilön puolelle?

”Haluan haastaa katsojia ja kokeilla, miten pitkälle heitä voi työntää kadottamatta heidän sympatiaansa. Yksi käyttämistäni keinoista oli pyytää Jamesia katsomaan suoraan kameraan. Monessa kohdassa hän ikään kuin kysyy katsojalta, onko tämä vielä mukana.”

Glasgow’n kultapoikana tunnettu McAvoy joi kuvausten aikana joka ilta puoli pulloa viskiä tuodakseen sisäisen saastansa pintaan.

”McAvoyhan on viehättävä, vaikka hän näyttääkin elokuvassa aika pahalta. Hän on karismaattinen ja saa rehentelyllään yleisön mukaansa. Sekä naiset että miehet”, Baird hymyilee.

Naiselokuva?

Filthin skotlantilainen levitysyhtiö arveli elokuvan olevan miesten juttu: naisia tuskin kiinnostaisi keski-ikäisen urpon dokailu, sikailu ja sekoilu pitkin Edinburghin katuja.

”Itse asiassa kaikkein vahvimmat reaktiot ovat tulleet naisilta. Kun kuorrutuksen poistaa – siis mustan huumorin, huumeet ja seksin – kyse on lopulta miehestä joka on menettänyt rakkauden. Tuntuu, että naiset näkevät tämän traagisen elementin paljon paremmin. He ymmärtävät elokuvaa useammalla tasolla. En halua yleistää, mutta monilla naisilla on myös tarve pelastaa Bruce”, Baird kertoo.

Ohjaaja myös toteaa, että hänen elämänsä vahvimmat ja vaikuttavimmat ihmiset ovat poikkeuksetta olleet naisia.

”Olen miettinyt, vaikuttaako suhteeni naisiin siihen, miten teen elokuvia. Saan paljon käsikirjoituksia joiden naishahmot ovat alikirjoitettuja ja yksiulotteisia. Itse yritän nimenomaan korostaa naishahmoja ja heidän todenmukaisuuttaan. Olen onnellinen, että monet naiset ovat pitäneet Filthistä.”

Baird on hetken hiljaa.

”Olen opiskellut journalismia. Tiedän siis myös, mitä tässä kohtaa pitää sanoa”, hän nauraa.

Filth on ollut Britanniassa kaupallinen menestys – niin naiset kuin miehetkin ovat löytäneet Brucesta viihdettä. Baird kertoo, että esimerkiksi Saksassa elokuva on otettu vastaan ennemmin taide-elokuvana.

”Itse ajattelen, että elokuvan pitää ennen kaikkea viihdyttää. Vasta sen jälkeen se voi opettaa jotakin – tietoisesti tai tiedostamatta. Minulle elokuvantekijänä tärkeää on se, että vaikka elokuva olisi kuinka tumma, itseään ei kannata ottaa liian vakavasti. Elämä on liian vakavaa joka tapauksessa.”

Olemme joutuneet syvälle. Päivä pimenee ja Bairdin ryyppyreissu odottaa.

”Esimerkiksi isäni hautajaispäivänä tapahtui kaksi niin järkyttävää asiaa, että oli pakko nauraa. Olin pisteessä, jossa ei enää voinut muuta. En enää voinut mennä pidemmälle tuskassani, vaan piti astua vähän taaksepäin. Olen huomannut sen myös omassa elämässäni. Mustimpina aikoina syntyy parasta huumoria.”

 Filth Night Visions -festivaalilla Helsingin Maximissa perjantaina 1.11.2013 klo 21.00 ja teatteriensi-illassa 15.11.2013. Ohjaaja on paikalla Night Visionsin näytöksessä.