Kategoria: Elämäntapa

(Far from the Madding Crowd, Britannia–USA 2015)
O: Thomas Vinterberg
N: Carey Mulligan, Matthias Schoenaerts, Michael Sheen, Tom Sturridge, Juno Temple
K7
Ensi-ilta 28.8.2015

Vinterberg kohtelee romanttisessa pukudraamassaan naista ihmisenä.

Harva elokuva on viiden tähden arvoinen. Tai jos onkin, sillä mielipideasioitahan nämä ovat, niin harva kriitikko niitä tähtiä pystyy oikeasti perustelemaan.

Kävinkin katsomassa Kaukana maailma menosta kahdesti. Ensimmäisen lehdistönäytöksen jälkeen silmäni heloittivat pinkkeinä, villatakkini oikea hihansuu oli läpimärkä eikä päähäni mahtunut muuta kuin viisi tähteä.

Viikon kuluttua elokuvan toisen katselukerran jälkeen selaan kahvilassa läppäriltäni läpi IMDb:ssä olevat 73 kuvaa Matthias Schoenaertsista ja onnettomuudekseni saan tietää, että hän asuu Antwerpenissä avoliitossa mallin näköisen ja muotoisen brunette-juristin kanssa ja heillä on kaksi kissaa.

Sydän murtuneena onkin helpompi keskittyä miettimään itse elokuvaa.

Thomas Vinterberg on ohjannut viimeksi elokuvat Submarino (2010) ja Jahti (2012). Molemmat ovat psykologisia kuvauksia miehistä vaikeissa elämäntilanteissa, joissa tapahtuviin asioihin ei yksilö pysty vaikuttamaan ja muutenkin elo on vaikeaa. Thomas Hardy oli viktoriaaninen romantikko, jonka romaani Far from the Madding Crowd on oikeastaan aika tasaisen, vaikkakin epätavallisen, maalaiselämän kuvaus 1870-luvulta. Pääosassa on nainen, jonka suurin ongelma on liian monta kosijaa ja liiallinen itsenäisyys.

Austenilaisen, romanttisen juonikuvion yhdistäminen Vinterbergin nyrkillä iskevän pohjoismaiseen realismiin tuntuu älyttömältä. Silti Kaukana maailman menosta on paras romanttinen pukudraama, jonka olen kymmeneen vuoteen nähnyt.

Lähtöasetelma on aikakauden hengen huomioon ottaen radikaali, mutta ei kovin kaukana tämän päivän amerikkalaisista romanttisista komedioista: Bathsheba Everdeen asuu maalla ja tekee töitä tätinsä farmilla vähän niin kuin naapurin lammasfarmari Gabriel Oak. Tarvetta aviomiehelle Bathseba ei tunne, minkä pöyristys-arvo vain kasvaa, kun hän perii setänsä maalaiskartanon tiluksineen ja alkaa johtaa sitä yksin.

Vailla lämpimiä tunteita miehiä kohtaan Bathseba ei sentään ole, ja silmätkin vilkkuvat kuin pahimmalla viuhkaflirttailijalla, mutta elämä on kohdillaan ilman puolisoakin. Rukkasia kahdelle ihan varteenotettavalle kosijalle jakava, taloudellisesti itsenäinen nainen lankeaa lopulta pahimpaan mahdolliseen auervaaraan, joka tietää, että naisen täytyy kuulla olevansa kaunis.

Kaukana maailman menosta kertoo naimattoman naisen ja miehen syvästä yhteydestä ja ystävyydestä aikana, jona sellainen oli käytännössä mahdotonta. Tämän päivän uuskonservatismin nostaessa päätään elokuva tulee kertoneeksi myös jotain siitä, millaista käytöstä ja elämänvalintoja naiselta (edelleen) odotetaan. Fokus on tiukasti Batshebassa, joka tajuaa jokaisen päätöksen tehdessään, mihin on menossa, ja joka nielee tarvittaessa ylpeytensä kuten vanhana syntyneen sielun voikin odottaa tekevän.

Vinterbergin ohjauksessa Batsheba ei käyttäydy kuin mies, vaan aivan kuten kuka tahansa omilla aivoillaan ajatteleva rohkea ihminen. On tanskalaisohjaajan taitoa pystyä osoittamaan tämä käyttämällä perikonservatiivista, viktoriaanista aikakautta taustakankaana. Bathseban toteamus ”naisen on vaikea ilmaista tunteitaan kielellä, joka on miesten kehittämä omiin tarkoituksiinsa” tiivistää olennaisen myös Vinterbergin ohjausfilosofiasta: kuka lopulta omistaa elokuvan lajityyppien kielen, miten sitä käytetään ja kenellä on valta sitä muuttaa.

Näyttelijöiden ylistämiseen olisi helppo käyttää toiset 1 000 merkkiä, mutta koska koko tekstin pituus on jo liki 3 500, on tyydyttävä toteamaan, että yhdistelmällä Carey Mulligan–Matthias Schoenaerts–Michael Sheen ei voi mennä pieleen. Mulligan omistaa yhdet aikakautemme filmaattisimmista kasvoista, kun taas Schoenaertsin presenssi partansa takaa on jättiläismäisen tammen luokkaa. Kameleonttimainen Sheen ei ole koskaan tehnyt roolia huonosti; tällä kertaa hän rakentaa varakkaan ja hieman pakkomielteisen keski-ikäisen poikamiehen Boldwoodin persoonan tämän repliikkien henkäysten väliin.

Kaukana maailman menosta ansaitsi heittämällä viisi tähteä ja piti toisellakin kierroksella niistä neljä. Epäilen, että kolmas kerta vie skaalan takaisin tyylipuhtaaseen, kritiikittömien lasien läpi katsottuun vitoseen.

1. katsomiskerta: 

  

2. katsomiskerta: 

  

Carey Mulligan, Matthias Schoenaerts, Michael Sheen, pukudraama, romanttinen draama, Thomas Hardy, Thomas Vinterberg

Kuvat: Alejandro Lorenzo

Suuresta tuntemattomuudesta Peter Greenawayn elokuvan Sergei Eisensteiniksi ponnahtaneelle Elmer Bäckille rooli jäi kiinni kroppaan, mutta ei päähän.

Elmer Bäck kävelee hotellin aulatilaan kuin näyttämölle, valmiina toimintaan. Olemus rentoutuu nopeasti sopivaa haastattelunurkkaa katsellessa, ja sen jälkeen se on menoa: juttua suomenruotsalaisella näyttelijällä riittäisi niin pitkään kuin ääni kestäisi. Aikaa on silti vain puoli tuntia, sitten pitää kiirehtiä takaisin omalle hotellille ja valmistautua Eisenstein in Guanajuato -elokuvan Suomen ensi-iltaan ohjaaja Peter Greenawayn kanssa.

Kun elokuva sai maailman ensiesityksensä Berlinalessa tämän vuoden helmikuussa, käytiin suomalaisten toimittajien keskuudessa useammin kuin kerran vaivihkaa tietojenkalasteludialogi: ”Mitä toi Elmer Bäck on tenhy aiemmin?” ”Emmä tiedä, tässä sanotaan, että Missä kuljimme kerran, mutta emmä kyllä muista…” ”Eiks se ole enemmän teatterinäyttelijä?” Ja niin edelleen.

Kysymys on hyvä ja aiheellinen edelleen. Miten kotimaassaan melko tuntematon, Berliinissä teatteriryhmä Nya Rampenissa vaikuttava Elmer Bäck oikein päätyi brittiläisen art house -legendan elokuvan pääosaan näyttelemään yhtä elokuvahistorian avainpersonaallisuutta?

”Greenawayn linjatuottajana työskenteli sama nainen, joka oli linjatuottajana myös The Spiralissa, tv-sarjassa, jossa näyttelin. Hän oli ihan vain kuvan perusteella sitä mieltä, että minut kannattaisi koekuvata”, Bäck kertoo.

Oikeastaan kyse oli siis tukastasi, jossa on samanlaista kiharaa kuin Sergei Eisensteinilla?

”Joo, tukasta!” Bäck nauraa, mutta vakavoituu sitten.

”Ensimmäinen koekuvaus oli tosi rauhallinen tilanne, siinä oli vain Greenaway ja minä. Sen jälkeen sain käsikirjoituksen. Muistan, että luin siitä viisi sivua ja sitten piti laittaa se pois, koska tiesin kaksi asiaa: että se käsikirjoitus on helvetin hyvä ja että voisin tehdä sen roolin. Se teki tilanteesta kamalan, koska ajattelin, että jos en saa tätä, niin se on hirveää.”

Bäckin onni kuitenkin oli, että kymmeniä vuosia elokuvia ohjannut Peter Greenaway tiesi Bäckin pystyvän näyttelemään Eisensteinia.

”Hän näki sen ennen minua, mistä olen kiitollinen. Olin Greenawayn aiemmat työt tuntien yllättynyt, kuinka lämmin käsikirjoitus oli. Luulen sen johtuvan siitä, että Greenawaylle Eisenstein on ollut aina tärkeä henkilö, kuin hyvä ystävä”, Bäck pohtii.

Bäck itse puhuu Greenawaysta aluksi sukunimellä, mutta pikkuhiljaa puheeseen hiipii tuttavallisempi Peteriksi puhuttelu. Kuinka Greenaway lopulta ohjasi Bäckin tulkintaa?

”Sanoista en ole improvisoinut mitään, kaikki sanat on Peterin sanoja. Mutta on vaikea lopulta sanoa, mikä on kenenkin, sillä kun luin käsikirjoituksen, hahmo oli heti niin elävä. Oli intuitiivisesti varma olo siitä, miten sen roolin tekisin. Luulen, että olin lähellä sitä, mitä Peter halusi, ja näinhän välillä tapahtuu: jos roolitus menee oikein, se vain toimii ja ideat menee yhteen.”

Vapaus tehdä mitä tahansa

Bäck tuntee Greenawaynsa. Jo Teatterikorkeakoulussa opiskelijoille näytettiin olennaisten elokuvien joukossa muun muassa Piirtäjän sopimus. Sen jälkeen kiinnostus vain jatkui.

”Sitä ennen olin todennäköisesti nähnyt Kokki, varas, vaimo ja rakastajan, ja se on edelleen lempparini, ihana elokuva! Se on hyvin lähellä berliiniläistä teatteriestetiikkaa, Volksbühne-teatterin näyttelijäntyön tapaa myöten. Mutta eipä kyllä käynyt silloin koulussa mielessä, että näyttelisin itse Greenawayn elokuvassa seitsemän vuotta myöhemmin.”

”Hän sanoi, että haluaa minun todellakin näyttelevän. Ei siis elokuvanäyttelemistä, mikä sopi tietysti minulle tosi hyvin. On totta, että teatterinäyttelijälle Greenawayn ohjaustyyli on helpompaa. Sekin, että kuvataan pitkiä ottoja, laajaa kuvakulmaa ja aika teatterimaisesti. Peter pystyy samaan, mihin kaikki suuret ohjaajat, en tiedä miten, mutta ne tekee setistä sellaisen, että siinä pystyy elämään. On sellainen olo, että voin tehdä ihan mitä vaan”, Bäck kertaa kokemustaan Greenawayn huomassa.

Eisenstein in Guanajuatoa katsoessa huomio kiinnittyy Eisensteinin paksuun venäläisaksenttiin, jossa on pieni suomi-vivahde. Bäck kertoo löytäneensä rooliin valmistautuessaan filmiklipin, jossa Eisenstein puhuu englantia.

”Elämäkertakirjoissa kerrotaan, että kahdeksaa, yhdeksää kieltä puhunut Eisenstein puhui niin hyvää englantia, ettei häntä erottanut amerikkalaisesta. Hänellä oli siis aksentti siksi, että hän halusi aksentin. Hän tykkäsi siitä ja tykkäsi korostaa sitä.”

Toinen asia, mihin huomio kiinittyy, on Eisensteinin juoksentelu ympäriinsä täysin alasti tai ainakin täysin ilman housuja. Elokuvassa on heiluvia ja jäykkiä peniksiä, runsaasti paljasta pintaa ja vihjailua, mutta myös syvästi pohdiskelevaa puhetta seksistä ja kuolemasta.

”Kun heti ekana päivänä kuvauksissa olin alasti neljä tuntia, niin sillä ei oikeastaan ollut enää mitään väliä. Luulen, että ne jotka Greenawayn elokuvia tuntevat, osaavat odottaa alastomuutta aika nopeasti. Elokuvan alussa Eisenstein ei ole millään tavalla seksuaalinen, eikä siinä vaatteiden riisumisessa ole mitään seksuaalista, se on vähän sama kuin lapset juoksee ympäriinsä alasti”, Bäck pohtii.

”Mutta sittenhän meillä on se seksikohtaus, joka oli niin paljon isompi, koska se oli yksi ja ainoa. Tottakai sitä taas jännitti tosi paljon. Oli hyvä, että se kuvattiin jo ekan viikon viimeisenä päivänä.”

Ehkä vielä kaksi Eisensteinia lisää

Tässä vaiheessa haastattelua suotaneen pieni hyppy Haastattelun anatomia ja metatasot -osastoon, kun anatomiasta muutenkin puhutaan. Jos tämä haastattelu olisi tehty ja julkaistu jossain toisessa naistenlehdessä kuin Sylvissä, olisi haastattelija ilman muuta jatkanut lööppiotsikon toivossa jankkaamista siitä seksikohtauksesta: miltä se tuntui, tapahtuiko oikeasti peppupenetraatiota ja onko vastanäyttelijälläsi Luis Albertilla oikeasti niin iso kuin elokuvassa selkeästi näkyy?

Mutta on sunnuntai, ja Bäckin valloittava ja huomaavainen persoonallisuus pökerryttää. Seksikohtausta kiinnostavampaa on Bäckin kokonaisvaltainen fyysisyys, niin haastateltavana kuin Eisensteininä elokuvassakin. Eikö sellainen fyysisyys ja rooli jää päälle?

”Olen miettinyt sitä paljon, roolin päälle jäämistä. Se ei mene niin, että menet kotiin kuvauspäivän jälkeen ja luulet olevasi se henkilö. Mutta jos laitat tuollaista energiaa peliin joka päivä, niin tottakai se jää kroppaan! Kun olet 12 tuntia maanisessa tilassa, niin rauhoittuminen on vaikeaa. Huomasin tämän kaiken siinä vaiheessa kun palasin Berliiniin, olin ihan poikki. Eihän kroppa tajua, että ne näytellyt tunteet ei ole oikeita, se reagoi niihin silti. Meni aika pitkään, ennenkuin palauduin”, Bäck kertoo.

Edessä on vielä mahdollisesti kaksikin Eisenstein-elokuvaa Greenawayn kanssa. Molempien tapahtumat sijoittuvat kronologisesti aikaan ennen Guanajuatoa, ja toisen käsikirjoituksen Greenaway laati tajuttuaan, miten hyvän tulkitsijan hän on löytänyt.

”Kyllä, olen heti valmis tekemään ne ja toivon, että ne todella tehdään. Mutta leffajutut on tämmöisiä, että ei uskalla sanoa mitään ennen kuin kuvaukset on päällä”, Bäck korostaa.

Eisenstein in Guanajuatoa on esitetty ympäri maailmaa isoilla festivaaleilla, mutta uusia töitä se ei ole vielä suoraan poikinut.

”Eron huomaa siinä, että nyt on enemmän koekuvauksia. Ja kyllä siinäkin, että ennen tätä kukaan ei Suomessa tiennyt, kuka olen, ja nyt kaikki on ihmeissään koko jutusta, mikä on vain hauskaa”, Bäck hörisee.

”Haluaisin tehdä enemmän elokuvia, ja valehtelisin, jos sanoisin, ettei yhtään kiinnostaisi tehdä niitä Hollywoodissa, mutta ei se ole mikään ehdoton juttu. Teatterissa olen saanut tehdä juuri sitä, mikä on omaa. Muutenkin on parempi niin, ettei halua jotain liian paljon, koska jos sitä ei saa, sitä vain pettyy ja tuntee olevansa epäonnistunut koko ajan. Mutta toisaalta, en koskaan uskonut olevani Peter Greenawayn elokuvassa, ja nyt olen ollut ja se oli mahtava kokemus. Sitä ei kukaan voi ottaa minulta pois.”

Kuva: Simo P. J. Ulvi

Viikonlopun Wallihauta-festivaalilla esiintyvä Ghost World ammentaa 90-luvun vaihtoehtomusasta.

Kun Ghost World -bändin biisinikkari-laulaja-kitaristille ehdottaa haastattelua, se sopii samana iltana. Välittömyys ja vilpittömyys kaikuvat myös Liisa Tanin vastauksissa. Hän myöntää suoraan, ettei hirveästi nauti esiintymisestä, eikä oikeastaan kuuntele paljon musiikkia.

Ghost World yhdistää autotallisoundit ja angstisen kaihon 90-luvun alternative-rockiin. Bändissä on ulkopuolista ajattomuutta, vaikka se on iältään nuori, vasta noin puolitoista vuotta.

Tani, kitaristi Simo-Petteri ja rumpali Tuomas soittivat yhdessä jo aiemmin ”erilaisissa viritelmissä”. Lopullinen kokoonpano syntyi, kun Tani tutustui basisti Jesseen. Noise-harrastaja Jesse soittaa myös Black Monkissa ja Monomaniassa.

Vaikka muutkin bändin jäsenet ovat alkaneet tehdä biisejä, päävastuu Ghost Worldin kappaleista on Tanilla.
”Biisejä tulee aika vaivattomasti, välillä mulle on jouduttu sanomaan, ettei kiitos uusia biisejä ihan heti. Biisejä tulee helposti, mutta on ne välillä tietty aika paskojakin.”

Nokkavuus kasvoi karismaksi

Liisa Tani teki ensimmäiset kappaleensa yläasteella. Kavereiden kanssa hän roudasi vahvistimia pulkalla paikasta toiseen. Mutta siinä missä Tani teki jo silloin musiikkia tosissaan, soittokavereita homma vähän kiherrytti.

Tanin innostus ei siihen sammunut. Päinvastoin. Ensimmäinen keikka lukioikäisenä oli punkteinin nokkavaa riehumista.
”Se oli semmoista Sex Pistolsin palvontaa. En varmaan enää lähtis semmoista lavashowta vetämään. Kuvittelin olevani niin vitun cool ja tietäväni kaiken.”

Ghost Worldissä ei ole jälkeäkään nokkavasta riehumisesta. Tanilla on räyhäkkään äänensä ohella hiljaista karismaa, joka välittyy silloinkin, kun hän soittaa eleettömästi. On vaikea uskoa, ettei Tani ole lavalla mukavuusalueellaan.

”Toivon vaan, että kaikki menis putkeen. Ja kunhan yleisölle ei tule vaivautunut olo”, hän sanoo.

Perfektionistiksi kotkalaissyntyinen Tani ei kuitenkaan tunnustaudu.
”Emmie muilta hirveitä vaadi. Haluaisin vaan, että musiikki tulee ulos niin kuin on suunniteltu. Aika usein sattuu jotain, kamat pettää. Se syö itsevarmuutta.”

Taustalla Neil Young ja Dinosaur Jr.

Julkaisuja kouvolalaisbändille on kertynyt vasta yksi kasetti-ep, joka sekin on myyty loppuun. Toiveissa olisi saada jossain vaiheessa ulos kokopitkä levy, linjakas kokonaisuus yksittäisten biisien ripottelun sijaan.

Bändin nimeä kantavan kasetin kylkiäisenä tulleesta sanavihkosestakin käy ilmi, että tekstit käsittelevät parisuhteita, ahdistusta ja kaipausta.
”Ehkä mie oon vähän haikee, ankeekin”, Tani naurahtaa.

Hän tekee suurimman osan sanoista, mutta osa on bändin ulkopuolisen, Chestbursterissa ja Caskets Openissa soittavan Pyry Ojalan kynästä. Tani laulaa mielellään Ojalan sanoituksia.
”Olen varmaan itse enemmän melodiaihminen. En pyri mullistamaan maailmaa sanoilla – enkä pystyiskään.”

Erityistä sukulaisuutta Tani ei tunne minkään bändin kanssa. Suureksi vaikuttajakseen hän mainitsee kuitenkin Neil Youngin. Dinosaur Jr.:iakin on tullut kuunneltua, minkä kuulee myös bändin musiikissa.
”Ramoneskin on ollut tärkeä, mutta se ei varmaan kuulu musassa.”

Livekeikoilla punkbändin vaikutus näkyy kuitenkin suoraviivaisena tekemisenä. Tani sanookin ideaalin olevan se, että biisit vedetään putkeen.

Bändin seuraava keikka on tulevana viikonloppuna kaksipäiväisillä Wallihauta-festivaaleilla Helsingissä, jossa Tani tällä hetkellä asuu.

Oman settinsä lisäksi hän odottaa festareilta rokkitrio Modernin elämän paluukeikkaa.
”Se on hyvä, että Moderni elämä soittaa vikana. Ei sitä täysin rento voi olla ennen omaa keikkaa.”

Ghost World keikkailee: 
5.9. Ääniwalli (Wallihauta), Helsinki 
26.9. Rauhanasema, Helsinki 
2.10. Sir Oliver, Helsinki 
9.10. Pub Jaakko, Kotka 

Ghost World, Liisa Tani, Wallihauta

Suomen Kansallisbaletti, Kansallisooppera
Jäljellä olevat esitykset: la 5.9. klo 12, to 10.9. klo 19 ja la 12.9.
 

  

Kepeys ja ilo leikittelevät klassikkosadun lumotussa maailmassa.

Nuori turhamainen prinssi kieltäytyy auttamasta köyhää ja raihnaista vanhusta. Nuorukaisen torjuma mies paljastuu velhoksi. Velho vastaa julmuuteen muuttamalla kauniin prinssin rumaksi hirviöksi. Hirviö eristäytyy palatsiinsa.

Tästä asetelmasta alkaa klassikkosatu Kaunotar ja hirviö. Sadun voi nyt nähdä Suomen Kansallisbaletin esittämänä. Kaunotar ja hirviö -baletti sai ensi-iltansa viime vuoden helmikuussa. Suuren kysynnän vuoksi siitä on järjestetty tänä syksynä uusintaesityksiä.

Baletin koreografian on tehnyt tanssija-koreografi Javier Torres. Hän on ottanut kaiken irti satuhahmoista siirtäessään tarinan näyttämölle. Lavastus on Torresin ja Annukka Pykäläisen käsialaa. Sadunhohtoinen, lumottu maailma avautuu katsojien eteen.

Alku on visuaalisesti vaikuttava. Prinssin kauniit kasvot muotoutuvat hirviön kasvoiksi. Muuttuneet hirviökasvot siirtyvät projisointina esirippuihin reunustamaan prinssin valtakuntaa. Torresin maailma pysyttelee etäällä Disneyn luomasta versiosta. Se on hauskempi, hurjempi ja muistuttaa Lewis Carrollin Liisan seikkailuja ihmemaassa. Ottorino Respighin musiikki on balettiin nappivalinta.

Baletissa herkutellaan erityisesti hirviön maagisessa valtakunnassa asustavilla hahmoilla. Tarkkaan mietityt yksityiskohdat ovat mieleenpainuvia ja tekevät baletista omaperäisen ja erottuvan. Kaunottaren saapuessa Hirviön palatsin ovelle, hän kohtaa ensimmäisenä ovesta tunkeutuvat leikittelevät ja kiusoittelevat käsivarret. Ne käyvät humoristista ”keskustelua” Bellen kanssa, kuin olisivat pitkään tylsistyneinä odottaneet vieraita. Kun Belle saapuu linnaan hän huomaa, että mikään ei ole sitä miltä ensi näkemältä vaikuttaa. Kiinalainen vaasi muuttuu eläväksi ja kanitaulujen potretit hiipivät ulos kehyksistään ja käyvät tanssiin.

Parasta baletissa on hauskuus, joka tuodaan esille tarunomaisten hahmojen leikkisyyden kautta. Heti saavuttuaan Hirviön lumottuun linnaan Kaunotar kohtaa Hirviön uskollisen palvelijan, Pikkuhirviön. Colin Jacobsin esittämä hahmo kirvoittaa yleisöltä suurimmat naurut – Pikkuhirviö esittää tuuletustanssin ollessaan iloinen, yleisöä huvittaa kun pieni liskonnäköinen olento ei jaksa raahata Kaunottaren raskasta matkalaukkua perässään. Sympaattinen hahmo ilmentää tarinassa vaihtuvia tunnetiloja koko kehollaan.

Javier Torresin baletissa ei nähdä teknisesti niin vaativia tanssikohtauksia kuin klassikkobaleteissa kuten Joutsenlampi tai Don Quijote. Esitykset ilmentävät kepeyttä ja iloa. Kaunottaren (Linda Haakana) ja Hirviön (Michal Krčmář) pas de deux -osuudet soljuvat sulavasti, tanssijoiden kemiat pelaavat hyvin yhteen.

Lopussa Bellen rakkauden muutettaessa Hirviön jälleen prinssiksi nähdään lavalla hieno valoshow. Muutenkin baletissa on hienosti hyödynnetty valoja ja erityisefektejä. Kuten moni muukin baletti tai satu, myös Kaunotar ja hirviö huipentuu suureen hääjuhlaan, jossa häävieraat kuten kerubit, patsaat, faunit, nymfit ja tuliperhoset esittävät kukin oman tanssinsa.

Koreografia: Javier Torres
Musiikki: Ottorino Respighi, Gioachino Rossini, J.S. Bach, Sergei Rachmaninov
Lavastus: Annukka Pykäläinen, Javier Torres
Puvut: Erika Turunen
Valaistus: Olli-Pekka Koivunen
Musiikin johto: Pietro Rizzo
Belle, kaunotar: Linda Haakana
Kuningas Alexander, hirviö: Michal Krčmář
Pikkuhirviö: Colin Jacobs

Annukka Pykäläinen, Javier Torres, Kansallisbaletti, Kansallisooppera, Kaunotar ja hirviö, Linda Haakana, Michal Krčmář

Kuva: Drew Owen

Drew Owen saapuu Suomeen oksentamaan suoria sanojaan.

Amerikkalainen garagepunkbändi Sick Thoughts tulee Suomeen ensimmäistä kertaa ja kiertää Kouvolassa, Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Nuoren Drew Owenin tähdittämää yhtyettä hehkutetaan kansainvälisessä mediassa. Eipä ole siis kumma, että tulevista Suomen-keikoistakin on kuhistu etukäteen.

Owen perusti Sick Thoughts -kokoonpanon parisen vuotta sitten 15-vuotiaana, mutta on nuoresta iästään huolimatta jo erittäin kokenut ja tykätty esiintyjä. Kuka tämä lapsinero oikein on?

Sick Thoughts -tuotanto on kokonaan baltimorelaisteini Owenin käsialaa. Hän kertoo perustaneensa yhden miehen yhtyeensä sillä ajatuksella, että haluaa itse olla bändin puikoissa ja myös tehdä biisit omalla tavallaan. Keikkatilanteessa Owen ei kuitenkaan sooloile, vaan kokoaa lavalle kasan artisteja soittamaan kanssaan. Suomessa hänellä on rinnallaan paikallisia muusikoita.

Sick Thoughtsin musiikkia on julkaistu kahden vuoden aikana ällistyttävä määrä, muun muassa kaksi täysipitkää ja 13 singleä. Mikä ihme saa nuoren miehen näin suuresti inspiroitumaan? Tylsyys ja tekemisen puute, vastaa hän yksiselitteisesti.

Muusikon nuoresta iästä huolimatta hänen äänensä on super-tumma ja ihanaa kuunneltavaa kaikessa karheudessaan. Ei kai herra aloittanut tupakkatouhujaan jo lapsukaisena, vai mikä ihme on hänen äänensä salaisuus? Owen kertoo, ettei ole tietoisesti luonut laulutyyliään, vaan antaa äänensä kajahdella pihalle omalla painollaan kuin oksentaisi tai yökkäilisi sanoja ulos kurkustaan.

Owen saa usein kuulla vertailuja muutama vuosi sitten edesmenneeseen amerikkalaiseen muusikkoon Jay Reatardiin. Eikö ala jo ärsyttää? No ei, sillä Reatard oli Owenin mielestä upea artisti, jolta hän on myös saanut vaikutteita. Sick Thoughtsin vertailu muihin artisteihin ylipäätään tuntuu häntä kuitenkin sapettavan.

Onko muita erityisiä asioita, joihin Drew on kyllästynyt? No, häntä kuulostaa vituttavan kaikki.

Entäpä tuleeko hänelle mieleen sairaita ajatuksia Suomesta?
“Pitäisikö soittaa Bastards-cover? Lieneekö Suomessa paljon crusteja? Mikä ruoka on halvinta?” hän pohtii.

Sick Thoughts kiertää Suomea:

18.9. Downtown, Kouvola
w/The Achtungs, Black Monk

19.9. Sick Of You Fest, Ääniwalli, Helsinki w/The Heartburns Räjäyttäjät Charm Bags The Achtungs The Toxics Kovaa Rasvaa Seksihullut Jyrki Nissinen & Isotissinen

Generals

Valokuvat:  Leena Turkki (ryhmäkuva), Petra Innanen

Sylvin toimittajastakin kuoriutui burleskitähti – tai ainakin melkein.

”Kun sukujuhlissa tulee pitkä hiljainen hetki, niin voitte sanoa: hei, mä osaan tällaisen uuden jutun! Ja näytätte kuinka tasselit* pyörivät paljaissa pakaroissa!” ohjaaja vitsailee.

Viisitoista aikuista naista nauraa ja pyörittää lantiota ison peilin edessä, tosin vaatteet päällä. Olen astunut niin sanotusti mukavuusalueeni ulkopuolelle, sillä olen siirtynyt burleskin katselijasta burleskin tanssijaksi. En tosin loikannut lavalle yleisön eteen, vaan helsinkiläisen Himo Clubin treenisaliin.

Osallistuin heinäkuussa neljänä peräkkäisenä iltana burleskin tiiviskurssille. Kurssi oli aloittelijoille, mutta mukana oli myös jo kokeneempia lajin harrastajia, sekä vielä lisäoppia hakemassa pari burleskiesiintyjää.

Burleskituntiin sisältyy tanssillinen lämmittely, kehonhallintaa, rytmiikkaa sekä lihaskunto- ja venyttelyosio. Olin etukäteen hermoillut ensimmäistä tuntia. Onneksi salissa ei kuitenkaan heitetä paitaa nurkkaan ja aleta villisti pyörittää tasseleita.

Tunnelma kurssilla on lämmin ja rento. Suloisen vaaleanpunakoristeinen tanssisali on oikea tyttöyden pyhäkkö. Stereotypiat naisista heräävät eloon kun ohjaaja pyytää meitä liikkumaan isossa piirissä myötäpäivään. Seuraa hämmennystä ja kikatusta, koska kukaan meistä ei tiedä mitä myötäpäivään tarkoittaa…

Kun glitterkärpänen puri

Burleskiesitykset saivat alkunsa 1800-luvulla Yhdysvaltojen varietee- ja vaudevilleteattereista. Burleski on esiintymismuoto, joka yhdistelee tanssia, komediateatteria, dragshow’ta, pin up –poseerauksia, luovaa stripteasea ja kiusoittelua. Lavalla puvut ja meikit ovat näyttäviä, ja monella esiintyjällä on paljon tatuointeja. Yleensä esiintyjät riisuuntuvat esityksen aikana, mutta eivät alastomiksi asti.

Tähtien joukossa on niin tanssin ja teatterin ammattilaisia kuin amatöörejä. Laji ylistää naisellisuutta, seksuaalisuutta ja erilaisuutta. Harrastajien joukossa on eri-ikäisiä ja eri–kokoisia naisia, sekä myös yhä kasvavassa määrin miehiä.

Olen seurannut burleskia kohtalaisen aktiivisesti siitä asti kun laji vuosikymmenien tauon jälkeen palasi Suomeen Helsinki Burlesque Festivaaleilla helmikuussa 2008. Siellä minua puri burleskin glitterkärpänen. Olen siitä lähtien nähnyt lukuisia esityksiä yökerhoissa ja muissa juhlatapahtumissa ja tykännyt itsekin pynttäytyä burleskijuhliin.

Välillä tosin tuntuu, ettei mikään ole muuttunut siitä kun äiti lahjoi minut ja sisareni lapsena satubalettitunneille lupaamalla meille tunnin jälkeen Brunbergin suklaasuukkoja. Nytkin olisin paljon mieluummin töiden jälkeen kotona puuhastelemassa tai istuisin kavereiden kanssa puistosiiderillä kuin lampsisin kunnollisena urheilijana tanssistudiolle. Kuitenkin kun olen päässyt treeneihin, minulla on siellä kivaa. Burleskitunnilla kellon viisarit tuntuvat suorastaan pyörivän pikavauhtia eteenpäin.

Lupa treenata verkkosukkahousuissa

Ensimmäistä kertaa elämässäni sonnustaudun verkkosukkahousuihin ja hameeseen  tanssitunnille, en yökerhoon. Tavallisesti käyn tanssitunneilla joka kerta tylsästi samassa urheilutopissa ja verryttelyhousuissa. Burleskitunnit eivät ole ihan yhtä hikisiä kuin muut kokeilemani tanssitunnit, joten olen nyt pukenut päälleni vaatteita, joissa liikun kaupungillakin. Eiväthän burleskiesiintyjätkään keimaile lavalla Niken urheilutopeissa vaan paljettikorseteissa.

Kolmantena päivänä olen tosin tehnyt sen virheen, että olen pukeutunut shortseihin, jotka eivät jousta yhtään ja pelkään niiden repeävän haaroista loppuvenyttelyiden aikana. Parhaisiin burleskitunnelmiin pääsen viimeisenä päivänä kun minulla on punaiset legginsit, minishortsit, topissa opettajankin noteeraama paljettipapukaija, huulissa punaista huulipunaa ja hiuslenkissä iso kukkanen. Näillä tunneilla saa todellakin tuntea olonsa kauniiksi.

Suomi-burleskin äidin opissa

Kurssille on saatu huippuvetäjä eli Suomen burleskin äidiksikin kutsuttu Bettie Blackheart eli kuvataiteilija Petra Innanen. Hän järjesti aviomiehensä Frank Doggensteinin ja turkulaisen ystävänsä Kiki Hawaijin (burleskiesiintyjillä on yleensä veikeät taiteilijanimet) kanssa Suomen ensimmäiset burleskifestivaalit.

Sanavalmis ja kokenut Innanen hauskuuttaa meitä kuin stand up –koomikko. Hän on myös pukeutunut joka tunnille näyttävästi värikkäisiin trikoisiin ja verkkosukkahousuihin, hapsukoristeiseen jumppapukuun ja laittanut isoja tekokukkia avonaisiin hiuksiinsa.

Innaselle myös pisteet siitä, ettei hän automaattisesti oleta kaikkien harjoittelijoiden olevan heteroita (ja burleski onkin suosittua lesbo- ja homopiireissä). Olen aina muulloin kuullut muiden tanssinopettajien kehottavan meitä tyttöjä kuvittelemaan selkämme taakse prinssin nostamaan meitä ilmaan vyötäisistä. Innanen taas esimerkiksi neuvoo tasapainoharjoituksissa meitä kuvittelemaan käsiemme alle polvillaan olevat viehkeät palvelijattaret.

Liikkeiden lomassa opimme Innaselta vähän burleskin historiasta, kuten sen, että burleskitanssijat alkoivat alun perin käyttää esityksissään tasseleita, koska 1900-luvun alun siveyssäännöt kielsivät nännien näyttämisen julkisesti.

Hymyile ja anna palaa

Vaikka burleski sisältää paljon kevyitä ja kauniita kädenojennuksia ja askelluksia, tasapainoharjoituksissa, hypyissä ja sheikkaamisessa tulee kunnolla hiki ja lihakset rasittuvat. Uudetkin liikkeet ovat kohtalaisen nopeita oppia, jos on ennestään taustaa tanssiharrastajana.

Vaikeinta tuntuu itselleni ja monelle muullekin olevan rintakehän tai lantion sheikkaaminen niin, ettei muu kroppa liiku samalla. Parilla tanssitunnilla on mukana harrastajien pikkulapsia. Ipanat istuvat ikkunasyvennyksessä ja katsovat suu pyöreinä kun tädit ojentelevat käsiään kuin niissä olisi keihäät.

Jokin on tuttua kaikissa tanssilajeissa: vatsa vedetään sisään, pää pidetään pystyssä ja ryhti suorana – ja hymyillään. Jos keskittyy liikaa asentoihin, niin kasvoille hiipii helposti kärsivä ilme, mikä ei sovi yhteen kepeän tanssin kanssa.

Kaikista vaikein hetki on viimeisin tanssitunnin improvisaatio-osuus. Yleensä jo sana improvisaatio saa minut kananlihalle kauhusta ja näen itseni hyytymässä keskelle salia lukuisten silmäparien tuijottaessa minua säälien. Onneksi emme joudu nyt esiintymään yksin koko luokalle, vaan vain parillemme. Liikkeet pitää keksiä saman tien, mikä on tuskallista kun pää tuntuu yhtäkkiä tyhjältä. Toisaalta lyhyt miettimisaika on hyvä, koska odotuksetkin ovat matalalla ja sitä voi vain antaa palaa.

Burleskissa parasta onkin asenne. Nauti elämästä ja ole ylpeä itsestäsi ja kropastasi!

Burleskitanssia voi harrastaa Himo Clubilla (Lönnrotinkatu 32 D 35, Helsinki). Syksyn kurssit alkavat 1. elokuuta. Ilmoittautuminen on käynnissä. Tunnit ovat vain naisille.
http://www.himoclub.fi/

Helsinki Burlesque järjestää 4.-8.9.2013 burleskikurssin Ranskan maaseudulla.

*Tasselit: Tupeeteipillä tai viiksiliimalla kiinnitettävät lappuset, jotka peittävät nännit tai liimataan pakaroihin. Mukana tupsut, joita pyöritetään esityksen huipuksi.

22.5.2018

Vuonna 2010 perustettu Hyvä kurkku on arvioinut satojen suomalaisten ja ulkomaisten ravintoloiden vegaanitarjontaa. Manun ja Jullen perustamaa palstaa hoitaa nykyään pääosin Ville, joskin perustajatkin tekevät satunnaisia vierailuja. Hyvä kurkku toimii myös Facebookissa. Arvioita kirjoitetaan vapaaehtoistyönä, palkkiona nautinto ja usein kovin täysi maha. Juomakin maistuu.

Thai Street Food -ketju lähti liikkeelle Porvoosta vuonna 2016. Ravintola toimii myös Helsingissä Sörnäisissä, ja ilmeisesti jossain vaiheessa ainakin aikeita oli perustaa paikka Turkuun, mutta en tiedä jäikö hanke sikseen vai lopettiko ravintola siellä. Joka tapauksessa huhtikuussa Tampereelle perustettiin oma Thai Street Food. Olen pitkään valitellut kaupungin heikkoa thairuokatarjontaa, mutta viime vuoden lopulla ihastuin uudistuneen Thai Golden Changin ruokaan, ja maaliskuussa pääsin testaamaan Thai Sisters’ Wokin herkullisen lounaan. Kun itämailla paljon vieraillut ystäväni kehui Thai Street Foodin ruokaa ”autenttiseksi”, päätin vierailla sielläkin pian.

Ravintolatila on siisti ja viihtyisä – paljon puupintoja, ja yllättäen tullessani taustalla soi rento Motown-musiikki (tai jotain sellaista: en tunne termejä). Henkilökunnalla oli iloinen ja ystävällinen meininki päällä. Väkeä oli paikalla melko vähän. Toivottavasti ihmiset löytävät tämän paikan pian, sillä Thai Sisters’ Wokin tapaan tämä ravintolakokemus oli ihastuttava.

Lounaslistalla oli kaksi vaihtoehtoa, ja kumpikin oli mahdollista saada vegaanisena – vegaanisuusoptio mainitaan selvästi ruokalistassa, mikä on mukavaa. Päätin kokeilla punaista currya, johon tulisi normaalisti kanaa, mutta vegaanisessa versiossa sen korvaisivat tofu, soijapalat ja kolme erilaista sientä! Melko mahtavaa.

Kertakäyttölautasilla pöytään tuleva annos oli runsas ja houkuttelevan tuoksuinen. Ainekset olivat monipuolisia, ja erilliseltä maustelinjastolta saisi vielä maustettua sitä tuoreella koranterilla, limetillä, chilietikalla ynnä muulla. Maistoin kuitenkin annosta ensin sellaisenaan, ja oivallistahan se oli! Tämä annos nousi saman tien Tampereella syömieni thairuokien kärkikastiin. Tulisuutta, happamuutta ja suolaisuutta oli juuri sopivassa suhteessa, ja ainesten monipuolisuus teki ateriasta vaihtelevan ja rikkaan kokemuksen. Kokeilin vielä chilietikkaa, ja se antoi annokselle mukavasti potkua.

”Katuruokamaisuus” ei kyllä laisinkaan heikennä ravintolan tasoa – ja miksi sen pitäisikään? Monet elämäni unohtumattomista ruokakokemuksista ovat olleet katu- tai torikojuilta. Suosituslistallehan ravintola nousee, tietysti.

Thai Street Food
Aleksanterinkatu 22
Tampere

ma–to 10.30–21
pe–la 10.30–22
su 12–18

Kotisivut

Facebookissa

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Tampere, Tampere

9.2.2016

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Kuten Hyvä kurkun vakilukijat tietävät, rakastan aasialaisen keittiön keksintöä, monen eri maan perinteistä löytyvää hot pottia. Tähän asti olen saanut sitä vegaanisena vain HO’s Foodissa Helsingissä. Kuulin jo melko pitkä aika sitten, että Kyttälänkadulle oli perustettu tähän nerokkaaseen ruokalajiin keskittynyt Yitong Hot Pot (osoite on hämäävästi Tuomiokirkonkadulle). Kuulemma vegaanista hot pottia saa myös etukäteen tilaamalla PureBitestä.

Kävimme Yitong Hot Potissa vaimon kanssa jo viime vuoden puolella, mutta silloin ruokaraportointi jäi, kun tulin kipeäksi. Ateria oli kuitenkin herkullinen ja lisäksi hyvin eri tyylinen kuin HO’s Foodissa, jossa hot pot -annos oli ikään kuin itse hiljalleen rakennettava keitto. Yitong Hot Potissa ruokalaji muistuttaa pikemmin italialaista bagna caudaa: aineksia kypsennetään kuumassa öljyisessä liemessä dippaamalla, mutta itse lientä ei ole tarkoitus syödä. Ainekset olivat myös korkealaatuisia, samaa tasoa kuin HO’s Foodin ensimmäisellä vierailulla. (Sittemmin ainesten taso oli siellä valitettavasti laskenut, vaikka myöhempikin ateria oli oivallinen – ja sieltä saa loistavia mykyjä. Toivottavasti heikentyminen oli väliaikaista.)

Ravintolan tilat ovat todella isot ja liikeidea ihailtava ja hullunrohkea samaan aikaan: suomalaisille tuntemattomaan ruokalajiin keskittyminen on vaikea konsepti. Pelkäsinkin, että paikka kaatuisi, ennen kuin ehtisin käydä siellä toisen kerran. Onneksi näin ei käynyt, ja kuulin ilokseni myös hyviä arvioita ravintolan muista ilta-annoksista, eli alkuvaiheen jälkeen valikoimaa oli viisaasti monipuolistettu. Tarjolla on myös sellaisia klassisia kiinalaisia annoksia, joita näkee Suomessa listoilla harvoin – kasvispuolelta esimerkiksi munakoiso valkosipulissa. Noutoruuat ovat -30% alennuksessa, mikä on pakkokin, sillä lähellä on perinteisesti edullista noutoruokaa tarjoava Lotus Garden. Lounas on kuulemma aika keskitasoa – minä en juuri koskaan käykään kiinalaisten ravintoloiden buffeteissa.

Järjestimme yllätysjuhlan ystäväpariskunnalle, sillä ryökäleet olivat hipsineet salaa vihille. Tälläkin kertaa väkeä oli pelottavan vähän. Istuimme ihanan kitschien kirsikankukkakoristeiden alla ja kuuntelimme itse asiassa varsin siedettävää kiinalaista (?) iskelmää. Keittiöstä leijui puhtaan paistoöljyn ja selkeästi erottuvien mausteiden tuoksu.

Hot pottia oli saatava koko seurueelle. Ilokseni huomasin, että uudistetulla listalla oli valmiiksi kaksi vegaanista vaihtoehtoa. Edellisellä reissulla olinkin varmistanut makuliemen vegaanisuuden. Tarjoilija osasi myös muistuttaa, että vain maapähkinädippi on kasvispohjainen, seesamidipissä on jotain eläinperäistä. Dippi oli selvästi paksumpaa ja rakeisempaa kuin HO’s Foodissa sekä ehkä tulisempaa.

Kahdesta vegaaniannoksesta valitsin sen, jossa saa mukaan yubaa eli ”tofuihoa” (kiehuvan soijamaidon pinnasta kerättyjä kalvoja, joista on koottu lehtitaikinamaista huokoista levyä), lootuksen juurta, enokisieniä eli talvijuurekasta, paksoita, paksua vahvan makuista merilevää (tämä saattaa olla vähän acquired taste) ja kesäkurpitsaa. Ystäväni kokeili toista kasviskattausta, jossa oli muun muassa mukavan pehmeää tofua ja loistavia mustia sieniä.

Liemen maut tunkeutuivat kypsennettäviin raaka-aineisiin vielä paremmin kuin edellisellä kerralla, ja nyt tulisena pyytämäni liemi oli oikeasti tulista. Tarjolla on kolme tulisuusastetta, ja ilmeisesti mieto taas oli chiliherkemmillekin oikein sopivaa. Näin sen pitää olla. Kahden tunnin aterioinnin aikana tulisuus kertyi täydellisesti suuhuni, kunnes viimeisten makupalojen maistelu oli jo suloista tuskaa.

Koko seurue oli onnessaan, ja tunnuimme olevan yhtä mieltä siitä, että tämä oli parhaimpien tamperelaisten ravintolakokemusten joukossa. Kaljaakin joimme. Lisäksi henkilökunta yllätti seurueemme tuomalla keittiön tervehdyksenä susheja, jotka olivat paljon parempia kuin odotin, oikein hyviä itse asiassa. Aterian lopuksi meille tuotiin lautasellinen melonilohkoja. Mahtavaa palvelua.

En kestänyt odottaa iltalistan muiden ruokalajien testaamista. Kävimme heti seuraavana päivänä hakemassa ystävän kanssa noutoruokaa peli-iltaamme. Valitsin kiinnostuksesta klassisen home style tofun, johon olin tutustunut Helsingin Chengdussa, sekä mainitun munakoisoruuan. Valinnat olivat mitä onnistuneimmat. Munakoiso oli suussa sulavaa, melkein yhtä hyvää kuin kaivatussa West Lake Tea Housessa. Home style tofu oli myös hyvää: se ei varmasti ole kaikkien makuun, sillä se on aika hienovaraisesti maustettu ruoka, mutta minä pidin näistä yksinkertaisista ja puhtaista mauista.

Tämä ravintola on pakko saada menestymään. Yitong Hot Pot on selvästi kaupungin paras kiinalainen. Zhou’s Placen ruoka on parhaimmillaan yhtä hyvää kuin nuo noutoannokset, mutta sen taso vaihtelee harmittavasti. En anna anteeksi Tampereelle, jos Yitong Hot Pot kaatuu. Avartakaa ruokakokemuksianne ja menkää kokeilemaan hot pottia! Tampere on valmis tähän.

Yitong Hot Pot
Tuomiokirkonkatu 24
(Kyttälänkadun puolella)
Tampere

ma–pe 11–22
la–su 12–21

Kotisivut

Facebookissa

hot pot, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Tampere, Tampere

Parhaimmillaan hyvä ateria voi pysäyttää ajan, rauhoittaa mielen ja työntää muun maailman hetkeksi sivuun. Pikaisestikin nautittuna ruualla on tämä magiansa, jos se on vain tarpeeksi hyvää. Aika harvoin tämä tulee kuitenkin koettua.

Juna oli myöhästynyt pahasti, ja minulla oli hirveä kiire Tieteiden talolla pidettävään seminaariin. Ateria oli kuitenkin jäänyt junan kenkkuilun vuoksi väliin, joten oli pakko syödä nopsaan jotain. Onneksi monen ystävän suosittelema kiinalainen teehuone ja ravintola West Lake Tea House oli sopivasti vastapäätä Tieteiden taloa, joten sain kokeiltua samalla uuden ruokapaikan. Toisaalta kismitti se, että minulla olisi aikaa kokeilla vain yhtä ruokaa – ravintolan lista kun oli erittäin mielenkiintoinen.

West Lake Tea Housea on kiitetty siitä, että sen ruoka ei ole länsimaistettua kiinalaista kastikehöttöä vaan aidon kiinalaisen ruuan tyylistä. Älkää kysykö minkä alueen keittiön, sillä en ole koskaan käynyt Kiinassa tai päässyt kokeilemaan eri alueiden keittiöitä ravintolassa. Tai nyt olen, yhtä.

Niin moni ystävä oli kehunut paikan munakoisoruokaa, että pakkohan sitä oli kokeilla. Paikka oli tyhjillään, joten minua palveltiin nopeasti, englannin kielellä tosin. Ruoan valmistus tuntui kestävän kauan, mutta koska silmäilin hermostuneena kelloa, ajantajuuni tuskin voi luottaa. Mutta kun ruoka saapui eteeni, kaikki muu unohtui.

Korianterin, hyvän soijakastikkeen ja mausteiden tuoksu ympäröi minut. Kulhossa oli puolikas viillelty munakoiso, joka oli uppopaistettu kokonaan ilman leivitystä niin, että kuuma liemi oli sitten viiltojen kautta päässyt tunkeutumaan sen sisuksiin. Tämä oli paras munakoisoruoka jota olen kuunaan maistanut. Ei hyvänen aika. Riisi olisi voinut olla hieman sitkeämpää, jotta sitä olisi ollut helpompi syödä puikoilla, mutta mausteliemen kanssa siitä tuli huumaavan hyvää.

Oikea maailma muistutti lopulta olemassaolostaan, mutta pienen hetken sain olla ruuan hellittävänä jossain ihan muualla. Kiitos.

West Lake Tea House
Kirkkokatu 5
Helsinki
ma-ti 11–21
to-pe 11–21
la 14–22
su 14–20

West Lake Tea House Facebookissa

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki, kiinalainen ravintola, kiinalaiset ravintolat, munakoiso

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Itäkeskuksen kulttuuritalo Stoassa, siis siinä Itiksen kirjaston talossa on vuoden alkupuolelta saakka toiminut yksi kaupungin parhaista ruokapaikoista. Aluksi Stoassa järjestettiin vain brunsseja viikonloppuisin, mutta ilmeisesti niiden supersuosion takia paikka on nyt auki myös viikolla lounasaikaan.

Ruoka on periaatteessa samaa kuin Kalliossa Sandrossa, omistaja ja osin kai kokit, sekä ruoan tyylilaji ovat samat. Vaikka Stoa ei ole kasvisravintola, paikka on vegaanille likimain taivas. Lounas-noutopöytä on viikollakin todella runsas, ja siitä saa pulittaa lähes 11 euroa. Ruuhkaisille brunsseille rahaa joutuu varaamaan parikymppiä, ja pöydän ennalta, jotta varmasti mahtuu.

Sen verran persaukinen olen, että lounashomma on Stoassa suosikkihommani. Valikoima on minun silmääni lähes yhtä runsas kuin viikonloppunakin. Olen testannut paikan muutamaan kertaan, ja yleensä lämpimistä ruoista yksi on lihaisa, loput kaksi vegaanisia. Tänään tarjolla on erinomaista linssi-tofukastiketta couscousini oheen, sekä vielä makeampaa bataattihauduketta. Bataattia voisikin oikeastaan alkaa syödä pävittäin. Useita kertoja päivässä. Koko ajan, jopa?

Erityisen hienoa on, että leivän päälle on tarjolla useampaa levitettä, jogurttipohjaista lukuunottamatta kaikki vegaanille sopivia. On oliivitahnaa, tahinia ja hummusta, linssipohjaista levitettä. Leipä on hyvää. Tuoreet salaattikasvikset ovat raikkaita.

Epäonnekseni olen vedellyt tätä settiä jo kaksi huomiota herättävän kukkurallista lautasta, kun huomaan, että AI NIIN TUOLLA PERÄLLÄHÄN ON VIELÄ LINSSIKEITTOA. Otan sitäkin hiukan. Mausteista, taitaa olla kurkumaa reilusti, erittäin hyvää, vaikka pistääkin aurinkoisella terassilla hiukan hikoiluttamaan. Terassilla kannattaa muuten varoa ampiaisia, ainakin jos istuu lähellä kukkapuskia. Yksi niistä lensi keittooni, ja pahaa pelkään että siipensä sotkenut raukka ei siitä enää toipunut.

Siitä tuli niin suru, että oli pakko syödä lohduksi vielä viinirypäleitä ja omenalohkoja päälle. Viiniä ja oluttakin olisi saanut, mutta oli kovin aikaista sellaiselle.

Cafe Stoa Cultural Kitchen
Turunlinnantie 1, Helsinki
ravintolastoa.com

Ma-Pe 10-17, lounas 11-14.30
La-su brunssit 10.30-15

brunssi, Cafe Stoa, Cafe Stoa Cultural Kitchen, Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki, Itäkeskus, lounas, Sandro, Stoa, vegaani