Kategoria: Elämäntapa

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Törmäsin Hämeentien varrella ravintola ja baari Siltasen tiloissa toimivaan vietnamilaiseen Lie Miin varmaan vähän yli vuosi sitten jonkin ruokalehden artikkelissa. Innostuin, koska olen kaivannut vietnamilaista ruokaa etenkin rakkaan Ho Xuan -ravintolan kaaduttua Tampereella.

Yritin käydäkin Lie Missä jo viime vuonna, mutta osuin huonona päivänä lounasaikaan, eikä tarjolla ollut oikein mitään mielekästä vegaanista. Lie Mi onkin vegaaniruuan etsijälle antoisampi paikka kello kahdesta lähtien, jolloin alkaa iltalista. Kotisivujen mukaan se on voimassa kello 12–18, mutta kun kyselin etukäteen ruuan vegaanisuudesta, minulle kerrottiin, että esimerkiksi pho-keittoa saisi yhteentoista saakka illalla.

Niin, pho-keittoa. Ystäväni kertoivat minulle, että paristakin paikasta Helsingissä saa tätä nykyä vegaanista phota. En ollut koskaan aiemmin syönyt sitä, mutta pidän ylipäätään tällaisista taiten tehdyistä nuudelikeitoista. Olin tamperelaisen ramen-ravintolan Hanabin vakioasiakas, ja minua harmitti, kun sekin lopetti.

Sovin työpäivän jälkeiset ruokatreffit rakkaan ystävän kanssa. Tuolle päivälle osui hurja yli kahdenkymmenen asteen pakkanen, joten kuuma keitto maistuisikin.

Lie Mi sijaitsee siis Hämeentien varrella muurin takana katutasoa alempana olevassa tiilirakennuksessa. Sisään astuessa Siltasen puolella on avara baaritunnelma kikkailevine sisustuksineen (mm. hammaslääkärin valoja katossa), mutta sivuhuoneessa oleva Lie Mi on kodikkaan ja sympaattisen oloinen katuruokaravintola.

Tilasin alkuun kahden kesäkääryleen annoksen jaettavaksi. Kääryleet eivät mielestäni olleet kovin ihmeellisiä. Niissä tuoksui ja maistui vahvasti korianteri, mutta muuten niissä oli liikaa perussalaattia ja nuudelia, tofu oli jäänyt mauttomaksi, ja niistä puuttui olennainen rapeus. Dippikastike oli myös liian paksua ja vähän mitäänsanomatonta. Nämä eivät olleet lähelläkään Rullan ihanuuksia, tietenkään, mutta esimerkiksi Sen Chayn ja turkulaisen Pho Ngonin kääryleet olivat mielestäni parempia, eivätkä kummatkaan niistä edes olleet erityisen mieleenpainuvia. (Rullan veroisia olen päässyt ravintolaoloissa maistamaan vain New Yorkin Wild Gingerissä.)

Pho-keitto oli kuitenkin pääasia. Eteemme kannettiin ihanan isot kulholliset kirkasta kuumaa lientä, nuudeleita, tofua, paksoita, parsakaalia ja enoki-sieniä sekä runsaasti korianteria, paahdettua sipulia ja thaibasilikaa. Saattoi joukossa olla jotain muutakin, en muista. Ainekset olivat siis korkealaatuiset.

Liemi oli täyteläisen makuista, sopivan tulista ja suolaista. Tilasimme tulisemman version, mutta mitenkään polttavaa keitto ei ollut, pikemmin lämmittävää. Oheen annetuilla chiliviipaleilla sai kuitenkin lisäpoltetta, etenkin kun niiden antoi levittää makuaan liemeen. Erittäin tulisen chilipalan puraisemista en suosittele, mikäli ei nauti sellaisesta ihanasta kivusta – liemen polte oli sen jäljiltä myös aivan eri luokkaa. Paahdettu sipuli taas levitti paahteista ja maanläheistä makuaan. Erinomaista.

Huokoinen ilmava tofu sopi tähän ruokalajiin hyvin. En ole suuri ”pesusienitofun” ystävä, mutta tällaisiin liemeen perustuviin ruokiin se on omiaan, etenkin kun mukana on sitkasta pintaosaa.

Lie Mi meni heittämällä suosikkiravintoloiden joukkoon. Hyvän kurkun vuosi alkoi komeasti. Aikamoisia kokemuksia pitää tulla, ettei tämä ravintola päädy vuoden päästä suosikkien listaukseen.

PÄIVITYS 13.11.2016: Joistain tiedoista poiketen pho-keiton saa pyytämällä vegaanisena. Asia on tarkistettu ravintolan kanssa

Lie Mi – Vietnamese Kitchen
HUOM! UUDET OSOITTEET!
Eerikinkatu 20
JA
Runeberginkatu 56
Helsinki

ma–pe 11–23
la 11–23

Kotisivut

Facebookissa

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki, pho-keitto, vietnamilainen ruoka

Esitykset 16.9.–1.10.2016
Jäljellä olevat esitykset 30.9. ja 1.10. Esitykset ovat loppuunmyyty, mutta esitystä voi seurata suorana lähetyksenä verkosta 30.9. klo 18.45 HSTV:ssä ja Stage24:lla.

  

Suomen Kansallisooppera täyttää kansansivistyksellisen tehtävänsä tuomalla lavalle värikkään kimaran eri esitystaiteiden herkkupaloja yhdistämällä tanssia, oopperaa ja sirkusta. Kokonaisuutta on helppo lähestyä oopperaan syvemmin perehtymättömänkin.

Oopperan lavalla on yhteistyössä huikea määrä ammattilaisia. Näyttämölle tuodaan laaja skaala kappaleita tunnetuimmista oopperoista sekä taitavia sirkustaiteilijoita erilaisine numeroineen. Esityksessä nostetaan sirkuksen ohella reilusti esille kaikki oopperan osa-alueet, kuten baletti, kuoro ja orkesteri sekä laulusolistit.

Laulusolistitkin esiintyvät sirkuksen ehdoilla. Näistä parhaiten jäi mieleen Ville Rusanen, joka laulaa Largo al factotum -aariaa Rossinin Sevillan parturista samalla kun laskeutuu näyttämölle 10 metrin korkeudesta seinää alas kävellen.

CircOpera koostuu enimmäkseen irrallisista esityksistä, jotka eivät juonellisesti liity toisiinsa. Koko esityksessä ei varsinaisesti ole juonta tai tarinaa. Jonkinlainen pieni tarinallinen jatkuvuus liittyy Massenet’n Meditaatioon oopperasta Thaïs, joka toistuu aika ajoin pieninä paloina huikeiden pariakrobaattien Victor Cathalan ja Kati Pikkaraisen esittämän rakkausteemaan ilmentäjänä.

Esityksen ehdoton huippukohta, ja samalla vahvin dramaturginen osuus, oli O fortuna Carl Orffin näyttämökantaatista Carmina Burana, jossa orkesteri ja kuoro nostattavat tunnelman näyttämölle heijastettujen tulenlieskojen kanssa demoniseen voimaan, joka huipentuu Gengis van Goolin henkeäsalpaavaan ja huimaavaan Kuolemanpyörä-esitykseen, jota täydentää saumattomasti Gustav Holstin Mars Sodantuoja orkesterisarjasta Planeetat.

Oopperan ilmaisuvoimainen ja taidokas kuoro toimi paikoin esityksen kantavana voimana orkesterin ohella. Muuntautumiskykyistä kuoroa olisi voinut käyttää enemmänkin nyt hieman ohueksi jääneen dramaturgisen kaaren vahvistajana.

Koko perheen viihdespektaakkeli sai lapsikatsojat seuraamaan esitystä intensiivisesti. Viimeistään Rimski-Korsakovin Kimalaisen lento soolotuuballe ja orkesterille lunasti lapsikatsojien pisteet. Hassu mies paksun tuubansa kanssa nostettiin orkesterimontusta näkyville soittamaan. Lavalla takapuoltaan heiluttelevien kimalaisten jammailu lisäsi myös esityksen hassutustasoa. Aikuisempi hulluttelu koettiin, kun sirkuksen eläintenkesyttäjä jahtasi ruoskallaan hullua pianistia ja hänen lavan poikki kiitävää pianoaan.

CircOperassa on paljon ammennettavaa jokaiseen makuun, unohtamatta balettitanssijoiden monipuolisia tyylinäytteitä. Lienee kyse ison tuotannon resursseista, että loppuunmyytyä esitystä esitetään vain kahdeksan kertaa. Ulkopuolelle jääneille annetaan kuitenkin mahdollisuus seurata netin kautta suoraa esitystä perjantaina 30.9. klo 18.45 joko HSTV:ssä ja Stage24:lla.

Musiikinjohto: Alberto Hold-Garrido
Ohjaus: Jere Erkkilä
Sirkuskoreografia: Sanna Silvennoinen
Balettikoreografia: Ville Valkonen
Visuaalinen suunnittelu: Mark Väisänen
Valaistus- ja videosuunnittelu: Kimmo Ruskela
Suomen Kansallisoopperan kuoro
Suomen Kansallisoopperan orkesteri
Ballet Finlandian tanssijoita
Hanna Rantala, sopraano
Mika Pohjonen, tenori
Ville Rusanen, baritoni
Koit Soasepp, basso
Soolosoittajia
Pariakrobaatteja, akrobaatteja, ilma-akrobaatteja ja muita sirkustaiteilijoita

akrobatia, baletti, CircOpera, kuolemanpyörä, oopperan kuoro, sirkus, Suomen Kansallisooppera

Ante Aikio: Jänkäjärven syöverit. Aigi-saaga 1.
Texthouse/Goranus 2013
219 s.

Ante Aikio: Lovi. Aigi-saaga 2.
Goranus/Kustannus Reuna 2015
282 s.

  

Runsaana versova ja monipolvinen Aigi-saaga tarjoaa syväsukelluksen saamelaisen mytologian pyörteisiin. 

Saamelaisen Ante Aikion kirjoittaman saagan ensimmäinen osa eli vuonna 2013 ilmestynyt Jänkäjärven syöverit tutustuttaa lukijan Aigiin, joka on sukunsa viimeinen vesa. Lukijalle avataan saamelaista kulttuuria ja sen mytologiaa Aigin kohtaamien seikkailujen avulla.

Saagan toinen osa Lovi ilmestyi syksyllä 2015, ja se jatkaa Aigin tarinaa syventäen samalla näkökulmia saamelaiseen mytologiaan.

Aigi-saaga käynnistyy Aigin kotikylän tuhosta, josta pelastuu vain pieni vauva, Aigi. Lapsi pääsee turvaan maailmaan, joka saamelaisessa mytologiassa tunnetaan Saivomaailmana. Se on Eläväisten eli ihmisten maailmalle käänteinen todellisuus, jossa ”kaikilla asiat tuntuvat olevan paremmin”. Aigi kasvaa Saivomaailmassa gufihtarien kansan parissa aikuiseksi, kunnes hänelle koittaa aika palata takaisin Eläväisten maailmaan.

Eläväisten maailmassa Aigi kohtaa monenlaisia haasteita ja koettelemuksia, joiden myötä hänelle syntyy pala palalta yhteys omaan verenperintöönsä sekä niihin kykyihin ja lahjoihin, joita hän on noitien suvun jälkeläisenä perinyt. Aigi on perinyt niskoilleen myös sukunsa ikiaikaisten vihamiesten vihat, ja hän koettaa nyt etsiä maailmasta sellaista paikkaa, jossa voisi rakentaa elämäänsä rauhassa ja turvassa. Se ei vain millään tahdo onnistua.

Jänkäjärven syöverit sisältää varsinaisen tarinan lisäksi johdannon, jossa lukijalle esitellään saamelaisen kulttuurin sanastoa sekä saamelaisen mytologian peruskäsitteitä, kuten Eläväisten maailma ja Saivomaailma, ja eri maailmojen myyttisiä asukkaita. Jos saamelainen sanasto tai mytologia ei ole entuudestaan tuttua, alun johdanto on varsin tarpeellinen. Teoksen jatko-osa Lovi ei sisällä vastaavaa esittelyä.

Lovi käynnistyy vauhdilla, kun päähenkilö Aigi noitaopintoja harjoittaessaan kohtaa sukunsa ikivanhan vihollisen. Kohtaaminen on vähällä päättyä Aigin tuhoon, mutta viime tingassa neuvokas nuori mies pääsee pakoon. Aigi saa neuvoja Saivomaailman ystäviltään, ja hän päättää lähteä kotiseudultaan pakoon kohti itäisiä maita.

Matka on pitkä ja monivaiheinen. Entuudestaan tuntemattomissa kylissä Aigi kohtaa ystäviä ja vihollisia ja joutuu käyttämään neuvokkuuteensa viimeisetkin rippeet pyrkiessään ratkaisemaan vuoren korkuisilta vaikuttavia ongelmia.

Aigin neuvokas, mutkaton ja melko suorasukainen persoona tuli hyvin tutuksi Jänkäjärven syövereissä. Lovi tuo lukijaa askeleen lähemmäksi Aigia, jonka henkilöhahmosta paljastuu monenlaisia puolia: Aigi on myös kova, maailman kylmissä tuulissa selviytymään tottunut soturi, joka on valmis tekemään moraalisesti arveluttavia tekoja. Aikio ei kuitenkaan ota Aigin tekoihin kantaa, vaan jättää johtopäätösten tekemiset lukijan tehtäväksi.

Kaikkitietävän kertojan avulla tarina pitää lukijan vähintään käsivarren mitan päässä Aigin henkilöhahmon sisimmästä. Aigi ei ole täysin läpinäkyvä kummassakaan teoksessa, mikä haastaa lukijan miettimään Aigin toiminnan motiiveja ja tekojen oikeutusta. Myyteille ja mytologioille lienee tyypillistä se, että lukija pääsee itse pohtimaan asioita monelta kantilta.

Luontokuvaus on olennainen osa Aigi-saagaa. Ihmisten ja muiden olentojen luontoyhteyden kuvaamisen kautta nousee vahvasti esille se, kuinka shamanismi on sekä tapa hahmottaa maailmaa että olla maailmassa. Shamanistinen maailmankatsomus muodostaa viitekehyksen koko saagalle, josta käsin tarina ponnistaa olevaksi. Tarinan edetessä lukija saa toistuvasti kokemuksen syvästä, myyttiselle tasolle ulottuvasta luontoyhteydestä. Luonnon kunnioitus ja arvostus tulee esille esimerkiksi Aigin suorittamien riittien ja rituaalien kautta.

Osa shamanismia on myös moniulotteinen todellisuuden kokemus, joka on Aigi-saagan ytimessä. Todellisuudesta toiseen liikkumista avataan tarinassa hyvin luontevalla tavalla. Aikio on kirjoittanut saamelaisen kansanperinteen mytologiaa eläväksi kertoessaan, millaisia eri todellisuudet ovat, kuinka niiden välillä kuljetaan ja mitä kaikkea niissä liikkuminen edellyttää. Todellisuuksien eri tasojen kuvaus saattaa olla monelle mytologioiden ja fantasiakirjallisuuden ystävälle saagan suurin anti.

Ante Aikion tapa kertoa tarinaa on hyvin luonteva. Hidas, välillä pohdiskelevakin kerronnallinen ote vie tarinaa eteenpäin omalla rauhallisella painollaan. Nykyajalle tyypilliseen, ajoittain hyvinkin toiminnalliseen kerrontaan tottuneelle lukijalle tarina saattaa tehdä tenän juuri tästä syystä.

Kuitenkin juuri kerronnan pohdiskelevassa otteessa on yksi avain myyttien ja mytologioiden kokemiseen: myytit ja mytologiat ovat ajattomia narratiiveja, joita jokainen kertoja avaa oman näkökulmansa kautta. Tässä tapauksessa saamelainen mytologia ilmentyy Aigin tarinana, joissa moderni yhteiskunta on läsnä ainoastaan sen kautta mitä lukija itse tuo kokemukseensa mukaan.

Aigi-saaga, Ante Aikio, mytologia, saamelaisuus, shamanismi

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Olimme sopineet illalliskokouksen Tampereelle, joten nyt oli viimein tilaisuus testata Tammelassa oleva turkkilainen ravintola Malabadi. Hervannassa oleva Malabadi on toiminut jo pidempään ja on kuulemma kovin suosittu, mutta keskustassa kilpailu on tietysti kovempaa. Tamperelaista vegaaniruokatarjontaa kartoittava Gastropapu ehtikin jo arvioida Tammelan ravintolan lounaan ja kehui sitä. Itse olen kuullut lounaasta sekä hyviä että huonoja kokemuksia, mutta minua kiinnosti ennen kaikkea iltalistan kokeileminen, kuten aina.

Ravintolassa oli mukava sopivan hillitty sisustus, ja toisin kuin edellisen Tsaari-ravintolan aikaan, kadulta myös näkee kunnolla sisään. Kiinteistössä toimi vuosia enemmän tai vähemmän epämääräisesti hoidettu ”eroottinen ravintola”, joten erkaantuminen sen pimennettyjen ikkunoiden linjasta on aika hyvä idea. Ainoa miinus ilmapiirissä oli, että ilmeisesti ilmavaihdon heikkouden takia rasvankäry leijui turhan vahvana salin puolelle.

Meidät otettiin vastaan lämpimästi ja kärsivällisesti siitä huolimatta, että seurueemme saapui paikalle ripotellen. Odotellessa meille tarjottiin keittiön tervehdys – harvinaista Suomessa – eli lautasellinen tomaattikeittoa. Sen kyljessä tarjottu leipä ei ollut vegaanista, mutta tarjoilija mainitsikin sen tilatessamme. Tomaattikeitossa oli mukavasti tulisuutta, mutta tomaatin ”purkin makuinen” kitkeryys oli jäänyt, eli sitä ei ollut leikattu millään makealla. Mukava yllätys siitä huolimatta.

Pääruoaksi tein tarjoilijan suosituksesta riskivalinnan ja valitsin täytetyn munakoison (ilman juustokuorrutusta) eli munakoisoa pyörtyvän imaamin tapaan. Rakastan munakoisoa, mutta joka kerta kokeiltuani olen pettynyt tähän annokseen, koska se on uinut oliiviöljyssä. Riski kannatti, sillä Malabadin annos oli ehdottomasti paras versio ruokalajista tähän mennessä. Öljyä oli juuri sopivasti tuomaan munakoison ja paprikan maku esiin mutta ei yhtään liikaa. Munakoiso oli yhtä raa’aksi jäänyttä pientä kohtaa lukuun ottamatta kypsennetty erinomaisesti. Tomaatin ja paprikan kanssa se muodosti niin herkullisen kastikkeen, että lisukkeena ollut perusriisikin meni mukisematta.

Alkuruuissa näkyy olevan ezmeä eli herkullista kurkku-tomaatti-sipuli-paprika-tahnaa. Maistoin sitä ystäväni sigara böregi –annoksesta, ja se oli mielestäni liki yhtä hyvää kuin Antiokia Atabarissa, mutta koska sen syömiseen tarvitaan leipää, annosta tuskin kannattaa kokeilla vegaanisena, ellei ravintolaan tule leipävaihtoehtoa. Toinen mahdollisuus on viininlehtikääryleannos.

Tänne täytyy ehdottomasti tulla käymään uudestaan. Listalla on toinenkin vegaaniseksi muunnettava pääruoka eli kikherneitä tomaatilla, mutta taidan ottaa munakoison ensi kerrallakin.

Malabadi Tammela
Tammelan Puistokatu 26–28
Tampere

ma–to 10–22
pe 10–24
la 12–24
su 11–20

Kotisivut

Facebook

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Tampere, Tampere

  

Newyorkilainen melurockbändi A Place To Bury Strangers ja texasilainen garage-psykerockia soittava The Black Angels starttasivat tämän syksyisen yhteisen Euroopan kiertueensa Helsingin Tavastialla. Hykerryttävää! The Black Angels saapui esiintymään maahamme nyt ensimmäistä kertaa, A Place To Bury Strangers on vieraillut Suomessa jo muutamaan otteeseen.

Tavastialle on saapunut mukavan paljon porukkaa. A Place To Bury Strangers soittaa bändeistä ensimmäisenä. Bändin jäsenten kitaristi-vokalisti ja basisti Oliver Ackermannin, basisti-kitaristi Dion Lunadonin ja rumpali Lia Simone Braswellin ilmestyessä lavalle käy jo keikan ensimmäisillä sekunneilla selväksi, ettei tämä bändi jätä kuulijoitaan kylmäksi. Melurock-kolmikko esiintyy vimmaisen energisesti. Äänimaisema on täynnä rajuja säröjä, sähinää ja pauketta. Bändi onnistuu loihtimaan ympärilleen vaarallisen tunnelman, aivan kuin tuhannen tuulimutkan hurrikaani olisi iskeytynyt Tavastian lavalle. Ackermann ja Lunadon sätkivät täysin ennalta-arvaamattomasti ja antavat myös soitinten sinkoilla sinne tänne. Strobomaisesti sykkivä valotykitys on kuin piste iin päälle tässä täysin hulluihin sfääreihin kohoavassa rokkishow’ssa.

Huomioni keskittyy rumpali Braswelliin. Hänen brutaali ja harvinaisen intensiivinen rumpujen hakkaus saa sydämen läpättämään silkasta ihastuksesta. Braswellin palavat silmät porautuvat yleisöön ja hänen soittama alkukantainen jytke villiinnyttää. “I love you, I fucking love you!”, joku miekkonen lähelläni huutomantraa. Tunnelma on villi. Yksi fanittelijoista intoutuu lavasukeltelemaan pariin otteeseen. Keikan päätteeksi Ackermann ja Lunadon rynnivät katsomon keskiosaan soittamaan sekopäisen metelikimaran. En näe tuosta episodista juuri mitään – paitsi monien edessäni välkkyvien kännykkäruutujen välityksellä.

Keikan jälkeen kroppani tärisee ja korvissa soi niin, etten kuule edes puhetta. Mietin, voiko mikään tuntua juuri koetun rymistelyn jälkeen enää miltään. Huomaan huoleni olevan täysin turha, kun illan seuraava esiintyjä The Black Angels aloittaa huumaavan soittonsa. Hymyttömän bändiviisikon lähes puolitoista tuntia kestänyt setti ei jätä kylmäksi sekään. Psykedeeliset, junnaavat rokkisaundit Bob Mustachion loihtimien happoisten taustavisujen vilistellessä silmissä humalluttavat. Kuulija lähelläni vaipuu taputustranssitilaan. Joku toinen hokee Texas-sanaa. Monet bändin soittamista biiseistä on tänä vuonna julkaistulta Death Song -albumilta. Kuulijat hytkyvät onnellisen näköisinä musiikin tahtiin. Päävokalisti Alex Maas ja muut bändiläiset esiintyvät tasaisen varmasti ja sen suuremmin höyryilemättä.

Silmäni ruuvautuvat rumpali Stephanie Baileyn lavatyöskentelyyn. Hän paiskoo ilmoille rytmejä varmoin, henkeä salpaavin ottein. Bailey pitää koko bändin soiton kasassa ilmekään värähtämättä. Hän ei ota juurikaan katsekontaktia yleisöön, vaan pysyttelee omassa rytmikuplassaan. Keikka etenee sulavasti alusta loppuun, sisältäen juuri sopivan annoksen koukuttavaa psykerokkitaikaa.

Talsin hurmaavan illan loputtua kotiin korvat kiljuen ja silmät kuvista yhä villisti säkenöiden. Illan keikka-annin aiheuttama endorfiinimyrsky ei varmasti laannu moneen päivään.

A Place To Bury Strangers, Alex Maas, Bob Mustachio, Dion Lunadon, Fullsteam Records, Lia Simone Braswell, Mustachian Light Show, noise rock, Oliver Ackermann, psykedelia, psykerock, Stephanie Bailey, Tavastia, The Black Angels

Viivi Rintanen: Mielisairaalan kesätyttö
Suuri Kurpitsa 2015
112 s.

  

Debyyttisarjakuva-albumissa pohditaan, mikä tekee ihmisestä hullun.

”Ainoa ero minun ja hullun välillä on siinä, että minä en ole hullu.” Salvador Dalin tunnettu lausahdus oli osa hänen surrealistista taidekäsitystään ja taiteen tekemisen metodia, jossa mielen rajamaiden saavuttaminen oli tietoinen pyrkimys. Lausahduksen kuvausvoimasta mielenterveysasioista puhuttaessa voidaan olla montaa mieltä, mutta se onnistuu nostamaan esille pohtimisen arvoisia kysymyksiä.

Miten hulluus määritellään? Kuka sen voi määritellä? Mikä on se ero, jonka perusteella ihmiset voidaan kategorisoida terveisiin ja hulluihin? Voiko hullu itse tiedostaa olevansa hullu?

Näihin kysymyksiin keskittyy Viivi Rintasen (s. 1990) juuri ilmestynyt debyyttisarjakuva-albumi Mielisairaalan kesätyttö. Teos on omaelämäkerrallinen kertomus mielisairaalan siivoojaksi pestautuvasta nuoresta tytöstä, vaikkakin etäisyyttä taiteilijan ja päähenkilön välille on luotu hienoisesti poikkeavilla nimillä.

Mielisairaalassa siivoamisen järjestelmällisyys vetoaa päähenkilö Vilmaan, joka aikatauluttaa elämänsä ja pitää kirjaa liikuntasuorituksistaan ja syömisistään. ”Kun asiat aikataulutetaan, ne tulevat tehdyksi” kuulostaa järkevältä, mistä tahansa stressiä tai elämänhallintaa käsittelevästä itseapuoppaasta löydettävältä fraasilta.

Järjestelmällisyys luo Vilman elämään rytmin ja rajat, jotka auttavat vastikään omilleen muuttanutta nuorta selviämään arjesta. Rutiini auttaa myös olemaan miettimättä mielisairaalan potilaita, vaikka potilaiden kohtalot vievätkin toistuvasti tytön yöunet.

Samalla kun Vilma säätelee konemaisesti laitoksen hygieniatasoa, hän alkaa säädellä myös omaa ruumistaan jatkuvan painontarkkailun avulla. Elämä rytmittyy opiskelun, treenaamisen ja ravinnosta huolehtimisen ympärille. Pakkomielle yhä paremmaksi kehittymisestä sabotoi parisuhdetta, ja oman ruumiin kontrolloiminen ajaa päähenkilön ruumiillisesti ja henkisesti romahtamisen partaalle.

Hulluksi nimittäminen rajaa ihmisen pois normaalien joukosta, aivan kuin ihmiset voitaisiin jaotella kahteen eri ryhmään: hulluihin ja ei-hulluihin, terveisiin ja ei-terveisiin. Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori Petteri Pietikäinen kirjoittaa Rintasen teoksen esipuheessa, että ”ihmiset ovat harvoin hulluja, mutta usein ihmisissä – meissä – on jokin asia hullusti”. Hulluuden sijaan puhutaankin yleisesti mielenterveyshäiriöistä.

Mielisairaalan potilaat tekevät Vilman olon epämukavaksi, sillä he vaikuttavat normaaleilta ja kuitenkin heissä on jotain erilaista. Kategorioiden avulla elämäänsä järjestävälle päähenkilölle kyseessä on yöunia vievä dilemma, sillä hän tunnistaa potilaissa yhtäläisen inhimillisyyden kuin terveiksi luokitelluissa ihmisissä. Samalla hän alkaa tunnistaa omassa pakkomielteisyydessään samoja piirteitä kuin laitoksen potilaissa. Mikä muu kuin institutionaalinen status heitä erottaa?

Rintasen teos ei yritä määritellä hulluuden ydintä tai tarjota lääketieteellistä selitystä, vaan teoksen näkökulma rakentuu juuri tarkkailija-asemasta käsin. Teos onkin yhden ihmisen omakohtainen pohdinta mielenterveysteemasta, ja kertomuksessa sivutaan myös muita päähenkilölle tärkeitä asioita, kuten ulkonäkökeskeistä ruumiinkulttuuria ja feminismiä.

Mielisairaalan kesätyttö on kerronnallisesti ja visuaalisesti eheä kokonaisuus. Taidekasvatusta Aalto-yliopistossa opiskelleen taiteilijan piirrosjälki on varmaa, ja erityisen vaikuttavaa on värien käyttö, joka tukee päähenkilön mielentilojen kuvausta. Piirros- ja maalausjälki ei ole digitaalisesti siloteltua, vaan viivat, siveltimenvedot, roiskeet ja värien valumat tukevat teoksen sanomaa inhimillisyydestä: ”On inhimillistä voida pahoin tai seota. / On inhimillistä yrittää auttaa.”

Hulluus, mielenterveys, Mielisairaalan kesätyttö, pakkomielle, Viivi Rintanen

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus 2017
231 s.

  

Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa on kaunis ja satuttava romaani koko elämän muuttavasta käännekohdasta. Romaani on omakohtainen kertomus Ahavan entisen miehen muutosprosessista naiseksi.

Kuten Ahavan aiemmissa romaaneissa Eksyneen muistikirja (2010) ja Taivaalta tippuvat asiat (2015) kieli on kauniisti eteenpäin soljuvaa. Ahava onnistuu löytämään sanat kokemuksille, joita on vaikea nimetä.

Luopuminen satuttaa ja hyvästejä kuvataan kauniin, haikein kuvin:

”Hän piti minusta kiinni viimeiseen asti ja antoi sitten minun kävellä pois. Ja aina kun käännyin ympäri, hän oli siellä vielä. Katsoi perääni, kohotti kättään.”

Ahavan tausta dramaturgina näkyy tämänkin romaanin kerronnassa. Matkan varrella lukijalle annetaan hienovaraisia vihjeitä, joiden merkitys paljastuu vähitellen. Vihjeitä annostellaan lukijan oivallettavaksi kuin näytelmän esillepanossa ja teatteriesityksen dialogissa.

Ennen kuin mieheni katoaa on vahva ja rehellinen tutkielma kaikesta siitä vihasta, jota toisen hylkääminen ja toiseksi muuttuminen aiheuttaa. Ahava kuvaa satuttavasti pitkää avioliittoa, jossa toinen on pitänyt omanaan suuren palan itseään. Ja kun se paljastuu, toinen tuntee tulleensa petetyksi. Puoliso ei olekaan ollut läsnä paljaana, todellisena itsenään, kuten toinen oli luullut.

Ahava seuraa vierestä miehensä kehittymistä toukasta kauniiksi perhoseksi ja kuvaa samalla omaa surun murtamaa olemustaan. Kun hänen entinen miehensä iloitsee heräävästä naisellisuudestaan, Ahava tuntee itsensä rumaksi pipopääksi.

Nainen suree miehensä kuolemaa. Hän suree kaiken sen tutun kadottamista, joka oli. Hän itkee jaettujen muistojen murenemista mielessään, niiden muuttumista toisiksi. Samalla Ahava kuvaa kipeästi myös syyllisyyttään siitä, että hän ei kestänyt edes tätä, kun toiset pysyvät onnettomuudessa vakavasti loukkaantuneiden puolisoidensa rinnalla.

Ahavan taitava kerronta tuo rakkaan ihmisen metamorfoosin niin iholle, että kertojan eroratkaisuun on helppo samaistua. Ja myös siihen valtavaan petetyksi tulemisen tunteeseen, kun havahtuu siihen, että toinen on elänyt ikään kuin kaksoiselämää koko pitkän avioliiton ajan.

Romaanissa kulkee rinnan tarina Kristoffer Kolumbuksesta. Kolumbuksen matkassa kuvataan sitä, kuinka löytöretkeilijä löysikin jotain muuta kuin luuli löytäneensä. Kuinka kaikki valmiiksi piirretyt kartat menivät uusiksi, eikä kulta ollutkaan kultaa.

Kuten Kolumbuksen kartoissa, naisen elämässä kaikki tuttu katoaa, vähitellen. Aivan kuin sitä ei olisi ollutkaan. Mies pyyhkiytyy pois väestörekisterijärjestelmästä. Eropaperit on tehtävä uudelleen nykyisen naisen henkilötunnuksella.

Ennen kuin mieheni katoaa on käsittämättömän hieno tutkielma erosta, pettymyksestä ja hylkäämisestä.

”Joskus kun katsoo poiskävelevää selkää, tietää, että tuo ihminen ei tule enää takaisin.”

kaunokirjallisuus, kritiikki, romaani, Selja Ahava

The Florida Project
(USA 2017)
O: Sean Baker
N: Brooklynn Prince, Bria Vinaite, Willem Dafoe
Ensi-ilta: 2.2.2018 

  

 

Yhdysvaltalainen Sean Baker tekee alleviivaamattoman yhteiskunnallisia ja omaperäisiä elokuvia, joiden yliviritetty, räikeä estetiikka on perusteltua ja luontevaa.

Pari vuotta sitten rakastuin Bakerin Hollywoodin sivukujille vievään Tangerineen (USA 2015). Olemattomalla budjetilla tehty, indie-ilmiöksi noussut elokuva kuvattiin kokonaan iPhone5:lla. Jälki oli ihmisenkokoista ja elävää: riehakasta, rytmikästä ja kirkkaan värikästä. Tarinan keskiöön nousi transnaisten välinen ystävyys.

Bakerin uutuus, The Florida Project, on Tangerinea selvästi suurempi tuotanto, mutta elokuvana yhtä vapaa ja rakastettava. Se sijoittuu Orlandon kaupunkiin Floridaan, Disney Worldin naapuriin. ”Seitsemän kääpiön kujan” päässä kohoaa Magic Castle -niminen motelli, jonka violetiksi maalatut huoneet ovat niin huokeita, että ne houkuttavat ajelehtijoita ja karkulaisia. Osassa majailee pysyvästi paikallisia vähävaraisia perheitä.

Kesälomaansa viettävälle kuusivuotiaalle Mooneelle (Brooklynn Prince) Magic Castle tarjoaa loputtomasti hupia. Hän puikkelehtii seikkailusta ja kolttosesta toiseen – räkimiskilpailusta autiotalojen tonkimiseen – ikätoverit Jancey (Valeria Cotto) ja Scooty (Christopher Rivera) kannoillaan.

Lapsia toruu, suojelee ja paimentaa motellin manageri ja ”yleismies jantunen” Bobby (Willem Dafoe), jonka kontolla on myös rapistuvien motellitilojen huolto ja valvonta. Bobbyn työt eivät toden totta tekemällä lopu.

Bobby saa paukuttaa Mooneen ja tämän Halley-äidin (mahtava Bria Vinaite) huoneen ovea milloin mistäkin syystä. Halley on nuori äiti, joka suhtautuu Mooneen kuin pikkusiskoon: rakastavasti mutta perin huolettomasti. Tytön toilailut nostavat Halleyn suupieliin lähinnä riemastuneen hymynkareen. Myös Halleyn omat edesottamukset ovat välillä kuin aikuisen kehoon joutuneen kuusivuotiaan.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Baker ei saarnaa, ei osoittele, mutta rivien välistä on luettavissa, että Halleyn tempoileva ja rajaton arki on opittua, seuraamalla sisäistettyä, ja että myös Mooneen riemukas vapaus tulee ennen pitkää kolhiintumaan.

Baker ilmiselvästi rakastaa hahmojaan, ja tunne siirtyy myös katsojaan. Taitava näyttelijäntyö tukee emotionaalista latausta. Lapsinäyttelijät, erityisesti Mooneeta näyttelevä Brooklynn Prince, ovat niin aitoja, niin pöljäily-räkimis-hihkunta-kaulailu-tosia, että sydäntä vihloo.

The Florida Projectissa on vastaansanomatonta taikaa: se ylittää realismin ilman fantastisia aineksia. Elokuva käy tunteisiin, mutta ei kertaakaan halvasti. Baker ja kuvaaja Alexis Zabe luovat paikoin kuristavan kauniita kuvia, jotka säkenöivät lapsuuden ja nuoruuden iloa ja vimmaa.

elokuvat, Ensi-ilta, Sean Baker, The Florida Project, Yhdysvallat

Suomen Kansallisooppera
Ensi-ilta 4.9.2015

  

Oopperan kummitus jää kummittelemaan katsojan mieleen.

Valtavan suosion saavuttanut Oopperan kummitus nähdään nyt ensi kertaa Suomessa, muutamin muutoksin Kansallisoopperan omana versiona. Ei siis ole kovin suuri yllätys, että musikaalin liput myytiin hyvin nopeasti loppuun.

Musikaalin on nähnyt noin 140 miljoonaa ihmistä 30:ssä maassa ja se perustuu Gaston Leroux’n samannimiseen romaaniin vuodelta 1911. Ensimmäisen näyttämöversionsa tarina sai vuonna 1986. Kriitikot ovat välillä suhtautuneet musikaaliin nuivasti, mutta sen suosio ei näytä hiipumisen merkkejä.

Oopperan kummitus sijoittuu 1800-luvulle, jo hieman liitoksistaan rapistuneeeen Opéra Populaireen. Isänsä menettänyt Christine kohtaa menneisyytensä riivaaman, oopperan kellareissa ja salakäytävissä asuvan miehen, Phantomin, joka peittää rujot kasvonsa naamion taakse. Hauraassa mielentilassaan Christine luulee ystävystyneensä eräänlaisen musiikin enkelin kanssa, jonka hänen edesmennyt isänsä on luvannut lähettää häntä opettamaan.

Christinen tunteet jakaa hänen kiintymyksensä varakreivi Raouliin, joka Christineä rakastaa. Toisaalla Christinen pakkomielteinen suhde Phantomiin saa hänen todellisuutensa vääristymään.

Andrew Lloyd Webberin säveltämän musikaalin toteutus on visuaalisesti onnistunut, ja noudattelee klassista musikaalin näyttämöllepanoa yleisön yllä huojuvaa kattokruunua myöten. Lavastus yhdistettynä voimakkaaseen musiikkiin saa katsojassa aikaan kylmiä väreitä. Kerronta on selkeää, ja vaikka tarina ei ehkä olekaan kaikkein loogisin, se avautuu katsojalle vaivattomasti. Myös Marjaana Mutasen puvustus ja Timo Alhasen valaistus ovat taidokkaat ja luovat omat vivahteensa teoksen tunnelmallisuuteen.

Oopperan kummituksessa on myös viihteellisyyden ohella yllättävää syvyyttä. Pohdin paljon teoksen vertauskuvallisia tasoja, niin esityksen aikana kuin sen jälkeenkin. Phantom on hahmona allegorinen, jota Kansallisoopperan visuaalinen toteutus vahvistaa. Erityisen vaikuttava on kohtaus, missä Christine ja Phantom liikkuvat lavalle liukuvissa labyrintinkaltaisissa portaikoissa jotka johtavat Phantomin kotiin, todellista goottiromantiikkaa huokuvaan tummasävyiseen luolaan.

Vaikka Phantom onkin selkeästi todellinen lihaa ja verta oleva ihminen, eikä Christinen mielen tuotos tai aave, välillä herää kysymys, mikä hänestä on tytön kuvitelmaa ja mikä pohjimmiltaan totta? Tällä tasolla Phantom voisikin olla kuin minkä tahansa riippuvuuden kuvaus. Kuten teoksessa lauletaankin: ”Oopperan kummitus on siellä… mieleni sisällä.”

Katsojana palaan mielessäni yhä uudelleen Phantomin hahmoon. Siihen, että uhkaavan ja jopa pelottavan hahmon takana on vain rikkinäinen ja traumatisoitunut ihmisparka, joka yksinäisenä ja katkerana vaeltaa näyttämön kulisseissa. Tarina on pohjimmiltaan hyvin traaginen, eikä Christinen ja Phantomin suhteessa ole kyse rakkaudesta ja todellisesta kiintymyksestä, vaikka hetkittäin heistä molemmat tuntuvat niin kuvittelevan.

Sofie Asplund tekee hienon ja herkänraikkaan roolityön Christinenä ja Hanna-Leena Haapamäkeä Carlotan roolissa on ilo kuunnella. Luonnollisesti voimakkaimman mielikuvan ja muiston luo kuitenkin Ilkka Hämäläisen rokkaava tulkinta itse Phantomista. Hämäläinen tuo hahmoon särmää ja persoonaa menettämättä kuitenkaan Phantomin mystisyyttä. Tero Harjuniemi Raoulin roolissa ansaitsee kiitosta karismastaan ja klassisesta tyylikkyydestään.

Rooleissa: 22.9. näytöksessä Sofie Asplund, Ilkka Hämäläinen, Tero Harjunniemi, Sauli Tiilikainen, Juha Riihimäki, Hanna-Leena Haapamäki

Musiikki: Andrew Lloyd Webber Sanoitus: Charles Hart, Richard Stilgoe Musiikinjohto: Nick Davies, Kurt Kopecky Ohjaus: Tiina Puumalainen Lavastus: Teppo Järvinen Puvut: Marjaana Mutanen Koreografia: Osku Heiskanen Valaistus: Timo Alhanen

Äänisuunnittelu: Andreas ”Stanley” Lönnquist, Sakari Kiiski

Andrew Lloyd Webber, Kansallisooppera, musikaali, Oopperan kummitus, Tiina Puumalainen

Girls Lost
(Pojkarna, Ruotsi 2016)
O: Alexandra-Therese Keining
N: Tuva Jagell, Emrik Öhlander, Louise Nyvall, Wilma Holmén

  

”Näytä tissit, huora!” huutaa pahin tyttöjä piinaavista yläasteen öykkäreistä. Jesterin (Filip Vester) johtama poikajengi hyökkää 14-vuotiaan Bellan (Wilma Holmén) kimppuun. Tyttö ahdistetaan seinää vasten, ja hänen paitansa revitään. Pojat pakenevat vasta kun tytön kaksi parasta ystävää tulee paikalle. Tällaista on Bellan, Momon (Louise Nyvall) ja Kimin (Tuva Jagell) elämä yläasteella. ”Kukaan ei kutsu poikia huoriksi, pojat jätetään rauhaan”, tytöt miettivät. Mitä jos he voisivat muuttua pojiksi?

Alexandra-Therese Keiningin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa elokuvassa Girls Lost tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun Bellan kasvihuoneeseensa tilaamien siementen joukosta löytyy yksi outo siemen. Siitä kasvaa jännittävä kasvi, jonka vaniljanmakuista mettä tytöt päättävät hetken mielijohteesta maistaa. Taikakasvin mesi muuttaa tytöt väliaikaisesti pojiksi. Ja totta, poikina heitä ei kiusata, vaan he pääsevät mukaan poikajengin salaisiin bileisiin.

Kimille poikana oleminen on jotain enemmän kuin Bellalle ja Momolle. Kim pääsee poikana (Emrik Öhlander) vihdoin tutustumaan Tonyyn (Mandus Berg), jota hän on tytön ruumiissaan jo pitkään kaukaa ihaillut. Tony on aivan muuta kuin Kim odotti, mutta se ei hälvennä Kimin kokemaa vetovoimaa hukassa olevaa poikaa kohtaan.

Elokuvan teemoiksi nousevat oman sukupuoli-identiteetin etsiminen sekä nuoruuden hämmennys seksuaalisen monimuotoisuuden edessä. Mitä jos ei pystykään asettumaan kahlitseviin sukupuolirooleihin, vaan huomaa olevansa jotain siltä väliltä? Tai mitä sitten, jos ei ole sinut oman kehonsa kanssa? Entä jos oma seksuaalisuus ei ole valtanormien mukaista?

Alexandra-Therese Keiningin aikaisempi ohjaus Kiss me käsitteli sekin seksuaalisuuden liukuvia rajoja. Toisin kuin Kiss me, Girls Lost kuljettaa maagisen rajamaille.

Girls Lost on tummia sävyjä sekä visuaalisuuden ja äänimaailman juhlaa. Taianomainen musiikki ja visuaaliset efektit rytmittävät ja vahvistavat kerrontaa. Elokuvan äänisuunnittelusta vastaa Pietari Koskinen ja musiikista Sophia Ersson.

Välillä, varsinkin elokuvan alkupuolella, jotkin visuaaliset elementit ovat turhankin alleviivaavia, kuten perhoset metamorfoosin symbolina. Lopulta ne kuitenkin asettuvat osaksi elokuvan visuaalista kerrontaa, vahvistavat sen kauniita ja voimakkaita kuvia. Elokuvan tarina perustuu Jessica Schiefauerin nuortenkirjaan Pojkarna.
Susanna Karhapää

Ma 19.9. klo 21.15 Kinopalatsi 10
Ti 20.9. klo 18.45 Kinopalatsi 9

Zoology
(Zoologiya, Venäjä 2016)
O: Ivan I. Tverdovski
N: Natalia Pavlenkova, Dmitri Groshev, Maria Tokareva

  

Naapurustossa asuu nainen, joka on paholaisen riivaama, jolla on kolme häntää ja joka voi viedä sielusi. Näin keski-ikäisestä Natashasta (Natalia Pavlenkova) puhutaan. Joku on vuotanut hänen salaisuutensa, ja pieni eriskummallisuus on saanut vainoharhaiset mittasuhteet.

Natasha ei ole paholaisen riivaama, hänellä vain sattuu olemaan lihaisa häntä. Lääkärit ovat ymmällään ja määräävät loputtomasti röntgenkokeita.

Häntä ei kuitenkaan ole kantajalleen ongelma. Päinvastoin. Hameen alle kätkeytyvä jatke tuntuu erottavan aiemmin harmaan Natashan joukosta, mitä nainen alkaa itsekin arvostaa. Hän hakeutuu jopa flirttiin röntgenhoitajan kanssa. Sitä paitsi jäntevä häntä on itsessään fyysisen ilon lähde.

Nykyisiä venäläiselokuvia tulkitsee mielellään maan nykytilanne mielessään. Papisto, virkamieskoneisto ja rivikansalaisten takertuminen uskontoon näytetäänkin naurettavuuden valossa. Mitä erilaisuuden kohtaamiseen tulee, draama on kuitenkin universaali. Jos häntä tuntuu Kafkalta pöllityltä, fantastiselta juonenkäänteeltä, sen tilalle voi kuvitella tumman ihonvärin tai ruumiinvamman. Äkkiä tarina kertookin meistä ja meidän yhteiskunnastamme.

Ivan I. Tverdovskin draaman päähahmo työskentelee eläintarhassa. Tässä piilee ironinen piikki ihmisten ylemmyydentunteesta myös lajitasolla. Yhtäkkiä Natasha on itse otus, jonka toiset haluaisivat mieluiten nähdä häkkiin suljettuna.
Kaisu Tervonen

Pe 16.9. klo 14.00 Kinopalatsi 8
Ti 20.9. klo 18.30 Korjaamo Kulmasali
Ke 21.9. klo 21.00 Kinopalatsi 8

The Here After
(Efterskalv, Ruotsi-Puola-Ranska 2015)
O: Magnus von Horn
N: Ulrik Munther, Mats Blomgren, Sven Ahlström, Ellen Mattson

  

Teini-ikäinen John (ruotsalainen pop-tähti Ulrik Munther) syyllistyi väkivaltarikokseen jo varhaisella iällä ja palaa nyt takaisin kotiinsa kärsittyään tuomionsa. Mutta perheen ja koulutovereiden tuomiot ovat vielä vastaanottamatta.

Johnin kontrollifriikillä yksinhuoltajaisällä ei riitä kapasiteettia lapsensa väkivaltaisen käyttäytymisen aiheuttamien tunteiden käsittelyyn, ja hänen totaalinen kyvyttömyytensä keskusteluun on piinaavaa katsottavaa.

Kun John palaa kotiinsa, ei isä kysy lainkaan, millaista laitoksessa oli. Elämässä eteenpäin jatkaminen tuntuu mahdottomuudelta, kun entiset ystävät eivätkä opettajatkaan tahdo päästää irti Johnin syyllisen stigmasta.

Magnus Von Hornin verkkainen ja kylmäävä esikoisohjaus sijoittuu pieneen ruotsalaiseen maalaiskylään. Von Horn jakaa katsojalle elokuvan edetessä pieniä tiedon rippeitä Johnin rikoksen taustoista. Ne pitävät yllä vähäeleisen tarinan jännitettä.

Pawel Pawlikowskin Idasta Oscar-ehdokkuuden saanut kuvaaja Lukasz Zal korostaa Von Hornin lohdutonta ja karua maailmankuvaa minimalistisen kylmillä ja kauniilla kuvilla.
Tuuli Sirkeinen

Ti 20.9. klo 20.00 Kino Tapiola
Ke 21.9. klo 18.30 Kinopalatsi 8
To 22.9. klo 16.15 Kinopalatsi 9

Tyttö nimeltä Varpu
(Suomi 2016)
O: Selma Vilhunen
N: Linnea Skog, Paula Vesala, Lauri Maijala

  

11-vuotias Varpu (Linnea Skog) ei löydä paikkaansa trendikkäiden tallityttöjen joukosta, mutta ei myöskään itähelsinkiläisten koulukaverien jengistä. Molempiin hän koittaa sopeutua, mutta törmää toistuvasti ulkopuolisuuden kokemukseen. Varpun matkalla aikuisuuteen sekään ei varsinaisesti auta, että hänen yksinhuoltajaäitinsä Siru (Paula Vesala) ripustautuu tyttäreensä. Äiti on suhteessa Varpuun enemmän tarvitseva kuin huolehtiva osapuoli. Siru kaipaa tyttärensä tukea deitti-ilmoituksen laatimisessa tai reputettuaan toistuvasti inssissä.

Selma Vilhusen Tyttö nimeltä Varpu on koskettava aikuisuuden kynnykselle sijoittuva draama. Vilhunen kuvaa taitavasti hukassa olevan yksinhuoltajan arkikamppailua rahahuolineen. Äidistään vastuuta kantava Varpu yrittää olla kiltti ja aiheuttaa mahdollisimman vähän vaivaa. Lopulta Varpu päättää kuitenkin rikkoa totutun kaavan ja etsiä vastaukset isästään. Kaavan rikkominen avaa äidinkin silmät.

Vilhusen käsikirjoituksen huumori ilahduttaa. Tarinaa kuljetetaan luontevasti ja taidolla eteenpäin. Ohjaaja annostelee vähäeleisiä vihjeitä, joiden merkitys paljastuu vähitellen kerronnan edetessä.

Linnea Skog tekee hienon roolityön Varpuna. Myös Linnean isää Ilmaria esittävä Lauri Maijala ottaa roolinsa omakseen.

Paula Vesalan monilahjakkuutta on hyödynnetty elokuvassa. Yhdessä PMMP:n taustavoimissakin vaikuttaneen Jori Sjöroosin kanssa hän on tehnyt musiikin, joka soljahtaa luontevasti elokuvan maailmaan.

Selma Vilhunen on tunnettu erityisesti hänelle Oscar-ehdokkuuden tuoneesta lyhytelokuvastaan Pitääkö mun kaikki hoitaa? Tyttö nimeltä Varpu on Vilhusen ensimmäinen kokopitkä elokuvaohjaus, ja se nostaa Vilhusen suomalaisen fiktioelokuvan kärkinimiin. Parasta elokuvassa on sen käsikirjoitus ja Linnea Skog pääroolissa.
Susanna Karhapää

To 15.9. klo 20.45 Savoy-teatteri

Sparrows
(Þrestir, Islanti-Kroatia-Tanska 2015)
O: Rúnar Rúnarsson
N: Atli Oskar Fjalarsson

  

Ari asuu maailman kauneimmassa paikassa, joka on samalla umpiruma. Teini-ikäinen on joutunut muuttamaan Reykjavikista takaisin lapsuudenmaisemiin Länsivuonolle alkoholisoituvan isänsä luo. Ympärillä kohoavat sumujen verhoamat vuoret, joita reunustaa meri sieltä kurkkivine norppineen. Näkymä on kuin luonnon temppelistä, mutta kyläläisiä kiehtovat enemmän maalliset synnit.

Suuri osa paikallisista on alkoholissa ja huumeissa marinoituja kalatehtaan työläisiä. Kalatehtaalla aloittaa kesätyönsä myös Ari. Etäinen isä yrittää välillä esiintyä roolimallina pojalleen, jonka kuitenkin hakeutuu mieluummin mummonsa ja lapsuusajoilta tutun Láran seuraan. Láralla tosin on mustasukkainen poikaystävä.

Käsikirjoittaja-ohjaaja Rúnar Rúnarssonin draama ei kerro nuoresta rakkaudesta, se ei ole edes kalastajakylän Romeo ja Julia. Sparrows on sitäkin synkempi. Arin isän asunto tuntuu olevan päihdefestien keskusmesta, eivätkä nuorison harrastukset aikuisten menosta paljon eroa.

Kauneus ja rumuus limittyvät monella tapaa. Reykjavikissa kirkkokuorossa laulaneen Arin äänessä on enkelimäinen kaiku, mutta pikkukylässä laulupaikkana toimii ruosteinen siilo. Ahdistavinta ovat teinien ensimmäiset seksikokemukset. Herkät hetket saavat likaisen käsittelyn.

Aria näyttelevä Atli Oskar Fjalarsson tekee muutaman epätoivon hetken rikkomasta ilmeettömyydestä tunteikasta. Hän on kuin kuka tahansa teini, joka joutuu huonoon seuraan. Huonoa seuraa sattuu vain olemaan lähes kokonainen kylä.
Kaisu Tervonen 

Ma 19.9. klo 13.45 Kinopalatsi 8
Ti 20.9. klo 21.15 Kinopalatsi 9
Ke 21.9. klo 17.45 Kino Tapiola

Mia Madre
Italia 2015
O: Nanni Moretti
N: Margherita Buy, John Turturro, Giulia Lazzarini, Nanni Moretti

  

Ikääntyvä elokuvaohjaaja Margherita (Margherita Buy) on menettämässä otteensa työstään, elämästään avioeron jälkeen, suhteestaan teini-ikäiseen lapseensa. Pahinta on kuitenkin se, että äiti on kuolemassa. Margherita ei pysty hyväksymään opettajana työskennelleen äitinsä ajan olevan vähissä. Harmaita hiuksia Margheritalle tuottaa myös hänen elokuvansa amerikkalainen tähti, Yhdysvalloista varta vasten paikalle lennätetty Barry Huggins (John Turturro). Barry on äänekäs, egoistinen ja raivostuttava. Diivan elkeillään hän saa stressaantuneen ohjaajan sietokyvyn repeilemään liitoksistaan.

Nanni Morettin ohjaama Mia Madre on hauska ja pinnan alla surumielinenkin kuvaus elämästä, perhesuhteista, luopumisesta ja ikääntymisestä. Se kuvaa kulissien ylläpidon vaikeutta silloin kun suuret murheet koettelevat.

Perfektionistinen Margherita palaa unikuvissaan elokuviensa ensi-iltojen jonoihin keskustelemaan ystävien ja rakastettujen kanssa. Hän saa kuulla kritiikkiä työstään ja henkilökohtaisista puutteistaan. Uutta elokuvaa kuvatessaan palkittu ohjaaja kyseenalaistaa vuosikausien aikana karttuneen ammattitaitonsa täysin ja pelkää jälleen kerran taipuvansa ohjauksessaan vain sovinnaisiin ratkaisuihin. Kritiikki, jota hän ei ole voinut unohtaa.

Moretti itse näyttelee elokuvassaan Margheritan veljeä, Giovannia. Elokuvan hauskin ja ärsyttävin hahmo on John Turturron esittämä Barry Huggins. Myös pääosanesittäjä Margherita Buy onnistuu roolissaan loistavasti.
Susanna Karhapää

Su 18.9. klo 16 Orion
To 22.9. klo 18.30 Savoy-teatteri

Rakkautta & Anarkiaa 5.–25.9.