Kategoria: Elämäntapa

Suomalaiset lager-oluet todella maistuvat samalle. Kyllä. Testasimme.

Kuvat: Mari Pöyhtäri

Tunnelma Sylvin toimituksen saunaillassa on kärsimätön. Ehkä. Vähän. Tai en tiiä.

Jokainenhan on kuullut puheita siitä, miten kaikki kotimaisten suurten panimoiden lager-tyyppiset keskioluet maistuvat niin kertakaikkisen samalle, että niitä ei sokkotestissä erottaisi toisistaan.

Toisaalta usein kuulee väitettävän, että juuri Lapin Kulta, Karjala tai vaikka Koff on niin mahdotonta kuraa, että sitä ei kyllä juo, vaikka Olvi tai Karhu maistuisikin.

Koska kansalla on oikeus tietää, olemme päättäneet laittaa Suomi-keppanat järjestykseen.

Pöydässä on tölkki Karjalaa, Karhua, Olvia, Koffia ja Lapin Kultaa. Testihenkilökunta kaataa oluet sermin takana keskenään identtisiin, numeroituihin mukeihin. Sokkotesti on vamis alkamaan.

Raatiin kuuluvat Sylvin luova johtaja Aki Ala-Kokko, toimittajat Lotta Sonninen, Kaisu Tervonen ja Johanna Siik, Sylvin emo Julle Jalava sekä päätoimittaja Manu Haapalainen. Realistisen ja totuudenmukaisen testituloksen saavuttamiseksi ryhmään on valittu niin kokeneita kuin vähemmän harjaantuneitakin juomareita.

Testi alkaa

”Luulin että tämä olisi helpompaa.”

”Tää on siis aivan mahdoton tehtävä.”

”Ei näitä erota millään.”

”Mutta nää kaikki maistuu samalta!”

”Tää on vaikeinta, mitä olen ikinä tehnyt.”

”Mä olen maistanut jo kaikkia.”

Testi alkaa ja melkein saman tien sen voisi lopettaakin. On heti piinallisen selvää, ettei oluita erota toisistaan mitenkään.

Paremmuuden valitseminen saati sitten eri merkkien tunnistaminen on täyttä arpapeliä.

Vahvatkaan ennakkomieltymykset eivät ainakaan näy tuloksessa millään tavalla. Kukaan testiryhmästä ei koskaan ole pitänyt Karjalaa suosikkinaan tästä valikoimasta, pikemminkin päinvastoin. Olvin ja Karhun kannattajia kyllä löytyy.

Eniten hyvää sanottavaa kuitenkin löytyy juuri Karjalasta. Tämä johtuu todennäköisimmin lähinnä siitä, että Karjalaa on pöytää ensimmäisenä kiertäneessä mukissa.

Raadille on paljastunut Karjalan voitto.

Kukaan raatilainen ei tunnistanut enempää kuin yhden olutmerkin oikein.

Alunperin oluita oli tarkoitus myös pisteyttää, mutta raati koki ajatuksen tuotteita maisteltuaan absurdiksi.

Tulokset:

Kunniamaininta, voittopokaali, ja ohhoh!

Karjala
(”Vähiten katkera”, ”makea”, ”raikas”, ”ei paha”)

Muut

Lapin Kulta
(”Laimea”, ”ei tätä erota noista muista”)

Olvi
(”Paras”, ”Katkerin”, ”Laimeahko”)

Karhu
(”Katkerampi”, ”Laimein”)

Koff
(”Laimein”, ”Katkerin”)

(Salmon Fishing In The Yemen, Englanti 2011)

O: Lasse Hallström

N: Ewan McGregor, Emily Blunt, Kristin Scott Thomas, Amr Waked

K7

Ensi-ilta 25.5. 2012

  

Kansakunnat eheyttää ja yksinäiset sielut yhdistää… lohenkalastus.

Tohtori Alfred Jones (Ewan McGregor) on kalatutkija ja valtion virkamies, kuivakka byrokraatti, jonka on vaikea kuvitella sen kummemmin innostuvan seikkailuista. Kuinka ollakaan, juuri hänen työtehtäväkseen päätyy Britannian pyrkyrihallituksen tukema, kuningaskuntaa ja arabimaailmaa lähentämään mukamas soveltuva suunnitelma.

Upporikas jemeniläinen sheikki on vakuuttunut, että Skotlannista tuotujen lohien istuttaminen ja niiden kalastaminen eheyttäisi jemeniläistä yhteiskuntaa. Koska muuta vaihtoehtoa ei anneta, vastahakoinen tohtori Jones ryhtyy selvittelemään valtaisan lohensiirto-operaation mahdollisuuksia, suunnitteluttamaan kuljetustankkeja ja niin edelleen. Ja kas, sukset menevät homman alkuvaiheessa jatkuvasti ristiin sheikin puolesta asiaa hoitavan viehättävän nuoren naisen, Harrietin (Emily Blunt) kanssa. Vähitellen sheikin vilpittömäksi osoittautuva innostus ja Harrietin ilmeinen yksinäisyys (hänen heilansa on lähetetty sotimaan) kuitenkin alkavat murentaa kunnon tohtorin vastarintaa.

Tasalaatuista humaania draamaa puskevan Lasse Hallströmin elokuva perustuu Paul Tordayn Englannissa kovinkin suosittuun romaaniin, jonka vahvuudeksi ainakin brittilehtien arvioissa nostetaan byrokratian ja tällaisten absurdien pr-tempausten terävä satiiri.

Pisteliäisyys on vähemmän yllättävästi häivytetty elokuvaversiossa taka-alalle. Leffan alkupuolella McGregor kyllä laukoo kärkkäästi mielipiteitään viileissä koskissa kutevien kalojen roudaamisesta maailman halki aavikkopuroihin ja hommaa masinoiva pääministerin lehdistöupseeri (Kristin Scott Thomas) esitetään kaksinaamaisena juonittelijattarena. Kun projekti lähtee rullaamaan, human interest -kysymykset kuitenkin tukahduttavat absurditeetit alleen. Saako sheikki ah niin väkivaltaiset poliittiset vihollisensa ymmärtämään, että lohenkalastus on aikas peace homma? Saako tohtori Jones Harrietinsa, löytävätkö, oi löytävätkö vastakohdat toisensa?

Lopulta Rakkaudesta, unelmista ja kaloista lässähtää latteaksi rakkausdraamaksi, aivan kuin Hallström ja käsikirjoittaja Simon Beaufoy olisivat puolivälin paikkeilla itsekin innostuneet siitä pirun lohenistutuksesta niin tosissaan, että ovat unohtaneet lähteneensä tekemään komediaa.

Marketta Mattila ja Raisa Rauhamaa puhuvat Sylville Voimalasta ja ystävyydestä.

Kuvat: Emma Suominen

”Sehän on brändi!”

Voimala.

Jonka Yle nyt kuitenkin on lakkauttanut.

Kymmenen vuotta suosikkikeskusteluohjelmaa ideoineet ja luotsanneet Marketta Mattila ja Raisa Rauhamaa ovat ihmeissään.

Lakkautuspäätöksestä on vasta muutamia viikkoja, ja tätä haastattelua leimaakin vielä suuri hämmennys tapahtuneesta. Siksi tapaamispaikkammekin vaihtui Helsingin keskustassa meluisasta kahvilasta rauhallisempaan.
”Voimalassa sai aina rauhassa keskustella. 50 minuuttia. Ei mitään juupas-eipäs-kohkaamista, vaan toinen toisiaan kommentoiden, haastaenkin. Voimalassa keskustelu yhdisti.”

Noista aineksista Voimalan brändi mielissä rakentuu. Se haastoi ajan, oli kaiken aikaa niskan päällä, kunnes…

Nyt on pakko siteerata Ylen toimitusjohtajaa Lauri Kivistä, joka perusteli lopettamispäätöstä muun muassa sanomalla, että ”ohjelmia alkaa ja ohjelmia päättyy”. Voimalan tilaaja puolestaan, Ylen Ari Ylä-Anttila, kommentoi julkisuudessa Voimalan kohdanneen elinkaarensa pään. Ylä-Anttilan mukaan on tarpeeksi keskusteluohjelmia Voimala-ikäisille ja että nyt on nuorempien vuoro.

Huoh. Tämän haastattelun kirjoittajan on vaikea peittää närkästystään Yle-pomojen ylimielisyydestä.
”Hassua tässä Voimalan lopettamisessa on se, että Ylessä jo kiireellä kuitenkin suunnitellaan ohjelmaa, joka täyttäisi Voimalan luoman keskusteluperinteen.”

Lukuisat Voimalan katsojat ovat nousseet vastustamaan lopetuspäätöstä. Ollaan perustettu tukiryhmä Facebookin, laitettu vireille adressit.comiin anomus Voimalan jatkamisesta.

Ilahduttavaakin saadaan kuulla, nuorten suusta:
” Monet Voimalan nuoret katsojat ovat kokeneet loukkaavaksi sen, että heidät lokeroidaan lähinnä viihteen ja tosi-tv:n ystäviksi.”

Vedetään hieman henkeä, ja palataan vuosituhannen vaihteeseen. Mattila ja Rauhamaa olivat tehneet yhdessä Kaken pesulaa (1997-2001). Voimalaa ärhäkkäämpi ja kestoltaan lyhyempi ohjelmatyyppi sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon ja kulttuuriohjelma-Telviksen vuonna 2000. Kaksikko perusti Pesulan jälkeen uudenlaisen ajankohtaisen tapaamispaikan, Voimalan vuonna 2003. ”Halusimme avata keskustelua yli kuppikuntien. Poliittisen korrektiuden sijaan yritimme löytää kiinnostavia teemoja niin  kulttuurin, yhteiskunnan kuin talouden alalta. Monesti ohjelmissa käsiteltiin myös uskonnollisia ja henkisiä aiheita.  Hengen kysymyksiä on televisiossa monesti vierastettu, mutta Voimalaan haluttiin kylään niin arkkipiispaehdokkaita kuin valoravintoon siirtyneitä henkisen polun kulkijoitakin.”

”Halusimme haastaa ajan hengen.”

Yle Fem esittää huomenna torstaina ruotsalaisdokumentaristi Jessica Nettelbladtin elokuvan Oman elämänsä Dolly Parton. Ohjaaja puhui Sylville elokuvanteon raskaudesta ja autuudesta.

Dokumentaristi Jessica Nettelbladt seuraa elokuvassaan Oman elämänsä Dolly Parton (Jag Är Min Egen Dolly Parton, Ruotsi 2011) viittä Ruotsalaista naismuusikkoa, joita yhdistää yhdessä järjestetty tribuuttikonsertti kantrin supertähti Dolly Partonille.

Vaikka Dolly Parton on syy miksi nämä naiset ovat tavanneet toisensa, enemmän dokumentissa keskitytään tarkastelemaan muusikoiden Nina Perssonin, Cecilia Nordlundin, Lotta Wengelénin, Helena Josefssonin ja tuottaja Gudrun Hauksdottirin elämiä. Haastatteluissa naiset käyvät läpi musiikkiuriansa ja menneisyytensä valintoja. Ihmisläheinen ja koskettava kerronta ruotii aiheita kuten identiteettikriisi, vakava sairastuminen, itsetunto ja yhteiskunnan normeja kosiskelemattomat valinnat. Perheen perustaminen on myös monen elämässä esillä. Yhdistävänä tekijänä on tietenkin Dolly Parton joka on jokaiselle naisista idoli, jonka vahva naiseus ja elämänasenne on ollut inspiraationa.

Haastattelin Jessica Nettelbladtia Artisokka-festivaaleilla, jossa elokuva esitettiin huhtikuun alussa. Kun hän kuvasi musiikkituottaja Gudrun Hauksdottirin pyynnöstä Dolly Partonin tribuuttikonsertin vuonna 2005, ei hän vielä tiennyt tekevänsä aiheesta dokumenttia.

”Gudrun oli kiinnostava nainen, hänellä oli maine pelottavana ihmisenä. Kiinnostuin hänestä.”

Seuraavana vuonna hän tapasi Hauksdottirin tribuuttikonserttia varten yhteen tuomat neljä muusikkonaista ja kiinnostui myös heistä. Aihe oli syntynyt.

”Kysyin suostuvatko naiset dokumentin tekoon. He vastasivat kyllä ja aloin kuvata heitä. Kuvaukset kestivät pari vuotta”.

Dokumentti valmistui vuonna 2011 ja on se on kiertänyt kansainvälisiä festivaaleja jo jonkin aikaa. Tulossa on DVD-julkaisu.

Tietenkin pitää myös kysyä onko dokkarin innoittaja Dolly Parton nähnyt jo teoksen.

”Kyllä ja hän piti siitä!”, Jessica innostuu.

Dokumenttien tekeminen lähtee Jessican mielestä merkittävästä ihmiskontaktista.

”Kaikki lähtee kun kiinnostun jostain ihmisestä ja meidän välillämme on kemiaa. Sitten alan tutkia ihmisen elämää, onko siellä tarpeeksi materiaalia dokumentiksi. Teen aina kartan jokaisesta aiheesta. Jos materiaalia on tarpeeksi, alkavat kuvaukset, joiden aikana seuraan joskus kohteita montakin vuotta.”

Oman elämänsä Dolly Parton on Jessica Nettelbladtin uran ensimmäinen kokoillan dokumentti. Jessica on aiemmin uransa aikana käsitellyt lyhytdokumenteissaan hyvinkin synkkiä aiheita kuten anoreksiaa, prostituutiota ja asunnottomuutta.

”Vaikka monien dokumenttieni aiheet ovat olleet raskaita, ne sisältävät aina toivonpilkahduksen; monien ihmisten elämä joita olen seurannut on kuvausten aikana muuttunut parempaan suuntaan.”

”Minua ei ohjaajana kiehdo sinäänsä synkkyys vaan aiheiden tunneperäinen syvyys”.

Miten sitten aina milloinkin tekeillä olevan dokumentin aihe vaikuttaa tekijän mielentilaan?

”Esimerkiksi Oman elämänsä Dolly Parton -projektin aikana olin hyvin inspiroitunut ja palasin takaisin monien vanhojen taideharrastusteni pariin”, Jessica summaa.

Usein montaa eri projektia samaan aikaan pyörittelevältä dokumentaristilta on seuraavaksi luvassa dokumentti prostituutiosta, ja tekeillä on myös kokoillan dokumentti lapsista, jotka kasvavat sairaiden vanhempien kanssa. Tuotantovaiheessa on myös dokumentti transseksuaalisuudesta.

Ohjaajan kuva: Emma Suominen

Dolly Parton ja Nina Persson -kuva: Yle

Oman elmänsä Dolly Parton to 12.4. Yle Fem 22.00

Mad Menin katsominen on vielä mukavampaa lasi kädessä.

Mad Menin viides tuotantokausi käynnistyi Suomessa 6.4. (Nelonen Kinolla), ja sekös minua ilahduttaa.

Kun sarja alkoi, hullaannuin välittömästi sen virheettömään ajankuvaukseen. Muutaman jakson jälkeen avautui käsikirjoituksen nerokkuus ja vähitellen henkilöhahmojen kiehtova monikerroksisuus.

Arkkityypit loistavat poissaolollaan, mikä on virkistävää: keinuvalanteinen sihteeri, liioitellun uhkea Joan Holloway, ei olekaan miestennielijähaihattelijabimbo vaan tavallisesta perhe-elämästä haaveileva selväjärkinen koordinaattori, jonka käytännönläheisen ongelmanratkaisutaidon avulla on selvitty pulmasta jos toisestakin.

Silmiinpistävää sarjassa on myös ajankuvalle uskollinen alkoholikulttuuri. Miestä väkevämpien nauttiminen ei rajoitu vain hämyisten cocktailbaarien after work -siemailuun vaan ulottuu mainostoimiston suljettujen ovien taakse, joissa aamu usein aloitetaan viskipaukulla (ymmärrettävää sinänsä, jos vaihtoehtona on Folgersin kahvi).

Olutta sarjassa ei juuri nautita, mitä nyt joskus kotioloissa. Cocktailit sen sijaan ovat keskeinen osa Mad Menin kuvastoa, ja sarjan­­ myötä onkin cocktailkulttuuriin perehtymättömälle katsojalle tullut tutuksi klassisia juomasekoituksia kuten Old Fashioned ja Gimlet. Halukkaat voivat opiskella lisää 1960-luvun suosituimpien cocktailien rakentamisesta sarjan internetsivuilta.

Minä päätin mennä askeleen edemmäksi. Aikomuksenani oli vähitellen täydentää baarikaappiamme siten, että saisimme lopulta rakennettua kaikki Mad Menissä nautitut cocktailit.

Maltoin projektia yhden drinkin verran. Ostin ainekset Brandy Alexanderiin ja valmistinkin juoman onnistuneesti. Cocktail maistui juuri niin kermaiselle ja pehmeälle kuin toivoinkin. Se jäi tosin elämäni ainoaksi Brandy Alexanderiksi, sillä lopetin pian maitotuotteiden käytön.

Vai jäikö sittenkään? Mitäpä jos kerman korvaisi kookoskermalla?

Hyvin toimii. Pehmeä ja hienostunut perusluonne säilyy ennallaan, eikä yllätyksekseni kookoksen makua edes erota. Muutetaan kuitenkin varmuuden vuoksi nimeä hieman – eihän naistenlehden debyytticocktaililla voi miehen nimi olla!

Brandy Alexandra     

2 cl Brandya
2 cl Kaakaolikööriä
2 cl Kookoskermaa
muskottipähkinää
jäitä

Kaada brandy, kaakaolikööri ja kookoskerma cocktailshakeriin, joka on täytetty puolilleen jääpaloilla. Sekoita vimmaisesti. Kaada juoma cocktaillasiin ja sirottele pinnalle jauhettua muskottipähkinää.

Pistä biisi soimaan ja nauti.

Ja tässä vielä varmuuden vuoksi toinen, jos vaikka hippaamaan tekee mieli.

Ohjaus: Janne Reinikainen Ensi-ilta: Kansallisteatteri 18.4.2012 Dramatisointi: Eva Buchwald Peter Franzénin romaanin pohjalta Pääosissa: Ona Kamu, Elina Knihtilä, Seppo Pääkkönen, Antti Litja, Terhi Panula, Anna Paavilainen.

  

Joskus harvoin pääsee todistamaan teatterissa jotain ihan uutta ja hämmästyttävää. Sellaista, jonka jälkeen teatteri ei ole enää entisensä. Sellaista, jota löytyy esimerkiksi seuraavista: Jouko Turkan Siinä näkijä, missä tekijä tai Esa Kirkkopellon Mahnovitsina tai Kristian Smedsin Kolme sisarta tai Juha Jokelan Esitystalous tai Susanna Kuparisen Valtuusto. Tai Dmitri Krymovin Lehmä  tai Andryi Zholdakin Vanja-eno. Janne Reinikaisen ohjaamassa esityksessä Tumman veden päällä on tällaista ainutkertaisuutta, ensimmäisyyttä. On nimittäin videon käyttöä teatterissa ennen ja jälkeen Tumman veden päällä. Esityksen tekninen toteutus, josta Reinikaisen ryhmä aika suvereenisti suoriutuu, ei kuitenkaan ole ainoa syy, miksi Tumman veden päällä on niin hieno esitys. Se on hieno, koska se on teknis-taiteellisesti niin oivaltava. Ja koska sen aihe – perheväkivalta – on niin painava ja toteutus niin ilmava. Perinteisesti ajateltuna teatterissa on tärkeintä teksti, sen ohjaus ja esittäminen. On näyttelijät ja versio. Reinikaisen Tumman veden päällä on jotain aivan muuta. Se on ensimmäinen kokemani näytelmäelokuva – sananmukaisesti. Heijaste kankaalla on tämän esityksen ensisijainen ilmaisumuoto. Mutta silti esitys on erittäin vahvasti läsnäoleva ja teatteria. Miten tämä on mahdollista? On aloitettu perinteisesti. Ensin on ollut Peter Franzénin vahva teksti, pahoinvoivan ydinperheen tarina, johon on dramatisoitu kirkas näkökulma. Koemme tapahtumat pienen pojan subjektiivisen kokemuskentän kautta. Tässä vaiheessa on päätetty korostaa pojan näkökulmaa videoprojisoinnilla. On päätetty, että kameran kuva = se mitä poika näkee. Myös esityksen muu ilmaisu juontuu elokuvan perusopeista. Kokokuvaa edustaa perinteinen lavastus: kuva tiilitalokodista, jossa ei tällä kertaa asu kovin onnellinen perhe. Kodin ulkopuolisia paikkoja – laaja kuva – ilmentävät näyttämölle sijoitetut pienoismallit, joita kaksi lavalla liikkuvaa kameramiestä tarvittaessa kuvaa. Kamerat tallentavat reaaliaikaisesti myös lähikuvat näyttelijöistä sekä erilaiset muut paikat, joissa tapahtuu. Kaikki kuvakoot ovat koko ajan läsnä. Näemme kuvausryhmän taltioivan lähikuvaa lavasteissa samaan aikaan, kun tämä kuva heijastuu suurena kankaalle. Näyttämön reunassa istuvat ja soittavat tarinan kertojat, lattialla lepäävät pienoismallit ja taustalla häämöttää vaarin auto. Ylläolevasta voi todeta, että ei ole helppoa selittää, mistä kaikesta Reinikaisen ohjauksen esillepano koostuu. Monimutkaiselta kuulostavat näyttämöjärjestelyt toimivat kuitenkin katsojan eduksi. Kokonaisuus ilmaisuvoimaisine musiikkeineen ilmentää pienen pojan kokemusmaailmaa selkeästi ja sensitiivisesti. Pääsemme kameran avulla lähelle ihmisiä; matkaamme mummolaan, herätysjuhlille, välitunnille. Tunnistamme onnen hetket pojan kanssa äänimaailmaa myöten ja pojan kokema väkivallan uhka ulottuu katsomoon asti. Elokuvan eräs ominaisuus, jälkikuva, saa monet kohtaukset väräjämään mielessä pitkään. Ohjaus on kaikkineen vivahteikasta, aihetta ja ihmistä kuuntelevaa. Työryhmä – näyttelijät, kertoja-muusikot, kameramiehet ja  ja koko kuvallisen keitoksen miksaaja – toimii taitavasti ja herkästi; näyttelijät suorastaan sydäntäsärkevästi. Pikkupojan muistikuvat heräävät henkiin elävästi ja lähelle tullen, katsojan omia tuntoja herätellen. Näin esityksen erään entisen työtoverini kanssa. Olimme molemmat sen jälkeen suuresti liikutettuja, ”deeply touched”. Päätimme käydä pitkänkin keskustelun esityksestä läheisessä baarissa. Mutta emme käyneetkään. Sillä kaikki oli jo yhteisesti jaettu siellä salissa, esityksen aikana. Analyyseja ei tarvittu. Kävellessäni iltakylmässä kevätsateessa kotiin, mielessäni välkkyi screenillä nähty tulipallo, eräs pojan näyistä. Mikähän niistä mahtoi jäädä työtoverin mieleen pyörimään?

J.M.Barrie – Juha Kukkonen: Peter Pan
Ryhmäteatteri Suomenlinnassa, ensi-ilta 14.6.2012
Pääosissa: Riku Nieminen, Alina Tomnikov, Robin Svartstöm

  

Ihminen tahtoo lentää.

Andrei Rublev tahtoi Andrei Tarkovskin elokuvassa; Valiojoukko Philip Kaufmanin.
Ihmisen muistot Marc Chagallin maalauksissa.

Saduissa, jos missä lennetään. Maija Poppanen pitää teekutsut katonrajassa. Peukaloinen kiitää hanhen selässä.

Kissallakin on sadussa Seitsemän peninkulman saappaat.

Mutta yksi on ylitse muiden: Peter Pan. Poika, joka lentää ajassa ja paikassa. Ja ajassa taaksepäin, sitä vastaan.

Poika, joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi.

“Ei ole oikein lähteä,
mut on seurattava tähteä“

Peter Pan taisi olla ensimmäinen teatterikokemukseni. Ammattikoulun juhlasali oli kotikaupungin senaikainen kaupunginteatteri ja Peter lensi jumppasalin köydellä.
Huimasi silti!

Visio tarinasta syntyi kuitenkin kahdesta muusta lähteestä: ViewMaster -kiekon ylittämättömän upeista ruuduista ja Disneyn ihanasta animaatiosta.

Mainittuja kahta on vaikea ylittää. Siksi ja silti on kiinnostavaa, kun joku yrittää.
Sillä poikia, jotka eivät koskaan kasva aikuiseksi, heitähän riittää.

Esimerkistä käy ajankohtainen sellainen – kaikella rakkaudella – jalkapalloilija Cristiano Ronaldo.  Poika, joka lentää tuulen lailla kentän poikki – ilman että hänen peterpan -kampauksestaan hiuskaan heilahtaa väärään asentoon.

“Juokse villi lapsi,  juokse kauemmaksi”

Peter Panin keksi J. M. Barrie, mies, joka ei elämänkertaelokuvan mukaan ollut kovin riehakas. Lapsenmielinen kyllä. Johnny Depp vastasi tarpeeksi mielikuvaa hänestä.

Parikymmentä vuotta sitten Steven Spielberg ohjasi kiltin, mutta kiinnostavan elokuvan Kapteeni Koukku. Aikuiseksi venähtänyttä Peteriä esitti Robin Williams. Hän puolestaan muistutti tarpeeksi mielikuvaa Peteristä.

Riku Nieminen on Suomenlinnan Peter Pan. Ja millainen! Kevyesti liikkuva, herkästi näyttelevä, hienosti laulava. Raamikas punkkari-Peter, jonka askelia siivittävät Pelle Miljoonan tutut säkeet.

Suomenlinnan Koukku on Robin Svartström. Hän ilmentää jylysti Peterin viattoman punk-kapinan vastakohtaa, etabloitunutta ja elostelevaa hevirokkaria. Marilyn Mansonkin hiipii mieleen Svartsrömin Koukkua katsellessa.

“Vapaus on suuri vankila”

Apropos Kapteeni Koukku. Hän on Peterin todellinen kohtalo. Koukku =  seikkailu, vaara, vastuuttomuus, sitoutumattomuus. Peter ei voi jättää Koukkua. He’s hooked.

Mutta Peter yrittää. Hän palaa aina uuden sukupolven Leenan ikkunan taa. Tällä kertaa Leena (ihastuttava Alina Tomnikov) asuu Helsingin Käpylässä ja isänsä on Kalasataman rakennustyömaalla töissä. Ja kuten ennenkin, Leena kasvaa vastuuseen, Peter pakenee sitä.

Ristiriitaahan siitä pukkaa.

Riemukkaasti antaa ohjaaja Juha Kukkonen palaa nais-mies akselilla. Leenan itsetunto nostaa päätään aina kun voi, ja hämmentää Peteriä kutkuttavasti.

Kukkosen Peter Pan onkin paitsi iloinen seikkailu Mikä-Mikä -maassa, ennen kaikkea Leenan tarina. Leena oppii, Peter ei. Leena taipuu, Peter ei. Leena lähtee, Peter ei.
Ja niinhän siinä sitten taas käy, että Leena kasvaa naiseksi ja Peter jää pojaksi.

Pelle Miljoonan sanoin: “rakkaus vain pelkkää unelmaa, ystävyys joskus vaikeampaa kuin yksinäisyys.”

“Juokse henkesi edestä, ota toivon kipinä mukaan”

Suomenlinnan Peter vilisee viitteitä populaarikulttuurista ja hyviä huomioita arjesta.
Kaikenlaista uutta ja hauskaa on kehitetty tarinaan, mutta perustaltaan se on se aito ja oikea.

Peter on siis punkkari, joka pitää majaa ajalta unohtuneessa sirkuksessa, seuranaan kadonneet pojat. Ja mitkä pojat: aivan hurmaavat kaverit – erityisesti Juha Suihko Hyytelönä!

Suomenlinnan Koukun herkullinen hevijengi taas tekee kunniaa Johnny Deppin Karibianmeren merirosvojoukolle. Leukaillaan ja temppuillaan maassa, merellä ja ilmassa.

Populaarikulttuuri on ilmassa. Peter Pan on ahkeraan kierrätetty klassikko.  Tänä kesänä myös esimerkiksi harrastajateatteri Porin lähellä, Ulvilassa esittää Peteriä – punkviittauksin.

“Siellä kasvat vahvemmaksi  ja vapaammaksi”

Sirkusmiljöö luo Suomenlinnan esitykseen tasoja, mutta herättää myös kysymyksen.

Kun ollaan saarella, jonka edustalle on helppo kuvitella rosvoalus ja onkaloihin krokotiili, mietin miksi vielä sirkuskin? Toisaalta: sirkuksesta saadaan näyttämö Helinä-keijun (Sanna Warsell) huikealle yllätystempulle.

Se, että lavaste on sirkuksen lisäksi myös rosvolaiva ja monta muuta tapahtumapaikkaa, laimentaa sen visuaalista voimaa ja kaventaa toiminnan tilaa. Mietin, olisiko jostain voinut luopua?

Tavaraa kun päätarinan ympärillä riittää. On sirkustirehtööriä, intiaaniprinsessaa, pikkuveljiä. On Helinä trikkinä ja livenä; hilpeä lintu rääkymässä, krokotiili tikuttamassa; laivan kantta, poikien tannerta, rannan jyrkännettä, Leenan kotia. Eri aikatasoja.

Koskaan aiemmin en ole kiinnittänyt huomiota siihen, miten taipumaton Suomenlinnan ainutlaatuinen tila on näyttämönä. Itse lentäminen ja taistelut sujuvat komeasti; samoin Leenan ja Peterin somat väittelyt ja monet poikien ja rosvojen touhut.

Mutta usea kohtaus vaatii esittäjiltä ylimääräistä ponnistelua, kun näyttämökuva on variaatioineenkin aika staattinen.  Ja tässä tarinassahan liikutaan!

No – pääasia on esiintyjistä virtaava ilo, taito ja energia. Suomenlinnan Peter Pan on tehty suurella sydämellä.

”Tahtoisin selittää, mutta laiva odottaa”

Suomenlinnan Peterissä ei lauleta paljon, mutta kun lauletaan, niin todella mieleenpainuvasti.
Pelle Miljoonan biisien käyttäminen onkin esityksen clue.  Miten kauniita lastenlauluja ne ovatkaan! Tähän tapaan:

“Tuuli puhuu enää kuiskaten,  sillä aurinko on jo mennyt nukkumaan
pilvivuoteelleen sekaan untuvien, kultaisen taivaanrannan taa

Kaikki on niin kaunista, pehmeää ja rauhallista
yön syli on turvallinen , suojaansa tuhlaillen

Hyvää yötä maailma, hyvää yötä maailma, aamulla aurinko nousee taas”

Siellä niitä kuulee, Suomenlinnassa, tänä kesänä.
Ja näkee pojan, joka saa katsojan uskomaan, että osaa lentää.

Kuva: Ryhmäteatteri / Tanja Ahola

L. Onerva: Nousukkaita
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012
147 s.

  

Onervan Helsinki on täynnä yksinäisiä ja onnettomia sieluja.

L. Onervan (1882-1972) Nousukkaita julkaistiin ensi kerran vuonna 1911. Kirjallisuudenhistoria tuntee Onervan runoilijana ja symbolismin ja dekadenssin taiturina, Nousukkaita paljastaa hänen kykynsä realistisen proosan parissa. Novellikokoelmassaan Onerva pohtii yksilön vaihtoehtoja maailmassa, jossa syntyperä ei enää sido paikkaan ja tietynlaisen elämänkulun odotukseen kuten aikaisemmin. Eletään modernin kynnyksellä.

Kolmikymppinen Onerva kuvaa itselleen tuttua ympäristöä, nuorta kaupunkilaista elämää ja liikkuu tottuneesti yliopistolla ja taiteilijapiireissä, pistäytyypä Pitkänsillan toisella puolenkin. Tarkastelussa ovat ensi polven helsinkiläiset, joille pääkaupunki on edustanut lupausta uudenlaisesta elämästä. Onervan tarinoissa yksilön mahdollisuudet muuttaa elämäänsä osoittautuvat kuitenkin näennäisiksi. Sosiaalisen nousun, tasaveroisuuden ja vapauden huumaavilta lupauksilta puuttuu perusta, sillä ajatustottumukset laahaavat perässä. Nousukkuus värjäytyy novelleissa tummin sävyin. Samalla Onerva tekee ilkikurisia huomioita ympäröivästä maailmanjärjestyksestä.

Onerva on kasannut kokoelmaan kymmenen erilaista novellia kuin tyylinäytteinä kirjallisista taidoistaan. Ja hän taitaa ne, hykerryttävän satiirin ja rujon naturalistisen kerronnan, paatoksenkin. Onerva ei tyypittele eikä yleistä vaan lähestyy aihetta psykologian kautta, ei kaunistele vaan osaa kaivautua syvälle ihmisluonnon ytimiin. Kuvaus on yhä tuoretta, hämmentävän samastuttavaa. Olemassaoloaan ja valinnan mahdollisuuksiaan pohtivat hahmot ovat eksistentiaalisessa ahdingossaan uskottavia jopa siinä määrin, että lukiessa mietin kunkin masennusdiagnoosin laajuutta. Pillereitä ei ole tarjolla, Onervan henkilöt joutuvat etsimään tilanteelleen toisenlaisia ratkaisuja.

Onervan kuvaamia ihmisiä yhdistää se, että he ovat jossain vaiheessa astuneet ulos konventioista, tavalla tai toisella. Heidät on irrotettu syntysijoiltaan, mutta he eivät juurru toisaalle. Nämä nousukkaat ovat tietoisia asemansa keinotekoisuudesta, sitä on valheellisuuden tunne heidän sisällään. Paluuta entiseenkään ei enää ole: he ovat ajautuneet välitilaan. Onervan kuvaama kaupunki on täynnä yksinäisiä, onnettomia sieluja.

Yliopisto on Onervalle kuin muuri todellisuutta vastaan, sen piirissä voi elää harhaistenkin haaveiden vallassa. Hänen ylioppilaansa eivät kuitenkaan kilistele enää isänmaalle vaan tuijottavat tuoppiinsa tyhjin katsein. He ovat talonpoikaisia ylioppilaita, fennomaanisen sivistämisinnon jäljiltä pääkaupungin kapakoita täyttävä lauma eksyneitä. Isänmaa on osoittautunut yhdeksi isoksi harhanäyksi, eikä kuvitteelliselta pohjalta jalustalle nostettu talonpoika voi yltää herran rinnalle oppineenakaan. Ideaalit ovat ropisseet, nuoruus on ohi, arki on harmaata ja väsynyttä juopottelua.

Novellien naiset luovivat itsellisyyden ja avioliiton turvasataman väliä. Onervan avioliittokuvauksissa rakkaudella ja kunnioituksella ei ole instituution kanssa mitään tekemistä. Hänen sankarittarensa haluavat säilyttää vapautensa vaikka laskelmoivat avioitumisen tarjoamia mahdollisuuksia, taloudellista turvaa, ehkä nimeä ja toki myös kunniallisuutta, jos siltä näyttää. Novelleissa itsenäisyys on mahdollista, vaikkakin raskas ja yksinäinen valinta.

Epäsovinnainen Onerva ei epäröi käydä ongelman ytimiin asti, aikakautensa seksuaalimoraalia vastaan. Novellissa Raina Onerva kyseenalaistaa naisen elämää kahlitsevan ajatuksen seksuaalisuuden ja vihkivalan välisestä siteestä. Raina, laulajatar, elää esiaviollisessa suhteessa kuvanveistäjä Karilaan kanssa. Karilas ei rakasta Rainaa, mutta Rainalle antautumiselle riittää syyksi se, että hän itse rakastaa. Onerva tutkii Rainan kautta halua ja rakkautta ja niiden oletettua liitosta. Pohjimmiltaan tämä tuntee olevansa samanlainen kuin Karilas: ”Onko se jotakin pahaa, rumaa, kuuluuko se miehelle enemmän kuin naiselle? Mitä se sitten on? Sitäkö, että aistit ja vaistot pyytävät nautintoa, että hermosto haluaa tulla sähkökosketukseen toisten samoin toimivien kanssa, että ihmiset pyrkivät yhteisleikittelyihin huolimatta sydämensä autiosta yksinäisyydestä, tahtovat jakaa toisilleen edes ulkonaista iloa, kun eivät kuitenkaan voi antaa sisintä minäänsä?” Toinen asia sitten on, tekeekö rakkaudeton seksi (ja elämä) henkilöt pidemmän päälle onnellisiksi.

Niinkin naisen asiaa kuin Onerva ajaa, hän ei ole kovin lempeä kanssasisariaan kohtaan. Ihannoitu nainen määrittyy ominaisuuksin, mitä ”naiset yleensä eivät milloinkaan ole” ja sankarittaret nousevat erityistapauksina naisten joukossa. Onerva on toki vahvasti aikakautensa tytär. Akateemisesti kouluttautuneena hän hakee rotuopeista viitekehystä kuvaamansa sosiaalisen nousun mahdottomuudelle. Pisimmälle ajattelu viedään novellissa Veren ääni, jossa Kaarina kokee tulleensa nöyryytetyksi siniverisen sulhasensa kotona. Se herättää hänessä vihan, joka ”tuli jostakin kaukaa, alhaalta, syvyyksistä, kumeana ja kaikkivoipaisena… Se oli esi-isien taistelua lapsenlapsissa, joiden äänen väri, kasvojen juonteet, vaistot ja tunteet yhä vielä atavistisesti toistivat entisiä sieluntiloja.” Onerva ei arvota, talonpoika ei ole herraa huonompi, vain erilainen. Säpsäyttääpä tuo silti, tässä maailmantilassa. Kaikki teoksessa ei ole kestänyt aikaa.

Onervan rakkautta kaupunkiaan kohtaan ei sen sijaan voi epäillä. Karvaassa ja alakuloisessa kokoelmassa viehättää se lämpö, jolla taustalla hehkuva Helsinki piirtyy. Mikä mainiointa, Onervan matkassa pääsee sadan vuoden takaiselle baarikierrokselle ja katselemaan vaikkapa jo kadonneen, upean Alppilan (Alphyddan 1880-1951, kannattaa googlata) terassilta mennyttä Helsinkiä. Taidanpa sytyttää sen sikarin.

Jan Salminen: Äidinmaa Tammi 2012

392 sivua

  

Ajatuksia herättävää fantasiaromaania vaivaa asetelmallisuus.

Täysin fiktiivisen fantasiaromaanin maailman rakentaminen on ihan helppoa, sen kun kuvittelee vaan. Jos kuvitelmansa sen sijaan haluaa sijoittaa omasta ajasta katsottuna lähitulevaisuuteen, on urakka paljon hankalampi. Parhaimmillaan nykyajan päälle kirjoittaminen antaa kuitenkin huikean mahdollisuuden oman ajan analysointiin ja ihmisluonteen tutkiskeluun. Hyytävimpiä esimerkkejä on Margaret Atwoodin romaani Orjattaresi (1985), jossa naiset ovat pelkkiä kohdunkantotelineitä.

Jan Salminen mainitaan esikoisromaaninsa kansiliepeessä Atwoodin ihailijaksi, mutta ilmankin olisi selvää, että Äidinmaan pohjavirta on ammennettu Orjattaresi-romaanista. Sukupuolten erottamisesta totalitaristisin keinoin on tässäkin kyse. Klassikko on uhkarohkea valinta näin selkeäksi viitepisteeksi, mutta Salminen ei yritäkään päästä helpolla. Lopputulos on komeimmillaan kunnioitettava: maailma imaisee lukijan sisäänsä, ja synkät maisemat avautuvat eteen komeasti.

Äidinmaa on suunnilleen Suomen kohdalle sijoittuva suljettu ja säännelty yhteiskunta, jossa elämän perusyksikkö on eri-ikäisten naisten muodostama omavarainen yhteisö, heimo. Miehistä onnekkaimmat työskentelevät sähköpiiskalla kurissa pidettyinä palvelustöissä ja asuvat keskenään rähjäisissä getoissa. Pääosissa ovat vanha palvelija Benjamin ja hänen vartijansa Anna-Liisa. Benjamin muistaa yhä ”koirasvallan ajalta” sellaisia nyttemmin kadonneita tai kiellettyjä asioita kuin peilin, perheen tai parlamentarismin – ja ekokatastrofin, joka on ollut yksi tekijä uuden maailmanjärjestyksen synnyssä. Anna-Liisa puolestaan löytää kiellettyä tietoa ja ryhtyy ihmettelemään vallitsevia sääntöjä tavalla, joka Äidinmaassa on varattu häntä vaikutusvaltaisemmille naisille.

”Koiras” on Äidinmaassa alhainen eläin, jonka seksuaalisuus rinnastetaan väkivaltaan ja ajattelukyky todetaan vajavaiseksi. Rakkautta ja seksuaalisuutta katsotaan voitavan toteuttaa vain naisten kesken – peniksen sallituin nimitys on ”raiskain”. Lisääntyminen on erotettu kokonaan seksuaalisuudesta, ja vaikka äitiys on pyhää, se ymmärretään hyvin toisella tavalla kuin meidän maailmassamme. Kahden hengen uskollisesta parisuhteesta on tullut kammottu tabu – ”pariseksuaalit”, jotka kehtaavat toteuttaa perverssinä pidettyä taipumustaan julkisesti vaikkapa hellyydenosoituksin, kohtaavat aggressioita.

Itse Äidinmaata kuvataan niin hengästyttävän runsaasti, että romaanin tarina jää sivuosaan. Asetelmallisuus uhkaa: päähenkilöt tuntuvat toimivan, puhuvan ja ajattelevan melkein pelkästään yhteiskuntaansa ilmentääkseen ja sen eroja entiseen alleviivatakseen. Kun lisäksi kaikki henkilöt puhuvat koukeroisin lausein ja ajattelevat abstraktein kuvioin, uhkaa teos tukehtua omaan vuolauteensa. Rakenne alkaa puuroutua ja laajuus tuskastuttaa, vaikka lukijan pitäisi jaksaa tarkasti seurata vähittäin paljastuvaa kuviota.

Juonen keskiössä ovat levottomuudet rauhaisaksi pakotetussa yhteisössä: pariseksuaalit vaativat oikeuksiaan, ja sitten joku – mitä ilmeisimmin koiras – alkaa tehdä murhia. Pelko leviää, ja kuten kaikissa yhteiskunnissa, kriisitilanne nostaa esiin järjestelmän heikot kohdat. Tarinan rinnalla lukijalle hahmottuu vähitellen maan äitien suurempi suunnitelma, josta Anna-Liisa ja Benjamin ovat molemmat tietämättömiä. Atwoodin romaanin maailmassa naisesta hyväksyttiin tarkoin säänneltyyn käyttöön vain ruumis; Salmisella miessukukunnasta ei ole jäämässä jäljelle sitäkään.

Takakannessa kysytään provosoivasti: ”Jos naiset olisivat vallassa, olisiko maailma parempi paikka?” Alusta asti on selvää, että eipä ainakaan näillä ilveillä olisi. Onneksi Salminen herättää mielekkäämpiäkin kysymyksiä, esimerkiksi sukupuolierottelun ja yhteiskuntajärjestyksen kytköksistä sekä seksin, vallan ja suvunjatkamisen välisistä suhteista. Teos saa myös oikeasti miettimään suuntaa, johon tämänhetkinen länsimainen elämänmeno on meitä viemässä. Niin toimii lähitulevaisuuteen sijoittuva kirjallisuus parhaimmillaan. Siksi tukahduttavuuden on valmis antamaan anteeksi, kun romaanin on saanut kahlatuksi loppuun.

Jasmin Gröhn ja Elisa Helenius kirjoittavat tällä palstalla kolumneja lesbokulttuurista.

Tämän kolumnin nimi on Lesboelämää, mutta itse huomaan koko ajan kirjoittavani artikkeleita, jotka liittyvät lesbouden lieveilmiöihin ja identiteettikysymyksiin. Mutta ehkä monista lukijoista on hauska kurkistaa lesbojen pään sisään. Koska siellä liikkuu aika lailla eri asioita kuin heteronaisten.

Minulta on monesti kysytty, miksi olen lesbo. Voisin vastata kysymykseen esittämällä teille teorian, joka selittää miten itse tarkastelen seksuaalista suuntautuneisuutta.

Teorian nimi on maskuliinis-feminiinen asteikko. Se hahmottelee ihmisen maskuliinisuutta ja feminiinisyyttä ja sitä myötä luo periaatteessa kaikki mahdolliset ihmistyypit. Seksuaalisessa suuntautumisessa on kyse vedosta tietyntyyppiseen energiaan, jolla on tietty maskuliinis-feminiininen tasapaino.

Kuvittele asteikon toisessa päässä naisellinen nainen ja toisessa päässä maskuliininen mies. Kyse on ääripäissä identiteetistä, joka on samansuuntainen sukupuolen kanssa. Sitten ala liukua asteikkoa pitkin niin, että nämä piirteet sekoittuvat. Taulukossa pääset kohtiin, joissa mies on feminiininen, nainen maskuliininen tai jotain näiden ja ääripäiden välillä.

Kuvittele sitten, että sinun pitäisi tehdä parituksia kahden asteikon kohdan kanssa. Teoriani mukaan voit parittaa mitkä tahansa kaksi pistettä toistensa kanssa. Voit tehdä näin teoriassa, koska voit tehdä näin oikeassakin elämässä. Tämä maailma todistaa sen, että rakkautta on monimuotoista.

Ja ääripäät voidaan pilkkoa nekin osiin.

Identiteetti voi olla maskuliinis-feminiininen ja voi tuntea vetoa samankaltaiseen henkilöön, tai sitten henkilöön jonka identiteetti on esim. vain feminiininen tai maskuliininen.

Asteen ääripää on heterosuhde, jossa naisellinen nainen tuntee vetoa maskuliiniseen mieheen. Mutta, toisin kuin vielä osa maailmasta tuntuu uskovan, tämä ei tietenkään ole koko totuus. Miksi edelleen osa maailmasta väittää, että naisen joka ilmaisee itseään naisellisesti on pakko tuntea vetoa miehen kehossa olevaan, maskuliinisesti itseään ilmaisevaan henkilöön? Eikö kuulosta aika mustavalkoiselta? Sama kuin väittäisi, että tässä on musta ja valkoinen, valitse kummasta pidät. Mikä harmaa? Ei ole mitään harmaata. Eikä varsinkaan värejä. Tai että sinun on pakko pitää appelsiineista, etkä saa pitää omenoista, vain noi toiset saa pitää omenoista. Järjetöntä!

Ihmiset eivät aina tule ajatelleeksi, että seksuaalista suuntautumista voi verrata ihmisen makuun minkä tahansa asian suhteen. Se että synnymme tietynlaiseen kehoon joka sopii biologisesti yhteen vastakkaisen sukupuolen kanssa ei ole koko totuus. Se ei määritä ihmisen tunneperäistä kiinnostusta toiseen. Eikä kaikilla ole edes biologista kiinnostusta vastakkaiseen sukupuoleen.

On olemassa sateenkaari, jonka alla on monenlaista rakkautta. Usein sanotaan, että sateenkaaren alle kuuluvat kaikki ei-heterot. Mutta mikseivät heterotkin voi olla sateenkaaren alla? Heteroiden suhteet voivat olla vähintään yhtä värikkäitä kuin queerien tai homojen suhteet. Tunnen esimerkiksi naisia, jotka ovat kiinnostuneita feminiinisistä miehistä. Ja olen tavannut tosi miehekkään naisen, joka tapaili äärettömän feminiinistä miestä. Eikö tämä ole kaikkea muuta kuin mustavalkoista? Vain muutama esimerkki, mutta heterosuhteet voivat olla yhtä värikkäitä kuin kaikki muutkin suhteet.

Homosateenkaaren alla on myös hyvin monia tapoja rakastaa. Lesboilla voi olla klassinen butch ja femme -asetelma. Sitten ovat lipstick lesbot eli naiselliset naiset, jotka ovat kiinnostuneita toisista naisellisista naisista. Tai sitten ne butchit, jotka ovat kiinnostuneita toisista butcheista.

Homomiehet ovat vähintään yhtä kiehtovia. On olemassa maskuliininen/feminiininen -asetelmia ja mielenkiintoisia ääripäitä; vaikkapa karhuhomot ja Tom of Finlandin taiteessaan kuvaama muskelimiesten välinen rakkaus.

Queeriys ja homous ovat sateenkaaren huomioon ottamista.

Kun katsoo tältä kantilta, vaihtoehto että ollaan vain ja ainoastaan heteroita tuntuu hyvin rajoittavalta.

Joskus homomies ihastuu lesbonaiseen ja syntyy suhde. Joskus kaksi lesboa, jotka molemmat haluavat korjata itsensä mieheksi, rakastuvat toisiinsa ja menevät prosessiin yhdessä. Prosessin jälkeen he ovat miesten välisessä homosuhteessa keskenään. Ehkä prosessiin menevä transmies joka on lesbo, löytää itsensä ihastumasta sukupuolenkorjauksen jälkeen karhumieheen ja toteaa olevansa biseksuaali.

Seksuaalinen suuntautuminen ei ole aina myöskään pysyvä juttu. Se voi olla, tai sitten ei. Toiset kokevat seksuaalisia vaihteluita, toiset eivät. Tarkastelen itse asiaa niin, että seksuaalinen suuntautuminen on kehittyvä asia, niin kuin mikä tahansa muukin.

Voisin verrata sitä muidenkin asioiden löytämiseen elämässä. Tämä juttu, joka nyt tuntuu tyhmältä, voi olla siistein juttu viiden vuoden päästä. Mielestäni ihmisten jotka kokevat seksuaalisia vaihteluja pitäisi antaa itselleen tilaa hengittää; yhteiskunnan määrittelemä homo-, hetero-, bi-kolminaisuus ei ole koko totuus.

Bi- tai panseksuaalisuudessa on enemmän vaihtoehtoja sen suhteen, mistä pitää. Ääri- homo- tai heteroseksuaalisuus taas kertoo spesifisestä mausta. Panseksuaalisuus on ajattelun vapautta, voi pitää ihan mistä tahansa yhdistelmästä, sukupuolesta ja suuntautumisesta.

Tosin, vaikka panseksuaalisuus on hyvin laajasti koettavaa rakkautta, kaikki eivät vain pidä asioista niin monipuolisesti. Se, että kokee rakkauden käsitteen laajasti ei tietenkään tee kenestäkään toista parempaa. Hyväksyn monipuolisuuden, mutta myös mustavalkoisuuden. Mustavalkoisuuden tosin vain silloin, kun se ei tarkoita homofobiaa, sitä että vihataan toista vain, koska hän ei koe asioita samalla tavalla kuin toinen.

Takaisin lesbouteeni. Ei voi esimerkiksi sanoa, että olen lesbo koska en pidä maskuliinisuudesta. Totuus on että pidän maskuliinisuudesta, naisella ja sopivassa määrin.

Jos nainen ylittää tietyn maskuliinisuuden rajan, kiinnostukseni lopahtaa saman tien. Siksi en usko, että voisin seurustella transmiehen kanssa, joka menee tuon prosessin läpi kokonaisuudessaan. Koska hänestä tulee mies ja en pidä miehistä.

Olen vähän kaavamainen, koska minulla on niin spesifinen maku. Mutta en kuitenkaan suhtaudu itseeni tuomitsevasti; on täysin mahdollista rakastua ihmiseen, johon ei koskaan olisi uskonut rakastuvansa.

Ehkä itsensä määrittely tarkasti sopii ihmisille, jotka etsivät jotain tosi tiettyä. Niin kuin esimerkiksi itse koen etsiväni. Mutta täytyy muistaa, että se mitä etsii ei ole kaikki mitä voi löytää.

Jos ajattelee maskuliinis-feminiinistä asteikkoa, ei tarvitse kysyä miksi olen lesbo. Koska kuka tahansa voi olla mitä tahansa ja tykätä aivan mistä tahansa.

Se jos mikä on sateenkaarta.