Kategoria: Elämäntapa

Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan sihteeri Arto Jokinen uskoo, että kaksijakoisen sukupuolijärjestelmän purkamisesta hyötyisivät lopulta myös miehet. 

Kuvat: Riitta Supperi

Kävin Arto Jokisen kanssa kahvilla. Puhuimme tasa-arvosta, siis sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Myöhemmin, kun puran haastattelunauhaa, minua nolostuttaa väliin kovin pitkät, poukkoilevat ja sönkkäävät kysymykseni. Päätän silti olla kiltti itselleni. Ehkä verbaalinen käytökseni kertoo tutkijataustasta, ja siitä, etten osaa puhua tasa-arvon kieltä, vaikka sukupuolentutkimuksen kieli sujuukin.

Jokinen hallitsee molemmat. Häneltä sateleekin suuntaani paljon erilaista tietoa.

Kuten että Suomen valtionhallinnossa on pisimpään maailmassa, vuodesta 1988, toiminut miesasioita pohtiva yksikkö.

”Miesasiakeskustelussa elettiin 1980-luvun lopulla selvästi kiihkeämpi vaihe. 1990-luvun puolivälissä oli toinen keskustelupiikki, joka sittemmin laimentui.”

Mutta enää se ei laimene, uskoo Jokinen.

Maaliskuussa Naisasialiitto Unioni päätti kevätkokouksessaan äänestyksen jälkeen olla avaamatta järjestön jäsenyyttä miehille. Jäsenyysehtoja tarkistettiin kuitenkin niin, että naiseksi identifioituvan jäsenehdokkaan itsemäärittelyä vastedes kunnoitetaan eikä hetua tai juridista sukupuolta kysellä. Päätöksen miesosasta uutisoitiin aika laajasti.

Unioni on oma järjestönsä omine tärkeine agendoineen. Mutta koska halusin keskustella laajemmin miehistä ja feminismistä, ehdotin tapaamista sukupuolen- ja kulttuurintutkija Jokiselle. Jokinen viimeistelee väitöskirjaa maskuliinisuudesta, kansallisesta identiteetistä ja väkivallasta. Hänet tunnetaan myös kirjasta Panssaroitu maskuliinisuus: mies, väkivalta ja kulttuuri (2000). Vuodesta 2009 lähtien Jokinen on työskennellyt tasa-arvoasiain neuvottelukunnassa eli TANE:ssa suunnittelijana ja Miesjaoston sihteerinä.

Pari vuotta sitten ilmestyi Jokisen toimittama kirja Mieskysymys: Miesliike, -työ, -tutkimus ja tasa-arvopolitiikka. Sen artikkelit tarjoavat hyvän kuvan Suomessa käytävän miesasiakeskustelun tämänhetkisistä virtauksista.

Arto Jokisen mukaan tasa-arvokeskustelussa ja -politiikassa on meneillään murros. Mieskysymysten vakiintumisesta osaksi keskustelua kertoo sekin, että nyt jo entinen tasa-arvoministeri Paavo Arhinmäki asetti 2013 alussa työryhmän määrittelemään ja pohtimaan miehiä koskettavia keskeisiä tasa-arvokysymyksiä. Siinä on jäseninä eri miesjärjestöjen, poikatoiminnan, SETA:n, TANE:n ja neljän ministeriön edustajia.

Työryhmä julkaisi helmikuussa väliraportin. Sen aiheet ulottuvat muun muassa varhaiskasvatuksesta sosiaali- ja terveyspalvelujen ilmiöihin sekä isyyteen liittyvistä asioista mieskuvan kysymyksiin. Teemoista tehdään raportissa lukuisia keskustelunavauksiksi kutsuttuja ehdotuksia. Tarkoituksena on, että väliraportti herättäisi laajempaa keskustelua erilaisten sidosryhmien kesken.

Miestyöryhmän väliraportissa määritellään, että ”onnistunut tasa-arvopolitiikka osallistaa sekä miehiä että naisia ja arvostaa molempia sukupuolia”. Samalla todetaan, että pitkään keskiössä olleet tavoitteet naisten palkkatasa-arvosta ja ammattisegretaation purusta on syytä pitää pääasiana jatkossakin, mutta että tämä ei poissulje miehiä koskettavien teemojen lisäämistä tasa-arvopolitiikkaan. Näitä lisättäviä teemoja työryhmä nyt määrittelee.

Jokinen pitää saavutuksena jo sitäkin, että Arhinmäen asettaman työryhmän puitteissa ollaan päästy keskustelemaan saman pöydän ääreen. Kaikki työryhmän jäsenet eivät tosin sitoutuneet väliraportin sisältämiin keskustelunavauksiin. Syksyllä julkaistavan, toimenpide-ehdotuksia sisältävän loppuraportin valmisteluun onkin luvassa jonkinmoista vääntöä, hän uumoilee.

Valtiofeminismin lyhyt historia

Suomessa harjoitetaan muiden Pohjoismaiden tapaan niin sanottua valtiofeminismiä. Tekemäni nettihaun perusteella termi näyttää kirvoittaneen osassa somekansaa ärhäköitä kommentteja femakoiden ja vihervasureiden ynnä muiden asiaan sotkeutuneiden inhottavasta salaliitosta.

Tosiasiassa valtiofeminismi tarkoittaa sitä, että tasa-arvoa edistetään myös valtionhallinnon taholta ja keinoin. Nykyään tasa-arvoelimiä on Suomessa kolme, ja ne kaikki toimivat Sosiaali- ja terveysministeriössä.

Ensinnäkin on tasa-arvoasian yksikkö, joka toteuttaa hallituksen tasa-arvopolitiikkaa. Tasa-arvovaltuutettu toimistoineen taas valvoo tasa-arvoa koskevien lakien noudattamista.

Jokisen työpaikka tasa-arvoasian neuvottelukunta taas on parlamentaarinen keskusteluelin, jonka jäsenet ovat eduskuntapuolueiden nimeämiä. Lisäksi TANE:ssa vaikuttaa kaarti asiantuntijoita nais- ja miesjärjestöistä.

TANE:lla on oikeus arvostella tehtyä tasa-arvopolitiikkaa ja tehdä uusia aloitteita. Juuri mieskysymykset kuuluvat luontevasti TANE:n asialistalle, koska uudet asiat tulevat sitä kautta, kuvailee Jokinen.

Valtiofeminismi – tai jos haluaa yrittää olla provosoimatta feminismisanalla, niin valtiollinen tasa-arvopolitiikka – on 1960-luvun perua.

Tuolloin Suomessa toimi nuoren akateemisen eliitin vaikutusvaltainen Yhdistys 9, jonka jäsenistä noin kolmasosa oli miehiä. 60-luvulla tasa-arvoa jäsennettiin roolin käsitteen kautta. Yhdistys 9:n mukaan sukupuoliroolit rajoittivat sekä naisten että miesten olemista.

Naisilla perheenäidin roolin paine esti yksilöä toteuttamasta itseään palkkatyössä eikä palkkatasa-arvossakaan ollut kehumista. Miehet taas olivat elättäjyysroolin vankeja eikä heillä ollut juurikaan mahdollisuuksia olla läheisiä isiä lapsilleen. Miesten heikkoon asemaan huoltajuusriidoissa kiinnitettiin jo tuolloin huomiota.

Tasa-arvoasiain neuvottelukunta perustettiin 1972. Heti seuraavana vuonna se esitti isyysloman käyttöönottoa.

Yhdistys 9 listasi miesten erityisinä ongelmina sen, että he kohtasivat naisia enemmän työtapaturmia ja -kuolemia, psyykkisiä sairauksia ja liikennetapaturmia. Edelleen, miehet tekivät enemmän itsemurhia sekä omaisuus- ja väkivaltarikoksia. Heidän elinajanodotteensa oli lyhyempi, ja heillä oli enemmän alkoholiongelmia.

Vastakkainasettelujen aika ei ole ohi

Edellä listatuista ilmiöistä keskustellaan yhä. Niitä käytetään usein argumentteina juupas/eipäs-tyyppisessä, napit vastakkain käydyssä miehet vs. naiset tasa-arvodebatissa.

Esimerkiksi eliniänodotetta koskien saatetaan tokaista, että jos ”naisen euro olisikin 80 senttiä” niin ”miehet kuitenkin kuolevat jo marraskuussa”. Väitteeseen liittyy outo vihjaus siitä, että naisvaltaisten alojen kehnot palkat tulisivat jotenkin kompensoiduksi, jos miehet keskimäärin kuolevat vähän nuorempia. Tai että kenties palkkaeriarvoisuudesta ei tämän takia tarvitsisi välittää. Tai että nämä kaksi hyvin erilaista epäkohtaa jotenkin nollaisivat toinen toisensa.

Jokisen mukaan ongelmana väitteissä on myös se, että ”katsotaan kauhean voimakkaasti kategorioita naiset ja miehet, kun pitäisi ehkä enemmän katsoa miesten välisiä eroja”.

”Kun miesten ja naisten välinen ero elinajan odotteessa on kuusi vuotta, niin sehän on miesten kesken 12 vuotta, eli ylemmät toimihenkilöt elävät 12 vuotta pidempään kuin työväentaustaiset. Eli miesten keskinäiset erot ovat isommat. Samoin jos me katsotaan taloudellista tai ylipäätään hyvinvointia, niin erot miesten pohjan ja huipun välillä ovat isommat kuin miesten ja naisten välillä keskimäärin.”

Jokinen korostaa, että huomiota pitäisi kiinnittää enemmän miesten välisiin suuriin eroihin ja niiden selittämiseen, vaikka sellainen analyysi olisikin vähän vaikeampaa.

Tyypillinen tasa-arvopuhehan itse asiassa vahvistaa binäärisiä sukupuolia ”naiset” ja ”miehet”, hän toteaa.

Tutkimuksessa on käytössä termi intersektionaalisuus, jota voisi ehkä hyödyntää tematiikkaa mietittäessä. Intersektionaalisuus tarkoittaa moninaisten ja keskenään risteävien tekijöiden muodostamia tilanteita, yksilöiden asemia ja identiteettejä. Puhutaan esimerkiksi moniperustaisesta syrjinnästä. Keskustelu intersektionaalisuudesta lähti liikkeelle yhdysvaltalaisesta mustasta feminismistä.

Näin siis yksilöiden elämäntilanteeseen vaikuttavat samanaikaisesti biologisen sukupuolen lisäksi muun muassa seksuaalisuus, sosiaalinen luokka, kulttuurinen tausta, asuinpaikka ja niin edelleen. Sukupuolen moninaisuus luo tähän kuvioon myös oman tärkeän ulottuvuutensa.

Intersektionaalisuuden näkökulmasta voisi siis hyvinkin olla apua yritettäessä ymmärtää miesten välisiä eroja suhteessa vaikkapa toimeentuloon, taloudelliseen syrjäytymiseen tai päihdeongelmaisuuteen.

Voisi veikata, että tasa-arvokeskustelu ei etene erityisen hedelmällisesti, jos siinä operoidaan vain tilastollisilla kategorioilla naiset ja miehet.

Ja ainakaan se ei etene niin kauan kuin monimutkainen todellisuus jäsennetään kahden ”vastakkaisen” sukupuolen nollasummapeliksi.

Yhden mielen tasa-arvo?

Osaltaan tasa-arvotematiikan moninaisuudesta kertoo yksinkertaisesti sekin, että on olemassa kovin monia eri järjestöjä.

Joillakin poliittisilla puolueilla on omat miesjärjestönsä. Viime vuosina on perustettu Vihreä miesliike, Perusäijät ja Vasemmistoliiton Miespoliittinen työryhmä. Eduskunnassa toimii yli puoluerajojen Eduskunnan Miesverkosto, joka perustettiin 2010.

Tasa-arvoliikehdintään pätee sama asia kuin politiikkaan yleensäkin. Nimittäin yksimielisyyden mahdottomuus. Näin on, vaikka toive yhtenäisyydestä useimmiten aina vaikuttaakin taustalla.

Esimerkiksi Suomen ensimmäinen feministinen järjestö, 1884 perustettu Suomen Naisyhdistys ajautui sisäisiin ristiriitoihin jo alle kymmenessä vuodessa. Arvoliberaalimmat jäsenet perustivat nykyäänkin vaikuttavan Naisasialiitto Unionin vuonna 1892.

Vajaa sata vuotta myöhemmin, 1980-luvulla, kansainvälisessä feministisessä liikkeessä taas huomattiin, että ”naisnäkökulmaksi” mielletty perspektiivi olikin hyvin valkoinen, keskiluokkainen ja heteroseksuaalinen. Juuri tässä kohdin syntyi intersektionaalisuuden näkökulma.

Vaikka poliittisen toiminnan ja yhteiskunnallisen aktivismin taustatoiveena olisikin harmonian saavuttaminen erilaisten näkökulmien välillä, on näkökulmien ja intressien yhteensovittamisessa kuitenkin väistämättömästi aina säröjä ja hankauksia.

Valta luo omat hankauksensa. Arto Jokisen sanoin:

”Jos pörssiyhtiöihin tulee naiskiintiöt, niin kyllä se nyt on joltain pois, eli joukko miehiä ei ole siellä sen jälkeen. Tai sama on, että kun naiset tulee työelämään, ja he ovat vielä paremmin koulutettujakin tänä päivänä, niin on se nyt vaan joltain pois, kun tulee enemmän kilpailua.”

”Tasa-arvo ei ole sillä tavoin kiva, että kaikki aina kaikessa voittaa, vaikka siten sitä mielellään markkinoidaan. Kyllä siinä on miehillä myös hävittävää, mutta sitten on myös jotain voitettavaa. Siinä mielessä tavallaan ymmärtääkin sen vastustuksen tasa-arvokehitystä kohtaan.”

Väärinkäsityksiä ja olkinukkeja

Liikkeellä on paljon väärinkäsityksiä ja silkkaa tietämättömyyttä. Esimerkiksi luullaan, että tasa-arvoviranomaiset laativat tasa-arvoa koskevia lakeja. Kuten tunnettua, Suomessa lait säätää eduskunta.

”Ei tunneta tasa-arvotyön historiaa. Sanotaan ihan tolkuttomia asioita. Väitetään, että TANE ei ole mitään koskaan tehnyt miesten hyväksi. Kun sillä on maailman pisimpään toiminut Miesjaosto.”

Tosiaan, TANE:n Miesjaosto perustettiin jo 1980-luvulla. Jokinen huomauttaa, että miesten eteen tehtyjen asioiden lista on itse asiassa valtavan pitkä. ”Ne kysymykset, joita miesaktivistit nostavat nyt uusina, on käsitelty TANE:ssa joskus 1990-luvun alussa.”

Yksi keskeinen aihe keskustelussa miehistä ja tasa-arvopolitiikasta on Jokisen mukaan miesten kohtelu sosiaalitoimessa erityisesti huoltajariitojen yhteydessä. Miehet kokevat usein, että heitä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti. TANE järjesti yhdessä Vaasan kaupungin kanssa jo 1994 seminaarin ”Mies sosiaalitoimen asiakkaana”, jossa pohdittiin muun muassa isien ja lapsien selviytymistä sosiaalitoimen viidakossa avioeron jälkeen.

Toinen esimerkki on asevelvollisuus, jota TANE:n Miesjaosto on käsitellyt yli kymmenen vuoden ajan seminaarien ja keskustelun avulla. Niiden tuloksena saatiin lopulta aikaan sellainen kannanotto, jonka eri puolueiden edustajat kykenivät allekirjoittamaan, Jokinen kertoo.

”Kun ei tunneta eikä vaivauduta tutustumaan, halutaan yksinkertaisesti ja nopeasti leimata ja luoda olkinukkeja, joita vastaan kamppailla.”

On tietenkin kiistämätöntä, että tasa-arvoliikehdintä alkoi pyrkimyksistä parantaa nimenomaan naisten asemaa. Ennen 1960-lukua, yleistäen, miehiä ei edes tematisoitu sukupuolena. Oli ihmiset ja naisihmiset.

Naisasialiike ei kuitenkaan rakentunut pyrkimykselle edistää naisten kansalaisoikeuksia aiheuttamalla samalla eriarvoisuutta tai syrjintää toiselle sukupuolelle, siis miehille.

Nollasummapelin sijasta länsimaisen tasa-arvoliikkeen historiallisen naiskeskeisyyden taustaponnin piili yksinkertaisesti siinä, että naisten asema oli oikeasti huono. Eriarvoisuuden puolesta saarnasi kirkkokin. Valistusajan ja esimerkiksi Ranskan suuren vallankumouksen peruja ollut kansalaisoikeusliike ei itsestään selvästi sisältänyt ajatusta kaikkien kansalaisten tasa-arvosta. Naisten – ja omistamattoman luokan – tasa-arvo oli taistelun takana.

Kekkonen meni jo

Mieheyteen ja miehenä olemiseen liittyvät tasa-arvo-ongelmat alkoivat tematisoitua 1960-luvulla. Samalla kategoria ’mies’ alkoi muotoutua ja nousta tapetille, myös kysymisen ja purkamisen kohteeksi. Alettiin ruotia miesihmisyyteen liittyviä rooleja, malleja, ihanteita ja kuvastoa.

Arto Jokisen mukaan olisikin hyvä ymmärtää, että ”feminismissä tai feministisessä tutkimuksessa kritiikki kohdistuu nimenomaan sukupuolijärjestelmään, joka kohtelee myös miehiä huonosti, ja olisi miesten etu irroittautua perinteisistä odotuksista”.

”Miesten tasa-arvon yksi suuri tai ehkä suurinkin este on vanhanaikainen mieskuva tai miesrooli, mitä sanaa nyt käyttääkin. Sen pitäisi muuttua, että miehet voisivat muuttua.”

”Kyllä muutos on mielestäni alkanut, ihan selkeästi. Ja isyys on siitä kaikkein paras esimerkki. Se muuttuu monella muullakin tavalla niin, että perinteiset miehisyyteen kohdistuvat odotukset purkautuvat. Miehenä oleminen ei ole enää niin monoliittista kuin se Suomessa on ollut vielä joskus Kekkosen aikana. Onhan siitä tultu hirveästi eteenpäin, ja luulen, että vauhti vain lisääntyy tulevaisuudessa.”

Kamppailu toki jatkuu, esimerkiksi ensi kevään eduskuntavaaleissa, mutta Jokisen mukaan kehitystä ei kuitenkaan voi estää. Pyörät pyörivät.

Joogaohjaaja ja -kirjailija Inderjit Kaur Khalsan esikoiselokuvan Brooklynin pojat tekeminen muutti hänen ajatusmallejaan pysyvästi.

Dokumenttielokuva Brooklynin pojat on suomalaisohjaaja Inderjit Kaur Khalsan henkilökohtainen matka isättömien miesten sielunmaisemaan. Khalsan seitsemänvuotias poika Amrit Singh Khalsa ja hänen isänsä Kuldip Singh Khalsa asuvat eri mantereilla: Amrit asuu äitinsä kanssa Helsingissä ja italialaistaustainen Kuldip asuu New Yorkissa, jossa hän kasvoi ilman isäänsä Serge Quintemoa.

”Ennen kuin lähdin tekemään leffaa, syytin Kuldipia hänen poissaolostaan ja olin katkera – marttyyri. Mielestäni ainoa ratkaisu olisi ollut, että Kuldip muuttaisi Suomeen. Meillä on muun muassa paremmat terveydenhuoltojärjestelyt kuin Amerikassa”, Inderjit muistelee.

Inderjitin mukaan Kuldip on aina ollut sinut tilanteessa, jossa oma poika asuu rapakon toisella puolella. Inderjit arvelee sen johtuvan siitä, että Kuldip itsekin kasvoi ilman läsnäolevaa isää.

Biologinen suhde ei silti katoa mihinkään, vaikka isä ei olisikaan maisemissa: Amrit rakastaa isäänsä ja Kuldip rakastaa omaansa. Tämän asetelman takia Khalsa haluaisi, että isä ja poika voisivat tavata toisiaan useammin. Yksinhuoltajaäiti kaipaisi tukea myös pojasta huolehtimiseen.

Kaikki muuttui vaikka mikään ei muuttunut

Khalsat etsivät henkistä tietä 90-luvun Amerikassa ja kääntyivät sikheiksi. Inderjit on nykyään joogaopettaja ja joogasta kirjoittava tietokirjailija. Tästä huolimatta pitkän henkisen matkan kulkenut äiti painii ihan samojen ongelmien kanssa kuin muutkin vanhemmat.

Seitsemän vuotta Amerikassa asunut Inderjit pohtii, voisiko hän muuttaa takaisin New Yorkiin ja olla se, joka yhdistää isän ja pojan uudelleen. Vaikka hän halusi keinolla millä hyvänsä saada perheen samaan kaupunkiin, tilanne ei lopulta muuttunut, ainakaan ulkoisesti, kovinkaan paljon.

Elokuvan kuvausten aikana Amrit oli seitsemän, nyt jo yhdeksänvuotias nuorimies, joka käy koulua, leikkii ja kasvaa pääosin äidin valvovan silmän alla. Isän ja pojan välillä on edelleen valtameri, mutta nykyään Amrit hallitsee englannin kielen paremmin ja kommunikointi onnistuu muutenkin kuin leikkitappeluina.

Erona entiseen on ohjaajan oma suhtautuminen tilanteeseen: Inderjit on hyväksynyt välimatkan, löytänyt tasapainoa omaan elämäänsä sekä saanut rohkeutta luottaa tulevaisuuteen myös poikansa osalta.

Dokumentin teko avasi silmät

Vaikka Inderjitin ja Amritin elämä oli jatkunut tällaisena jo vuosikausia, vasta elokuvan tekeminen herätti äidin näkemään tilanteen positiiviset puolet. Osaltaan silmien avautumiseen auttoivat Kuldipin vanhemmat Serge ja Elainen Frangello, jotka eivät olleet ennen elokuvaprosessia puhuneet toisilleen 35 vuoteen.

”Elokuvaa kuvatessakin he olivat aina riidoissa, enkä toiveistani huolimatta saanut heitä saman pöydän ääreen.”

Kuvausaikatauluja jouduttiin muuttamaan monta kertaa, sillä isoisällä oli usein muuta menoa. Tämä oli tietenkin turhauttavaa koko kuvausryhmälle, mutta vastaus selvisi elokuussa, kun isoisä kertoi perheelleen, että hänellä on maksasyöpä. Kesäkuussa hän kuoli.

Serge ehti kuitenkin nähdä valmiin elokuvan ennen kuolemaansa.

”Hän piti pari tupakkataukoa, mutta piti elokuvasta. Hän kertoi, ettei ollut koskaan miettinyt perheemme tilannetta meidän muiden kannalta. Ensimmäistä kertaa hän koki, miltä Kuldipista ja Amritista tuntui.”

Khalsoilla ei ole sama tilanne kuin Kuldipin vanhemmilla. Kun Inderjit ja Kuldip saivat keskinäiset ristiriitansa sovittua, heistä tuli parhaat ystävät. Kuldip tekstailee ja soittelee Amritille joka päivä – hän on usein jopa enemmän läsnä kuin monen muun eroperheen etävanhempi, vaikka ei fyysisesti pääsekään paikalle. Enää Inderjit Khalsa ei jaksa pelätä, toistaako Amrit tulevaisuudessa isänsä ja isoisänsä käytöstä.

”Amrit saattaa jatkaa mallia, koska se on tuttu ja turvallinen. Tällä hetkellä tärkeintä on, että hän ei itse kärsi tilanteesta. Hänelle on normaalia, että isä käy täällä ja on yhtä normaalia, että isä lähtee.”

Khalsa ei silti pidä itsestään selvyytenä, että heidän mallinsa toimisi kaikissa eroperheissä.

”Ei minulla ole mitään ratkaisuja siihen, mikä on paras ratkaisu. Monessa tilanteessa lapselle on kuitenkin parasta, että vanhemmat asuvat erillään.”

Tunteita herättävä elokuva

Inderjit kertoo, että hän halusi tehdä elokuvan, joka herättää tunteita ja ajatuksia. Ja siinä hän on onnistunut loistavasti. Amrit nähdään elokuvassa usein surullisena ja pienen pojan kyyneleet tarttuvat aikuiseen katsojaan.

Aluksi Inderjit aikoi kuvata kolmea miessukupolvea ilman, että olisi itse näkynyt elokuvassa. Hän kuitenkin tajusi, että hän on iso osa koko kuviota, eikä voisi asettaa itseään tilanteen ulkopuolelle. Inderjit ei halunnut syyllistää ketään, vaan halusi antaa tilanteesta mahdollisimman objektiivisen kuvan.

”Jätän katsojan päätettäväksi, mitä mieltä meidän tilanteesta ja omasta tilanteestaan. Meidän perheen draaman kautta on helppoa miettiä omia ratkaisujaan”, Inderjit pohtii.

Vaikka Brooklynin poikien asetelmaa ei monikaan kohtaa omassa arjessaan, elokuva saa silti jokaisen miettimään omaa vanhemmuuttaan ja perhesuhteiden vaikutusta lapseen. Lapsi voi kaivata etävanhempaansa, vaikka hän asuisi vain muutaman korttelin päässä lapsesta ja lähivanhemmasta. Tilastokeskuksen mukaan kaikista Suomen lapsiperheistä 20,4 prosenttia eli 120 000 perhettä on yksinhuoltajaperheitä, joten peilikuvia Khalsojen tilanteelle riittää.

Vaikka ensi-ilta vasta kolkuttelee ovelle, Inderjit on saanut paljon palautetta Espoo Ciné -elokuvafestivaaleillakin esitetystä dokumentistaan. Nuoret isät ovat kertoneet, että elokuva sai heidät ajattelemaan isyyttään ja sitä, mitä tapahtuisi, jos perhe hajoaisi. Isät kun ovat usein niitä, jotka putoavat etävanhemman rooliin.

”Elokuva on suunnattu kaikille, jotka ovat olleet jonkinnäköisessä avioliittoristiriidassa. Periaatteessa kaikenikäiset voivat kiinnostua aiheesta – paitsi ihan pienet lapset, koska elokuvassa kiroillaan liikaa”, Inderjit hymyilee.

Inderjit kokee olleensa ihminen, joka on aina kaivannut vaihtelua. Brooklynin pojat auttoi häntä kuitenkin löytämään rauhan ja nykyään hän viihtyy Helsingissä. Hän työstää toista dokumenttielokuvaansa, opettaa joogaa ja kirjoittaa.

Mutta ennen kaikkea Inderjit on äiti. Hän ei enää toivo Kuldipin muuttavan Suomeen, eikä hän itsekään enää haaveile New Yorkiin paluusta. Amrit on tyytyväinen, vaikka kaipaa välillä isäänsä. Äidin sopeutuminen auttaa lastakin voimaan hyvin.

”Leffanteon aikana tajusin, että on viisasta sopeutua siihen, missä olen juuri nyt. Valtameri on just niin iso kuin mitä siitä itse tekee. Läheisen kuolema olisi paljon  lopullisempaa.”

Kuvat: Denis Vinokur/Black Lion Pictures

(USA 2014)
O: Jonathan Liebesman
N: Megan Fox, Will Arnett, Whoopi Goldberg, William Fichtner
K12
Ensi-ilta 22.8.2014

  

Ninjakilpikonnat kertovat piilotarinaa nykyjournalismin tekemisestä.

Silloin kun minä olin lapsi, olin tosi innoissani Teini-ikäisistä mutanttininjakilpilkonnista. Keräsin silloin aikoinaan suomeksi ilmestynyttä sarjakuvalehteä ja pelasin tosi reippaana Commodore 64:n hittipeliä Teenage Mutant Hero Turtles. Nyt kun katsoo tuota videota, niin voi hemmetti, että onkin muuten käppäisen näköinen peli. Mutta lapsena se oli yksi parhaista jutuista, mitä tiesin.

Minulla oli saman ikäinen kaveri, jätetään nyt nimi mainitsematta, mutta hän oli myös todella kova Turtles-fani. Ehkä jopa hippusen kovempi kuin minä. Hän oli ylipäätään varsinainen tietopankki mitä tuli ninjoihin. Hän muun muassa tiesi jonkun kaavan, jolla pystyttiin laskemaan kenen tahansa ninjaprosentti. Hänen oma ninjaprosenttinsa oli 94, ja muistaakseni minunkin prosentikseni hän sai päälle 90, toki vähän vähemmän kuin itsellään. Miten kaava toimi, sitä en valitettavasti muista, jos hän nyt siis koskaan edes tätä tietoutta minulle paljasti.

Siinä pienessä Kiskon kunnassa, missä minä ja ala-astekaverini lapsina asuimme, oli siihen aikoihin vielä viisi ruokakauppaa. Ainoastaan yhden kaupan lehtihyllyyn tuli ninjaturtlesien sarjakuvalehti. Pyöräilin hakemaan lehteä uskollisesti kuukaudesta toiseen. Ruokakauppa ja sen lehtihylly oli toisessa kylässä, ja lapsena pyörämatka tuntui aika pitkältä, mutta sen arvoiselta, kun uusi TMNT oli kädessä. Lehteä ei tilattu minulle kotiin, sillä tilattuina tulivat jo Hämähäkkimies ja Ryhmä-X.

Noin viimeiset 20 vuotta olen kuitenkin ollut melkoisen eristyksissä mutanttininjakilpikonnista. Jälleennäkeminen uuden elokuvan muodossa oli kohtuullisen onnistunut. Elokuvana uusi TMNT on vähän keskinkertainen, mutta nimenomaan TMNT-elokuvana se on viihdyttävä ja ilahduttava. Turtlesit ja muut fantasiahahmot ovat hienon näköisiä, ja toimintaa piisaa alusta loppuun. Juonessa on tummia sävyjä, ja tavallaan elokuva kommentoi myös journalismin maailmaa.

Turtlesien kaveriksi löytyy nimittäin sarjakuvista ja peleistä jo ennestään tuttu toimittaja April O’Neil. Siinä missä O’Neil aiemmassa Turtles-tuotannossa on hyvin usein ollut pelastettavan hieman avuttomassa roolissa, on toimittaja O’Neil nyt aloitteellinen ja toimintakykyinen riippumaton hahmo, joka itse asiassa pelastaa Turtlesit.

April O’Neilin innokas, suorastaan epätoivoinen jymyjutun metsästys ja turhautuminen arkipäiväisten uutisjuttujen tekoon kertoo ohimennen ehkä jotakin journalismin tekemisestä. Tavallisena toimittajana tavallisia juttuja tehden oleminen ei kelpaa, ei riitä. Pitäisi tehdä jymyjuttuja ja olla tähtitoimittaja. Nykyisessä mediamaailmassa, kun joka toinen jantteri on jonkin sortin toimittaja, pitää pystyä erottumaan sieltä massasta tai ei ole oikein kukaan. Jos se on Turtlesien ja April O’Neilin piiloviesti, niin voi hemmetti tätä maailmaa.

Megan Fox, teenage mutant ninja turtles, TMNT, Whoopi Goldberg, Will Arnett, William Fichtner

Kehitys kehittyy. 121 vuotta sitten naiset saivat äänioikeuden Uudessa-Seelannissa. Saavuttaako tasa-arvo vihdoin Hollywoodinkin?

HBO:n nuorten naisten jokapäiväistä elämää käsittelevä Girls ja Netflixin oma tuotanto, naistenvankilaan sijoittuva Orange is the New Black ovat olleet minulle mullistavia televisiosarjoja.

Yksi Girlsissä puhuttavimmista asioista on ollut päähenkilö Hannahin, eli siis häntä esittävän sarjan luojan Lena Dunhamin, paino. Dunham on pyöreä ja kehtaa silti esiintyä Girlsissä ilman vaatteita. Siis lihavanpuoleinen nainen alasti! Minusta, ja varmasti muistakin naisista jotka eivät herää aamuisin täydellinen meikki naamallaan, se on todella vapauttavaa.

Eihän Girlsin Hannah ole ensimmäinen tukeva pohjoisamerikkalaisessa draamasarjassa oleva nuori nainen, mutta tällä kertaa hänen ei tarvitse olla kauniin päätähden lihava kiintiökaveri, niin kuin Sookie Gilmoren tytöissä.

Orange is the New Blackin (OITNB) naistenvankilaan mahtuu mukaan kaikennäköisiä, -kokoisia ja -värisiä naisia. Sarjassa näytetään naisia suutelemassa toisiaan, käyttämässä huumeita, tappelemassa ja – istumassa paskalla.

Kun Sinkkuelämän Carrie pieraisi kerran, hän juoksi ovesta ulos eikä kehdannut soittaa poikakaverilleen ainakaan viikkoon. Kyseinen poikakaveri oli kuitenkin nelikymppinen elämää nähnyt mies, joka todennäköisesti oli elämässään kuullut (ja haistanut!) pierun jos toisenkin.

Girls ja OITNB eivät kuitenkaan ole vapauttavia vain hahmojensa ulkonäön takia.  Molemmat sarjat ovat paikoin raakoja kuvauksia ihmisten välisistä suhteista, mutta molemmat käsittelevät naisia raikkaasti ihmisinä, eivät ainoastaan miesten kautta elävinä typyinä.

Miehet ovat voineet olla tv-sarjojen päähenkilöitä ja samanaikaisesti läskejä, inhottavia, epäviehättäviä murhaajamulkkuja kuten Tony Soprano, ja silti katsoja jotenkin on päätynyt hänen puolelleen. Ilmeisesti kuitenkin vaaditaan uusi nuori tekijäpolvi ja sellaisia tekijöitä kuin Dunham, jotta sarjojen pääosien naisten suurimmat ongelmat voivat olla muutakin kuin pieraiseminen poikaystävän edessä.

Minusta on ainoastaan mahtavaa, että televisiossa alkaa näkyä enemmän erilaisia naisia. Itse samastuin teininä Todella upeeta -sarjan sisäelimensä vodkalla balsamoineeseen, röökiä käryttävään Eddyyn, koska en todellakaan täyttänyt Gilmoren tyttöjen Roryn täydellisyyttä hipovia vaatimuksia. Ehkä nyt teini-iässä painiskelevilla on hiukan enemmän vaihtoehtoja.

Girlsin kaudet 1–3 katsottavissa HBO Nordicilla. Orange is New Blackin ensimmäinen ja toinen kausi katsottavissa Netflixissä.

Kuva: Netflix

Gilmoren tytöt, Girls, Orange is the New Black, pieru, Sinkkuelämää, televisio, Todella upeeta

Kirjoittaja kokeili seuranhakuun tarkoitettua applikaatiota, Tinderiä.

Kuulen ystävästäni. Hän lähettää lauantai-iltana viestin baarin vessasta: ”No vittu liityin Tinderiin”. Ystäväni on kaunis ja hauska nainen, joka etenee urallaan. Hänellä on kuulas iho ja tyylikkäät vaatteet. Hän haluaisi vain rakastua.

Olen juhlissa ja miespuolinen ystäväni läimii puhelimensa ruutua. Vilkuilen mitä hän puuhaa. Hän pyyhkii nuorten naisten kuvia vasemmalle. ”Nope. Nope. Nope.” Ystäväni on komea ja hauska mies, joka etenee kukasta kukkaan ja jolle karnevaalit eivät lopu koskaan. Häntä ei juuri nyt rakastuminen kiinnosta.

Minä uskon rakkauteen. Mutta en juuri usko itseeni vetävänä sinkkutyttönä tai potentiaalisena tyttöystävänä tuntemattoman ihmisen silmissä. Olen mestari itseni friendzoneamisessa. Jos minua vilkuillaan ja minulle hymyillään julkisella paikalla, punastun. Saatan näyttää jopa vihamieliseltä, kun yritän niin kovin näyttää coolilta. Jos ymmärrän että minulle flirttaillaan, ryhdyn heittämään itsestäni typerää läppää.

Kesällä muistan kuulleeni radiosta kesken työpäivän, että Helsinki on ainoa kaupunki Suomessa, jossa on enemmän sinkkunaisia kuin sinkkumiehiä. Katselin itseäni vaivihkaan peilistä. Ryppyjä. Game Over. Mietin Tamperetta, se on ihan mukava kaupunki.

Ei, ei mitään hätää. Sinulla on mahtava persoona. Olet ihana ihminen, lojaali ystävä. Koulutettu maailmankansalainen. Parasta mitä voi Helsingin yöstä löytää. Minä olen sanonut näin, minulle on sanottu näin. Jos sä et löydä kumppania, niin kuka sitten? Jos sulla ei käy flaksi, niin kellä sitten?

Liity Tinderiin

Olen baarissa kolmen naisen ympäröimänä, jotka kaikki läpsyttelevät puhelimiensa näyttöjä lähes maanisesti.

Joten, no, vittu, liityin Tinderiin.

Tinder, äppi seuranhakemiseen. Palvelimen kytkemiseen menee ehkä kaksi minuuttia. Tinder hakee Facebookista neljä ensimmäistä profiilikuvaani ja lataa ne profiiliini.

Säädän asetuksia. Olen nainen, etsin miehiä. Olen 27-vuotias. Voisin etsiä miehiä 18-vuotiaista yli 50-vuotiaisiin. Päätän etsiä miehiä, jotka ovat iältään 25–41-vuotiaita. Voisin etsiä miehiä 160 kilometrin säteellä, mutta rajaan matkan 15 kilometriin.

Jotain voi kertoa itsestään. Päädyn kertomaan itsestäni: ”Helsinki”.

Tinder etsii lähialueelta miehiä, joiden hakuasetukset sopivat omiini. Näytölle ilmestyy kuvia, joista joko tykätään tai ei tykätä, painetaan rastia tai sydäntä.

Mikäli kaksi ihmistä tykkää toistensa kuvista ristiin, heistä tulee Tinder-pari. Sitten voi lähettää viestin. Sitä, onko tullut torjutuksi ei saa periaatteessa koskaan tietää. Nokkelimmat voivat tosin päätellä jotain siitä, jos paria ei muodostu.

Aloita pelaaminen

iPhonen näytöllä komeilee 27-vuotias mies surffilaudan päällä. Tuijotan kuvaa hämmentyneenä. Käännyn ympärilläni puhelimiaan läpsyttelevien naisten puoleen. ”Mitä mun nyt pitää tehdä?” Naiset katsovat minua ymmärtäen, kyllä se siitä. Sitten he katsovat otosta ja selaavat tottuneesti surffarin muut kuvat. ”Joo, joo, no joo, ei… Toisaalta tää vika on varmaan aika vanha kuva.”

Nyökyttelen, joo, se varmaan on vanha kuva ja siksi kundi näyttää siinä vähän tyhmältä. Mutta en vieläkään tiedä mitä tehdä, meistä kaikista on tyhmiä vanhoja kuvia.

”No tykkäätkö sä tosta?” Ahdistaa. En minä tiedä. Kivannäköinen poika. Tykkää varmaan ihan eri asioista kuin minä. Mutta vastakohdathan täydentävät toisiaan. Ei meillä kyllä varmaan ole mitään juteltavaa. Vanha kuva. Vaikuttaa aika rennolta tyypiltä.

Mistä minä voin tietää, tykkäänkö minä tästä ihmisestä? Neljä kuvaa. Vieressäni vääntelehditään hieman levottomasti. Kyllä vai ei? En voi laittaa surffaria sivuun ja selata muita vaihtoehtoja. En voi katsoa, onko tarjolla jotain huonompaa tai parempaa. Kyllä vai ei? Valitse nyt nainen. Olen aina ollut huono pelaaja. Tässä se konkretisoituu. Ahdistaa. Mitä jos tämä on elämäni mies? Mitä jos meistä voisi tulla elinikäiset ystävät?

Kyllä. Painan vihreää sydäntä kuvan alla. Puhelimeni ruutu sumentuu.

Onneksi olkoon! Sinä ja surffari olette Tinder-pari!

Sitten on kaikenlaisia vaihtoehtoja. Voin jakaa tämän iloisen Tinder-tapahtuman Facebookissa. Voin lähettää viestin surffarille. Tai sitten voin jatkaa pelaamista. Ja tuosta noin. Olen koukussa.

Läpsin Tinderiä koko illan baarissa. Alkukankeuden jälkeen ”ein” sanominen helpottuu hetki hetkeltä ja yhtäkkiä onkin vaikea sanoa ”kyllä”. Nope, nope, nope, joo, nope, nope, nope. Hah, tuttuja ja julkkiksia. Hah, Axl Smith ja Tomi Metsäketo. Kappas, uusi match!

Seuraavana päivänä selitän palvelua ystävilleni. Huudan heille ääneen, kuinka se on kamala ja ulkoisiin asioihin perustuva ja kuinka rakastan sitä. Selaan parejani. En olisi uskaltanut edes ujosti hymyillä heistä puolille baarissa. Tunnen olevani vetävämpi kuin tiesinkään. Ryhtini paranee.

Sitten minulta kysytään, että no mitäs nyt sitten? Mitäs sinä nyt sitten teet? Peukaloni pyyhkii kuvia roskakoriin ja suoristunut selkäni valuu takaisin epäterveelliseen kyyryyn. Niin. No, nyt kai sitten pitäisi aloittaa keskustelu. Tai jakaa tulos Facebookissa.

En ole varma, mikä olisi Tinder-etiketin linjaista. Päätän odottaa, että joku muu tekee jotain.

Jatka pelaamista

Lauantaiaamuna uusia pareja on tullut neljä. Naurattaa, kun ajattelen kuinka moni on pilkun aikaan kaivanut puhelimen taskustaan ja rajannut hakualueen muutamaan kilometriin.

Mietin miksi läpsin Tinderiä edelleen?

Tuntuu vietävän hyvältä, että komea poika jonka kuvasta tykkäsin, tykkäsi myös minun kuvastani. Siksi huomaamatta bussissa löydän itseni selaamasta Tinderiä.

Olen läiminyt Tinderiä viikon. Kaksi miestä on aloittanut juttelemisen. Toinen kertoilee kuulumisiaan tasaisin aikavälein. Toinen antoi profiilinsa: on työelämässä, harrastaa liikuntaa, lueskelee kun on aikaa. Takuulla lapsi- ja eläinrakas.

En aloita keskusteluita muiden kanssa, koska en ole varma, mitä he etsivät. Rakkautta, itsetunnon kohotusta, pesää, ystävää, jatkoja? Enkä aloita keskusteluita, koska en tiedä etsinkö tässä nyt itsekään mitään.

Pelaaminen on sana, jota olen aina vierastanut. Pelaamiseen liittyy sääntöjä, ja minä olen orjallinen sääntöjen suhteen. Jos en ymmärrä sääntöjä, menen lukkoon. Joka kerta, kun valitsen kohdan ”jatka pelaamista”, mietin vain, että millä meriiteillä?

Lopeta pelaaminen

Laiskistun Tinderin suhteen nopeasti. Pankissa pyörivät samat miehet. Palaan tutummille sosiaalisen median kentille.

Yksi Tinder-mies jää kuitenkin kutkuttelemaan. Komea ja särmikäs kolli. Löydän itseni selailemasta kollin Instagram-kuvia. Koen olevani kummallinen hyypiö, joka vaanii viattomia ihmisiä internetissä. Koska olen vielä hieman kömpelö myös Instagramin tarjoamalla kentällä, painan vahingossa jonkun kuvan kohdalla sydäntä.

Voi nyt vittu näiden kuvien ja sydänten kanssa.

Mietin, että nyt kollin iPhonessa näkyy, että toi tyttö tykkää tuosta kuvasta Instagramissa ja kuka toi tyttö on, ai se on se yksi mimmi sieltä Tinderistä, jonka kanssa oli yksi yhteinen kaveri Facebookissa. Poistan tykkäykseni ja istun naama punaisena yksin kotonani.

Punoituksen laskiessa mietin, että olen sosiaalisesti kyvykäs ihminen.

Lähetän kollille viestin, jossa pahoittelen, että olen käyttänyt aikaani hänen, täysin tuntemattoman ihmisen, elämän tarkkailemiseen. Ja lopulta saan sanottua sen, mitä olen halunnut sanoa siitä asti kun painoin vihreää sydäntä kuuman kundin kuvan kohdalla viikkoa aiemmin Tinderissä.

Moi, mä olen Vilma. Mitä kuuluu?

Kuvat: CC, kamshots/CC ja Jhaynesislivphotography/CC

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Kasvissushia tulee lähdettyä syömään aika harvoin. Harva paikka tarjoaa mielenkiintoista valikoimaa vegaanista sushia, ja etenkin kun vaimoni on oppinut melko taitavaksi makien rullaajaksi, hyvän ja monipuolisen aterian saa halvemmalla kotona. Aikanaan kävimme jonkin verran Tampereella Marusekissa syömässä, mutta sen taso oli ainakin välillä tosi huono ja joka tapauksessa kokemukset ovat heitelleet sen verran, että en jaksa enää ottaa riskiä. Tampereella sushia tulee syötyä lähinnä joskus jostain lounaspöydästä.

Helsingissä käydessäni halusin kokeilla sushiravintolaa pitkästä aikaa. Parikin kaveria suositteli Sushibar + Winea, jolla on kolme toimipistettä Helsingissä. Suuntasin Kampissa Fredrikinkadulla olevaan paikkaan, joka oli lauantaina neljän aikoihin tupaten täynnä. En kuitenkaan joutunut odottamaan pitkään. Palvelu oli ystävällistä ja ripeää. Demografinen yksityiskohta: täydessä salissa oli lisäkseni vain kaksi muuta miestä.

Kuten nimestä voi päätellä, paikka on erikoistunut sushien lisäksi viineihin. Päätin kuitenkin ottaa kupillisen macha-teetä, sillä viinit olivat minun budjetilleni vähän hintavia, etenkin kun sushi tahtoo tulla muutenkin turhan kalliiksi. Eikä yksin ole kiva juoda. Tarjoilija osasi vastata hyvin kysymyksiin annosten vegaanisuudesta ja kävi auliisti tarkistamassa vielä tarvittaessa keittiöstä. Tilasin wakamesalaattia, jossa on lisäksi kurkkua ja ainakin yhtä muuta merilevää. Sen lisäksi otin kasvismakeja ja kaksi gunkan-sushia, joissa oli siitaketta. Listalla olisi ollut myös parin euron alennuksen vegelajitelma, mutta halusin kokeilla salaattia, ja sen kanssa lajitelma olisi käynyt turhan hintavaksi.

Salaatti oli hyvää – ei paras saamani wakamesalaatti, mutta onnistunutta joka tapauksessa. Siitakesusheista pidin todella paljon: tuoreet sienet oli marinoitu varovasti niin, että niiden maku pääsi oikeuksiinsa. Niistä olisi ollut myös riisipaperiversio, mutta pidin sitä turhan kalliina. Kasvismakeissa oli kurkkua, avokadoa, seesaminsiemeniä ja tofulevyä. Ne olivat kookkaita, raikkaita, ja riisi maistui hyvältä, mutta mitenkään erityisiä ne eivät olleet.

Ihan hyvä ateria siis, ja kokemuksessa ei ollut mitään vikaa. En ehkä kuitenkaan tulisi tänne uudestaan, mutta lähinnä siksi, että kasvisateriasta ei saa kovin monipuolista.

Sushibar + Wine
Fredrikinkatu 42
Helsinki

ma–to 11–22
pe 11–23
la 14–23
su 14–20

Kotisivut

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki, Sushibar + Wine

HBO Nordic 3.11. alkaen
KK: Jane Anderson (Elizabeth Stroutin romaanin pohjalta)
O: Lisa Chodolenko
N: Frances McDormand, Richard Jenkins, John Gallagher Jr., Bill Murray, Zoe Kazan

  

Masentunut mutta tyytyväinen nainen.

HBO Nordicin neliosainen minisarja Olive Kitteridge kertoo naisesta, joka kyseenalaistaa onnellisuuden. Ellei hän olisi taipuvainen vaatimattomuuteen ja käytännöllisyyteen, hän saattaisi olla murheellinen. Olive Kitteridge on tosin myös melko tyytyväisesti naimisissa, hänellä on muutama ystävä eikä hän evää apuaan sitä tarvitsevilta.

Laadukas, lämmöllä kerrottu mutta mollissa kulkeva sarja kertoo Oliven tarinaa kronologiajanalla hypähdellen ja välillä enemmän muiden hahmojen kautta. Mainelaisessa pikkukaupungissa asuva Olive Kitteridge on tehnyt työuransa matematiikanopettajana ja saanut yhden lapsen, Christopherin (John Gallagher Jr.), jonka kanssa välit ovat olleet heikot jo tämän teini-iässä. Oliven hymyilevä aviomies Henry (Richard Jenkins) hoitaa apteekkia ja on kaikkien rakastama.

Pikkukaupunki on ulkonäöltään unelmainen paikka jostain 1950-luvulta, yhtä lailla kuin Kitteridget ovat kunnon väkeä. Minisarja alkaa kuitenkin Oliven itsemurha-aikeilla, eikä kuolema ole koskaan kaukana tarinasta. Oman käden kautta poistuneita ja poistumista harkitsevia lurkkii joka kulman takana. Niiden joukossa Oliven oma isä.

Olive Kitteridgen onohjannut The Kids Are All Right -elokuvasta vastannut Lisa Chodolenko, ja se perustuu Elizabeth Stroutin Pulitzer-palkittuun novellikokoelmaan, joka koostuu kolmestatoista Oliven ympärille rakentuvasta tarinasta. Fragmentteja hahmonsa elämästä esittävä sarja keskittyy välillä Henryyn ja tämän kollegaan, apteekissa työskentelevään nuoreen leskeen (Zoe Kazan). Olivea näyttelevä Frances McDormand ei hamua ruutuaikaa eikä ylipelaa hahmonsa koomisia tai traagisia piirteitä. McDormand hallitsee kuitenkin tarinaa, kuten Olive hallitsee perhettään.

Töykeyteen asti suorapuheinen nainen ei ole varsinaisesti koominen hahmo. Minisarja ei sipsuttele masennuksen ympärillä hienotunteisesti vaan pistää hahmon säikyttämään lapsia ja varastamaan pikkumaisen miniänsä toisen kengän vittumaisuuksissaan. Oliven silmin maailma näyttäytyy hölmöjen laitumena. Katsoja saattaa naurahtaa niin noille hölmöille kuin heidän yläpuolelleen asettuvalle Olivelle.

Keskeisintä sarjassa on Oliven ja Henryn suhde. Sitä pitää koossa arkinen rakkaus, joka ei tee immuuniksi tylsistymiselle, houkutuksille ja tragedioille. Tavallaan aviopuolisot tarvitsevat toisiaan tasapainottaakseen maailmaansa: toinen on taipuvainen näkemään varjot ja toinen valonhäiveet.

Yhdessä jaksoista aviopari joutuu ryöstöyrityksen kohteeksi. Kohtaus eroaa oudosti sarjan muusta sävystä, mutta paljastaa myös pitkän parisuhteen arpikudoksen. Sellainen on koko sarja; ei silkkinen perheonnen kuvaus tai vertavuotava ahdistuneisuuden aaria, vaan sielu ruhjeilla ja mustelmilla kulkevien ihmisten tarina. Siinä mielessä melko tavallinen tarina.

Kuvat: HBO Nordic

Elizabeth Strout, Frances McDormand, HBO Nordic, Lisa Chodolenko, Olive Kitteridge, Richard Jenkins

Gillian Flynn: Paha paikka (Dark Places, 2009)
WSOY 2014
Suom. Maria Lyytinen
381 s.

  

Kiltin tytön kirjoittajan varhaisempi jännäri on luotaantyöntävä, mutta uskottava.

Amerikkalainen Gillian Flynn osui kultasuoneen kirjallaan Gone Girl, joka suomennettiin viime vuonna nimellä Kiltti tyttö. Sosiopaattisista bohoista kertova jännäri oli mielettömän vetävää luettavaa ja samalla ironiassaan viiltävän tarkka. Kiltti tyttö oli Suomessakin niin suosittu, että se sai jatkoa Flynnin edellisestä romaanista Dark Places, joka on nyt suomennettu nimellä Paha paikka.

Pahasta paikasta ei tule Kiltin tytön kaltaista kirjaa, josta lähes kaikki varauksetta tykkäävät. Siihen se on aivan liian inhottava ja luotaantyöntävä. Flynnin kuvaamana elämä Yhdysvaltain Keskilännessä ei ole elämisen arvoista, jos ei onnistu syntymään hyvään perheeseen. Eikä sellaisia monta ole.

Jännärin keskiössä on surkeata white trash -elämää viettäneen kansasilaisperheen joukkosurma, jossa kuolee äiti ja kaksi tytärtä. Yksi lapsista selviytyy kuin ihmeen kaupalla, mutta menettää surmaajaa talviyössä pakoillessaan yhden sormen ja pari varvasta – sekä mielenterveytensä.

Kammottavinta on, että surmista tuomitaan vankeuteen pienen tytön isoveli, saatananpalvojaksi väitetty ujo ja syrjäänvetäytyvä Ben.

Hämmästyttävästi Flynn onnistuu kuitenkin tekemään päähenkilöstään, ärsyttävästä ja masennuksessaan vetelästi vellovasta kleptomaanista Libby Daysta, henkilön, josta lukija välittää ja jonka puolesta hän jännittää.

Paha paikka on muunnelma klassisesta yksityisetsivädekkarista. Kun epämääräisistä tunne-elämän häiriöistä kärsivien murhadiggarien Kill Club -kerho lähestyy Libbya ja pyytää tätä parikymmentä vuotta myöhemmin avautumaan surmayöstä, Libby alkaa koota palasia uudestaan kasaan kuin Philip Marlowe tai Lew Archer. Klassisesta yksityisetsivädekkarista kirja eroaa ennen kaikkea siinä, että etsivä on samalla kiinteästi osa mysteeriä. Juoni on huolellisesti konstruoitu, vasta lopussa Flynn lyö pari korttia pöytään vähän turhan puskista.

Paha paikka on samalla aitoa noiria. Vaikka lopetus palauttaa järjestyksen ja oikeat syylliset tuomitaan (tai he tuomitsevat itsensä), kaikki ovat kärsineet matkalla. Lopussa Flynn väläyttää, että Libbyn on vielä mahdollista aloittaa uusi elämä, mutta lukijan on vaikea uskoa siihen, vaikka kuinka haluaisi.

Flynn onnistuu luomaan lähes käsinkosketeltavia kuvia ja tuokioita elämästä Kansasin vehnäpeltojen ja Luojan unohtamien maatilkkujen keskellä. Jos tämä ei olisi fiktiota, se ei olisi uskottavaa. Muutama kohtaus on todella järkyttävä, mutta missään vaiheessa Flynn ei mässäile veriteoilla tai toisten piinalla. Tärkeämpää on tunne tragediasta, jossa on enemmän kuin ripaus epäonnisten sattumien synnyttämää mustaa huumoria.

Joskin on sanottava, että nauru jää kurkkuun.

Kirjan nimestä miinusta: ”Paha paikka” on kulunut fraasi, jonka herättämät mielleyhtymät ovat koomisia (”Ooks pahas paikas?”). Dark Places olisi varmasti kääntynyt myös Pimeäksi paikaksi.

Gillian Flynn, Kansas, Kiltti tyttö, Paha paikka, yksityisetsivädekkari

”If you know the lyrics, you can sing along. The rest of you can just keep on watching the alien fucking a cow.”

Ennen festivaalia: Eikö Tanska nyt ole ihan tylsä maa?

Ensivaikutelmani Tanskasta saan vuonna 1998 matkatessani yhteispohjoismaiseen lasten tanhutapahtumaan Barnlekiin. Ohjelmaan kuuluu sateisia kenttäharjoituksia, sadetta Legolandissa, sadetta Pieni merenneito -patsaan äärellä, liian makeaa mehua ja liian valkeaa leipää. Tulen kotiin ja päätän, että olen nähnyt tarpeeksi Tanskaa yhdelle eliniälle.

Neljätoista vuotta myöhemmin tutustun erääseen henkilöön, josta käytettäköön tässä nimitystä Germanisti. Nimensä mukaisesti hän on germaanisten kielten ystävä, mutta suurin niistä on tanska. Saan usein kuulla siitä, kuinka tanskalaiset ovat kauniita, pitkiä, urheilullisia ja ruskettuneita puolijumalia. Tanska on sopivalla tavalla poliittisesti epäkorrekti, kompakti, elämäniloinen ja ketterän toimiva valtio. Tanskaa pitäisi puhua lingua francana englannin sijaan. Kööpenhamina on kaupunkipyöräilijän Shangri-La ja nuoren urbaanin professionaalin innovatiivinen Mekka. Roskilde on rennoin rockfestari maan päällä.

Suhtaudun irvaillen Germanistin fanaattisuuteen, mutta pitkällisen aivopesun tuloksena päätän lähteä mukaan Roskildeen, koska kaikkea kannattaa aina kokeilla. Muutamat bändit herättävät kiinnostukseni, ja epäilen, että saan festarista edes jotain irti kielitaitoisen veteraanin seurassa. Minä olen matkalla ensimmäistä kertaa, Germanistilla on alla 12 festaria, remmiin liittyvät Valtiotieteilijä ja Merimies ovat myös kolunneet ’Kilden poikineen.

Vailla sen kummempia suunnitelmia tai odotuksia ländään Kööpenhaminaan torstaiaamuna kello 07.40 kolmen tunnin yöunien jälkeen. Tanska, bring it on.

Torstai: Miksi Mick Jagger puhuu tanskaa?

Hikisen matkan jälkeen pääsen festivaalialueelle. Saatuani rannekkeen suuntaan kohti leiriämme, jossa pojat ovat majailleet jo neljä päivää. Ensimmäisenä leirintäalueella vastaan lyö valloittava urean löyhkä. Syykin on selvä: alueen aidan vieressä käy yhtenään poikia vilauttamassa veijaria, maahan kertyy lätäköitä. Ensivaikutelma Roskildesta kallistuu ällön puolelle.

Parin kilometrin vaelluksen jälkeen, kysyttyäni suuntaa seitsemän kertaa, löydän leirimme jonka pojat ovat kasanneet vihoviimeiselle silent and clean -alueelle. Ensin tuhahtelen 30+-tunnelmalle, mutta sitten tajuan, että leirihän on puhdas, hiljainen ja ennen kaikkea pissaton. Bailata ehtii muuallakin.

Ensimmäisinä neljänä päivänä ennen musiikkiohjelmaa Roskildessa voi kuulemma vaikka kalastaa, laittaa gourmet-ruokaa kokin ohjauksessa, ottaa aurinkoa, rakentaa oman boomboxin, käydä kirjastoleirissä lukemassa (tai lainata sieltä tarinankertojan omaan leiriin, jos seurue on liian krapulassa liikkuakseen), saunoa, uida, joogata tai tehdä näitä kaikkia ja juoda kaljaa samalla. Harmittaa vähän, että saavun paikalle vasta musiikkiohjelman alkaessa.

Nokosieni jälkeen siirrymme festarialueelle. Ohitamme noin kaksikymmentä kaljakeilaavaa seuruetta. Lyhykäisyydessään peli koostuu siitä, että neljä ihmistä istuu retkituoleilla ja yrittää kaataa vastapuolen kaljatölkkiä pallolla. Eräs mittelijä on nuupahtanut maahan tuoleineen päivineen, mutta se ei estä pelin jatkumista vajaamiehityksellä.

Vetäisen ennen alueelle menoa 49 kruunun (= n. 7 euron) brasilialaisen tortillan huiviini. Se koostuu lähinnä hedelmäsalaatista ja tulisesta riisistä ja on hyvää. Roskilden ruokatarjonta on muutenkin valtaisa. On bageleita, kymmentä erilaista burgeria, gourmeeta, pastaa, gumboa (joka on todella hyvää, muttei gumboa), jopa simpukoita. Juomapuolella on tarjolla Roskilden nimikko-ipaa, joka on aivan törkeän hyvää. Ja daiquireja. Ja kymmenen euron viilennettyjä valkoviinitölkkejä. Ja kaikkea muutakin, mitä ihminen nyt voisi (esimerkiksi humaltumistarkoituksessa) haluta juoda.

Festari myös lahjoittaa kaikki tuottonsa hyväntekeväisyyteen, ja näihin tuottoihin lukeutuu myös ruokamyynti. Kojuissa ahertaa nuoria vapaaehtoisia aivan kuten muuallakin festarin järjestelyissä.

Pääsemme festarialueelle ja Outkast avaa Orange-lavan. Olen univajeissa ja yritän tanssia. 50 000 tanskalaista on kännissä ja yrittää tanssia. Joku crowdsurffaa. I’m sorry Miss Jackson, I never meant to make your daughter cry. ”Mä tunnen tän biisin”, Germanisti huutaa korvaani. Joo. Mäkin. Shake it like a polaroid picture. Tanskalaiset ovat kaikki kaksi ja puoli metriä pitkiä. Miehet kolme. Alle 165-senttisten hobittikarsinalle olisi tarvetta.

Outkast ei oikein iske, vaikka mahdollisuus olisi. Pojat huomaavat yleisössä pitkän kepin, jonka päässä puhallettava alien paukuttaa puhallettavaa lehmää. ”Noi on taas täällä.” Festarijengin huippuhetki lienee ollut päästä Tuborg-tölkin Roskilde-editioniin. Kun tarkasti katsoo, erottuu tölkin designin yleisömerestä rietas avaruusolio.

Outkastista suuntaamme Germanistin kanssa Lykke Lin keikalle. Merimies ja Valtiotieteilijä jäävät odottamaan Rolling Stonesin etupittiin pääsyä. Roskilden vuoden 2000 rusentumiskatastrofin jälkeen turvatoimia lisättiin kaikkialla maailmassa, ja nykyään lavan eteen otetaan Roskildessakin vain rajattu määrä ihmisiä. Loput saavat katsella kauempaa.

Lykke Li näyttää Abbalta (liikaa glitteriä) ja lyö kohtalokkaasti patarumpua silloin kun ei laula. En vielä tiedä, että patarummun kaksin käsin hakkaaminen on indiekissojen uusin esiintymistrendi, mutta festarin edetessä myös Haim ja Warpaint käyvät takomassa alkukantaisen katu-uskottavasti lyömäsoittimiaan.

Lykke Li kumartaa ja poistuu. Juoksen Germanistin perässä ihmismassoja väistellen kohti Rollareita. Vauhti alkaa kiihtyä ja ilta hämärtyä. Kaikki ovat päissään ja sillä on seurauksensa. ”Maailman pisin pisuuari”, Germanisti sanoo ja osoittaa spreijattua seinää. Sen alla kulkee parisataa metriä pitkä betonikouru, johon kusee toistakymmentä miestä ja muutamia naisia. Mikään määrä vessoja ei ole tarpeeksi vessoja 100 000 olutta juovalle ihmiselle.

”Kato! Tyttöpissa!”

”Kunnon tanskatar käy reteesti kyykkypissalla. Kyllä täällä pimppejä vilkkuu.”

Selvitämme tiemme ennätysajassa Rolling Stonesin eturiviin, jossa pojat jo odottelevatkin, toista tuntia. Olen suhtautunut epäillen väitteeseen siitä, ettei vierivä kivi sammaloituisi. Aiheuttaako Stonesin ainoan vaaran tunnun Keith Richards, joka joko pysyy pystyssä tai sitten ei?

Miehet saapuvat ja Jumpin’ Jack Flash avaa show’n. Jagger kukkoilee pitkin keskelle yleisöä rakennettua ramppia, tulee keikuttamaan viiden metrin päähän. Niin pieni, niin hauras, niin ryppyinen! Mutta eihän nää nyt niin pahoja ole. Jos nyt laulaisi mukana. Ei oikein väsytäkään enää. Helvetti, kyllähän nää ukot rokkaa.

Mick Jagger heittää puolet välispiikeistään tanskaksi, me käännymme katsomaan kysyvästi kääntäjäämme.

”Hyggeilettekste?!” Germanisti tulkkaa. ”Joooooo!” me huudamme.

Seuraa tärkeää informaatiota: hygge on substantiivi, josta johtuu adjektiivi hyggelig, joka lienee tärkein tanskan kielen sana. Se on käsitykseni mukaan jotain mukavaa, kodikasta, viihtyisää ja miellyttävää. Sellaista, mistä Lou Reed laulaa Perfect Dayssä. Feed animals in the zoo, then later a movie too, and then home. Tiedätte tunteen. Hyggeä.

Mutta miksi Jagger puhuu tanskaa? Tuleeko jokainen biisi niin selkärangasta, että jännitystä illan esiintymiseen tuo vain ulkoa opeteltu vitsailu? Vai onko Jaggerkin lumoutunut Skandinavian helmestä?

Pari biisiä ennen encorea vessahätä iskee. Lähden pitistä väärään suuntaan ja päädyn mellakka-aidan luo. ”Would you be so kind to tell me the shortest way out of here, please?” haluan kysyä aitojen välissä partioivalta järkkäriltä, mutta pauhaavan musiikin takia joudun huutamaan ja viestini välittyy muodossa ”HOW DO I GET OUT OF HERE???!!!”

Järkkäri pistää lähellä seisovat tanskalaiset (komeat) miehet töihin, ja minut nostetaan vastalauseita kuuntelematta aidan yli ja johdatetaan kädestä pitäen ihmismassan läpi. Koen hivenen verran huonoa omatuntoa, mutta suojelijani näyttää tyytyväiseltä saatuaan pelastaa neidon hädässä ja pohdin, että oikean paniikkikohtauksen iskiessä olisin ollut enemmän kuin tyytyväinen saamaani apuun. Pisteet Roskildelle, hätä se on vessahätäkin.

Kauempaa seurattu encore ja Satisfaction, tietenkin. Maassa lepäillyt pikkutakkimies virkoaa tanssimaan. Kaikki virkoavat tanssimaan. Koko festari tanssii. Mick Jaggerkin tanssii.

Ei se sammaloidu.

Perjantai: Miksi suomalaiset naiset ovat punaisia ja tanskalaiset ruskeita?

Perjantaina seurueeseen liittyy Merimiehen toisessa leirissä majaileva tanskalainen (komea) kaveri Liikunnanopettaja. Kansankynttilä vetää ketjussa röökiä ja kertoilee tasapainottelusta kaljanjuonnin ja kahdeksan tunnin festarityövuorojen välillä.

Menemme syömään burgereita (vege deluxe: oliivitapenadella, cheddarilla ja portobello-sienellä) ja juomaan olutta. Germanisti kantaa baaritiskiltä 24 Tuborgia.

”Miten tää on kylmää?” kysyn.

”Tuolla takana on valtavia viilennettyjä kontteja, jotka on täynnä olutlavoja.”

Voi Tanska ja Tanskan lepsu anniskelulaki! Eikö tällaisen nyt pitäisi johtaa kaaokseen, joka olisi suurempi kuin estoton ympäriinsä pisuttelu? Miksi en näe samanlaisia massiivisia järjestyshäiriöitä kuin mitä Porin Jazzien viinipiknikit aiheuttivat? Missä ovat Suomen festareilta tutut juoppohullut suomileijonat ja anniskelualueiden antropomorfiset grillimakkarat? Miksi tanskalaiset juovat reippaalla kädellä, mutta eivät rettelöi?

Miksi jopa sammunut tanskatar näyttää söpöltä maatessaan viiden halinallemaisen ystävättärensä kanssa kasassa vehreällä nurmikolla, nenät tuhisten, pari suortuvaa nutturasta karanneena?

Burgerien ja hyvän seuran parissa hyggeillessä kärvähdän huomaamattani noin kymmenessä minuutissa, kun näytän suomalaista selkänahkaani ensi kertaa auringolle.

Seuraava bändi, losangeleslaisten tyttöjen maalaileva taiderockyhtye Warpaint esiintyy kuumassa teltassa ja vaikka kuinka tekisi mieli, en jaksa enää. Kuumottaa. Janottaa. Väsyttää. Ilmoitan poistuvani teltasta että saisin istua.

”Mikset sä mee noille penkeille?” Germanisti kysyy, ja nyt vasta huomaan, että väsähtäneitä varten on telttaan pykätty pikkuinen katsomontapainen rakennelma. Nukahdan autuaana ja herään kun Merimies istuu viereeni. Juon kaiken veden, jota hän on hakenut teltan vesipojilta.

En vain kestä tätä hyggen määrää.

Juon päivän mittaan noin seitsemän litraa vettä. Les Claypool’s Duo De Twang soittaa muun muassa Beegeesiä banjoilla. Nautin musiikista ja varjosta. Hekin nauttivat. Esimerkiksi jo tutuksi tulleesta puhallettavasta avaruusolennosta yleisön joukossa: ”If you know the lyrics, you can sing along. The rest of you can just keep on watching the alien fucking a cow.”

Yöllä seisoskelen odottamassa Future Islandsin keikan alkua, mutta väsymys, palanut iho ja kaikkialla leijuva saasta johtavat pienimuotoisiin festarikilareihin. Päätän mennä nukkumaan. Reitti on pimeässä vieras ja kysyn tietä kolme kertaa. Tanskalaiset puhuvat loistavaa englantia, neuvovat minua matkallani ja kutsuvat minua beibiksi. Kun sanon olevani suomalainen, he sanovat uksi kaksi kolme. En jaksa huvittua. Parempi toisaalta sekin kuin itsemurha alkoholisti poro sauna perkele.

Lauantai: Jos 50 000 ihmistä hyppii kaksi tuntia tasajalkaa Tanskassa, räpäyttääkö perhonen siipiään Kiinassa?

Starttaan viikonlopun rauhallisesti ja menen festarikilarit poishuuhtovan suihkun kautta katsomaan Jenny Wilsonia. Ihana Jenny noukkii eturivistä tusinan tanskattaria bailaamaan kanssaan lavalle. Kaikki tanssivat rytmikkäästi. Kaikki näyttävät hyvältä. Kuvittelen saman tilanteen Suomeen, kuvittelen vaivaantuneisuuden ja vastustelun.

Huomaan, että ymmärrän jotain siitä, mitä ympärilläni puhutaan. Ei tanskan kieli niin vaikeaa ole. Hääääiii, häi häi. Nääi, joo. Haa du hyggelig, je elska däääi, omskyll. Ihanaa! Niin söpöä!

Manu Chao soittaa ja tanssittaa auringonpaisteessa. Joku kritisoi sitä, että bändi ei soita biisejään niin kuin levyllä, ei voi laulaa mukana. Mietin, onko hän kuullut termiä jamittelu. Minulle kelpaa. Qué horas son, mitä kellot on, ei välii, kunhan ei missaa seuraavaa keikkaa.

Haluaisin mennä katsomaan Kavinskya, mutta ihmismassat päälavan edessä alkavat tiivistyä jo tuntia ennen Major Lazerin keikkaa. Päätän jäädä vartomaan dancehall-jengiä, vaikka jumitun noin 300 metrin päähän lavasta, enkä varmasti näe puoliakaan lavan rivouksista: luvassa on kovan luokan twerkkaamista ja lasersäteitä.

Istuskelen tomussa ja odottelen keikan alkua kymmenien tuhansien ihmisten seurassa. Väsyttää, mutta päätän katsoa ainakin pari ekaa biisiä.

Keikka alkaa ja yleisö sekoaa. Hardcore-keikkoja kiertäneellekin meno on hurjaa. Ensimmäisen biisin jälkeen olen hengästynyt, iloinen, riemuissani. Kymmenettuhannet ihmiset rymyävät yhdessä valtavassa pitissä reggaetonia, dancehallia, elektroa ja kaikkea mahdollista tanssittavaa yhdistelevän musiikin tahtiin.

Edessä tykitetään konfettia, värivalot vilkkuvat. Pon De Floorin tuttu ujellus villitsee, Watch Out For This, kaikki tanssivat. Myös hikisiä, paidattomia (komeita) miehiä on runsaasti, sillä käskystä tuhannet ihmiset kiskovat paitansa pois ja heittävät ne yhdellä iskulla ilmaan. Ja sitten taas mylly pyörimään. Tähän circle pittiin ei tulla ilman kenkiä. Ehkä hammassuojakin olisi tarpeen.

Kahden tunnin päästä olen mustelmilla, elossa ja hikinen. Major Lazer sinkauttaa itsensä suoraan kaikkien keikkojeni topkolmoseen.

Sunnuntai: Miltä tanskatar näyttää viikon festaroituaan?

Seuraavana aamuna särkee jalkoja. Festarialue on iso. Leiristä kävelee pari kilometriä lavoille, koko ajan pitää olla jaloillaan, tanssia, liikkua taas, tädin luita jo kolottaa. Menemme taidealueelle chillaamaan.

Osallistumme taideteokseen, jossa pitää hakata nappuloita pelimusiikin tahtiin, toisessa saa kulkea katosta roikkuvan kangassuikalemetsän halki.

Yhden pimeän kuution sisällä on taideteos, joka koostuu katosta roikkuvista väriä vaihtavista palluroista, joiden varassa pitää keekoilla tarzanina eteenpäin. En ymmärrä säännöistä mitään. Voitan pelin silti. Siis taideteoksen.

Pelkään, että myöhästyn lennoltani, ja lähden aikaisin. En olisi muutenkaan ehtinyt nähdä Stevie Wonderia tai Jack Whitea. Kahlaan leirinnän saastan läpi: ihmiset jättävät telttansa, roskansa, tölkkinsä, kaiken. Alue näyttää kaatopaikalta.

Odottelen junaa leirintäalueen laiturilla. Jumitan hikisenä ja likaisena. Ohitseni hyppelehtii puhtaita ja reippaita tanskattaria kuin pieniä aropupuja, jotka voisivat olla tulossa pilates-tunnilta ja menossa viherpirtelölle. Miksi minä olen rujo metsäläinen?

Pääsen lentokentälle, pääsen Helsinkiin, pääsen kotiin, pääsen suihkuun.

Haluan takaisin.

Festivaalin jälkeen: Mitä Tanska tekee sinulle, rahoillesi ja elämällesi?

Roskilden jälkeen joudun asioimaan nettipankissa ja sormieni välistä tilitietoja tihrustettuani hämmästyn. Neljän päivän syöminkeihin, maansisäisiin matkalippuihin ja muihin kuluihin meni vain 140 euroa? Tili on ottanut melkein pahempaa damagea teiniaikojen Ilosaarirockeissa, vaikka silloin ei syöty kuin pussipastaa ja kevätkääryleitä. Eikä todellakaan juotu kaljaa, äiti.

Kaiken kaikkiaan festivaali on mainio kokemus. Ensi vuonna, jos luoja suo, menen koko viikoksi. Tuntuu, että suomalaisena festaroitsijana Roskildeen sujahtaa vailla suurempia kulttuurishokkeja. Ehkä meillä onkin jotain yhteistä?

Vai onko Tanska sittenkin se luokan suosituin jätkä, bileiden keskipiste? Kaikille reilu, urheilullinen ja hauska, vähän hemmoteltu rikkaan perheen poika, joka ottaa toisinaan pari olutta liikaa, muttei koskaan konttaa?

Tanska on se, jonka seuraan ikuinen ulkopuolinen Suomi kaipaa. Varmasti Tanskalla ei ole mitään Suomea vastaan. Suomen olemassaolon aina vain meinaa unohtaa, kun isoveljet Norja ja Ruotsi ovat lähempänä ja uuden kaverin Hollannin kanssa voi hassutella (”Hei! Teilläkin on litteää ja liberaalia! Ajellaan yhdessä polkupyörillä!”).

Kolmen aikaan yöllä Suomi rohkaisee mielensä ja menee sössöttämään Tanskalle: ”Mä oon aina tykännyt sushta, ja säkään et tykkää Ruotsishta, meillä on jotain yhteistä!!! Voidaanks me olla kavereita!! Me tykätään heilua alasti ja juoda kaljaa!”

Tanska ottaa hörpyn Tuborgistaan ja katsoo Suomea pitkään. Joo-o, Tanska ajattelee. Tuo puhuu kummallisesti, mutta onhan se ollut tuolla ihan Ruotsin takana aika pitkään. Sillä on kyllä tappelijan maine, eikä se ihan meitä ole. Tanska päättää joviaalina miehenä kuitenkin miellyttää ja lyö high fiven Suomen kanssa.

Aamulla Suomi katselee hiljaa ja kateellisena vierestä, kun Tanska nauraa yhteisille vitseille Norjan ja Ruotsin kanssa ja on autuaasti unohtanut yöllisen ystävyyslupauksen.

Aivan sama. Minä ostan festarilippuni ensi vuodelle.

Kuvat: Lotta Dufva.

(Petterson und Findus – Kleiner Quälgeist, grosse Freundschaft, Saksa 2014)
O: Ali Samadi Ahadi
N: Ulrich Noethen, Marianne Sägebrecht, Max Herbrechter 
Äänet: Jukka Voutilainen, Johanna Viksten, Inkeri Wallenius
S
Ensi-ilta 12.9.2014  

  

Ukko ja kissa valtaavat valkokankaan.

Suositut lastenkirjat on tapana brändätä ja kaluta loppuun. Ruotsalaisen Sven Nordqvistin lastenkirjasarja Viiru ja Pesonen ei ole vielä joutunut ryöstöviljellyksi, vaikka saksalaiset ovatkin innostuneet tehtailemaan siitä elokuvia.

Myönnän, etten ole nähnyt aiempia animaatioelokuvia – Viiru ja Pesonen (1999); Viiru ja Pesonen joulupuuhissa (2005) ja Viiru ja Pesonen – muisti pätkii (2009) – enkä lukenut kirjoja. Näyttelijöin toteutettu uutuus Viiru ja Pesonen: pikkukepposia ja suurta ystävyyttä ei aiempaa tutustumista kuitenkaan vaatinut. Elokuvan maailmaan upposi kuin itsestään.

Leffa kertoo kaverusten tarinan aivan alusta alkaen, suomeksi dubattuna. Pesonen (Ulrich Noethen, äänenä Jukka Voutilainen) on yksinäinen ukko, joka puuhastelee epäonnistuneiden keksintöjen parissa. Wannabe Pelle Peloton herää uudestaan eloon, kun hänen naapurinsa Rouva Anttonen (Marianne Sägebrecht, äänenä Inkeri Wallenius) lahjoittaa hänelle orvon kissanpoikasen. Katinalku saa nimekseen Viiru (äänenä Johanna Viksten). Varsinaisesti parivaljakon ystävyys alkaa, kun kissa yllättää omistajansa alkamalla puhua.

Saksalaiset näyttelijät onnistuvat herättämään esittämänsä hahmot luontevasti eloon. Reaalimaailman sekaan animoitu Viiru ja muut pienemmät otukset solahtivat paikalleen onnistuneesti. Elokuvassa viehättää erityisesti sen verkkainen tahti. Tekijät luottavat rohkeasti siihen, että jatkuvaan kohkaamisen tottuneet mukulat pystyvät keskittymään puoli minuuttia pidempään.

Juonikin etenee mukavan rauhallisesti. Ystävysten yhteiselo on leppoisaa touhuamista arkisten asioiden parissa. Kommellukset eivät ole kovin kummoisia. Viirun syntymäpäivääkin vietetään varsin maltillisesti – joskin päivänsankarin vaatimuksesta kaksi kertaa vuodessa.

lastenelokuva, Sven Nordqvist, Viiru ja Pesonen