Kategoria: Elämäntapa

Juttusarjassa haetaan selvyyttä kosmetiikan listoihin ja luokituksiin.

Valokuva ja kuvankäsittely: Eva-Liisa Orupõld

INCI (International Nomenclature Cosmetic Ingredient) – lista on luettelo kosmetiikkatuotteen sisältämistä ainesosista. Kyseessä on juuri se pitkä, vieraista sanoista koostuva luettelo, joka löytyy useimman kosmetiikkapurkin takapuolelta. INCI-listassa ensimmäisenä ovat ainesosat, joita tuote sisältää eniten. Värit merkitään CI-lyhenteellä, jonka perässä on värin numerokoodi.

Ohessa muutamia yleisiä kosmetiikassa käytettyjä ainesosia:

Aqua (vesi) = liuotin – kosteuttaa
Alcohol denat. (denaturoitu alkoholi) = liuotin
Dimethicone (silikonijohdannainen) = ihoa hoitava / suojaava aine
Parfum, Aroma = hajuste
Cetearyl alcohol = emulgaattori
Sodium laureth sulfate (natriumlauryylisulfaatti) = puhdistava, pinta-aktiivinen ja vaahtoava aine
Canola oil (rapsiöljy) = ihoa hoitava ja pehmittävä aine
Propylene glycol (propyleeniglykoli) = kosteuttava aine, liuotin
Benzoic acid (bentsoehappo) = säilöntäaine
Methylparaben (metyyliparabeeni) = säilöntäaine
Collagen/Kollageeni = ikääntymistä ehkäisevä, kiinteyttävä ainesosa. Saadaan eläinten nahasta tai jänteistä, mutta voidaan valmistaa myös kemiallisesti.
Keratiini = proteiini, jota on eläinten sarvissa, sorkissa ja höyhenissä. Käytetään shampoissa ja hiustenhoitoaineissa korjaavana ainesosana.
Elastiini = Joustavuutta lisäävä ainesosa, jota saadaan joko kasveista tai nisäkkäistä.

Sekä luonnonkosmetiikassakin yleiset:

Cera alba, beeswax (mehiläisvaha),
Mel (hunaja)
Lanoline (lanoliini).Lampaan villasta saatavaa rasvaa

Parabeenien ja mineraaliöljyjen haitallisuudesta on puhuttu paljon. On kuitenkin muistettava, että Suomessa kaikki kosmetiikka tutkitaan erittäin hyvin ennen kuin tuote pääsee myyntiin asti. Parabeenit ovat yksi siedetyimmistä eli vähiten allergisoivista ainesosista. Parabeeneja käytetään kosmetiikassa useimmiten säilöntäaineina. Mineraaliöljyt taas ovat erittäin puhdistettua ainetta ja niitä on tuotteissa erittäin pieniä määriä. Mineraaliöljyä käytetään tuotteissa kosteuttajana. Mikäli tuote sisältää mineraaliöljyä paljon, saattaa epäpuhtauksiin taipuva iho tukkeutua, mikä ilmenee mustapäinä.

Lisätietoa kosmetiikan sanaviidakossa selviämiseen:
http://www.incihaku.fi/

Ullakolta löytyneet mekot kertovat äidin ja tyttären tarinan. Ja enemmänkin.

Minä olin lapsi, joka ei jäänyt huomiotta. Äidilleni olin silmäterä ja muille silmätikku.  Ventovieraat pysähtyivät kadulla taivastelemaan pientä vaaleaa tyttöä, joka oli ”kuin prinsessa” mekossaan, johon oli maalattu suurisilmäisiä bambeja ja monenkirjavia pikkulintuja. Käsien taito ja äidinrakkaus konkretisoituivat näissä pienissä taideteoksissa, joista en huomannut koskaan kiittää ja joiden arvon ja merkityksen ymmärsin vasta nyt, vuosia äitini kuoleman jälkeen.

Äidilläni Martta Jalavalla (os. Uimonen, 1924-2001) oli kykyä, kärsivällisyyttä ja kekseliäisyyttä loihtia kauneutta ympärilleen materiaalipulankin vallitessa. Taiteellisesti lahjakas, mutta arka Antrean tyttö haki lohtua  puutteeseen ja yksinäisyyteen satumaailman kauneudesta. Piirustuspaperin uupuessa sanomalehtien marginaalit täyttyivät romanttisista  lyijykynähahmotelmista.  Nuori evakkonainen kehitti taiteellisia taitojaan Ateneumin iltalinjalla ja kouluttautui mainoskoulussa mainospiirtäjäksi.

Helsingistä tie vei Hämeenlinnan Linnankasarmin Sotilaskotiin, josta löytyi puolisoksi voimakastahtoinen ammattisotilas. Ostettua taidetta ei yhteisen kodin seinillä näkynyt, mutta säästäväisyys ja äitini kätten jälki sitäkin enemmän:  Sanomalehdistä syntyi ryijy,  taikinasta reliefejä ja patsaita. Pullonkorkit ja lasinsirut säästettiin mosaiikkimaisia taideteoksia varten. Arkisemmistakin raaka-aineista valmistettua taidetta leimasi herkkyys, romantiikka ja todellisuudenpako.

Halu tehdä elinympäristöstä kauniimpi ulottui myös kodin ulkopuolelle.Kerrostalomme rappu somistui joulunaikaan tonttukuvaelmista ja usean kotikaupunkini naisen rinnusta tai tukkaa koristi äitini valmistama kangaskukka.  Merkkipäivämuistamisista kauneimmat olivat äitini koristeellisilla fraktuurakirjaimilla tekstaamat addressit.

Parhaiten äitini muistetaan kuitenkin kirjailluista tai maalatuista vaatteista, jotka saivat uuden mannekiinin kun minä, perheen iltatähti synnyin 1965.

Käydessäni englantilaista leikkikoulua minulla on päälläni mekko, jonka etumustaan on maalattu iso, veikeä kissanpää. Mekon helmassa lyövät leikkiä suloiset hiiret. Vaikka joudun jättämään leikkikoulun kesken parin ilkeän pojan vuoksi, en muistele aikaa pahalla. Englanti vaikuttaa kivalta kieleltä ja maalta.

Oppivelvollisuuden ensi askeleet otan luonnollisesti mekossa, jonka etumusta koristaa värikäs aapiskukko. Kaikki aakkoset on ripoteltu ympäri mekkoa. Herätän uteliaisuutta, ehkä kateuttakin.

”Ootsä hullu?”

Olen tottunut saamaan huomiota, mutta tämä on erilaista. En täysin ymmärrä, mitä koulun neljä vuotta vanhemmat, tiukkoihin lannehousuihin pukeutuneet kovistytöt tarkoittavat kysymyksellään. Sen ymmärrän, että jotenkin se liittyy  ulkonäkööni.

Opettajani kehuu suureen ääneen vieressäni istuvan Terhin halpahallista ostettua keinokuitupuseroa, jollaisen muistan nähneeni muutamalla muullakin. Ajattelen, että opettaja oikeastaan osoittaa sanansa minulle. ”Älä siinä yhtään luule olevasi parempi kuin muut”, haluaisi hän todellisuudessa sanoa. Minua nolostuttaa.

Joka aamu ennen kouluun lähtöä istuudun eteisen pallille ja äitini rakentaa minulle monimutkaisen nutturan, samanlaisen kuin kiiltokuvien hienoilla rokokoonaisilla – ja äidillä itsellään.

Äidin ja tyttären mekotkin muistuttavat joskus toisiaan. Jouluisin molempien nuttuja koristavat tontut ja joulusydämet. Kesällä vierailemme  kotiseutumuseossa puettuina merihenkisiin purjelaiva- ja kalateemaisiin mekkoihin.

Kansalaistaidon alkaessa saan päälleni vetoketjullisen jakun, johon äitini on taiteillut kymmeniä liikennemerkkejä selityksineen. Ymmärrettävästi opettaja  ei salli minun pitää tätä mekkoa koepäivänä.

Isoveljeni lailla innostun postimerkkeilystä. Näyttelyissä käyn Hangossa asti mekossa, johon on tekstiilitussein taiteiltu erilaisia koirarotuja – onhan keräilyni kohteena maailman koirat.

Minulla on ystäviä, eikä minua syrjitä ulkonäköni vuoksi. Silti haluaisin olla enemmän kuin muut. Kuten aina, saan tahtoni läpi ja neljännellä luokalla vaaleasta paksusta tukastani tipahtaa puoli metriä kampaamon lattialle. Äitini päivittelee silpojalle haluani olla poikamainen.

Päälläni on keinokuitupoolo ja farkut. Vaikka itsenäistymiseen liittyy aina hieman niskurointia, ei tähän taisteluun liity kapinaa.  Paksuista pullonpohjalaseistani huolimatta tunnen vihdoin näyttäväni normaalilta.

Katson ullakolta löytyneitä, jo hieman haalistuneita pikku mekkoja ja mietin.  Oletin pitkään, että minulta jäi naisen malli saamatta ja että eväät elämän raitille jäivät laihoiksi. Hemmoteltu iltatähti sai kaiken valmiina ja monen tärkeän käytännön taidon oppiminen jäi aikuisiälle. Mietin, millainen nainen minusta on tullut, ja ymmärrän, että äitini jätti minulle perinnöksi paljon enemmän kuin kauniisti maalattuja kangaspaloja.

Katseiden ja kommenttien kohteena oleminen on kasvattanut minut paksunahkaiseksi ulkonäkööni kohdistetulle arvostelulle. En pelkää huomion keskipisteenä olemista ja myönnän, että joskus nimenomaan kaipaan sitä (persoonallisuustestissä tästä ominaisuudesta saa  hyvin narsistipisteitä). Vaikka itsetunto-ongelmien kanssa on tullut painittua, pukeutujana uskon olevani itsevarma. En ole juuri jaksanut miettiä muiden mielipiteitä vaatetuksestani. Tai no, onhan minullakin ollut  kapinavaiheeni, joka ihme kyllä ei kohdistunut äitiini: teini-iässä uhmasin sotilaallista isääni hippirytkyin.

Ymmärrän, miksi minun on helppo suvaita erilaisuutta ja vaikea sietää poikkeaviin kohdistuvaa pilkkaa. Arvostan yksilöllistä tyyliä enkä ole koskaan oikein innostunut muodista. Kirpputorien aarteet löysin tyylitietoisen ja säästäväisen äitini johdattamana 80-luvun ensimmäisellä puoliskolla ja sillä tiellä olen yhä.

Äitini sinisten silmien mukana olen perinyt kyvyn nähdä kauneutta yllättävissäkin paikoissa. Estetiikantajuni kehittyi laajaksi, säröjä suosivaksi, vaikkakin päinvastoin kuin äidillä, söpöstelyä välttäväksi. Vaikka äiti ei käsityöosaamistaan minulle siirtänytkään, rohkaisi hän minua aina omalla, hiljaisella tavallaan kehittämään piirustustaitoani.

Aika kiva perintö mielestäni.

Nyt kun mekkojen myötä olen joutunut pohtimaan omaa ja äitini tarinaa, voinen päästää irti syytöksistä ja kiittämättömän tyttären syyllisyydentunteista. Nuo pienet vaatekappaleet ovat liian suloisia ja täynnä rakkautta liitettäväksi synkistelyyn. Ja ehkä samalla on aika irrottautua myös itse mekoista, ja päästää ne uudelle kierrokselle keräämään katseita ja ihastelua ystävieni pikku prinsessojen päällä.

Mekkokuvat: Emma Suominen

Muut kuvat: Kirjoittajan kotialbumi

Kuvat: Eva-Liisa Orupold

Edellisenä päivänä ollut Madonnan konsertti ja päättynyt Flow-festivaali eivät näy enää maanantaina Helsingin keskustan katukuvassa. Eivät ainakaan sen bändipaidoissa.

Sylvin kahden naisen katupartio liikkui Helsingin keskustassa tavallisena maanantaina. Tai siinä mielessä tälle kesälle poikkeuksellisena, että aurinko paistoi taivaan täydeltä. Auringon myötä kaduille oli virrannut joukoittain ihmisiä. Ja vaikka bändipaitatiheys ei ollut yhtä suuri kuin Kalliossa, partioltamme meni vain pari tuntia kymmenen bändipaidan bongaamiseen. Ja tällä kertaa niitä oli myös naisten yllä.

Ville, Slayer ja Stone

Heti treffipaikkamme kohdalla Rautatieaseman edessä vastaamme kävelee mies, joka kantaa Stone-hupparia. Sen alta pilkottaa Slayerin t-paita. Molemmat edustavat trashmetallia, ensiksi mainittu kotimaista ja jälkimmäinen amerikkalaista.

”Slayerin paita on keikalta, muistaakseni vuodelta 2007. Ja Stone-huppari on ostettu Sauna Open Airista kylmältä viimalta suojelemaan”, Villeksi esittäytyvä mies naureskelee.

Paidat ovat osa Villen bändipaitakokoelmaa, jonka lukumäärä on karannut jo toiselle sadalle. Eniten hän omistaa Slayerin paitoja. Ne ovat myös hänen suosikkejaan.

”On vaikea sanoa, mikä tekee bändipaidasta hienon. Jotkut ovat hyvin graafisia ja tyylikkäitä noin muuten, mutta jos siinä lukee Slayer niin se riittää.”

Jonatan, Bob Marley

Ennen Kaisaniemenpuistoa bongaamme Jonatanin, jonka hupparin Jamaika-värit korostavat sen alta pilkottavaa Bob Marley –paitaa. Jonatan kertoo, että vastaavia paitoja löytyy useista eri kaupoista. Omansa hän on ostanut ”jostain Ruotsista”.

Jonatan omistaa kymmenisen bändipaitaa, eikä niiden joukossa ole varsinaisia suosikkeja.

”Kunhan se paidan logo on omanlainen, että se on bändin oma. Ei jonkun H&M:n luoma.”

Ella ja Piia, Ramones

 Puistossa musiikkia kuuntelevat Ella ja Piia, joista jälkimmäisellä on Ramones-huppari. Tarkempi tarkastelu paljastaa, että Ramones-logo on ommeltu huppariin kiinni itse. Ja ompelija on Ella. Hän on lainannut vaatteen Piialle.

”Toi patch on leikattu yhdestä paidasta. Mun piti leikata sitä paitaa, mutta kun se meni pilalle, niin leikkasin koko logon irti ja laitoin sen tuohon”, Ella kertoo.

Piialla on alle kymmenen bändipaitaa, joista hänen suosikkinsa on Nirvana. Ellalla paitoja löytyy lähemmäksi kaksikymmentä. Hän kertoo suosivansa punk-bändejä.

Entä mikä noin yleensä tekee bändipaidasta hienon?

”Lähinnä se logo”, Piia vastaa.

”Ja se, mitä se edustaa”, Ella täsmentää.

Ilkka, The Storm

Ilkka istuu Kampin aukiolla yhdessä Esan kanssa. Lähestymme Ilkkaa kysymyksellä, liittyykö hänen paitansa ehkä jotenkin johonkin bändiin. Ystävällisesti Ilkka vahvistaa epäilyksemme.

”The Storm on tanskalainen duo, nää mies ja nainen on naimisissa keskenään. Nainen oli muistaakseni Swan Leessä ja mies oli Mew’ssa. Tosin kumpikaan ei soita enää näissä kokoonpanoissa. The Stormin kolmas levy on kai tullut vuoden sisään.”

Ilkka kertoo ostaneensa paidan netistä, tunnetusta nettikaupasta. Nyt se on yksi hänen reilusta kymmenestä bändipaidastaan. Lempparin hän kertoo vaihtuvan tilanteen ja viikonpäivän mukaan, mutta hienon bändipaidan määreet ovat selvät.

”Se on musta, ja siinä kiva printti. Siinä voi lukea bändin logo, mutta ei välttämättä bändin jäseniä.”

Esa, Looptroop Rockers

Ilkan kanssa samalla penkillä istuvan Esan paita hämää. Isompi printti Professional Dreamers kuulostaa indiebändin nimeltä, mutta pienempi präntti Looptroop Rockers paljastaa totuuden. Kyseessä on ruotsalaisen hiphop-kokoonpanon paita. Professional Dreamers on heidän uusimman levynsä nimi.

”Mie ostin tän paidan Basso-foorumilta. Siellä yks käyttäjä möi vinyyliä sekä paitaa yhteensä 15 eurolla. Ja mie aattelin, että kun mie sen vinyylin kuitenkin haluun ja jos siihen saa vielä paidan ilmaiseksi, niin why not.”

Esalla on nykyään kymmenisen bändipaitaa, mutta menneisyydessä niitä on ollut aika paljon enemmän.

”Silloin kun kuuntelin raskaampaa musiikkia, mulla oli varmaan joku 50–70 bändipaitaa. Ne oli ainoita, joita mie käytin. Ennen se oli väline näyttää, että ’hei, tää on kova juttu’. Enää ei oo sinällään tarvetta näyttää muille, mitä kuuntelee.”

Metallipaidat on kaupattu Huuto.netin ja kirppareiden kautta. Jäljelle jääneet paidat edustavat eri tyyliä kuin aiemmat.

”Aikoinaan paidoissa piti olla kaikkea niin kuin pentagrammeja ja isoja kuvia, hihat ja kaikki täysi. Mutta nyt jos bändipaidassa on eessä iso kuva, niin mie yleensä skippaan sen. Pitää olla kompaktia ja helppoa. Ja kun ite just opiskelen nuorisotyötä ja oon ollut nuorisotiloilla töissä, niin ei oikein voi mitään provosoivaa pitääkään.”

Looptroop Rockersin paita on tällä hetkellä yksi Esan suosikkeja.

”Kun tää on basic-helppo.”

Vasta varsinaisten haastattelujen jälkeen selviää, että Ilkka ja Esa ovat veljeksiä. Bändipaitoja ei ole kuulemma siitä huolimatta koskaan jaettu. Ilkka nyökkää veljensä suuntaan ja kertoo miksi:

”En voi sietää hänen musiikkiaan.”

Jespe, JFA

Ruttopuisto osoittautuu bändipaitojen kannalta anteliaaksi paikaksi. Ensimmäisenä vastaan kävelee JFA:n paita. Sitä kantava Jespe kertoo kirjainlyhennelmän tarkoittavan Jodie Foster’s Armya.

”Se on skeittipunkbändi Kaliforniasta 1980-luvun alusta. Tai hardcorepunkkia se soitti.”

Punkkia edustavat lähes kaikki muutkin Jespen noin kymmenestä bändipaidasta. JFA on yksi suosikeista.

”Tää on ostettu jostain netistä, muistaakseni eBaystä.”

Jespe valitsee bändipaidan itse bändin takia.

”Ei tämäkään musta niin hieno oo, pikemminkin se bändi on se juttu.”

Pasi, Toxic Holocaust ja Sodom, Kreator, Deicide, Death, Judas Priest…

 Pasilla on Toxic Holocaustin, amerikkalaisen trashmetal-bändin t-paita. Sen tosin huomaamme vasta farkkuliivin jälkeen. Liivi on täynnä bändilogoja, jotka Pasi kertoo ommelleensa siihen itse. Selässä on iso Sodom-kangasmerkki. Sitä reunustavat pienemmät merkit, kuten Judas Priest, Mötorhead, Iron Maiden, Testament ja niin edelleen.

Kaikesta päätellen Pasi on raskaamman musiikin ystäviä. Toxic Holocaust –paidan hän on ostanut edellisenä viikonloppuna Oulun Jalometallifestivaaleilta, joissa kyseinen bändi on ollut soittamassa.

Vieressä istuva nainen kertoo, ettei nuorukaisen vaatekaapista muuta löydykään kuin bändipaitoja. Hän arvioi, että niitä on nyt parisenkymmentä.

”Sen lukumäärän ohi on menty jo ajat sitten”, Pasi kuitenkin kommentoi. Hän nyökkää naisen suuntaan ja jatkaa.

”Tämä välillä valittaa, että vois sitä joskus pitää jotain värikkäämpääkin.”

Synkkyys itsessään ei kuitenkaan Pasin mielestä tee paidasta hienoa.

”Mä luulen, että monen bändin kohdalla se hieno juttu vois olla vaan joku kuva levynkannesta. Ei sen tarvitse aina olla mitään synkkää, verta ja väkivaltaa.”

Tom, Jimi Hendrix

Ruttopuistossa istuu myös Tom väreillään erottuvassa Hendrix-paidassaan.

”Mä sain tän tyttöystävältä joululahjaksi, olisko nyt pari joulua sitten”, Tom kertoo. Fanitussuhde Hendrixiin on edelleen yhtä hyvässä kunnossa kuin paitakin. Tom sanoo kuuntelevansa kitaristin musiikkia päivittäin.

Hänen noin kymmenestä bändipaidastaan suurin osa edustaa vallan erilaista genreä, ne ovat mustanpuhuvia Metallica-paitoja. Paitasuosikkiaan Tom ei kuitenkaan osaa sanoa. Metallica toki kuuluu lemppareihin, mutta toisaalta Hendrix-paita eroaa edukseen juuri erilaisella värityksellään.

Yksinkertaisuus on Tomin mielestä joka tapauksessa valttia.

”Paidassa ei saa olla liikaa. Joskus se pelkkä logo riittää.”

Sofi, Bob Dylan

 Annankadulla vastaan astelee Sofi kulahtaneessa, mustavalkoisessa Bob Dylan –paidassaan. Eikä kuluma ole minkään vaateketjun laskelmoitua nostalgiapatinaa.

”Tää on landelöytöjä. Mä ratsaan siellä aina mun faijan vanhat t-paidat. Se on matkustanut ympäri maailmaa ja kerännyt matkoiltaan kaikkea siistiä. Leikkasin tästä vaan tuon kauluksen irti.”

Bob Dylan –paita on Sofin suosikki hänen paristakymmenestä bändipaidastaan. Se täyttää hyvän bändipaidan kriteerit.

”Paidan pitää olla laadukkaasti tehty, että sen printti kuluu hienosti. Printti ei saa olla semmoinen painettu muovinen lätkä.”

Paita tekee säväyksen muistakin syistä: puolihuolimaton savuke huulilla toistuu sekä Bob Dylanilla että Sofilla itsellään.

Ali, The Clash

Ali saapuu partiotamme kohti Kampin kauppakeskukselta päin kaverinsa kanssa. Hän vastaa kysymyksiin The Clash –paidastaan englanniksi.

Herkästi hymyilevä Ali kertoo saaneensa paidan lahjaksi ystävältä. Se on toinen hänen kahdesta bändipaidastaan, joissa molemmissa paidan etupuolen printti viehättää häntä erityisesti.

”Pidän tämän paidan printistä, mutta myös sen kaula-aukosta.”

Alin paita eroaakin klassisista bändipaidoista istuvammalla muotoilulla.

Kirjoittaja haluaisi oppia perinteisiä naisten töitä ja muodikasta tuunausta.

Urpon ensimmäinen huovutusmuisto on 1990-luvulta, luonnollisesti opiskelija-asuntolan pyykkituvasta. Yksi kundi oli lainannut kämppiksensä villapaitaa ja lainan päätteeksi huomaavaisesti pessyt sen pesukoneessa. Maksiluokan terveyssiteen kokoiseksi muuttunut, itsestään pesukoneen kannella seisova pusero oli niin hilpeä näky, ettei omistaja edes suuttunut. Vähänpä silloin tiesin, että ilmiön nimi on huopuminen ja että jotkut pyrkivät siihen varta vasten.

”Kaikillahan meillä on kaapeissamme käytöstä pois jääneitä karitsanvillaneuleita”, kehräävät trendikkäät tuunausoppaat heti esipuheessa. No ei minulla ainakaan ole, minulla on ketjukauppojen akryyliriepuja. Mutta jos olisi käytöstä pois jääneitä karitsanvillaneuleita, niin kylläpä niistä saisikin kauniita itsetehtyjä jutskia – ja sitä kuuluisaa käsillä tekemisen tyydytystä – ihan vaan pesukoneeseen panemalla! Liian kuumassa pesulämpötilassa huopunutta villaa voi nimittäin leikata saksilla ihan haluamaansa muotoon, ja sitten sitä kirjotaan ja siihen virkataan reunuksia ja lovetaan ovelasti, kunnes lopputulos on, no, mikä se ikinä onkaan, se on kuin suoraan ruotsalaisesta lifestyle-lehdestä.

Koittipa sitten päivä, jona syliini putosi erään sivistyneesti asustetun henkilön muuttokuormasta mikäpä muukaan kuin käytöstä pois jäänyt karitsanvillaneule. Tiesin heti, mitä sille tekisin. Rivakan pesukonehuovutuksen jälkeen leikkaisin ex-puseron poikki kainaloiden alta. Alaosasta syntyisi etnohenkinen sohvatyyny, hihoista silkkinauhasomisteiset säärystimet kummitytölle ja kauluksesta viekoitteleva punainen kaulapanta. Kuka nyt ei tarvitsisi huovutettua punaista kaulapantaa? Tuunausoppaan mukaan sen voisi koristella niin helmikirjailulla kuin hippihenkisillä hapsuillakin!

Oikeastaan Urpo alkoi ihan tosissaan vähän innostua ajatuksesta. Erityisesti säärystimistä tulisi takuulla huippusöötit. Opaskirjojen mukaan lopputuloksen kokoa on näissä pesukonehuovutushommissa vähän vaikea etukäteen ennustaa, mutta minullapa onkin sekä 12- että puolitoistavuotiaat kummitytöt.

Ensin piti tietysti ottaa ennen-kuvat, lehtijutun ehdoillahan tässä mentiin. Asettelin villapaitaa erilaisiin asentoihin ja valaistusolosuhteisiin pittoreskisti kuluneelle puulattialle, samalla pyyhkiytyivät kätevästi pölyt. Viereen tömäytin mittakaavan vuoksi puolen litran siideritölkin, sylvimäisen särmikäs idea vai mitä.

Jälkeen-kuvat ottaisin sitten saman, kenties pesuohjelman kuluessa tyhjentyneen tölkin vieressä, tuumiskelin tunnelmoiden. Toki valokuvaisin myös välivaiheet: neuleen leikkaamisen – tädää, se ei purkaudu! – ja taidokkaat koristeluvaiheet. Pesukoneen pyöriessä pyyhin hyräillen lisää pölyjä ja siemailin siideriä silkkinauhankuvat silmissä leiskuen.

Sitten avasin luukun. Reaktioni kiiri rappukäytävään, kajahteli kaikuna seinistä ja toivottavasti puuroutui sisällöltään ennen kuin ehti kolmoskerroksen kaksoslapsosten korviin. Pitemmittä puheitta: jälkeen-kuva. Ilman siideriä. Ilman silkkinauhoja.

Täältä tähän, terv. nimim. Huovuttakaa keskenänne, saatana.

Ensi kerralla Urpo meikkaa.

Trendikkäitä tuunausoppaita:
Anu Harkki: Viritetty
Annastina Lindén Ivarsson, Katarina Brieditis ja Katarina Evans:Do Redo – Kuinka villapaita paloitellaan
Sanna Halla-aho ja Jenni-Justiina Niemi: Viipaloitu villatakki ja muita tuunauksia

(USA 2012-)
Käsikirjoittaja: Aaron Sorkin.
Näyttelijät: Jeff Daniels, Emily Mortimer, Alison Pill, John Gallagher Jr.
Su 9.9. klo 21.00 C More Series 

  

Kun käsikirjoittaja Aaron Sorkin kirjoittaa jotain, sitä katsotaan ja analysoidaan. Uusi sarja The Newsroom ei ole poikkeus.

Aaron Sorkin on yksi tunnetuimmista käsikirjoittajista – niitä harvoja, joiden nimellä myydään televisiosarjoja ja elokuvia. Muita ovat esimerkiksi Being John Malkovichin kirjoittaja Charlie Kaufman… no, muita ei tule heti mieleen. Sorkin nousi suuren yleisön tietoisuuteen Yhdysvaltain presidentin kansliaa kuvanneella The West Wing -sarjalla.

Sorkinin uusin sarja The Newsroom sijoittuu kuvitteelliseen Atlantis Cable News uutistoimitukseen. Sen keskushenkilö on uutisankkuri ja pomo Will McAvoy (Jeff Daniels), joka joutuu kiusalliseen tilanteeseen, kun hänen tuottajakseen palkataan entinen naisystävä Mackenzie McHale (Emily Mortimer). Ihmissuhteiden lisäksi sarjassa on useita teemoja, kuten valta, uutisten viihteellistyminen ja Amerikan rappiotila. Sorkin on jo aiemmissakin töissään kertonut haluavansa kuvata Shakespearen tavoin kuninkaan hovia, paikkaa, jossa isot päätökset tehdään.

Sorkinin kirjoitustyylin ystävät saavat vastinetta C More -maksulleen, sillä The Newsroom sisältää kaikkea sitä, mistä käsikirjoittaja on tullut kuuluisaksi: nopeaa dialogia, isoja teemoja, moraalisia dilemmoja ja walk-and-talk-kohtauksia, joissa henkilöt käyvät keskustelua kävellessään paikasta toiseen.

Sarjan kiinnostavin osuus liittyy ehdottomasti uutisten tekemiseen. Mackenziellä on sanottavaa siitä, miten hyvä uutislähetys tehdään. Hän kaipaa katsojalukujen tuijottamisen sijaan argumentteja ja uutisten liittämistä kontekstiinsa. Ihmissuhdejuonet taas tuntuvat turhan tutuilta. Vaivaannuttavinta sarjassa ovat patrioottiset puheet, joiden taustamusiikki voisi soida Vuoristolääkäreissä tai Enkelin kosketuksessa.

Sarja on saanut paljon kritiikkiä seksismistä. Naishahmojen on syytetty olevan pinnallisia ja yksiulotteisia. Mackenzien lisäksi toinen keskeinen hahmo on epävarma ja mokaileva assistentti Maggie Jordan (Alison Pill). Sorkin on kohdannut samankaltaista kritiikkiä esimerkiksi Facebookin syntyä kuvaavan elokuvansa The Social Networkin kanssa. Sorkin vastasi aikoinaan kritiikkiin kuvanneensa tietokonenörttien maailmaa, joka on naisvihamielinen. Facebookhan sai alkunsa, kun Zuckerberg teki Facemash-nettisovelluksen kostaakseen hänet jättäneelle tyttöystävälleen. Sovelluksessa kampuksen naisia verrattiin maatilan eläimiin ja heille annettiin pisteitä (tätä voi muuten miettiä, kun kommentoi muiden valokuvia Facebookissa).

Kritiikki tuntuu oikeutetulta The Newsroomin kohdalla. Päähenkilö on valkoihoinen keski-ikäinen mies ja sarjan naiset ovat mukana, jotta hänen eri puoliaan voitaisiin kuvata paremmin. The Newsroom ei ikinä läpäisisi Bechdelin testiä. Se on sarjakuvataiteilija Alison Bechdelin sarjakuvassa Dykes to Watch Out For esitelty testi, jonka mukaan tarinassa pitää olla 1) kaksi naishahmoa, joilla on nimi, 2) jotka puhuvat keskenään, 3) jostain muusta kuin miehistä. Ensimmäisessä yhteisessä kohtauksessaan The Newsroomin Mackenzie ja Margaret puhuvat jälkimmäisen poikakaverista Donista.

Toisaalta televisiosarjoissa henkilöhahmojen on tarkoitus kehittyä. Kokeneena kirjoittajana Sorkin osaa pelata stereotyyppisillä hahmoilla, joten on kiinnostavaa nähdä, miten henkilöt muuttuvat. Ensimmäisessä kahdessa jaksossa huumoria revitään assistentti Maggien epävarmuudesta, mutta katsojalle myös vihjataan, että hän saattaa jonakin päivänä nousta samaan asemaan kuin ohjelman tuottaja Mackenzie. Mutta nouseeko kukaan nainen samaan asemaan kuin Will? Sorkinin kuningattaria joudutaan ehkä vielä odottamaan.

(USA 2011)

O: Todd Haynes

N: Kate Winslet, Guy Pearce, Morgan Turner, Brian F. O`Byrne, Melissa Leo

5 jaksoa,

alk. ti 17.4 21.00, TV1

  

2010-luvun melodraama hiipii hienovaraisemmin.

Mildred Piercen (Kate Winslet) lähiöperheidylli romahtaa heti HBO:n minisarjan ensimmäisessä kohtauksessa, kun aviomies (Brian F. O`Byrne) ilmoittaa aika arkisen riidan jälkeen muuttavansa rakastajattarensa luo. Nyt Mildredin on löydettävä työtä elättääkseen itsensä ja kaksi teini-ikää lähestyvää tytärtään, eikä se taas ole 1930 -luvun eli lama-ajan Los Angelesissa mikään helppo juttu. Varsinkaan kun sekä äiti että tyttäristä vanhempi, poispilattu Veda (Morgan Turner) kavahtavat ajatustakin jostakin niin alhaisesta kuin vaikkapa tarjoilijan työ.

James M. Cainin romaanin tunnetuin ja edelleen paras filmatisointi on Michael Curtizin ohjaus vuodelta 1945, jossa Joan Crawford säkenöi uhrautuvaisena mutta sitkeänä Mildredinä, Ann Blyth taas kylmäkiskoisena Vedana. Melodraaman tajua aiemminkin osoittaneen Todd Haynesin (rakastava genrepastissi Kaukana taivaasta, 2002) viisituntinen versio on todella erilainen, ennen kaikkea elämystasolla hiukan vähemmän vaikuttava tutkielma erään sitkeän naisen kohtalosta.

Mildred Pierce on tarinana puhdasveristä melodraamaa täydellisen hyvine ja täydellisen pahoine henkilöineen, luokkaeroineen, tukahdutettuine rakkauksineen, salaisuuksineen ja vakavine sairauksineen. Toisin kuin Douglas Sirkin tyyliin liioitteleva Kaukana taivaasta antaisi odottaa, Haynesin minisarja käsittelee tarinaa hillityllä, jopa pidättyväisellä otteella. Näin Mildredin kohtalo ankkuroituu vahvemmin todellisuuteen ja Kate Winslet pääsee näyttelemään täysin samastuttavaan asemaan joutunutta kotirouvaa. Samalla melodraaman lajina melkein vaatima tunneisku palleaan jää kuitenkin saavuttamatta. Vuoden 2011 Mildred Pierce on ihan pikkaisen vaisumpi kuin sen toivoisi olevan, pitkä ja hiukan hitaasti fokuksensa löytävä luenta Cainin romaanista.

Vahvuudeksi uudessa sarjassa nousee äiti-tytär -suhteen psykologinen syvyys. Vedan ja Mildredin maailmankuvia rinnastetaan sarjassa suurella huolella. Kakkososan kohtaus, jossa Mildred käytännössä anelee tyttäreltään anteeksiantoa otettuaan tarjoilijan työn, tuntuisi olevan avainasemassa koko tarinan kaarta ajatellen.

Joka tapauksessa Mildred Pierce on huippuluokan draamaa. Tarinan jännitteiden maltilliselle rakentumiselle ei auta kuin antautua. Winslet on roolissaan loistava ja 12-vuotias Morgan Turner tavoittaa Vedan arroganssin ja sieluntyhjyyden täsmällisesti. Aina hyytävän hyvä Guy Pearce tuo tarinaan uutta kierrettä ilmaantuessaan toisessa osassa Mildredin rakastetuksi.

Kuvat: YLE Kuvapalvelu

Torstaihin saakka Kaapelitehtaalla esillä olevasta Alfa-Art -taidekoulun lopputyönäyttelystä löytyy pysäyttävää katsottavaa. Sylvi haastatteli Heidi Huovista.

Kuva ja kuvankäsittely: Alejandro Lorenzo

Pimeään kahlitun vasikan katse on täynnä surua, epätoivoa ja alistuneisuutta.

Emostaan vieroitetun pienokaisen katse vainoaa minua vielä päiviä sen jälkeen, kun olen nähnyt Heidi Huovisen Maitoa, murhaa -teoksen Alfa-Art -taideoppilaitoksen lopputyönäyttelyssä Helsingin Kaapelitehtaalla. Maitoteollisuuden kuvastossa helunat ja mansikit kirmaavat vapaina ja onnellisina apilakedolla.Totuus on kuitenkin jotain aivan muuta.

Mietin, kuinka lehmät maidontuotannon takaamiseksi saatetaan tiineiksi kerta toisensa jälkeen ja kuinka vasikka erotetaan emostaan vain vuorokauden sisällä syntymästään. Mietin myös niitä miespuolisia lehmälapsia, jotka päätyvät lihaksi ja joutuvat koko lyhyen ikänsä viettämään yksin ja lähes liikkumatta pimeässä, jotta lihasta tulisi vaaleaa ja mureaa.

Maitoa, murhaa, 2012. Öljy

Pitkästä aikaa taidetta, joka pakottaa ajattelemaan ja ennen kaikkea – tuntemaan.

Heidi Huovisen Pohjasakkaa-niminen lopputyö on vahva, rohkea ja kaunistelematon kannanotto eläinten oikeuksien puolesta. Se esittelee kuvia alistamisesta, menetetyistä mahdollisuuksista ja pohjattomasta kärsimyksestä realistisella otteella. Huovisen kuvat eivät päästä katsojaa helpolla, mikä on tarkoituskin.

Heidi Huovinen, miksi juuri tämä teema?
Koin sen velvollisuudekseni taiteilijana ja vegaanina. Eläimillä ei ole yhteiskunnassa ääntä, joten jonkun täytyy puhua niiden puolesta, jotta kauheudet saataisiin loppumaan. Ihmiset eivät halua tietää, mitä seinien sisällä tapahtuu vaan uskovat mieluummin mielikuvaan niityllä laukkaavasta onnellisesta lehmästä. Haluan saada ihmiset pohtimaan, millaisia julmuuksia he valinnoillaan rahoittavat.

Kerro lopputyöprosessista
Idea sai alkunsa kauan ennen lopputyövuotta. Olin jo pitkään tehnyt yhteiskunnallista taidetta – minua kiinnostaa kuvata tabuja ja aiheita, joiden olemassaoloa ei haluta tunnustaa. Mietin, miksi en tekisi eläinoikeustaidetta, joka on kuitenkin minulle kaikkein läheisin aihe.

Aiheet syntyivät spontaanisti riippuen siitä, mikä sillä hetkellä inspiroi. Tein paljon luonnoksia, joiden perustella kokeilin, olisiko tämä sellainen maalaus, jonka haluaisin tehdä.

Viimeinen, eli vasikkatyö oli kaikkein raskain maalata. Olin koko vuoden tehnyt niin hirvittäviä kuvia ja kaikki pelko ja epätoivo nivoutui siihen katseeseen.

Portfoliosi mukaan perehdyit lopputyötäsi varten eläintuotantoon.
Koska pyrin mahdollisimman realistiseen kuvaukseen eläinten oloista, tein todella paljon taustatyötä. Katsoin kuvia ja videoita teurastuksesta ja olosuhteista, joissa eläimet elävät. Erityistä huomiota  kiinnitin teurastusprosessiin ja siihen, kuinka eläimet joutuvat katsomaan tovereidensa kuoleman tietäen joutuvansa kohta kokemaan saman.

Kuulostaa kovin raskaalta. Miten kestit tuon?
Kieltämättä se oli välillä tuskallista ja julmuudet tulivat painajaisiinkin. Nuo ovat niin rankkoja asioita, että työskennellessä oli vain pakko yrittää etäännyttää itsensä ja ajatella kylmästi.

Kuvistasi saa vaikutelman, että maito-, teho- ja luomutuotanto olisivat julmuudessaan tasavertaisia. Koetko asian todellisuudessakin niin?

Maito on Suomessa pyhässä asemassa. Se saadaan kuulostamaan hyvin viattomalta, vaikka sen taakse kätkeytyy aivan hirveitä asioita. Luomu taas on vain kaunisteltu termi tappamiselle. Eläimet tuskin kokevat mitään eroa siinä, tapetaanko ne luomu- vai tehonimikkeen alla. Yhtä lailla eläimet kuolevat ja kärsivät molemmissa tuotantotavoissa. Oli tärkeää tuoda esille, että luomutuotantokin sisältää väkivaltaa ja eläinten hyväksikäyttöä.

Luomuteurastaja, 2012. Öljy

Toisinaan kuulee vegaaneja arvosteltavan muiden ihmisten syyllistämisestä ja ylemmyydentunteesta. On helppo uskoa, että työsi aiheuttavat syyllisyyttä katsojassa. Onko se tarkoituksesikin?
Ilman muuta! Emmehän me kaunistele muitakaan väkivallan muotoja, esimerkiksi ihmisten tai lemmikkieläinten pahoinpitelyä. Miksi väkivalta ja syrjintä mitään eläimiä kohtaan tulisi hyväksyä? Tiedän kokemuksesta, että veganismilla ja tällaisella taiteella saa vihamiehiä. Ihmiset eivät kestä kohdata totuutta ja sitä, että epäkohtien poistamiseksi heidän tulisi muuttaa toimintatapojaan.

Monet ovat kritisoineet minua siitä, että otan kantaa negatiivisuuden kautta sen sijaan, että keskittyisin maalaamaan positiivisia asioita. Mielestäni jonkun on tuotava negatiiviset ilmiöt esille, jotta ne eivät pääse unohtumaan ihmisiltä. Tätä on jatkettava niin kauan, kunnes myönteinen muutos tapahtuu.

Mutta ovat ihmiset kannustaneetkin. Minua on kiitelty rohkeudestani ottaa kantaa ja minulle on myös kerrottu, että kuvani ovat  pysäyttäneet ja liikuttaneet.

Töitäsi on hieman vaikea nähdä kodin seinällä…
Opettajani sanoi lopputyötä aloitellessani, että en tule koskaan myymään taulujani niiden rankan aiheen vuoksi. Toiveenani on, että taidettani sijoitettaisiin julkisiin tiloihin, jolloin se olisi mahdollisimman monen nähtävissä. Toisaalta haluaisin nähdä taidettani myös paikoissa, joissa ihmiset tekevät päivittäisiä valintojaan, kuten esimerkiksi kaupoissa. Ehkä taiteeni pysäyttäisi ajattelemaan, mitä normaalina pidetyn eläintuotteiden kuluttamisen takana oikeasti on. Jos yksikin ihminen ryhtyy vegaaniksi katsottuaan töitäni, koen saavuttaneeni taiteellani jotain tärkeää.

Sinun jälkeesi, 2012. Öljy

Alfa-Art -taideoppilaitoksen lopputyönäyttely Helsingin Kaapelitehtaalla 31.5. asti

Amerikkalainen kuvataiteilija Nina Katchadourian poikkesi Sylvin haastateltavaksi matkalla kesäpaikkaansa.

Kuvat: Alejandro Lorenzo ja www.ninakatchadourian.com

”Ai sinä et pyytänytkään tätä haastattelua Seat Assignment -valokuvasarjani takia? Mielenkiintoista! Viime aikoina melkein kaikki haastattelupyynnöt ovat liittyneet siihen.”

No en, en ainakaan pääasiassa sen vuoksi. Newyorkilainen kuvataiteilija Nina Katchadourian on kyllä matkalla maineeseen näiden pitkillä lentomatkoilla ottamiensa, pitkästymisestä humoristista taidetta työstävien valokuvien vuoksi. Suomessa kesiään viettävän taiteilijan katalogi on kuitenkin monipuolisuudessaan verrattomasti kiinnostavampi kuin nämä sinänsä kivat otokset.

Katchadourianin taiteessa viehättää laaja-alaisuus sekä teosten tietty iskevyys. Vaikka töissä viitataan korkealentoisiinkin käsitteisiin, niissä on jotakin hetkessä vangitsevaa. Videoinstallaatioista ja valokuvista musiikkiin, kuvanveistoon ja tilataideteoksiin liikkuva Katchadourian myöntää keskeisiin inspiraationlähteisiinsä kuuluvan Suomen luonnon.

Ja kukapa ei Helsingin saaristossa sijaitsevasta perheen yhteisestä kesäpaikasta inspiroituisi. Armenialaisen isän ja suomalaisen äidin kalifornialaissyntyinen tytär vietti lapsuudenkesänsä Helsingin edustan merimaisemassa jopa kokonaan. Nykyäänkin hän koittaa ehtiä saarelle kuukaudeksi tai ainakin pariksi viikoksi joka kesä.

”Tiedän, se on paratiisi”, sanoo nyt Cafe Engelissä teetä siemaileva Nina Katchadourian.

”Nimenomaan sinne meidän perheemme aina kokoontuu. Vanhempani asuvat Kaliforniassa, ja veljeni Havaijilla, joskin hänellä on itse asiassa suomalainen vaimo. Hän meni naimisiin viime kesänä, joten hänkin on nyt paljon täällä. Mutta koko porukalla vietämme aikaa siellä saaressamme.”

Vaikka kuinka haluaisi välttää suomalaisten perisynnin, siitä huolehtimisen mitä se nyt ajattelee meistä, taiteilijan töitä katsoessa on selvää, että Suomi ja Suomen luonto ovat vaikuttaneet niihin aika lailla, viimeistään vuonna 1998 syntyneestä valokuvasarja The Mended Spiderwebs Seriesistä lähtien.

”Se projekti alkoi kun olin saaressa muutaman viikon itsekseni. Leikin itsekseni metsässä niin kuin aina ennenkin ja huomasin, että siellä oli paljon rikkinäisiä hämähäkinverkkoja. Tuli spontaanisti mieleen, että voisin koittaa korjata niitä.”

Katchadourianin luontosuhdetta ovat muokanneet erityisesti äidinpuoleiset isovanhemmat. Isoisä oli metsänhoitoalalla, mummo taas liikunnanopettaja sekä taiteilija.

”Heillä oli omalaatuinen ja tarkka luontosilmä! He olivat hyvin kiinnostuneita luonnosta ja heille oli myös tärkeää ajatella sitä järjestelmällisesti. Heiltä jäi jälkeen kaikenlaista fantastista; esimerkiksi listat kahdenkymmenen vuoden ajalta lähisaarien jokaisesta linnunpöntöstä ja mitä niissä on tapahtunut. Tällaisen metodologian ja tarkasti katsomisen olen varmasti oppinut heiltä.”

Totta kai ihmisen ja luonnontieteen historiaan kuuluu vahvasti luonnon paaluttaminen erilaisiksi luokiksi ja järjestelmiksi. Hiukan ristiriitaisia tunteita sellainen kuitenkin usein herättää. Katchadourianin töissä luokittelu ja luonto ovat kuitenkin omanlaisessaan jännittävässä suhteessa.

”Olen kyllä kiinnostunut taksonomioista mutta myös siitä, miten niitä voi käyttää väärin, laittaa ne tekemään vääriä asioita, asioiden järjestelemisestä väärinymmärrettyjen periaatteiden mukaan. Kasvoin monikielisessä perheessä, ja samaan tapaan kääntämisen metafora on minulle tärkeä. Väärin kääntäminen ja väärinymmärrysten kanssa työskenteleminen on usein kiinnostavampaa kuin oikein toimivien juttujen kanssa toimiminen.”

Päädymme puhumaan luonnosta, eläimistä, lemmikeistämme, kasvissyönnistä ja eläinoikeuksista – varmasti pidempään kuin rajallisen haastatteluajan puitteissa olisi järkevää. Nina kertoo luontosuhteensa muuttuneen yllämainitun hämähäkinverkkoteoksen jälkeen aika lailla – tunnumme palaavan tähän kolmentoista vuoden takaiseen projektiin jostain syystä jatkuvasti.

”Minulla oli niitä tehdessäni hyvin tarkka vertauskuva mielessäni. Ajattelin nimittäin sisarkateutta, en niinkään luontoa. Sitä kun on toiseen peruuttamattomasti kytköksissä mutta samaan aikaan ikään kuin kilpailutilanteessa hänen kanssaan. Sellaista se niiden hämähäkkien kanssa oli. Aina kun täydensin verkkoa, ne heittivät tekeleeni menemään. Yhtä taistelua”, Katchadourian naurahtaa, mutta vakavoituu kohta.

”Luulen, etten tekisi tuollaista enää, olen nykyisin paljon tietoisempi ympäristöasioista ja -kriiseistä, jopa meidän saaremme luonnossa näkyy huolestuttavia muutoksia. Eihän minulla olisi oikeastaan ollut mitään asiaa mennä sörkkimään verkkoja. Ei minulla ole tarvittavia taitoja ja usein sain ne verkot vain hajalle. Ei kai sitä voi loppujen lopuksi kovin hyvänsuopana työnä pitää, vaan aika tunkeilevana.”

Niin, oletko tai oletko ollut nimenomaan luonnon tarkkailija?

”Meillä ihmisillä on taipumus nähdä itsemme erillisempinä luonnosta kuin olemme. Uskon että olen tarkkailija, mutta oikeastaan haluaisin tarkkailla nimenomaan ihmisten tapaa käsitteellistä luontoa, sitä miten yritämme ymmärtää paikaamme luonnossa. Eläimethän meillä on taipumus nähdä hiukan kuin väliinputoajina. Niillä on meidän silmissämme inhimillisiä ominaisuuksia mutta ne eivät kuitenkaan ole aivan kaltaisiamme, mutteivät aivan luontoakaan – varsinkaan lemmikit.”

Toisaalta eläimet voidaan jakaa söpöihin ja ei-söpöihin – ja tämä ei ole mikään vitsi. Juuri tämä jakohan määrittää suurta osaa suhteestamme eläimiin.

”Tajusin joku aika sitten, että olen tehnyt juttuja vain eläimistä jotka tavalla tai toisella määritellään inhottaviksi. Töissäni on ollut käärmeitä ja rottia… On eläimiä jotka ovat hyvin erilaisia kuin me, ja ne me usein koemme uhkaaviksi ja iljettäviksi. Tässäkin asiassa erilaisuus on se, mikä ihmistä pelottaa. Eläimet joilla ei ole turkkia tai joiden ruumis on hämmentävän muotoinen.”

Kello alkaa lähestyä puolta viittä, johon saakka olemme sopineet haastattelun kestävän, emmekä itse asiassa ole puhuneet Ninan tuotannosta kovinkaan laajasti.

Palataan nyt siihen Seat Assignment -sarjaan edes. Tähän laajempaan kokonaisuuteen liittyvät lentokoneen vessassa kuvatut ”flaamilaiset omakuvat” ovat tehneet Nina Katchadourianista ainakin aiempaa selvästi tunnetumman taiteilijan.

”Kyllä, se on oikeastaan muuttanutkin elämääni jonkin verran. Minulla oli juuri näyttely San Franciscossa ja kuviani myytiin aika hyvin. Onhan se virkistävää, että kiinnostusta on ollut nyt niin paljon! Jatkan tätä sarjaa koko ajan, otin nytkin Suomeen lentäessäni 50 valokuvaa.”

Mitä luulisit, miksi juuri nämä kuvat kiinnostavat ihmisiä?

”Flaamilaisissa muotokuvissa oli varmaan jotakin kiinnostavalla tavalla outoa. ”Täydellinen muodonmuutos” olosuhteissa joissa sellainen ei vaikuta mahdolliselta kiinnostaa, se voisi olla yksi syy. Mutta jatkan tätä lentokoneessa otettujen kuvien sarjaa tosiaan koko ajan. Mitä voi tehdä ei-mistään, se on pohjimmainen ideani. Sääntönä on, että saan käyttää vain mitä koneessa on saatavilla, ja kuvaamiseen saan käyttää vain puhelintani.”

Nina kertoo huolestuneensa projektinsa arveluttavan suuresta hiilijalanjäljestä, mutta muistuttaa, ettei lennä varta vasten kuvailemassa matkustamoita ja lentoyhtiöiden kuvalehtiä.

”Joudun työni takia lentämään mahdottoman paljon, ja lentokoneessa on hyvä testata uskoani siihen, että maailma on kiinnostava paikka. Se kiinnostavuus pitää vain osata löytää, vaikka lentäminen olisikin joskus pitkästyttävää.”

Nina Katchadouriania edustaa sanfranciscolainen Catharine Clark Gallery.

Mikael Marcimain ei haluaisi puolustella elokuvaansa, mutta puolustelee sitä nyt kuitenkin.

Pääkuva: Hoyte van Hoytema

”En minä ole pilannut Olof Palmen mainetta. Olen todella väsynyt tähän keskusteluun.”

Ohjaaja Mikael Marcimain katsoo minua silmiin, eikä katseessa ole huumorin häivääkään. Ehkä vitsiksi verhottu ensimmäinen kysymys ei ollutkaan niin hyvä idea kuin ajattelin.

Marcimainin ohjaama, perjantaina Suomen ensi-iltansa saanut Call Girl on ollut Ruotsin elokuvasyksyn kohufilmi. Vuoteen 1976 sijoittuva, kahden 14-vuotiaan tytön ajautumisesta prostituutiorinkiin kertova trilleri on, tekijöidensäkin mukaan, saanut innoituksensa länsinaapuria 36 vuotta sitten ravisteelleesta tapauksesta, niin sanotusta Geijer-skandaalista, jonka seurauksena puhelintyttöjen luona asioimisesta syytetty ulkoministeri Lennart Geijer joutui eroamaan virastaan.

Call Girlissä maksullista seksiä harrastaa Geijerin oloisen ulkoministerin lisäksi pukeutumistaan ja tyyliään myöten kovasti Palmen näköinen pääministeri. Kaiken lisäksi juuri viimeksi mainittu on erityisen mieltynyt filmin alaikäisten päähenkilöiden seuraan.

Onko viimeistään salamurhansa jälkeen ruotsalaisen yhteiskunnan viralliseksi pyhimykseksi noussut rauhanmies Palme nyt siis vedetty lokaan? Sitä mieltä on ollut moni, kuuluvimmin lehtien sivuilla raivoaan purkanut pääministerin poika Mårten Palme. Tämä on sekä leffasta kuultuaan että vielä hiljattain sen nähtyäänkin uhannut haastaa Call Girlin tekijät oikeuteen isänsä kunnian loukkaamisesta.

Tätä taustaa vasten tuntui ihan hyvältäkin ajatukselta aloittaa ohjaaja Mikael Marcimainin haastattelu huumorikevennyksellä, kysymällä, miltä se nyt oikein tuntuu olla mies, joka tahrasi Olof Palmen maineen.

Mutta Marcimaininia ei naurata.

”Olen kurkkuani myöten täynnä tätä. Meidän elokuvamme on fiktio, jota tietyt tositapahtumat ovat inspiroineet. En ole lainkaan kiinnostunut puolustelemaan filmiämme tämän enempää. Sen kuitenkin sanon, että tarkoituksenamme ei tietenkään ollut loukata Mårten Palmen tai kenenkään muunkaan tunteita. Minulla ei ole pahaa sanottavaa Olof Palmesta.”

Tämä on sikäli mielenkiintoista, että hetkeä aiemmin pikaisesti jututtamani, leffan nuorista tytöistä Iristä ensimmäisessä filmiroolissaan erinomaisesti näyttelevä Sofia Karemyr on juuri kertonut näyttelijöiden opiskelleen nimenomaan Geijer-skandaalia erityisen tarkasti. Toki muutakin 70-lukuun perehdyttänyttä materiaalia, mutta erityisesti tätä.

Marcimain itse korostaa halunneensa kuvata 70-luvun seksuaalisen vapautumisen kääntöpuolta. Tarkasti toisinnetun ajankuvan lisäksi leffan keskiössä on kahden nuoren ja viattoman tytön eksyminen seikkailunhalussaan liian pitkälle, vääränlaisten aikuisten maailmaan.

”Kuka voisi sanoa, ettei mitään tällaista tapahdu maailmassa, etteivät valtaa pitävät käyttäisi hyväkseen heikkoja ja haavoittuvaisia, yhtä lailla nykyisin kuin 70-luvullakin? Luulen että esimerkiksi Amerikassa tai Englannissa elokuvamme ei olisi herättänyt vastaavaa kohua, siellä ollaan tottuneempia siihen, että tositapahtumia käytetään nimenomaan insipiraationa, lähtökohtana johon sitten lisätään fiktiivisiä kerroksia. Ei tässä pitäisi mitään ongelmaa olla”, edelleen tuohtunut ohjaaja jatkaa.

”Lisäksi halusin kyseenalaistaa ruotsalaisista ja seksuaalisesta vapautumisesta edelleen vallitsevaa iloisen huoletonta stereotypiaa. Edeelleenhän kuulee ihmisten vaikkapa ulkomailla naurahtavan tiettyyn sävyyn, kun puhutaan ruotsalaisista naisista. Todellisuudessa asiaan liittyy muitakin puolia kuin kevyttä vapautuneisuutta. Elokuvassa on esimerkiksi kohtaus, jossa huippupoliitikot puoltavat aloitetta jonka myötä raiskaustuomioita lievennettäisiin, samoin kuin alaikäisten hyväksikäytöstä langetettuja tuomioita. Siis lievennettäisiin!”

”Niin, se kuulostaa nyt ihan uskomattomalta. Mutta tuo kohtaus perustuu kyllä todellisuuteen. Sellaista todellakin suunniteltiin”, jo leppynyt Marcimain päivittelee.

Marcimainia on tavallaan helppo ymmärtää. Tiettyyn rajaan saakka. Mutta jos Olof Palmea ei todellakaan ollut tarkoitus mustamaalata, miksi Call Girlin nimeämättä jäävä pääministeri niin selvästi on Palme?

En tarkoita, että raflaavankaan elokuvan tekeminen Palmesta tai kestään muustakaan olisi sinänsä automaattisesti väärin, ei tietenkään. Mutta jos sellaisen tulee tehneeksi, eikö fiksumpaa olisi seistä syytöstensä takana ja myöntää, että kyllä, me nyt halusimme esittää Palmen tällaisena, varsinkin kun syytös tai huhu Palmen luultua suuremmasta osallisuudesta Geijerin tapauksessa ei edes ole mitenkään uusi?

Oli miten oli, 1970-luku on Call Girlissä onneksi muutakin kuin skandalöösiä toden ja epätoden rajankäyntiä ja runkkarin oloisia isorillisiä poliitikkoja. Leffa on nykytrilleriksi sekä visuaaliselta ajankuvaltaan että yhtä lailla rytmiltään viehättävän uskollinen 70-luvun estetiikalle.

”Kyllä. halusimme tehdä hitaan trillerin”, Marcimain innostuu.

”Nykymaailma on inteneteineen ja älypuhelimineen niin paljon nopeampi. Ihmiset liikkuvat ja ajattelevat nykyään nopeammin. Tuntui hienolta palata menneeseen tekemällä tarkoituksellisen hidasliikkeinen elokuva.”

Lue Call Girlin arvio!

(Life of Pi, Yhdysvallat – Kiina 2012)
O: Ang Lee
N: Suraj Sharma, Irrfan Khan, Rafe Spall
K12
Ensi-ilta 21.12.2012

  

Tiikeri, gorilla, seepra, hyeena ja ihminen ­- kuka ei kuulu joukkoon?

Ang Lee on hypännyt 3D-junaan monien muiden nimekkäiden ohjaajien vanavedessä. Sille on painavat perusteet.

Aivan kuten miehen aiemmissakin elokuvissa, homolänkkärissä Brokeback Mountain tai wuxiadraamassa Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme, tarina asetetaan laajaan maisemaan. Piin elämässä maisema on vielä laajempi kuin preeria tai kiinalaiset aavemetsät, tuo maisema on päättymätön valtameri.

3D-tekniikka, tehostevelhojen taidonnäytteet ja komea kuvaus tuovat hetkittäin mieleen valkokangasversion parhaista Avaran luonnon -dokumenteista. Eikä tämä ole tarkoitettu moitteeksi. Kiehtovampaa taustaa saa hakea. Mutta elokuvan nimihahmon Pi Patelin (Suraj Sharma) näkökulmasta kyseessä ei ole pelkkä tausta. Valtameri on olosuhde.

Pi Patel kasvaa Intiassa, jossa hänen isänsä omistaa eläintarhan. Kun Pi on teini-iässä, hänen vanhempansa kertovat perheen muuttavan Kanadaan. Laivamatkalle lähtee mukaan osa eläimistä, joita odottaa uusi koti Pohjois-Amerikassa. Niin eläimet kuin ihmisetkin jäävät kuitenkin matkan varrelle. Yöllä koittaa myrsky, joka kaataa laivan. Sattuman kautta Pi löytää suojan pelastusveneestä ainoana ihmisenä. Vaan ei ainoana eläimenä, sillä samaan veneeseen on tunkenut hyeena, seepra, tiikeri ja gorilla.

Yann Martelin romaaniin pohjaava Piin elämä on selviytymistarina, jota Pi kertoo kirjailijalle (Rafe Spall) vuosikymmeniä myöhemmin. Rakenne on lainattu kirjasta, mutta kehystarina ei tunnu elokuvassa yhtä luontevalta. Se tarjoaa kuitenkin hengähdystauon juonilinjasta, joka on pohjimmiltaan yksitoikkoinen: Pi selviää päivästä päivään, viikosta viikkoon ja kuukaudesta kuukauteen merellä pedon kanssa.

Ang Lee ja käsikirjoittaja David Magee ovat kuitenkin löytäneet jumitilanteesta sävyjä – aivan kuten merestäkin. Tarjolla on jännittäviä tilanteita, tunteisiinvetoavan kauniita kuvia sekä mieltäylentävä selviytymistarina, mutta myös yli kaksituntinen istumarupeama yhden nuorukaisen ajelehtimista seuraten. Vaikka lopussa vihjataan siihen, että valkokankaan tapahtumat ovat fantastinen versio totuudesta, ei tylympi totuus tuo elokuvaan uusia tasoja. Se on pelkkä jippo, hauska ajatusleikki tai hetkellinen a-haa-elämys, pisara seikkailuntäyteisessä meressä.