Kategoria: Elämäntapa

Vieraileva toimittaja kirjoittaa ravintoloista vegaaninäkökulmasta. Hänkin on kovin, kovin nälkäinen.

Minulla oli vain vähän aikaa ruokataukoon Jyväskylässä luentoreissun jälkeen, joten en valitettavasti ehtinyt käydä syömässä missään lempipaikoistani (Sohwin ihanuuksista joskus toiste siis). Etsiskelin netistä jotain edes vähän kiinnostavaa ja vegaaniruokaa tarjoavaa paikkaa aseman liepeiltä, ja päädyin nepalilaiseen ravintola Nagarkotiin ihan Matkakeskusta vastapäätä. Vaikka aikaa oli niukasti, oli nälkäinen, joten tilasin alkupalaksi kasvispakaudat (uppopaistettuja vihanneksia) ja pääruoaksi sopivan tuliselta vaikuttavan tofu-paprika-inkivääripadan.

Olin lievästi sanottuna järkyttynyt, kun pakaudat tulivat pöytään. Ne olivat muuten ihan mukavan näköisiä, mutta niihin oli käytetty selvästi sulatettuja pakastevihanneskuutioita! That’s a first. Kun ruokalajin ideana on uppopaistaa vihanneksia eli säilyttää niiden mehukkuus rapean kuoren sisällä, valmiiksi mauttomat pakastevihannekset eivät ole ihan oikeassa roolissaan (onko sellaista?). Niin pahaa ruoka ei kuitenkaan ollut kuin ensipelästyksissäni ajattelin: leivitys oli mausteista ja sopivan suolaista, ja dippaukseen oli talon omaa aika hyvää kastiketta. Tavallaan ruoka oli siis tosi hyvää, jos jätti mauttomat vihannekset huomiotta. Olisiko pitänyt tilata pakaudapakaudat? Joskus olen törmännytkin ruokalistalla alkupalaan, joka on uppopaistettua taikinaa. Suosittelisin lisäystä tähänkin listaan.

En kuitenkaan odottanut pääruoaltani oikeastaan mitään tämän jälkeen. Odotellessani itse asiassa tajusin, että olin käynyt Nagarkotissa aiemminkin, vuonna 2010 väsyneen kirjamessupäivän jälkeen – ja aloin tietysti rakentaa mieleeni pettyneen ennakkotapauksen muistikuvia (oikeasti minulla ei ole mitään käsitystä, oliko ruoka silloin hyvää vai pahaa). Olin myös väsyksissäni unohtanut kaikki intialaisissa ja nepalilaisissa ravintoloissa käymisen kansalaistaitoni enkä ollut sanonut, että en halua raitaa, jugurttikastiketta ynnä muuta. Niinpä osa ruuasta jäi syömättä, mikä harmittaa aina sekä yleisesti ottaen että ruokanautinnon kannalta. Ruoka tarjottiin metalliselta ”osastolautaselta”, jossa oli riisin, salaatin, pääruoan ja raitan lisäksi todella, todella vetistä papudaalia.

Tähän nähden pääruoka oli erittäin iloinen yllätys. Siinä oli käytetty pehmeää silkentofua, mikä sopi mausteiseen ja tomaattiseen kastikkeeseen erinomaisesti. Paprika oli, kiitos ruokajumalten, tuoretta ja mukavan rapeaa. Annos oli maustettu erittäin hyvin. Se oli tulista, ja inkivääri toi oman poltteensa mukaan. Lautasen sivussa oli myös hieman jotain tulista ja hapanta lisäkastiketta, jolla sai piristettyä annosta vielä lisää.

Oikeastaan kaikki muut puutteet ja oma tyhmyyteni unohtuivat. Tätä paikkaa voi kyllä suositella vegaaneille ja kasvissyöjille yleisemminkin, sillä kasvislista oli paljon monipuolisempi kuin useimmissa nepalilaisissa ravintoloissa, joissa olen käynyt. Vallan hyvä paikka kiireiselle matkalaiselle.

Nagarkot Hannikaisenkatu 41 Jyväskylä Ma-pe: 10.30-22

La-su: 12-22

http://www.nagarkot.fi/

Kjell Westö: Kangastus 38
Otava 2013
Suom. Liisa Ryömä
334 s.

  

Westö ei petä tälläkään kertaa.

Minun ei pitäisi arvioida Kjell Westötä, koska olen fanittanut häntä jo pari vuosikymmentä japanilaisen animediggarin intohimolla. Olen kerta kaikkiaan jäävi. Tämä mielessä pitäen todettakoon Westön Kangastus 38:sta, että kirja on tyylipuhdas, elegantti mutta aivan hitusen ontto. Tuntuu kuin kirjailija pitäisi linjoistaan kiinni jo rosoisuuden uhalla; Kangastus 38 soi virheettä.

Westö työstää suomalaista historiaa auki sinnikkäällä rakkaudella. Kangastus 38 sijoittuu vuosiin ennen talvisotaa, jolloin kansallissosialismin aallot ulottuivat hiljalleen Suomeenkin asti. Kansalaissodan arvet ovat vielä ohuet ja Westön kuvailemasta maailmasta välittyy se kansallinen halu unohtaa ja mennä eteenpäin, kääntää selkänsä traumalle.

Westö käy kiinni mielenkiintoiseen aiheeseen, mielenkiintoiseen aikaan ennen talvisotaa. Suomalainen historia on viime vuosisadalta perin mukavuudenhaluista. Muistamme mielellämme talvisodan uhrauksia ja sinnikästä Suomea, emmekä kansalaissodan ihmisoikeusrikoksia tai suomalaisia natsisympatioita ennen kuin maailma räjähti taas. Kangastus 38:n tarina sijoittuu tähän ajan taitokseen, kesään, joka on täynnä synkkiä aavistuksia asianajaja Claes Thunen mielessä.

Asianajaja Thune elää hiljaisen ja hämmentyneen miehen itsellistä elämää, kokeillen siipiä omillaan valovoimaisen vaimon lähdettyä parhaan ystävän matkaan. Kaiken kukkuraksi vaimo on Helsingforsin kaupungin viimeisin skandaali julkaistuaan eroottissävyisen novellikokoelman. Thunen sihteeri Rouva Wiik kätkee hillityn kuorensa alle särkyneen sielun ja eräitä kohtalokkaita muistoja. Kansalaissota on rikkonut monen maailman teräväreunaisiksi palasiksi, joita on parasta vältellä tavalla tai toisella. Häviäjät kirjassa rakentavat hiljaa ja nöyrästi elämää ja voittajat paikkaavat muistojaan uppoamalla Euroopan uuden valtakunnan ihmisihanteeseen tai arjen kiiltävään kuoreen.

Thune on tyypillistä jatkoa Westön melkein jo waltarimaisen tyypilliseen päähenkilökategoriaan. Kangastuksesta löytyy myös se taiteilija, jonka todellisuus vei sekä sankarinmallinen, kovakuorinen nuoruudentoveri. Thunessa Westön humanistien sarja saa melkein arkkityyppisen huipentuman. Asianajaja haistaa ihmisen ajan lopun Euroopassa ja taistelee vanhentuvan miehen itsepäisyydellä ihmisyyden riveissä, kieltäytyen näkemästä vääjäämätöntä tappiota.

Rouva Wiikin arki on varovaista selviytymistä, mielen miljoonien hiusmurtumien hienovaraista hallintaa, ja Thune taas pakenee teorioiden rakentamiseen petyttyään ihmiseen. Westöllä on käsittämätön kyky pukea teostensa ihmiset aikakautensa peileiksi, joissa kuvastuu Helsinki elävänä, hengittävänä, katkerasti haavoittuneena hahmona. Kangastus 38 on tarina parantumisesta, niin kansakunnan kuin pienien ihmistensä. Kaikki eivät ehdi kuroutua kokonaisiksi ennen kuin muistot syövät, mutta hetkenkin toivo on tärkeää. Joku toinen sitten jatkaa.

Westö on äärimmäisen taitava kirjailija. Ehkä hiukan liiankin kanssa. Mutta rosoisuuden puutteen antaa kuitenkin anteeksi kirjan lävistävän rakkauden takia, joka Westön tekstistä aina välittyy. Kirjailija osaa myös päästää irti ihmisistään – kipeällä, upealla tavalla.

Historiankirjoitus ottaa yleensä miesnäkökulman, mutta Hanoin naistenmuseossa kaikki on toisin.

Tietokirjoissa ja museoissa naiset on yleensä mainittu sivulauseissa, jos ollenkaan. Naispuolisten hallitsijoiden, keksijöiden ja taiteilijoiden töitä on mitätöity, eikä heitä ole aina nostettu esille. Naiset on suljettu kodin piiriin, eikä kotielämää ole nähty tallentamisen arvoisena, vaikka tavallisilla ihmisillä on ollut oma rikas kulttuurinsa vaatteineen, astioineen, ruokineen ja juhlineen.

Hanoin naistenmuseo vastaa kysymykseen, millaista on kartiomaisten lehtihattujensa alta hymyilevien naisten elämä.

Naistenyhdistyksen aikaansaannos

Muutama vuosi sitten Hanoin naistenmuseo avattiin uudestaan täysremontin jälkeen, ja museo hohteleekin uutuuttaan. Vietnam Women’s Union on perustanut museon alun perin vuonna 1987, mutta yleisölle museo avattiin vuonna 1995.

Kyseessä ei ole ensimmäinen eikä ainoa naistenmuseo Vietnamissa, sillä jo vuonna 1990 Ho Chi Minh Cityssä (entinen Saigon) yleisölle avattiin kolmikerroksinen The Southern Women Museum.

Hanoin museo sijaitsee kaupungin keskustassa. Se ei ole vaaleanpunainen eikä muutenkaan silmiinpistävän feminiinin näköinen vaan suuri, valkoinen rakennus. Väriä ja eleganssia tuovat muutamat siniset, punaiset, oranssit ja keltaiset ikkunalasit. Pihalla on myös aasialaista ja länsimaalaista ruokaa tarjoava kahvila, jossa museon teema tosin ei näy mitenkään.

Tuhat tavaraa, tuhat tarinaa

Kaikki informaatio on esitetty myös englanniksi ja ranskaksi. Museo omistaa kokonaisuudessaan noin 25 000 esinettä, joista esillä on yli tuhat vaatetta, asustetta, sodan aikaista propagandajulistetta, valokuvaa ja videota ynnä muuta.

Museossa on kolme kerrosta, joista ensimmäinen esittelee naisten roolia perheessä, toinen historiallisia naisia ja kolmas naistenmuotia. Muotiosastolla selviää muun muassa se, että 1950-luvulle asti vietnamilaisilla naisilla oli tapana lakata hampaansa mustiksi. Valkoisia hampaita pidettiin rumina.

Perheosastolla mallinukkien päälle on puettu kirkkaankeltainen, musta ja punainen häämekko – länsimaalaisille tuttua valkoista hääleninkiä ei näy. Vietnamissa oli pitkään tapana naittaa tytöt jo 15 vuoden iässä, mutta nykyisin naiset solmivat ensimmäisen avioliittonsa keskimäärin 23-vuotiaina.

Kodin moniosaajia

Vietnamissa on patriarkaalisia mutta myös matriarkaalisia heimoja. Matriarkaalisissa heimoissa sulhanen on muuttanut asumaan morsiamensa lapsuudenperheen luokse ja liittynyt osaksi vaimonsa sukua. Lapset ovat saaneet äitinsä sukunimen.

Lisäksi koulutuksen arvostuksella on Vietnamissa pitkät perinteet, joten myös tyttölapset ovat saaneet sivistyä opintiellä.

Kyläyhteisöiden naiset ovat olleet perheiden tukiranka, sillä he ovat hoitaneet niin ruuan tekemisen, lastenhoidon, sairaiden parantamisen, kouluikäisten opettamisen, siivoamisen, astioiden valmistamisen, kasvisten kasvattamisen kuin vaatteiden ompelemisen koko perheelle. Tytöistä on kasvatettu todellisia monitaitajia.

Museokävijässä herääkin kysymys, mitkä hommat ovat sitten jääneet pojille ja miehille?

Viidakkosissejä

Vietnamilaisissa tytöissä on poikkeuksellista se, että he ovat myös osallistuneet 1900-luvun sotiin sisseinä miesten rinnalla. Nuoret naiset niittivät rintamalla kuuluisuutta rohkeudellaan. Moni heistä koki ennenaikaisen kuoleman vihollisen luoteihin, mutta ainakin heidän nimensä ja kuvansa ovat jääneet elämään sankaritarinoissa.

Museo ylistää myös niitä sitkeitä naisia, joiden aviomiehet ja lapset olivat sotimassa.

Mutta missä ovat muut kuuluisat naiset: kirjailijat, bisnesnaiset, tutkijat, urheilijat, poliitikot? Vaikuttaa siltä, että vietnamilainen nainen saa nimensä historiankirjoihin vain ansioituessaan miehisellä sotatantereella.

Museon sivuhuoneessa oleva pieni valokuvanäyttely esittelee tämän päivän menestyneitä uranaisia, mutta joukossa ei ole minkään alan taiteilijaa.

Madame, osta mango!

Vietnamissa näkyy nykyäänkin kaduilla paljon kauppiaita harteillaan pitkä keppi, jonka molemmin puolin roikkuu kori täynnä kukkia, vihanneksia tai hedelmiä. Kaikki nämä katukauppiaat ovat naisia. Museo esitteleekin tätä naistenalaa.

Moni katukauppias on kotoisin maaseudulta, tekee isoissa kaupungeissa pitkää työpäivää ja käy parin viikon välein kotona syrjäkylässä aviomiehensä ja lastensa luona.

Väliaikainen näyttely kertoo torien historiasta ja on auki 15. huhtikuuta asti. Vaikka moni vanha tori on jo kadonnut Hanoista, on niillä yhä suuri merkitys päivittäisessä elämässä.

Torit ovat antaneet köyhille naisille mahdollisuuden myydä tuotteitaan ja saada näin lisää rahaa. Museon etupihalla on rakennettu perinteisiä kojuja, joissa naiset myyvät vihanneksia ja lämmintä ruokaa. Vierailijat voivat istahtaa matalille jakkaroille pitkien pöytien ääreen ja maistella maalaisherkkuja.

Äiti Jumalattaren värikkäät palatsit

Kenties kiinnostavin osuus museossa on Äiti Jumalatarta esittelevä väliaikainen näyttely nimeltä ”Pure Heart – Beauty – Joy”.  Äiti Jumalattaren palvonta on vietnamilainen kansanuskomus, joka on yhä voimissaan. Julisteissa on haastatteluja, joissa vietnamilaiset naiset ja miehet kertovat, mitä Äiti Jumalatar heille merkitsee.

Jumalatarta on palvottu eri muodoissa ja eri nimillä. Thiên Y A Na –nimisellä taruhahmolla on ollut 97 aviomiestä ja 39 lasta. Trưng–siskokset olivat kaksi todellista maalaisnaista, jotka elefantin selässä johtivat taistelua kiinalaisia vastaan lähes kaksituhatta vuotta sitten. Kolmekymppiset siskokset kuolivat taistelussa. Heidän palvontansa on yhä näkyvää Vietnamissa.

Erään kultin mukaan jumalattarella on neljä palatsia, joihin jokaiseen kuuluu eri värimaailma: punainen (taivaan palatsi), valkoinen (veden palatsi), keltainen (maan palatsi) ja vihreä (metsien ja vuorien palatsi). Veden palatsissa asuvalle Äiti Jumalattarelle annetaan uhrilahjaksi muun muassa vesipulloja, vesikeksejä – ja olutta!

Missä viipyy Suomen naistenmuseo?

Museota ei ole suunnattu vain feministeille, vaan kaikille Vietnamin historiasta ja kulttuurista kiinnostuneille. Kävijät näyttivät jakaantuvan aika tasaisesti naisiin ja miehiin.

Huomaan oitis Suomessa museon mentävän aukon! Tanskasta ja Saksastakin löytyvät naistenmuseot. Voisiko ideaa viedä eteenpäin esimerkiksi Naisasialiitto Unioni, Suomalainen Naisliitto tai Martat – vai kaikki yhteistyössä?

Vietnamese Women’s Museum
36 Ly Thuong Kiet, Hoan Kiem, Hanoi

auki joka päivä klo: 8-17

kotisivut englanniksi: http://www.womenmuseum.org.vn/

sisäänpääsy 30 000 VND (noin yksi euro)

bussit 8 ja 49 (pysäkki Ly Thuong Kiet), bussi 31 (pysäkki Hang Bai) ja bussi 36 (pysäkki Ba Trieu)

Museo soveltuu myös liikuntaesteisille.

Kuvat: Elisa Helenius

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti
Otava 2013
Suom. Marianna Kurtto
400 s.

  

Kun kovalla työllä rakennettu unelma särkyy.

On perhe, joka ponnistelee yhdessä. Perhe, joka rakastaa vahvasti ja kipeästi. Perhe, joka silti hajoaa. Perhe, jonka jäsenet erkaantuvat toisistaan, eivät löydä enää yhteistä paikkaa eivätkä kieltä. Kaiken yllä leijailee jokin kamala, vaiettu tragedia.

Brittiläisen Taiye Selasin (s.1979) esikoisromaanin Ghana ikuisesti perusjuoni ei kuulosta mitenkään ihmeelliseltä; hajonneista perheistä ja perhetragedioista on kirjoitettu ja luettu iät ajat. Ghana ikuisesti on kuitenkin kaikkea muuta kuin tylsä ja tunkkainen. Aluksi kerronta tuntuu kyllä hieman raskassoutuiselta ja sekavalta, mutta muutaman luvun jälkeen tarina lähtee rullaamaan kiivaana, omaperäisenä ja koukuttavana. Selasilla on uskomaton taito hyppiä aikatasoilla täysin päättömästi sinne tänne, ja palata sitten nykyhetkeen niin, että lukija tietää tasan tarkkaan missä mennään. Kerronta on vuolasta, paikoitellen silkkaa ajatusvirtaa. Ja ne ajatukset: useita helmiä, upeita huomioita.

Kirjan keskushenkilö on ghanalainen Kweku Sai, joka uurastaa irti köyhistä oloista ja pääsee opiskelemaan lääketiedettä Yhdysvaltoihin. Hänestä tulee loistava kirurgi ja nelilapsisen perheen isä. Kweku elää vaimonsa Folan kanssa kovalla työllä rakennettua amerikkalaista unelmaa – unelmaa, joka särkyy yhden epäonnisen umpilisäkeleikkauksen takia.

Irtisanottu Kweku on niin häpeissään, ettei uskalla kertoa totuutta perheelleen, vaan pakenee yksin takaisin Ghanaan. Isän lähdön jälkeen, vuosien vieriessä Fola ja perheen lapset Olu, Taiwo, Kehinde ja Sadie erkaantuvat toisistaan. Jokaisella on oma taakkansa, surunsa ja hiljaisuutensa. Vasta tieto Kwekun äkillisestä kuolemasta saattaa perheen jäsenet jälleen yhteen – muttei suinkaan ristiriidoitta.

Selasi on poiminut romaaniin ainakin rippeitä omasta elämästään. Hänen oma isänsä on ghanalainen kirurgi, samoin kuin romaanin perheen isä Kweku. Selasin äiti on puolestaan syntynyt Folan tavoin Nigeriassa. Taiwo ja Kehinde ovat kaksoset, ja myös Selasilla on kaksoissisar.

Selasi liikkuu tekstissään sujuvasti mantereelta mantereelle, sillä hän on itsekin maailmankansalainen. Briteissä syntynyt ja Yhdysvalloissa opiskellut kirjailija viimeisteli esikoisteoksensa nykyisessä kotikaupungissaan Roomassa.

Yksi vahva teema, joka kulkee läpi romaanin, on siirtolaisuus ja mustien asema Yhdysvalloissa. Afrikkalaistaustainen Sain perhe taistelee menestyäkseen Amerikassa, mutta jossain kytee koko ajan tunne, että he eivät riitä, että he ovat huonompia, yhdentekeviä, arveluttavia. Toisaalta paluu Ghanaankaan ei poista ulkopuolisuuden tunnetta, sillä siellä paikalliset suhtautuvat heihin kuin hyväonnisiin turisteihin. Lieneekö se sitten tämä juurettomuus, minkä vuoksi perheen lapset painiskelevat huonon itsetunnon kanssa eivätkä oikein osaa kiinnittyä mihinkään. Nuorin tytär Sadie oksentaa syömänsä ruoat, ja Taiwo roikkuu toivottomassa suhteessa naimisissa olevaan mieheen, yliopistonsa dekaaniin. Sisarkateus läikkyy rajuna niin tytärten kuin poikienkin välillä.

Kukaan romaanin henkilöistä ei kulje tarinan läpi kyyneleitä vuodattamatta. Ghana ikuisesti on paikoin niin paatoksellinen ja pateettinen, että tällainen viileä suomalaislukija kieltämättä hieman hämmentyy ja ärsyyntyykin. Taasko ne poraa? Oikeasti? Mutta yhtäkaikki, draaman tajua Selasilta ei todellakaan puutu. Tämä Toni Morrisonin suojatti on erittäin lahjakas havainnoija ja kertoja.

Selasilta on suomennettu myös novelli Afrikkalaistyttöjen seksielämä, joka ilmestyi aikakauskirja Grantan ensimmäisessä numerossa syyskuussa 2013. Puhuttelevaa kamaa sekin.

Ryhmäteatteri, ensi-ilta 10.10. 2013

Käsikirjoitus: Esa Leskinen, Kristian Smeds ja Sami Keski-Vähälä

Ohjaus: Esa Leskinen

Rooleissa: Robin Svartström, Anna-Riikka Rajanen, Minna Suuronen, Taisto Oksanen, Juha Pulli.

  

Rytinällä ulos oravanpyörästä.

Tiedättekö tämän klassisen tarinan? Miehellä nimeltä Vatanen on ahdistava työpaikka, homehtunut avioliitto ja masennuslääkitys. Mies ajaa autolla jäniksen yli, vie jänön eläinlääkärin hoidettavaksi ja sen jälkeen jänis kainalossa sekoilee menemään pitkin Suomea. Ette? Miten niin ette? Tämähän on ollut osa suomalaista kulttuuriperintöä jo vuodesta 1975, kun Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi ilmestyi.

Tarinan kantava ajatus, työelämän jatkuva kiristyminen, jopa kriisiytyminen jos tarkemmin ajatellaan, ja äärikapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän mahdottomuus suhteessa järjestelmän pienimpiin osasiin, inhimillisiin olentoihin, on yt-ajan Suomessa ajankohtaisempi kuin koskaan. Nykyäänhän tilanne ei enää ole tulos tai ulos, vaan tulos JA ulos ja täts it!

Näytelmän vaikuttavin yksittäinen kohtaus on kun Vatasta (Robin Svartström) ollaan sulkemassa psykiatriseen sairaalaan, ja paikan ylilääkäri (Minna Suuronen) itse on sekoamispisteessä jatkuvan ylityöllistymisen ja henkilövähennysten vuoksi.

Jänis (Anna-Riikka Rajanen) ei paljon puhu, mutta huh huh, että laulaa kauniisti.

Olin aiemmin lukenut Jäniksen vuosi -kirjan ja nähnyt samannimisen elokuvan. Nyt vielä tämä teatteriesitys, ja jonkinlainen ympyrä jollakin tavalla sulkeutuu. Vai sulkeutuuko? Eikö taiteen pitäisi myös vaikuttaa minuun, katsojaan ja kokijaan? Vaikuttaa jollakin käsinkosketeltavalla tavalla.

No, kyllä se vaikuttaa. Esitys on todella vaikuttava. Niin vaikuttava, että sitä itsekin haluaisi vain suoraan esityksen jälkeen mennä ystävän kanssa kaljalle, viipyä siellä liian myöhään, ei herätä seuraavana aamuna ajoissa työhuoneelle, vaan nukkua niin pitkään kuin nukuttaa, herättyään hengailla koko päivä pelkissä boksereissa ja katsella netistä kissavideoita. Ja niinhän sitä sitten tekeekin.

Tämä näytelmä on stydiä kamaa.

Kuva: Ryhmäteatteri

Omalaatuinen isoäiti ja epävireinen piano tekivät Maria Laurette Friisistä yhden Tanskan nykymusiikin lahjakkaimmista ja omaperäisimmistä lauluntekijöistä.

Kuvat: Kajsa Gullberg

 Kun kuuntelee Maria Laurette Friisin improvisoitua ja salaperäistä äänimaailmaa, mielen valtaa levottomuus ja ajatukset alkavat lipua oudoille poluille. Se on tarkoituskin.

 ”Yritän kertoa musiikin keinoin erilaisia tarinoita”, Friis kertoo kotoaan Kööpenhaminasta.

”Toivon, että yleisö kokee laajan tunneskaalan, jota en yritä hallita. Jos musiikkini saa yhdenkin kuulijan tunnistamaan tai muistamaan jotakin tai avaamaan kauan suljettuna olleen oven, niin olen onnistunut.”

Friis alkoi kulkea omia musiikillisia polkujaan jo pienenä, kiitos isoäidin ja kotoa löytyneen risan pianon.

”Isoäitini hoiti minua ja veljeäni päivisin, kun vanhemmat olivat töissä. Isoäiti soitti viululla kansanmusiikkia. Tärkeää oli, ettei hän esiintynyt meille vaan meidän kanssamme. Mummo ei välittänyt, teimmekö musiikkia paistinpannuilla, kulhoilla, pianolla tai laulamalla”, Friis muistelee.

Kolmikko suhtautui musiikkiin vakavasti.

”Nauhoitin pitkiä improvisaatiojaksoja keittiön kasettinauhurilla. Minulla on tallessa nauhoitus, jossa isoäiti toruu meitä siitä, ettemme keskity soittamiseen. Hän oli herkkä ja levoton ihminen mutta myös hyvin rakastava ja tosissaan musiikin suhteen.”

Ensimmäiset sävellyksensä Friis näppäili perheen risalla, epävireisellä pianolla.

”Helmenvalkoinen piano näytti taikasoittimelta. Piano sijaitsi koleassa ja pimeässä varastohuoneessa, jossa kukaan muu ei käynyt. Paikka ei ollut mukava, mutta minulle se oli taivas, koska sain istua itsekseni ja säveltää pikku kappaleitani.”

Friisin isoäidin unelma ammattimuusikon urasta ei toteutunut. Nyt ajat ovat toiset, ja aikuinen Maria vapaa tekemään mieleistään musiikkia.

Miten määrittelisit musiikkiasi?

”En koe, että tämä on minun musiikkiani. Voisin yrittää jotenkin määritellä näkökulmiani tai ääniä, jotka koen kiinnostaviksi, mutta totuus on että yritän edelleen tutkia tätä kaikkea. Olen utelias näkemään, mitä löydän.”

Musiikinteon prosessia on helpompi kuvailla.

”Se on kuin kutoisi erilaisia osia yhteen. Etsin tunnelmia ja kuvioita, joita en ole ennen kokenut. Joskus vierailen paikoissa, jotka olen nähnyt miljoona kertaa, mutta etsin silloinkin uusia ja syvempiä kerroksia. Yritän nähdä paikan lapsen silmin. Musiikin luominen on aina tasapainottelua parhaansa tekemisen ja perfektionismin välttämisen välillä”, Friis pohtii.

Friis on julkaissut kolme palkittua levyä entisen yhtyeensä Tys Tysin kanssa, jolle hän myös sävelsi ja sanoitti kaiken musiikin. Nykyään Friis keskittyy sooloteoksiin.

”Tällä hetkellä levytän saksankielisiä lauluja ja äänikollaasia. Olen viettänyt pitkiä aikoja yksin studiossa, kokeillut uusia ääniä ja instrumentteja”, Friis selvittää.

”Olen myös tehnyt paljon improvisoituja keikkoja samanhenkisten ihmisten, kuten Tys Tysin hienojen muusikoiden kanssa. Kun soitamme yhdessä, kaikki on täysin improvisoitua.”

Maria Laurette Friis on yksi harvoista Tampere Jazz Happeningiin saapuvista naisartisteista. Jazzin maailma on yhä miehinen. Friss on silti luottavainen, kun puhutaan naisjazzmuusikoiden tulevaisuudesta: ”Oh, we ain´t seen nothing yet!”

Tampere Jazz Happeningin avaa kolmen tanskalaiskeikan kokonaisuus, joka on toteutettu yhdessä Copenhagen Jazz Festivalin kanssa.

Copenhagen Jazz Festival Presents, torstaina 31.10. klo 20.00, Klubi, vapaa pääsy

www.tampere.fi/jazz

(USA 2014–)
Luonut: Nic Pizzolatto
Rooleissa: Matthew McConaughey, Woody Harrelson, Michelle Monaghan
HBO Nordic ja C More

  

Ihminen on julma eläin.

Monia tämän hetken arvostetuimpia ja katsotuimpia tv-sarjoja yhdistää synkkyys ja pahuus. HBO:n kevään mestariteos True Detective on tästä suorin esimerkki. Sarjan luonne paljastuu heti alusta ja muuttuu jakso jaksolta kylmäverisemmäksi.

Sarjan ensimmäisen kauden on ohjannut Cary Joji Fukunaga ja kirjoittanut Nic Pizzolatto, joka on aiemmin ollut mukana käsikirjoittamassa muun muassa toista mestarillista rikossarjaa Jälkiä jättämättä (The Killing). Jos edellä mainitut nimet eivät vielä sanoneet mitään, on sarjan näyttelijäkaarti vähintäänkin nimekäs. Woody Harrelson ja Matthew McConaughey esittävät pääkaksikkoa eikä sivuroolissa oleva Michelle Monaghankaan aivan vieras kasvo ole.

Harrelson ja McConaughey esittävät Martin Hartia ja Rust Cohlea. Rikosetsivät tutkivat Louisianan osavaltiossa 17 vuoden ajan tapahtuneita murhia, joihin liittyy uskonnollinen yhteisö. Harrelsonin esittämä Hart on perinteisemmän tyylin poliisi, perheenisä, jonka ulkokuoren alta paljastuvat omat särönsä. McConaugheyn särmikkäästi ja rosoisesti näyttelemä Cohle on hahmo, jollaiseen ei ole hetkeen törmännyt. Cohle on lihaa ja verta oleva mies, jonka sisäisen tuskan ja pimeyden McConaughey tuo esiin järisyttävin tavoin.

Vaikka Martin on alkuun samastuttavampi ja Rustin lakoniset elämänviisaudet saattavat puuduttaa, on Rust Cohle silti moniulotteisuudessaan ja salaperäisyydessään todella kiinnostava hahmo. Olisi vaikea keksiä ketään toista näihin rooleihin, jo molempien aksentti takaa sen.

Yhtä asiaa ihmettelen: sarjan naiset ovat kaikki omalla tavallaan miesten uhreja, oli kyse sitten sarjamurhaajan tai aviomiehen uhrista. Elokuvan maailma on vahvasti miesten. Michelle Monaghanin näyttelemä Maggie on onneksi hahmo, joka osaa toimia oman tahtonsa mukaan.

True Detectiven kerronta poikkeaa totutusta vaihtuvine kertojineen ja lukuisine takaumineen vuosikymmeneltä toiselle.

Mistä mahtaakaan johtua, että Yhdysvaltain Etelävaltioiden kulahtaneisiin pikkukaupunkeihin sijoittuvat elokuvat tai sarjat onnistuvat rakentamaan karmivia tunnelmia. Uskonnolliset rituaalit ja saarnamiehet lietsovat vihaa. Tunnelma on hidastempoinen mutta samalla odottava, koko ajan vaivaa aavistus siitä, että kohta tapahtuu jotain kauheaa.

Koukuttamisen taidon tämäkin sarja osaa. Jokaisen jakson jälkeen tulee tarve tietää mitä seuraavaksi tapahtuu, vaikka kuinka kylmät väreet kulkisivat selkää pitkin.

Kuva: HBO Nordic

Peter Franzén: Samoilla silmillä Tammi 2013 280 s.

  

Kaamosviikko

Peter Franzénin esikoisromaani Tumman veden päällä (2010) osoitti loistavan näyttelijän olevan myös taidokas kirjailija. Franzén käyttää pohjoisen kieltä mainiolla tavalla ja kuvaa hienovaraisesti väkivaltaisessa perheessä kasvaneen pikkupojan elämää ilman, että suru olisi voittava.

Franzénin toinen romaani Samoilla silmillä on jatkoa hänen esikoiskirjalleen: se seuraa yhä Peten kasvutarinaa sekä tämän perheen vaiheita. Nyt pikkuinen poika on kasvanut teini-ikäiseksi ja mielessä pyörivät nyrkkeily, koulu, kaverit ja tytöt. Franzén on ottanut tällä kertaa mukaan myös äidin ja isän näkökulmat. Tapahtumat sijoittuvat yhdelle viikolle ja näennäisesti paljon ei ehdi tapahtua. Sisäisiä muutoksia koetaan kuitenkin sitäkin enemmän.

Edelliseen romaaniin verrattuna Samoilla silmillä on keveämpi ja ytimekkäämpi. Se etenee lyhyinä välähdyksinä.

Kirja alkaa dramaattisesti isäpuolen säälittävästä epäonnistuneesta itsemurhayrityksestä, mutta muuttuu siitä voimakkaaksi arkielämän kuvaukseksi. Vaikka synkkyys väijyy rivien välissä, pohjavire on positiivinen ja toiveikas. Paikoin sävyt ovat jopa hiukan liian hempeät. Yksi suurimpia teemoja onkin anteeksianto. Pertti-isä janoaa anteeksiantoa lapsiltaan mutta myös itseltään; hän käy taistelua itseään vastaan.

Äiti elää uutta nuoruuttaan toisaalla opiskelukaupungissa, kun lapset asuvat keskenään isovanhempiensa huoltamina. Varmastikin aikana, johon kirja sijoittuu, äidin valinta keskittyä opiskeluun on herättänyt keskustelua. Äidillä on myös haave uuden miehen löytämisestä – sellaisen, joka ei pitäisi lujassa väkivaltaisessa otteessaan.

Edelleen keskiössä on Pete, joka havainnoi nuoruuden kokemuksia samaistuttavalla tavalla ja tekee arkisistakin asioista ajattomia. Toisinaan Franzén käyttää liikaa ”paha teko, huono omatunto ja tunnustus” -kaavaa, joka saa kirjan tuntumaan vanhahtavalta, nuoriso-opetukselta. Paikoin pelkäsin tarinan muuttuvan nyyhkydraamaksi, mutta onneksi Franzén ei moiseen sorru. On hienoa, ettei teos itse syyllistä ja tuomitse, vaan jokaisella on mahdollisuus aloittaa uusi elämä.

Franzén kirjoittaa erittäin uskottavasti Keminmaasta ja pohjoisesta ympäristöstä. Kirja ei ole yhteiskunnallinen isku etelää vastaan, se ei kuvaa näitä ihmisiä sen erikoisempina kuin muitakaan. Pikkupaikkakunta voisi olla mikä tahansa. Pystyin hyvin samaistumaan kuvauksiin esimerkiksi kylän raitista tai bussista, joka on teinejä täynnä. Ennen kaikkea rakastuin kieleen, siihen h-äänteeseen ja ”siehen”. Tuli kotoisa olo.

Tiina Raevaara: Laukaisu
Paasilinna 2014
120 s.

  

Likainen perhehelvetti

Perhesurmista on keskusteltu paljon viime vuosina. Tiina Raevaara on tarttunut aiheeseen jo aiemmin Tarinoita tieteestä-blogissaan ja nyt myös uusimmassa romaanissaan Laukaisu. Kirja kuvaa Pauliina ja Kerkko Häkkisen nelihenkisen perheen elämän viimeistä päivää, aamusta aina kohtalokkaaseen iltaan.

Kertoja on Pauliinan vanha kouluaikainen ystävä, joka kuvaillessaan tapahtumia Pauliinan näkökulmasta samalla kronikoi perhesurmien historiaa. Tarinassa kulkee rinnalla John Steinbeckin klassikkoromaani Hiiriä ja ihmisiä, joka Pauliinalla on mielessään useasti kohtalokkaan päivän aikana. Kahdella teoksella onkin paljon yhteistä: molemmat kuvaavat unelmien ja haaveiden voimaa tukalien olosuhteiden keskellä. Molemmat romaanit kertovat myös näiden haaveiden murskautumisesta. Kirjan kipein teema nouseekin ehkä juuri tästä: Pauliina haaveilee poispääsystä tunnekylmän ja vihamielisen Kerkon luota, vaikka haaveiden toteuttaminen on kovin toivotonta luottotietojen ja heikon rahatilanteen valossa.

Mutta haaveissa ei ehkä olekaan kyse siitä, kuinka hyvin ne vastaavat todellisuutta. Haaveissa on olennaisinta halu johonkin parempaan, ja tuon halun suuruus ei kysy, kuinka hyvin haave vastaa todellisuutta. Kirjan lohduton sävy syntyykin juuri tuosta ristiriidasta haaveiden ja olosuhteiden kestämättömyyden välillä.

Kirjan eräs mieleenpainuvimmista yksityiskohdista on lika. Pauliina kiroaa monesti kotinsa sotkuisuutta ja pinnoille pinttynyttä likaa, ja kirjan aikana kuvaillaan usein, kuinka hän tuntee itsensä likaiseksi. Lika näyttäytyy myös metaforana: likaisuuden avulla kuvataan, miten likaisuuden kokemus eristää Pauliinan ja Kerkon perheen muusta yhteiskunnasta. Tuo eristetyksi tuleminen näkyy niin Pauliinan yrittäessä etsiä vuokra-asuntoa, esikoulun henkilökunnan asenteissa kuin loppupuolen kammottavassa autokorjaamoon sijoittuvassa kohtauksessakin. Tästä nousee mieleen antropologi Mary Douglasin klassikossaan Puhtaus ja vaara esittämä näkemys lian sitoutumisesta kulttuurisiin järjestyksiin:

”Mikäli suljemme sairauksien leviämisen ja hygienian pois likaisuutta koskevista käsityksistämme, käteemme jää vanha määritelmä liasta aineena väärässä paikassa. Tämän ajatuksia herättävän lähestymistavan mukaan lialle voidaan johtaa kaksi alkuehtoa: on oltava tiettyjä suhteita tietyssä järjestyksessä sekä tuon järjestyksen särkyminen. Lika ei siis koskaan ole ainutkertainen, erillinen tapahtuma. Missä on likaa, siellä on myös järjestelmä. Lika on systemaattisen järjestämisen ja luokittelun oheistuote, joka syntyy, kun tähän järjestämiseen sisältyy sopimattomien elementtien hyljeksiminen.”(suom. Kaarina Hazard ja Virpi Blom)

Douglasin valossa näyttäisi siltä, että Pauliina ja Kerkko tulevat hyljeksityiksi sen tähden, että heidän olemassaolonsa muistuttaa siitä mahdollisuudesta, että ydinperhe voisi olla jotenkin vääristynyt. Perhehelvetin olemassaolon mahdollisuus siis suljetaan käytännössä pois yhteiskunnan torjuvilla asenteilla. Raevaara näyttää, miten vaaran merkeistä huolimatta Pauliina jää käytännössä yksin tilanteeseensa ilman että kukaan ulkopuolinen haluaisi auttaa. Heikkous ja ydinperheen epäonnistuminen herättää ihmisissä juuri sen verran pelkoa, että Pauliinan hätä torjutaan, tosin kirjan kertojaa lukuun ottamatta.

Vaikka Laukaisu on lyhyt ja nopeasti luettava kirja, se jättää hiljaiseksi vielä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen. Kirjassa todetaan Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä -teoksesta seuraavasti:

”Ei missään nimessä ”kepeä” tai ”elämänmakuinen” tai mitenkään sellainen, että sen sisällön painavuutta voisi väheksyä. Se on yksinkertaisesti hyvin kirjoitettu. Tarinaan jää koukkuun, henkilöt kiinnostavat, juoni raksuttaa eteenpäin jokaisella sanavalinnalla.”

Saman voi sanoa myös Laukaisusta.

Syksyn pimenevät illat ovat kuin tehtyjä lukemiseen. Sylvin kriitikko Eija Maria kokosi yhteen muutaman oivallisen syyskirjan. Mukana  on kolme uutuutta ja yksi hieman vanhempi helmi.

Tomas Tranströmer: Kootut teokset 1954-2004
Tammi 2011
Suom. Caj Westerberg
528 sivua

  

Tämä on listan ainut teos joka ei ole uutuus, kokoelmahan on julkaistu jo 2011. Tahdoin kuitenkin liittää kokoelman tähän listaan, sillä se on minulle henkilökohtaisesti tärkeä teos ja osa tämän syksyn lukemistoani. Kokoelma on minulla yhä kesken, kunnioitan sitä syvästi enkä tahdo kiirehtiä sen suhteen.

Tomas Tranströmerin runoudessa on minulle samaa lohtua ja kauneutta kuin on tuoksussa sateen jälkeen tai syksyisen metsän hiljaisessa huminassa. Hän käyttääkin paljon luontoon liittyvää kuvastoa ja symboliikkaa sekä liikkuu runoissaan usein myös alitajunnan ja unien maailmassa. Runoilijana hän ei kavahda ns. suuriakaan aiheita ja on kaikessa herkkyydessään ja syvällisyydessään hyvin teeskentelemätön ja aito. Hänen runonsa resonoivat lukijan tajuntaan, koskettavat, puhuttelevat, ravistelevatkin.

Tammelle kiitos tästä kokoelmasta, se on arvokas kulttuuriteko ja hieno kunnioituksenosoitus Tranströmerille taitelijana.

Sjón: Poika nimeltä Kuukivi
Like 2014
Suom. Tuomas Kauko
120 s.

  

Olen rakastanut Sjónin aiempia kirjoja, mutta tästä en saanut aivan niin vahvaa otetta. Poika nimeltä Kuukivi on tekijänsä aiempien teosten lailla kerronnaltaan ja tarinaltaan varsin omaperäinen, mutta ei saavuta aivan vaikkapa Sinun silmäsi näkivät minut -teoksen intensiteettiä ja lyyristä hurmosta. Hieno ja lukemisen arvoinen kirja kuitenkin on.

Poika nimeltä Kuukivi sijoittuu Reykjavikiin, vuoteen 1981. Itselleni kirjasta jäi selkeimmin mieleen sen homoseksuaalinen vire, tarinasta en rehellinen ollakseni muista juuri mitään, vaikka luin kirjan melko äskettäin. Toisaalta ehkä tarina ei olekaan kirjassa oleellisinta: sen tunnelma on varsin mieleenjäävä, unenomainen ja jollain tavoin aavemainenkin.

Sjón hallitsee maagisen realismin arvaamattoman ja kiehtovan maailman, ja voittihan Poika nimeltä Kuukivi myös Islannin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon vuonna 2014. Sjón on saanut myös kansainvälistä tunnustusta ja hänen kirjojaan on julkaistu yli 20 maassa.

Siri Hustvedt : Säihkyvä maailma
Otava 2014
Suom. Kristiina Rikman
426 s.

  

Jostain syystä odotin Siri Hustvedtiltä kerronnaltaan ja tarinaltaan perinteistä romaania, ja minulla kestikin hetki sopeutua Säihkyvään maailmaan. En vieläkään ole oikein varma mitä ajatella kirjasta. Kirja on eittämättä taidokas ja heijastelee Hustvedtin lahjakkuutta kirjoittajana, mutta lukukokemuksena se on varsin sekava ja ehkä turhankin haastava.

Uskon, että olisin päässyt lähemmäs kirjaa ja sen maailmaa, jos se olisi toteutettu perinteisen romaanin muotoon eikä kokoelmaksi fiktiivisiä biografisia haastatteluja, päiväkirjoja ja muita lähteitä. Kirjan aihehan on varsin mielenkiintoinen: naisen asema taidemaailmassa kaikkine haasteineen ja karikkoineen.

Minulle tuli kirjaa lukiessani lähinnä ikävä Hustvedtin aiempaa tuotantoa. Mutta ei Säihkyvä maailma kirjana suinkaan huono ole, se on vain rohkeasti erilainen. Kirjaa lukiessa oli välillä vaikea muistaa, että se on fiktiivinen. Tämä tekee siitä myös mielenkiintoisen ja hämmentävän lukukokemuksen ja uskon kirjan kiehtovan ihmisiä jotka etsivät hieman erilaista luettavaa.

Rachel Joyce : Harold Fryn odottamaton toivioretki
WSOY 2014
Suom. Hilkka Pekkanen
328 s.

  

Harold Fryn odottamaton toivioretki kertoo eläkepäiviään viettävästä Haroldista, joka saa eräänä päivänä kirjeen kuolemansairaalta ystävältään Queenilta. Harold kirjoittaa vastauksen kirjeeseen, mutta päätyykin viemään sen perille yli tuhat kilometriä kestävällä vaelluksellaan. Matkallaan Harold tapaa häntä tavalla tai toisella koskettavia, toisinaan hyvinkin erikoislaatuisia ihmisiä ja oppii myös uutta itsestään ja elämästään. Harold matkustaa kauas nähdäkseen lähelle.

Romaani on helppolukuinen, sympaattinen mutta hetkittäin myös virkistävän särmikäs. Haroldin hahmossa on kepeyttä mutta myös traagisia, surumielisiä sävyjä. Harvemmin olen kohdannut kaunokirjallisuudessa näin elämänmakuista, lämminhenkistä ja vivahteikasta vanhemman miehen sielunelämän kuvausta.

Romaanissa on myös se viehättävä piirre, että uskon sen koskettavan yhtä lailla kaikenikäisiä lukijoita. Se on oivallista, sydäntä lämmittävää luettavaa hämäriin syysiltoihin, teekupponen ja keksejä seuranaan.