Gone Girl | Sylvi

USA 2014
O: David Fincher
N: Ben Affleck, Rosamund Pike, Neil Patrick Harris, Carrie Coon
149 min.
K16
Ensi-ilta 3.10.2014

 star-3414153star-3414153star-3414153half_star-2861260 

Hittikirja kääntyi napakaksi jännäriksi. 

Amerikkalainen Gillian Flynn löi itsensä läpi vetävällä trillerillään Kiltti tyttö, josta on vaikea kirjoittaa tekemättä juonipaljastuksia, sen verran kirjan teho ja koko tematiikka perustuvat yllättäviin käänteisiin.

Yllätykset on siirretty taitavasti David Fincherin elokuvasovitukseen, joka ei tottele kirjan suomenkielistä nimeä. Kirjan pitkät päiväkirjakohtaukset eivät elokuvassa erotu saumoillaan muusta kerronnasta. Flynn on itse toiminut romaaninsa sovittajana eikä lopputulosta tule mieleen moittia liiasta kirjallisuudesta.

Tarinan alussa täydelliseltä vaimolta vaikuttava Amy Elliott (Rosamund Pike) katoaa hyvällä asuinalueella sijaitsevasta kodistaan Missourissa. Todisteet tuntuvat viittaavan aviomies Nick Dunneen (Ben Affleck), luovan kirjoittamisen opettajaan, joka on lakannut viihtymästä kotona. Affleck on usein tylsä, mutta tässä hänen uneliaisuutensa toimii.

Niin kirjassa kuin elokuvassakin piirtyy terävä kuva erään sukupolven ja elämäntyylin tyhjyydestä – vai pitäisikö sanoa ärsyttävyydestä – ja sukupuoliroolien jämähtäneisyydestä liberaalin ja tasa-arvoisen pinnan alla. Narsismi on ratkaisu sukupolvesta toiseen. Samat lainalaisuudet vallitsevat niin New Yorkin kaaoksen keskellä kuin Missourin yhteisöllisessä elämäntavassakin: kaikkialla on pelkkiä kusipäitä. Lisäksi kummassakin on helppo kadota toiselta.

Se voi johtaa kapinointiin, ja se taas voi johtaa veriseen tragediaan, minkä Amy Elliott ja Nick Dunne tulevat huomaamaan.

David Fincherillä on usein taipumus keinotekoisesti pidentää elokuviaan, mutta Gone Girl ei tunnu turvonneelta, vaan pikemminkin napakalta. Asioissa ei vellota, turhia kohtauksia ei ole. Fincher on saanut näyttelijöistään irti paljon osuvia karikatyyreja. Monessa kohtaa taiteillaan satiirin ja epäuskottavuuden rajoilla, mutta kertaakaan horjahtamatta.

Loppua kuitenkin pitkitetään enemmän kuin olisi syytä. Samaa vikaa oli jo kirjassa, jossa tarina alkoi uudestaan alusta pääsemättä kunnolla enää käytiin. Romaanista on peräisin myös lopetuksen epäuskottavuus. Paradoksaalisesti tarinan viiltävä ironia kuitenkin täydellistyy vasta lopetuksessa. Näistä kuvista on onnellinen avioliitto kaukana.

Elokuvassa kirjaa elähdyttänyt ironia toimii kuitenkin etäännyttävänä tekijänä. Amy Elliottin ja Nick Dunnen kitkerä kohtalo ei kouraise katsojaa kovin/wp-admin/post.php?post=17677&action=edit syvältä.

Elvis Costello, Tampere-talo 25.9.2014 | Sylvi

Sylvi junaili itsensä Tampereelle Elvis Costellon Euroopan-kiertueen ainoalle Suomen-keikalle. Konserttia seurasi jälkiviisastelu oluttuopin ääressä.

Teksti: Satu Paasovaara & Minna Karvonen

 star-4220633star-4220633star-4220633half_star-7214235 

Minna:
Mitäs me tältä odotettiin?

Satu:
En ole nähnyt Elvis Costelloa aiemmin livenä, enkä ole häntä ikinä ihan täysillä fanittanut, vaan olen ollut enemmän että aika jees. Minulle Elvis Costello on aina ollut vähän kuin saippuapala, josta ote lipsuu juuri kun luulee saavansa kiinni. Mitään suuria odotuksia ei ollut, mutta kaipa minä halusin kokea jotain tuttuuden tunnetta.

Minna:
Minä odotin intiimiyttä. Halusin kuulla laulujen hienot tarinat ja Costellon jumalaisen äänen. Ajattelin, että nyt päästään kuulkaa herkkiin tunnelmiin, kun maestro on siellä yksin eikä bändi siinä mekasta. Asetelmahan oli lupaava. Vain rivi kitaroita, sähköpiano ja HÄN ITSE koko show’ta mestaroimassa.

Satu:
Tampere-taloa ei ollut myyty ihan loppuun, mutta melko täynnä se valtava sali oli. Ja hirvittävän lämmin vastaanotto. Kun Elvis Costello astui lavalle, kuului iso kohahdus ja tunnelma sähköistyi. Kaikki oli heti täysillä messissä.

Minna:
Ei kai sinne nyt mitään vihaajia tule, jos liput maksaa 75 euroa.

Satu:
Ei tietty, mutta yritän kuvata ilmapiiriä, sitä kuinka salin tunnelma jotenkin tihentyi ja räjähti, kun artisti astui lavalle. Täytyy sanoa, että kyllä on karismaa Elvis Costellossa.

Minna:
Tampere-talohan on kauhean iso, kolossaalinen pytinki, katto ulottuu ainakin taivaan kanteen saakka. Aika pian tuli jotenkin mustasukkainen olo omasta keikkakokemuksesta. Olisi halunnut olla lähempänä ja kuulla kaikki pienet sävyt ja jutut. Tai oikeammin, olisi halunnut tuntea olevansa lähempänä, paikathan olivat varsin hyvät.

Elvikseltä käy rock’n’roll

Minna:
Keikassa oli kunnon räimettä, mies sai aikaan hirmuisen soundin pienellä arsenaalilla. Se oli enemmän rokkikeikka kuin hempeä trubaduurikeikka.

Satu:
Joissain kitarakikkailukohdissa olisi melkein mieluummin kuullut hauskan tarinan. Mun korviini se puolivälin kitarasäröttely, mikä lie oikealta nimeltään, tuntui jossain vaiheessa lähes sietämättömältä. Onneksi se lopetti just ennen ärsytyspistettä.

Minna:
Toisaalta ihan kunnioitettavaa, ettei mies heittäydy halvaksi viihdyttäjäksi, joka soittaa vain tunnetuimpia biisejä hempeinä versioina. Jotenkin vain kyrsi, kun olisi halunnut saada paremmin selvää sanoista ja kuulla sitä hienoa ääntä. Soundi kävi liikaa päälle.

Satu:
Joo, jossain vaiheessa tuli sellainen ajatus, että saisipa tämän saman junanvaunussa. Sellainen parin tunnin junareissu, ja vastapäisellä penkillä soittais Elvis Costello.

Minna:
Siinä sitä olis taikapiiriä. Tommonen Tampere-talo ja kaikki keski-ikäiset väsähtäneet tyypit – niin kuin me – ei ehkä ollut ihan paras kombinaatio. Vaikka olihan siellä ihmiset innoissaan mukana.

Satu:
Oli muuten miesten mylvintää. Vaikka siellä oli ihan yhtä lailla naisia, jotenkin miesvolyymi tuli yleisöstä esiin voimallisesti. Miehet oli tosifanittajia.

Minna:
Ainakin äänekkäämpiä. Paikalla oli varmaan niitä musafaneja, jotka seuraa tarkkaan rokin historiaa ja tapahtumia. Kun on tuollainen merkkihenkilö kuin Elvis Costello, niin fanikunta on varmaan hyvin tarkkaan tietoinen joka urakäänteestä.

Keski-ikäisten konsertti

Satu:
Tuumailin muuten yleisön ikäjakaumaa keikkaa odotellessa. Aika kypsää keski-ikäistä oli suurin osa. Nuorisoedustusta oli ihan muutama yksilö, ja seassa oli muutama pikkulapsikin. Tuli sellainen olo, että isovanhemmat ovat vieneet lapsen keikalle kuuntelemaan omaa mielimusiikkiaan. Laskeskelin aikani kuluksi rilliprosentinkin: satunnaisotannalla se oli 83 eli vain 17 prosentilla yleisöstä ei ollut rillejä.

Minna:
Heh. Selväähän se on, että kun keikkalippu on suht tyyris, paikalle tulee lähinnä niitä, joilla on varaa siihen. Jollain (mahdollisesti) halvemmalla Tavastian-keikalla olisi ehkä nuorempaa ja rokimpaa sakkia, mutta ei sitä kovin helposti lähdetä Tampereelle keskellä viikkoa ja makseta 75 euroa lipuista. Sehän on aivan järkyttävä summa.

Satu:
Ja monet nuoremmat kavahtavat istumapaikkakeikkoja. Itsekin vielä parikymppisenä pidin istumakeikkoja maailman typerimpinä. Ei vaan sopinut tyyliin, vähintään tuoleilla piti hyppiä.

Minna:
Joo, istuminen oli ihan mummojen ja tylsimysten hommaa. Nyt tämä mummo istui hyvin mielellään, kun kerrankin näki eikä tarvinnut hyppiä hujoppien selkämuurin takaa.

Satu:
No mutta yleisesti tuosta esiintymisestä. Elvis Costello oli vähäeleinen. Kumarsi, nosti hattua, heitti lentosuukkoja ja taputti sydäntään kiitollisuuden tai jonkin positiivisen vuorovaikutuksen osoituksena. Se oli sellainen gentlemanni koko ajan.

Minna:
Hiton tyylikäs äijä.

Satu:
Palkitsi yleisönsä pienillä eleillä eikä kosiskellut. Esimerkiksi Helsingin-keikasta vuodelta 1978 se kertoi kuivakan hauskalla tyylillä. Ei muistanut käyneensä Suomessa tässä välissäkin, mutta ei sillä niin väliä. Eikä ollut mitään kamalia ”uks kalia kitos” -mairisteluja.

Minna:
Eipä tosiaan ollut mitään lipevyyksiä. Jutustelut olivat sympaattisen vähäeleisesti kerrottuja asioita sen omasta elämästä.

Satu:
Niin kuin tarina Costellon isoisästä, joka soitti White Star Linen laivoilla orkestereissa ja tienasi mukavasti. Laman tultua isoisä yritti saada Liverpoolista töitä mykkäelokuvien säestäjänä, mutta niihin aikoihin äänielokuva löi itsensä läpi eikä säestäjiä tarvittu enää. Isoäiti ei kuulemma koskaan antanut sitä anteeksi ensimmäisen puhutun äänielokuvan tähdelle Al Jolsonille.

Parhaat palat

Minna:
Mitkäs oli kohokohtia? Mun tuntosarvet kohosi ensi kerran Poisoned Rosen aikana.
The poisoned rose that you gave to me,
it left me half alive and half in ecstasy…

Satu:
Oliko se juuri se biisi, josta Elvis kertoi radiotarinansa? Se oli siis ensimmäinen oma kappale, jonka Elvis kuuli radiosta. Se oli niin jännä paikka, että Elvis sammutti valot, jottei kukaan olisi nähnyt, miltä mies näytti kuunnellessaan omaa ääntään radiosta.

Minna:
Sitten tietysti Alison, jossa Costello sai yleisön laulamaan. Siinä kyllä herkistyin. Se oli niin hieno hetki, kun herra astui sieltä valokeilasta sivuun ja tuli ikään kuin kurkkaamaan yleisöä lähempää. Lauloi ilman äänenvahvistusta. Kaikki kuuntelivat hiirenhiljaa ja yhtyivät ujosti kertosäkeeseen.

Satu:
Minäkin herkistyin. Kun se oli siellä oikeassa etunurkassa ja lauloi että My aim is true, teki mieli sanoa kovaa ”Niin on! Minä uskon sinua!”

Minna:
Nii-i. Nyyh. Laulettiin kiltisti mukana. Hyvin se veti muuten sen Peace Love and Understandinginkin. Siinä oli hyvä meininki.

Satu:
Entä sitten Shipbuilding?
Diving for dear life when we could be diving for pearls.

Minna:
Hieno hetki.

Satu:
Se tais olla ensimmäinen encore-biisi.

Minna:
Tuli paljon encoreita.

Satu:
Kaksi aika pitkää settiä. Kyllä se myös antoi odotuttaa jonkin aikaa niitä ja teki eleillään mielestäni toisen encoren lopussa selkeäksi, että se oli tässä. Tyylikästä. Loppufiilis keikasta ja Elvis Costellosta on kokonaisuudessaan positiivinen, ja mies itse nyt piirun verran läheisempi kuin aiemmin. Taitava muusikko, joka taitaa kontrolloida julkisuuttaan tarkasti. Se hänelle suotakoon. Karismaa silti riitti.

Minna:
Kun pääsis sen kanssa kahdestaan. Liikaa jengiä. Elvis kuuluu mulle.

Kuva: Tampere-talo

Poptähti, joka halusi olla kivi | Sylvi

Husky Rescuen studiolla Kruununhaassa vallitsee yhtä seesteinen tunnelma kuin bändin uudella Long Lost Friend -albumilla.

Kuvat: Riitta Supperi

Sade ropisee ulkona, kun lipitämme laulaja Johanna Kalénin kanssa vihreää teetä sulka-koristeiden ympäröiminä ja keskustelemme siitä, kuinka vaikeaa on olla aito, oma itsensä.

Puolitoista vuotta sitten Husky Rescuen laulajana aloittanut Kalén on harvinaisen hippi poptähti.

Husky Rescuen Marko Nyberg ”löysi” hänet Tukholman edustan idylliseltä saarelta. Kalén oli muuttanut sinne saatuaan tarpeekseen kaupungin kiireistä.

”Tässä tulee ensimmäinen hippitarinani, Kalén nauraa. ”Myin suurimman osan omaisuudestani kirpputorilla ja muutin asuntovaunuun.”

Saarella hän vaan oli ja ajatteli, poimi marjoja, teki musiikkia ja katseli tähtiä. Ilman sähköä tai juoksevaa vettä.

”Halusin olla kuin kivi, vapaa ajan kulusta.”

Kalén päätyi suomalaiseen indiebändiin harvinaisen kylmän talven ansiosta – asuntovaunussa ei pystynyt enää asumaan.

”Oli kyllä ihana palata kaupunkiin”, hän myöntää. ”Kraanasta tuli vettä ja jalkojen alla oli lämmin lattia.”

Husky Rescueen päätyminen on malliesimerkki siitä, kuinka toiveet tuppaavat toteutumaan. Ennen saarelle muuttoa basistina eri bändeissä toiminut Kalén oli alkanut tehdä popmusiikkia.

”Suomalainen kaveri lähetti linkin Huskyn musiikkiin ja totesi, että tämä bändi sopisi minulle. Ilmoitin silloiselle bändikaverilleni, että jollen soittaisi kanssanne niin haluaisin laulaa Huskyssa.”

”Sitten Husky Rescuen Marko Nyberg otti minuun yhteyttä yhteisten ystäviemme kautta ja teimme laulun yhdessä.”

Kalén jaksaa hehkuttaa bänditovereitaan, koiravaljakon isäntää Nybergiä ja kitaristi Antony Bentleytä.

”He ovat parhaita tyyppejä, ystäviä jotka saavat minut hymyilemään missä tahansa tilanteessa.”

”Marko on äänten tutkimusmatkailija, ja uuden levyn tekeminen on ollut todella luova matka, leikkisä tapa löytää uutta. Nyt olo on tyhjä olo saatuamme valmiiksi jotakin, mikä on ollut iso osa itseä. Toisaalta on ihanaa jakaa kokemus.”

20130513-husky-rescue-laulaja-annika-kalen

Husky Rescuella on menneisyytensä ja exänsä, kuten laulaja Reeta Vestman, joka jätti bändin lähtiessään opiskelemaan Lontooseen.

”Moni kysyy, vertailenko meitä kahta. En tee sitä ikinä. Vanha Husky oli loistava, mutten ole koskaan tuntenut, että yritämme toistaa samaa. Kaikki on tuntunut niin luonnolliselta alusta lähtien.”

Husky Rescue on kuin tuhkasta noussut Feeniks-lintu. Pienempi, eteerisempi, metsäisempi.

Ei ihme, että höyheniä pilkottaa esiin joka puolelta: bändin promokuvista ja levynkannesta sekä itsetehdyistä soittimista ja päähineistä, joita Kalén kaivelee studion sopukoista Sylvin valokuvaajaa varten.

Sulat symboloivat vaikka mitä, samoin kuin uusi levy Long Lost Friend.

”Marko keksi nimen. Hän kertoi löytäneensä musiikista kauan kadoksissa olleen ystävän. Minulle nimi heijastaa leikkisyyttä, sitä tunnetta kun antaa luovuuden ottaa vallan”, Kalén kuvailee.

”Huskyssa on vakavampi puolensa mutta olemme myös vapaita löytämään uudelleen jotain itsestämme.”

Musiikkibisneksessä pissa kerääntyy helposti päähän, mutta Kalénin jalat tuntuvat olevan tukevasti maassa – siis metsän sammalmatolla. Sammal, mossa, siten hän kuvailee Husky Rescuen uutta musiikkia. Tosin luonnon ja metsäelementtien lisäksi levyllä kuuluvat myös kaupungit, joissa bändi on äänittänyt paljon.

”Urbaani kohtaa metsän. Moni kuvailee musiikkia skandinaaviseksi”, Kalén analysoi.

Kalénin haaveena on oppia olemaan ajattelematta ja analysoimatta. Ei ihan helppoa.

”On outoa, kuinka ihmisen täytyy tehdä töitä ollakseen aito, vilpitön ja yksinkertainen, enkel. Nöyryyttä pitää harjoitella joka päivä.”

Siksi laulaja rakastaa livekeikkoja.

”Tavoittelen tilaa, jossa olen tietoinen kaikista kehoni tunteista ja keskityn sisimpääni, enkä ajattele mitä ihmiset minusta ajattelevat.”

20130513-husky-rescue-laulaja-annika-kalen-2

Kalénille luovuus ei merkitse vain musiikkia vaan on läsnä ihan kaikessa.

”Luovuus on elämäntaitojen harjoittamista. Vietän päivät joogaten, meditoiden, kävellen metsässä, tanssien matolla ja maalaten.”

Poptähti on myös intohimoinen tee-se-itse-tyyppi.

”Kasvatan yrttejä ja kerään kasveja. Kehäkukista teen ihovoidetta, suklaasta huulirasvaa ja yrteistä lääkkeitä vilustumiseen”, Kalén luettelee. ”Mahdollisuuksia riittää, voi vain kävellä ulos ja kerätä kasveja.”

”Melkein vegaani” Kalén on innoissaan elävästä ravinnosta ja raakaruoasta.

”Raakaruoka on niin iso hitti Ruotsissa, että tuotteita löytyy perusruokakaupoista.”

”Opin paljon tukholmalaisessa elävän ravinnon keskuksessa, jonka keittiössä autan. Ruoka on superterveellistä. Eikä mitään oppia tarvitse seurata täysin, vaan sitä voi soveltaa omaksi hyödykseen. Keho tietää mikä sille on hyväksi.”

”Lopetin vuosia sitten maitotuotteiden ja vehnän käytön ja tunnen itseni terveeksi ja onnelliseksi.”

Kipinä syntyi raakaruokakarkista, jota on ”helppo ja hauska tehdä ja joka maistuu niin hyvältä”.

”Teen Markolle ja Antonylle karkkia ja olen bändimme hedelmäkuivaaja”, Kalén hihittää.

Myös karkinteolla on filosofinen ulottuvuutensa. ”Itse tekeminen opettaa, että asioiden valmistuminen vie aikaa ja että se on ok. Saman oppii, kun tekee musiikkia.”

20130513-husky-rescue-laulaja-annika-kalen-3

Husky Rescue on Kalénin tärkein musiikkiprojekti, muttei ainoa.

”Meillä on parhaan ystäväni kanssa vain naisista koostuva bändi, mikä on todella mukavaa. Musiikkimme on sitä sammalta, mossaa.”

Tulevaisuudesta kysyttäessä Kalén jää miettimään. Kaikki on hyvin nyt.

”Haluan jatkaa luomista Markon ja Antonyn kanssa. Matka ei lopu koskaan.”

Kirjaimellisesti. Studiolla pakataan, sillä parin päivän päästä Husky Rescue esiintyy Iso-Britanniassa ja Istanbulissa.

”Olemme kiertäneet myös Kiinassa, Taiwanissa ja Japanissa. Uskomatonta, että ihmiset niin kaukana kuuntelevat musiikkiamme ja nauttivat.”

Laulaja seilaa Ruotsin ja Suomen väliä. Suomi on kuin kauan kadoksissa ollut ystävä Kalénille, jonka äiti on suomalainen. Husky Rescuen myötä maasta on tullut yhä enemmän toinen koti.

Samalla harjaantuu suomen kieli – vaikkapa lukemalla Sylviä, jonka laulaja jo tuntee. Ylistyssanoihin on ilo lopettaa: ”Vaikken ymmärrä kaikkea, Sylvin hyvä energia ja tunnelma välittyy ja tarttuu.”

20130513-husky-rescue-laulaja-annika-kalen-4

Lesboelämää, osa 10 Miltä lesbo näyttää? | Sylvi

Jasmin Gröhn ja Elisa Helenius kirjoittavat tällä palstalla kolumneja lesbokulttuurista.

Olen usein kuullut naisellisten, biseksuaalien sinkkunaisten sanovan, etteivät he kiinnostu poikamaisista tytöistä, koska nämä ovat niin ”stereotyyppisiä”. Kommentti herättää usein naisseurueessa myötäilevää naurua.

Kuitenkin mielessäni herää kysymys, mitä kiusallista tai epäviehättävää on siinä, jos lesbo näyttää lesbolta? Miksi on arvostettavampaa näyttää naiselliselta, mikä on yhtälailla ja vielä yleisemmin stereotyyppistä pukeutumista, kun kyseessä on nainen?

Makuja ja tyylejä on niin monenlaisia. Sinkkua lesboa tai enemmän naisiin päin kallellaan olevaa bi-naista toisaalta tunnetusti auttaa seuranhaussa se, jos hän niin sanotusti ”näyttää lesbolta”. Silloin tuntemattomat lesbot uskaltavat lähestyä häntä baarissa tai vaikka kirjastossa.

Olen itse ultranaisellinen, joten olen kohdannut enemmänkin toisen tyyppisiä ennakkoluuloja, eli minun epäillään olevan hakoteillä identiteettini kanssa. Vaikka olen itse tyttömäinen, pidän niin tyttömäisistä kuin androgyyneistä naisista – androgyynien kohdalla mielessäni tosin herää nopeammin ajatus, että hei, tuo tyttö voisi myös pitää naisista.

Bi- tai lesbotyttö, joka vielä arastelee sitä, että pitää tytöistä, ei mielellään tapaile androgyyniä tai maskuliinista naista, koska silloin heidät näkevät muut ihmiset aavistavat, että he molemmat ovat naisiin päin kallellaan. Ihmisestä kun tehdään päätelmiä myös hänen seuransa perusteella. Siksi moni ihastuukin aluksi (itsensä kaltaisiin) tyttömäisiin tyttöihin. Vastaantulijat voivat olettaa heidän olevan kaksi heterotyttöä, vaikka he kulkisivat käsi kädessä.

Sellainen voi tuntua aluksi turvalliselta, vaikka tytön aito kiinnostus suuntautuisikin maskuliinisiin naisiin. Päässä voi myös vielä vahvasti vaikuttaa yhteiskunnan konservatiivinen ohje, että kaikkien kunnon naisten ”kuuluu” olla naisellisia.

Johanna Rojolan toimittamassa sarjakuva-antologiassa Suffragettien City (2011) on ruotsalaisen Sara Hanssonin yhden kuvan strippi. Kuvassa heteropariskunta kuiskuttelee sukujuhlissa miehen lesboserkusta. Pariskunnan mielestä serkkutyttö ruokkii kunnolla stereotypioita lesboista, koska hänellä on lyhyt tukka ja päällään liivi ja hän kuulemma jopa pelaa jalkapalloa.  Samaan aikaan pariskuntaa itseään osoittavat Hanssonin piirtämät nuolet, joihin liittyvien tekstien mukaan heillä on ”heterokampaukset”, ”heterosormukset”, ”heterohame”, ”heteronilkkurit” ja niin edelleen.

Vitsi on silmiä avaava. Pariskunnan nainen on perinteisen naisellinen ja mies sovinnaisen miehekäs. He seisovat vielä käsikynkässä, kihlasormukset sormessa. Näin he itse tietämättään vahvistavat stereotypioita heteroista ja tuovat vielä alleviivaten esiin heteroseksuaalisen parisuhteensa.

On outoa ajatella, että lesbojen ei pitäisi ”näyttää lesboilta”, mutta heterot voivat rauhassa ”näyttää heteroilta”. Aivan kuin lesboudessa olisi jotain noloa tai väärää, minkä takia sitä ei kannata tuoda esiin ulkoisella olemuksellaan. Tai että monien heteroiden suosima pukeutumistyyli olisi jotenkin absoluuttisesti hyvännäköinen, vaikka todellisuudessa se on vain tavallinen.

Samoin homofobinen ihminen voi sanoa, että homoseksuaalit ovat ihan okei, kunhan eivät toitota homouttaan muille. Kuitenkin samat heterot itse pukeutuvat stereotyyppisesti, kertovat puolitutuillekin ”miehestään” tai ”naisestaan” ja pussailevat toisiaan juhlissa kaiken kansan nähden. He eivät tiedosta tuovansa silloin korotetusti esiin heteroseksuaalisuuttaan.

On myös olemassa pelokkaita homoja, joita hävettävät Pride-kulkueet ja ”liian homomaiset” vaatteet. Silti heidän mielestään ei ole mitään epämukavaa esimerkiksi siinä, että heidän tuntemansa heteronaiset pukeutuvat kukkamekkoihin ja juttelevat heidän kuullensa kuumista äijistä tai söpöistä vauvoista.

Toisaalta yhdenmukaistavat ulkonäkökäsitykset koskevat myös heteroita. Poikamaisesta heteronaisesta saatetaan selän takana kuiskutella, että se on varmaan salaa lesbo, mutta ei ole vain uskaltanut myöntää asiaa itselleen. Puhumattakaan siitä, kuinka paljon pitkätukkaiset ja meikkaavat taiteilijapojat saavat kuulla homo-huuteluja. Naisellisesta lesbosta taas saatetaan selän takana puhua, että se on vain ”muotilesbo”, joka oikeasti tykkää miehistä, kertoohan asian laidan jo vaaleanpunainen kynsilakkakin.

Toisten ihmisten ulkonäköön puututaan usein, niin hyvässä kuin pahassa, koska se on helppoa. Ulkonäkö on heti esillä kaikille vastaantuleville. Ihmiseen ei tarvitse tutustua, kun hänet voi lokeroida jo vaatteiden tai hiustyylin perusteella. Sivistynyt ihminen kuitenkin ymmärtää ihmisten moninaisuuden ja kunnioittaa erilaisuutta. Maailma olisi myös aika tylsä paikka, jos olisi olemassa vain yksi tapa olla viehättävä.

Jossain mielessä toki kaikki teemme toisista ihmisistä päätelmiä jo ulkonäön perusteella. Toisen ulkonäön analysointi helpottaa monimutkaisessa maailmassa itselleen sopivan seuran löytämistä: on etsinnässä sitten puoliso, yhden yön seura, ystävä, juttelukumppani tai vaikka yrityksen asiakas. Moni meistä myös pyrkii tietoisesti ulkonäöllään ilmaisemaan esimerkiksi tyylitajuaan, luonnettaan, arvojaan, seksuaalisuuttaan ja musiikkimakuaan. Pääasia, että samanhenkiset ihmiset osaavat lukea lähetettyjä viestejä.

Uskon, että järkeä on vain tyylissä (tai tyylittömyydessä), jossa viihtyy ja joka tuntuu omalta. Vaikka vapaus onkin rajattua, koska olemme pukeutumisen suhteen aina oman aikakautemme, kulttuurimme, yhteiskuntaluokkamme, luovuutemme ja rahatilanteemme tuotoksia.

Pyrin pitämään mieleni avoimena, mutta olen myös itse usein erehtynyt luulemaan irokeesikampauksen leikannutta ja reisitaskuhousut päälleen vetänyttä heteronaista lesboksi ja minihameista, korkokengillä sipsuttelevaa lesboa heteroksi. Mieleeni ei silti tulisi, että kummankaan tyyli olisi huono tai harhaanjohtava.

Vasta toisen ihmisen kanssa jutteleminen on paljastanut, millainen tyyppi oikeasti on kyseessä.

P.S. Sateenkaarikauppa on edennyt hienosti, ja sen avaaminen on kiinni enää yhden takaajan löytymisestä. Tarvitsisimme takaajan 5 000 eurolle. Takaajalle on tiedossa osakkeita ja hänen mahdollisen oman yrityksensä mainostamista kaupassa. Jos kiinnostuit, niin ota yhteyttä: coolcatintownliike@gmail.com

 Kuva: Oteo (Made Underground) / CC

The Great Gatsby – Kultahattu | Sylvi

(Australia, USA 2013)
O: Baz Luhrmann
N: Leonardo DiCaprio, Carey Mulligan, Tobey Maguire, Joel Edgerton
K12
Ensi-ilta 17.5.2013

 star-8331631star-8331631star-8331631 

Klassikon uusin filmatisointi pitkästyttää paatuneimmankin flapper-tyylin fanin.

On vaikea sanoa, näyttääkö The Great Gatsby – Kultahattu siksi niin paljon Moulin Rougelta (2001), koska sitä kaikki ohjaajalta odottivat. Gatsby on vasta viides australialaisen Baz Luhrmannin pitkä elokuva, mikä voi olla joillekin yllätys, jos miettii kuinka paljon ohjaajan töistä on puhuttu. Tai oikeastaan Moulin Rougesta puhuttiin paljon, edustihan se sentään värikylläisenä modernina pop-musikaalina uutta toivon vuosituhatta.

Tottakai on kiinnostavaa, miltä The Great Gatsby näyttää, onhan sen markkinoinnissakin menty pitkälti puvustus ja lavastus edellä. Yhdellä sanalla sanoen se näyttää… hyvältä. Erityisesti 1920-luvun estetiikasta ja flapper-tyylistä pitäville tarjoillaan runsaasti yksityiskohtia, joita ei kameran lähikuvilta piilotella. Moulin Rougesta lainataan paljon visuaalisia elementtejä: on kirjoituskoneella kirjoittava kertoja, yöllisen kaupungin yllä liiteleviä kameroita ja alleviivatun yhtenäinen väri- ja sävymaailma.

Musiikkiraitakin on rakennettu tutulla tavalla, tämän päivän pop-biiseistä. Mutta toisin kuin Moulin Rougesssa, sen kontrastia hakeva teho jää vajaaksi. Ehkä 20-luvun New York on sittenkin henkisesti liian lähellä tätä päivää, ehkä Lana Del Rey on liian helppo kuvitella kävelemään Long Islandin uusrikkaiden kartanoiden katveeseen.

F. Scott Fitzgeraldin romaaniin perustuvassa tarinassa kerrotaan kolmiodraama neljännen osapuolen silmin. Wall Streetilla työskentelevä Nick Carraway (Tobey Maguire) ajautuu eräänä kuumana kesänä serkkunsa Daisyn, tämän pettävän aviomiehen Tom Buchananin (Joel Edgerton) ja naapurinsa Jay Gatsbyn elämänpiiriin. Katsantokannasta riippuen koko elokuvassa on kyse Daisysta tai Gatsbystä. Nick tuntuu olevan yhtä lailla haltioissaan molemmista, mutta melko aseksuaalisena hahmona vain ”kertoo tarinaa”.

Carey Mulliganin Daisy on koko elokuvan sykkivä sydän. Mulliganin aiemmat roolit Shamessa (2011) ja Drivessä (2011) muistuttivat jo eri aikakausien ja paikkojen daisyja – herkkiä, omalla tavallaan lahjakkaitakin nuoria naisia, joita kohtaan tuntee voimakasta suojelunhalua ja joista haluaa uskoa pelkkää hyvää. Daisy toimii kohtausten voimakkaana pakopisteenä, kun kaikki muu hajoaa tyhjänpäiväiseksi krumeluuriksi.

Suurimman pettymyksen ja pienimmän muodonmuutoksen tarjoilee nimiosan tekevä Leonardo DiCaprio. Tätä kritiikkiä kirjoittaessa on nettiin jo levinnyt kahden pysäytyskuvan vertailu, joista toinen on vuoden 1999 Titanicista, toinen Gatsbystä. DiCaprion ilme ja shampanjalasia nostava ele on molemmissa sama.

Eikä vertailukohtaa tarvitse hakea Titanicista asti. DiCaprio tuntuu toistaneen samaa roolia jo vuosia, läpi Lentäjän (2004), Suljetun saaren (2010), J. Edgarin (2011). DiCaprion työskentelystä ei jää mitään muuta mieleen, kuin että on nähnyt jälleen yhden ”DiCaprio-elokuvan”.  Toisaalta Jay Gatsbyn rooli on sellaista teflonia itsessään, että sitä on vaikea tehdä erityisen persoonallisesti.

Persoonattomuus on kokonaisuutena se kalvava syy, miksi The Great Gatsby – Kultahattu on elokuvana miellyttävää, mutta ajatukset harhailemaan päästävää katsottavaa. Dramaattisen kaaren kanssa tulee ongelmia ensimmäisen tunnin jälkeen, kun käy melko selväksi, ettei pohjustettuja sivujuonia, kuten Nickin itsensä vajoamista hurmokselliseen jazz-humalaan, aiotakaan selvitellä sen tarkemmin. Tilalle on otettu moulinrougemaisia joukkojuhlintakohtauksia, vauhdikkaita kamera-ajoja ja sanalla sanoen turhaa patsastelua.

Eniten lunastamattomista lupauksista kärsii Isla Fisherin näyttelemä Myrtle, Tomin rakastajatar, jonka huolella rakennettu hahmo ei saa suinkaan kaikkea sitä huomiota, minkä ennen loppuhuipennusta ansaitsisi.

Dark Skies | Sylvi

(USA 2013)
O: Scott Stewart
N: Keri Russell, Josh Hamilton, Dakota Goyo, Kadan Rockett
K16
Ensi-ilta 17.5.2013

 star-9086232star-9086232star-9086232star-9086232 

Avaruusolentoja pelottavampaa on keskiluokan elintason romahtaminen.

No nythän on niin, että elokuvat pitää nähdä elokuvateattereissa. Tai sitten kivan heilan kanssa kotona DVD:ltä. Niin sitä pystyy keskittymään elokuvaan ja saamaan siitä jonkinlaisen kokemuksen. Mutta missään nimessä elokuvia ei tule katsoa yksin kotona läppäriltä, sillä silloin nykyihminen räplää koko ajan samalla Facebookia ja Twitteriä ja tarkistaa mailiboksia. Siinä menee elokuvanautinto pilalle. Varsinkin kauhuelokuvanautinto.

Muun muassa tuota mietin katsellessani Dark Skies -elokuvaa. Ajattelin paljon kaikenlaista laannuttaakseni elokuvan aiheuttamaa pelkoa ja kauhua.

Ja elokuvan jälkeen mietin, että minun ei tulisi katsoa näitä jännittäviä kauhuelokuvia ollenkaan. Siinä ollaan pian taas tilanteessa, ettei yöllä uskalla vessaan mennä, ettei joutuisi avaruusolentojen sieppaamaksi. Omassa sängyssähän on tunnetusti paremmassa turvassa.

Ja kauhuelokuva Dark Skies on. Mutta se, minkälaisesta ja kenen kauhusta elokuva kertoo, lepää itse asiassa pinnan alla.

Amerikkalaisen keskiluokan keskivertoelämää uneliaasti elävässä Barrettin perheessä asiat alkavat mennä pieleen, kun arkkitehti-isä (Josh Hamilton) ei millään meinaa löytää uutta työtä. Vaikka pihalla on kiva grillata ja omakotitalon nurmikko on juuri leikattu, iltaisin ei enää panna vaimon kanssa. Sen sijaan maataan riitaisina vierekkäin miettimässä, mistä voitaisiin vielä säästää. Asuntolainan lyhennys painaa päälle kuin tavarajuna, ja pitääkö sitä muksuakaan välttämättä sinne terapiaan raahata, kun on niin hintavaa sekin lysti.

Kiinteistönvälittäjänä työskentelevä perheen äiti (Keri Russell) puolestaan saa palkkansa välityspalkkioina, eivätkä talot mene kaupaksi. Lama-ajan Yhdysvalloissa kaikki haluavat myydä talonsa, eivät ostaa niitä. Kun hahmon henkinen romahdus tulee, on mahdotonta sanoa, johtuuko se avaruusolentojen jatkuvasta kiusanteosta vai kiinteistökaupan alamäen ahdistavuudesta.

Työn ja sitä kautta etenkin rahan merkitys korostuu kohtauksesta toiseen.

Rahasta puheen ollen, Dark Skies on tehty hämmästyttävän pienellä budjetilla. 3,5 miljoonaa dollaria tässä genressä tuotantoyhtiö Dimension Filmsille on ollut lähes riskitön sijoitus. Lipputuloina leffa on kerännyt jo nyt reilut 20 miljoonaa, joten muutama samppanjapullo on Kaliforniassakin syytä poksauttaa.

Dark Skies on niin pelottava, että jouduin useita kertoja elokuvan aikana panemaan silmät kiinni ja odottamaan, että kohtaus on äänistä päätellen ohi. Vaikka toisaalta, kyllähän minä aina siinä Linnanmäen Kummitusjunassakin matkustin silmät kiinni alusta loppuun, koska pelkään ja inhoan sitä ääniefektin kanssa silmille pläjähtävää ällötysyllätystä niin paljon.

Paljain jaloin | Sylvi

Laura Save: Paljain jaloin
WSOY 2013
380 s.

 star-3057261star-3057261star-3057261star-3057261 

Sairaskertomus.

On tarinoita, jotka kertovat elämästä ja kuolemasta, niitäkin, joissa sairastutaan syöpään. Ne ovat kuitenkin useimmiten tarinoita, joissa tarina ei ole oikeasti tapahtunut. Mutta kuinka moni tarinan kirjoittajista ja kertojista on sen itse kokenut? Laura Saven alkuvuodesta 2013 ilmestynyt Paljain jaloin on dokumentaarinen romaani henkilöstä nimeltä Laura, joka on tuore äiti, vaimo ja lääketieteen opiskelija, siis ihminen, jolla kliseisesti olisi kaikki vielä edessä.

Laura saa diagnoosin osteosarkoomasta eli luusyövästä ja mahdollisista keuhkoissa olevista etäpesäkkeistä. Heti alusta asti on selvää, että tässä puhutaan syövästä, jollaisesta ei kerrota naistenlehtien artikkeleissa. Teksti on konkreettista ja sairautta kuvaillaan juuri niin raadollisesti kuin se vain voi olla. Kipu tuntuu. Sen voi tuntea pelkästään kirjaa lukemalla myös sellainen, joka ei itse ole syöpää sairastanut.

Pääosassa eivät ole pelkästään lääketieteelliset toimenpiteet ja toistuvien hoitojen ahdistavuus, vaan sairaudella on myös oma vaikutuksensa Lauran läheisiin, erityisesti puolisoon Sofiaan. Kirjassa pohditaan paljon sitä, kuinka syöpä nakertaa parisuhdetta ja vahingoittaa myös läheisten elämää. Kun Laura miettii sitä, miten paljon hän on sairaudellaan aiheuttanutkaan muille surua, en yhtään enää ihmettele, miksi moni vakavasti sairas kokee helpommaksi puhua ulkopuolisen ihmisen kanssa kuin jakaa asiaa läheistensä kanssa.

Koska teos pohjautuu pääosin päiväkirjamerkintöihin sekä kirjoittajan blogiteksteihin, ei kirjan parhainta antia ole tekstin rakenne tai kieli; toisinaan liian kliseiset sanavalinnat ärsyttävät. Se ei silti pilaa lukunautintoa, sillä ytimekkään ja puhuttelevan teoksen lukee melkeinpä kerralla. Varmasti kiitos kuuluu myös kirjan editoineelle, sillä teos on yhtenäinen kaikkine pienine virheineenkin. Rakenne kulkee sairauden tahdissa: ensimmäinen luku kertoo sairastumisesta, toinen luku sairastamisesta ja kolmas kuolemaan valmistumisesta.

Sillä kuolemaa kohti teos vääjäämättä etenee, ja lukijalle se on selvää jo ennen kirjan alkua, sillä kannen sisälehdellä kerrotaan kirjailijan kuolleen 28-vuotiaana ennen kuin sai tiedon kirjan julkaisemisesta. Kuolema ei ole kirjassa tabu, sitä pelätään ja mutta sen yllä leijuu myös rauha, Terhokoti ja hautajaisten suunnittelut. ”Syöpä on saanut minulta paljon. Jalan, terveyden, juoksemisen hurman. Se on vienyt ystävän, lapsuuden unelman ja haavoittanut vakavasti elämäni rakkautta. Silti minulla on oikeus toivoon. Oikeus yrittää vielä kerran ja uskoa taistooni. Laitan kämmeni kylkiluiden kummuille ja hengitän syvään.”

Paljain jaloin antaa myös hyvin todenmukaisen kuvan nykysairaanhoidosta. Osastoista, joissa potilas on osa lääketieteellistä tutkimusta, joissa lääkäreitä riittää mutta välttämättä kukaan ei osaa kertoa oikeaa vastausta ja inhimillisiä virheitä tapahtuu. Sairaala on kliininen, vaalean harmaa ja persoonaton, jossa jokainen on loppujen lopuksi yksin.

Mietin kirjan luettuani, kenelle se on kirjoitettu. Toki alun perin tekstin tekeminen on toiminut terapiana kirjoittajalle itselleen, mutta kenelle valmis kirja on? Se on varmastikin tarkoitettu läheisille, viimeiseksi muistoksi ja haluksi kertoa kaikki auki, se on myös tuki vastaavaa kokeneille mutta myös konkreettinen asia ihmisestä, jota ei enää ole. Siinä on se, mitä Laura Save on halunnut itsestään jälkeen jättää, muutakin kuin pelkän sairaskertomuksen.

Oli aikakin | Sylvi

(About Time, UK 2013)
O: Richard Curtis
N: Domhnall Gleeson, Rachel McAdams, Bill Nighy
K7
Ensi-ilta 4.10.2013

 star-1730724star-1730724half_star-9778757 

Romanttinen komedia on maustettu liialla sokerilla.

Tim (Domhnall Gleeson) on pienestä pitäen haaveillut elämää suuremmasta romanssista. Sellaista ei kuitenkaan ole osunut kohdalle. Ei siis ihme, että nuorukainen rakastuu päätä pahkaa sisarensa ystävättäreen Charlotteen (Margot Robbie). Tim ei kuitenkaan saa tunteilleen vastakaikua – vai olisiko vika ollutkin siinä, ettei hän ollut osannut iskeä oikealla hetkellä.

Kolli saa vastauksen kysymykseensä, kun hänen isänsä (Bill Nighy) pudottaa varsinaisen pommin: suvun miehet osaavat matkustaa ajassa taaksepäin. Kyky ei kuitenkaan koske historian käänteitä – mies ei voi pyyhkäistä pois Hitlerin hirmuvaltaa – vaan hänen oman elämänsä tapahtumia. Mutta onko Charlotte sittenkään hänen elämänsä rakkaus?

Englantilainen Richard Curtis on käsikirjoittanut lähes 50 elokuvaa ja tv-sarjaa. Hänen ansioluetteloaan komistavat monet englantilaisen tv-komedian helmet kuten Musta kyy ja Mr. Bean. Hän voi myös kehua käsikirjoittaneensa sellaiset romanttisen komedian nykyklassikot kuin Neljät häät ja yhdet hautajaiset sekä Notting Hill.

Curtis on kuitenkin ohjannut tähän mennessä vain kolme elokuvaa (joista jokaisessa on näytellyt Bill Nighy). Ensimmäinen niistä, Rakkautta vain, on sekin aikakautensa lajityypin parhaimmistoa. Toisessa elokuvassaan Curtis sen sijaan tyri. Merirosvoradion tarina on kiinnostava, mutta se ei pysynyt ohjaajan käsissä. Toivottavasti joku muu ohjaa vielä osuvan elokuvan piraateista, jotka välittivät 1960-luvun puolivälissä kiellettyä musiikkia Englantiin.

Oli aikakin on siis Curtisin kolmas ohjaus enkä ihmettelisi, vaikka hänen ohjaajan uransa tyssäisi siihen. Elokuvan päähenkilöt ovat suloisia ja heidän elämänsä yhtä auvoa. Ainakin kaltaiseni kyynikko alkoi jo odottaa – ellei suorastaan toivoa – että henkilöille tapahtuisi edes jotakin, joka repäisisi särön siloiseen pintaan. Ja kyllähän niin kävikin, tosin ongelmatkin on dipattu siirappiin. Täytyy kuitenkin myöntää, että elokuvassa on muutama niinkin liikuttava kohtaus, että kyynikon linssiin tuli tippa.

Elokuvan naispääosaan suostuteltiin Zooey Deschanelia, joka kuitenkin joutui kieltäytymään aikatauluongelmien takia. Ihme kyllä Rachel McAdams onnistuu paikkaamaan yhtä tämän hetken valovoimaisinta tähteä oikein hyvin.

Edes soundtrack ei pelasta leffaa, vaikka sillä soivatkin niin The Cure kuin Nick Cavekin. Intertekstuaalisuudesta innostuneet saanevat kuitenkin kiksejä siitä, että elokuvan lopussa Tim lukee Andy Mulliganin kirjaa Trash. Kirjaan perustuu Curtisin käsikirjoittama samanniminen elokuva, joka saa ensi-iltansa ensi vuonna.

Vain elämää palaa: Itkettiinkö ennakkonäytöksessä? | Sylvi

Livetwiittasin keskiviikkona Vain elämää -sarjan toisen tuotantokauden ensimmäisen jakson ennakkonäytöksen Tennispalatsissa. Tilaisuudessa fiilisteltiiin hurmioituneena edellisen kauden menestystä ja levyjen myyntilukuja.

Juontaja lupasi, että toinen tuotantokausi tulee elvyttämään myös uuden kauden osallistujen muusikonurat. Haastatteluissa ei kuultu mitään yllättävää. Sarjassa ei todennäköisesti tapahdu mitään yllättävää. Jos olet nähnyt ensimmäisen tuotantokauden, tiedät, millainen toinen on: paljon itkua, laulun renkutusta ja suuria tunteita maalaismaisemissa. Voitokas cover-levy joulumarkkinoille, homma on siinä, takaisin studioon.

Veikkauksia toiselle tuotantokaudelle:

Sarjan paras laulaja: Anna Abreu

Suosituin/vihatuin hahmo: Jukka Poika

Kooste Vain elämää -twiiteistä.

 1. Suomipoplakanan edessä haastatellaan kaljua miestä. En tunnista. Näyttää lievästi Ylpöltä. Puheesta ei kuulu mitään. Kaikki taputtaa silti.

2. Joku mies huusi mun vieressä just: ”kukaan ei kuule, kukaan ei kuule mitään! Jengi taputtaa!”

3. Joku antoi mulle paketillisen nenäliinoja

4. Nenäliinapaketissa on kuva klovnimaisesti nauravasta jukkapojasta ja teksti: ”mukana elämän nyyhkyhetkissäkin”

5. Istun paikallani ja kuuntelen kun Cheekin timanttibiisi soi Tennispalatsi 1:n-kaiuttimista. Täysii.

6. Nyt tuolla lavalla on blondi pitkähiuksinen mies jota kaikki kuvaa. En tunnista. En muista koskaan nähneeni. En kuule mitään.

7. Jukka Pojan hiusraja on vetäytynyt mut ei paljoakaan. Ehkä se ei kaljuunnu koskaan.

8. Ylpönnäköinen mies on Juha Tapio

9. Juha Tapio sanoI ettei se nuku ja jos nukkuu niin se näkee unta ”vain elämää”-osallistujista.

10. Anna Abreu sanoi,: ”mä oon vauvahahmo.”

11. Ilkka Alanko huusi: ”mä oon Harrastelija. Isoja tuoppeja.”

12. Jukka Poika sanoi ”ulkolainen pop on vaikeaa, koska mun äidinkieli Ei ole englanti.”

13. Nyt alkaa Ilkan päivä!! Valot sammui ja tuntuu todella nololta twitter täällä pimeässä.

14. Kukaan ei itkenyt äskeisissä haastatteluissa. Ammattmainen/etäinen /robottimainen ote.

15. Kun jukkapoika ”tseipii” ilmestyi ”skeitaten” Satulinnaan, vieressä istuvat tytöt alkoi kikattaaa.

16. Vaikea paikantaa oliko se ”ihastunutta” vai ”ivallista” kikatusta.

17. Ainoa adjektiivi, jolla Ilkka Alanko kuvaili juuri elämäänsä : ”jämähtänyt.”

18. Valkokankaalla nyt: paljon kuolleita kaloja.

19. Kuolleiden kalojen sisäelimiä verrattiin juuri ”elämään ylipäätänsä” -”kun se avataan.. jää vaan puhdas, lihallinen.”

20. Ilkka vaikutti lievästi nolostuneelta/ anteeksipyytelevältä kun se muisteli 4ruusua- vaatteita.

21. Oonkohan jo menettänyt monta seuraajaa..ps. tiiän missä asut.

22. Ilkka sanoi että Neljä ruusua on aina ollut sen mielestä huono bändinnimi : / eiiii…..

23. Ihan turha verrata Ilkka Alankoa Bonoon ei sillä ole luuloja itsestään

24. Pauli Hanhiniemi sanoi just jotain sen tyyppistä että ” poliisi voi ryhtyä rosvoksi,poptähti ei voi ryhtyä tavalliseksi ihmiseksi.”

25. En muista yhtään, missä bändissä Pauli Hanhiniemi on ollut… perunakellarit

26. Olis kyllä hienoa jos tuolla olis Ylppö eikä juhatapio

27. ”Äijät juo kaljaa” ja avautuu siitä että ne ei nuku.

28. Jukka Poika tanssii vaarallisen näköisesti höyryävä silitysrauta kädessä

29. ilkka alanko-emo

30. Ilkka Alanko itkee ja on ”sekaisin.”

31. Aion suodattaa kahvia vain elämää-nenäliinoilla

m_ilkka-a-348x450-2153609

Vain elämää Nelosella pe 4.10 klo 20 alkaen.

Machete Kills | Sylvi

(USA 2103)
O: Robert Rodriguez
N: Danny Trejo, Amber Heard, Lady Gaga, Michelle Rodriguez, Cuba Gooding Jr., Antonio Banderas, Charlie Sheen, Mel Gibson, Jessica Alba
K18
Ensi-ilta 11.10.2013

 star-1082059star-1082059star-1082059star-1082059 

Ei malttia, ei juonta, ei jarruja. Hyvä niin.

Machete Kills on erilainen elokuva. Se leikittelee muiden elokuvien kliseillä niin, ettei katsoja voi olla aivan varma, onko Machete Kills edes oikea elokuva vai jonkinlainen kannanotto tai pelkkä kokoelma ohjaaja Robert Rodriguezin mielestä siistejä juttuja. Äärimmäisen viihdyttävä paketti joka tapauksessa.

Elokuvan juonella ei ole suurta väliä. Tärkeintä on vauhdin, aseiden, autojen, popkulttuurikliseiden raivokas kierrätys, kuvankauniiden naisten ja armottoman väkivaltaisten miesten älytön tykittely. Ja sitä riittää alusta loppuun. Välillä meno uhkaa saada vähän turhan koomisia piirteitä, mutta Rodriguez onnistuu yhä uudelleen pelastamaan kohtaukset koomisuuden pimeän kuilun reunalta takaisin coolin splatterin radalle.

Valkokankaalla nähtävien näyttelijöiden nimilista on aivan uskomaton tähtijoukko. Pääosan esittäjästä Danny Trejosta Machetena ei millään uskoisi, että mies on seitsemänkymppinen. Kaveri näyttää siltä, että panisi ilman viidakkoveistäkin Kallion kaduilla kovat kundit halki, poikki ja pinoon. Lady Gaga puolestaan on jo itsessään mielenkiintoinen valinta projektiin. Charlie Sheen esitellään alku- ja lopputeksteissä ainoastaan syntymänimellään Carlos Estevez. Sheenin esittämä rooli Yhdysvaltain presidenttinä todistaa, että miehestä on yhä muuhunkin kuin pornotähtien kanssa bailaamiseen.

Kommentoiko Machete Kills jotenkin yhteiskuntaa, jossa elämme? Jos kommentoi, niin ehkä jatkuvasti yllämme vaappuvaa maailmanlopun uhkaa. Tai ehkä sitä, että loppupeleissä raha ja aseet ratkaisevat. Tai ehkä sitä, että kaikki on roskaa. En tiedä.

Machete Kills ei ole vain kolmen vuoden takaisen Macheten jatko-osa, vaan periaatteessa Robert Rodriguezin ohjaaman Spy Kidsin (2001) fantasiamaailmaan saumattomasti liittyvä palapelin pala. Roolihahmo Machete nähtiin ensimmäisen kerran Spy Kidsin sivuosassa. Sen jälkeen hahmo on seikkaillut kolmessa Spy Kidsin jatko-osassa, Grindhousen (2007) feikki-trailereissa ja nyt elokuvissa Machete ja Machete Kills. Erittäin suurella todennäköisyydellä jossain vaiheessa ilmestyy myös Machete Kills In Space, josta nyt nähdään (feikki?)traileri.