Kategoria: Elämäntapa

Väkivalta sattuu kaikissa muodoissaan. Siis aikuiset, puuttukaa kiusaamiseen!

“Mutta äiti, ei minulla ole kavereita”, sanoi arviolta kahdeksanvuotias poika murtuneella äänellä äidilleen. Kuulin keskustelun ohimennen, odotin julkisen kulkuneuvon saapumista kaupungissa, jonka nimellä tai sijainnilla ei ole merkitystä tarinan kannalta.

Kuulemallani keskustelulla sen sijaan on. Joskaan ei sitä oikein voinut keskusteluksi sanoa, äiti kun ohitti poikansa sisintä riipivät sanat jotenkin nielaisten.

Miksi pojalla ei olisi kavereita? Se oli ihan normaalin näköinen poika. Sen näköinen, miltä nyt tuon ikäluokan miespuoliset edustajat valtaosan ajasta noina ikävuosinaan näyttävät. Tennarit, harmaat college-housut, joku huppari, lippis. Eikä se kuulostanut mitenkään erikoiselta – ääni oli normaalirekisterissä, puhevikoja en kuullut. Poika vaikutti herttaiselta.

Ehkä pojassa oli kiusaajan mielestä jokin vika. Kenties yksi väärä vastaus tunnilla viitatessa, ehkä pojalla oli ollut vääränlainen reppu. Kiusaaja ei kaipaa kummoista syytä.

Erästä luokkalaistani poikaa sanottiin yläasteella särjeksi, koska hänellä oli seiskaluokan alkupuolella ollut atooppista, punoittavaa ihottumaa silmien ympärillä. Yläasteella saatettiin kiusata vain siksi, ettei ollut pukeutunut tuohon aikaan hyväksyttäväksi katsottuun univormuun: urheilumerkin college-paitaan ja Leviksen farkkuihin.

Tuntemattoman pojan lause sattui, koska sen sisältö osui omaan selkäytimeen – tiedän tismalleen, miltä tuntuu, kun ei ole kavereita.

Reppuani ei heitelty, vaatteitani ei rikottu, eikä minua varsinaisesti ulkomuodon takia nimitelty. Minut vain suljettiin ulkopuolelle. Joskus löysin vihkon, johon kaikki sisäpiiriin kuuluneet olivat piirtäneet minusta pilakuvia ja kirjoitelleet solvauksia. Vein vihon opettajalle, joka sivuutti sen sisällön jokseenkin eleettömästi. Hänen mukaansa se oli “normaalia käytöstä”, ja vanhan kansan tapaan opettava miesopettaja kehotti olemaan välittämättä.

Muutaman kymmenen oppilaan kyläkoulussa kiusaamisesta välittämättä oleminen tarkoitti sitä, että aivan yhtä hyvin olisi voinut olla kuollut. Kiusaamisen sivuuttamalla opettaja itse sai silmissäni kiusaajan leiman. Yläasteella samankaltainen ulkopuolelle sysääminen jatkui.

Peruskouluvuosistani on yli kymmenen vuotta. Edelleen joissakin tilanteissa se hontelo, arka ja täysin itsetunnoton 12-vuotias tyttö jossain syvällä sisuksissani muistuttaa olemassaolostaan ja sanoo, että ei sinusta kuitenkaan ole mihinkään. Koulussa koettu ulkopuolelle jättäminen hankaloittaa joitakin sosiaalisia tilanteita edelleen.

Lukioon päästyäni ja toiselle paikkakunnalle muutettuani aloitin täysin nollasta, ja hitaasti usko ihmisiin palautui. Moni kokee kiusatuksi tullessaan myös fyysistä väkivaltaa, mutta kenties kaikista vaarallisimmat arvet ovatkin näkymättömissä.

“Kiusaaminen” – sehän on sanana jotenkin haalea. Aivan kuin kyseessä olisi jotain kakaramaista ja sivuutettavissa olevaa, kun kyseessä on kuitenkin paljon vakavampi asia. Aikuisten maailmassa vastaavanlaisella toiminnalla voi olla seurauksia: vankilatuomioita, lähestymiskieltoja, sakkoja. Lasten ja nuorten maailmassa tuomiot ovat olemattomat. Eikä silloin voida puhua asiaan puuttumisesta

Ehkä ei olekaan oikea lähtökohta opettaa erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä. Pitäisi opettaa ymmärtämään se, mikä meissä jokaisessa on samaa: väkivalta tuntuu jokaisesta aivan yhtä kauhistuttavalta, oli se sitten henkistä tai fyysistä.

Kuva: Thomas Ricker / CC

kiusaaminen, koulukiusaaminen, lapset, nuoret

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken
Gummerus 2014
Suom. Ilona Nykyri
200 s.

  

Kun teinityttö sekoittaa himon rakkauteen.

On polttava, hikinen kesä. On Itä-Saksa vuonna 1990. On 16-vuotias kiltin oloinen tyttö, joka lintsaa koulusta voidakseen lukea Dostojevskin Karamazovin veljekset -tiiliskiveä. On turvallinen poikaystävä, iso maatila ja naapurissa salaperäinen yksinasuva mies, Henner.

Siinä ovat saksalaisen Daniela Krienin (s. 1975) esikoisromaanin Vielä joskus kerromme kaiken ainekset. Kirja sijoittuu hetkeen, jolloin Berliinin muurin murtumisesta on kulunut puolisen vuotta ja ihmiset totuttelevat yhä ajatukseen, että he todella voivat astua vapaasti lännen puolelle. Suuret historialliset tapahtumat ovat romaanissa kuitenkin vain tausta, jota vasten yksilöitä peilataan.

Minäkertojana on 16-vuotias Maria, joka viettää kesää poikaystävänsä Johanneksen kotona, maatilalla, jonka ”viljelykset ja laitumet ulottuvat joelle saakka”. Marian äiti asuu melkein kivenheiton päässä, isä on karannut jo aikoja sitten Neuvostoliittoon. Kerronta lähtee liikkeelle vetelästi, kuin alleviivaten maaseudun pysähtyneisyyttä ja sitä, miten Marian päivät valuvat saamattomina ohi. Hän ei jaksa edes mennä kevään viimeisinä päivinä kouluun, vaan istahtaa mieluummin puiden siimekseen lukemaan.

Lieneekö se sitten tuo päivien pitkäveteisyys, mikä saa Marian lähtemään naapuri Hennerin matkaan. Nelikymppinen mies mittailee Mariaa häikäilemättä, mutta samoin taitaa tehdä Mariakin: ”Henner on todella kaunis mies. Huomasin sen silloin puodissa: vankkatekoinen, jykevä kroppa, voimalliset liikkeet, mutta erittäin hienot kasvonpiirteet. Pienten ryppyjen ympäröimät syvät, ilmeikkäät ja tummat silmät, katkera juonne suupielessä, mutta kun hän hymyilee, siitä ei näy enää jälkeäkään.”

Marian ja Hennerin välille syntyy kiihkeä suhde. Siinä missä jotkut kirjan muista tapahtumista tuntuvat vähän laahaavilta ja kieli turhankin yksinkertaiselta, seksikohtaukset Hennerin vanhassa talossa ovat niin intensiivisiä, että tekisi mieli huutaa yhteen ääneen Marian kanssa. Nämä ovat ehdottomasti parhaita lukemiani panoja. Mutta keveitä ne eivät ole – eivätkä niiden seuraukset.

Henner on ailahtelevainen, raju, viinaanmenevä, väkivaltainenkin. Maria sokaistuu; hän kutsuu itse sitä rakkaudeksi, mutta kai se on pikemminkin himoa, jännitystä, uutuudenviehätystä, nuoren naisen polttavaa halua KOKEA. Johanneksen lempeä rakastelu pimeässä peittojen alla ei enää kiinnosta Mariaa, mutta koska hän haluaa yhä asua tilalla, hänen täytyy pitää yllä kulissia. Krien kuvaa taitavasti sitä, miten valehteleminen muuttuu kerta kerralta helpommaksi: vaikka omaatuntoa kaiveleekin, valheet valahtavat kevyesti ulos Marian suusta.

Tyttöparka on ”rakkaudessaan” ärsyttävän sinisilmäinen ja hyväuskoinen – ja silti ymmärrän häntä täysin. Hennerin hahmo on lopulta kaikkein kiinnostavin: miten Krien pystyykin rakentamaan hänestä henkilön, joka on monella tavalla inhottava ja limainen, mutta silti en lukijana hetkeäkään koe häntä aidosti vastenmielisenä tai moraalittomana?

Moinen lienee lupaavan kirjailijan merkki. Kuten myös ehkä se, että kuvissa Krien näyttää melkoisen paljon nuorelta Virginia Woolfilta.

Daniela Krien, DDR, esikoisromaani, seksi, Vielä joskus kerromme kaiken, Virginia Woolf

Sylvin hiljalleen jo vakiintuva ruokatoimittaja kirjoittaa ravintoloista vegaaninäkökulmasta. Hän on kovin, kovin nälkäinen.

Törmäsin Long Gongiin tutkaillessani taannoin huvikseni netistä Porin ravintolatarjontaa. Paikka sai poikkeuksellisen paljon kehuja, ja joidenkin matkailijoiden mielestä se tarjoaa jopa aitoja kiinalaisia makuja. Tämä kiinnosti ja epäilytti samalla, sillä ajatus korkeatasoisesta kiinalaisesta ravintolasta rakkaassa Porissa tuntui hämmentävältä. Ravintolan selkeät ja hyvällä suomella kirjoitetut kotisivut kuitenkin lisäsivät luottamusta: ruokalistasivulla esitellään esimerkiksi szechuan-pippuri, jota harvemmin löytyy Suomessa kiinalaisesta ruuasta (Tampereella esimerkiksi vain uudessa Zhou’s Placessa). Listalla oli myös useita kasvisruokia.

Kirjailta Porin taidemuseossa antoi tilaisuuden kokeilla vihdoin paikan antimia. Mukana oli vaimo ja rakas ystävä. Tilasimme kaikki kasvisruokaa, joten pääsin testaamaan kerralla useampia annoksia.

Alkuruuaksi oli kuitenkin ihan pakko kokeilla listan hämmentävää erikoisuutta: tulisia ranskalaisia perunoita. Kyllä. Aivan tavallisia tikkuranskalaisia, jotka on keitetty seesaminsiemenillä, chilipaloilla ja szechuanpippureilla maustetussa öljyssä. Ne olivat mukavan tulisia ja paahteisen makuisia. Annosta voi kyllä suositella seurueen nautittavaksi ennen ateriaa oluen kera. Itse perunat eivät ole mahdottoman tulisia, mutta kunnon poltteen saa mutustamalla uppopaistettuja chilipalkoja ja pippureita. Tämä tuli kyllä ihan puskista.

Pääruoaksi kokeilin ruokalistan erikoisannosten joukosta mapo tofua, koska halusin lisää szechuanpippuria. Annos ei kuitenkaan ole normaalisti kasvisruokaa, vaan siihen laitetaan täällä jauhelihaa (kuten joissain perinteisissä versioissa – se on erittäin monimuotoinen kasvis- tai liharuoka). Sen sai kuitenkin tilattuna kasvisversiona. Valitettavasti en voi suositella sitä. Annos oli mielestäni mauton, ja ravintolan käyttämä silkentofu ei sopinut tähän reseptiin vaan jäi mitäänsanomattomaksi löysää munakasta muistuttavaksi hötöksi. Tulisuutta annoksessa ei juuri ollut – tosin olin valmistellut suuni ranskalaisten perunoiden pippureilla.

Vaimon tilaama tofua ja siitakesieniä oli sen sijaan loistava annos ja yksi parhaimpia maistamiani siitakesieniannoksia. Pehmeä silkentofu sopi annokseen hienosti, ja se oli paistettu hieman eri tavalla kuin omassa annoksessani. Sienten pähkinäinen aromi läpäisi koko annoksen ja kummitteli suussa vielä pitkään. Pelkästään tämän annoksen takia täällä kannattaa käydä.

Ystävämme kokeili chop sueyta talon tapaan. Vihannekset tarjottiin ensimmäisessä hyvänmakuisessa hapanimelässä kastikkeessa, jota olen maistanut. Tämä ei ollut sitä kiiltävää, ylimakeaa ja siirappista tahmaa, jonka suosiota en ole koskaan voinut ymmärtää. Kastike oli juoksevampaa ja ennen kaikkea happoisempaa, ja siinä oli lievä paahteinen maku. Se muistutti oikeastaan hyvin valmistettua kotitekoista ketsuppia. Hieno annos.

Listalle jäi vielä paljon kokeiltavaa, joten tänne palaamme varmasti.

Long Gong
Yrjönkatu 20
Pori

ma–pe 11–21
la 12–21

http://www.longgong.fi/
Ravintola Facebookissa

chop suey, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Pori, Long Gong, mapo tofu, Pori, tuliset ranskalaiset

Sylvin kriitikko innostui liikaa Teatterikesässä.

Alkuun on tehtävä tunnustus: olen menettänyt suuren osan objektiivisuudestani. En ole lainkaan niin kyyninen, kuin tehtäväni nykyaikaisena taidetta arvioivana henkilönä kuuluisi. Olen aivan liian innostunut kohteestani. Tämä kirjoitus on aivan liian positiivinen.

Minusta on tänä vuonna tullut virolaisen kulttuurin ihailija. Jo keväällä vieraillessani Tallinn Music Weekissä vakuutuin, että Tallinnasta on kehittymässä Itämeren alueen kiinnostavin kulttuurisen vaihdon keskus. Tallinnasta on lyhyt henkinen etäisyys sekä itään että länteen, ja se pystyy kokoamaan kiinnostavia tekijöitä koko Baltian ja Itämeren alueelta. Vastaavaan eivät pysty Pietari, Helsinki tai Tukholmakaan.

Miksi me syömme vaikka emme jaksa?

Siksi minun ei tarvitse pelkästään vitsailla sanoessani, että olen nähnyt pilkahduksen teatterin tulevaisuudesta, ja että se sijaitsee osoitteessa osoitteessa Sakala 3, 10141 Tallinn, Viro. Osoitteessa sijaitsee Teater No99:n näyttämö, jolta ponnistaa hyvin tasokas joukko tekijöitä.

Tampereen Teatterikesään ryhmä toi esityksensä Suur õgimine, eli Suuret syömingit. Lisäksi festivaalilla nähtiin dokumenttielokuva Ash & Money, joka kertoo teatterin järjestämästä poliittisesta kokouksesta 7000 henkeä vetävässä Saku Suurhallissa.

Suur õgimine on kuin pitkä beckettiläinen illallinen. Neljä henkilöä vain syö ja juo. Suuntaa tai juonta ei ole. Jokainen saa oman hetkensä ja nolon kohtauksensa, joku itkee tai pieree, joku aina oksentaa. Näyttämön moniaistisessa kastikkeessa yhdistyvät kehollisuus, yhteys toisiin ihmisiin, vietit jotka yhteyttä häiritsevät. Kyvyttömyys pysähtyä, vaikka tiedämme, että suunta on kohti tuhoa.

Lauri Laglen ohjaamassa esityksessä on muistumia amerikkalaisesta perherealismista ja jopa scifistä. Groteskiuttaan se onnistuu kehittämään yleisössä pienen naurumyrskyn.

Esitys on myös satiiri siitä, miten estetisoimme joka ikisen arjen pikku detaljin. Meillä on taipumus tunkea jokainen elämämme banaalisuus täyteen merkityksiä, joita ne eivät välttämättä ansaitsisi. Huolehdimme ruuasta paremmin kuin itsestämme, vaikka oikeasti mieli tekisi leivittää itsensä pihviksi tyhjyyden kitaan. Näyttelijät laittavat itsensä ja kehonsa likoon harvinaisella tavalla. Esitys saa festivaaliyleisöltä pitkät, ansaitut kiitokset.

Maaliskuussa 2010 Teater No99:n tekijät säikäyttivät Viron poliittisen kentän, kun he ilmoittivat perustavansa uuden poliittisen puolueen. Ühtne Eesti -puolueen kokous pidettäisiin toukokuussa Tallinnan Saku Suurhallissa. Dokumenttielokuva Ash & Money kertoo, miten tapahtumaan valmistauduttiin. Samalla se kuvaa Viron yhteiskunnan ja demokratian tilaa mielenkiintoisella tavalla.

Kokousta valmisteleva monimediakampanja oli niin huolellisesti valmisteltu, että se herätti todellista levottomuutta virolaisen median ja poliittisen eliitin piirissä. Elokuvan perusteella teatteri onnistui hämäämään kaikkia, koska loppuun asti oli epäselvää, olivatko tekijät tosissaan.

Kokemus, ei tarina

Eksistentiaalisen tyhjyyden äärellä ollaan myös sekä Slovenian Kansallisteatterin että virolaisen R.A.A.A.M.-kollektiivin esityksissä.

Ponorela Lokomotiva, joka perustuu puolalaisen Stanisław Ignacy Witkiewiczin 1920-luvulla kirjoittamaan ekspressionistiseen tekstiin, on palkittu maansa parhaana esityksenä. Jernej Lorencin ohjaama, melkein läpisävelletty kokonaisuus on muodoltaan kompromissiton, absurdi ja keimaileva dystopia. Alusta asti on selvää, että olemme matkustajia kaheleiden ajamassa junassa. Esitys on väliin ärsyttävä ja monotoninen, toisina hetkinä herättävä ja väkivaltainen, loppuun asti ilkikurinen.

Venäläisen Marat Gatsalovin ohjaama Tühermaa esitettiin alun perin tarttolaisessa lentokonehangaarissa. Esitys on slovenialaisten veturikaahailun lailla uskollinen omalle tavalleen tuottaa katsojassa kokemuksellinen tila tai tunne, mieluummin kuin esitettäisiin dynaamisesti rytmitettyä, tarinallista draamaa. Nämä esitykset eivät ole taiteellisesti ongelmattomia tai täydellisiä, mutta niiden rohkeus vetoaa.

Tühermaa on esitys, joka ei tingi mistään. Pitkät ajat ollaan täysin pimeässä tilassa. Kokemuksena esitys on arvaamaton, raju, pelottava, väliin ikäväkin, ja se haastaa koko kestonsa ajan.

Hauskaa nylkemistä

Teatterikesän kotimainen kärki sattuu eteeni vasta festivaalin viimeisinä päivinä. Viirus-teatterin ja Teater 90°:n yhteistuotanto Där vi en gång flått saattaa minut samanlaiseen hämmästyksen tilaan kuin edellämainitut kansainväliset vieraat: tällaisia asioita voi teatterissä näyttää, tällaisia ohjauksellisia ratkaisuja tehdä. Teatterissa todella voi nylkeä eläimen, hauskasti.

Ohjaaja Lauri Maijalan itse kirjoittama teksti on taitavasti laadittu ja täynnä teatterillisia oivalluksia. Brechtiläisen kabareehenkinen, kuitenkin sävykäs näyttelijäntyö tekee kokonaisuudesta ratkihauskan. Faabeleista reväistyt eläinhahmot olisivat ihania, elleivät olisi niin perhanan pelottavia.

Tämä esitys haastaa objektiivisuuttani eri tavalla kuin yllä mainittu virolainen ylensyömisen fiesta. En tiedä, johtuuko suopeuteni tätä esitystä kohtaan siitä, että lähes vimmaisesti inhosin edellisessä Teatterikesässä vieraillutta Maijala-ohjausta, KOM-teatterin Kolmea sisarta. Haluanko oikein erityisesti tällä kertaa tykätä tästä? Kuitenkin nyt minusta näyttää, että yhteiskuntakritiikki osuu maaliinsa ja kaikki osatekijät esityksessä ovat tasapainossa. Näyttämökuvassa on visuaalista vetolujuutta ja vanhanaikaista tyylikkyyttä.

Teatterikesä festivaalina on juhla. On ilo nyrjäyttää aivojaan tällaisen taiteen keskellä. On ilo törmätä taiteeseen, joka voi kiskoa ulos kyynisyydestä ja tyhjyydestä, vaikka pakottaakin näkemään samalla niiden synkän ytimen.

Kuvat: Mats Õun, Tiit Ojasoo, Peter Uhan, Cata Portin /
Tampereen teatterikesä

Ash & Money, Där vi en gång flått, Ponorela Lokomotiva, Slovenian Kansallisteatteri, Suur õgimine, Tampereen teatterikesä, Teater No99, Teater Viirus ja Teater 90°

Kuvat: Eira Heinämies, paitsi Lily Allen -kuva Saana Ranta

Sylvin toimittajan Ruisrock-lauantaihin ja -sunnuntaihin sisältyivät Future Islands–First Aid Kit–Phoenix-kavalkadi, mukavat kanssaihmiset, ilkeät rakot kantapäissä, 27 asteen helle sekä 24 euron katuruoka-annos.

Festarit alkavat lähes klassisesti. Solmin aamulla kiireessä Converseni aivan liian tiukalle, ja juostuani rautatieasemalle isot rakot kivistävät molemmissa kantapäissäni. Déjà-vu: muistan kahden vuoden takaiset Primavera-festivaalit Barcelonassa, jolloin tuskasta irvistäen marssin lähimpään Camperin liikkeeseen ja nappasin ensimmäisenä silmiini osuneet sandaalit. Turussa ei näy Camperia, joten astun Kookenkään ja sieppaan sieltä sandaalit.

Haukkaamme salaattilounaan kaupungin parhaaksi ravintolaksi kehutun Mamin terassilla, jonka jälkeen pistäydymme satunnaisessa vastaantulevassa baarissa lainaamassa saksia – uudet kenkäni hiertävät aivan uusista paikoista, ja rakkolaastareiden säännöstely alkaa jo tässä vaiheessa tuntua elintärkeältä.

Poimimme vielä sympaattisesta Gaggui-kahvilasta söpöt kakunpalat paikallisille isännillemme. Huomioni kiinnittyy jokaisessa paikassa turkulaisten iloiseen asiakaspalveluasenteeseen. Aikataulun tiukentuessa hyppäämme taksiin ja suuntaamme majapaikkaamme Martin kaupunginosaan. Eteemme väsätään saman tien vadelma-minttujulepit ja aperol spritzit. Yhtäkkiä ei ole kiire enää mihinkään.

Pari tuntia myöhemmin istun lopulta festarilautalla ja jutustelen vieressäni istuvan paikallisen hammaslääkärin kanssa. Lauttakyydin päätteeksi hammaslääkäri lahjoittaa eteenpäin yhden juomalipukkeistaan ja toivottaa hauskoja festivaaleja. Onpas mukavaa!

Kesä, festarit ja Future Islandin perusjätkät

Seison viikonloppuni ensimmäisellä keikalla: uppsalalainen Veronica Maggio laulaa lauantaina telttalavalla. Teltan lattia on päällystetty pehmeällä puuhakkeluksella – fiksu varotoimenpide, kun muistelee kahden vuoden takaista festarisunnuntaita, jolloin ihmiset loiskuttelivat kaatosateen jäljiltä teltan vesilammikoissa. Yleisö laulaa hartaasti Maggion kanssa, itse selvästikin kaipaisin ruotsinkielen kertauskurssia. Lavalle lentää pieni nallepehmolelu. Hyvä energia virtaa ympäriinsä, alan päästä festivaalitunnelmaan. Kauan odotettu kesä on alkanut, ja Ruissalo kylpee auringossa.

Encoren kohdalla jatkamme jo malttamattomina eteenpäin. Osumme Timo Lassyn keikan loppuun, Lassyn saksofoni on salakavalan mukaansatempaava. Tämä on selvästikin aikuisten keikka: yleisön keski-ikä keikkuu 30 vuodessa. Erään aikuisen fanin hartioilla bailaa lisäksi parin vuoden ikäinen pikkufani Kids-kuulokkeet päässään toisella kädellä innokkaasti veivaten.

On aika nähdä ystäviä Niemennokan rantakallioilla, mutta nälkä priorisoi suunnistustamme. Päädymme Helsingin Kaartinkaupungista asti rantautuneen Hans Välimäen Rikhardsin valkoiselle teltalle. Ovelle teipattu lappu ilmoittaa karusti: ”Pihvi loppu”. Myös lisukkeista ainakin kolme on loppu, eikä ruokaa saa ottaa mukaan. Kaverit joutuvat odottamaan, kun piiloudumme teltan valkeaan rauhaan.

Taustalla näkyy seesteinen merinäkymä, olemme hetken toisessa maailmassa. Tilaan 24 euron fish’n’chipsit, jotka jostain syystä syödään puikoilla. Kalanpalat ovat pehmeitä ja päältä rapeita, perunalohkotkin isoja ja täydellisiä kypsyydeltään. Silti, fish and chips, 24 euroa? Festareilla ruokaelämyksistä saa maksaa.

Tänään olen Ruissalossa täysin Future Islandin vuoksi. Ensimmäistä kertaa Suomessa esiintyvä bändi on sijoitettu pienelle ja ”läpikulkulavalta” tuntuvalle Louna-lavalle. Toisaalta sille sopisi varmaan parhaiten intiimi klubikeikka, johon ei ole nyt mahdollisuutta. Bändi hehkuttaa olevansa myös ensimmäistä kertaa koko aikavyöhykkeellämme. Neljännen Singles-albuminsa myötä suuren yleisön tietoisuuteen pompannut Future Islands soittaa kaikki tarvittavat kappaleet uudelta albumiltaan. Bileet! Yleisö on innoissaan.

Keikan aikana mietin ennakko-oletuksia. Kun ottaa huomioon bändin tyylikkään syntikkapopin ja albumeiden artsut kansikuvat, voisi odottaa kohtaavansa söpöjä kiharapäisiä poikia pillifarkuissa tai lahkeet käärittyinä. Toisaalta solistin, Samuel T. Herringin uljas ja kantava ääni kuitenkin paljastaa totuuden – lavan on ottanut haltuun oikea, miehinen mies. Itse asiassa yhtyeen kaikki kolme jäsentä näyttävät mustissa t-paidoissaan tuntemattoman pikkukylän perusjätkiltä. Keikka on aivan ihana.

Lily Allenin kohdalla odotukset eivät uusimman Sheezus-albumin jälkeen ole erityisemmät. Vietämme keikan suosiolla kalja-alueella. Tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä on sosialisointi kavereiden kanssa, kakkosena keikan kuuntelu. F*ck you -rallatus herättää hetkeksi Allenin vanhoihin hyviin aikoihin ja muistuttaa kesästä 2009, kun näin laulajan ensin Belgian Rockwerchterissä ja sen perään itkuisena Suomen Flow’ssa.

Paluumatkalla Turun keskustaan keskusteluani vierustoverini kanssa haittaa hieman se, että olen menettämässä ääneni. Kun lisäksi hytisen kylmästä, jyväskyläläinen myyntimies tarttuu toimeen, riisuu hupparinsa ja lainaa sen lämmikkeeksi. Olen koko päivän saanut todisteita ihmisten pohjimmaisesta hyvyydestä.

Hellettä ja helmiä rantalavalla

Ruisrockin perjantai ja lauantai ovat olleet loppuunmyytyjä, mutta sunnuntaina on huomattavasti väljempää. Olen aamulla laastaroinut huolellisesti ympäriinsä molemmat jalat. Äänenikin on suunnilleen palautunut.

Riennän rantalavalleFirst Aid Kitin luo. Hurmaavat nykyfolkin laulajat Johanna ja Klara hehkuvat maailmaa rakastavaa lämpöä kultaisissa mekkosissaan ja pikkukengissään. Jo kolmantena biisinä kuullaan ihana King of the World parin vuoden takaiselta kakkosalbumilta, myöhemmin myös saman albumin nimikkokappale The Lion’s Roar sekä riipaiseva Emmylou. Mukaan mahtuu myös kaksi coveria: laulajien oma Simon & Garfunkel -suosikki America sekä Bob Dylanin One More Cup of Coffee. Klaran lauluääni on yhtyeen tärkein voimavara.

27 asteen helle hellii jäseniäni, tahtoisin kukkaseppeleen päähäni, heiluvat helmat ja röyhelöhihat tai jotain muuta tosi tyttömäistä. Voisin halata jokaista ympärilläni tässä autuudessa.

Australialainen Tame Impala on melko uusi tuttavuus, johon kiinnostaisi tutustua enemmänkin, mutta nälän sanelemana joudun telttalavan sijaan valitsemaan hirvittävän huonon festariburgerin. Harmittaa myös siksi, että toisella puolella aluetta olisi Street Gastro ja pari muuta hyvältä kuulostavaa ruokarekkaa. Kuulen aussibändin keikasta jotain ruoka-alueelta käsin, mutta kokemus jää vajavaiseksi. Uusi yritys joku toinen kerta. Jotain väsymyksestäni kertoo se, että uskon hävittäneeni korvatulppani, kaivan esiin varaparin ja laitan niitä korviini, kunnes tajuan että korvissani on jo tulpat.

Sueden keikka ei sytytä yhtään. Periaatteessa pitäisi ihailla hyväkuntoisen, tauottomasti lavalla pomppivan Brett Andersonin väsymättömyyttä, mutta päinvastaisesti koko esitys tuntuu hirvittävän väsyneeltä. Katson miestä, joka yrittää epätoivoisesti olla 10 tai jopa 20 vuoden takainen itsensä.

Ja sitten rantalavalla aloittaa Phoenix, joka ei voi kuin ihastuttaa. Vaan tiedättekö, miten häiritsevää on, kun housujen vetoketju jää joskus esille, vaikka sen pitäisi pysyä taitteen alla nätisti piilossa? Tällaisia minä mietin, kun katson Sofia Coppolan aviomiestä, Phoenixin solistia Thomas Marsia. Ilmeisesti jollain muullakin on huomio samoilla seuduilla, mutta erilaisin motiivein, sillä kun Mars hyppää yleisön joukkoon laulamaan, joku tarttuu vetoketjuun ja repii sitä auki. Mars perääntyy hiukan, vetää housut kiinni ja jatkaa tyynesti esitystään.

Phoenixin esitys on kokonaisvaltainen, sillä myös visuaalisuuteen on panostettu: taustaruudulla hyödynnetään näyttäviä kuvia ja videoita. Versaillesista kotoisin olevan ja Coppolan Marie Antoinette -elokuvassa cameo-roolissa vilahtavan bändin sisääntulo on mahtipontinen: screenille lävähtää kuva oletettavasti juuri Versaillesin palatsista ja taustalla jylisee barokkimusiikki, joka yhtäkkiä muuttuu rokiksi. Kuulemme Lisztomania-kappaleen Wolfgang Amadeus Phoenix -levyltä ja muita tarttuvia biisejä eri albumeilta.

Harmitellen joudun hitaasti perääntymään keikalta ennen sen loppua, sillä illan viimeinen juna Helsinkiin ei odota yhtä. Seison vielä hetken kaukana rantakallioilla, katson merta ja lavaa ennen kuin käännän selkäni ja suuntaan kohti uutta viikkoa. Phoenix jää soittamaan taakseni.

Kirjoitussarjassa harrastelijapuutarhuri ja kotikokki esittelee helposti menestyviä mutta vähemmän käytettyjä puutarhakasveja ja antaa vinkkejä niiden käyttöön.

Kirpeät ja karvaat maut kuuluvat italialaiseen keittiöön, varsinkin roomalaiseen. Olen ihastunut Roomassa käydessäni sikäläisen lehti- tai salaattisikurin eli cicorian makuun. Sen lehdet muistuttavat voikukkaa mutta ovat huomattavasti karvaampia – niiden rinnalla kotoinen voikukka on suorastaan lempeä. Kuten englanniksi sanotaan, cicoria on acquired taste, hitaasti opittava maku, josta tulee salakavalasti tarpeellinen.

Ryöpättyä ja pannulla paistettua (in padella) cicoriaa saa Roomassa aterian lisukkeena (contorno), leipien ja pizzojen täytteinä, munakkaissa, keitoissa ja monin muun tavoin valmistettuna. Pidän kovasti roomalaisesta klassikosta puntarelle-salaatista, joka on tehty cicorian kukkavarsista tai lehtiruodeista. Se ei kuitenkaan ole valitettavasti vegaaninen, sillä kastikkeessa on anjovista.

Kasvatimme viime ja toissa vuonna cicoriaa ensimmäisiä kertoja jokseenkin vastuuttomasti Roomasta ostamillamme siemenillä. Emme onneksi saaneet aikaan mitään vieraslajikatastrofia. Tänä vuonna siemeniä tilatessamme huomasimme iloksemme, että Exotic Garden -siemenmyyjällä oli luettelossaan cicoriaa sekä muita sen sukulaislajikkeita.

Sikurien viidakko

Sikurit (Cichorium intybus) ovat laaja joukko luonnonvaraisia ja jalostettuja kasveja, jotka ovat sukulaisuudestaan huolimatta hyvin monimuotoisia. Italialaisessa keittiössä käytetään niin villiä kuin viljeltyä cicoriaa. Villinä sikuri kasvaa Suomessakin: sen juurista tehtiin aikanaan korvikekahvia, ja sitä on käytetty perinnelääkinnässä, mutta ruokakäytöstä minulla ei ole tietoa.

Kaupoista tutuin lajike on varmasti sukkulan muotoinen vaalea salaattisikuri tai ”endiivi”. Lajimäärityksen kannalta oikea endiivi on itse asiassa ihan eri laji, kähärä lehtisalaatti, jonka yksi muoto tunnetaan friseesalaattina. Tätä salaattisikuria kutsutaan joskus myös Belgian endiiviksi. Punasikuri eli radicchio on tullut myös suomalaisiin kauppoihin. Sitä näkee sekä pyöreänä että sukkulamuotoisena. Kumpaakin lajiketta käytetään etenkin grillattuna ja gratinoituna.

Meidän rakastamamme cicoria on samaa alalajin muunnosta (var. foliosum) kuin muut salaattisikurit, tarkemmin muotoa ”Catalogna a foglie f.”. Se onkin ilmeisesti peräisin Kataloniasta. Tutkimieni lähteiden mukaan näitä samantapaisia cicorian alamuunnoksia ja muotoja on kuitenkin iso liuta, ja roomalaisilla toreilla näkeekin jotain kutsuttavan cicoriaksi, jotain puntarelleksi, ja joskus perässä on tarkempia nimiä.

Kuten aina, biologinen lajinmääritys perustuu eri asioihin kuin paikallinen ruokatalous ja sen historia, joten ainoaa oikeaa nimikäytäntöä ei voi ollakaan olemassa, puhumattakaan eri maiden välisistä yhtenäisistä nimityksistä. Toisen rikkakasvi on toisen ruokaa, toisen kauhean kirpeä on sopivan karvas dolce vitan keskellä.

Kuten sanottua, cicorian lehdet muistuttavat kookkaita voikukan lehtiä, joilla on vieläkin vahvempi lehtiruoti ja jotka kasvavat tiiviissä nipussa. Jos cicorian antaa kasvaa pidemmälle, siihen kehittyy paksu ja haaroittuva kukkavarsi.

Viljely ja käyttö

Olemme esikasvattaneet cicoriaa alkukeväällä kotona ennen istuttamista hallanvaaran jälkeen. Exotic Gardenin sivuilla näytetään kertovan, että siemenet voi kylvää myös syksyllä aikaisen sadon toivossa. Tätä täytyykin kokeilla joskus. Cicoria ei ole vaatelias viljelykasvi: se on mielestäni kasvanut aika lailla itsekseen vaatimatta erityistä huolta tuholaisten torjunnassa tai kohdistettua lannoitusta. Rikkaruohoille se tuntuu pärjäävän hyvin. Niinpä mitään erityisiä viljelykikkoja en osaa antaa.

Mielestäni koko kasvi kannattaa nostaa kerralla käyttöä varten ja tahdistaa keruuta sen mukaan, mitä haluaa tehdä. Kukkaruotia ei kannata kuitenkaan päästää kasvamaan liikaa, sillä siitä tulee liian säikeinen ja kova.

Syömme cicoriaa pääosin mangoldin tapaan pannulla freesattuna. Kokonainen kasvi otetaan maasta, lehtevät yläosat leikataan karkeaksi silpuksi, ja lehtiruodit halkaistaan pituussuunnassa. Tämä on työlästä mutta tarpeellista, sillä muuten ruodit jäävät mielestäni liian koviksi. Silppua keitetään suolatussa vedessä pari minuuttia ilman kantta, minkä jälkeen sen annetaan valua siivilässä, kunnes neste on poistunut ja lehdet ovat hieman jäähtyneet. Sen jälkeen paistinpannulle laitetaan oliiviöljyä ja yksi kuorineen litistetty valkosipulin kynsi. Lehtiä paistetaan ensin (korkealla) keskilämmöllä niin, että niihin tulee kunnolla makua ja ne pehmenevät. Tässä vaiheessa kannattaa maustaa suolalla ja pippurilla tai chilirouheella, jos haluaa. Loppuvaiheessa lämpöä voi nostaa, jotta osa lehdistä hieman kärähtää. Paistoaika on kokonaisuudessaan viitisen minuuttia. Pannulta otetun lisukkeen voi vielä maustaa sitruunamehulla.

Puntarelle-salaatti tehdään ontoista kukkavarsista tai paksummista lehtiruodeista – en ole varma, kumpi on alkuperäinen, sillä en ole käsitellyt ”oikeaa” lajiketta – silppuamalla ne pitkittäin ohuiksi nauhoiksi ja laittamalla ne veteen, jotta ne käpristyvät (voikukan kukkavarsi käyttäytyy samalla tavalla). Oikean lajikkeen käyttö on Roomassa kunnia-asia, ja kausiriippuvuudesta pidetään tarkkaa huolta. Toreilla voi nähdä salaatin aineksia kauden ulkopuolella, mutta koska ne ovat ”väärää” cicoriaa, itseään kunnioittavista ravintoloista sitä ei saa.

Alkuperäisessä reseptissä tätä salaattia ei ilmeisesti ryöpätä tai muuten kypsennetä, mutta omassa maassa kasvaneen olen kypsentänyt pikaisesti. Salaattiannos valmistetaan sekoittamalla tähän ilmavaan silppuun anjovispohjainen kastike. En ole valmistanut puntarellea tällaisella reseptillä, mutta arvelisin vegaanisen version onnistuvan kastikkeella, jossa on oliiviöljyä, murskattuja kapriksia, sitruunamehua tai viinietikkaa sekä aavistus dijon-sinappia.

Lopuksi pitää vielä mainita köyhän keittiön klassikko fave e cicoria eli paistettu cicoria sekoitettuna lämpimään härkäpapusoseeseen. Sitä en ole vielä kokeillut valmistaa, mutta ehkä tänä vuonna!

cicori, Cicoria, contorno, endiivi, fave e cicori, in padella, katalonialainen lehtisikuri, Monipuoliseen keittiöpuutarhaan, punasikuri, puntarelle, Rooma, salaattisikuri, sikuri

Cicoria kasvina: sikuri ja salaattisikuri

Cicoria kuuluu sikurilajiin. Wikipedian mukaan sikuri eli hyötysikuri (Cichorium intybus) kasvaa luonnonvaraisena Euraasiassa, ja sitä on käytetty pitkään ruoka- ja rohdoskasvina. Monivuotinen sikuri kasvaa 50–100 senttimetriä korkeaksi, ja sen kukat ovat vaaleansinisiä. Sikurista tunnetaan kolme muunnosta: sikuri, salaattisikuri (var. foliosum) ja juurisikuri (var. sativum). Roomalainen lehti-cicoria on lähinnä salaattisikuria.

Villinä sikuria kasvaa koko Euroopassa pohjoisinta Fennoskandiaa lukuun ottamatta. Suomessa sitä on tavattu Oulun korkeudelle asti, mutta nykyään esiintymät painottuvat Etelä-Suomeen ja Ahvenanmaalle. Kasvia tapaa esimerkiksi rautateiden varsilla, satamissa ja pelloilla, ja se kukkii Suomessa heinä–syyskuussa.

Kylvö ja käyttö

Wikipedian mukaan salaattisikuri kylvetään avomaalle kesäkuussa. Sikurin juuria on käytetty kahvin korvikkeena, Suomessa viimeksi toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen. Sikuri on myös vanha, jo antiikin aikana käytetty rohdoskasvi. Juuressa on muun muassa inuliinia, karvasaineita, koliinia, parkkiaineita sekä C- ja K-vitamiinia, joista karvasaineet selittävät tutun kitkerän maun.

Keittiössä karvautta voi pehmentää ryöppäämällä lehdet ennen paistamista oliiviöljyssä valkosipulin ja chilin kanssa. Roomassa tämä on suosittu lisuke. Lue myös pizza al tagliosta Roomassa.

Sikurin tuntomerkit puutarhassa

Wikipedian kuvauksen mukaan sikurin juuri on usein monihaarainen pääjuuri ja koko kasvi on karheakarvainen. Varsi on jäykkä, särmikäs ja niukkahaarainen. Alemmat lehdet ovat ruodillisia ja pariliuskaisia tai isohampaisia, ylemmät lehdet tavallisesti sepiviä. Kukkamykeröt ovat 4–5 senttimetriä leveitä ja kasvavat usein pareittain lehtihangoissa. Sikuria on levinnyt ihmisen mukana myös Pohjois-Amerikkaan, ja sitä tavataan Pohjois-Afrikassa, Turkissa, Lähi-idässä ja Keski-Aasiassa. Monivuotisena kasvina cicoria voi palata keittiöpuutarhaan seuraavanakin keväänä, jos se talvehtii.

Kokeile cicoriaa myös pastan tai papujen kanssa.

Lähteet

• Wikipedia (fi): Sikuri

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä
Siltala 2014
Suom. Sanna Manninen
214 s.

  

Valtapeliä ja itsepetosta.

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä tarkemmin olen pitänyt huolen siitä, että nukun kunnolla ja riittävästi, että pidän unirytmini vakaana. En kukkunut katsomassa jalkapallon MM-kisoja ja baaristakin könyän kotiin yleensä jo puolilta öin. Koska mikään ei saa häiritä uniani, koskaan.

Ja sitten tuli tämä Lena Andersson. Mokomakin ruotsalaisfriidu, joka kirjoittaa niin hyvin ja sellaisesta aiheesta, ettei lukemista yksinkertaisesti voi jättää kesken. Luin Omavaltaista menettelyä yhden illan ja yön aikana, menin töihin aivot ja ruumis rättiväsyneinä, mutta silti kummallisella tavalla täynnä energiaa.

Omavaltaista menettelyä kuvaa terävästi ja melkoisen nolostuttavastikin, kuinka epätoivoinen rakastuminen voi tehdä fiksusta ihmisestä täysin arvostelukyvyttömän. Romaanissa perin älykäs nainen, runoilija ja esseisti Ester Nilsson ihastuu munaskuitaan myöten taiteilija Hugo Raskiin, joka tuntuu rakastavan lähinnä itseään ja vapauttaan.

Hugo ojentaa Esterille köyttä: he käyvät syvällisiä keskusteluja, istuvat ravintoloissa, lopulta nauttivat myös lihan iloista. Mutta aina kun Ester luulee suhteen edenneen oikeasti vakavammalle tasolle, Hugo perääntyy. Hän ramppaa toisessa kaupungissa toisen naisen luona, ei vastaa Esterin tekstiviesteihin, vetoaa työkiireisiin, kun Ester vaatii tapaamista.

Ja kun Ester viimein alkaa hieman päästä Hugosta yli, mies soittaa, hymyilee, sanoo muutaman ystävällisen sanan. Esterin toivo on taas herännyt!

Hugolla on suhteessa kaikki valta, koska hän välittää vähemmän.

Jonkun näkökulmasta Ester saattaa olla vain tyhmä, rasittava roikkuja. Mutta lukija, joka tietää, millaista on olla rakastunut ihmiseen, joka ei ota mutta ei myöskään kunnolla jätä, kokee Esteriä kohtaan suuria sympatian ja hellyyden tunteita. Tekee mieli huutaa ”unohda se sika jo!”, ja silti samaan aikaan tietää, ettei unohtaminen millään onnistu, jos toinen toteaa puhelimessa, että ”soitellaan”. Silloin miettii vain, että koska, OI KOSKA, puhelin soikaan. Tänään! Joohan, tänään? Omat työt jäävät tekemättä, koska vain odottaa.

Andersson kuvaa ärsyttävän taitavasti rakastuneen ihmisen itsepetosta. Lukija – ja Esterin ystävättäret – tajuavat hyvin nopeasti, ettei Hugo ole minkään vaivan arvoinen, mutta Ester jaksaa selittää Hugon petollisen toiminnan aina parhain päin.

”Hän ei missään tapauksessa soittaisi Hugolle tänään. Hän soitti. Hugo ei vastannut. Kello tuli kahdeksan. Hän mietti, mistä syystä Hugo ei halunnut olla hänen kanssaan heidän ensimmäisenä yhteisenä perjantai-iltanaan. Hän ei ymmärtänyt. Mutta painostaa ei saanut. Koskaan ei saa painostaa. Piti olla vain huomaavainen ja avulias olematta tukahduttava. Kaikelle löytyi luonnollinen selitys, hän ajatteli. Hugolla oli rankka työvaihe meneillään. Hugo oli varma hänestä eikä kokenut tarvetta pitää jatkuvasti yhteyttä tai ilmoitella tekemisistään, sillä heillä oli rikkumaton yhteys. He luottivat toisiinsa.”

Omavaltaista menettelyä lienee kirja, joka jakaa lukijoita. Ymmärrän, että se voi vituttaa äärettömästi. Ymmärrän, että Ester hahmona voi tuntua raivostuttavalta. Ymmärrän ehkä jopa sen, että jonkun mielestä romaani, joka jauhaa loputtomiin yhden tuhoon tuomitun suhteen ympärillä, voi jo ajatuksena tuntua loputtoman tylsältä ja turhalta. Mutta silti – minulle Anderssonin toinen suomennettu romaani on viiden tähden kirja. Tuttu, lämmin, viiltävän älykäs.

ihmissuhteet, Lena Andersson, Omavaltaista menettelyä, valta

Kuvat: Eva-Liisa Orupold

Sylvin toimitus opetteli meikkaamaan itselleen sumusilmät. Lopputulokseen siivittivät viisi skumppapulloa, joita meikkileikin ohessa naukkailtiin ja arvosteltiin. Niin viinit kuin meikitkin olivat sponssitavaraa, näin sitä naistenlehteä tehdään!

Asettelemme Barefaced Beautyn täysin vegaaniset meikit pöydälle ja käkätämme. Valkeaa, harmaata ja mustaa luomiväriä, siinä on kaksi väriä enemmän kuin mitä kukaan meistä yleensä käyttää.

Meikkejä enemmän neljää Sylviä tuntuvat alkuun kiinnostavat pullot. Meikkirohkeus aiotaan ryystää kuoharin muodossa. Ensimmäisenä korkataan Devil’s Rock Riesling Sparkling (12 %).

”Kyl mä tätä joisin.”

”Mä join jo.”

”Olen tutustunut still-versioon tonkassa. Se toimi oikein hyvin.”

Pullo uppoaa nopeasti raatiin, joka toteaa sen kelvokkaaksi. Sudit ja pensselit otetaan esiin, internetistä kaivellaan make up -tutoriaaleja.

Yhteishyvä tarjoaa pari still-kuvaa ja epämääräiset ohjeet. Voguella on tietenkin oma kanavansa ja vetävän meikkitaiteilijan selostama ohjevideo. Valokuvaaja Eva-Liisa löytää meikkitaiteilija Suvi Tiilikaisen videon. Jatkossa hän viittaa ohjeisiin lauseilla, jotka alkavat “Suvi sanoo…”.

Tästä lähdetään. Käkätys on jo vaihtunut ryystämisen ja läppärinäppäilyn ääniin.

Seuraavaksi avataan Araldica Brachetto d’Acqui (7%), jonka kohdalla kohahdamme. Seitsemän prosenttia! Lapsiako tässä ollaan?

“Niin kaunis pullo, että joisin vaikka ei ois hyvää!”

”Aika mehumainen väri, ei hyvällä tavalla – pullossa paljon arvokkaamman näköistä kuin lasissa.”

”Tästä tulee mieleen kattoterassi Italiassa, vanhat ruhtinattaret siemailemassa tätä kiviterassilla…”

Raati päättää, että makea skumppa sopii nautittavaksi jonkun kirpeän marjan kanssa. Ja ehkä Mikä Häkkisen kanssa F1-varikolla.

Jokainen on päättänyt skipata pari vaihetta seuraamastaan tutoriaalista. Hyvä metodi on myös napata vinkki sieltä, toinen täältä. Voguen neuvot kuulostavat parhailta ronskiudessaan. Kuka olisi arvannut, että sumusilmämeikin tekemiseen tarvitaan vaseliinia?

Estrella de Murviedro Frizzanten (8%) kohdalla alkaa taantuminen. Tällaisia ovat varmaan yläkoululaisten etkot.

”Kivoi kuplii on. Pullon ilme sanoo paljon. Tulee mieleen yläasteen känniharjoittelu ja vappu viisitoistavuotiaana. Sekoiluhenkinen.”

”Pikkutilkka tätä vichyyn ja toimii hyvin rantsussa. Tokoinrannassa. Ongelma on, että juomasta tulee 5-prosenttista, jos pistää mukaan vichyä.”

Puolet raadista on sitä mieltä, että kuoharissa pitäisi olla enemmän kuplia, jotta viini olisi kiinnostava ja jotta sillä olisi luonnetta. Puolet taas on sitä mieltä, että luonne se on paskakin luonne.

Julle on onnistunut meikkaamaan itselleen mustan silmän. Mineraalimeikit ovat  laadukkaita, mutta samaa ei voi sanoa tee-se-itse-meikkitaiteilijoistamme. Osa hivelöi naamaansa meikittömillä sudeilla ja pensseleillä. Välineet ovat yhtä pehmeitä kuin skumppa on makeaa.

Queen Berryn (8,5 %) nimi saattaa olla enne tulevista, kuninkaallisista meikeistämme. Meikkimäärä tosin viittaa enemmän tarkoituksellisen liioittelevaan drag queen -osastoon. Osa meikeistä on pyyhitty pois, ja jäljelle jääneen sutun tilalle on sudittu lisää.

Raati ei ole enää edes tuohtunut skumpan vähäisestä alkoholimäärästä. Ymmärrämme nyt, että suuremmat prosentit saattaisivat aiheuttaa kohtalokkaita meikkierheitä. Juttua kirjoittaessa sitä paitsi selviää, ettei neljänneksi nautitusta pullollisesta ole edes muistiinpanoja. Erheitä siis sattuu vähemmälläkin alkoholimäärällä.

Viimeiseksi nautittu pullollinen on hyvää. Jo senkin takia, että neljä pulloa on jo huitaistu naamoihin, siis näihin naamoihin, jotka ovat meikkipaletin avulla maagisesti muuttumassa väsähtäneistä vietteleviksi.

”Queen Berry on kuin kuningatarhilloa. Tämä toimisi pannareiden kanssa. Kännipannarit!”

Sumusilmämeikin määritelmää emme ole miettineet, olemme päätyneet siihen, että näin amatööritasolla mustia silmänympäryksiä on lupa kutsua sumusilmiksi. Individualistiset tulkintamme aiheesta ovat valmiit.

Ihastelemme toisiamme. Meikki näyttää korostavan jokaisen persoonallisuutta ja silmien väriä. Miten ollakaan, meillä jokaisella sattuu olemaan omalaatuinen ja intensiivinen iirissävy.

Yksi lähettää puhelimella selfien avopuolisolleen. Hänen huulensa suipistuvat, ilme on kohtalokas. Avokin vastaus kuuluu: ”Hullut silmät. Skumppaa on näemmä juotu.”

Julle

”Meikit ovat kiinnostaneet minua aina – yksi lempileikeistäni oli ’kemikalio’. Meikit leikkiin käytiin pyytämässä Sokoksen meikkiosastolta, josta usein saimme ylijäämätestereitä. Osaston voimakkaasti ehostetut myyjät olivat minusta kauneimpia olentoja maailmassa!

Oikean meikkaamisen aloitin 16-vuotiaana, saadessani piilolasit pullonpohjalasien tilalle. Tajusin pian, että minulla on kauniit silmät, joita kannattaa korostaa.

Taidan meikata edelleen jotakuinkin samalla tavoin kuin alle kaksikymppisenä: iltamenoihin 60-luvun musta rajaus yläluomelle ja jotain sinisen sävyä sutattuna siihen yläpuolelle. Muistan rutiinista olleen sellaista hyötyä, että matkatessamme bändimme kanssa studiolta baariin pimeässä pakun peräosastossa meikkaaminen onnistui vanhasta tottumuksesta sokkonakin, ilman peiliä.

Ehdottomasti tärkein kriteeri meikkien valinnassa on niiden eläinkokeettomuus ja vegaanisuus.”

Paula

”Teininä meikkasin itselleni kissansilmät; näyttävät kuuskytlukulaiset kajalit, jotka menivät samaan sarjaan hennavärjätyn tukkani kanssa. Sittemmin olen meikannut aina jotenkin hieman liiankin hillitysti. Joinain iltoina teini minussa palaa, rakastan sitä tunnetta kun meikki vie vanhoihin muistoihin.

Barefaced Beautyn meikkisivellin oli ehdottomasti paras, mitä olen koskaan kokeillut. Mineraalimeikki sotki hieman, jos sitä ei osaa suvereenisti käyttää, mutta väri pysyy tosi hyvin kertymättä ryppyihin. Vanhemmalla iällä se on kullanarvoinen ominaisuus.”

Kaisu

”Noin puolet meikeistäni olen saanut äidiltäni tai siskoltani. Tärkein meikkivälineeni on pumpulipuikko, jolla pyyhin ylimääräiset söhryt ripsivärin ja kajaalin suurpiirteisen asettelun jälkeen. Voguen tutoriaalin meikkaaja käytti muuten samaa metodia.

Olen aina halunnut oppia tekemään itselleni kissamaiset silmät – jotka nyt taisin sumusilmien sijaan tehdä – mutta vielä useammin kaipaan meikkiainetta, joka peittäisi punaisen nenäni. Huulipunaa en ole koskaan saanut pysymään huulissani, minkä takia humalailtoina lisään sitä joka vessareissulla ja palaan illan loputtua kotiin Robert Smith -lookissa.”

Eva-Liisa

”En ole koskaan meikannut sumusilmiä ja yleensä meikkaan aina samalla tavalla: ripsiväriä ja kulmakynää. Olen meikannut näin ylä-asteelta lähtien. Jos menen ulos, niin saatan laittaa rajaukset TAI luomiväriä, mutta ei koskaan samaan aikaan. Nyrkkisääntönä on se perusstrategia; jos on ärtsyä huulipunaa, ei saa laittaa vahvaa silmämeikkiä ja toisinpäin.

Sumusilmien meikkaus oli hauskaa, mutta vähän stressaavaa, koska en ole hyvä meikkaamaan. Jos vähän menee pieleen, voi lopputulos olla ihan hirveä. Parin kuohuviinilasin jälkeen ote varmistui, enkä varonut sudin kanssa, päinvastoin. Otin vaan reippaasti lisää väriä ja annoin palaa. Tuntui, että näytin ihan pandalta, mutta se on ymmärrettävää, jos ei koskaan muuten laita luomiväriä.”

(Suomi–Ranska 2014)
O: Xavier Picard
Suomenkieliset ääninäyttelijät: Kris Gummerus, Maria Sid, Mats Långbacka, Alma Pöysti
S
Ensi-ilta 10.10.2014

  

Uudessa Muumi-elokuvassa on alkuperäisten sarjakuvien tunnelma.

Minulla ei ole juurikaan lapsuusmuistoja. Kerrostalomme seinä, jota täplittivät kymmenet leppäkertut. Tuntematon mummo, joka antoi minulle pullon hajuvettä bussissa. Painajaisuni, jossa noita vei pikkusiskoni. Ja Muumit.

Tove Jansson ja hänen veljensä Lars tekivät vuosina 1954–1974 brittisanomalehti Evening Newsiin englanninkielistä sarjakuvaa. Vaasa Oy alkoi julkaista sitä lehtinä 80-luvun alussa. Lehden nimi oli ytimekkäästi Muumipeikko. Se ilmestyi kuukausittain ja sisälsi yhden tarinan.

Isäni osti minulle ensimmäisen lehteni vuonna 1980, kun olin neljävuotias. Tarinan oli nimeltään Kuvitteluleikki. Siinä Muumi-perhe tutustuu uuteen naapuriinsa Vilijonkkaan. Nipottavan rouvan ja boheemin perheen välinen konflikti on väistämätön. Jäin koukkuun heti ensimmäisestä kuvasta. En osannut vielä lukea, mutta isäni jaksoi kerrata saman tarinan yhä uudestaan. Sen jälkeen hän osti minulle lähes kaikki lehdet, vain muutamia numeroita jäi väliin.

80-luvun puolivälissä lehteä alkoi kustantaa Lehtimiehet Oy. Sen nimeksi vaihtui Muumi, ja sarjakuvat muuttuivat värillisiksi. Tarinan välissä alettiin julkaista muutaman sivun mittaista lastenpalstaa, joka koostui lukijoiden kirjeistä ja piirroksista sekä kilpailuista. Lehteä julkaistiin muutaman vuoden ajan. Nämäkin lehdet sain lähes jokaista numeroa myöten.

Sarjakuvat päihittävät Muumi-kirjat mennen tullen. Ne on suunnattu aikuiselle lukijalle, joten nautin niistä yhä edelleen yhtä paljon kuin lapsena. Jotkut vitsit aukenivatkin vasta teini-ikäisenä. Esimerkiksi se, kun Hosuli esittelee nappikokoelmansa helmeä, neuvostoliittolaista nappia, jossa on mikrofoni. Beatnikit ja freudilainen psykiatri tohtori Schrünkel ovat esimerkkejä hahmoista, jotka naurattavat näin aikuisena enemmän. Jansson kritisoi kehitysapua, feminismiä ja guruja – asioita, joita neljävuotias ei juurikaan pohdiskele.

Nykyisin sarjakuvat ovat hinnoissaan. Olen nähnyt niitä myytävän jopa yli kymmenellä eurolla kappale. Isäni osti minulle myös muutaman albumin, joihin oli koottu kuudesta kahdeksaan tarinaa (osa tosin sellaisia, jotka minulla jo oli lehdissä). Näiden albumien kappalehinta nousee useisiin kymppeihin. Minulla on yhä tallella kaikki lehdet ja albumit. En kuitenkaan pääse rahastamaan niillä: ne ovat kuluneet lapsen käsissä repaleisiksi ja likaisiksi. En tietenkään edes haluaisi luopua niistä.

Uutuusanimaatio Muumit Rivieralla perustuu erityisesti samannimiseen sarjakuvaan, mutta ammentaa niistä kaikista. Muumit matkustavat Rivieralle, koska Niiskuneiti haluaa tavata idolinsa Audrey Glamourin. Seikkailu on tietysti aina tervetullut, joten perhe suuntaa purjeveneellään kohti rantalomakohdetta. Perillä odottaa viiden tähden hotelli, jonka kuninkaalliseen sviittiin Muumit majoittuvat. Paikan kerma luulee perheen olevan ökyrikkaita, ja pian peikotkin pääsevät seurapiireihin. Niiskuneitiä alkaa piirittää paikallinen playboy Clark Tresco. Muumipappa puolestaan ystävystyy markiisi Mongagan kanssa. Muumipeikko kihisee mustasukkaisuudesta, ja Muumimamma kärsii koti-ikävästä.

Elokuvassa on sama tunnelma kuin lapsuuteni sarjakuvissa. Se on piirretty käsin, ja jälki on niin hyvää että se saa melkein unohtamaan hirvittävät japsianimaatiot. Mukana on harvinaisempiakin hahmoja, joiden bongaamisesta kaltaiseni hardcorefani saa suunnatonta tyydytystä. Samaan näytökseen osuneita pikkutyttöjä nauratti läpi elokuvan. Jo pelkkä Pikku Myyn näkeminen sai heidät kikattamaan. Ainoa moitteeni koskee dubbausta. Eivät Muumit tuolta kuulostaneet minun päässäni 34 vuotta sitten!

Lisätietoa Muumi-sarjakuvista:
Tolvanen, Juhani:  Muumisisarukset Tove ja Lars Jansson: Muumipeikko-sarjakuvan tarina. (2000, WSOY) 

lapsuus, Muumi, Muumi-sarjakuva, Muumit Rivieralla, Tove Jansson, Vilijonkka

(USA 2014)

O: Marc Webb

N: Andrew Garfield, Emma Stone, Jamie Foxx, Dane DeHaan

K12

Ensi-ilta 25.4.2014

  

Kaikki tykkäävät sankareista. Minä rakastan Hämähäkkimiestä.

Kun printtimedia rimpuilee henkitoreissaan, toimittajilta itseltään kysellään usein, mitä lehtiä Sinulle tulee kotiin tilattuna.

No. Minulle tulee vain yksi kotiin tilattu, omalla rahalla maksettu lehti. Nimittäin Hämähäkkimies. Kyllä minulle tuli juuri kuukauden pätkä Talouselämääkin, mutta vaikka se ihan kiinnostava lehti olikin, niin ei läheskään niin kiinnostava kuin Hämis.

Hämähäkkimies on minulle koko laajan ja sankan supersankariuniversumin kahden kiinnostavimman hahmon joukossa. Wolverine ja Hämähäkkimies, siinä kaksi sankaria, joiden seikkailusta olen lukenut taukoamatta nyt 25 vuoden ajan.

Vai ovatko he sankareita? Ainakaan torjuessaan (super)rikollisuutta kumpikaan ei tunnu ajattelevan, meneekö toiminta ohjesääntöjen ja lain kirjaimen mukaan. Rikollisia surutta turpiin, ja siinä sivussa puoli New Yorkia mäsäksi. Hämähäkkimies jakaa oikeutta, ei lakia. Ehkä he kummatkin, etenkin Wolverine, mutta miksei myös Hämähäkkimies, ehkä he ovat sittenkin jonkinlaisia antisankareita. Sellainen vasta ihmisiä viehättääkin: oikeuden ottaminen omiin käsiin.

Kotini seinällä on jättijuliste supersankarisarjakuvan yhdestä klassisimmasta ruudusta: Hämähäkkimies pitelee Brooklynin sillalla sylissään Vihreän Menninkäisen juuri murhaamaa tyttöystäväänsä Gwen Stacya. Rakkaus, kateus, viha, kosto. Samaa tarinaa toistaa myös uusin Hämähäkkimies-elokuva.

Nykyäänhän hyvä lehtijuttu on sellainen, joka saa paljon klikkauksia ja hyvä biisi sellainen, jota katsotaan paljon Youtubesta. Ovatko Marvelin Hämähäkkimies-elokuvat hyviä?

Ne ovat aivan sikahyviä! Hämähäkkimiehestä on tehty tätä ennen 2000-luvulla jo neljä elokuvaa, ja ne ovat tahkonneet maailmanlaajuisesti yli kaksi ja puoli miljardia dollaria rahaa. Minä tykkään rahasta ja niin tykkäävät Marvel Studiosin ja sen omistavan Disneyn pomotkin. Ja nyt raha on johtanut kiistaan Finnkinon kanssa siitä, miten tämän elokuvan lipputulot tulisi jakaa. Siksi elokuvaa ei meinattu nähdä lainkaan Finnkinon elokuvateattereissa. Rahariita saatiin sovittua viime tingassa.

Hyvin tehty Marvelin supersankarielokuva on elokuvakokemus. Se on toimintaelokuvaa parhaimmillaan. Hahmot ja tarina ovat klassikoita, ja nyt ne on toteutettu uusimmalla tekniikalla. Mikä voisi mennä vikaan? Ehkä jonkun kyynikon mielestä paljonkin, mutta minä joka olin jo pari päivää ennen pressinäytöstä innokkaana kuunnellut tätä Ramonesin vanhaa Spider-Man –klassikkoa, minä itkin 3D-lasit päässäni monta kertaa liikutuksesta.

Supersankarigenren ja Hämähäkkimiehen tarinat tuntevalle elokuvan tapahtumat ovat täysin ennalta-arvattavia, mutta sillä ei ole merkitystä. Olennaista on, että kohtaukset on niin prikulleen taidokkaasti tehty, että katsojasta tuntuu kuin katsoisi klassista sarjakuvaa, ainoastaan oikeiden näyttelijöiden esittämänä.

The Amazing Spider-Man 2 ansaitsee viisi tähteä monesta syystä. Yksi niistä on elokuvan aiheuttama tunnetila. Hämähäkkimies on niin kaunissieluinen ihminen, että leffan jälkeen sitä itsekin haluaa lähteä kaupungille, jos ei nyt oikeutta jakamaan, niin ainakin tekemään hyviä tekoja.

Hämähäkkimies, Marvel, oman käden oikeus, Ramones, sarjakuvat, Spider-Man, supersankarit, Wolverine