Kategoria: Elämäntapa

Karin Johannisson: Melankolian huoneet − Alakulo, ahdistus ja apatia sisällämme
Atena 2012
Suom. Ulla Lempinen
314 s.

  

Everyday is silent and gray…

”Oikein viettelevää ja puoleensavetävää, kuin kahlaisi sameanviileään veteen”, kirjoittaa Karin Johannisson melankoliasta tietokirjassaan Melankolian huoneet. Teos esittelee tummien tunteiden historiaa ahdistuksesta apatiaan ja alakulosta eksyneisyyteen.

Johannissonin ote on kiinnostava. Hän tarkastelee melankolian ilmenemistä antiikin ajoista aina nykypäivään saakka. Johannisson korostaa, että vaikka herkkyydestä kumpuavat melankoliset tunteet ovatkin ajattomia, suhtautuminen niihin on vaihdellut vuosisatojen saatossa merkittävästi.

Huoneita, eli melankolian erilaisia ilmenemismuotoja, esitellään kirjassa yhdeksän. Ne ovat menetys, välinpitämättömyys, herkkyys, ikävystyneisyys, kauhu, pakeneminen, ahdistus, väsymys ja eksyneisyys.

Oliko antiikin aikana paniikkihäiriöitä? Entä miten syömishäiriöt keskustelevat 1600-luvun melankolikkojen ahmimiskohtausten kanssa? Ja miksi ailahtelevat tunnetilat koetaan nykypäivänä ylipäätään ongelmaksi? Lääketieteen kulttuurihistoriaan erikoistunut professori Johannisson pohtii kirjassaan muun muassa näitä kysymyksiä ja auttaa näkemään oman aikamme tunneilmaisun – ja tunteisiin suhtautumisen – osana pitkää jatkumoa. Kirjassa nousee esiin myös näkemys, että melankolian erilaiset ilmenemismuodot ovat pikemminkin herkän mielen pakopaikkoja kuin sairauden osoituksia.

Teoksessa esitellään myös herkullisia anekdootteja tunnettujen melankolikkojen elämästä. Yliherkkä Friedrich Nietzsche sai migreenikohtauksia Wagnerin musiikista. Marcel Proustia riivasi herkkyyden lisäksi myös ”keikarimainen herkkähipiäisyys”. Hän oli esimerkiksi ilmestynyt veljensä häihin sairaalloisena (mitä hän oli aina), päällään kolme päällystakkia, käsissään monet hansikkaat sekä kaula verhottuna useiden villakerrosten alle.

Johannisson tuo esiin myös tunteiden – ja niiden ilmaisun – sidokset sukupuoleen ja luokkaan. Mikä yläluokkaisille miehille oli sallittua, näyttäytyi naisilla hulluutena. Melankolinen työläinen oli myös mahdollinen vasta 1900-luvulla, kun melankolisten tunteiden hienous oli kyseenalaistettu.

Tietokirja tarjoaa varmasti jokaiselle melankoliasta kärsineelle – tai nauttineelle – samaistumiskohteita. Johannisson nimittäin vyöryttää lukijan märehdittäväksi sellaisen arsenaalin melankolian eri lajeja, että herkimpiä rupeaa heikottamaan. Rönsyilevyys onkin muuten varsin ansiokkaan kirjan Akilleen kantapää. Kirjaa on varmasti hedelmällisintä lähestyä niin, ettei sitä tahkoa kerralla alusta loppuun.

Suositellaan nautittavaksi pieninä paloina pimeinä loka-marraskuun iltoina villasukat jalassa, viinilasillisen tai suklaan kera. Taustamusiikiksi oman tunnetilan lohduttomuuden asteen mukaan esimerkiksi Billie Holidayta, Morrisseyta, Joy Divisionia tai The Curea.

Kolumnisarjassa Sylvin tekijät tunnustavat isompia ja pienempiä pahoja tekojaan ja ajatuksiaan.

Uhkaukset, alatyyliset rienaukset tai väkivallan uhalla vihjailut ovat vastenmielinen ilmiö niin sähköpostilaatikossa, nimettömänä keskustelupalstalla kuin päin naamaakin heitettynä. Niistä on päästävä eroon. Vihapuheen, alatyylisen älämölön ja ala-arvoisen paskanheiton hyväksyminen johtaa pahimmillaan pelon ilmapiiriin ja sitä kautta demokraattisen yhteiskunnan rapautumiseen.

Mutta älkää tänne katsoko, kun alatte niitä kitkeä.

Vihapuheesta on puhuttu viime aikoina paljon. En sentään itse ole syyllistynyt ”etnisen vihan, ulkomaalaisvastaisuuden, antisemitismin tai muun suvaitsemattomuuteen pohjautuvan vihapuheen edistämiseen tai oikeuttamiseen.” Itse asiassa vihaan tällaiseen syyllistyvää jengiä, ja haluaisin lyödä sitä lapiolla naamaan.

Ylikovaan sanankäyttöön koen kuitenkin itse monesti syyllistyneeni.

Tuli tässä mieleeni, että miksiköhän niin usein nähdään vain toisten aggressio? Miksi kukaan ei nosta omaa kättään ja sano että minähän se olen kuulkaas ihan täysi munapää?

No minä olen.

1. Julkinen uhkailu

Olen ammattitoimittaja ja tiedän, että teksteissä on useimmiten syytä säilyttää tietty viileys, tasapainoisuus ja pyrkimys objektiivisuuteen. Alatyyliä tulee välttää. Olen kuitenkin joskus kokenut, että toimittajanroolin rajat ovat liian ahtaat kertomaan siitä mistä haluan kertoa. Olen ajatellut, että ihmisyyteni ja ilmaisunvapauteni eivät typisty toimittajuuteen.

Tunnetuin esimerkki julkisesta uhkailusta liittyy loppuvuonna 2011 tapahtuneen irtisanomiseni jäkimaininkeihin. Otin yt-neuvottelujen päätteeksi tulleet potkut niin suunnattoman raskaasti, että nimittelin irtisanomistilanteessa esimiehiäni alatyyliin. Mainitsinpa yhdelle naispuoliselle esimiehelleni jopa, kyllä vain, ”tietäväni missä asut.”

Kirjoitin vimmaisen blogiavautumisen, jossa kerroin kaiken tämän ja paljon enemmänkin. Olin niin suora kuin pystyin, jaoin lukijoiden kanssa alhaisimmatkin koston- ja murhanhimoni.

Pahaltahan tuo nyt jo lähes parin vuoden päästä tarkasteltuna näyttää. Ylitinkö rajoja joita ei olisi pitänyt? Omasta mielestäni kyllä. Tunnustanko sen? Kyllä. Olenko pahoillani? Tämä onkin jo vaikeampi kysymys. Mutta ei, en ole.

Olin niin kertakaikkisen pettynyt työpaikalla kokemiini asioihin, että katsoin väkivallalla fantasioivan kirjoitustyylini oikeutetuksi. Jos kirjoittamalla ja sanallisesti ei saa omana heikkouden hetkenään puolustautua (noh, hyökätä) tuhatkertaisesti vahvempaa instituutiota vastaan, niin miten sitten?

Mutta ei tässä vielä kaikki.

2. Yksityinen uhkailu

Itseäni vahvemman instituution uhkailu tuntuu siis vielä näin pitkän ajan päästäkin jollakin tapaa ymmärrettävältä. Pahempaa on se, että jossain vaiheessa elämääni olen ilmeisesti antanut itselleni jonkinlaisen henkisen luvan saada lähes täysin kontrolloimattomia raivokohtauksia. En työ- vaan yksityiselämässä.

Niitä on monenlaisia (vakuutan, fyysisiä ne eivät sentään ole). Olen huuutanut tv-jakelijoiden asiakaspalvelijoille, kun jokin odottamani jalkapallo-ottelu ei olekaan lähetyshäiriön vuoksi näkynyt. Olen haukkunut Sylvin entisen (kiistatta epävakaan ja heikkotasoisen) web-hotellin asiakaspalvelun tavalla jota en yksinkertaisesti kehtaa toistaa ja jota kuvottaa ajatella.

Tullaan alkukantaisen raivon, pettymyksenhallinnan ja yhteiskunnassa toimimisen pelisääntöjen alueelle. Ei minulla ollut mitään oikeutta raivota mainitsemilleni ihmisille. Tiukka palaute on ok, uhkaukset ja alatyyli eivät. En voi puolustella näitä tekojani.

Mieleen tulee, miten perheväkivaltaan syyllistyvät miehet usein selittävät, että jokin päässä napsahti, enkä minä ”oikeasti” tällainen vaimoaan hakkaava mulkku ole. Se ei kelpaa selitykseksi, tietenkään.

Sellainen selitys on vastuun ulkoistamista jollekin mystiselle voimalle. Se on Sielunvihollisen tai vesijohtoveteen laitettujen kemikaalien syyttämistä. Jokaisella ”joskus hiukan napsahtaa”, mutta suurin osa ihmisistä, miehistäkin, osaa onneksi kontrolloida napsahduksensa. Ei, syy on yksin minun. Olen pahoillani.

Vielä tätäkin pahempaa on se, miten olen käyttäytynyt lähimmäisiäni kohtaan. Jokainen kanssani hiukankin pitempään seurustellut muistaa raivokohtausteni intensiteetin.

Muutama vuosi sitten erosin silloisesta parisuhteestani. Suhde oli alkanut hyvin mutta ajautunut pian ongelmiin. Syytin niistä tyttöystävääni, vain ja ainoastaan häntä.

Vainosin häntä eron jälkeen kuukausien ajan puhelinsoitoilla, tekstiviestein ja sähköpostein. Haukuin, painostin, nimittelin, vihjailin itsetuholla. En lopettanut ennen kuin poliisista soitettiin. En lopettanut sen jälkeenkään.

Nyt, nykyisestä onnellisesta parisuhteestani katsoen tuo kaikki vaikuttaa epätodelliselta. En ymmärrä miksi raivosin. Silti se olin minä. Minä, eikä kukaan muu.

Pidän itseäni heikompien oikeuksia puolustavana vihervasemmistolaisena feministinä. Ja olenkin.

Sen lisäksi olen raivohullu.

Olen käynyt terapiassa vuosien ajan. Hahmotan joitakin syitä käytökseeni, muttei niillä tavallaan niin väliä edes ole. Väärin on väärin.

Olen pahoillani.

Voiko maltalainen tyttöpari kohta sanoa ”tahdon” – ja miksi kamppailla tämän puolesta?

Muutin lokakuussa väliaikaisesti talvea pakoon Maltalle, ja olenkin nyt aitiopaikalla seuraamassa Maltalla tässä kuussa alkanutta väittelyä rekisteröidystä parisuhteesta. Hallituksessa juuri käsittelyyn tullut laki antaisi parisuhteensa rekisteröiville hlbt-ihmisille kaikki samat oikeudet kuin on vastakkaista sukupuolta olevilla aviopareilla, toisin kuin siis edes Suomessa vielä on. Tällä hetkellä Maltalla samaa sukupuolta olevat parit eivät tosin voi vielä millään tavalla laillistaa suhdettaan.

Lailla on Maltalla kohtalaiset mahdollisuudet mennä läpi. Wikipedian artikkeli tietää kertoa, että MaltaToday verkkosivusto teki kesäkuussa 2012 kyselyn ihmisten asenteista, ja vastanneista 18–35 vuotiaista 60 prosenttia tukee rekisteröityä parisuhdetta. Kuitenkin yli 55-vuotiaista vastanneista vain 23 prosenttia kannattaa lakialoitetta. Sama sukupolvien välinen kuilu on havaittavissa Suomessakin, jossa nuorelle väestölle seksuaalivähemmistöt ovat tavallisempi ja vähemmän uhkaksi koettu asia kuin vanhemmille sukupolville.

Kuitenkin MaltaTodayn mielipidekyselyn mukaan 41 prosenttia kaikista vastanneista tuki rekisteröityä parisuhdetta ja 52 prosenttia oli sitä vastaan. Tämä voi kuulostaa suomalaisen näkökulmasta masentavalta, mutta artikkelin mukaan on kuitenkin tapahtunut jo iso muutos verrattuna vuoden 2006 kyselyyn, jolloin vastanneista vain 18 prosenttia tuki rekisteröityjä parisuhteita.

Asenteet muuttuvat, kun  valtaväestön tiedon määrä vähemmistöistä median ansiosta kasvaa, ja kun ihmisillä on aikaa tottua ajatukseen rekisteröidystä parisuhteesta. Pääministeri Lawrence Gonzi ilmoitti jo vuonna 2010, että hallitus työskentelee avioliittolainsäädännön parissa, ja miettii myös rekisteröityä parisuhdetta.

Siltä varalta, ettei joku teistä lukijoista tiedä Maltasta ennestään paljon, niin voin kertoa tässä taustoitukseksi muutamia faktoja. Malta on eurooppalainen saari (tai oikeammin kahdeksan saarta) Välimeressä, yläpuolellaan Sisilia ja Italia, kauempana alapuolellaan Libya ja muu Afrikka. Malta on kooltaan kuin Helsinki ja puolikas Vantaata yhdessä.

Maltalla on yleisesti ottaen ihan avoin suhde homoihin. Homoseksuaalisuus poistui rikosluokituksesta Maltalla vuonna 1973, kaksi vuotta myöhemmin kuin Suomessa. Täällä on muutamia gay-baareja, jotka sijaitsevat näkyvillä paikoilla.

Malta – ennen kaikkea Pacevillen alue – on kansainvälisesti kuuluisa biletyspaikka, ja täällä käy paljon myös homoturisteja nauttimassa auringosta, merestä ja villistä yöelämästä. Kaupungilla ei kyllä näy ollenkaan käsi kädessä kulkevia mies- tai naispareja, tosin suurin lomasesonkikin on näin lokakuussa jo ohitse. Julkisesti pussailevia ja sylikkäin uivia heteropareja taas näkee valtavasti. En tiedä, onko huono vai hyvä asia, että matkaoppaissa on erikseen merkitty homoystävälliset uimarannat…

Suhdetta homoihin rasittaa se, että maltalaisista 98 prosenttia on roomalaiskatolilaisia. Kaikki kirkkoon kuuluvat eivät varmastikaan ole vanhoillisia tai edes uskossa, mutta silti Maltalla ei olla niin suurissa määrin maallistuneita riviuskovaisia kuin Suomessa.

Katolilaisuuden mukaan homoseksuaaleja ei saa syrjiä tai tuomita ihmisinä, mutta homo- tai biseksuaalin ihmisen on synti toteuttaa taipumuksiaan (”Rakasta syntistä, vihaa syntiä.”).

Täällä sanotaan olevan 356 kirkkoa, eli kirkko vuoden jokaiselle päivälle. Veikkaanpa, ettei niissä tulla vielä pitkiin aikoihin näkemään alttarilla kahta suutelevaa naista…

Vuonna 2001 Maltalla perustettiin homojen, lesbojen, biseksuaalien ja transsukupuolisten oikeuksia ajava yhdistys The Malta Gay Rights Movement (MGRM). Malta liittyi EU:hun vuonna 2004 ja pyrkii noudattamaan EU:n linjaa ihmisoikeusasioissa. Vuodesta 2008 lähtien laissa on kielletty syrjintä seksuaalisen suuntautumisen ja transsukupuolisuuden perusteella. Viime vuoden kesäkuusta lähtien lainsäädännössä on erikseen mainittu viharikokset seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuolisen identiteetin perusteella. Viharikokset ovat silti erittäin harvinaisia Maltalla.

Maltan entisen isäntämaan Iso-Britannian vaikutus näkyy vielä Maltalla, muun muassa brittiläisissä pubeissa, ruuissa ja kaupoissa. Valitettavasti Malta omaksui Isossa-Britanniassa aikanaan voimassa olleen lain miesten välisen seksin kriminalisoinnista (naisten välistä seksiä ei taidettu uskoa olevan olemassakaan…). Malta ei kuitenkaan ole enää tänä päivänä ottanut mallia Iso-Britanniasta ihmisoikeusasioissa, sillä Iso-Britanniassa samaa sukupuolta olevat parit saivat rekisteröidyn parisuhteen vuonna 2005. Englannissa ja Walesissa saavat ensi vuonna lain voiman samaa sukupuolta olevien avioliitot. Malta on seurannut enemmän naapurimaansa, paavin tukikohdan Italian esimerkkiä.

Vaikuttaa silti, että Maltan on katolilaisuudesta huolimatta helpompi omaksua uusia virtauksia kuin vaikka Italian. Kohtaamiensa monien valloittajien takia Maltalla ei taida olla samanlaista omaa vuosituhansista kulttuuria tiukasti suojeltavana. Malta on itsenäistynyt vasta vuonna 1964.

Meillä Suomessa rekisteröity parisuhde on ollut mahdollista solmia vuodesta 2002 lähtien, ennemmin kuin vaikka Isossa-Britanniassa. Tällä hetkellähän Suomessa kampanjoidaan samaa sukupuolta olevien avioliiton puolesta, mikä toisi oikeuden myös yhteiseen sukunimeen ja adoptiolapsen saamiseen. Tasa-arvoinen avioliitto mahdollistaisi siis myös entistä useammalle lasta haluavalle isyyden tai äitiyden.

Tosin jopa osa suomalaisista hlbt-aktivisteista vastustaa tasa-arvoista avioliittolakia, koska he kokevat koko avioliittoinstituution olevan vanhentunut ja sen historian synkkä. Jos on rakastunut, niin sitähän voi vain hempeillä ja elää yhdessä, eikä siihen tarvita mitään virallista juhlaa. Kuitenkin osa nais- ja miespareista haluaa jossain vaiheessa mennä naimisiin, eikä avioliittoa pitäisi vähätellä vain siksi, ettei se satu nimenomaan itseään kiinnostamaan tai olemaan itselle ajankohtaista. Häät ovat vahva, romanttinen instituutio meidän kulttuurissamme. En tiedä, haluanko koskaan itse mennä naimisiin tai onko se koskaan itselleni edes ajankohtainen kysymys, mutta oma tilanteeni ei ole vähentänyt intoani taistella tasa-arvoisen avioliittolain puolesta.

Miksi toisaalta mennä mukaan sellaiseen perinteeseen, joka on aina epäreilusti sulkenut ulkopuolelleen osan aikuisista ihmisistä?

Koska sukupuolineutraali avioliittolaki olisi kuitenkin yksi askel eteenpäin. Avioliiton piiriin saataisiin mukaan jälleen uusi ihmisryhmä, joka on aina muodostanut pareja ja perheitä. Sen jälkeen taistoa voidaan jatkaa ja yrittää saada avioliittolaki kattamaan muutkin lain suojaa tarvitsevat suhteet kuten polyamoriset rakkaussuhteet tai kolmi- ja neliapilaperheet.

Avioliittolakia on kautta historian venytetty vähä vähältä kattavammaksi.

Jos lesbo tai homo pitää avioliittoa patavanhoillisena heteroiden juttuna ja hääjuhlia tylsinä, niin voi tuntua tympeältä tavoitella tasa-arvoista avioliittoa. Homot ovat erilaisia kuin heterot, joten miksi tavoitella samanlaista, heteroiden määrittelemää elämäntyyliä? Hyvä pointti.

Kuitenkin on niin, että meillä ei ole samanlaisia juridisia oikeuksia kuin heteropareilla. Se ei voi olla oikeudenmukaista. Lisäksi jokainen avioliitto ja mahdollinen hääjuhla on erilainen, kulloisenkin pariskunnan näköinen. Moni heteropareista myös menee naimisiin käytännön syiden takia, koska avioliitossa oikeusturva on parempi kuin avoliitossa.

Osa vastakkaista sukupuolta olevista pariskunnista voi vähätellä avioliittoa, mutta mennä naimisiin vaikka siksi, että ulkomaalainen seurustelukumppani voisi jäädä asumaan Suomeen. Samalla he saavat kaikki avioliittoon sisältyvät juridiset edut. Tämä mahdollisuus pitää sallia myös samaa sukupuolta oleville pareille.

Nyt myös termi ”rekisteröity parisuhde” pakottaa vähemmistöön kuuluvat heti kaapista ulos kaikkia virallisia papereita täyttäessä tai vaikka töitä hakiessa. Ei sitä välttämättä halua jokaiselle tuntemattomalle huudella, että hei, satun elämään homosuhteessa.

Sukupuolineutraali avioliittolaki sisältäisi myös viestin, että olemme kaikki tasa-arvoisia ja meillä on mahdollisuus samoihin oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Ei olisi olemassa mitään a- ja b-luokan avioliittoa. Tämä vaikuttaisi varmasti positiivisesti valtaväestön asenteisiin vähemmistöjä kohtaan. Tutkitusti myös heteroiden sukupuoliroolit yleensä samalla avautuvat enemmän monipuolisuudelle ja tasa-arvoistuvat, kun vähemmistöjen asema yhteiskunnassa kohenee.

It’s a win-win situation.

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Teos 2013
350 s.

  

Saaristo soi julmana ja kauniina.

Leena Parkkisen toinen romaani sijoittuu Korppoon takaiselle saarelle, kevään herättelemään Turun saaristoon. Kirjaa on hyvä lukea paikan päällä, itse nautin sen tunnelmasta Houtskärin saaressa, joka sijaitsee myös – Galtbystä länteen.

Fiilistelypaikan valinta toimiikin mainiosti, Parkkisen maalaama karunkaunis saaristo tihkuu kirjan läpi niin henkilöiden motiiveissa kuin luonteessa. Kyseessä on rikostarinan ohueen varjoon rakennettu kertomus saaren suljetusta todellisuudesta, herkän mielen särkymisestä ja menneisyyden varjoista. Genrejen ja rytmin vaihtelu onkin romaanille tyypillistä, mikä luo kerrontaan hivenen epätasaisen tunnelman, mutta toisaalta virkeän imun.

Tarinan lähtökohta, bensa-aseman ryöstö, jonka seurauksena vanharouva Karen ja raskaana oleva teini Azar päätyvät yhteiselle pakomatkalle kohti saaristoa, muistuttaa amerikkalaista indieleffaa – juuri sellaista mukavan nuhjuista, jossa epätodennäköiset henkilöt kohtaavat ja tarina kuljettaa heitä hetken. Jostain syystä kerronta avautuu minulle elokuvallisena läpi kirjan, mikä ei ole lainkaan huono asia; se tuo tarinaan kepeyttä ja vaivattomuutta. Parkkinenhan on muuten opiskellut elokuvakäsikirjoittamista.

Tarina kulkee kolmella eri tasolla, nykyhetkessä ja saaristossa sotaa ennen ja jälkeen. Omassa elämässään umpikujassa oleva iranilais-suomalainen Azar peilaantuu Karenin nuoruuden kuviin. Pidätetyn seksuaalisuuden ja tukahduttavan kyläyhteisön vangitseman nuoren naisen ainoa toivo ja sielunkumppani on isoveli Sebastian. Sisarusten suhteeseen kiteytyy tarinan todellinen salaisuus, vaikka näyttämölle ilmaantuu myös ruumis, itsemurha ja kielletyt tunteet.

Parkkisen henkilöhahmot ovat synkkiä ja viehättäviä – Karen muistuttaa sinnikkyydessään ja ehdottomassa tyylikkyydessään juuri sellaista ulkosaariston luotoa, jonka linjat ja värit vain kirkastuvat mitä enemmän tuulee ja sataa. Azarin tarina kertoo taas yhdenlaisesta ulkopuolisuudesta ja selviytymisestä. Pidän kirjoista, jonka ihmiset ovat omanlaisiaan, uskottavia, tutustumisen arvoisia. Parkkisen ihmiset ovat tällaisia, eikä itse kertomuskaan ole lainkaan hassumpi, loppupuolen kummallista takaa-ajokohtausta lukuun ottamatta. Kirjassa soi saariston julmuus ja kauneus sekä ajan vain hiukan pyöreämmäksi hioma kosto. Pidin.

(USA 2013)
O: Joel & Ethan Coen
N: Oscar Isaac, Carey Mulligan, John Goodman, Garrett Hedlund, Justin Timberlake
K12
Ensi-ilta 28.2.2014

  

Tyylikäs pinta kätkee käsityksen elämästä vailla merkitystä.

Coenin veljesten elokuvia katsoessa ei aina tajua, kuinka syvällisiä ne voivat olla. Elokuvat tuntuvat usein niin vahvasti postmodernistisilta pastisseilta, että niistä ei ole helppo löytää analyyttisesti eroteltavaa sisältöä, vaikka ne ovatkin aina tyylillä tehtyjä ja täynnä sellaista elokuvallista varmuutta, josta monet voivat vain haaveilla.

Yksi Coenien elokuvien suuria teemoja on kuitenkin pyrkimysten hyödyttömyys. Barton Fink, yksi veljesten parhaita ohjaustöitä, kertoo vakuuttavasti siitä, miten taiteellinen luovuus painetaan maan rakoon ilman että sitä kukaan varsinaisesti edes yrittää. Sen temaattisena vastapuolena on gangsteritarina Miller’s Crossing (sekin mestariteos), joka kertoo yhden miehen väkivaltaisestakin pyrkimyksestä säilyttää oma henkinen vapautensa.

Vapaus ja luovuus ovat keskipisteessä myös Joel ja Ethan Coenin uudessa elokuvassa Inside Llewyn Davis, joka kertoo 1960-luvun alun epätoivoisesti uraa luovasta folk-laulajasta. Llewyn Davis (Oscar Isaac) on periaatteessa sympaattinen kaveri, joka käyttää toisia hyväkseen sitä itse tajuamatta. Hän haluaa olla vapaa ja riippumaton ja päätyy toistuvasti olemaan toisten armoilla. Hän saattaa kollegansa Jeanin (Carey Mulligan) raskaaksi, vaikka yrittää samalla pitää yllä suhteita Jeanin muusikkopoikaystävään (Justin Timberlake hauskassa roolissa). Llewyn on koditon, luuhaa toisten nurkissa ja haukkuu isäntiään sille päälle sattuessaan. Folk-keikoilla hän solvaa toisia esiintyjiä. Samalla Llewynin oma luovuus tuhoutuu.

Mutta hän ei ole tarinan ainoa hyväksikäyttäjä. Epäonninen suhde surkeaan levy-yhtiöön ei tuota kuin laatikollisen myymättömiä levyjä – loput on tuhottu. Llewyniin ystävällisesti suhtautuvat ihmiset taas ovat outoja tai typeriä. Elokuvassa ei ole montakaan myönteisesti kuvattua hahmoa.

Inside Llewyn Davis onkin Coeneille tyypillisesti noir-elokuva ilman rikosta, komedia ilman vitsejä, ahdistusta ilman vapahdusta. Katsoja huomaa nauravansa Llewynin toilailuille, mutta aivan yhtä usein nauru juuttuu kurkkuun. Coenit pelaavat todella taitavasti katsojan empatialla.

Elokuva todistaa myös sen, miten pahat teot synnyttävät kierteen. Loppu on uusi alku ja kaikki alkaa aina uudestaan. Mikään ei muutu. Aiempien sukupolvien pahat teot jatkavat elämäänsä uusissa sukupolvissa.

Inside Llewyn Davis muodostaa näin vahvan parin Coenien aiemmalle elokuvalle A Serious Manille (2009). Kummassakin näkyy vahvasti juutalaisen ajattelun kulmakiviä, kaiken toistuminen: kaikki liikkuu jatkuvasti eteenpäin, mutta palaa samalla lähtökohtaansa ja lopulta tuhoutuu, mutta alkaa aina uudestaan.

Elokuvissa näkyy myös merkityksettömien yksityiskohtien vahva merkitys. Juutalaisessa perinteessä näissä yksityiskohdissa näkyisi Jumala. Coeneilla Jumalan korvaa kokemus elämän syvästä järjettömyydestä. Inside Llewyn Davisissa tällaisia huolimattoman katsojan silkkana absurdismina pitämiä kohtauksia ovat eläin, jonka päälle Llewyn Davis melkein ajaa maantiellä, tai häntä metrossa pariin otteeseen tuijottava mies (jota muuten esittää kreditoimaton Bill Murray).

Elokuvassa vilahtaa myös rasismiteema, mutta suomennoksessa tämä on valitettavasti hukattu, kun kääntäjää ei ole huvittanut kääntää yhtä avainrepliikkiä. F. Murray Abrahamin esittämä keikkajärjestäjä sanoo Llewynille, että saadakseen keikkoja tämän pitäisi pysyä poissa auringosta, jotta iho vähän vaalenisi. Llewyn on kuitenkin niin anglosaksinen kuin vain voi olla.

Tässäkin pienessä kohtauksessa vilahtaa ilmestyksenomaisesti Coenien taiteen vaikeasti tavoitettava merkityssisältö, kokemus elämän syvästä järjettömyydestä. Ja ehkä juuri se (tai sitä vastaan kamppailu) tuottaa elämälle ainoan merkityksen ja korvaa näin Jumalan.

(USA 2014)
O: George Clooney
N: George Clooney, Cate Blanchett, John Goodman, Bill Murray, Matt Damon, Jean Dujardin
K12
Ensi-ilta 28.2.2014

  

Erilainen sotaelokuva on hyvinkin mitäänsanomaton.

Mitä vanhemmaksi minä ja Bill Murray olemme tulleet, sitä enemmän olen alkanut ajatella, että ei ole olemassa huonoa Bill Murrayn elokuvaa. Jossain vaiheessa taisin jopa vuosia ajatella, että Päiväni murmelina on paras elokuva ikinä. Mutta ei se sentään ihan niin hyvä ole, vaikka mahtava toki edelleen onkin.

Tässä uudessa elokuvassa, jonka muuten on tuottanut, ohjannut ja jossa pääosaa on näytellyt George Clooney, mukana on myös Bill Murray. Siitä toinen elokuvalle suomani tähti. Murrayn tavassa näytellä, tai pikemminkin tavassa olla kameran edessä on jotain riemastuttavan briljanttia. Hänellä on oma jäljittelemätön ja uniikki tyylinsä. Jos Murraylle ei vielä ole tajuttu antaa elämäntyö-Oscaria, niin sellainen pitäisi myöntää heti ensi tilassa.

The Monuments Menissä seikkaillaan amerikkalais-ranskalais-brittiläiskokoonpanolla halki toisen maailmansodan viimeisten vuosien. Upseeri Frank Stokesin (Clooney) johtaman ryhmän tarkoituksena on löytää ja pelastaa natsien ympäri Eurooppaa ryöstämät taideaarteet. Sivujuonena viritellään romanssia Ranskan vastarintaliikkeen Claire Simonen (Cate Blanchett) ja amerikkalaissotilaan James Grangerin (Matt Damon) välille. Blanchett onkin elokuvan ainoa puheroolin saanut nainen.

Muutamat kohtaukset on ilmiselvästi kirjoitettu koomisiksi, mutta eivät ne allekirjoittanutta naurattaneet. Toisaalta vakavat ja surulliset kohtaukset hiihdellään läpi niin nopeasti, ettei niistäkään oikein tunnejälkeä jää, ja jos jää niin se poistuu jo seuraavan kohtauksen semipirteyden aikana.

Elokuvana The Monuments Men ei ole huono, ainoastaan mitäänsanomaton. Leffassa on periaatteessa mielenkiintoinen juoni ja viihdyttävä näyttelijäkaarti, silti katsojan mielentila ei taidekokemuksen aikana liikahda oikein mihinkään suuntaan, ainakaan taideteoksen ansiosta.

Traileri herätti tunteen jonkinlaisesta Korkeajännitys-henkisestä sotaseikkailusta, mutta ei tämä iske kuin miljoona volttia.

(L’ecume des jours/Mood Indigo, Ranska – Belgia 2013)
O: Michel Gondry
N: Audrey Tautou, Romain Duris, Omar Sy, Aïssa Maïga, Gad Elmaleh
K7
Ensi-ilta 25.10.2013

  

Melankolia kasvaa ja leviää elokuvan läpi kuin kostea huntu.

Tässäpä tavanomaisen kepeä rakkaustarina: varakas poikamies Colin (Romain Duris) on amatöörikeksijä, joka työllistää amatööri-gourmetkokin, salaisesti superälykkään lakimiehen Nicolaksen (Omar Sy). Miehillä on keskenään kivaa, mutta Colin kaipaa elämäänsä sitä maailman keikauttavaa naissuhdetta. Kun kankea kohtaaminen Chloén (Audrey Tautou) kanssa seurapiirikekkereillä saa toisen mahdollisuuden tanssilattialla, on loppu satumaista treffi-, seurustelu- ja häähistoriaa. Fin.

Eipäs sittenkään. Urbaanihipsteripariskunnan häämatka ekshibitionistin märän unen toteuttavassa limusiinissa sivuaa kalseaa ja orgaanista kosteutta, ja Chloén sisuksiin asettuu elämän itseensä imevä lumpeenkukka. Vaimon hengen pelastamisen ohella Colin ylläpitää ystävänsä Chickin (Gad Elmalehin) pakkomiellettä filosofi Jean-Sol Partreen ja tämän teoksiin. Tie duunariuteen ja köyhäintaloon näyttää selkeältä.

Boris Vianin romaanin Päivien kuohu (1947) teki elokuvaksi jo kertaalleen vuonna 1968 Charles Belmont. Michel Gondrya sopivampaa ohjaajaa päivitykselle tuskin on, sillä hänen viehtymyksensä esineanimoituihin efekteihin ja kuvalliseen leikittelyyn pitää tarinan ajattomana, kiinni missä tahansa päivässä. Päivien kuohu palaa hyvällä tavalla Eternal Sunshine of the Spotless Mindin (2004) ja The Science of Sleepin (2006) ihmissuhdeteemoihin ja unenomaisiin tunnelmiin.

Kokemuksellisuus on Gondryn elokuvien avainsana. Hollywood-tuotteisiin tottuneille Gondryn tapa kertoa vaikuttaa naiivilta, viimeistelemättömältä ja kömpelöltä, vaikka todellisuudessa ohjaaja käyttää elokuviensa tekemiseen ja hiomiseen järjettömän määrän työtunteja. Colinin keksimät laitteet ja vekottimet ovat olemassa todellisina esineinä, ja drinkkejä valmistavan pianocktailin toimivuuteen uskoo helposti sen kotikutoisuuden vuoksi.

Päivien kuohu vaatiikin katsojaltaan avoimuutta ja uskoa, muuten kokemus ei palkitse samalla tavalla. Tarinaa aiemmin tuntematon uskoo vahvasti happy endiin, sillä eihän nyt suloinen Audrey Tautou voi noin vain nuupahtaa pois (eihän?). Gondryn luoman todellisuuden kanssa on myös oltava sinut. Jos et pysty uskomaan koulutettuihin kotihiiriin, jalat venyttäviin uutuustansseihin tai juokseviin ovikelloihin, älä vaivaudu.

Elokuvasta nähdään Suomessa ja muualla Ranskan ulkopuolella puoli tuntia alkuperäistä lyhyempi versio. Tämä on melkein sääli, sillä vaikka puolitoistatuntisenakin Päivien kuohu on haastava katsottava, syysmelankoliassa vellova ihminen saattaisi hyvinkin solahtaa luontevasti pidemmänkin elokuvan rytmiin.

Kuvat ja teksti: Riitta Supperi

Mustavalkoinen henkilökuva Vuokko Hovatan uuden levyn Minä rakastan ikuisesti kannessa on vahva ja vaikuttava. Se on avoin, rehellinen ja jättää varaa tulkinnoille. Sellaisen kuvan laittaa levynkanteen vain artisti, joka on sinut itsensä kanssa. Itsevarmuutta huokuukin hänen kolmas levynsä, jossa jälleen lauletaan runoja, tällä kertaa keveähkön popin sävelillä.

Vuokko Hovatan tapauksessa tie näyttelijä-laulajaksi oli ulkopuolisen silmin helppo. Alkusysäyksen ja menestyksen takasi laulajan paikka aikansa suosikkiyhtyeessä Ultra Brassa.

”Toki Ultra Bra ja erityisesti yhteistyö Kerkko Koskisen kanssa avasi paljon ovia ja loi mahdollisuuksia musiikin parissa. Näyttelijästä levyttäväksi artistiksi ponnistaminen olisi ollut muuten paljon vaikeampaa.”

Hovatta tuntuu rakentaneen uransa johdonmukaisesti. Tapiolan musiikkilukiosta tie vei Sibelius-Akatemiaan. Akatemiasta hän siirtyi Teatterikorkeakouluun. Elämä on siis aina ollut vaihtelua musiikista näyttelemiseen ja takaisin. Hovatta kasvoi taiteilijan uraan, mutta hyvin tietoisena sen vaateista.

”En haaveillut suuresta menestyksestä. Minulla oli kyllä hyvin vaatimattomat kuvitelmat siitä, mihin omat lahjat riittää. Mutta harjoittelun ja työn merkityksen opin jo varhain. Koulutus antaa hyvän teknisen pohjan omalle ilmaisulle. On helpompi valita usean eri tekniikan väliltä, kuin aina vaan antaa mennä tunteella tekniikan puutteesta.”

Virallisesti moniosaajia kaivataan, mutta käytännössä monen alan lahjakkuuksia ei oikein osata kohdata. Laulava näyttelijä ei välttämättä ole se uskottavin hahmo. Hovatan tapauksessa uskottavuutta ei puutu kummaltakaan saralta. Jo reilun kymmenen vuoden kiinnitys Helsingin Kaupunginteatterissa on taannut ammattitaidon näyttelemiseen. Halu tehdä musiikkia kumpuaa muusta kuin halusta olla suosittu Idols-tyyliin.

”En ole koskaan kokenut, että näyttelijän ja laulajan työn yhdistäminen olisi hankalaa. Molemmissa kerrotaan tarinoita, niitä tulkitaan vain hieman eri keinoin. Sekä näyttelemisessä että musiikissa on pakko kuunnella toista, saada kontakti ja löytää yhteinen rytmi.”

Erilaisia tulkintoja Hovatta kaipaa nykyään myös lauluunsa. Siinä menneisyys menestysryhmä Ultra Bran riveissä ei kuulu.

”Ultra Brassa melkeinpä huudettiin, nykyään pyrin tietoisesti laulamaan hiljaa. Haluan tilaa tulkinnoille. Mieluiten teenkin triokeikkoja, joissa tekstille jää tilaa.”

Tekstit ovatkin tärkeässä osassa Hovatan musiikissa. Hän laulaa runoja, kertoo tarinoita. Ja kertoo niitä ilmeisen koskettavasti, niin vahva on hänen ihailijajoukkonsa. Tosin kuullessaan olevansa (myös) Sylvin toimittajakunnan syvän ihailun kohde, hän melkeinpä kihertää: ”Ehkä te olette hieman harhaisia!”

Kokemukseni mukaan Hovatta on kuitenkin erityisesti juuri tiedostavien naisten suosikki. ”Ehkä se johtuu runoudesta”, Hovatta vakavoituu. ”Ne, jotka lukevat paljon, erityisesti runoja, osaavat kuunnella musiikkiani, ovat avoimia sille.”

Perään hän sadattelee huonoa jamaa suomalaisessa kouluopetuksessa. Äidinkielen kurssin läpäisee lukemalla kirjan takakannen esittelyn.

Hovattaa ei löydä Twitteristä, ja virallista Facebook-sivuakin päivittää tiedottaja. Itsensä brändääjäksi Hovatasta ei ole.

”Totta kai ammatin kannalta on tärkeää, että ihmiset löytävät musiikkini. Mutta löytyykö se sillä, että olen mukana joka kokkiohjelmassa ja tanssikilpailussa… Annan kyllä haastatteluja. On helpompi kertoa oma versionsa heti, kuin törmätä muiden tulkintoihin myöhemmin.”

Kuitenkin Hovatassa on säilynyt jotain salaperäistä, joka yleisöä kiinnostaa. Kaikkea hänestä ei voi lukea mistään.

”Jokaisella pitää olla joku salaisuus.”

Vieraileva toimittaja kirjoittaa ravintoloista vegaaninäkökulmasta. Hänkin on kovin, kovin nälkäinen.

Olin sattumalta Lahdessa saman viikon aikana neljä kertaa, viimeksi kaksi päivää kestäneessä koulutuksessa. Aiemmin viikolla olin käynyt kehutussa italialaisessa ravintolassa Pulcinella lounaalla, ja olin saanut vegaanista mutta en kovin ihmeellistä pastaa. Minun oli tarkoitus testata Pulcinella kunnolla viikonloppuna eli lounaslistan ulkopuolella – tosin koska listalla ei ole mitään vegaanista insalata mistaa eli perussalaattia lukuun ottamatta, olisin vain testannut kyvyn kehittää jotain vegaanille sopivaa tilauksesta. Paikkaa ei siis joka tapauksessa voine suositella vegaaneille. Sen sijaan kävin nyt kaupungin toisessa tunnetussa italialaisessa ravintolassa, Mamma Mariassa torin laidalla, kiireen takia pari kertaa, sillä se oli koulutuspaikan naapurissa.

Mamma Mariaa on kehuttu monissa arvioissa, mutta olin kuullut siitä myös paljon huonoa. Monet sanoivat, että se on mainettaan huonompi tai että ruuat ovat heikentyneet viime vuosina. Paikka onkin hyvin kiireinen ”syöttölä”, ei kodikas italialainen ravintola. Sen listalla on kuitenkin useita vegaanisia tai vegaaniseksi muunnettavia annoksia.

Ensimmäisellä kerralla tilasin tutun annoksen penne all’arrabiata, joka kuitenkin oli pettymys. En ollut edes lukenut annoksen kuvausta, sillä arrabiata-kastikkeen resepti on ollut kaikkialla sama – paitsi Mamma Mariassa. Täällä siihen lisätään pekonia. Oma moka tietysti, mutta ihmettelen silti moista versiointia ilman avuliasta ”con”-merkintää. Tomaattikastike ei vaikuttanut ihmeelliseltä, mutta ei myöskään huonolta. Paha sitä on kuitenkaan tässä arvioida. Listalta löytyy sekä simppeli tomaattikastikepasta että vihannestomaattikastike. Pasta-annoksiin lisätään järjestään parmesaania, joten se pitää muistaa pyytää pois!

Toisella kerralla tilasin turvallisen lempiannokseni spaghetti aglio, olio e peperoncino, eli spaghettia maustetussa oliiviöljyssä. Annosta oli hauska kokeilla ravintolassa pitkästä aikaa, sillä sitä saa hyvin harvoin ravintoloista. Eihän se kovin ihmeellistä ollut: öljyä ja valkosipulia oli ihan liikaa ja pasta oli joko hieman kovettunut liian kuumassa öljyssä tai jäänyt liian kovaksi keitettäessä, mutta oli se selvästi parempi annos kuin esimerkiksi Pulcinellassa syömäni fusillia tuoreilla kirsikkatomaateilla. Annoksen tasoon saattoi vaikuttaa myös se, että minulla oli armoton kiire ja jouduin pyytämään kokkia kiirehtimään. Listalta löytyy muuten myös samantyylinen kanttarelliannos!

Alkuruuaksi talo tarjoaa valkosipulileipää, joka oli ehkä huonointa saamaani: mauton paahtoleivän pala valkosipuliöljyllä kostutettuna. (Bruschetta tehdään ilmeisesti myös paahtoleivälle, joten sitäkään en suosittele.) Sen rinnalle tuli simppeli vihersalaatti, jonka kastike ei varmasti ole vegaanista ja on ainakin kuvottavan makuista. Kannattaa siis muistaa pyytää salaatti ilman kastiketta.

Jälkiruoka oli yllätys. Tarjoilijan mukaan talosta löytyi munatonta sitruunasorbettia, ja tilasin espresson kanssa yhden pallon. Se oli todella hyvää. Tämä korvasi aiempia puutteita ja helpotti valkosipulin poltetta.

Minulla oli kiire kummallakin kerralla, ja minua palveltiin nopeasti ja ystävällisesti, vaikka paikka oli ensimmäisellä kerralla aivan tupaten täynnä. En menisi tällaiseen paikkaan Roomassa – aivan samanlaisia löytyy sieltäkin turistikeskittymistä – mutta Lahdessa tämä on mielestäni aivan kelvollinen lounastuspaikka vegaanille. Ruoka ei ole ihmeellistä, mutta on se silti paremman tuntuista kuin monissa muissa suomalaisissa ”italialaisissa” ravintoloissa.

Mamma Maria
Vapaudenkatu 10
Lahti

Ma-To 11-22
Pe 11-23
La 12-23
Su 12-21 

Ravintolan kotisivut

Jaa, ei auta itku markkinoilla? Tv-markkinoilla auttaa.

Kyynelet eivät enää aikoihin ole olleet naisten yksityisomaisuutta. Eivätkä nuo suolaiset surutunteiden pisarat ole enää aikoihin kuuluneet pelkästään yksityisen piiriin. Kukaan ei tiedä, miltä sinusta tuntuu, jos kukaan ei näe itkuasi. Parasta on, jos itkusi nähdään televisiossa.

Koska naiset – nuo tunteikkaat olennot – ovat itkeneet julkisesti kautta aikojen, heidän kyyneleensä ovat kärsineet inflaation. Menstruaatiopäissään naiset itkevät milloin millekin, vaippamainoksista koiranpentuvideoihin. Heidän kyyneleensä eivät merkitse suuria poikkeustuntemuksia. Se on perusarkea joka heidän poskilleen valuu.

Miehet ovat aivan toinen juttu. Vielä joku aika sitten he saivat kyynelehtiä ainoastaan Bayern Münchenin varmistettua Bundesliigan mestaruuden tai spermansa muututtua ihmislapseksi. Hiljattain miehet ovat kuitenkin saaneet luvan tuntea tunteita muulloinkin kuin pallo- tai pallitulosten kohdalla, ja he ovat huomanneet sen, minkä naiset ovat pitkään tienneet: julkiset kyyneleet tuovat myötätuntoa ja ymmärtävän yleisön.

Koska miehet eivät ole tahranneet maaperää julkisilla kyyneleillään yhtä kauan kuin naiset, heidän suolavetensä on puhtaampaa, viattomampaa ja tunnepitoisempaa. He vuodattavat pisaroitaan ainoastaan oikeasta tarpeesta. Niinpä heidän kyyneleidensä keräämä myötätunto on sitäkin suurempaa.

Television viihdeohjelmissa ilmiöstä otetaan hyöty irti. Miehen itku itkettää myös katsojia, ja sitä enemmän katsoja itkee, mitä kovemmasta karjusta on kyse.

Elastisesta näkee, että hän pumppaa salilla rautaa ja pokaa klubilla mimmejä. Jo yksin tällä maineella menestyvä rap-artisti voi saada vankan heteromies-fanipohjan. Mutta kun Elastisen silmät kostuvat Voice of Finlandissa, heräävät myös muiden kansanosien vaistot. Elastinen ei ole enää pelkkä artisti, hän on tunteva ihminen ja vieläpä miesihminen, jonka ulkopinta rikkoutuu vain suurimpien tunteiden kohdalla. Tuomarin kyyneleet koskettavat, vaikka laulajakokelaan tulkinta ei koskettaisi.

Samaa ilmiötä edustavat Duudsonit tuli taloon -sarjan Jukka Hildén ja Vain elämää -ohjelman sekalainen mieskööri. Heidän itkunsa on tärkeämpää kuin se, mille he itkevät. Katsojat kerääntyvät kanaville katsomaan miesten itkua ja itkemään sen tahtiin. Annamme kyyneleemme miehen kyyneleestä.

Naurun kohdalla ollaan kuitenkin menossa toiseen suuntaan. Siinä missä miesten masinoima hekottelu on arkipäiväistä tusinanaurua, naiset ovat tuoneet huumoriin uuden vaihteen. Kun mies viihteen nimissä kiroilee tai esittää rellestävänsä kännissä, se on niin nähty. Kun nainen tekee saman, siinä on jotain raikasta ja uutta. Aivan kuten miehen kyyneleissä.

Kuva: Nelonen