Kategoria: Elämäntapa

Kuva: Le massage au Hamam / Edouard Debat-Ponsan (1883)

Syksyiseen pimenevään iltaan: Hellittele itseäsi kehotyypillesi sopivalla öljyhieronnalla!

Meitä on hellitty lämpimillä kesäisillä päivillä. Iltaisin ja aamuisin on ilmassa kuitenkin jo syksyn kirpeyttä. Syksyn tuulet saavat minut palaamaan yhä uudelleen seesamiöljypullon äärelle. Syksy on vatavuodenaikaa. (Voit tarkastaa web-sivultani kohdasta ”Ayurvedasta”, mitä vatamerkitsee.) Tuulinen ja viilenevä sää saa vatadoshamme helposti epätasapainoon. Keho kuivuu sekä ulkoisesti että sisäisesti. Tämän voi huomata kuivana ihona, naksuvina nivelinä ja esimerkiksi ummetuksena. Mieli voi olla harhaileva, keskittymätön. Mieliala ehkä vaihtelee nopeasti, arvaamatta. Voit tuntea itsesi jännittyneeksi. Unettomuus saattaa vaivata varsinkin voimakkaan vataisia henkilöitä tai niitä, joiden vatadosha on epätasapainossa esimerkiksi hyvin liikkuvan elämäntyylin vuoksi.

Vatan voi taltuttaa varaamalla itselleen ajan oman kehonsa hyvinvointiyritykseltä. Sovi aika itsesi kanssa tai jos sinulle sopii spontaanimpi toimiminen, niin käy heti innostuksen puuskan yllätettyä tuumasta toimeen.

Hanki ensin valmiiksi luomuseesamiöljyä. Sitä saa hyvin varustetuista ruokakaupoista sekä esimerkiksi Helsingissä Ruohonjuuresta sekä Ekolosta. Varaa riittävästi aikaa. Tarkasta, että kylpyhuoneesi on sopivan lämmin. Hellittely onnistuu parhaiten suloisessa lämmössä. Varaa yksi jo paremmat päivänsä nähnyt pyyhe, jota voit tästä lähtien käyttää öljyn pyyhkimiseen iholta öljyhellittelyhetkien päätteeksi. Lämmitä seesamiöljyä liedellä noin parin desin verran tai niin paljon, kun tunnet kehosi tarvitsevan. Pidä öljyä silmällä, sillä seesamiöljy palaa helposti. Kun se alkaa aavistuksenomaisesti kuplia, öljy on tarpeeksi lämmintä.

Sitten vaan vaatteet pois ja nautiskelemaan. Itse aloitan öljyhieronnan yleensä reisistä, sillä reidet ovat vatan koti. Kun ne rentoutuvat, vatasi on tyytyväinen. Käyn pienin, pyörivin liikkein lävitse ensin reidet ja sitten kehon jalkapohjista päälaelle. Erityistä huomiota saavat nivelet, sillä näihin varastoituu ayurvedan mukaan vatakehossa ama eli kehon kuona-aineet. Seesamiöljyhieronta saa kuona-aineet liikkeelle ja seesamiöljyhierontaa kutsutaankin pikku pancha karmaksi (ayurvedinen kehon puhdistuskuuri). Selkä sekä päälaki tarvitsevat nekin vatadoshaisella erityistä huomiota. Kun olet käynyt ajatuksella kehosi lävitse aikaa säästämättä, voit lopuksi pyyhkiä ihosta ylimääräiset öljyt pyyhkeeseen. Tämän jälkeen suihku, jossa loput öljyt pestään pois. Se on oleellista, sillä seesamiöljy nimenomaan poistaa kehon kuona-aineita ja nämä on tarkoitus pestä iholta pois.

Pittaisille suosittelen kookosöljyhierontaa, sillä kookos on viilentävä ja pittaisten henkilöidenympärivuotinen tavoite on viilentää kehoa. Erityisesti niille, joilla on iho-ongelmia kuten psoriasista tai atooppista ihottumaa, kookosöljyhieronnasta on suuri ilo. Muuten samat ohjeet toimivat. Kaphaisille henkilöille suosittelen manteliöljyhierontaa.

Kuulostele kehosi tuntemuksia öljyhieronnan jälkeen. Hellittelytuokion lopuksi suosittelen teehetkeä kynttilän valossa esimerkiksi Pukkan Love-teen seurassa. 

Ayurveda on monituhatvuotinen intialainen terveydenhoitojärjestelmä, jonka nimi tarkoittaa alun perin ”tietoa elämästä”. Ayurvedinen ravintokonsultti Crista Soskolnen palstalla onkin luettavissa tietoa, mutta kaikkea muutakin hauskaa!

ayurveda, crista soskolne, Hemmottelu, öljyhieronta, syksy, terveys

Care Santos: Suklaan maku
S&S 2016
Suom. Anu Partanen
412 s.

  

Care Santosin Suklaan maku on historiallinen romaani, joka käsittää kolme eri aikatasoa. Tarinan eteneminen tapahtuu nykyajan Barcelonasta kohti historian syövereitä aina 1700-luvulle ja Ranskan kuningas Ludvig XV:n hoviin.

Eri aikatasoille sijoittuvat tarinat ovat toisistaan melkein irrallisia. Ainoa yhdistävä tekijä on vanha posliininen kaakaokannu, joka saa teoksessa lähes henkilöhahmon aseman. Kaakaokannun merkitys eri ihmisten elämässä on ollut näkymätön mutta vaikuttava.

Teos ei ole Pienen suklaapuodin kaltainen suklaaherkuilla kyllästetty namupala. Suklaa ei maistu tekstissä kuten voisi olettaa, vaan se häilyy vain teoksen taustatukena. Suklaan rooli on toimia hyvin vähäisesti korostettuna kuriositeettina.

Santosin kirjoitustyyli on vähäeleistä. Tämä korostuu etenkin teoksen ensimmäisessä herkkäpiirteisessä osiossa, jonka aiheena on perinteikäs kolmiodraama.

Nykyaikaan sijoittuvassa osiossa päähahmona on itsenäinen ja menestynyt naishahmo Sara. Tarinan lähtökohtana on pettäminen. Kaakaokannu särkyy, kun selviää, että Saran mies on koko ajan ollut tietoinen siitä, että vaimo on pettänyt häntä miehen parhaan ystävän kanssa. Kaakaokannulla on myös ominaisuus heijastella tarinan saamia sävyjä ja tunnelmia.

Toisessa osiossa eletään 1800-luvun espanjalaisessa sääty-yhteiskunnassa. Huomio kiinnittyy naisten asemaan eri aikakausilla. Osion päähahmona on palvelustytöstä lääkärinrouvaksi loikannut Aurora, jonka toiseutta korostetaan kerronnallisin keinoin. Tekstissä on käytetty yksikön toista persoonaa, jolloin teksti puhuttelee lukijaa; ikään kuin lukija asetettaisiin Auroran rooliin. Tehokeino on toki perusteltu, mutta se vaikuttaa jokseenkin päälle liimatulta ja häiritsee lukemista.

Sen sijaan rakenteesta tekevät mielenkiintoisen viittaukset oopperaan ja teatteriin. Teoksen osiot on nimetty näytöksiksi ja yhdessä osiossa teksti on kirjattu näytelmädialogiksi.

Viimeisessä osiossa selviää tietenkin kaakaokannun huikea syntytarina. Vaikka kirjan päätös on ennalta arvattavissa, teoksen kokonaisuutta osaa arvostaa vasta lopuksi, kun näkee, miten kirjoittaja on liittänyt teokseensa useita historiallisia henkilöitä – sekä tuntemattomia että tunnettuja – ja rakentanut uskottavan draamankaaren yhden ikivanhan kaakaokannun ympärille.

Care Santos, Espanja, historiallinen romaani, Suklaan maku

Räjähtelyä ja pogoilua angstisateisessa Vallilassa.

Teksti ja kuvat: Kirsi Kissmyassinger

Sick Of You Fest Ääniwallissa. Jo pelkästään nimi kuulosti houkuttelevalta, mutta myös illan bändikattaus oli sitä luokkaa, että ilolla kirmailin lauantai-iltana Vallilan garagepunk-raikutaivaaseen. Tapahtuma oli Blast Of Silence Recordsin järjestämä. Kymmenen bändin keikat kynnettävänä. Jaksaako sitä?

Festin keikat soitettiin kahdella lavalla. Illan aloitti The Toxics. Jos illan pituus etukäteen hivenen hirvitti, niin vielä enemmän kauhistutti fessut aloittaneen pumpun poikien puolesta. He joutuivat hyppäämään suhteellisen harvalukuisen ja kylmän yleisön eteen. Hyvin he kuitenkin hommansa hoitelivat ja välispiikkinsä saivat minut naurahtelemaan ääneen. Kiva!

Seuraavaksi pienemmällä lavalle ilmestyi tiukan rytkytyksen mestarit Jyrki Nissinen ja Isotissinen. Sydämessäni läikähti. Tits/balls/oujee toimi kuin rakkauspyssy. Rumpali/laulaja Ainon karisma sai haukkomaan henkeä ja tuon intensiivisen esityksen olisi suonut hyppyyttävän enemmänkin ihmisiä. Kuinka kummaa sakkia nämä suomalaiset, mietin istuskellessani sohvalla keikan aikana.

Seuraavaksi päästiin kuulemaan The Achtungsin räimettä. Ihanastipa rämistelivät, kuten aina. Tämän jälkeen soittaneen Charm Bagsin rumpali sai jotkut tytöt ympärilläni haukkomaan henkeään: “Miten kuuli kimma.” Olihan se.

Jos Teemu Bergmanin bändinä monien tuntema The Heartburns sai yleisön jo suhteellisen hulvattomasti heilumaan, niin Räjäyttäjät kyllä kirjaimellisesti pistelivät aivot atomeiksi pelkästä ihastuksesta. Lo-Speed-Hi-Speed Rock’nRollin tahtiin olisi voinut rallatella vaikka aamuun saakka.

Tämän jälkeen oli sulateltava kuulemaansa jonkun hetken verran, kunnes taas räjähti. Sick Thoughts (USA) ja reilut 15 minuuttia vihan ja vitutuksen ytimessä! Bändiä luotsaava nuori vihainen maailman mainetta niittänyt punkkari Drew Owen oli saanut ympärilleen mitä mainioimman bändikokoonpanon: bassoa soitti Teemu Ojala (The Achtungs, U.F.O. Ojala), kitaraa Joni Ekman (Lähtevät Kaukojunat, The Achtungs) ja rumpuja Mr. Niila (God Given Ass). Sick Thoughtsin maine armottomana livepumppuna näytti pitävän paikkansa: Owenin esiintyminen ei totta tosiaan antanut armoa. Hän sylkäisi yleisön päälle kasallisen angstilla maustettua meteliä. Ja kuulijat sekosivat. Joku tyttö kisutteli Drewta kesken keikan. Fanit pyörivät ja pomppivat musiikin tahtiin onnesta soikeina. Niin pyöri myös itse Drew; makasi lavalla, hytkyi siellä, hytkyi täällä. Kuumaa menoa.

Sick Of You Fest päättyi Seksihullujen rääkymiseen. Olisi voinut kuvitella, että jengi olisi tässä vaiheessa alkanut hyytyä. Kaikkea muuta. Kansa tanssi punktranssissa. Parhautta.

Ääniwalli, Sick of You Fest

“Kaikkien, keistä välitän, niiden tapa kuvata maailmaa on riemukas, radikaali, ylilyövä. Niillä on voimakas oma ääni ja ne tekijät ovat olleet tavallaan aina pulassa sen takia.”
E.

Prologi, kello 18.47

On lauantai. Elias on tulossa kylään.

Minua hymyilyttää mielikuva kotibileistämme vuonna 1992. Elimme rave-kulttuurin ensimmäistä aaltoa. Olimme vuokranneet strobovalon paikalliselta deejiiltä lukiomme Macbeth-näytelmäprojektia varten. Felixin It Will Make Me Crazy ja Madonnan Erotica jumputtivat huoneessani, strobo vilkkui ja äiti teki lihapullia keittiössä.

Tanssimmeko taas tänään sohvilla pölypussit päässä? Kaikki vaan voi olla niin “totally b-i-z-a-r-r-e”, kuten Elias sanoisi.

iPhoneni piippaa.

“Olen kadulla, mutta missä A-rappu?”, Elias whatsappaa ulkona.

Pyhä työ

1990-luvun laman ravenuorille kaikki oli epävarmaa. Kotoa juuri lähteneiden talous keikkui vaakalaudalla, kun ei löytynyt edes kesätöitä. Nämä realiteetit ja nuoruuden kokemattomuus tekivät elämäntilanteesta ahdistavan ja pimeän.

“Kuinka huono ihminen voi olla, että ei pääse edes pikaruokaketjuun töihin?“, Elias hymähtää.

Riipiminen jokapäiväisessä selviytymisessä kehitti lopulta luottamusta oman kädenjäljen löytymiseen, menetetyistä Big Maceista huolimatta. Maalaispojan tie kynti pimeydestä muun muassa Tanssii Tähtien Kanssa, Presidentin kanslian ja Uutisvuodon ohjaajaksi. Nyt Elias on ohjannut tv-viihdettä, musiikkivideoita, elokuvia, ja toteuttanut omia tuotantoja sekä kirjoittanut kirjoja.

Elias käsikirjoitti ja ohjasi kansainvälisesti menestyneen lyhytelokuvan I`ve Only Just Begun omalla luottokorttibudjetilla. Madonna, Sandra Bernhard ja Boy George ovat nähneet varmasti tuhansia elokuvia. Mutta vain harvoista he ovat twiitanneet ylistävään sävyyn, kuten Eliaksen elokuvasta. Tälläkin hetkellä I`ve Only Just Begun reissaa indie-elokuvien festivaaleilla. LGBT-yhteisöä käsittelevästä lyhytelokuvasta tulee jatkuvasti yhteydenottoja eri puolilta maailmaa. Pussy Riot ja Venäjän suhtautuminen seksuaalivähemmistöjä kohtaan olivat kaikkien huulilla maailmanlopun vuonna 2012. Tähän saumaan Elias osasi ennakoiden iskeä. Hän oli käsikirjoittanut musiikillisen lyhytelokuvan jo vuosi ennen Venäjän hyökkäystä gay-yhteisöjä vastaan.

“Alkuperäinen käsikirjoitus on paljon pidempi ja siinä oli useampia lauluja. Se sijoittui vuoteen 2018. Erilaisia vähemmistöryhmiä vainottiin ja kuskattiin reservaatteihin. Päähenkilöä oltiin hirttämässä.”

Lopullinen versio typistyi helposti netissä levitettäväksi ja nyt lyhytelokuva on indiehitti.

“Tiesin alusta lähtien, että teoksen kanssa käy hyvin”, sanoo paneelikeskustelussa Pussy Riotin vieressä Lontoossa istunut mies. Elokuva näytettiin myös heille.

Tänä lauantaina 15-vuotisen uran jälkeen hän ei enää pelkää töiden loppuvan. Maailmassa ei voi laskea minkään varaan tai kiintyä tekemiseensä liikaa.

“X määrä asioita tapahtuu ja ihan hirvittävä määrä asioita EI tapahdu!”

Elias ei ole huolissaan mistään. On vain oltava rennosti ja pidettävä palloja ilmassa.

“En suhtaudu työhön millään tavalla kuitenkaan kevyesti, työ on pyhä asia!”

Tekemisen tyyli

Jos Elias haluaa tehdä jotain, hän tekee sen vaikka yksinään kotona.

“Olen Madonnan ja Kirsti Paakkasen kasvatti.”

Laman lapsella on nyt kyky työllistää kymmeniä ihmisiä. Esimerkkinä mainittakoon tv-elokuva Päivät kuin unta. Se kertoo drag queen -kidnappaajista. Arvostetun Prix Europa -ehdokkuuden kaapannut käsikirjoitus syntyi omasta hullunkurisesta visiosta jota hän vain tarjosi eteenpäin. Tuottajaksi löytyi Liisa Akimof. Elias sai roolitetut miesnäyttelijät pukeutumaan naisten vaatteisiin ja meikkaamaan. Kaikki tämä friikkisirkus näytettiin Ylellä.

“Päivät kuin unta oli profetaalinen viestissään, näytin ja kerroin asioita, jotka tuntuivat mahdottomilta viisi vuotta sitten.”

Elias voi itse valita produktioidensa työryhmän. Hänellä on laaja verkosto teknisiä ja esiintyviä ammattilaisia.

“Tykkään siitä, että pystyn vaikuttamaan myös muiden ihmisten elämään positiivisesti työllistämällä heitä.”

Näin saadaan elämä pyörimään. Ja kun Suomen työttömyysaste lähenee yhdeksää prosenttia niin tuskinhan tätä kukaan kritisoisi.

“Meidän ei pidä pyrkiä siihen, että kaikki tekisivät samaa, olemaan harmittomia. Muotimaailmassa 90-luvun alussa vedettiin asiat ihan uusiksi ja elokuvissa nousi indie. Olen 90-luvun nuori.”

Elämä saattaisi olla sujuvampaa jos jaksaisi minglata skumppakesteillä fingerfoodit vuokralautasella tai hiprakoida hyväveljenä saunailloissa.

“Pidän etäisyyttä alaan, koska tämä on minulle kutsumustyö. Tärkein tapa on pysyä kaukana turhan tärkeilevästä ytimestä”. Elias ei käy kokkareilla. Hän elää terveellistä alkoholitonta elämää.Absoluuttisuus on monelle kuin punaisella vuoritettu Giorgio Armanin kuristava viitta. Alkoholittomuus ei ole heistä normaalia tai Elias on heistä outolintu.

“Sä oot hyvä jätkä tai mimmi kun oot kännissä. Mun kohdalla tällaista kokemusta ei tuu!”

Oh phlueeeeze, vaihtelua!

“Suurin pelkoni oli, että en koskaan kasvaisi tyylissäni ja tekisin seuraavat 50 vuotta samaa.”

Vuonna 2011 Elias käsikirjoitti ja ohjasi elokuvaopiskelijoiden keskuudessa kulttimaineeseen nousseen pitkän elokuvan Likainen pommi. Likaisessa pommissa on johnwatersmaista pröystäilemätöntä ironiaa 2000-luvun tuloskeskeisestä kulttuurista ja henkilöistä. Rooleissa vilahtavat Suomen tunnetuimmat näyttelijät, ja Iida Lampela hokee PD:n roolissa “oh phlueeeeze” 83 minuuttia.

Kriitikoita elokuva ei miellyttänyt. Ei ihme, sillä tarkoituksena olikin ravistaa hieman esiin viihdeteollisuuden pimeää puolta. Lopulta ei tarvinnut imuroida popcornin murusiakaan elokuvateatterin lattialta.
“Näytöksistä saattoi lähteä jengiä kävelemään kesken. Mua pidettiin television puolelta tulleena puoskarina”, Elias kertoo rehellisesti.

Elias on aina ollut hyvä kirjoittamaan. Hän sai Paperileijona-kirjoituskilpailussa 90-luvun alussa toisen sijan. Se olikin varmasti hänen ainoa rahakuorensa lukiovuosina rehtorilta. Muut saivat aina stipendejä.

“Kirjoitelmani kieli oli jo silloin elävää, riemukasta, kämppiä ja villiä. Sain siitä muutaman satasen silloin ja se oli ihanaa.” Pienessä lestadiolaiskaupungissa hänen tekstiään ei välttämättä ymmärretty, mutta Paperileijonan jury olikin läänitasoinen.

Paperileijonasta oli pitkä taival seuraaviin kirjallisiin irtiottoihin. Elias on kirjoittanut 2010-luvulla satiirisen Korusähkeitä– ja omaelämänkerrallisen Ihmepoika-kirjan.

Gummerus-kustantamo kertoo Korusähkeistä: “Elias Koskimies ei säästä ketään. Korusähkeitä on kerrassaan törkeää ajankohtaissatiiria.”

Vuosi sitten ilmestyneelle Ihmepojalle eräs kirjasto teippasi K18-huomiotarran kanteen. Tarran tarkoituksena oli todellisuudesssa herättää kirjaston asiakkaiden mielenkiinto kirjaa kohtaan (nerokas vanha mainoskikka). Eliaksella ei ollut osaa eikä arpaa tempauksessa. Kaikki kiellettyhän on kuitenkin aina kivaa.

Ihmepoika saa jatkoa lähitulevaisuudessa. Elias on kirjoittanut jo muutamat testisivut. Seuraavalla kerralla Ihmepojan tolppakorot kolisevat Helsingin kaduilla vuonna 1993.

Ylilyövä

“Olen lapsesta asti ajatellut samalla tavalla kuin teen nyt elokuvia, ohjaustöitä tai kirjoitan “.

Elias tuijotti 80-luvulla tv-sarjoja kuten Paluu Eedeniin ja Pitsiä. Hän selventää tarkasti Pitsiä-sarjan alkukohtauksen.
“Sisään astuu entinen pornotähti Lili (Phoebe Cates) ja kysyy kuka teistä nartuista on äitini?”

Elias ihannoi kulttisarjojen kieltä: “Se on teennäistä ja pompöösiä.”

Häntä kiinnostaa kielen tasolla liikkuminen. Hän kuuntelee paljon kuinka ihmiset puhuvat. Monet toistavat asioita tai puhuvat tyhjää. Kokemus tv-viihteestä ja lukuisista tosi-tv:n haastattelunauhoista todistaa sen, että ihmisten huomaa puhuvan “ihan miten sattuu”. Näitä elementtejä hän haluaa käyttää teksteissään ja tuoda esiin ohjauksessa.

“Jos Suomessa tyyli on tietoisesti ylilyövää niin herranjestas sä oot kusessa.”

Eliaksen esikuvien, ohjaajien, laulajien ja koomikoiden tyyli on kaikkea muuta kuin vakavaa. Hän rakastaa ylilyövää taidetta, eikä voisi uskoa käsittelevänsä vakavia tai pateettisia aiheita.

Visuaaliseti tämä drag queenien ja Lady Gagan ihailija herättää henkiin mitä monimuotoisempia piirteitä produktioissaan olevissa henkilöissä. Itsensä esiin tuomisen tavan on oltava “flambojantti”.

“Ei siten, että ääni väristen kerrotaan kuinka rankkaa on. Näin ei todellakaan!”

Elias ei kuitenkaan vielä tiedä onko lyönyt itsensä läpi. Hänen luomiensa hahmojen vastaanottaminen saattaa olla monelle pelottavaa. Hän myöntää faniensa olevan marginaaliryhmä.

Mutta pompöösistä pitäviä faneja on tuolla jossain.
“Välillä tuntuu onko siellä ketään, koska en ole suuren yleisön tekijä. Yksittäiset henkilökohtaiset palautteet tuntuvat paljon paremmalta kuin sadat Facebook-liketykset.”

Kauris

Nuoruudessa Elias oli yksinäinen. Hän piti asiansa sisällään. Salatussa sisimmässään hän on aina ollut ohjaaja, mutta sellaiseksi kasvamiseen on mennyt aikaa.

Aikuisiälläkin hänellä on ollut ajanjaksoja, joina on joutunut miettimään ja tekemään töitä oman yksinäisyyden eteen.

“Elämässä oli yksi vaihe, että omistauduin liikaa työnteolle. Ei ollut mitään muuta. Tätä kesti kolme vuotta.”

Sellaisesta kun havahtuu tajuaa, että asiat eivät voi mennä niin.

Kaikki tiivistyy niin, että ei tunne kuuluvansa massaan. Omat ajatukset, mielikuvat ja sielunmaisema ovat toisaalla kuin muilla.

“Asiat ei vain tipahda eteen kuten helpommalle tapaukselle.”

Silloin joutuu kokemaan ulkopuolisuutta ja joskus jopa kehittävää yksinäisyyttä. Tuo yksinäisyys ei kuitenkaan ole pelottava asia. Pystyy keskittymään omiin asioihin, jotka tekevät elämästä onnellisemman ja rikkaamman.

“En tule luopumaan omista hömpötyksistäni kuten astrologiasta ja Kabbalasta”, hän täsmentää punainen lanka solmittuna ranteeseen.

Keino negatiivisen yksinäisyyden karistamiseksi ei saa olla julmuus joukkoon kuulumisen vuoksi. Kun ketä tai mitä tahansa kohdellaan ilkeästi ja julmasti, ollaan kärjistetysti samalla linjalla rasistien ja ISIS-ryhmän kanssa. Elias haluaa pysyä hyvän puolella eikä välitä ihmisryhmästä, joka esittää olevansa “kova, kylmä ja narttu”.

Hänellä on tyypillinen kauriin kasvukäyrä. Hoipertelevasta epävarmuudesta kasvaa sorkillaan vuorenhuippua tavoitteleva, ystävällinen ja ylväs persoona. Hän ei kuitenkaan osaa sanoa mikä se huippu on. Huipulle kun on vielä matkaa.

G-A-Y!

Elias on liikkuvan kuvan ja painetun tekstin enfant terrible. Ohjaaja-kirjoittaja, joka on avoimesti homoseksuaali.

”Rakastan gay-kulttuuria ja sen pitkää historiaa. Siellä olen omieni joukossa.”

Elias ja Eliaksen tuotanto eivät ole laskelmoivia. Ne kävelevät käsi kädessä kuin vastarakastunut pariskunta Hercules-homoklubista. Hänellä ei ole roolia menestyksen vuoksi. Kaiken on oltava autenttista ja kerrottava siitä maailmasta mistä hän tulee. Hän tulee gaymaailmasta ja niin myös se mitä hän tekee.

Gaykulttuurissa on riemua ja ironiaa. Itseironia on tärkeintä. On osattava myös nauraa itselleen: “Teen sitä mikä tuntuu hyvältä.”

Hän ei kuitenkaan ole tekemässä manifesteja eikä leiki olevansa jumalhahmo, jota muiden tulisi palvoa: “Jos mä kutsun itseäni gluteenittomaksi kuivakakuksi, se on se taso kuinka vakavasti osaan itteni ottaa.”

Yksityisihmisenä hänellä on karuja kokemuksia takanaan. Niistä ylipäässeenä hän on löytänyt voimavaroja ja varmuuden paikastaan maailmassa. Läpi historian seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ovat olleetkin vahvoja raivatessaan kullttuurilleen ja hyväksynnälleen tietä.Elias on rehellinen, mukava ja rento. Kuitenkin on olemassa myös Elias, joka sulkee portit yksityiselämäänsä kuten rahoittajat vaihtoehtotuotannoilta.

“On monta asiaa jotka sotivat urakiitoa vastaan. Se että olen avoimesti gay on yksi näistä asioista. Monet ihmiset ovat näennäisesti suvaitsevaisia. Todellisuudessa gaymies tai -nainen on kakkosluokan kansalainen.”

Uran rakentaminen on homona vaikeampaa. Gay-Elias joutuu todistamaan olevansa järkevä ihminen ja ammattitaitoinen korkealla työmoraalilla.

“Pienestä pitäen katsoin taitoluistelua, musikaaleja ja Euroviisuja. Euroviisuissa oli aina sellaisia ohjaajamiehiä, joilla oli kuulokkeet päässä. Halusin olla sellainen.”

Nyt Elias tekee “viisuja” jo toistamiseen. Hän on toinen Uuden musiikin kilpailun showtuottajista. Aikaisemmin tänä vuonna UMK 2015 -kilpailun vähäpukeiset bodarit, laamat, konfettisade ja Antti Tuisku iskivät lauantai-iltaisin katsojien silmille. Ensi kevättalvella sitten taas jotain uutta. Elias on se kuulokemies ohjelman kulisseissa.

Epilogi, kello 23.55

Keskustelun taustalla soi:

”Mitä mieltä oot Twin Peaksin comebackista?” Elias kysyy.

”Odotan sitä, mutta mua vähän pelottaa se.”

”Niin muakin!”

”Mutta tänään oli kiva jutella ja tehdään se J. Af G.-kuvaus tässä loka-marraskuussa?” huutelen jo eteiseen.

”Joo pitää vaan saada Bambi Woodlandilta se kiharrin lainaan!”

”Joo niin pitää, mä kysyn sitä. Moikka. Valot tulee siitä ulko-oven takaa käytävään.”

”Siitä tulee iconic…Moi, nähdään!” Elias kuittaa ovelta.

Mustaan pukeutunut lippispäinen hahmo vilahtaa vielä ovella. Ovi loksahtaa kiinni.

Elämäni Miehet-sarja kertoo miesten ystävyydestä ja arkielämän epätavallisista seikkailuista. Sarjassa on tarinoita erityisistä miehistä, erityisistä tyyleistä ja siitä miten ne ovat syntyneet. Niin miehet kuin tyyli.

Sylvin Eva-Liisa Orupold kävi seuraamassa Mimmit peinttaa -tapahtumaa taiteiden yönä, ja kiinnostui näkemästään niin paljon, että pyysi tapahtuman järjestäjältä Rosa Kiviseltä (taiteilijanimeltään RUUSA) hieman infoa.

Kuvat: Eva-Liisa Orupold

Ensimmäistä kertaa järjestetyn naisten oman katutaidetapahtuman tarkoitus oli nostaa esille naiskatutaiteilijoita muuten miesvaltaisen skenen massasta, ja myös tehdä yhdessä itselle tärkeätä asiaa. Ajatuksena ei kuitenkaan ole eristäytyä miehistä, vaan luoda  naisille vaihtoehtoinen graffititapahtuma.

Ruusa eli Rosa Kivinen lupaa mimmien peinttaavan myös jatkossa.

“Tää ensimmäinen tapahtuma tehtiin melko nopealla aikataululla. Kun tieto luvasta maalata Helsingin ensikodin muuriin lopulta tuli, varmistui paikkakin. Paikka oli parempi kuin loistava avaustapahtumalle – mikä olisi parempaa kuin yhteistyö naisten perustaman Helsingin ensikodin kanssa. He olivat myös toivoneet piristystä seiniin, joita oli jo vuosien ajan ’sotkettu’. Näin saatiin samalla piristystä ympäristöön, jossa ensikodin perheet kulkevat päivittäin”, Rosa Kivinen kertoo.

Rosa tutustui graffitikulttuuriin vuonna 2009, mutta viimeisen kahden vuoden aikana hän on maalannut aktiivisemmin. Tarkoitus on järjestää Mimmit peinttaa myös ensi kesänä, entistä laajempana

Myös muut taiteilijat ovat innoissaan. Nora Helsinki ja JR kertovat, että vaikka poikien suunnalta ei ole koskaan tullut dissausta, on kiva tehdä tällaista juuri tyttöjen kesken.

“Meillä oli tosi kiva porukka ja myös se, että maalauskohde oli ensikoti, tuntui tärkeältä”, Nora Helsinki sanoo.

JR lisää, että on aina mukava maalata pysyvään seinään, koska silloin tietää, että oma työ tulee olemaan siinä pitkään.

Nora Helsinki ja JR.

Mukana oli tällä kertaa kuusi artistia ja kaikki saivat maalata omalla tyylillään. Halukkaita olisi ollut enemmänkin, mutta tilanpuutteen vuoksi ensimmäiseen tapahtumaan kutsuttiin taiteilijat.

Lisää infoa tapahtumasta: www.katutaide.com

graffiti, katutaide, Mimmit peinttaa

Sylvin seksologi kertoo kaiken mitä et ole tiennyt haluavasi tietää naisen ejakulaatiosta.

Jostakin syystä naisen ejakulaatio eli tuttavallisemmin roiskiminen on puhututtanut pornoistuneessa pervokuplassa elävää lähipiiriäni viime aikoina. Jotkut ovat kohdanneet ensimmäistä kertaa kumppanin, joka on saanut padot purkautumaan, kun taas toisia on mietityttänyt miten uusille kumppaneille kertoisi, että seksiin kannattaa varautua pyyhkein ja sukelluslasein. Olen kohdannut myös epäileviä tuomaksia ja yleistä epätietoisuutta: eräs miespuolinen ystäväni epäilee ejakulaation olevan samanlainen myytti kuin G-piste.

Tätä juttua varten tiedustelin seksuaalielämältään vilkkailta ja uteliailta ystäviltäni, ovatko he kohdanneet useita roiskivia kumppaneita tai ejakuloivatko he itse. Moni oli kohdannut yhden satunnaisen roiskijan, mutta mistään trendistä ei kyselyjeni pohjalta voi puhua. Ei ole siis mikään ihme, että ejakuloiva nainen on edelleen joidenkin mielissä pornoteollisuuden luoma myyttinen taruolento.

Kerroin jopa isälleni pienimuotoisesta tutkimusprojektistani ja hänellekin koko ilmiö oli mysteeri – kaikkea kanssa, hän totesi. Sanottakoon vielä, että isäni halusi taannoin kirjoittaa kanssani artikkelin nymfomaaneista, joten kuvittelin hänen olevan varsin vihkiytynyt naisen seksuaalisuuden saloihin.

Huomaan ettei naisen ejakulaatio ole varsinaisesti kiinnostanut tutkijoitakaan, ja lähdekirjallisuus ei sekään vastaa kaikkiin kysymyksiini. Kysynpä siis kaverilta, mistä oikein on kyse:

Orgasmivammaisena naisena yritin toppuutella uutta heilaani, joka vakuutti saavansa minut ejakuloimaan jo heti näin ensimmäisellä kerralla, kun olimme päätyneet samaan sänkyyn. Seksikumppanieni loputtomat yritykset saada minut laukeamaan ovat yleensä johtaneet vain molemminpuoliseen vaivaantumiseen ja pahimmillaan syyllistävään ”olis kiva jos säkin saisit” -lausahdukseen, joten en uskonut alavatsaani painelevan rakastajan kykenevän lupaamansa urotekoon.

Hän kuitenkin selvästi nautti alapääni kanssa puuhastelusta, joten päätin rentoutua ja antaa hänen yrittää. Jossain vaiheessa koin orgasmin olevan lähellä, mutta samalla tunsin sietämätöntä painetta ja ajattelin, että kohta olisi päästävä pissalle. Pyysin taukoa, mutta sankari kehottikin että anna tulla vaan. Vaikka pissaleikit eivät sinänsä kiinnosta, ajattelin että mikä ettei, jos tyyppiä ei kerran haittaa. Annoin periksi paineelle ja purkauduin kauniissa kaaressa pitkin sänkyä.

Se on pissaa. Ja sitä on paljon.

Ensireaktio ejakuloinnin jälkeen on helposti hämmennys siitä että lirahtiko nyt vahingossa jotakin muuta kuin mitä piti. Yleensä orgasmin yhteydessä, mutta joskus muuten vain intensiivisen menon aikana naisen emättimestä purkautuvaa nestesuihkua on usein erehdytty pitämään virtsana.

Erehdys on sinänsä ymmärrettävä – neste tulee usein ulos kovalla paineella ja vielä virtsaputken kautta, joten kiihottumisen yhteydessä alapäätä liukastavaan kiiltävään limaan sitä ei ole kovin helppo sekoittaa. Jos ilmiö on ennestään tuntematon, saattaa kiihkon kuohunnassa vahingossa karannut pissa vaikuttaa loogiselta selitykseltä.

Virtsaa ejakulaatiossa erittyvä neste ei kuitenkaan ole. Toki kiihottumisen ja laukeamisen yhteydessä saattaa karata tippa jos toinenkin myös virtsaa, sillä kaikkia meitä ei ole siunattu täydellisellä pidätyskyvyllä. Ejakulaationeste ei kuitenkaan tule virtsarakosta vaan sitä ympäröivistä Skenen rauhasista, jotka tunnetaan myös naisen eturauhasena. Neste itsessään ei muistuta virtsaa vaan se on hajutonta ja kirkasta. Kari Heusalan teoksessa Naisen seksuaalisuus (Like 2001) nesteen kuvaillaan myös maistuvan erilaiselta riippuen kuukautiskierron vaiheesta, joskus jopa miellyttävän makealta. Tämä tieto helpottanee niitä naisia, jotka ovat pelänneet purkautuvansa kumppanin suuhun suuseksin yhteydessä – hukkumiselta makeus ei pelasta, mutta ainakin se tekee siitä hitusen miellyttävämpää.

Ejakulaatiota edeltää paineen tunne, joka äkkiseltään saattaa tuntua siltä, että on pakko päästä vessaan. Jotkut ejakuloivat naiset kertovat, että paine tuntuu syvemmällä emättimessä, toisilla tunne alkaa klitoriksen tietämiltä, ja se on pakottavampi kuin pissahätä. Onpa sitä kuvailtu myös samanlaiseksi kuin synnytyksessä tulevaa tarvetta ponnistaa.

Pakottava tunne voimistuu pissahätää nopeammin ja suihkun purkautuessa sitä ei voi keskeyttää. Pissahätä helpottaa, kun rakon saa tyhjäksi, mutta ejakulaationeste tuntuu pulppuavan pohjattomasta lähteestä, kuten yksi haastattelemistani naisista kuvailee: ”Elämäni ensimmäisen kostean viikonlopun aikana sotkin sängyn lisäksi kaksi sohvaa ja kokolattiamaton, kunnes tajusimme siirtyä kylpyhuoneen puolelle. Pelkäsin nestehukkaa, mutta roiskeita tuntui riittävän loputtomiin.”

Pelko sotkemisesta ja seksin aikana virtsaamiseen liittyvä häpeä voivat saada pidättelemään, vaikka virtsaputkessa tuntuisikin ejakulaatiota ennakoivaa painetta. Kuten niin monissa seksuaalisuuteen liittyvissä ilmiöissä, aina löytyy myös niitä, jotka pitävät tiettyjä fysiologisia reaktioita iljettävinä. Eräs kolmikymppinen nainen kertoi vältelleensä ejakuloimista vuosien ajan yhden ikävän kokemuksen takia: ”Teininä poikakaveri friikkasi ja sen jälkeen ei ole roiskeita näkynyt, paitsi kun vasta nyt kuukausi sitten. Meni päässä jokin estolukko päälle vissiinkin. Sama kävi suuseksin vastaanottamisen kanssa eli kun varhaisissa kokemuksissa poika sanoi yök, niin se meni päässä syvälle ja esti rentoutumasta pitkän aikaa.”

Eräs roiskimisen makuun päässyt nuori nainen on huomannut varoittelevansa kumppaneitaan seksuaaliseen repertuaariinsa ilmestyneestä lisäyksestä: ”Ikinä ei voi tietää miten he suhtautuisivat sängyn kasteluun. Aluksi roiskiminen oli aivan holtitonta ja ejakuloin aina kun vähänkin oikeasta napista painettiin, mutta nyt olen oppinut kontrolloimaan nesteen purkautumista. Tunnustelen aina vähän uuden kumppanin kanssa, onko ilmiö tuttu, vai joudunko ehkä selittämään että en tosiaankaan ole laskenut alleni.” Molemmat naiset ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että pornon myötä ilmiö on arkipäiväistynyt, eikä ejakuloivien naisten tarvitse tunteaa itseään friikeiksi, vaan he voivat roiskia vapautuneesti.

Jotkut ejakuloivat aina, toiset purkautuvat satunnaisemmin. Eräs ystävistäni vertasi ilmiötä pajatsoon – nestettä kyllä suihkuaa, jos vain tietää mistä napista painaa. Eri asia onkin sitten viitsiikö joka ikiselle kumppanille selittää miten homma toimii tai saako itsensä masturboitua sopivan kiihottuneeseen tilaan. Ejakulointi voimistaa kyllä usein orgasmin tunnetta, mutta kaikille nesteen purkautuminen ei ole erityisen tajunnanräjäyttävä kokemus, vaikka se saattaakin näyttää siistiltä pornoleffassa. Kovin kiihottavina on myöskään vaikea kokea jo edellä mainitun kaltaisia ”olis kiva” -kommentteja, joita ihmiset joskus toisilleen heittelevät. Painostaminen seksuaalisiin suorituksiin harvemmin tuottaa tulosta.

Miten sitten ejakuloidaan? Mitkä ovat ne salaperäiset napit ja voivatko kaikki oppia roiskimaan? Heusalan raportoimissa tutkimuksissa keskimäärin puolet haastatelluista naisista ilmoitti joskus ejakuloineensa, mutta takuuvarmaa tietoa siitä voivatko kaikki naiset oppia ejakuloimaan ei näytä olevan. Internet on toki pullollaan niksejä, joita voi kokeilla kaikessa rauhassa, ja aiheesta on kirjoitettu kokonaisia opaskirjoja, joihin voi tutustua, jos lakanapyykki ei pelota.

Se vaikuttaa kuitenkin olevan selvää, että ejakuloimista edesauttavat vahvat lantionpohjanlihakset. Niinpä se sijaan että keräisin niksit yhteen ja tarjoaisin takuuvarmat keinot saavuttaa hekuman multihuipentuma Iso E, suosittelen treenaamaan lantionpohjanlihakset kuntoon vaikka näillä Väestöliiton ohjeilla.

Niistä ei ole haittaa kenellekään, vaikka lapsen sijasta ulos pitäisikin puskea vain kupillinen kirkasta nestettä.

Huom. Artikkeli on julkaistu 1.4.2012 ja on eittämättä Sylvin historian suosituin juttu. Koska ejakulaatio!

Kuinka todesta tehtään teatteria ja teatterista totta? Sitä pohditaan sekä uutuuskirjassa että teatterin lavalla.

Janne Junttila tietää koko paljon aiheesta ”based on a true story”. Hän on nimittäin kirjoittanut kirjan aiheesta dokumenttiteatteri. Korjaamon Stage-festivaalilla puolestaan on jo vuosia nähty monenlaisia tämän esitystavan edustajia. Niin nähtiin tänäkin syksynä.

Stagen esityksistä ja muutamasta muusta lisää tekstin lopussa.

Seuraavassa muutamia seikkoja kirjasta.

Janne Junttila toteaa kirjassaan Dokumenttiteatterin uusi aalto (Like 2012), että on aikamoinen paradoksi, kun dokumenttiteatterin yhteydessä puhutaan autenttisuudesta, mutta ollaan teatterissa, siis esitetään todellisuutta.

Siinähän se, tyylisuunnan haaste. Ja siinä piilee myös tämän esitystavan eri muotojen kiehtovuus. Niitä yhdistävä piirre on se, että esitykset perustuvat jollain tavalla dokumentaatioon, tosiasioihin.

Kaikki muu onkin sitten tekijöistä kiinni. Mutta, kuten Junttila toteaa: ”dokumentaarisen esityksen pitää olla kiinnostava myös taideteoksena”. Eikä dokumenttiteatterissa saa valehdella.

Stagelta innoitus

Junttila kiinnostui dokumenttiteatterista nähtyään Korjaamon Stagella saksalaisen Rimini Protokoll -ryhmän esityksen Airport Kids vuonna 2008. Miksi juuri tämä esitys?

”Airport Kidsissä viehätti se, miten amatööriesiintyjät (lapset) oli saatu niin hyvin istumaan hienoon nykyteatterikonseptiin. Hallittu konsepti ja huipputaitava teknillinen toteutus yhdistyi sattumanvaraisuuden, riskin, särön maailmaan. ”

“Esitystilanne oli selvästi ohjaajien tulkintaa todellisuudesta, ja silti katsojasta tuntui siltä kuin esiintyjä olisi juuri päättänyt, että kyllä, tänään astun näyttämölle ja kerron tämän yhdessä neuvotellun tarinan.”

Mietin ruotsalaista Lars Norénia, jota ei kai varsinaisesti voi pitää dokumenttiteatterin edustajana. Hän on kuitenkin käyttänyt autenttisia esiintyjiä. Eräässä näytelmässä hänellä oli mukana oikeita kuritushuonevankeja. Joista sitten osa eräänä päivänä karkasi. Riskit käytettäessä amatöörejä voivat olla monet.

Yhteistä kuvittelua totuudesta

Dokumentoivan ilmaisutavan rajoja voi piirtää eri tavoin.

Näytelmäkirjailija Peter Weissin mukaan kyseessä on tosiasioiden raportoinnin teatteri, jonka perustana ovat tilastot, haastattelut, asiakirjat, tiedonannot, puheet, uutisfilmit, valokuvat jne.

Elokuvaohjaaja Jouko Aaltonen toteaa, että dokumentti(elokuva) jäljittelee todellista sosiaalihistoriallista maailmaa, fiktio taas sepitteellistä ja mahdollista maailmaa.

Dokumenttiteatterin tehtävä on välittää kokemus ihmisten välisestä yhteisöllisyydestä, edellyttää puolestaan Junttila. Hänen mukaansa etiikka ja moraali ovat dokumenttiteatterin keskeisiä käsiteitä. Sillä on siis tarkoitus ja tavoite.

Kuten jo todettiin, dokumenttiteatterin näyttämöllä voidaan nähdä amatöörejä. Näyttelijäkin puhuu useimmiten heidän suullaan. Autenttisuus on käsitettävä tässä yhteydessä silti lainausmerkeissä, korostaa Junttila. Dokumenttiteatteri on ”yhteistä kuvittelua totuudesta”, ja teatterintekijä esittää todellisuuden tulkintansa katsojan mielen näyttämöllä.

Joka, katsojan psyyken ja historian läpi käytyään, suodattuu taas omanlaisekseen totuudeksi.

Kirjailija Janne Junttila

Puhe, tieto ja tulkinta

Dokumentaarinen teatteri uudistaa teatterin käytänteitä. Ei aina tarvita juonta tai kohtauksia; joskus ei lavalla nähdä fyysistä näyttelijää, toisinaan ei virtuaalistakaan.

Junttila on kehittänyt kolme erilaista lähestymistapaa esitystavan edustajiin:

1. Sanasanaisen esitystavan (eli sanasta sanaan sellaisenaan toistetun) keskiössä ovat henkilöiden tarinat ja puhe.

2. Journalistisessa esitystavassa korostuu tieto ja sen hankinta.

3. Taiteellisessa esitystavassa oleellista on ilmaisu ja assosiatiivisuus lähteiden suhteen.

Yritän asetella juuri näkemiäni Stagen esityksiä näihin määritelmiin. Olisiko venäläinen Vasta-aineet sanasanainen? Vai onko se sittenkin journalistinen? Entäpä Blue Boy, Maan ääri, 33 kierrosta ja jokunen sekunti? Taiteellisia nämä nyt ainakin…

Tai Tampereella juuri näkemäni virolaisen NO99-ryhmän Viron historia? Kotimaiset, Kansallisteatterin keväinen turvapaikkanäytelmä Paperiankkuri tai Susanna Kuparisen pian jatkoa saava Eduskunta?

Selkeää vastausta ei löydy. Dokumentaarinen teatteri on yksinkertaisesti monimuotoista.

Think globally, act locally 

Tuttu lause ”think globally, act locally” pätee dokumenttiteatteriin. Se toimii, jos sen aihe tulee lähelle katsojaa. Eduskunta – maan tapa, Blue Boy – pedofilia.

Tässä mielessä Kansallisteatterissa keväällä vieraillen palestiinalaisryhmän versio Samuel Beckettin näytelmästä Huomenna hän tulee lähestyi dokumentaarista teatteria. Uutisten kestoaihe sai kasvot, ja repliikit olivat suorastaan hyytävän todellisia paikoittain.

Suomessa dokumenttiteatteri on joka tapauksessa Junttilan sanoin aallonharjalla. Maailmalla se on jopa valtavirtaa. Miksi se kiehtoo juuri nyt – ja taas?

Junttilan mukaan tosiasioille on kysyntää informaatioon kohdistuvien kriisien aikana. Ja dokumenttiteatteri vastaa tähän: se syntyy aidosti useista lähteistä.

Niin. Tapahtuu myös yllättäviä murroksia, kuten arabikevät, jota ei osata perinteisin tavoin analysoida. Tapahtumille halutaan löytää inhimillinen taso luopumatta faktoista.

Eduskunta II

Pala olemassa olevaa kehyksiin 

Dokumenttiteatteri on enemmänkin esityslaji kuin näytelmäkirjallisuuden osa, sanoo Junttila. Amerikkalainen Steve Cosson vertaa työtapaansa kuvanveistäjään, joka muovaa työnsä löytämistään esineistä. Englantilainen Tricycle taas kuvaa lähtökohtaansa näin: kehystetään pala olemassa olevaa elämää nostamalla se näyttämölle.

Määritelmiä ja esimerkkejä riittää teoksessa, joka on varsin uraauurtava. Se esittelee havainnollisesti paitsi dokumenttiteatterin uutta aaltoa eri maissa myös sen historiaa.

Junttila on noudattanut tutkimansa esitystavan traditiota ja tuloksena on autenttisiin haastatteluihin ja todistuksiin perustuva, asiakirjoihin ja muihin dokumentteihin nojaava teos. Eettinen ja kantaaottava – sanalla sanoen aiheensa oloinen.

Parasta teoksessa, jossa esitellään voittopuolisesti tuiki tuntemattomia esityksiä, on se, että Junttila osaa kirjoittaa auki sekä esityksen että oman kokemuksensa.

Otetaanpa esimerkki.

Junttila kirjoittaa näin nähtyään Tricycle Theatren näytelmän, jossa esitellään brittiarmeijan Irakin sodassa käyttämiä kidutusmenetelmiä:

”Esityksen jälkeen sydän pamppailee pitkään kuin rytmihäiriössä. Keho ei rauhoitu. Olo ei johdu paukkeesta tai shokkiefekteistä (niitä ei ole), vaan hitaasti uppoavasta tiedosta, että tämä on totta, tämä tapahtuu ajassa, jota elämme.”

Että ei kun kirjaa lukemaan ja teatteriin kokemaan.

Syyskuun lopussa näemme Ryhmäteatterissa Susanna Kuparisen ja työryhmän Eduskunta 2:n ja marraskuussa on Kansallisteatterin vanhusten muistitietoa hyödyntävän Neuvostoliitto-näytelmän vuoro. Esimerkiksi.

Lisätietoa: www.dokumenttiteatteri.fi
Kuvat: Virpi Velin / Like, Ryhmäteatteri

Rimini Protokoll: Airport Kids (esitetty Korjaamon Stagella vuonna 2008).

Esityksessä joukko Sveitsissä asuvia lapsia kertoo elämästään. Lasten vanhemmat ovat nykyajan nomadeja, jotka joko työnsä tai siirtolaisuuden vuoksi vaihtavat jatkuvasti asuinmaata.

Esityksen näyttämökuva on pitkälle tyylitelty, eräänlainen henkinen terminaali, jossa jokaisella lapsella on oma kotipesä. Lapset kertoivat omia kokemuksiaan, mutta kertomukset on suodatettu osaksi yhtenäistä taiteellista visiota.

Hurmaava esitys edustaa taiteellista dokumenttiteatteria.

Brokentalkers: Blue Boy. Irlantilaisnäytelmä kertoo katolisen kirkon kasvatuslaitoksissaan harjoittamasta, vuosikymmeniä jatkuneesta järjestelmällisestä väkivallasta; kidutuksista, pedofiliasta ja tapoista.

Tekojen kohteena olivat lapset, joista osa oli tuomittu laitoksiin, siksi että he olivat jääneet orvoiksi tai olivat au-äidin synnyttämiä; tai sokeita tai kuuroja.

Tyyliteltyä etäännyttämistä ja autenttisia haastatteluja sekä liikkuvaa kuvaa taidokkaasti yhdistävä esitys tulee myös inhimillisesti lähelle: toinen ohjaajista osallistuu esitykseen omakohtaisine muistoineen.

Rabih Mroue & Lina Saneh: 33 kierrosta ja jokunen sekunti. Esitys, joka perustuu taustakankaalle heijastettuihin Facebook-kommentteihin, kännykkäviesteihin ja puhelinvastaajaan. Näyttämöllä ei ole lainkaan näyttelijöitä.

Nuori libanonilainen ihmisoikeusaktivisti on tehnyt itsemurhan. Miten ystävät ja muut tekoon reagoivat?

Esitystilanteessa ei käy ilmi, onko itsemurha totta, ovatko kommentit aitoja tai mikään nähtävä totta. Mutta se ei haittaa, sillä tämä esitys käy symbolisestakin. Se kuvaa karmivasti miten nopeasti uutinen sosiaalisessa mediassa välittyy, ja miten siitä ollaan heti ja vahvasti mieltä.

Baltic House: Vasta-aineet. Venäläisryhmän vimmainen esitys kertoo vuonna 2005 tehdystä nuoren aktivistin murhasta. Esitys perustuu oikeudenkäyntipöytäkirjoihin ja muihin sanasanallisiin lähteisiin, joissa kerrotaan paitsi murhan kohteesta myös hänen ja murhaajan elämänpiiristä ja ajatusmaailmasta.

Taitavat näyttelijät kantavat erilaisia aspekteja keitokseen, mutta lähes kaksituntinen taukoamaton ja kiivas puhe yhdistyneenä tarkoitushakuisen rujoon tekniseen toteutukseen uuvuttavat.

Mietin: olisikohan tämä toiminut, jos olisivat puhuneet ruotsia ja Ruotsista? Siis esimerkiksi.

Berlin: Maan ääri. Belgialainen ryhmä esitti kolkonupeassa Länsisataman bunkkerissa tositarinaa rikkaasta belgialaisesta naisesta, joka palkkaa ranskalaisen miehen tappamaan miehensä.

Murha tapahtuu Ranskan ja Belgian rajakaupungissa, ja koska Ranskan ja Belgian oikeusjärjestelmät kohtelevat tämäntyyppisestä rikoksesta epäiltyjä varsin eri tavoin, järjestetään oikeudenkäynti erikoislaatuisessa paikassa: talossa jonka halki kulkee maiden raja. Täten syytetyt ovat kumpikin samassa huoneessa, mutta omassa maassaan.

Esitys on fiksu ja tyylikäs mutta aika etäinen. Se käyttää videoprojisointeja kekseliäästi ja älykkäästi (vrt. Vasta-aineet) ja esittelee tapahtumapaikan omintakeisesti. Kiinnostava esteettinen kokeilu.

NO99: The Rise and Fall of Estonia. Tampereen Teatterikesässä elokuussa.

Arvostetun virolaisryhmän ainutlaatuinen tulkinta siitä, miten uuden Viron laulava vallankumous kirjaimellisesti syö omat periaatteensa.

Koko esitys on eräänlainen suora lähetys: näyttelijät poistuvat heti alussa lavalta ja näemme esityksen viimeistä minuuttia lukuun ottamatta taidokkaana videotallenteena.

Lyhyissä arkipäiväsissä kohtauksissa ollaan milloin sotaa edeltävässä ajassa, milloin neuvosto-Virossa; joskus nykyajassa, toisinaan taas Viron vallankumouksen poliittisissa kähinöissä.

Suvereenit näyttelijät tekevät ihmeen: tulevat iholle, vaikka ovat valkokankaalla ja kun silmänlume lopussa paljastuu – he ovat näytelleet esiripun takana näyttämöllä koko ajan – viimeinen valhe saa selityksensä.

Eräs oivaltavimmista yhteiskunnallisista teatteriesityksistä. Poeettinen ja arkinen ovat yhtä.

Hanna Brotherus: Paperiankkuri, ensi-ilta Kansallisteatterissa lokakuussa 2011.

Kansallisteatterin kiertueteatterin väkevä ja lyyrinen tanssiteatteriesitys kertoi turvapaikanhakijoista. Esiintyjistä osa oli oikeita turvakeskuksen asukkeja, osa näyttelijöitä, osa tanssijoita.

Tiedon- ja kokemuksenhankintaprosessi oli osa esitystä ja siitä nähtiin esityksessä myös videotallenne.

Surulliset ja ankeat tarinat kerrottiin, tanssittiin ja soitettiin taidolla ja tunteella yleisölle. Esitys oli silti ehkä hieman liian ylevä ollakseen tarpeeksi vihainen, hieman liian kohtelias rentoutuakseen. Mutta kasvatti sillan yleisöönsä, yhtäkaikki.

Susanna Kuparinen ja työryhmä: Eduskunta, ensi-ilta Ryhmäteatterissa maaliskuussa 2011.

Helsingin kaupunginvaltuustosta kertovalla trilogiallaan Valtuusto itsensä läpilyönyt sumeilematon yhteiskuntakriitikko tarttui kuntapolitiikan jälkeen valtakunnan politiikkaan.

Tiedonhankinnan metodi oli Valtuustoista tuttu: pöytäkirjat ja asiakirjat ja syväkurkkujen haastattelut lähteinä.

Esityksessä korostui lause: Näin se ja se asian meille kertoi. Emme tiedä, puhuiko hän totta. Tyylilaji oli karnevalistinen ja esityksen rakenne selkeästi 1+1 = maan tapa. Ensimmäinen puoliaika keskittyi nuorten toimeentulolakiin ja toinen esitteli rakennusliikkeitten talousrötöksiä.

Suomalaisen teatterin ”nuoret-miehet-purkavat-angstiaan/raivoaan” – umpiota puhkova esitys kaikkinensa. Toinen osa on jo ovella.

Kateus voi joskus olla melkoinen voimavara.

Ainakin värikateus.

Vielä vuosi sitten tamperelainen Paula Laine silmäili neuletapaamisissa haikeana muiden kauniinvärisiä villalankoja. Vegaanina Laine ei halunnut käyttää eläinperäisistä kuiduista tehtyjä lankoja, minkä vuoksi hän oli vuosia joutunut tyytymään markettien ja lankakauppojen suppeaan puuvilla- ja akryylilankavalikoimaan.

”Omat lankani olivat melko tylsiä ja useimmiten yksivärisiä. Ajattelin, että ei voi olla mahdollista, että vain villaa voitaisiin värjätä kauniilla väreillä ja eri tavoin. Olin niin monesti toivonut, että olisi edes joku lankakauppa, jossa voisi olla varma siitä, että missään langoissa ei ole edes 1 % villaa.”

Paula Laine on tehnyt käsitöitä lapsesta asti.

Laine ryhtyi tutkimaan asiaa tarkemmin. Hän onnistui löytämään verkosta ulkomaisia lankakauppoja, joista oli saatavilla kauniita villattomia lankoja. Samoihin aikoihin hän huomasi olevansa allerginen villalle – kädet alkoivat joskus kutista pelkästään villalankojen kosketuksesta.

Yrittäjäksi ryhtyminen vaati pitkää harkintaa, mutta Laine halusi kantaa kortensa kekoon ja laajentaa neulovien vegaanien valinnan mahdollisuuksia. Vuoden 2012 lopussa sai alkunsa Lankakauppa Tuumaus.

Asiaan perehtymättömälle on pienoinen yllätys, että vegaanisistakin langoista on moneksi. Paula Laine korostaa, että eri materiaaleista valmistetut langat soveltuvat erilaisiin töihin:

”Esimerkiksi banaani- ja viskoosilangat eivät ole joustavia, joten niillä neuloessa neuleesta tulee helposti venyvää. Siksi niitä ei kannata käyttää esimerkiksi sukkien tai käsineiden neulomiseen vaan ne sopivat parhaiten esimerkiksi huiveihin ja muihin asusteisiin, joiden ei tarvitse olla tiiviisti ihoa vasten. Hamppulanka taas on melko jäykkää ja saattaa vaatia pehmentämistä liottamalla, ennen kuin sitä voi neuloa. Ohuempi pitsihamppu taas on niin ohutta, että siitä voi hyvin neuloa esimerkiksi harvan huivin paksuilla puikoilla ilman liottamista.”

Värikkäiden vegaanisten lankojen lisäksi Tuumauksen valikoimaan kuuluu erilaisia neulepuikkoja ja muita tarvikkeita.

Tiedämme, että villa lämmittää pakkasilla, mutta mistä materiaalista vegaani valmistaa itselleen kylmältä suojaavan neuleen?

Laine toteaa, että neuleita voi helposti tehdä monista muistakin materiaaleista kuin villasta. ”Langan valinta riippuu siitä, mitä ominaisuuksia haluaa valmiilta neuleelta. Esimerkiksi puuvilla lämmittää enemmän kuin viskoosi, josta taas toisaalta saa kauniisti laskeutuvia neuleita. Itse voisin tehdä lämpimän ”villa”paidan esimerkiksi paksusta puuvillachenillelangasta.”

Laine jatkaa, että sopivan sukkalangan löytyminen sen sijaan saattaa olla vegaanille haastavaa: ”Itse olen aiemmin tehnyt sukkia puuvillasta ja akryylista, mutta ainakaan puuvillaiset eivät välttämättä ole kovin lämpimiä. Sukissa täytyy myös ottaa huomioon, että langan täytyy kestää kulutusta ihan eri tavalla kuin monessa muussa käytössä. Monestihan villaisissakin sukkalangoissa on vahvikkeena mukana nailonia. Nimenomaan nailonilla vahvistettua sukkalankaa onkin tulossa Tuumauksen valikoimiin lähiaikoina, mutta en vielä itse ole päässyt testaamaan sitä sukissa.”

Lankakauppa Tuumaus on vielä nuori, mutta Paula Laine on pannut merkille, että erityisesti banaanilangat ovat olleet suosittuja. Myös lankojen pehmeys ja kauniit värit ovat miellyttäneet asiakaskuntaa. Tarkoituksena on kasvattaa tuotevalikoimaa vähitellen. Esimerkiksi neulonta- ja virkkaustarvikkeita on tulossa lisää, mutta jo lähtökohtaisestikin monipuoliseen lankavalikoimaan on odotettavissa lisäystä: nykyisten eksoottisten lankojen rinnalle on tulossa myös hieman tavallisempia materiaaleja, kuten hyvälaatuista akryylia, luomupuuvillaa ja bambua.

Paula Laine neuloi laukun Millefiori-langasta, joka on 100% kierrätettyä viskoosia.

lämmin neule ilman villalankaa, Lankakauppa Tuuumaus, Paula Laine, vegaaninen lanka, villa-allergia

Kuvat: Sheila Burgel

Newyorkilainen dj Sheila Burgel on aina rakastanut naislaulajia, koska kuulee heidän äänissään aidon tunteen.

Kolmevuotiaana Sheila Burgelin pieni maailma romahti. Hänen isänsä paljasti, että toisin kuin tyttö oli tulkinnut, hänen lempiyhtyeensä Bee Gees muodostuikin miehistä.

”Jo koliikista kärsivänä vauvana rauhoituin, kun minulle soitettiin Barry Gibbin ja Barbra Streisandin yhteislevyä Guilty. Isän ilmoitus tuntui potkulta sydämeen! Olin ollut varma, että Bee Geesit ovat naisia – siis kaltaisiani. Musiikki-intoilijana suuntauduin naisartisteihin jo varhain. Etsin musiikista aitoa tunnetta, ja usein juuri naiset saavat välitettyä sen parhaiten”, Burgel kertoo sähköpostissaan.

Burgel eli DJ Sheila B. on lähettänyt eloisasti muotoillun viestinsä kotoaan Brooklynistä juuri Euroopan-kiertueensa aattona. Kahden viikon aikana Burgel kiertää vanhaa mannerta laidasta laitaan: Pariisin, Lontoon ja Helsingin jälkeen matka jatkuu Montenegroon ja Kööpenhaminaan. Ainoastaan Helsingissä hän soittaa peräti kolmena iltana.

Tämä on toinen kerta, kun Burgel tuo sähäkäksi kiitetyn settinsä Helsinkiin. Kesäkuussa 2011 dj-klubi Big Shaken levynpyörittäjät Sampsa Vilhunen ja Vesa Yli-Pelkonen tekivät brooklyniläiseen niin suuren vaikutuksen, että hän kutsuu Big Shakea yhä ”kaikkien aikojen dj-bileiksi”. Kunnioitus on molemminpuolista: Vilhunen ja Yli-Pelkonen kehuvat Sheila B.:tä suosikkivieraakseen.

Ammattilainen

Burgelin ensimmäinen dj-keikka oli ”täysi katastrofi”. Hän asui Lontoossa, kun hänen ystävänsä tarjosi hänelle alkuillan soittopaikkaa ”persoonattomasta baarista, jossa kuullaan yleensä yhdentekevää elektronista taustamusiikkia”.

”Soitin Andrea Carrollin Gee Dadin ja Annette Funicellon The Monkey’s Unclen, eli kimeää, nopeatahtista teinimusiikkia 60-luvulta. Pian naisasiakas tuli luokseni ja pyysi mitä kohteliaimmin minua lopettamaan. Naisparka – hän näytti todella kärsivältä! Ehdin pyörittää vielä pari biisiä, ennen kuin baarin omistaja käski minua pakkaamaan kamani. Haha! Poistuin paikalta surkeana, häntä koipien välissä.”

Burgel ei kuitenkaan antanut ensimmäisen kehnosti menneen keikan lannistaa, vaan jatkoi sitkeästi valitsemallaan tiellä. Nyt hän on paitsi tunnettu dj, myös musiikkitoimittaja, tuottaja ja manageri.

Burgel on kaikesta päätellen erittäin määrätietoinen nainen. Hän perusti ensimmäisen fanzinensa 14-vuotiaana ja muutti 17-vuotiaana Lontooseen kokeilemaan onneaan musiikkibisneksessä ja opiskelemaan – tosin keräilyvimman valtaan joutunut nuori nainen viihtyi levykaupoissa paremmin kuin luennoilla. Suuntautuneisuudestaan huolimatta Burgel ei sittenkään olisi voinut uskoa, että hän eräänä päivänä elää levyjenkeräilyllä, kirjoittamisella ja dj-keikoilla. Niin kuitenkin on käynyt.

Burgel on paiskinut muitakin töitä ja työskennellyt muun muassa naistenlehden toimitussihteerinä. Mutta vaikka hänen päivätyönsä on ollut välillä kaukana musiikista, on hän pitänyt katseensa tiukasti siinä mitä on eniten rakastanut.

Keräilijä

Burgelin komeaa levykokoelmaa arvostetaan keräilijäpiireissäkin. Hänellä on huomattava valikoima vinyylisinglejä etenkin 60-luvun tyttöbändeiltä. Kun kysyn, miksi hän keskittyy singleihin LP-levyjen sijaan, vastaus on selvä. Viisikymmentä vuotta sitten singlelle ladattiin kokonainen unelma: toive hitistä ja tiestä tähtiin.

”Tyttöbändeiltä ja naislaulajilta julkaistiin 1960-luvulla yleensä singlejä, ainoastaan megatähdet ja -yhtyeet, kuten Supremes, Shangri Las, Lesley Gore tai Ronettes, julkaisivat täyspitkiä levyjä. Singlellä pyrittiin listakärkeen: se oli artistin ja hänen taustajoukkojensa kurotus kohti suuruutta.”

Burgel ei muista musiikitonta aikaa: hän kasvoi isänsä levykokoelman ja tämän jykevän, itse kasatun stereojärjestelmän vaikutuspiirissä. Lapsuutta sulostuttivat 80-luvun pop, jazz, brasilialainen ja klassinen musiikki.

Burgelin keräilyvimma sai alkunsa hetkellä, kun hän sai käsiinsä ranskalaisen yé-yé-laulaja France Gallin EP:t.

”Noiden levyjen soundi, kannet (erityisesti ranskalaispainosten kansitaide), se miltä levyt tuntuivat käsissä sekä se, että olin kasvanut vinyylien ympäröimänä, vaikuttivat haluuni alkaa keräilijäksi itsekin. Siitä on nyt tarkalleen 20 vuotta.”

Sukupuolella ei ole mitään tekemistä musiikin rakastamisen, keräilyvimman tai dj-taitojen kanssa, Burgel muistuttaa. Silti kuvitelma miesten paremmuudesta elää musiikkimaailmassa vahvana.

”Yritän osaltani edistää sukupuolten välistä tasa-arvoa musiikkimaailmassa. Musiikissa molemmilla sukupuolilla on annettavaa. Madonna, Stevie Nicks, Ronnie Spector ja Beyoncé ovat aivan yhtä merkittäviä tekijöitä kuin Led Zeppelin, Elvis tai kaikki muut miesartistit, joita alati ylistetään.”

Kosmopoliitti

Vaikka Burgel rakastaa naisääniä yli kaiken, on hänen musiikintuntemuksena ja musiikkimakunsa kiitettävän laaja-alainen ja ennakkoluuloton. Hän järjestää Brooklynissä Sh-Boom -nimistä 60-lukuhenkistä klubia, jossa kuullaan niin yé-yé’tä, garagea, freakbeatia, northern soulia, R&B:tä kuin japanilaista fuzz-poppiakin.

Burgel innostui metallimusiikista kymmenvuotiaana ja tunnustautuu yhä suureksi Megadeth-faniksi. Erityisesti Rust In Peace -albumi merkitsee hänelle paljon.

”Tiedän, että te suomalaiset olette heavykansaa, mutta luultavasti te kuuntelette kovempaa kamaa kuin minä, joka pidän melodisemmasta, popahtavasta metallista.”

Burgel syntyi Teheranissa, Iranissa, mutta kasvoi Yhdysvalloissa ”vähätellen persialaista kulttuuria ja iranilaista musiikkia”. Hän on alkanut kiinnostua sukutaustastaan ja iranilaisesta kulttuurista vasta viime vuosina. Nyt hän katselee synnyinmaansa elokuvia, kuuntelee vallankumousta edeltävässä Iranissa tehtyä popmusiikkia ja valmistaa vaativia perinneaterioita iranilaislähtöisen äitinsä kanssa.

Musiikin ammattilaisena Burgel on maailmankansalainen, joka keikkailee ja tekee levyostosmatkoja ympäri maailman. Parhaat levykaupat löytyvät Burgelin mukaan Tokiosta, missä hän taannoin asui vuoden. Valitettavasti niin Tokiossa, Lontoossa kuin Pariisissakin monet mainiot levyliikkeet ovat joutuneet sulkemaan ovensa.

”Nyt metsästän levyjä yhä useammin keskustojen ulkopuolelta, kirpputoreilta ja levymessuilta”, Burgel kertoo.

Bile-eläin

Burgel toivoo ehtivänsä toisella Suomen-vierailullaan levykauppoihin. Mutta enemmän kuin mitään hän odottaa uusintaa viiden vuoden takaisesta illasta, jonka tunnelma oli omaa luokkaansa.

”Sampsa Vilhunen ja Vesa Yli-Pelkonen ovat parhaat dj:t, joiden kanssa olen pyörittänyt levyjä. He rakastavat musiikkia jota soittavat, ja heidän intonsa ja energiansa tarttuu yleisöön.”

Burgel lupaa Putte’sissa, Bar Loosessa ja Löylyssä järjestettäville illoille ”paljon tyttöjä ja pari poikaa”. Muutaman hitinkin hän aikoo soittaa, mutta enimmäkseen levylautaselle pääsee vähemmän tunnettuja kiekkoja Japanista, Ranskasta ja Brasiliasta sekä Yhdysvalloista ja Briteistä.

”Voi olla, että lisään soppaan myös ripauksen romantiikkaa: ehkä Ronettesin Be My Babyn tai Doris Troyn Just One Lookin. Ja paljon twistausta, sheikkausta, shimmausta ja yleisön sekaan ryntäilyä. Minäkin aion tanssia!”

Burgelin suosikkikappale juuri nyt on brasilialaisen Wanderléan Prova De Fogo vuodelta 1967. ”Saan biisin saksofonisoolosta mielettömän adrenaliiniryöpyn!”

DJ Sheila B. Helsingissä 19.-21.8. Big Shake 7 yrs & Sh-Boom! Weekend -tapahtumissa Putte’sissa, Bar Loosessa ja Löylyssä.

3.8.2016

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Roomalaissyntyinen ystäväni ylisti ajat sitten Lapinniemen kylpylän yhteydessä toimivaa pizzeriaa ja totesi, että siellä hän on päässyt nauttimaan lähinnä roomalaistyylistä pizzaa Suomessa. Vaimon kanssa olimme pitäneet tämän mielessä, mutta kesti kauan, ennen kuin pääsimme käymään. Gastropavun Liina on käynyt pizzalla pari kertaa ja ihan pitänyt myös, joskin meillä on hyvin erilainen maku täytteiden suhteen.

Rankkasateiden jälkeen ilma kirkastui juuri sopivasti, kun tulimme kaupunkiin pikkuveljeni ja hänen vaimonsa kanssa. Pizzalounas järven rannalla sopi tunnelmaan mainiosti – enkä ollut itse asiassa koskaan tullut katselleeksi kaupunkia rauhassa Lapinniemestä käsin. Pizzerian terassilta näkymässä yhdistyy ihan hauskasti teollinen maisema vehreyteen ja kauniiseen kaupunkisilhuettiin.

Tilasin listalta Vegaano-pizzan ilman juustoa ja korvasin sen vaimon ehdotuksesta tryffeliöljyllä. Pizzassa oli munakoisoa, tuoretta siitaketta, aurinkokuivattua tomaattia, sipulia ja basilikaa. Raaka-aineet olivat yllättävän laadukkaita. Munakoiso oli paistettu taiten. Tuore siitake oli nerokas idea, sillä sieni kypsyi pizzauunissa juuri sopivasti levittääkseen hienoa aromiaan. Raaka sipuli oli leikattu mahdoliinilla niin ohueksi, että sen maku ei ollut liian hyökkäävä. Tomaattikastikekin oli oikein hyvää etenkin ottaen huomioon, että olimme ketjupizzeriassa. Tryffeliöljy oli toimiva idea: tavallisesti liiankin hyökkäävä aromi leijui sopivan häilyvästi pizzan yllä.

Eniten yllätyin pizzapohjasta ja tajusin, miksi roomalainen ystäväni oli siihen ihastunut. Se muistutti hämmentävän paljon aitoroomalaista pyöreää pizzaa, jonka pohja on niin ohut, että se muuttuu rapeaksi säilyttäen silti osa sitkaudestaan.

Tähän asti olin pitänyt Napolia ainoana käymisen arvoisena pizzeriana Tampereella – siitä huolimatta, että arviokäynnilläni minulla sattui olemaan huono säkä ja palvelu. Napolissa on hyvä täytevalikoima (suosikkini on munakoiso, herkkutatti ja vegaaninen pesto), vaikkei pohja kovin kummoista olekaan. Classic Pizza peittosi sen kuitenkin helposti. Napolin pizzasta tulee parhaimmillaankin suomalainen olo, tästä tuli melkein italialainen. Ja kun Turun Pizzarium valitettavasti lopetti jo kauan sitten pyöreiden pizzojen tekemisen, tämä oli ensimmäinen tosi hyvä kokemus pitkään aikaan.

Tämä pizza oli myös siitä harvinainen Suomessa (lukuun ottamatta Pizzariumien pizza al taglio –palasia), että se osoitti juuston tarpeettomuutta vegaanipizzassa oivallisesti. Hyvä vegaanipizza ei juustoa kaipaa. Varmaan häviän tämän määrittelykamppailun heti alkuunsa, sillä törmään pöllämystyneisiin ilmeisiin hämmentävän usein puhuessani juustottomasta pizzasta. (Onneksi sentään ilahduttavan monia sen ystäviäkin on alkanut löytyä.) Vegaanijuustot ja etenkin Violifen kaltaiset pelkkää rasvaa olevat valmisteet tuntuvat nyt olevan se juttu vegaanipizzoissa ympäri Suomen – valitettavasti, minun mielestäni. Kuulemma Tampereen Sitkokin on kehittänyt oman juustoisen vegaanipizzansa. Ehkä se pitää joskus testata ihan mielenkiinnosta, joskin skeptinen olen.

Sanottakoon kuitenkin: onhan tämä kaukana aidosta italialaisesta pizzasta, ja tietysti napolilaistyylinen pizza on paljon parempaa kuin roomalainen (saan varmasti taas huutia roomalaissyntyisiltä ystäviltäni). Suosittelen silti lämpimästi, sillä suomalaiseksi ketjupizzeriaksi tämä oli käpäyttävän kova suoritus, kuten pikkuveljeni sanoisi.

Classic Pizza
Lapinniemenranta 12
Tampere

su–to 11–23
pe–la 11–24

Kotisivut

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Tampere, Tampere