Kategoria: Elämäntapa

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Huom! Muuttanut, nyt osoitteessa Hämeenkatu 3

Tasokas katuruoka on uusimpia suomalaisen ravintolaelämän virtauksia. Näyttää siltä, että liikkeelle on lähdetty meksikolaistyylisellä ruualla. Helsingissä on useampi uusi paikka, joita en ole vielä päässyt testaamaan, ja Tampereen keskustorin laidalla aloitti jokin aika sitten Bar Burrito. Aiemmin olen saanut Suomessa hyvää meksikolaista vain Turun Chanticossa, joten olin innoissani. Toisin kuin Chantico, Bar Burrito ei ole kuitenkaan ravintola vaan pikaruokapaikka, baari ja vähän kahvilakin.

Tämä onkin oikein toimiva idea: Keskustorin etelälaita on ennen kaikkea bussikyytiä odottavien tai taksia hakevien paikka. Toistaiseksi sieltä on saanut Subwayn sinänsä toimivaa mutta pidemmän päälle uuvuttavaa mättöä, kuulemma huonoa wokkiruokaa (paikka lopettikin sittemmin), Hesen purilaisia sekä viimeisimpänä sushia. Bar Burriton ideana on tarjota laadukkaista ja tuoreista aineksista tehtyä ruokaa, joka valmistuu nopeasti mutta maistuu ”oikealle ruualle”. Olen käynyt syömässä pari kertaa ja tykästynyt.

Tarjolla on ravintolan nimen mukaisesti vain burritoja. Pohjana on paksu ja hyvänmakuinen lätty, johon saa valita lämpimän pohjan, päätäytteen, lisukkeet ja kastikkeet. Vegaanille ei valitettavasti löydy omaa päätäytettä, mutta lämpimissä pohjissa on korianteripaputahnaa, joka kelpaa vallan hyvin. (EDIT: Vastoin aiemmin tähän lisättyä tietoa, lätyn saa nykyisin vegaanisena)

Ensimmäisellä kerralla otin vain paputahnaa, mutta hieman enemmän, toisella kerralla riisiä ja paputahnaa. Kummassakin on puolensa, mutta pidin edellisestä ehkä enemmän, vaikka kääröstä tulikin vähän pehmeä. Paistetut munakoisokuutiot olisivat mahtava vegaaninen päätäyte papujen rinnalle – toivottavasti sellainen mahdollisuus tulee joskus.

Lisukevalikoima on laaja, ja suosittelen etenkin marinoitua punakaalia sekä maustettuja kirsikkatomaattipalasia. Talon guacamole ja tumma salsa ovat myös vegaanisia. Kastikkeissakin on monia vaihtoehtoja: olen kokeillut sekä savuisen tulista valkosipulikastiketta että molea, ja pidin kummastakin.

Burrito maksaa 8,5 euroa, mikä ei ole laatuun nähden paljoakaan, vaikka annos ei järin suuri olekaan. Bar Burriton ruoka ei ole huipputasoa, ei se tule lähellekään Chanticon makuja. Se on kuitenkin suomalaiseksi katuruoaksi todella hyvää. Tällaista ruokaa saisi tehtyä itsekin kotona, mutta se vaatisi aikaa ja vaivaa. On mukavaa, että näihin makuihin pääsee käsiksi hetken innostuksestakin.

Makumaailmaa piristäisi lisää, jos tarjolla olisi vahvempia korianterin ja limen sävyjä. (Esimerkiksi niistä tehty vihreä salsakastike voisi toimia, niin ei tarvitsisi huolehtia korianterisilpun menekistä, sillä sen maku jakaa ihmisiä.) Itse en kaivannut näin raikkaiden ja monipuolisten makujen päälle hyökkäävää tulisuutta, mutta ystävän mukaan talon tulinen kastike ei ollut ihan tarpeeksi tulista. Uskoisin silti, että useimmille sekin riittää mainiosti. Miehet, chili, kilpailuhenki ja monomaanisuus, tiedättehän.

Mikä parasta, Bar Burrito pitää huolta myös baaripuolesta: ruuan kanssa saa olutta, viinejä ja drinkkejä. Mojitoja ja caipirinhoja sun muita asiaan kuuluvia juomia saa seitsemän euron hintaan. Tarjoilijan mukaan joskus on mahdollista saada myös tuoreista hedelmistä kehiteltyjä drinkkejä. Peruskahvin lisäksi tarjolla on erikoiskahveja, ja lattet sun muut saa tehtynä mantelimaitoon.

Henkilökunnalla on rento ja ystävällinen asenne, ja kummallakin kerralla minua on palveltu huolella. Kastikkeiden ja lisukkeiden vegaanisuus on tarkastettu aina kysyttäessä. Näyttää myös siltä, että ovia ei suljeta aina ihan sivuilta löytyvään aikaan, joten ruokaa saattaa saada myöhempäänkin. Oikeudet paikalla on kuulemma yökahteen saakka.

Toivottavasti paikka löytää asiakkaansa ja pysyy hengissä, sillä juuri tällaista ruokapaikkaa olen kaivannut Tampereelle. Pöytä, kesäilta, olutta, liikaa burritoja, liikaa mojitoja, koska mennään?

Bar Burrito

UUSI OSOITE: HÄMEENKATU 3
Tampere

ma–to 10.30–22.00
pe–la 10.30–24.00
(HUOM! Aukioloajat vaikuttavat olevan venyviä hyvään suuntaan, eli myöhempäänkin voi ehkä saada ruokaa.)

Facebook-sivu
Kotisivut

Bar Burrito, caipirinha, guacamole, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Tampere, korianteripaputahna, mojito, mole, salsa, Tampere

Lauantaina Hori Smoku Summer Boogaloossa Helsingin Ääniwallissa soittavat muun muassa japanilaiset rockbändit Guitar Wolf ja The 5.6.7.8’s. Jälkimmäinen antoi Sylville lyhyen haastattelun.

On vaikea hillitä haluaan tehdä Godzilla-vertauksia, niin tökeröä kuin se japanilaisen bändin kohdalla onkin. Ei voi mitään. The 5.6.7.8’s antaa vertaukselle oivan mahdollisuuden. 
Kolmen naisen muodostama bändi on uinunut viime vuodet muinaisen hirviön tapaan. The 5.6.7.8’s:n syyt paussiin saattavat tosin olla erilaiset kuin Godzillalla, mene ja tiedä. Trio ei niitä juuri avaa.

”Bändin jäsenillä on ollut henkilökohtaisia syitä hiljaiseloon, eikä tämä tule muuttumaan tulevaisuudessa.”

Trio on yhtä ytimekäs vastauksissaan kuin musiikissaan. Turhat lätinät ja jamittelut eivät saa häiritä olennaista, joka The 5.6.7.8s:n tapauksessa lienee hauskanpito. Kitarasoolotkin ovat rajuja surffirykäisyjä ja välihuudot nimenomaan huutoja.

Bändin sähköpostivastaukset eivät välttämättä ole tylyjä, mutta rivien välistä voi lukea, että haastattelut ovat välttämätön velvollisuus, pieni pomppu rock’n’roll-tiellä. Ei Godzillakaan juuri pysähtele puntaroimaan tekemisiään.

Tosin, monsteri tuskin myöskään lähettäisi terveisiä suomalaisfaneilleen kuten The 5.6.7.8s tekee.

“Julkaisemme ensimmäisen albumimme 12 vuoteen, joten toivomme suomalaisfanien kuuntelevan sitä. Odotamme innolla paikallisten faniemme tapaamista.”

Raisu livemeno

Pian 30 vuoden ikäinen bändi on palannut lähes alkuperäiseen kokoonpanoonsa. Siskokset Yoshiko ”Ronnie” Fujiyama (kitara) ja Sachiko Fujii (rummut) perustivat bändin vuonna 1986 kahden muun soittajan kanssa. Seuraavan vuosikymmenen alussa basson varressa heilui Akiko Omo, joka on nyt palannut ryhmään. Hän missasi hurjimman suosion, joka seurasi bändin esiintymistä Quentin Tarantinon elokuvassa Kill Bill: Vol. 1.

Suosiota seuranneesta hiljaiselosta huolimatta soittaminen on jatkunut.

“Rakkautemme uutta musiikkia ja siitä nauttimista kohtaan ei ole hävinnyt mihinkään. Mutta emme enää luota alkuaikojen tavoin pelkkään raakaan voimaan”, bändi analysoi.

Tyylikkäissä asuissa usein esiintyvä The 5.6.7.8s kuitenkin tunnetaan kesyttömänä livebändinä – aivan kuten toinen Hori Smoku Summer Boogaloon japanilaisesiintyjä Guitar Wolf. Mikä synnyttää keikkahurmion nousevan auringon maan bändeissä?

“Meillä ei ole mitään erityistä salaisuutta. Mutta Guitar Wolfin Seiji saa voimansa ehkä ulkoavaruudesta.”

Pienen skenen monsteri

The 5.6.7.8s on aina ollut perinnetietoinen bändi. Viihdyttävä autotallirock on sulkenut sisäänsä niin surffia kuin rockabillyäkin. Amerikkalaisvaikutteisia punkin ja garagen osaajia on Japanista tullut muitakin, kuten esimerkiksi Teengenerate ja The Raydios. Varsinaisesta buumista ei kuitenkaan enää voi puhua.

“Japanin garageskene on pieni, mutta se on olemassa. Ulkopuolisten on ehkä vaikea löytää sitä.”

Mutta vaikka Japanin garageskene ei olekaan tunnettu, toinen japanilaisen viihdeteollisuuden tuote – Godzilla – sen sijaan on. Todellinen syy, miksi Godzilla-viittaukset löysivät tiensä tähän juttuun, on kuitenkin The 5.6.7.8s:ssä itsessään: uusien biisien joukossa on cover-kappale elokuvan Godzilla vs. Mothra (Mosura tai Gojira, 1964) soundtrackiltä.

Hori Smoku Summer Boogaloo
Ääniwalli (Pälkäneentie 13)
Kello 15–03

Kuvat: Fullsteam

Godzilla, Guitar Wolf, Hori Smoku Summer Boogaloo, japanilaistrio, Teengenerate, The 5.6.7.8s, The Raydios

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Käyn nykyään syömässä tai hakemassa kiinalaista ruokaa paljon harvemmin kuin aikoinaan. Vegaanista ruokaa on tarjolla monipuolisemmin, ja peruskiinalainen (eli ei kovin kiinalainen) ruoka on harvoin erityisen hyvää. Tampereella käyn syömässä joko Lotus Gardenin suussa sulavan munakoisoannoksen tai Zhou’s Placen paahteisen szechuan-tofun. Gastropapu-blogissa kuitenkin mainittiin, että Tammelan vanha tuttu New Chinese Food tarjoaa vähintään kohtuullista tofuruokaa, joka on vielä erittäin halpaa noutoruokana. Päätin kokeilla sitäkin, koska Hyvää kurkkua varten arvioitavien paikkojen lista alkaa huveta.

Kävin Tampereella asuessani New Chinese Foodissa muutamia kertoja, ja ruoka oli silloin ihan kohtuullista ja edullista mutta ei mieleenpainuvaa. Silloin tosin tofua oli tarjolla kaupungissa huonommin, joten annoksia tuli haettua ihan sen takia.

Paikan nimi on vähintäänkin harhaanjohtava, sillä tarjottu ruoka on juuri sitä perinteistä peruskiinalaista, johon vuosikymmeniä sitten sai tutustua. Keskitasoa parempi tämä paikka kuitenkin on, sillä kastikkeet eivät ole liian rasvaisia, niissä ei ole sokerien tahmaisuutta eikä muutenkaan tule sellainen olo, että on syönyt kilon aromivahvennetta. Kuten ”Pikkukiinalaisen” arviossa totesin, sellaisellakin ruualla on paikkansa, etenkin edullisella sellaisella. Mutta oli mukavaa syödä melko iso tofuannos ilman, että sen jälkeen tunsi olonsa sairaaksi.

Tilasin tofua cashewpähkinöillä, koska annosta oli suositeltu Gastropavussa. Tofua oli runsaasti, samoin tuoretta paprikaa. Sen sijaan pakastevihannesseos (porkkanakuutioita, herneitä, tarhapapuja ja kukkakaalia) yllätti. Vihanneksia ei ollut kuitenkaan paistettu ihan mössöksi, eikä pakasteen maku häirinnyt liikaa. Pelkät pakasteherneet olisivat toimineet kuitenkin paremmin. Paprikaa ei ollut kypsennetty kauheasti: kirpeä maku toimi alussa, mutta pidemmän päälle alkoi toivoa pehmeämpää tuntumaa ja kypsennyksen tuomaa makeutta.

Kastike oli ihan mukavan makuista: neutraalia, ei missään mielessä vahvaa, mutta ihan onnistunut soijapohjainen soosi, jonka sakeutus ei ollut tuonut tahmeaa tuntua tai jauhoista makua. Tällaisissa paikoissa ruokaa joutuu yleensä maustamaan itse soijakastikkeella ja chilillä, mutta söin ruokaa alkuun ihan hyvällä halulla sellaisenaan. Ei tietenkään Zhou’s Placen kastikkeiden tasoa, mutta ihan okei.

New Chinese Foodin tofua on moitittu, eikä se kauhean hyvää ollutkaan. Pidän kyllä pehmeästä käsin tehdyn tuntuisesta tofusta tällaisissa annoksissa, eli mitään rapeaa paistopintaa en kaivannut. Mutta tofussa on sellainen hailakka maku, jonka saa aikaan tofua itse tehdessään, jos laittaa liikaa juoksutetta tai ei purista heraa kunnolla pois. Jos tofua osui haarukalliseen yhtään enemmän, eikä mukana ollut kunnolla kastiketta, maku oli lievästi epämiellyttävä. Vahvemman kastikkeen kanssa sivumaku ei haittaa niin paljon. Tofu mustapapukastikkeella -annos oli ainakin aikanaan vallan mukava, mutta mustapapukastike saakin kaiken maistumaan hyvältä.

Ei tänne kannata syömään tulla, koska vikoineen ruoka ei ole paikan päällä syötynä hintansa väärti. Mutta noutoruoka on niin halpaa, että kyllä se ihan asiansa ajaa. On kaupungissa, ja parin korttelin päässäkin kuitenkin parempaa kiinalaista ruokaa.

New Chinese Food
Tammelanpuistokatu 36
Tampere

ma–pe 11–22
la–su 12–22

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Tampere, mustapapukastike, New Chinese Food, Tampere, tofu cashewpähkinöillä

Lola Vanillan opastamana kokeillaan, miltä tuntuu tutustua sisäiseen karhuunsa mekko päällä, opitaan meikkaamaan more is more -periaatteella ja harjoitellaan huulisynkkausta Queenin ja Gloria Gaynorin tahtiin.

”Kippis tähän alkuun – drag on bileitä”, aloittaa kuohuviinilasi kädessään seisova drag queen Lola Vanilla. Olemme hänen vetämällään Johdatus dragiin -työpajallaan, joka on osa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin keskittyvän elokuvafestivaali Vinokinon Turun ohjelmistoa. Burleskipainotteista dragia esittävä Vanilla järjestää omien School of Vanilla -työpajojensa lisäksi myös queer-burleskia ja dragia yhdistäviä Drag Me To Hel -tapahtumia.

Vanilla aloittaa työpajansa kertomalla dragin historiasta, joka on yhtä värikäs kuin drag queenin silmämeikkipaletti: shamaanit, Amerikan alkuperäiskansojen miehisiä ja naisellisia piirteitä yhdistelleet ”kaksoissielut” (Two-Spirit), transsukupuolisuuden historia, burleski ja ristiinpukeutumisen sekä paljastamisen tematiikka (queen riisuu peruukkinsa esityksen lopuksi), 1930-luvun rikkaiden valkoisten homomiesten ballroom-perinne, jonka mustat drag queenit ottivat 1960-luvun New Yorkissa haltuun, voguing, Stonewall-mellakat etulinjassaan drag queenit – tämä kaikki voidaan lukea osaksi sitä. Dragissa on kyse sukupuolen performatiivisuudesta, joskus jopa kaksinapaisen sukupuolijärjestelmän kyseenalaistamisesta. Vanillalle itselleen drag on bisnestä, vakavaa mutta viihdyttävää. Poliittisuus on sivumauste.

Energioiden sekoittumista

Suurimman osan työpajaan osallistuvista ihmisistä luen naisiksi. Lola Vanilla pistää Nina Simonen soimaan ja kehottaa meitä antautumaan musiikille, liikkumaan sen luoman tunnelman mukaan. Monet liikkuvat lantio keinuen, luoden viekoittelevia eleitä muihin. Astelen päkiöilläni, hiipien ja sipsuttaen. Seuraavaksi Vanilla vaihtaa True Blood -sarjan tunnusmusiikkiin, ja meno muuttuu maskuliinisemmaksi.
”Miten te kävelisitte jos olisitte miehiä? Millainen on viettelevä mies?” Lola Vanilla johdattaa meitä. Askel muuttuu jämäkämmäksi, minusta tulee kanta-astuja. Haara-asento levenee, tuntuu että vien enemmän tilaa. En väistä, katson pitkään. Rintakehäni on avoinna, mutta asentoni on rento.

Kokoonnumme rinkiin ja keskustelemme hetken siltä, miltä feminiininen ja maskuliininen energia tuntuvat kehossa. Lola Vanillalle dragissa on nimenomaan kyse energiasta: ”Sukupuolen moninaisuuden kirjo on dragissa kaikkien käytettävissä”, kuuluu hänen manifestinsa. Ei siis tarkoita, että vaikka identifioidun sukupuoleltani naiseksi, minun ”pitäisi” automaattisesti esittää miestä, olla drag king. Voin myös valita olla faux queen, nainen joka esittää naista dragissa. Tai sekoitella sekä maskuliinisia että feminiinisiä piirteitä luodessani hahmoa.

Omaksumme lopuksi valitsemamme eläimen hahmon, liikumme ja otamme kontaktia toisiimme eläiminä. Nopeasti vaistoaa, ketkä ovat valinneet saalistajaeläimen, ketkä kasvissyöjäeläimen. Lähestyn karhuna minua vauhkosti pälyilevää hahmoa, joka kirmaa pian karkuun läheisyydestäni. Tunnen itseni voimakkaaksi mutta hivenen kömpelöksi, roikotan käsiäni kuin teräväkyntisiä tassuja. Koen omaavani valtaa. Pirteän oloinen hahmo, jonka tulkitsen jonkinlaiseksi jyrsijäksi, nuuhkii minua maaninen katse silmissään väistämättä pois tieltäni. Koen karhun ärtymystä: miksi hän uskaltaa tulla minua niin lähelle, tyhmänrohkea elukka?

Keräännymme jälleen rinkiin ja paljastamme eläinidentiteettimme muille. Jyrsijäksi luulemani eläin paljastuukin koiraksi. Lola Vanilla kehottaa pohtimaan, voisiko eläimen energiaa hyödyntää ihmishahmon luomisessa. Eläinpiirteiden omaksuminen voi tuoda dragiin virkistävää outoutta, erilaista voimaa.

Drag-meikin abc

Seuraavaksi on meikin vuoro. Lola Vanilla näyttää esimerkkiä, me seuraamme. Drag queen -meikki tehdään tårta på tårta -periaatteella: enemmän on enemmän. Oikeaoppisen faux queen -meikin voi tehdä pohjustamalla kasvot niin, miten drag queeniksi pukeutuva mies pohjustaisi: maskeeraa itselleen ”parransängen” ensin piiloon, meikkipohjan sen päälle. Varjostukset ovat tärkeät: ”Älkää koskaan menkö lavalle ilman että olette vetäneet edes jotain teidän poskiluun alle!” Lola Vanilla muistuttaa. Varjostukset saavat olla reippaasti tummempia kuin muu pohja, eikä hiusrajan ja leuanalusen varjostusta saa unohtaa. Poskipäiden on noustava terävinä esiin kuin taivaita puhkovat vuorenhuiput. Nenäkin on hyvä varjostaa.

Sitten silmät. Aloitamme peittämällä jonkinlaisella arpivahamönjällä kulmakarvamme: tämä auttaa saamaan lisää tilaa silmämeikille, koska kulmalinjan voi piirtää ylemmäs. Lisäämme Lolan esimerkkiohjeistuksen mukaisesti valkoista väriä silmäkuopan ympärille, reilusti peitettyjen kulmakarvojen yli. Piirrämme siveltimen avulla uudet, dramaattisesti kaartuvat tummat kulmat. Jokainen tekee makunsa mukaiset varjostukset, ja lisää haluamaansa luomiväriä. Itse päädyn turkoosiin varjostukseen sekä pinkkiin ja kultaiseen luomiväriin vasemmassa silmässä, oikeaan silmään kokeilen turkoosin lisäksi keltaista. Irtoripsien kanssa on ongelmia; muinoin käyttämäni vanha liima on kuivunut niihin niin jähmeäksi, ettei uusi liima saa niitä pysymään paikoillaan. Pelkään liimaavani silmäni kiinni, joten päädyn lopulta liimaamaan lyhyemmät tupsut silmieni alle. Efekti on outo, mutta toimiva.

Drag queenin huulimeikkiin Lola Vanilla suosittelee huulilakkaa, jotta luonnollisten huulien yli ulottuvat rajaukset blendautuvat paremmin. Koska tottahan toki drag queenin huulet ovat mehukkaan yliampuvat! Itse rajaan huuleni mustalla silmänrajauskynällä ja huulilakan puutteessa käytän verenpunaista huulipunaa. Vielä tumma polkkaperuukki päähän ja Morticia/Vampira-henkinen hahmoni on valmis.

I will survive

Huone on täynnä tilaa ottavia, elämää suurempia hahmoja. ”Kun olette roolihahmonne sisällä, olkaa täysillä ja sataprosenttisesti. Älkää epäröikö tai pyydelkö anteeksi. Ottakaa tila haltuun!” Vanilla muistuttaa. Jokin aikaisemmin kanavoimastani karhusta on jäänyt hahmoni fyysiseen olemukseen, sillä huomaan käsieni hakeutuvan raateluun valmiina olevien tassujen kaltaiseen asentoon tämän tästä. Irvistelen peilikuvalleni.

Seuraavaksi on vuorossa jaloistakin jaloimman taiteenlajin harjoittelua, huulisynkkausta. RuPaul’s Drag Race -sarjassa pudotusuhan alla olevat queenit huulisynkkaavat henkensä edestä ja esittävät samalla henkeäsalpaavia akrobaattisia temppuja korkokengillä. Luojan kiitos meidän ei kuitenkaan tarvitse esiintyä kenellekään muille kuin itsellemme: tuijotamme itseämme peilistä ja treenaamme oikeaoppista hengityksen rytmitystä. Vanilla käskee meidän tarkkailla lausumista ja sitä, kuinka suurieleisesti kappaleen esitämme. Jos sanat unohtuvat, sen voi paikata tekemällä vaikkapa jonkin yllättävän tanssimanööverin.

Aloitamme klassikosta, Gloria Gaynorin I Will Survive -kappaleesta. Gootahtava hahmoni ei tunne kappaletta omakseen, ja esittää sen ironiseen sävyyn, happamin ilmein. Tina Turneriakin kokeillaan, mutta harva muistaa sanoja, tähdelle ominainen leveä haara-asento tosin tuntuu löytyvän helposti. Lopulta esitämme Queenin Bohemian Rhapsodyn, josta hahmonikin innostuu. Katseeni karkaa peilin kautta muihin esiintyjiin; naurussa on pidättelemistä. Miten laulamisen esittäminen voi tuntua niin elähdyttävältä?

Ole se mikä olet – ja enemmän

Drag voi olla vapauttavaa, rajoja rikkovaa, uutta luovaa, tai stereotypioita tutkivaa tai niitä vahvistavaa, muttei koskaan tylsää. Drag queenin stripatessa kimallemekon alta voikin paljastua kolme rintaa; dragesiintyjä voi ”huulisynkata” koko laulun paperipussi päässä niin voimallisesti että katsoja liikuttuu vaikkei näe ilmeitä; puolialaston drag king voi olla niin maskuliininen ja puoleensavetävä, että saa heteronaiset ja homomiehet kyseenalaistamaan seksuaalisen suuntautumisensa. Dragissa voi esiintyä klovnin tai koiran hahmossa. Dragmeikin voi tehdä tahallaan epäsymmetriseksi tai maskeerata itselleen kolmannen silmän. Sinä määrittelet rajasi.

Suosittelen jokaiselle sukupuolen moninaisuuden tutkailemista. Sitä, miten ruumis on voitu opettaa liikkumaan niin eri tavalla riippuen siitä, onko sinulla parta vai ei. (Minusta huulipuna ja parta sopivat oikein hyvin yhteen.)

Kristiina Puukon Drag king -workshop lauantaina 8. marraskuuta 2014 klo 17:00–21:00 osana Vinokinon ohjelmistoa.
kristiina.puukko@gmail.com

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi. Ratkaise omat vaatepulmasi ja samalla globaalin muotiteollisuuden epäkohdat.
Atena 2014
300 s.

  

Kuinka ostin ihanat hihat ja muita vaateharhoja.

Vanha ylioppilastalo, Fashion Stock Sales -niminen tapahtuma. Vaate- ja asustevalmistajat ja maahantuojat myyvät tähde-eriä ja mallikappaleita erikoishintaan, vähän kuin myyjäiset ja Hullut päivät samassa paketissa, mutta tosi trendikkäässä paketissa.

Puikkelehdin tungoksessa ja tunnen mietoa ahdistusta siitä, että suurin osa niin myyjistä kuin asiakkaistakin on järkyttävän kauniita ja tyylikkäitä. Omat rillini huurtuvat ja sukkahousut lököttävät, ja viimeistään nyt on pakko myöntää, ettei suurin toivein hankittu parkatakki näytä päälläni vähääkään siltä kuin hassuun asentoon vääntyneen mallin päällä Olivia-lehdessä. Mutta tässähän näitä tilaisuuksia tyylin päivitykseen on tarjolla.

Useimpia myyntiartikkeleita on vain yksi tai pari, mistä seuraa sellainen olo että jos en osta heti, joku muu vie ja jään ilman. Se on aika kamala olo. Ensin se iskee Ivana Helsingin myyntipöydän luona. Mekko on mallikappale. Ainoa tuollainen koko maailmassa, selventää myyjä. Hän on kiva ja hymyilee. Tungoksessa on turha haaveilla sovittamisesta ja oikeastaan minulla on kiirekin, mutta kokonumero on oikea ja mekko aika väljä. Näin ihanat hihat! Vain 59 euroa! Laitetaan Visalle!

Seuraavan vaatemerkin jätän mainitsematta, koska myyjä ei ole kiva eikä hymyile. Sen sijaan hän syyllistää. Vaivattuani häntä kysymyksilläni pörhöisestä neuleesta tunnen ankaraa velvollisuutta ostaa sen. Se on sitä paitsi tosi halpa, ainakin normaalihintaan verrattuna, mikä se ikinä onkaan. Neule on kyllä kokoa S, toisin kuin minä, mutta tässäkin on ihanat hihat ja olen aivan kyllästynyt pörhöiseen neuleeseen, jota käytin koko viime talven. On sentään toukokuu, alkaa olla korkea aika hankkia siistejä työvaatteita ensi syksyksi.

Ehdin melkein ulos asti, ennen kuin se iskee: kysymys, joka on räpytellyt siipiään ilmassa pääni yllä koko kierroksen ajan. Mitä Rinna Saramäki sanoisi?

Rinna Saramäen teos Hyvän mielen vaatekaappi ansaitsisi Tieto-Finlandian. Ei kun Millennium-palkinnon. Vähintään sen pitäisi olla jonkinlainen pakollinen kansalaistaitojen tenttikirja kaikille niille, joille oma vaatekaappi on sielun peili, mielialan mittari, osa minäprojektia ja/tai rentouttava harrastuskohde.

Meitä täytyy nimittäin olla tosi paljon. Muuten ei olisi muotilehtiä, muotiblogeja eikä kvartaaleittain vaihtuvia vaatemallistoja lukemattomien kauppaketjujen hyllyissä. Eikä läheskään niin paljon vaateteollisuuteen liittyviä vakavia globaaleja ongelmia kuin nyt. Kirjansa alkupuolella Saramäki luettelee ja taustoittaa näitä ongelmia tinkimättömästi ja omaatuntoa koettelevasti: muodin liian nopea kierto ja länsimaisten pukeutujien kritiikitön suhde siihen aiheuttavat vahinkoa niin ympäristölle kuin ihmisillekin.

Mutta juuri kun tietotulva alkaa ahdistaa, se päättyy. Kirjan varsinaisena aiheena ei nimittäin ole häpeän aiheuttaminen lukijalle, vaan uudenlaiseen vaateajatteluun haastaminen – ei huonon omantunnon kepillä vaan vaivattoman tyylikkyyden porkkanalla. Tätä teosta ei ole suunnattu ihmisille, jotka pukeutuvat vuoden ympäri tyytyväisinä samaan ekohamppukaapuun tai vuosikertaverkkareihin. Sen sijaan se on tarkoitettu nimenomaan meille, joille tursuvaan vaatekaappiin liittyy vahvoja tunteita.

Meitä ei kehoteta lopettamaan vaatteidemme rakastamista, vaan suhtautumaan niihin entistä intohimoisemmin. Kirja neuvoo kädestä pitäen ja jopa kaavioin ja piirroksin, miten vaatetulvaan saadaan järkeä, ja perustelee vastaansanomattomasti, miksi, milloin ja miten uusia vaatteita kannattaa ostaa. Erinäiset ekologisuusharhat saavat kyytiä viiltävän viihdyttävästi, samoin ylikansalliset vaateketjut.

Faktatiedon ohella Saramäki käyttää auliisti esimerkkinä itseään ja omaa vaatesuhdettaan, eikä hän totisesti vaikuta tylsältä, niuholta tai pyhimysmäiseltä pukeutujalta. Kirjan lukeminen on vähän kuin juttelisi vaatteista tosi fiksun ja valistuneen, mutta silti ihanasti turhamaisen ystävättären kanssa reilun kaupan kahvin ja lähiluomuleivoksen ääressä. En tiedä teistä, mutta minusta vaatteista jutteleminen on aivan mahtavaa. Ja siksi mietin nykyään vähän väliä, mitä Rinna Saramäki sanoisi.

Palataan hetkeksi vielä Vanhalle ylioppilastalolle. Matkalla uloskäynnille, nyt jo vähän paniikissa, ostan pienen pohjalaisen vaatemerkin loppuunmyynnistä raidallisen trikoomekon, vaikka siitä tulee mieleen vuoden -86 kevätjuhlamekko, johon äiti pakotti pukeutumaan. Kotona levitän ostokset vuoteelle, katselen niitä pitkään ja sitten vasta sovitan. Ivana-mekosta Rinna Saramäki sanoisi, että minkä kanssa ajattelit tuota käyttää, ei se sovi mihinkään mitä sinulla on ennestään. Pörhöneuleelle hänen tarvitsisi vain tirskahtaa, näen itsekin että se on väärän kokoinen, ihanat hihat ovat ihan liian lyhyet. Raitamekosta lähetän kuvan siskolleni, joka muistaa vuoden -86 kevätjuhlat. Hän vastaa: ”Onko sulla kuumetta?”

Fashion Stock Sales, Hyvän mielen vaatekaappi, Ivana Helsinki, kuluttaminen, Rinna Saramäki, vaateajattelun muutos, Vanha ylioppilastalo

Miehet – onko tunteita? Toim. Juha-Heikki Tiihinen, Hannele Salminen & Terhi Siltala

Arktinen banaani 2014

157 s.

  

Tunteista ja miehistä

Miehet ja tunteet tai miehet ja tunteista puhuminen tai tunteista puhumisen vaikeus. Kuulostaako kliseiseltä tai stereotyyppiseltä? Miesten tunne-elämää jaksetaan lähestyä ongelmana, asiana joka tulee ratkaista. Ironisesti todettuna sitähän vaatii jo kansantalouskin, sillä tunne-elämän vaikeudet heijastuvat myös siihen.

Tekstikokoelma Miehet – onko tunteita? lähti alun perin liikkeelle taideprojektista, jonka tuloksena syntyneet ajatuksia herättävät kuvat ovat myös kirjassa mukana. Lopputulos ei ole lainkaan kliseinen saati stereotyyppinen.

Kirja käsittelee 11 tunnetun kirjoittajan voimin ja taidoin miesten tunne-elämää koskevia kysymyksiä. Kirjoitukset edustavat monia näkökulmia: ne käsittelevät kiehtovasti niin lapsettomuutta, taidetta ja taiteen kuluttamista, populismia ja perussuomalaisia kuin kuolemaakin.

Kirja tavoittaa myös monia tunteellisia tilanteita. Katariina Lillqvist muistelee tärkeitä miehiä Pispalasta ja Matti Huhta tutkii kuluneiden vuosikymmenien lyriikkaa miesten tunne-elämän tai sen ilmaisemisen vaikeuden näkökulmasta.

Tekstien rikkaus syntyy juuri stereotypioiden kaihtamisesta. Juha-Heikki Tiihinen kirjoittaa tekstissään Onko taidepuhe = tunnepuhe? Entä miehen tunteet? näin:

”Soveliasta maskuliinisuutta on määritelty mitä erilaisimmin tavoin ja voikin olla mahdotonta löytää sellaista, joka täyttäisi sekä queer-teoriaorientoituneen aktivistin että vanhoillislestadiolaisen saarnamiehen käsitykset miehekkyydestä ja sen oikeasta suunnasta. Toinen kysymys taas on, miksi moista pitäisi yrittää löytää? Minkä vuoksi juuri edellinen vastakkainasettelu ja sen harmonisoiminen olisi kaikkein tärkeintä mieheyden ymmärtämisessä? Miksi alun perinkin kriisissä oleva maskuliinisuus tulisi ratkaista kaikkia tyydyttävällä tavalla? Ehkä asialla ovat samat henkilöt, jotka haluavat juoda maustettuja teejuomia, joissa teen maku on peitetty kauravaniljakirsikka-aromin kaltaisella tuotteella ja joka ei oikeastaan olekaan teetä, mutta jota voi juoda teentapaisesti ja puhua siitä teenä, jos niin haluaa.”

Sukupuolistereotypiat haetaan monta kertaa menneisyydestä, tosin siten, että tosiasiassa menneisyyttä, josta stereotypiat yritetään hakea, ei koskaan edes tapahtunut. Tämän tuloksena stereotypia on konstruktiota, jonka tarjoama tila on ahdas ja tukahduttava. Johanna Korhonen kirjoittaa tekstissään Pelkäävien karjujen kulttuurissa – mieheyden muutokset populistisen politiikan käyttövoimana uuskonservatiivisen, populistisen perhepuheen stereotypioiden valheellisuudesta:

”Näissä muistoissa tai valemuistoissa ei ole viinapulloa, remmiä eikä lapsen yksinäisiä rangaistustunteja pimeässä kellarin portaikossa. Niissä ei ole rahahuolia, väsynyttä ja kiukkuista äitiä, itsemurhaa suunnittelevaa isää eikä tuulen vinkunaa asunnon koleissa nurkissa. Populistien ihanneperhe on suoraan takavuosikymmenien amerikkalaisesta tv-sarjasta mutta Suomen menneeseen aikaan siirrettynä. Ihanneperheen nainen todella on Nainen ja mies on Mies, eikä siitä ole mitään epäselvyyttä kenelläkään.”

Stereotypioiden lisäksi kirjoituskokoelman kantavia teemoja ovat tunteet. Antti Nylén kirjoittaa, ettei oikein ylipäätään pidä tunteista ja toteaa kaiken menevän ”sotkuksi nimenomaan silloin, kun tunteita aletaan kakistaa ulos. On lähes mahdotonta olla valehtelematta, kun rupeaa puhumaan tunteistaan”. Nähdäkseni Nylén tavoittaa jotain erittäin olennaista kirjoittaessaan tunteiden olevan ”pikemminkin tiloja tai toimintaa kuin aivokemiallisia tiloja”.

Tunteiden ollessa tiloja ja toimintaa tunteet typistyvät tai laajentuvat asioiksi, joita on helppo kuluttaa kapitalistisen systeemin rattaissa. Jos ajatellaan esimerkiksi ystävänpäivää, niin helmikuun kylmän (tai viime vuosina yhä useammin loskaisen) päivän suurimmaksi tunneilmaisun purkaukseksi kulminoituu suklaarasian käpälöiminen tai tavaratalon tila, jossa riehuu päivää varten räätälöity ale.

Tunteita on niin paljon, että niistä on suorastaan ylitarjontaa – myös Tiihinen kirjoittaa tästä. ”Mielestäni koko Suomessa ei juuri muuta tehdäkään kuin jaaritellaan laiskanlaisesti siitä, miltä jostakusta tuntuu”, hän toteaa.

Kenties kapitalistisen systeemin toimivuus ei enää edellytäkään kylmää järkeä, vaan pikemminkin kulutettavia tunteita ja tunteiden vallassa tehtyjä kulutuspäätöksiä. Sosiologi Eva Illouzin mukaan tunne-älystä on tullut keskeinen hyve keskiluokkaiselle, pikkuporvarilliselle ammattilaiselle, joka tarvitsee tunteita ollakseen vallitsevalle systeemille hyödyksi.

Kenties on alettava varautua ei niinkään siihen, että mikään ei tunnu miltään, vaan siihen että kaikki tuntuu.

Antti Nylén, Johanna Korhonen, Juha-Heikki Tiihinen, miehet, Miehet – onko tunteita?, stereotypiat, sukupuoliroolit, tunteet

Tampereen lyhytelokuvajuhlilla nähdään suomalaisia animaatioita 1960-luvun alusta tähän päivään.

Ensimmäinen suomalainen piirretty elokuva valmistui vuonna 1914. Taiteilija Eric Vasström teki tuolloin animaatiotekniikalla ajankohtaisia pilapätkiä, mutta elokuvat ovat kadonneet, niistä on jäljellä vain sisältökuvauksia.

Vasströmin elokuvien ansiosta tänä vuonna juhlitaan kotimaisen animaation satavuotisjuhlavuotta. Tampereen lyhytelokuvajuhlat osallistuu juhlintaan kolmella näytöksellä modernia suomalaista animaatiota.

Ensimmäiset nähtävät elokuvat ovat 1960-luvun alusta, mikä tuntuu järkevältä, sillä aiemmat animaatiot olivat yksittäisten taiteilijoiden tekemiä lyhyitä kokeiluita tai taiteellisesti vähämerkityksisiä mainoksia. Painotus on vahvasti 1990- ja 2000-lukujen elokuvissa, ajassa jolloin maassa oli jo ammattimaista animaatiokoulutusta ja kansainvälistä tuotantoa.

Edelläkävijänä nostetaan ansaitusti esille rohkean kokeellinen Eino Ruutsalo, jonka villeistä kollaasielokuvista nähdään Kineettisiä kuvia (1962). Hurjaa ryöpytystä tarjoava lyhytelokuva sai aikoinaan kunniamaininnan Locarnon elokuvajuhlilla. Ruutsalon rinnalle vanhemmasta animaatiosta Tampereella nousee Seppo Suo-Anttilan pulloanimaatio Impressio (1967).

Tampereen filkkareiden animaatiosarjassa näkyvät vahvasti myös 1980-luvun kunnianhimoiset taiteelliset elokuvat, kuten Antti Karin työt (Kaupunkilaisia, 1978; Orjan poika, 1979; Mennyt manner, 1982), joista osa perustuu Eino Leinon runoihin Helkavirsistä. Varsinkin Mennyt manner nousee esiin tietokoneitse toteutettuna upeana fantasianäkynä.

Taiteellisesti korkeatasoisia ovat myös Katariina Lillqvistin nukke-elokuvat, jotka on animoitu Prahan legendaarisessa animaatiostudiossa. Tampereen katsauksessa Lillqvistin elokuvia nähdään kolme, Kafka-sarjaan kuuluvat Kamarihaikara (1993) ja Maalaislääkäri (1996) sekä Tyttö ja sotamies eli kuinka keisari jalkansa menetti (1995).

Lapsiakaan ei ole animaatiokatsauksissa unohdettu. Heikki Prepulan klassisia Käytöskukka-animaatioita nähdään yhden viisiminuuttisen verran (kai tiesitte, että ne ovat värillisiä?). Heikki Partasen Jänis ja vuohi (1975) ja Tini Sauvon Kukon ja kanan sauva (1991) edustavat perinteisempää satuelokuvaa.

Nightsatan-elokuvansa The Loops of Doom ansiosta ajankohtaiselta Chrzulta nähdään animaatiokoosteessa läpimurtotyö Kaukosaaren kirous, kotimaisen kilpailun vuonna 2008 voittanut siluettianimaatio.

Suomi-animaatio 1
to 6.3. klo 14 Plevna 6 
pe 7.3. klo 20 Plevna 6

Suomi-animaatio 2
to 6.3. klo 22 Plevna 6  
la 8.3. klo 12 Plevna 6

Suomi-animaatio 3
pe 7.3. klo 14 Plevna 6
la 8.3. klo 22 Plevna 6

Antti Kari, Chrzu, Eino Leino, Eino Ruutsalo, Eric Vasström, Heikki Partanen, Heikki Prepula, Katariina Lillqvist, Seppo Suo-Anttila, Tampere Film Festival, Tini Sauvo

Kuvat: Riitta Supperi

Brittikirjailija Nadifa Mohamed palasi toisen romaaninsa kautta synnyinmaahansa Somaliaan. Hän kertoi Sylville kirjastaan, jossa niin vaara kuin turvakin ovat löydettävissä ihmisten parista.

Atena Kustannus julkaisi kesällä suomeksi Nadifa Mohamedin romaanin Kadotettujen hedelmätarha. Se sijoittuu Hargeisan kaupunkiin, vuoteen 1987. Somalia elää sisällissodan kynnyksellä.

Tapaan Mohamedin Hotelli Presidentin aulassa. Hän pitelee sylissään pienokaista, joka osoittautuu vastikään Aavikon tyttäret -romaanidebyyttinsä julkaisseen Nura Farahin lapseksi. Mohamed ja Farah ovat molemmat somalialaissukuisia kirjailijoita, molemmat muuttaneet lapsena sodan jaloista Eurooppaan, Mohamed Englantiin ja Farah Suomeen. He ovat tavanneet toisensa jo aiemmin kirjamessuilla.

Haastattelun aluksi Mohamed pyytää kustantamon edustajalta peribrittiläiseen tapaan teetä kahvin sijaan, sekä suomalaista pullaa. Aloitan keskustelumme kehumalla romaanin vivahteikasta kieltä ja omintakeisia kielikuvia (”Nojatessaan kättään tytön kapeaan, notkeaan selkään hän tuntee öljyisen kämmenensä läpi tytön sielun lämmön, siloisen ja elävän kuin kananmuna”) sekä Mohamedin tapaa sirotella tekstiin runsaasti somalinkielisiä sanoja.

”En osannut englannin kieltä ennen kuin muutimme Lontooseen vuonna 1986, mutta opin nopeasti, ja pian englanti otti vallan. Vanhempieni kanssa kommunikoin yhä somaliksi.”

Mohamedin esikoisromaani, Black Mamba Boy, kronikoi Mohamedin oman isän dramaattisia vaiheita matkakirjan omaisesti, kuvaten tämän vuosikymmenien pituista matkaa halki sodan runtelemien maiden kohti Iso-Britanniaa. Myös Kadotettujen hedelmätarha kuvaa  sotaa siviilin näkökulmasta, mutta tämä kirja sai alkunsa Mohamedin äidin tarinoista.

”Äitini eli Hargeisassa koko elämänsä ennen muuttoa Englantiin, joten hän tunsi Hargeisan hyvin. Äiti oli todistamassa Somalian suuria muutoksia: kolonialismin ja itsenäistymisen. Hän eli nuoruutensa 60-luvulla, kun tulevaisuus näytti vielä valoisalta. Hän näki, kun etiopialaiset koneet lensivät Somalian yllä sodan aikaan, hän oli ruokkimassa haavoittuneita sotilaita. Äidilläni oli paras näkökulma tapahtumiin, koska hän ei ollut valtaapitävä, vaan tavallinen siviili. Haluan keskittyä heihin, kertoa heidän tarinansa.”

Kolmen naisen kautta

Kirjassa on kolme päähenkilöä, kolme eri-ikäistä naista. Kawsar on muistojensa keskellä elävä leski, jonka hedelmätarhaan on haudattu lapsia. Kawsar on nähnyt Somalian elinkaaren, kuten Mohamedin äiti, ja Kawsar olikin kirjoittajalleen keskeinen henkilöhahmo heti alusta alkaen; nainen joka on kokenut, elänyt ja nähnyt paljon.

”Halusin myös välttää tyypillistä Afrikka-kuvausta, jossa keskitytään vain ihmisten köyhyyden ja kurjuuden kuvaamiseen. Kawsar näkee itsensä erityisenä, hän ei ole köyhä. Mutta häneltä viedään kaikki.”

Filsan on nuori naissotilas, joka palvelee diktatuuria, mutta on samaan aikaan itse monella tapaa sorrettu. Romaanissa Filsanin asema kiteytyy kohtaukseen, jossa kenraali esittelee hänet kuin prostituoidun amerikkalaisille vierailleen.

”Valitsin yhdeksi näkökulmaksi naisen, joka käyttää väkivaltaa vallan välineenä. Diktatuuri mahdollisti tämän myös naisille. Halusin purkaa uhriuden ja köyhyyden stereotyyppejä. Filsanille lyöminen on kommunikointia, yritys saada valtaa ja arvostusta.”

Filsan tekee pahoja asioita muille naisille.

”Armeijassa auktoriteettien kyseenalaistaminen ei käy. Joten raivo kanavoidaan siihen, joka on hierarkiassa alempana. Filsanille tämä tarkoittaa siviilejä, vankeja, joille voi tehdä mitä vaan silmää räpäyttämättä, kenenkään välittämättä. Se on todella vaarallista. Filsan muistuttaa minua kuitenkin samaan aikaan Lontoon jengitytöistä, jotka voivat käydä kimppuun metrossa, jos katsot heitä väärällä tavalla. Yllättävien väkivallantekojen taustalla on yleensä kodittomuutta, osattomuutta.”

Romaanin kolmas päähenkilö, Deqo, on koditon orpolapsi, joka itsepäisen kasvin lailla versoo mullasta, selviytyen hankalissa olosuhteissa. Hän on kuin sotatantereelle heitetty Kultakutri, joka murtautuu ihmisten hylättyihin koteihin, nukkuu heidän sängyissään ja syö heidän ruokaansa.

Kun kerron, että minulle hän edusti kirjassa toivoa, Mohamed toteaa: ”Lukijana haluat, että hän selviytyy. Deqo on sitkeä, lannistumaton. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan tätä ominaisuutta ihmisissä. Se pitää meidät elossa.”

Huomautan Mohamedille lukeneeni kirjasta feministisen pohjavireen, ja kysyn häneltä suoraan, tunnustautuuko hän feministiksi.

”Olen ehdottomasti feministi”, hän vastaa oitis. ”Naisten tilanne on yhä niin huono tässä maailmassa, että feminismistä irtisanoutuminen tuntuisi minulle pelkuruudelta. Naisen ruumista kohdellaan yhä kuin kauppatavaraa, karjaa, ei vain sotatantereilla vaan myös muualla yhteiskunnassa. Se on sietämätöntä.”

Paluu synnyinmaahan

Mohamed toteaa, että hänen elämänsä on ollut hyvin erilaista verrattuna hänen vanhempiensa lapsuuteen. ”Toivon muille ihmisille samoja mahdollisuuksia mitä itse sain. Sama vapaus, sama turvallisuus. Erityisesti nämä puuttuvat monilta nuorilta tytöiltä ja naisilta tässä maailmassa.”

Vuonna 2008 Mohamed palasi synnyinmaahansa ensimmäistä kertaa lapsuutensa jälkeen.

”Somaliaan palaaminen oli emotionaalisesti raskasta. Köyhyys oli kulttuurishokki. En olisi voinut kirjoittaa Somaliasta, jos en olisi koskaan käynyt siellä. On niin monia asioita, joita haluaisin muuttaa, tehdä paremmaksi. Mutta haluan välttää koloniaalista virettä. Uskon, että Somalian kohtalo on siellä asuvien ihmisten käsissä.”

Keskustelumme lopuksi jään vielä miettimään Deqoa ja tämän nälkää saada perhe, sekä Mohamedin sanoja itsepäisestä elämänvietistä:

”Yhteiskunta kasvattaa meidät länsimaissa. Elämme auktoriteettien keskellä, turvattuna. Mitä tapahtuu, kun tätä ei ole? Miten ihminen oppii ja selviytyy? Kukaan ei näe tai välitä, kun teet hyviä tai pahoja tekoja. Hargeisan katulapset kasvattavat itse itsensä, kun kukaan muu ei sitä tee.”

Deqo saa lopulta kovasti kaipaamansa perheen. Hänen kohtalossaan kiteytyykin perheen merkitys: että on joku, joka näkee sinut, joka näkee sekä hyvät että pahat tekosi.

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha. Atena Kustannus, 2014.
Käännös Heli Naski.

Basic Instinct – Vaiston varassa
ti 4.11. klo 22.00 Kutonen

Heteronormeissa kylpevä kyttä saa vastaansa niitä rikkovan femmen. Seuraa seksiä ja väkivaltaa.

1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa Hollywood oli nähdäkseni tavallista kiinnostuneempi seksistä ja vaarallisista naisista, femme fataleista. Myös raaka väkivalta ja kieroutuneet tappajat olivat arvossaan. Ilmeisesti myös Michael Douglas oli tavallista kiinnostuneempi seksistä, femme fataleista ja väkivallasta, sillä Douglas teki joukon rooleja joissa hän tasapainoili niin Demi Mooren kanssa Verkossa kuin Glenn Closen kanssa Vaarallisessa suhteessa.

Näille elokuville oli leimallista misogynia. Elokuvissa ilmaistiin ahdistusta toisen maailmansodan jälkeen tapahtuneesta valkoisen keskiluokan naisten siirtymisestä työelämään, ja Ronald Reaganin aikaan sopivasti myös Michael Douglas poti maskuliinista kastraatioahdistusta syyttäen haastatteluissa feministejä ydinperheen alasajosta.

Intellektuelli Paul Verhoevin ohjaama Basic Instinct – Vaiston Varassa (1992) on samaa tyyppiä Douglasin edellä mainittujen roolien kanssa, mutta useammilla nyansseilla. Douglas esittää elämän päähän potkimaa Nick Currania, pahaa, kokaiinista kuivilla olevaa poliisia, jota menneisyys riivaa. Curran saa tutkittavakseen railakasta elämää viettäneen rock-tähden Johnny Bozin (Bill Cable) raa’an murha. Boz on tapettu sänkyynsä jääpiikillä seksin merkeissä. Pääepäilty on Bozin seksipartneri, rikas kirjailija Catherine Tramell, jota loistava Sharon Stone tulkitsee.

Nick ei voi sietää Tramellia, ja kokee työparinsa Gusin (George Dzunda) kanssa Tramellin biseksuaalisuuden ja itsenäisyyden uhaksi. Tästä huolimatta Nick tuntee inhonsekaista vetoa Catherineen. Tämä ei Nickin psykologia Bethiä (Jeanne Triplehorn), Gusia, saati Catherinen mustasukkaista on–off-tyttöystävää Roxya (Leilani Sarelle) viehätä. Roolisuorituksia on pakko ihailla erityisesti Stonen osalta. Stone vetää roolin loistavasti psykopaattisena viettelijänä, jota normien noudattaminen ei kiinnosta puupennin vertaa.

Halu ja viha

Elokuva on täynnä hitchcockmaisia kuvia San Franciscosta ja sen lähiympäristöstä. Myös sukupuolten väliset ja sukupuolitetut suhteet ovat uskollisia Hitchcockille; romantiikkaa määrittää tietynlainen kyynisyys läpi elokuvan. Feministisen elokuvatutkijan Barbara Creedin mukaan Basic Instinct on kyyninen romanssi, jonka hahmot ovat liian kyynisiä ilmaistakseen rakkautta. Creedin mukaan elokuvaa määrittää tietty polarismi: Nickin ja Catherinen välillä on suorastaan magneettinen seksuaalinen vetovoima. Ihmisten välinen läheisyys palautuu pelkkään seksiin.

Seksi on elokuvan eräs koossapitäviä teemoja. Sitä kuvataan paljon, ja lähietäisyydeltä. Seksikohtaukset rytmittävät elokuvan traagista tahtia; uuteen käänteeseen päädytään aina seksin kautta. Ei kuitenkaan ole selvää, että runsaat seksikohtaukset itsessään tarkoittaisivat moralismista vapaata suhtautumista seksiin. Basic Instinct ei San Franciscon post-hipahtavista puitteista huolimatta ole mikään seksuaalisen vapautumisen manifesti; pikemminkin elokuvan juonessa on jotain kovin tuttua. Nick lankeaa Catherinen edustamaan kiusaukseen ja turmioon, eli kyseessä on tältä osin hyvin patriarkaalinen kertomus miehestä, jonka nainen vie mukanaan turmioon suorastaan raamatullisissa mittakaavoissa.

Väittäisin, että Basic Instinct kertoo huikaisevan epävarmoista heteromiehistä, jotka keinolla millä hyvänsä pyrkivät välttämään kunniansa menettämistä suhteessa naisiin. Nickistä välittyy samanaikaisesti sekä kiinnostus että halveksunta, halu ja viha Catherinea kohtaan. Näin seksuaaliset halut ja väkivalta rinnastuvat toisiinsa väistämättömästi. Nickin maskuliinisuudessa tuntuu olevan jotain kovin uhanalaista, aivan kuin häneltä puuttuisi jotain maskuliinisuutensa ja miehenä olemisensa varmistamiseksi.

Paras MIES voittakoon

Yhdysvaltalainen kulttuuriteollisuus on pyöritellyt jo vuosikymmenien ajan miesten ympärileikkauksesta nousevaa traumaa aina Philip Rothin Portnoyn taudista Annie Proulxin novelliin Brokeback Mountain. Ehkäpä Basic Instinctissä on myös kyse tästä? Elokuvan klassiset, edellä kuvaillut hitchcockmaiset puitteet vain korostavat tätä mahdollisuutta.

Semiootikko Kaja Silvermanin mukaan klassinen elokuva kertoo yhä uudelleen ja uudelleen tarinaa miessubjektin kastraatioahdistuksesta, jossa miehen kokemus maskuliinisesta menetyksestä nähdään elokuvan naisissa. Nickin Catherineen kohdistama viha ja halu sopivat hyvin tähän kuvaan. Catherine tuntuu omaavan jotain, mitä Nickiltä puuttuu.

Toinen keskeinen asia, mistä elokuva kertoo, on tietynlainen lesbofobia. Nickin ja Roxyn välille syntyy raaka kilpailu Catherinesta, jonka Nick lopulta voittaa. Elokuva tyrmää näin mahdollisuudet naisten väliseen rakkauteen, jota mies ei tule sotkemaan.

Roxyn hahmon kautta sanotaan myös paljon muuta olennaista, tosin vaivihkaa eleiden kautta. Lapsena pikkuveljensä murhannut Roxy rinnastetaan maskuliinisena pidettyyn väkivaltaan Nickin kutsuessa häntä Rockyksi. Roxy koodataan myös alaluokkaiseksi, maalta lähtöisin olevaksi nahkatakkiestetiikkaan viehtyneeksi juntiksi rikkaan ja sofistikoituneen Catherinen rinnalla. Näin elokuva myös sanoo jotain kovin konservatiivista yhteiskuntaluokista ja niiden rajoista: Roxylla ei ole alemman taustansa vuoksi samaa arvoa kuin Catherinella, joten hän väistämättä häviää taistelun Catherinesta.

Ylösnousemus

Vaikka elokuvan maailmankuva ja juoni ovat sinänsä patriarkaalisia ja heteronormatiivisia, niin elokuvaa katsellessa jää silti runsaasti tilaa myös vikuroiville luennoille. Mikä vaarallisessa, yltiönaisellisessa, angoraneuleisiin ja silkkivaatteisiin pukeutuvassa mutta rääväsuisessa Catherinessa kiehtoo Nickiä niin paljon, että hän on valmis vaarantamaan tutkinnan ja uransa poliisina, siis toimimaan ”järjen” vastaisesti? Elokuva siis kuvaa myös perinteisen maskuliinisuuden kriisiä. Nickille ei enää riitä, että hän on perinteinen, vahva perusmies. Nickinsä on kohdattava omat halunsa ja intohimonsa Catherinen edessä.

Toisaalta Catherine ei tarjoa Nickille erityistä helpotusta, pikemminkin päin vastoin. Catherine ei rakasta Nickiä, ja Nickiä enemmän häntä viehättää vanhan murhaajan, Hazel Dobkinsin (Dorothy Malone vahvassa sivuosassa) seura. Vaikka Nick on voittanut Roxyn taistelussa Catherinesta, niin Catherine tekee selkeän valinnan osoittamalla, että vanhan naisen seura viehättää häntä enemmän kuin kovaksi keitetyn poliisimiehen.

Seksi ei myöskään sido Catherinea Nickiin millään tavalla. Vaikka elokuva päättyykin Catherinen ja Nickin väliseen seksikohtaukseen, niin sängyn alla vilahtava jääpiikki antaa ymmärtää, että tarina ei suinkaan ole ohi. Catherine ei ole siinä paikassa missä hänen kuuluisi olla, lukittuna miehen patriarkaaliseen nukketaloon. Jääpiikki on valmiina Nickiä varten. Ehkäpä elokuvan loppu lupaa katsojalle biseksuaalisen femmen ylösnousemuksen elokuvan patriarkaalisista puitteista?

Kuvat: Kutonen

Basic Instinct, femme fatale, jääpiikki, Michael Douglas, Paul Verhoeven, Sharon Stone

Sylvin kriitikko on analyyttisempi toisessa Teatterikesä-kirjoituksessaan.

Tampereen Teatterikesässä nähtiin eksistentiaalista tyhjyyden kokemusta kuvaavien esityksien ohella mielenkiintoisia esityksiä, jotka tarkastelivat sukupuolta ja yhteiskunnallista jakautumista.

Dialektiset jakolinjat ovat hyvää materiaalia teatterintekijöille, sillä niistä syntyy useimmiten toimivaa draamaa. Siinä missä alankomaalaisen Trouble Man -ryhmän esitys Somedaymyprincewill.com jakaa Euroopan provosoivasti huivilla, silpaisee Joensuun Kaupunginteatterin Terveiset Kutturasta Suomen kahtia pohjoisen pottuihin ja etelän citykaneihin.

Huivi ei ole muuri

Toisen polven maahanmuuttaja, hollantilaisnäyttelijä Sadettin Kirmiziyüzin sisar meni turkkilaisen miehen kanssa naimisiin, päätti pukeutua huiviin ja muuttaa takaisin vanhempiensa kotimaahan. Sisarensa ratkaisusta pettynyt Kirmiziyüz päätti ottaa selvää tämän motiiveista haastattelemalla tätä. Haastatteluista syntyi tarina, joka nähtiin Tampereella. Kirmiziyüzin apuna näyttämöllä oli kolmihenkinen The Sadists -yhtye.

Esitys on täynnä energiaa. Bändi ei tyydy pelkkään hääyhtyeen osaan, vaan esittää tarinan eri hahmoja. Neljän miehen ilmaisu on viimeistelemätöntä ja raikasta, musisointi taitavaa. Kirmiziyüz pukeutuu peruukkiin ja naisen vaatteisiin, muttei tee sisarensa hahmosta karikatyyriä, vaan näyttää tämän tyylikkään viileästi ja ennemminkin kunnioittaa tämän valintoja. Alkuun sisaren huivi näyttää hajottavan maallistuneen perheen, jossa sisaren ratkaisu on irtiotto veljien haluun kontrolloida nuoren naisen käyttäytymistä.

Lopulta etäisyys ei olekaan niin pitkä. Esitys toteaa, ettei pelkkä huivi riitä jakamaan Eurooppaa, varsinkaan jos sen pukeminen on oma valinta.

Joensuun Kaupunginteatterin esityksessä on erilainen jakolinja. Terveiset Kutturasta perustuu Mikko-Pekka Heikkisen samannimiseen romaaniin. Tarina on aluepoliittinen fantasia, jossa ”luonnollinen” ja ”riuska” pohjoinen asettuu ”keinotekoisia” ja ”veteliä” eteläisiä riistajiään vastaan. Yhteiskunnan jakolinja syntyy sen mukaan, sitoutuuko maahan ja sen luontoon vai ei.

Esitys on jakanut myös katsojien mielipiteet. Ymmärrän tavallaan sekä kehut että haukut. Esityksen estetiikka on jonkinlaista sketsimäistä punk-teatteria, jonka räävittömyydestä haluaisi pitää. Se on tahallaan rytmiltään hidas ja tyylillisesti jossain Velipuolikuun tienoilla. Mutta vaikka usein asetunkin marginaalisen puolelle, tämän esityksen sketsimäisyydessä on se valuvika, ettei se ole kovin hauska.

Toinen ongelma on se, etten millään osta tarinan sisäistä maailmaa. Sen yhteiskuntakritiikki ei kertakaikkiaan osu todellisuuteen. Saamen kansalla voi olla paljonkin hampaankolossa kolonialistista Suomea kohtaan, syystäkin, mutten millään usko, että kepulais-perussuomalainen pottu-Suomi huolisi saamelaisia johtamaan omaa kumoustaan.

Tuhoutuva mies

Teatterikesässä nähtiin myös miehisen identiteetin pohdintaa. Kuopiossa majaansa pitävä Tanssiteatteri Minimi ja Kokkolan Kaupunginteatteri toivat esityksensa samaan tilaan, Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämölle. Leea Klemolan ohjaama, Miko Kivisen kirjoittama Miehen kuolema ennusti Minimin kabareessa miehen tuhoa sukupuolena, kun kokkolalaiset olivat tarttuneet Jussi Parviaisen 30 vuotta sitten kirjoittamaan Jumalan rakastajaan, jossa miehen tuhoutuminen rajoittuu yksilöön.

Miko Kivinen on ihmeellinen kirjoittaja ja esiintyjä. Hän osaa annostella hahmoihinsa juuri sen verran camp-henkistä pateettisuutta, että nämä pysyvät kepeän etäällä. Samalla ne ovat siinä ja siinä muuttua tuhottoman ärsyttäviksi ja noloiksi. Ohjaaja Klemola totesi Kivisestä itsestään festivaalin tiedotustilaisuudessa, ettei tunne ketään toista esiintyjää, joka yhtä aikaa saa sekä huvittumaan hillittömästi että häpeämään niin paljon, että voisi jopa kuolla.

Miehen kuolema on kaheli ja roisi draamallinen kabaree, jossa petollinen ja egoistinen mies menettää raskaana olevan vaimonsa entiselle heilalleen, johon vaimo törmää miehen johtaman suuryrityksen parkkipaikan reunapajukossa. Mies ajautuu tuhoon, ja syntyvästä lapsesta kasvaa uusi ihminen, joka on täysin kontrolloimaton eläin. Älyttömistä lähtökohdista huolimatta absurdi ja hauska esitys romuaa maaliinsa yllättävän koherentisti. Erkki Saaraisen lavastusratkaisu ja koreografiat ovat visuaalisesti kekseliäitä.

Miehen narsismi ja kehollinen hybris johtavat tuhoon myös Kokkolan Kaupunginteatterin päivitetyssä versiossa Jumalan rakastajasta. Esityksen nuoret miehet Mikko Virtanen ja Seppo Merviä osoittavat olevansa rautaa kovemmassa vedossa. Dramaturgi Jussi Moilan ajanmukaistamisesta huolimatta teksti on ajan hampaan veltostama. Naishahmojen näyttelijöitä ei käy kateeksi, sillä tekstin jälkiturkkalainen sovinismi jättää hahmot täysin umpikujaan.

Teatterikesä ylsi katsojatavoitteisiinsa tänäkin vuonna. Mikäli kaikki ohjelmisto lasketaan mukaan, tapahtumiin osallistui yli 30 000 katsojaa.

Kuvat: Den Engelsman, Ville Kokkola, Petra Tiihonen / Tampereen teatterikesä.

Erkki Saarainen, Kokkolan Kaupunginteatteri, Leea Klemola, Miehen kuolema, Mikko Virtanen, Mikko-Pekka Heikkinen, Miko Kivinen, Sadettin Kirmiziyüz, Seppo Merviä, Somedaymyprincewill.com, Tampereen teatterikesä, Tanssiteatteri Minimi, Terveiset Kutturasta, The Sadists, Trouble Man