Kategoria: Elämäntapa

Parhaimmillaan hyvä ateria voi pysäyttää ajan, rauhoittaa mielen ja työntää muun maailman hetkeksi sivuun. Pikaisestikin nautittuna ruualla on tämä magiansa, jos se on vain tarpeeksi hyvää. Aika harvoin tämä tulee kuitenkin koettua.

Juna oli myöhästynyt pahasti, ja minulla oli hirveä kiire Tieteiden talolla pidettävään seminaariin. Ateria oli kuitenkin jäänyt junan kenkkuilun vuoksi väliin, joten oli pakko syödä nopsaan jotain. Onneksi monen ystävän suosittelema kiinalainen teehuone ja ravintola West Lake Tea House oli sopivasti vastapäätä Tieteiden taloa, joten sain kokeiltua samalla uuden ruokapaikan. Toisaalta kismitti se, että minulla olisi aikaa kokeilla vain yhtä ruokaa – ravintolan lista kun oli erittäin mielenkiintoinen.

West Lake Tea Housea on kiitetty siitä, että sen ruoka ei ole länsimaistettua kiinalaista kastikehöttöä vaan aidon kiinalaisen ruuan tyylistä. Älkää kysykö minkä alueen keittiön, sillä en ole koskaan käynyt Kiinassa tai päässyt kokeilemaan eri alueiden keittiöitä ravintolassa. Tai nyt olen, yhtä.

Niin moni ystävä oli kehunut paikan munakoisoruokaa, että pakkohan sitä oli kokeilla. Paikka oli tyhjillään, joten minua palveltiin nopeasti, englannin kielellä tosin. Ruoan valmistus tuntui kestävän kauan, mutta koska silmäilin hermostuneena kelloa, ajantajuuni tuskin voi luottaa. Mutta kun ruoka saapui eteeni, kaikki muu unohtui.

Korianterin, hyvän soijakastikkeen ja mausteiden tuoksu ympäröi minut. Kulhossa oli puolikas viillelty munakoiso, joka oli uppopaistettu kokonaan ilman leivitystä niin, että kuuma liemi oli sitten viiltojen kautta päässyt tunkeutumaan sen sisuksiin. Tämä oli paras munakoisoruoka jota olen kuunaan maistanut. Ei hyvänen aika. Riisi olisi voinut olla hieman sitkeämpää, jotta sitä olisi ollut helpompi syödä puikoilla, mutta mausteliemen kanssa siitä tuli huumaavan hyvää.

Oikea maailma muistutti lopulta olemassaolostaan, mutta pienen hetken sain olla ruuan hellittävänä jossain ihan muualla. Kiitos.

West Lake Tea House
Kirkkokatu 5
Helsinki
ma-ti 11–21
to-pe 11–21
la 14–22
su 14–20

West Lake Tea House Facebookissa

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki, kiinalainen ravintola, kiinalaiset ravintolat, munakoiso

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Itäkeskuksen kulttuuritalo Stoassa, siis siinä Itiksen kirjaston talossa on vuoden alkupuolelta saakka toiminut yksi kaupungin parhaista ruokapaikoista. Aluksi Stoassa järjestettiin vain brunsseja viikonloppuisin, mutta ilmeisesti niiden supersuosion takia paikka on nyt auki myös viikolla lounasaikaan.

Ruoka on periaatteessa samaa kuin Kalliossa Sandrossa, omistaja ja osin kai kokit, sekä ruoan tyylilaji ovat samat. Vaikka Stoa ei ole kasvisravintola, paikka on vegaanille likimain taivas. Lounas-noutopöytä on viikollakin todella runsas, ja siitä saa pulittaa lähes 11 euroa. Ruuhkaisille brunsseille rahaa joutuu varaamaan parikymppiä, ja pöydän ennalta, jotta varmasti mahtuu.

Sen verran persaukinen olen, että lounashomma on Stoassa suosikkihommani. Valikoima on minun silmääni lähes yhtä runsas kuin viikonloppunakin. Olen testannut paikan muutamaan kertaan, ja yleensä lämpimistä ruoista yksi on lihaisa, loput kaksi vegaanisia. Tänään tarjolla on erinomaista linssi-tofukastiketta couscousini oheen, sekä vielä makeampaa bataattihauduketta. Bataattia voisikin oikeastaan alkaa syödä pävittäin. Useita kertoja päivässä. Koko ajan, jopa?

Erityisen hienoa on, että leivän päälle on tarjolla useampaa levitettä, jogurttipohjaista lukuunottamatta kaikki vegaanille sopivia. On oliivitahnaa, tahinia ja hummusta, linssipohjaista levitettä. Leipä on hyvää. Tuoreet salaattikasvikset ovat raikkaita.

Epäonnekseni olen vedellyt tätä settiä jo kaksi huomiota herättävän kukkurallista lautasta, kun huomaan, että AI NIIN TUOLLA PERÄLLÄHÄN ON VIELÄ LINSSIKEITTOA. Otan sitäkin hiukan. Mausteista, taitaa olla kurkumaa reilusti, erittäin hyvää, vaikka pistääkin aurinkoisella terassilla hiukan hikoiluttamaan. Terassilla kannattaa muuten varoa ampiaisia, ainakin jos istuu lähellä kukkapuskia. Yksi niistä lensi keittooni, ja pahaa pelkään että siipensä sotkenut raukka ei siitä enää toipunut.

Siitä tuli niin suru, että oli pakko syödä lohduksi vielä viinirypäleitä ja omenalohkoja päälle. Viiniä ja oluttakin olisi saanut, mutta oli kovin aikaista sellaiselle.

Cafe Stoa Cultural Kitchen
Turunlinnantie 1, Helsinki
ravintolastoa.com

Ma-Pe 10-17, lounas 11-14.30
La-su brunssit 10.30-15

brunssi, Cafe Stoa, Cafe Stoa Cultural Kitchen, Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki, Itäkeskus, lounas, Sandro, Stoa, vegaani

Maakinen Mysteeri Trio teki kylätapahtumasta juhlat.

Kuvat: Ilkka Uimonen

Kavala maailma tuntui hetkisen kaukaiselta, kun Maakinen Mysteeri Trio esiintyi pohjoiskarjalaisessa Selkien kylässä perjantaina 18. heinäkuuta. Olin edeltävänä sunnuntaina missannut Portisheadin ylistetyn Ilosaarirock-keikan rahattomuuden vuoksi. Nyt oli tarjolla elävää musiikkia ilmaiseksi.

Selkien vaarakylä on vanha asutuskeskittymä vaaran laella kolmisenkymmentä kilometriä Joensuusta itään. Kylän hiekkapäällysteiseltä raitilta avautuvat käsittämättömän huikeat näkymät toisten, hyvällä säällä sinisinä siintävien vaarojen kumpuilevaan siluettiin.

Aknestik-yhtyeestä ja sooloprojekteistaan tutun Jukka Takalon orkesteri Maakinen Mysteeri Trio soitti Selkien kesätapahtumassa kyläkoulun pihalla. Koulu on iso kivirakennus, jossa on nykyään 30 oppilasta. Lapsia temmelsi pihalla ja jalkapallokentällä sillä aikaa, kun neli-viisikymmenpäisen muun väen huomio keskittyi soitantaan, laulantaan ja Takalon juonnoissa hohkaavaan vahvaan presenssiin.

Huppareihin ja mustaan pukeutunut nuorisoryhmä ilmaantui jossain vaiheessa eturiviin, istumapenkeistä toiselle. Keikan jälkeen Takalo jakoi nimmareita bändin postikortteihin.

Maakinen Mysteeri Trio on kuplettiorkesteri. Siihen liittyen Takalon sanoitukset ovat bändin annissa keskeisellä sijalla, mikä ei tarkoita, että musiikillinen anti olisi vähäisempää. Trion kaksi muuta jäsentä ovat taitavia nuoria muusikoita. Selkien keikalla Matti Manninen hoiteli syntetisaattorin lisäksi haitarin ja basson (jota myös Takalo välillä soitti, laulamisen lisäksi), ja Jesse Heikkinen akustisen nylonkielikitaran, josta virisi tuon tuosta hienoja sooloja klassiseen tyyliin, välillä flamencoisin sävelkuluin.

Navigaattorisekoilun vuoksi saavuimme paikalle viisi minuuttia myöhässä. Meille ensimmäisenä kappaleena kajahti viime syksynä ilmestyneen Maakinen Mysteeri Trio -levyn aloittava Me olemme vain töissä täällä. Humpahtava kappale askelsi sydämeeni selkein kuvioin. En sille mitään voinut.

”Me olemme vain töissä täällä // Kirkkain silmin hymyt päällä // Annamme kaikkemme // Katsomme se mihin riittää…”

Huumoria, anarkiaa ja tanssia

Keikalla kuultiin myös Jokainen on vähän homo. Aluksi en ollut lämmennyt tälle Takalon soolotuotantoa edustavalle biisille, jonka tiimoilta hän myös esiintyi Helsinki Pride -puistojuhlassa vuonna 2010. Parahultaisen kuuntelun perusteella en ollut oikein ymmärtänyt jujua. Biisi oli tuntunut, no, hieman heteronäkökulmaiselta tyyliin ’kaikissa meissä on vähän poikkeavuutta’.

Muutin kuitenkin myöhemmin mieltäni. Kuplettimainen kappale valloittikin minut yksinkertaisilla pop-koukuillaan ja sanoituksen humoristisuudella. Toisto huumoria luovana keinona oli myös läsnä. Takalo sai yleisön mukaan huutamaan ja lallattamaan kertosäkeiden jälkeen ikään kuin ylimääräisenä ja liiallisena toistettua homosanaa. ”Homo!” Ja rallatusta ”Homohomohomohomohomo” x 2, ja kerta vielä. Tällaisen toiston kautta syntyi hauskuutta, anarkistisuutta ja tietenkin aimo annos provokatorisuutta.

Keikalla soitettiin pääosin uuden levyn kappaleita. Niistä osa oli rockia, Takalon juonnon mukaan boogierockia. Oma rockmakuni on toisaalla, ja pidinkin itse enemmän keikan iskelmätyyppisestä annista, kappaleista, joissa iskelmäperinteeseen löyhästi liittyvät rytmit ja sävelkulut fuusioituivat omanlaisekseen popiksi.

Tanssijalat yleisössä herätti iskelmäksi muokattu Aknestikin Suomirokkia.

Aknestik, Jukka Takalo, kupletti, Maakinen Mysteeri Trio, Selkien kylä

Sophie Ellis-Bextor hullaannutti yleisön ensimmäisellä Suomen keikallaan.

  

Salaperäinen, tyylikäs, dramaattinen. Kolea sää ei haitannut, kun laulaja Sophie Ellis-Bextor lämmitti suomalaisen yleisön. Huvilateltta tarjosi intiimin ja tunnelmallisen esiintymistilan. Ulkona sijainneelta anniskelu- ja ruokailualueelta avautui viehättävä maisema Töölönlahdelle.

Kenties siksi, että keikka kuului Juhlaviikkojen ohjelmaan, yleisö koostui pääosin sivistyneen oloisesta keski-ikäisestä kauluspaitaporukasta sekä kolmekymppisestä kulttuuriväestä. Sophie sai hillityn oloiset kuuntelijat yllättävän nopeasti liikkeelle: tuoleilla istunutta yleisöä valui pitkin keikkaa lavan eteen seisomaan ja lopuksi suurin osa tuhatpäisestä yleisöstä tanssi.

Lämmittelijäksi oli valittu Regina-yhtyeestä tuttu solisti, karismaattinen Iisa Pykäri. Nykyään soolouralla oleva laulaja-lauluntekijä esiintyi yhden taustalaulajan ja rumpalin kanssa. Iisan musiikki on herkkää, lämminsävyistä ja kuulasta indiepoppia, ja sanoitukset sisältävät naivistista arjen runoutta.

Englantilainen Sophie Ellis-Bextor taas ponkaisi maailmanmaineensa vuonna 2001 esikoisalbuminsa jättihitillä Murder On The Dancefloor. Vaikealla sukunimellä raskautetusta nuoresta poplaulajasta tuli nopeasti tunnettu Suomessakin. Laulaja, sanoittaja ja pitkänhuiskea malli on tiedetty niin olemuksensa kuin musiikkinsa tyylikkyydestä.

Aiemmin ennen kaikkea täydellisiksi hiotuista tanssikappaleistaan kuuluisa poptähti on julkaissut tänä vuonna levyn, jossa hän on vaihtanut tyylilajia. Laulaja-lauluntekijä Ed Harcourtin kanssa tehty Wanderlust-albumi sisältää balladeja, suuria jousisovituksia ja nostalgisia itäeurooppalaisia sävyjä. Sophien kappaleet käsittelevät yhä romanttista rakkautta ja intohimoa, mutta mausteena on nyt itäeurooppalaisia kansansatuja. Ehkä voisi sanoa, että laulaja on musiikillisesti kypsynyt ja aikuistunut.

Sophiella oli mukanaan nelijäseninen miesbändi, jossa soitti bassokitaraa hänen aviomiehensä ja kolmen poikansa isä Richard Jones. Ellis-Bextor jutteli lavalla rennosti ja iloisesti yleisölle. Hän oli selvästi otettu, kun sai yhdeltä katsojalta kukkakimpun keikan aluksi. Laulaja hehkutti Suomea, jossa hän vieraili nyt vasta ensimmäistä kertaa. Hän näytti olevan aidosti vaikuttunut yleisöltä saamastaan suosiosta.

Keikka jakaantui kahteen erilaiseen osaan: aluksi uuden levyn balladeihin ja lopuksi aiempien neljän levyn tanssihitteihin. Kokonaisuus toimi yllättävän hyvin.

Ellis-Bextorilla on vahva ja värikäs lauluääni. Hänen kappaleensa tarjoavat pakahduttavia tunteita, unelmointia ja kauniita melodioita, kuten uudelta levyltä esitetyt biisit Love is a Camera, Young Blood ja Runaway Daydreamer.

Tähti jaksoi esiintyä puolentoista tunnin pituisen keikkansa ajan huikean korkeissa korkokengissä. Nukenkasvoinen 35-vuotias artisti oli pukeutunut tyttömäiseen punaiseen mekkoon, johon oli kirjailtu helmaan venäläishenkisiä naishahmoja.

Keikan loppupuolella hän vaihtoi asukseen kullanväriset korkokengät ja läpikuultavan mustan mekon, joka toi mieleen seksikkään yöpaidan. Minimittaisen helman alta vilkkuivat paljettialushousut, kuin muistutuksena siitä, että discodiiva on yhä osa Ellis-Bextoria.

Bileosuus lähti käyntiin esikoislevyn kappaleella Take Me Home, ja yleisö yltyi heti tanssimaan taidokkaan elektropopin siivittämänä. Ellis-Bextor kehotti katsojia välillä nostamaan käsiään ylös tai hyppimään. Hän lauloi myös covereita kuten Lady (Hear Me Tonight) ja Sing it Back. Tanssiosuuden huipensi odotettu Murder On the Dancefloor.

Keikan lopuksi artisti yllätti katoamalla lavalta ja ilmestymällä teltan toiselle puolelle. Viimeisestä rivistä tulikin siis eturivi ja Ellis-Bextor esitti ilman mikkiä, pelkän kitaran säestyksellä balladin When the Storm Has Blown Over. Keikan päätyttyä yleisö seisoi, taputti kovaäänisesti ja huusi suosiotaan.

Kuvat: Simo Karisalo/Helsingin Juhlaviikot

Ed Harcourt, Huvilateltta, Murder on the Dance Floor, Sophie Ellis-Bextor, Wanderlust, When the Storm has Blown Over

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Tukholman Södermalmin rantakalliolla sijaitseva Hermans Vegetariska Restaurang & Trädgårdscafé on monille kasvissyöjille tuttu keidas, jossa on pakko pysähtyä jokaisella reissulla (vaikkei Tukholma mikään kasvisruoan aavikko olekaan). Hermans tarjoaa joka päivä monipuolista ja pääosin vegaanista ruokaa noutopöydästä. Tarjolla on myös jälkiruokia, joiden joukossa on useita vegaanivaihtoehtoja, sekä matkalaisen iloksi kaljaa.

Etenkin lämpimällä säällä aterian voi nauttia terassilta, jolta on kauniit näkymät Vanhaan kaupunkiin, Östermalmiin ja Djurgårdeniin. Läheltä saa helposti lauttakyydin suoraan Gröna Lundin satamaan. Kuuluisaa absurdia urheiluselostusta mukaillen voi siten todeta, että hekumalliset tivoliaspektitkin ovat kohdallaan.

Olimme Tukholman reissulla isäni ja veljieni kanssa juhlistamassa jälkikäteen isän syntymäpäivää. Tämä oli kolmas käyntini Hermansissa, mutta muistaakseni ensimmäinen sunnuntai. Sunnuntaisin valikoima on ilmeisesti jonkin verran laajempi ja siten kalliimpikin, mutta mitään merkittävä eroa edellisiin käynteihin en huomannut. Tosin jälkikäteen huomasin, että buffetin päälle olisi saanut lisähintaan jotain grillattua. En kuitenkaan jäänyt kaipaamaan lisää ruokaa. Sunnuntaiaterian hinta oli 179 kruunua, eli hiukan tyyris mutta ei kuitenkaan mahdoton tällä valikoimalla.

Tarjolla oli toistakymmentä erilaista salaattia, monenlaisia lisukkeita, falafeleja, jotain lämmintä pataa sekä hummusta, baba ganoushia ja muunlaisia tahnoja. Kukkurallinen lautasellinen täytti mahan mukavasti, mutta ruuasta ei jäänyt liian raskas olo.

Kaikki oli ihan hyvää, tahinainen löysä hummus oli jopa herkullista, mutta maineestaan huolimatta Hermans ei tarjoa mitään huippuruokaa. Antimet ovat turvallista peruskasvisruokaa: vähän kuin Tampereen Gopaleissa tai Helsingin entisessä Veganissimossa hyvinä päivinä. Tampereen seudulla asuvilla ei siis ole mitään valittamista.

Falafelit olivat tällä kertaa hiukan liian ohuita, joten ne olivat paistuneet rapeiksi kauttaaltaan. Mehevyyden puutteesta huolimatta maku oli silti ihan hyvä, ja hummus toimi tietysti hyvin niiden kanssa. Tulinen tomaattikastike oli erittäin tulista, jopa liiankin tällaiselle ruoalle, vaikka tulisesta pidänkin.

Päästessäni hakemaan jälkiruokaa vegaanivaihtoehtoina oli tarjolla enää raakaleivonnaisia. Veljeni mud cake -tyylinen suklaakakku oli kuitenkin niin valtava ja tuhti, että en olisi varmasti pystynyt syömään kuin pari lusikallista. Tilaamani carob-hasselpähkinä-raakakakku oli sen sijaan iloinen yllätys, semminkin kuin inhoan yleensä carobin makua enkä oikein perusta raakakakuista. Tai ehkä minun pitää muuttaa mielipidettäni, koska olen saanut viime aikoina pari onnistunutta kakkupalaa. Tämä kakku oli sopivan makeaa mutta kuitenkin niin kevyttä, että sen pystyi syömään ison aterian päälle.

Vaikka Hermansin ruoka ei olekaan tuttuja kotimaisia paikkoja kummempaa, käyn siellä todennäköisesti aina Tukholmassa vieraillessani. Tunnelma on kodikas, palvelu ystävällistä, eikä noita maisemia peittoa mikään. Lisäksi Hermansista pääsee rappusia suoraan Fotografiskaan, loistavaan valokuvamuseoon, jota en jättäisi mistään hinnasta väliin.

Hermans
Fjällgatan 23B
Tukholma

ma–su 11–21

Kotisivu: http://gastrogate.com/restaurang/hermans/
Facebookissa

carob-hasselpähkinä-raakakakku, Hermans, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Tukholma, mud cake, noutopöytä, Tukholma

Kuvat: Riitta Supperi

Tuomas Mustikaisen Kielletty kansa kertoo monikerroksisista tarinoista Israelin ja Palestiinan konflikti-uutisten takana.

Lokakuussa 2009 Tuomas Mustikainen matkusti ensimmäistä kertaa Länsirannalle mediakasvattajana. Tel Avivissa vastassa oli taksi, joka vei palestiinalaisaluetta kiertävälle muurille. Aseistetut sotilaat odottivat tarkastuspisteellä.

”Vaikka sen tiesi etukäteen, tuntui absurdilta kun ensimmäistä kertaa näki ihmisten menevän kahden aikaan yöllä jonottamaan kansat erottavalle tarkastuspisteelle, jotta ehtivät ajoissa töihin. Se näytti yhtään liioittelematta siltä kuin karjaa ajettaisiin häkissä.”

Kokemus herätti halun päästä kertomaan alueen tapahtumista.

Arjen elämää vankina

Ensimmäisen matkansa jälkeen Mustikainen on tehnyt töitä palestiinalaisalueiden ja Israelin lisäksi Jordaniassa ja Zaatarin syyrialaispakolaisleirillä. Viimeisin vierailu alueelle oli viime heinäkuun matka Gazaan, jossa Israelin sotatoimet olivat alkaneet.

Silloin Mustikainen tapasi al-Batshin suvun, joka oli menettänyt 17 jäsentään yhdessä ilmaiskussa. Tuosta kohtaamisesta kertovat tänä syksynä runsaasti kiinnostusta herättäneen kirjan Kielletty kansa – Elämää palestiinalaisalueilla alkusanat.

”Meidän pitäisi pystyä ymmärtämään enemmän siviilien roolia kummallakin puolella, nähdä esimerkiksi Israelin käyttämän retoriikan taakse ja nähdä ihmisoikeusrikkomukset. Halusin kertoa, miten nyrjähtänyt maailma se on”, Mustikainen kertoo.

Kerronnallinen tietokirja kuvaa palestiinalaisten arkea, joka ei ole millään tavalla tavallista ja joka on olemassa silloinkin, kun uutiset eivät raportoi sotaoperaatioissa kuolleista. Yksi lukuisista kirjassa käsitellyistä ongelmista on veden puute, ”näännytystaistelu, jolla Israel pelaa”. Omat lukunsa saavat myös esimerkiksi seksuaalivähemmistöt ja olematon sananvapaus.

Aina työ alueella ei tietenkään ole turvallista. Esimerkiksi viime kesänä pommi osui Gazassa taloon, jossa Mustikainen oli hetkeä aiemmin haastatellut ihmisiä.

”Vaarasta huolimatta olin etuoikeutettu, kun pääsin kertomaan sodan kauhuista. Sodankäynti voi näyttäytyä suomalaisille erilaisena, jos siellä on suomalainen kertomassa. Kertomuksia voidaan pitää luotettavampina, ja aihe nousee ihan eri tavalla keskusteluun.”

Tarinoiden monikerroksellisuus

Mustikaisen mielestä Suomen tulisi Ruotsin tapaan tunnustaa Palestiina. Lisäksi kansainvälisen yhteisön pitäisi luoda painetta viedä asioita eteenpäin, jotta Palestiina ratifioitaisiin kansainväliseen ihmisoikeustuomioistuimeen ja että kummankin osapuolen, sekä Israelin että Hamasin, rikkomukset tuomittaisiin.

”Kuitenkin vaakakupissa enemmän painavat Israelin sotarikokset, sen osoittavat kuolleiden siviilien määrät. On myös aivan käsittämätöntä ja pöyristyttävää, että Suomi käy asekauppaa Israelin kanssa. Sitä ei voi mitenkään puolustella.”

Mustikainen kertoo jääneensä koukkuun alueen tarinoiden monikerroksellisuuteen. Nyt työn alla on uusi kirja, joka kertoo yhden ihmisen mikrohistoriallisen tarinan kautta laajemmin sekä israelilaisesta että palestiinalaisesta yhteiskunnasta.

Lähelle on vaikea nähdä 

Kirjailija puhuu molempien yhteiskuntien kollektiivisesta traumasta. Siitä kertoo tarina, joka ei päätynyt kirjaan. Mustikainen tapasi viime kesän matkallaan israelilaisen rauhanaktivistin Nomika Zionin. Hän asuu Gazan kupeessa sijaitsevassa Sderotissa, jonka jokaisesta kodista löytyy Israelin rakennuttama pommihuone. Hamasin raketit ovat aiheuttaneet asukkaissa vihamieltä ja katkeruutta tavallisia gazalaisia kohtaan.

”Mielestäni Nomika sanoi hyvin, että hän ei voi koskaan antaa anteeksi traumoja ja stressireaktioita, jonka raketit ovat aiheuttaneet hänelle, mutta samaan aikaan hän yrittää muistuttaa muita israelilaisia siitä, että on aivan eri asia olla miehittäjävaltio kuin miehitetty valtio. Ihmiset asuvat fyysisesti aivan lähellä, mutta maailmat ovat kaukana toisistaan. Kummallakin puolella esiintyvä fundamentalismi on tarinan suurin roisto.”

Israelin ja Palestiinan konfliktia on muotoiltu suomalaisessa mediassa esimerkiksi kysymyksellä, oletko Israelin vai Hamasin puolella. Mustikaisen mielestä se on täysin älytön vastakkainasettelu. Hän on toimittajan työssään saanut kuulla olevansa niin antisemitisti kuin äärisionisti.

”Jos kannattaa esimerkiksi sitä, että palestiinalaiset saisivat oman valtionsa ja itsemääräämisoikeuden niin tarkoittaako se, että on Israelia vastaan? Minun maailmassani ei.”

Mustikainen ei halua lähteä tilanteen tuomariksi vaan antaa lukijan muodostaa oma käsityksensä.

”Tarinat ovat mielestäni niin vahvoja, että ne selittävät itse itsensä.”

Ymmärtääkseen näiden tarinoiden kärsimystä ei tarvitse olla Lähi-idän asiantuntija.

Tuomas Mustikainen: Kielletty kansa – Elämää palestiinalaisalueilla.
Atena Kustannus, 2014.

Kielletty kansa – Elämää palestiinalaisalueilla, Tuomas Mustikainen

Kuvat ja video: Mari Lehtonen

Korkeanpaikankammosta kärsivä Sylvin toimittaja hyppäsi laskuvarjolla.

Vaikka tämä tarina päättyy extremeurheiluun, se alkaa alkoholin puutteesta. Helsinkiin tehdyn työkeikan jälkeen olin ystäväni kanssa junassa matkalla Tampereen suuntaan, kun junan lähestyessä Pasilaa kuulutettiin: ”Tämä on taajamajuna Tampereelle.” Hetkinen, siis taajamajuna?! Järkytys. Kaivoimme puhelimistamme VR:n aikatauluja: tulisiko takana kaukojunia? Ei. Etsimme käsiimme konnarin, joka vahvisti pettymyksemme: Tässä junassa ei ole ravintolavaunua, ei edes kiertävää myyntikärryä, joista voisimme ostaa matkajuomat.

Emme olleet ainoita, jotka kärkkyivät samaa tietoa. Kolmihenkinen miesseurue katsoi apeana vuoroin konduktööriä, vuoroin meitä. Jaoimme tuskamme ja poikien piilopullon samalla penkkirivillä istuen. Nämä kolme herraa ovat tämän tarinan alku.

Nopeiden esittelyjen jälkeen yksi miehistä kaivoi esiin läppärin ja esitteli kolmikon harrastusta. Vapaa-ajallaan he hyppäsivät lentokoneesta. Uskomattomat laskuvarjohyppyvideot pyörivät näytöllä, ja minä ja ystäväni päästelimme hurmaantuneita ”oooh” ja ”aah” -kiljahduksia. Samaa vauhtia kun piilopullon pinta laski, nousi myös meidän innostuksemme extremeurheilua kohtaan.

Oli tosin yksi mutta. Pystytin keväällä taidekoulun näyttelyä ja jouduin kiipeämään kotipaikkakuntani kirjaston näyttelytilan katonrajaan. Minua oksetti ja huimasi, mutta koska olin noin kolmekymmentä vuotta muuta pystytysporukkaa nuorempi, uhrasin itseni tähän henkeä uhkaavaan tilanteeseen. Sama yhteen lauseeseen kiteytettynä: minä pelkään korkeita paikkoja.

Vaikka junamatkan iloinen hiprakka tasoittui jo seuraavana aamuna, videoiden aiheuttama jännitys vatsanpohjassa ei tasaantunut. Minulla oli uusia laskuvarjohyppyä harrastavia kavereita ja uusi unelma: minäkin halusin lentää.

Aikaa kului, tapasin uutta ystävääni ja aina kohdatessamme puhuimme laskuvarjohypyistä. Hän kertoi jännityksestä, ensimmäisestä, toisesta ja kolmannesta hypystään. Hän kertoi siitä, miltä tuntuu, kun hyppää sadannen hyppynsä, ja siitä, miten edelleen seitsemänsadan hypyn jälkeen vatsassa kihelmöi, kun istuu maasta nousevan lentokoneen kyydissä. Hän tarinoi tandemhyppyasiakkaittensa fiiliksistä ja vakuutti, että minä voisin olla yksi heistä. Hän latasi hyppyvideoita tietokoneelleni, joita minä ja vajaa kaksivuotias poikani katsoimme jännittyneinä. Vielä joskus, minä ajattelin.

”Paikka sun valjaista?”

Heinäkuun alussa laitoin viestin ystävälleni: ”Oon tulossa pian Helsinkiin, varaatko mulle paikan sun valjaista?” Se oli sillä sovittu. Meinasin oksentaa. Taas huimasi.

Ystävätär, jonka kanssa olin tehnyt tähän kohtalonhetkeen johtaneen junamatkan, oli käymässä luonani, ja ajoimme yhdessä kohti kuolemaani. Siltä minusta ainakin tuntui. Puristin rattia rystyset valkoisena, enkä muista matkasta muuta kuin rankkasateen, joka osui meihin jossain Hämeenlinnan kohdalla. Soitin hyppymestarilleni, joka oli iskostanut minuun tämän suisidaalisen ajatuksen. Hän kertoi, että Helsingin Malmilla tuuli ja ukkosti niin kovasti, että hypyistä ei ehkä tulisi mitään. En tiedä olinko huojentunut, mutta koska olin varannut pari päivää vapaata, jatkoin matkaani.

Helsingissä paistoi aurinko. Ukkonen jyrähteli jossain idässä, mutta sää näytti selkenevän. Sain Malmin lentokentältä puhelun: ”Pian hypätään.” Bussissa ystäväni piti minua kädestä ja yritti rentouttaa tilannetta. Esittelin itseni tandemhyppyjä ja hyppykoulutusta järjestävän SkyXperiencen luukulla Malmin lentokentällä ja yritin olla itkemättä. Ystävä täytti puolestani lomakkeen, jossa kerrotaan, ettei firma ole vastuussa, jos minulle sattuisi jotain. Allekirjoitin lappusen tärisevin käsin. Ipana saisi kuulemma kymppitonnin, jos tämä olisi äidin viimeinen lento. Kävin suullisesti läpi testamenttiani ja ystävätär nyökytti iloisesti; hänelle jäisi kirjahyllyni sisältö.

Olimme ajoissa paikalla, joten ehdin tutustua lentokentän vessaan muutaman kerran. Utelin muiden tandemhyppääjien fiiliksiä, lähes ilmoittauduin liikennelentäjäkurssille, jatkoin panikoimista ja olin juosta karkuun. Näin kun muut hyppääjät nousivat koneeseen. Puolen tunnin päästä joka ikinen palasi SkyXperiencen autolla takaisin lentokentälle – hengissä. Se vähän helpotti.

Junassa tapaamani Niclas on ihminen, johon luotan kuin kallioon. Silloin, kun me muut olemme jatkaneet Helsingin yössä tappiin saakka, hän on mennyt kotiin nukkumaan. Kun me olemme heränneet sunnuntaiaamuna mielessämme rasvainen pikaruoka, hän on jo käynyt joogatunnilla ja suunnannut töihin hyppäämään tai kuvaamaan tandemhyppyjä. Halusin kuitenkin käsiini poliisin käyttämän sylkitestin: mitä, jos se on vaikka pilvessä? No usein kuulemma onkin: aina kun Helsingin yllä on muutama hattara ja hän lentää niiden läpi maahan.

Oksennussuunta sovittuna

Sitten onkin minun vuoroni. Sovittelen valjaita SkyXperincen tiloissa ja saan todella pikaisen koulutuksen hyppyyn. En oppinut mitään uutta, sillä minulla on lukuisia laskuvarjohyppykeskusteluja takanani, tunnen pukujen ja varjojen valmistajia, tiedän miten päävarjon saa avattua ja mitä tapahtuu, jos se ei aukea (varavarjo kehiin). Tiedän, miten minun tulee kääntää vartaloni kaarelle vapaapudotuksessa ja kuinka nostan jalkani ylös laskeutuessa.

Tiedän myös, että laskuvarjossa on laite, joka avaa varjon automaattisesti, jos hyppääjä sattuisi vaikka pyörtymään matkalla. Silti muutaman minuutin perehdyttäminen tuntuu liian lyhyeltä. ”Voidaanko hei vielä harjoitella tätä?”, sisäinen jänishousuni huutaa, kun Niclas kiristelee valjaitani.

Sovimme mihin suuntaan oksennan, jos minulle tulee taivaalla huono olo. Hän on rauhallinen, minä olen kauhuissani. Vähän ennen lentokoneeseen nousua tapaan Marin, joka kuvaa kokemukseni. Hän lupaa, että laskuvarjohyppy on kivaa. Uskon häntä.

Pääsen omin jaloin koneen luo ja istun hajareisin Niclaksen eteen kapealle penkille. Meitä ensikertalaisia tandemhyppääjiä on neljä: reippaan näköinen nuori nainen asettuu hyppymestarinsa kanssa oven viereen, he hyppäävät ensimmäisenä, minä ja Niclas seuraavana.

Osa paniikista jää maahan, kun kymmenpaikkainen pienkone nousee ilmaan. Olen lentänyt syöksykierteessä purjelentokoneella, sukeltanut sameissa vesissä ja eksynyt Kosovossa. Olen ajanut reilua kahtasataa moottoripyörällä, vetänyt pataan lompakkoni varastanutta miestä Lontoossa ja tutustunut murhasta syytettyyn vankiin. Olen asunut vuosia Lapualla ja synnyttänyt lapsen – jos olen selvinnyt hengissä näistä, selviän mistä vaan.

Alla kolme kilometriä ilmaa

Minulla on etulyöntiasema, sillä tunnen hyppymestarini ja voin kertoa hänelle peloistani. Jos en tuntisi, en kehtaisi avautua. Puristan poloisen käsiä niin, ettei hän ehkä saa kuolioltaan vetäistyä varjoa auki. En ole vielä valmis, mutta kone on lopettanut nousun ja kiertelee Arabianrannan yläpuolella. Joku avaa koneen oven.

Ensimmäinen pari hyppää. Nostan jalkani penkin yli ja hivuttaudun ovelle, peppuni koskettaa juuri ja juuri koneen lattiaa, jalkani ovat taivutettuina koneen alle ja allani on kolme kilometriä ilmaa. Olen tiukasti kiinnitettynä hyppymestariini ja täysin hänen päähänpistojensa armoilla.

En ehdi lukea Isä meidän -rukousta, kun olemme jo irronneet koneesta. Vauhti kiihtyy muutamassa sekunnissa noin pariinsataan kilometriin tunnissa. Tuona aikana ehdin vihata itseäni ja Niclasta. Tämä on ka-ma-laa. Kiihtyvä vauhti tuntuu epämiellyttävältä.

Kamaluutta kestää pari sekuntia. Sen jälkeen rakastun. Pieni jarruvarjo hidastaa kahden aikuisen ja 25 kilon laskuvarjoreppumme yhteispainoa – ilman sitä mentäisiin vieläkin kovempaa. Kuvaaja-Mari ilmestyy eteeni, tarttuu käsiini ja kuvaa kumisena lepattavat kasvoni ja käsivarteni sekä sekopäisenä irvistävän hymyni.

Vapaapudotus kestää vain reippaat parikymmentä sekuntia. Varjo aukeaa ja hidastaa nopeasti vauhtiamme. Vartalo ponnahtaa horisontaalisesta lentoasennosta pystyyn, kun valjaat nyppäävät voimakkaasti ylävartalosta. Jalkani roikkuvat parin kilometrin korkeudessa. En ymmärrä korkeutta, enkä pelkää. Korkeanpaikankammoni saattaa aiheuttaa pahoinvointia parin metrin korkeudelle kiivetessä, mutta pari kilometriä on ok. Erittäin ok.

Helsinki näyttää pieneltä, spottaan tuttuja paikkoja ja näen pikkuriikkisiä, leluilta näyttäviä laivoja irtoamassa satamasta. Juttelemme laskuvarjohypyn hienoudesta muutaman minuutin matkan maahan. Lähestymme Arabianrantaa, ihmiset ovat ensin pieniä pisteitä, sitten hieman näkyvämpiä ja lopulta erotan heidän joukostaan ystävättäreni. Vilkutan ja nostan jalkani ylös. Laskeutuessa vauhti tuntuu kovalta, mutta pössähdän pehmeästi pylly edellä maahan. Jalkani kyntävät hetken ruohokenttää ja sitten vauhti pysähtyy.

Olen sanaton, haluan itkeä ilosta. En osaa kertoa miltä taivaalla tuntuu, joten käytän lausetta SkyXperiencen nettisivuilta: ”Se tuntuu siltä kuin lentäisi! Ne ketkä tämän on tunteneet, eivät osaa kuvailla sitä fiilistä, ja ne ketkä tätä ei ole kokeilleet, eivät tule koskaan ymmärtämään.”

Haluan hypätä uudelleen. Heti. Kokea parin sekunnin pelon ja muutaman minuutin riemun heti ensimmäisen hypyn jälkeen. Mutta kone on jo palannut Malmille ja viety nukkumaan.

Kun ennen hyppyäni kysyin Niclakselta kuolenko hyppyyn, hän vastasi: ”Ainakin sun tähänastinen elämä loppuu ja uusi, laskuvarjohypyn jälkeinen elämä alkaa”. Nyt tiedän mitä hän tarkoitti. Muut nousevat autoihinsa ja lähtevät kukin minnekin. Minä ja ystävätär astelemme läheiseen puistoon ja avaamme kuohuviinipullon, uudelle alulle.

SkyXperience on Suomen ainoa tandemhyppyjä ja laskuvarjohyppykursseja  järjestävä yritys. SkyXperiencen siiville pääset joko Helsingissä tai Turussa. Lisätietoja: www.skyxperience.fi

Mia Vänskä: Valkoinen aura
Atena 2014
287 s.

  

Asiallista kauhua

Kauhu on tyylilaji, joka vaatii paljon. Lukijan on päästävä tekstin välittämään tunnetilaan sisälle, jotta kirja onnistuisi kauhistuttamaan. Sisälle pääsee helpommin, mikäli tekstissä on jotain samaistumispintaa. Siksi hyvässä kauhussa tarjotaan usein arkisia ympyröitä.

Mia Vänskän uusin teos Valkoinen aura tekee juuri näin. Romaanin miljöö ja tunnelmat ovat sopivan arkisia. Kirja kertoo sairaanhoitajaksi opiskelevasta Iinasta, jolle koulun alettua alkaa tapahtua lajityypin stereotypioiden mukaisesti kummia: tarinat asuntolan seitsemännessä kerroksessa asuneesta murhatusta Elisestä pelottavat, ja unen ja todellisuuden rajamailla liikkuvat yliluonnolliset kokemukset siivittävät tarinan tehokkaasti liikkeelle jo ensimmäisiltä sivuilta lähtien.

Kerronta on nopeaa: kirja on jaettu lyhyihin, muutaman sivun mittaisiin lukuihin. Ratkaisu on toimiva, elokuvamainen. Vänskällä on selkeästi kyky kuvata tapahtumat niin, että lukija näkee ne kuvina. Elokuvamainen vaikutelma palvelee myös tyylilajia. Kirjan tunnelmat tuovat jonkin verran mieleen Dario Argenton Suspirian. Molemmat teokset sijoittuvat asuntoloihin, joissa jylläävät yliluonnolliset voimat.

Valkoinen aura olisi helppo kuvitella kuvaruudulle, sillä yllämainittujen stereotypioiden lisäksi se sisältää lyhteellisen muitakin kauhuleffoille ominaisia yksityiskohtia: pitkä, tyhjä käytävä, jossa tuntuu vaanivan vaara, pelottavaa tunnelmaa huokuva allasosasto sekä vanha rouva, jolla on meedion kykyjä, jäävät ainakin mieleen kauhulle tyypillisinä ratkaisuina.

Stereotypiat eivät kuitenkaan haittaa, päinvastoin. Vänskä on selvästi velkaa Stephen Kingille, johon viitataan teoksen alkupuolella lyhyesti. Myös Kingillä on taito ladata arkipäiväiset ympyrät ja tilanteet kauhistuttaviksi. Valkoisen auran takakannen teksti ”Mitä olisit valmis tekemään saadaksesi kuolleen rakkaasi takaisin?” kuljettaa ajatukseni Kingin klassikkoon Uinu, uinu lemmikkini.

Vänskä on luonut teokseen mallikkaan henkilögallerian, joka jää kuitenkin hieman ohueksi tai vieraaksi päähenkilöä Iinaa lukuun ottamatta. Kostoa janoava, Iinalle yliluonnollisia viestejä lähettävä Elise, poikaystäväkandidaatti Valtteri, parisuhdekuvioissaan rimpuileva Iinan paras ystävä Linda tai luontaishoitoihin uskova opiskelukaveri Moonika eivät sinällään ole hahmoina ohuita, mutta kerronta kuljettaa tarinaa eteenpäin niin nopeasti, että Iinaa lukuun ottamatta en kokenut ehtineeni tutustua hahmoihin juuri lainkaan.

Motiivit, halut ja päämäärät jäävät etenkin kummittelevan Elisen kohdalla jotenkin hankaliksi. Kerronnan hidastaminen olisi voinut tehdä useamman hahmon helpommin tutustuttavaksi. Nopea kerronta saa myös osan tapahtumista tuntumaan tarkoituksettoman äkkinäisiltä: Iinan yliluonnolliset kyvyt tulevat esiin turhan yllättäen ja loppua kohden vauhti on niin hurjaa, ettei kaikkiin tapahtumiin ehdi juuri syventyä.

Valkoinen aura on nopeasta tahdistaan huolimatta sujuvaa kotimaista kauhua, josta kauhunystävä saa riittävästi irti kesän pimenevinä iltoina.

kauhu, Mia Vänskä, Stephen King, Suspiria, Valkoinen aura

Teatteri Takomo, Fredrikinkatu 18, Helsinki
O: Joanna Haartti, Noora Dadu, Minna Harjuniemi
N: Joanna Haartti, Noora Dadu
Tulevat esitykset: 13.8., 14.8., 15.8. ja 16.8. 

  

Ystävykset pohtivat syvällisiä hupailun kautta.

Näytelmä yllättää jo alullaan, kun katsojat ohjataan teatterin sisäpihalle. Siellä Joanna Haartin näyttelemä Sofia kertoo yleisölle, kuinka on hetken mielijohteesta saapunut Firenzestä asti tänne Punavuoreen yllättämään parhaan ystävänsä Estellan. Naiset eivät ole nähneet toisiaan kahteenkymmeneen vuoteen. Ystävykset juovat pihalla kahvia ja sukeltavat yhtäkkiä yhteiseen näkyyn, jota pääsemme seuraamaan Teatteri Takomon katsomoon.

Kyseessä on Haartin ja Noora Dadun ystävyystrilogian itsenäinen kolmasosa Estella ja Sofia hypnoosissa. Estella ja Sofia ovat kahdessa aikaisemmassakin osassa kokeilleet erilaisia rooleja filosofisissa ja komediallisissa seikkailuissaan. Tällä kertaa he ovat selittämättömässä näyssä vuoronperään munkkeja ja nunnia rinnakkaisissa tarinoissa. Näytelmässä siirrytään nopeasti tarinasta toiseen ja palataan sitten aina kesken jääneeseen kohtaukseen. Haartin hahmot edustavat taidetta, aisteja ja luonnonlapsen viattomuutta; Dadun hahmot taas tiedettä, oppineisuutta ja henkeä.

Haartin noviisi haluaisi olla henkevä ja askeettinen, muttei pysty siihen. Hän jättää luostarin ja etsii iloa maallisista nautinnoista. Dadun esittämä nunna on omistanut elämänsä jumalalle. Ystävykset ymmärtävät toisiaan erilaisuudestaan huolimatta ja täydentävät toisiaan. Kenties he ovat vain saman ihmisen kaksi eri puolta?

Mysteerinäytelmä käsittelee rajallisuutta, ajallisuutta ja rakkautta. Realismi on heitetty romukoppaan. Klassisen teatterin ystävälle Estella ja Sofia hypnoosissa voi olla sekava ja vaikeasti hahmottuva kokemus. Teos on kuitenkin filosofinen, yllättävä ja hersyvän komediallinen.

Haartin ja Dadun yhdessä oleminen lavalla on poikkeuksellisen toimivaa ja nautittavaa katseltavaa. Näyttelijöiden monipuolisuus tulee ilmi, kun he vaihtavat roolia käden käänteessä.

Haartti ja Dadu ovat näytelmän ainoa näyttelijät, minkä lisäksi he ovat myös käsikirjoittaneet näytelmän rungon ja dramatisoineet lainamateriaalin. Kaksikko on ohjannut näytelmän yhdessä Minna Harjuniemen kanssa. Näytelmässä käytetyt repliikit ovat filosofi Rudolf Steinerin mysteeridraamoista, Ingmar Bergmanin elokuvasta Seitsemäs sinetti ja Herman Hessen romaanista Narkissos ja Kultasuu. Musiikki on Giacomo Puccinin säveltämästä oopperasta La Bohème.

Ennen väliaikaa näytetään elokuva Velikullan seikkailut, jossa Haartti esittää pääroolia ja Dadu esittää kaikki lukuisat sivuroolit. Heidän kanssaan elokuvan on ohjannut Anna Antsalo, joka on toiminut myös kuvaajana. Elokuva parodioi mustavalkoisten mykkäelokuvien dramatiikkaa, ylinäyttelemistä ja nopeita juonenkäänteitä. Filmin inspiraation lähteenä on toiminut myös Herman Hessen vuonna 1930 julkaistu Narkissos ja Kultasuu -romaani. Mykkäfilmi on hupaisa ja täynnä tapahtumia, mutta hieman liian pitkä.

Esitelehtisessä Dadu ja Haartti kirjoittavat, että halusivat keksiä romantiikan uudestaan, ja keksivätkin. Tämän päivän ironiantäyteisessä maailmassa romanttisuus ja tunteellisuus ovatkin raikas tuulahdus.

Yleisö selvästi piti näkemästään, koska Dadu ja Haartti taputettiin työryhmänsä kanssa lavalle yhä uudestaan. Näytelmästä on enää kourallinen esityksiä, joten kannattaa kiirehtiä, jos haluaa sukeltaa hypnoosiin Estellan ja Sofian kanssa!

Kuva: Mitro Härkönen / Teatteri Takomo

Estella ja Sofia hypnoosissa, Herman Hesse, Joanna Haartti, La Bohème, Narkissos ja Kultasuu, Noora Dadu, Rudolf Steiner, Seitsemäs sinetti, Teatteri Takomo, ystävyystrilogia

Sylvin hiljalleen jo vakiintuva ruokatoimittaja kirjoittaa ravintoloista vegaaninäkökulmasta. Hän on kovin, kovin nälkäinen.

Jaa-a, edellisestä oli aikaa. Olin käynyt Rossossa viimeksi varmasti Tammerkosken kupeessa olevassa klassikkoravintolassa useita vuosia sitten. Parikymmentä vuotta sitten siellä tuli käytyä useinkin, sillä focaccia-tyylinen juustoton pannupizza oli harvoja toimivia ja halpoja vegaaniannoksia kiinalaisen ruuan lisäksi. Sittemmin visiitit jäivät pariin juustottoman pizzan kokeiluun, mutta koska parempaa ja yhtä halpaa saa tamperelaisesta pizzeria Napolista (paikan täytelistalta löytyy jopa herkkutattia!), Rosso jäi.

Syynsä oli siinäkin, että vegaanisten annosten kanssa joutui yleensä säätämään. Ensimmäisiä vegaaniravintolajärkytyksiäni koin Helsingissä 90-luvun puolivälissä, kun en saanut Rosson pizzaan mitään muuta juuston tilalle, vaan olisin joutunut maksamaan ”lisätäytteistä”. Rossolla oli tuolloin muutenkin hämmentävä ”annoksia ei muuteta” -linja. Sittemmin ravintolassa tultiin kyllä järkiinsä eikä ruokavalioista tai allergioista suoranaisesti rankaistu.

Luin kuitenkin taannoin lehdestä, että Rosso oli ottanut uusille ruokalistoilleen vegaaneille suunnatut papupyörykkäannokset. Jossain välissä niitä oli kokeiltava, ja kaupunkireissu vaimon ja anopin kanssa tarjosi siihen tilaisuuden.

Listalla on kaksi vegaanista annosta: papupyörykät kasvislisukkeiden kanssa ja papupyörykät tomaattikastikespagetilla. Ainakin tällä kertaa pyöryköitä olisi ollut myös tarjolla yhdistelmälounaslistassa valinnaisten perunoiden ja kastikkeen kera (tomaattikastike taisi olla ainoa vegaaninen). Tilasin joka tapauksessa lounasalennuksessa olevan spagettiannoksen ja lasillisen talon punaviiniä.

Rosson raastepöytä oli aikamatka. Eihän siinä mitään vikaa ole, sitä saa mitä tilaa. Raastetta. Kirsikkatomaatteja lukuun ottamatta kaikki oli myös melko hyvälaatuista. Pöydässä odotti lasi viiniä, joka maistui alkuun järkyttävän huonolta, mutta hengittäessään viini itse asiassa muuttui ihan juotavaksi ja toimi ruuan kanssa tarpeeksi hyvin.

Pasta-annoksessa oli kolme isoa papupyörykkää, jotka mitä ilmeisimmin paistetaan tilauksesta valmiista massasta parilalla. Niissä oli mukava käristynyt paistopinta. Itse papumassa oli hieman jauhoista mutta ihan mukavaa, ja sille antoi vastapainoa rouhittu paahdettu manteli. Kaiken kaikkiaan pyörykät olivat positiivinen yllätys: eivät herkkua, mutta aivan tarpeeksi hyviä tarkoitukseensa. Kokojyväspagetin tomaattikastikkeesta sen sijaan puuttui suolaa ja muutenkin makua, ja sitä piti parannella oliiviöljyllä, suolalla ja pippurilla.

Jälkiruuaksi söimme jäätelöpallot. Tarjolla on soijajäätelöä, ja vieläpä Tofulinen uutta vaniljaa, jossa on vaniljansiemeniä. En jaksanut tarkistaa kastikkeiden vegaanisuutta, joten söin jäätelön pelkältään – ja tämä vaniljajäätelö toimiikin mielestäni hyvin ilman lisukkeita.

Eli kuten saattoi odottaa, kokemus ei ollut mieleenpainuva, mutta olin silti paljon tyytyväisempi kuin ennakkoon olin odottanut. Pasta oli hieman mautonta, mutta ei missään nimessä huonoa verrattuna moniin kokemuksiin ”italialaisista” ravintoloista. On ylipäätään hienoa, että tällaisella ravintolalla on listallaan kelvollista arkista vegaaniruokaa ilman säätämistä ja väärien annosten pelkoa.

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Pori, papupyörykät, Pori, raastepöytä, Rosso, tomaattikastikespagetti