Kategoria: Naiseus ja itsetunto

Olen kiertänyt kirjastoissa lukemassa varhaisten suomalaisten naiskirjailijoiden kirjoituksia ja vinkkaamassa heidän teoksiaan. Usein aloitan kysymällä, keitä ennen 1900-lukua julkaisseita suomalaisia naiskirjailijoita kuulijat muistavat. Minna Canth saatetaan mainita, joskus ehkä Fredrika Runeberg ja Maila Talvio, mutta siihen se yleensä jää.

Silti ennen 1900-lukua kaunokirjallisuutta kirjoitti iso joukko suomalaisia naiskirjailijoita. Täsmällinen määrä riippuu toki kirjailijan määritelmästä. Vähemmän on niitä, jotka ovat julkaisseet laajan tuotannon; paljon taas sellaisia, jotka ovat julkaisseet yhden teoksen tai jopa vain yhden runon.

Varhaisia pioneereja

Monet saattavat yllättyä, että suomalaista naisten kirjoittamaa kaunokirjallisuutta on julkaistu jo 1600-luvulla, niin suomeksi kuin ruotsiksi. Mahdollisesti ensimmäinen naisen suomeksi kirjoittama teksti, jonka kirjoittajan nimi tiedetään, on runo ”Orpolapsen vaikerrus” vuodelta 1683. Se ilmestyi kuuden virren kokoelmassa ilman tekijää, mutta säkeiden alkukirjaimista muodostuu nimi Maria Simointytär. Hänestä ei tiedetä mitään muuta.

Varhaisimmille naiskirjailijoille onkin tyypillistä, ettei heistä tiedetä paljonkaan tai että tekijyys on epävarma. Jälkimmäisestä hyvä esimerkki on arkkiveisu ”Yxi Valitettava Virsi, Koska Ihminen Helena Erikin Tytär Halikon Pitäjästä, Ulvos Kävi Lapsen murhan tähden, sinä 11 päivänä Marras Kuuta Vuonna 1778”. Siinä kuolemaan tuomittu Helena Erikintytär katuu syntejään ja rukoilee Jumalalta anteeksiantoa, mutta onko runo oikeasti hänen kirjoittamansa? Vai onko joku muu – mahdollisesti mies – laittanut sanat hänen suuhunsa?

Olen laskeskellut erilaisten lähteiden perusteella, että mahdollisesti naisten suomeksi kirjoittamia arkkiveisuja löytyy ainakin useita kymmeniä 1600-luvulta 1900-luvun alkuun. Ruotsinkielisiä on luultavasti roppakaupalla lisää.

Arkkiveisujen ohella varhaisia kaunokirjallisuuden kanavia olivat sanomalehdet. Kenties ensimmäinen avoimesti omalla nimellä julkaissut suomalainen naiskirjailija oli professorin tytär Catharina Charlotta Ross (k. 1828). Hänen runonsa ”Öfver Solen” ja ”Skaldestycke öfver Vintern” ilmestyivät Åbo Tidning -lehdessä vuonna 1801. Samassa yhteydessä lupailtiin kokonaista runovihkosta, jota ei ilmeisesti kuitenkaan koskaan ilmestynyt. Syitä voi vain arvailla.

Pidempiä tekstejä

Naiskirjailijoiden pidempiä tekstejä ja laajempia tuotantoja alkoi syntyä 1800-luvun kuluessa. Kulttuurisalonkia pitänyt upseerinrouva Gustafva Sofia Hjärne (1780–1860) julkaisi vuonna 1831 runoteoksen Tavastehus slott, joka kuvaa pakanuuden aikaisen rakkaustarinan.

Hjärnen salongissa mukana ollut Sara Wacklin (1790–1846) kirjoitti osittain kaunokirjallisen kertomuskokoelman Hundrade minnen från Österbotten (1844–1845), joka tosin julkaistiin Ruotsissa kirjailijan muutettua sinne. Se oli ehkä yksi eniten arvostusta saaneita varhaisimpien suomalaisten naiskirjailijoiden teoksia. Arvostukseen saattoi vaikuttaa sekin, että teoksessa oli mukana todellisia historiallisia henkilöitä.

Carolina Runeberg (1808–1891) julkaisi avoimesti omalla nimellään runokokoelman Små diktförsök vuonna 1855. Sen esipuherunossa hän kuvaa herkullisesti naisen asemaa kirjailijana. Jos nainen rohkenee julkaista, kriitikot nuhtelevat häntä. Runoilija ilmoittaa kuitenkin aikovansa hiukan poiketa tuolta naisen hiljaiselta tieltä.

Entäpä ensimmäinen suomalainen romaani?

Ei, se ei ollut Aleksis Kiven Seitsemän veljestä (1870), sillä jo vuonna 1840 ilmestyi romaani Murgrönan ilman tekijän nimeä. Kirjoittaja oli suomalainen Fredrika Wilhelmina Carstens (1808–1888), joka sai paljon paheksuntaa osakseen. Edes Fredrika Runeberg ei arvostanut Murgrönania vaan kuittasi sen pelkiksi naisten juoruiksi, vaikka nykylukijalle teos voi näyttäytyä kiinnostavana ja osin ironisenakin kuvauksena Tukholman paremmista piireistä.

Varhaisin kohtuullisen laajan tuotannon kirjoittanut suomalainen naiskirjailija lienee ollut Fredrika Runeberg (1807–1879). Hänet muistetaan usein vain suuren runoilijan vaimona ja ehkä leivoksista. Kahden romaanin ohella Runeberg kirjoitti melkoisen määrän pieniä kertomuksia ja runoja. Kertomukset sijoittuvat usein kaukaisiin maihin ja eksoottisiin kulttuureihin, mutta niissä nostetaan vahvasti ja kriittisesti esiin naisen asemaa. Kenties kritiikki peittyi aikalaislukijoille eksotiikan alle. Runebergin kertomuksista monet ovat suomentamatta, kuten vaikkapa muinaiseen Kiinaan sijoittuva ”Mandarinens dotter”.

Fredrika Runeberg

Naisen asemaa ja realismia

Fredrika Runebergiä rohkeampi ja poleemisempi kirjailija oli Hanna Ongelin (1848–1893). Hän aloitti romanttisella tuotannolla ja kirjoitti 1880-luvun alussa yli 1700-sivuisen goottilaisen romaanin Ödets dom, joka ilmestyi Ruotsissa. Ongelin elätti itsensä kirjoittamalla, joten häntä voidaan pitää ammattikirjailijana. Ongelin alkoi kallistua vahvasti realismin suuntaan ja käsitteli naisen asemaa. Erityisen kiinnostava on novelli ”En skugga från kriget”, jossa Valeska-niminen nuori nainen seuraa rakastettuaan sotaan mieheksi pukeutuneena ja nousee traagiseksi sotasankariksi. Lyhyttukkainen, miestenhattua käyttänyt, tupakkaa polttanut ja elämänsä loppupuolella alkoholisoitunut Ongelin ei vain oikein sopinut nousevan naisliikkeen ihanteisiin.

Realismia vielä pidemmälle vei Ina Lange (1846–1930), joka julkaisi useita teoksia varhaisille suomalaisille naiskirjailijoille melko harvinaisesti miesnimimerkillä Daniel Sten. Novellissa ”I ödemarken” kansa näyttäytyy naturalistisesti vähemmän mairittelevassa valossa eikä herrasväkeäkään järin kauniisti kuvata. Novellissa ”Frost” puolestaan tavataan Saarijärvellä asuva Paavo, joka jättää raskaana olevan vaimonsa lähteäkseen Amerikkaan mutta ryyppää rahansa kaupungissa vain huomatakseen kotiin palattuaan, että vaimo on kuollut synnytyksessä.

On hyvä muistaa, että realismin rinnalla kulki myös idealistisempaa kirjallisuutta. Maininnan ansaitsee erityisesti Theodolinda Hahnsson (1838–1919), joka oli luultavasti ensimmäinen laajemman tuotannon suomeksi kirjoittanut naiskirjailija. Hänen kertomuksensa heijastavat uskonnollis-isänmaallista henkeä mutta ovat omalla tavallaan sieviä ja mukavia lukea. Erityisen kiinnostava on hänen pitkä kertomuksensa Martta (1890), joka on hahmojen nimiä myöten selkeä vastakirjoitus Minna Canthin Työmiehen vaimo -näytelmälle. Hahnssonin versiossa mies vapautuu alkoholismista, kun vain vaimo luottaa Jumalaan ja pysyy uskollisena miehen rinnalla.

Työväenliikkeen kirjallisuus vei realismia entistä yhteiskunnallisemmalle tasolle. Yksi vahvimmista varhaisista työväenliikkeen naiskirjailijoista oli 1800-luvun lopulla kirjoittamisen aloittanut Elvira Willman-Eloranta (1875–1925). Hänestä odotettiin uutta Minna Canthia, mutta hänen tyylinsä kävi liian rajuksi sivistyneistölle. Näytelmä Kellarikerroksessa (1907) kuvaa, kuinka nuori Sigrid joutuu turvautumaan prostituutioon voidakseen elättää perheensä. Novellissa ”Tunteita” puolestaan sivistyneistöön lukeutuva nainen herää huomaamaan, millaista ”helvetillistä naamiohuvia” yhteiskunnallinen eriarvoisuus aiheuttaa Helsingissä.

Tässä esiin nostamani kirjailijat ovat vain pieni otos lukuisista varhaisista suomalaisista naiskirjailijoista. Ehkä kaikki eivät puhuttele enää nykylukijaa, mutta joukossa on varmasti monia, jotka olisi syytä nostaa paremmin kirjallisuushistoriasta kiinnostuneiden tietoisuuteen ja luettaviksi kouluissakin. Suomalainen kirjallisuus on ollut jo ennen 1900-lukua muutakin kuin suurmieskirjailijoiden hiekkalaatikko.

Kirjoittaja valmistelee antologiaa varhaisten suomalaisten naiskirjailijoiden kirjoituksista.

Carolina Runeberg, Catharina Charlotta Ross, Fredrika Runeberg, Fredrika Wilhelmina Carstens, Hanna Ongelin, Ina Lange, kirjallisuushistoria, kirjallisuusnumero, Minna Canth, naiskirjailijat, Sara Wacklin, Theodolinda Hahnsson

Ajat ovat synkät niin ilmastollisesti kuin taloudellisesti, mutta muutama rohkea pienyrittäjä tuo valoa pimeyteen kivijalkakaupoillaan ja avoimilla työhuonetiloillaan. Sylvin tiimi jalkautui Kallion ja Vallilan kaduille ja törmäsi uudenlaiseen Helsinkiin. Ihan kuin… ihan kuin… täällä olisi elämää!

Kuvat: Eva-Liisa Orupold

POOLA KATARYNA, Kinaporinkatu 1

Kinaporin alkuun on saapunut syyskuussa tervetullut asukas. Vastuullista designia suunnitteleva Poola Kataryna on palannut takaisin juurilleen, ja muutto on ollut enemmän kuin mukavaa.

”Täällä tulee paljon enemmän ihmisiä koputtelemaan ikkunaan – myös siksi, että meillä on kivijalkaliike. Tuntuu, että täällä on paljon avoimempi meininki, välittömämpää. Ensimmäisen kahden viikon aikana kaikki kaverit oli ehtinyt käydä moikkaamassa, kun Töölössä ei vuoden aikana käynyt kukaan”, kertoo Paula Kasurinen

Ensi töikseen kyyninen voisi ajatella tyyppien olevan hulluja pistäessään pienyrityksen pystyyn juuri näinä mustina aikoina.

”Taloustilanne itse asiassa on todella hyvä minulle juuri nyt – vuokrat ovat laskeneet niin paljon. Työhuoneeseen yhdistetty oma kauppa kyllä kannattaa. Ja Kallion suuntaan on alkanut tulla kaikennäköistä kiinnostavaa, katuruokapaikkaa ja pikkupuotia, on asiakkaitakin enemmän.”

MILK, Aleksis Kiven katu 12 

Myöskään Milk–puodin naisia ei pelota; päinvastoin. Suunnittelijat Tiina Palm, Ivanda Jansone, Kerttuli Siikaniemi ja Alba Bordes perustivat yhteisen työhuoneensa kylkeen valoisan olohuoneen, ihanan iloisen Milk-kaupan. On jotenkin liikuttavaa ja samalla surullista, millaisen ihastuksen vyöryn tällaisen pienen ja kauniin paikan löytäminen herättää pimeydessä vaeltavassa helsinkiläisessä. Siis tällä kertaa allekirjoittaneessa.

”Aleksis Kiven kadusta on tulossa uusi Vaasankatu. Täällä on kaikkea; kirppis, uusia ravintoloita ja totta kai kunnon mehevä menneisyys”, hehkuttaa sisustustarroja suunnitteleva espanjalainen Alba Bordes.

”Walk in -tyyppiset showroomit varmasti lisääntyvät tulevaisuudessa. Se on myös selviytymiskysymys, sillä tavalla pienemmätkin yritykset pystyvät myymään tuotteita. Yhteistyö muiden kanssa on ehdoton elinehto. Olemme tällä hetkellä esimerkiksi tekemässä Kallio Late night shopping -iltaa, jossa kallion pienet putiikit ovat iltamyöhään auki” kertoo Tiina Palm.

Myös Up with Kallio –yrittäjäverkostossa vaikuttanut Tiina on sitä mieltä, että toimijoiden yhteistyö alueella vain kasvaa tulevaisuudessa.

Milkissä on kiva pössis. Jengiä lappaa sisään ja ulos höpöttämään. Myös Aleksis Kiven kadun asujaimisto on ottanut Milkin hyvin vastaan.

”On kiva, kun asiakkaissa on niin mummoja kuin nuorisoa!”

BEAUME, Mäkelänkatu 13

Kun Beaume-kauneushoitolan Tytti Jauhiainen löysi Mäkelänkadun kivijalasta tyhjän kellarikerroksen, alkoivat asiat loksahdella paikalleen. Mimmi on aika tehokas – parin viikon remontin jälkeen Beaumen tiloihin oli muuttanut jengiä kuin pipoa. Monitoimiliikkeen kotoisassa kauneushoitolassa toimii kaksi kosmetologia ja hieroja. Katon jakavat myös ompelija, graafikko sekä burleskiryhmä Shimmering Sheilasin tanssisali eli Osuuskunta Mielipäivä. Työn alla on myös naisten yhteinen pieni puoti, jossa myydään kosmetiikkaa, luonnonlisäravinteita, ompelimon tuotteita sekä Shimmering Sheilasin upeita second hand -kuteita.

”Tämä koko tila tuli vähän ’hum!’ – yllättäen – ja sen käyttö kehittyy koko ajan. Minulla ei ole tapana hirvesti miettiä ennen kuin teen, muuten ei tulisi varmaan mitään tehtyäkään!”, kertoo paikan puuhanainen Tytti, jota eivät nähtävästi myöskään taloussuhdanteet heilauta.

Ihmiset ovatkin löytäneet Beaumen yllättävän hyvin.

”Vallilassa meillä on niin hyvä sijainti. Tosi hyvät liikennemahdollisuudet, ja ihmisiä menee paljon ohi. Halusimme tehdä jotain uudenlaista, jota alueella ei ole; yhdistää liiketilaa ja osuuskuntaa. Kun on niin monenlaista mukana, ovat ideat aivoriihissä aika lentäviäkin…” jatkavat Shimmering Sheilasin tytöt.

Suunnitteilla on tapahtumia, kuten kauneusiltoja, kirpputoreja ja tanssiworkshopeja. Jossain vaiheessa Mielipäivä tulee tarjoamaan myös yleisötunteja burleskiin. Sitä odotellessa: Vallila kaipaisikin pari tasselia lisää pyörimään.

ANNIKA CUMLANDER, Inarintie 11–13

Vallilan perältä löytyy myös työhuoneshopin varaslähtijä. Työhuone Inarin Annika Cumlander on myynyt supersöpöjä karkkikorujaan ikkunastaan jo parin vuoden ajan.

”Vallilassa on paljon esimerkiksi Elannon vanhoja kauppatiloja. On kiva, että ne otetaan taas elävään käyttöön, oikeiden ihmisten arkeen.”

LATE NIGHT SHOPPING KALLIO 17.12.

Poola Kataryna
milkhelsinki.com
Kauneushoitola Beaume
shimmeringsheilas.blogspot.fi
www.inari.info

Kuva: Sauli Kaipainen

Annika Cumlander, Beaume, Kallio, Late Night Shopping Kallio, Milk, Poola Kataryna, Shimmering Sheilas, Vallila

Juttusarja esittelee satunnaisessa järjestyksessä ei-niin-tunnettuja naisartisteja, joita toimittaja diggailee ja soisi monen muunkin diggailevan.

Kuvitus: Aiju Salminen

Bluesmusiikkia ovat enimmäkseen tehneet tunnetuksi miehet, mutta se ei tarkoita että naiset olisivat pysyneet hiljaa. Itse asiassa ensimmäiset bluestähdet olivat naisia, pienten ja nuhjuisten Varietee-teattereiden esiintyjiä, joita kohdeltiin kuin kuninkaallisia. Ensimmäisiä levyttäneitä bluesnaisia olivat Koko Taylor, Mamie Smith ja Bessie Smith, vain muutaman mainitakseni.

Yksi kuuluisimmista oli kitaristi Memphis Minnie (1897-1973, oikealta nimeltään Lizzie Douglas). Minnie oli siitä harvinaislaatuinen nainen, että hän sanoitti, sävelsi, soitti ja lauloi itse suurimman osan biiseistään. Vaikka muutkin bluesnaiset sävelsivät itse, kitaran soitto ei ollut yleistä.

Minnie oppi kitaran ja banjon soiton jo lapsena. 13-vuotiaana hän karkasi kotoaan Louisianasta ja matkusti Memphisiin soittamaan kaduilla ja yökerhoissa. Hän kiersi tovin Ringling Brothers -sirkuksen mukana viihdyttämässä ihmisiä soitollaan.

Kerrotaan, että Minnie oli kovapintainen nainen: hän oli hyvä tappelemaan, eikä epäröinyt käyttää stilettiä tarpeen vaatiessa. Kadut ja ympäristö vaativat kovuutta, muutoin naisena ei olisi hoodeilla selvinnyt. Minnie piti uhkapeleistä, juhlimisesta ja prameilusta, mistä kertovat hänen hopeakolikoista tehty rannekorunsa ja loisteliaat autot, joilla hän ajeli tienattuaan levytyksillään. Hänen tunnetuimpia laulujaan onkin Me and my Chauffeur Blues.

Ennen menestystä Minnien elinkeino oli prostituutio. Hän veloitti palveluksistaan $12, mikä oli verrattain suuri summa.

Minnie näytti usein paikkansa miesmuusikoiden rinnalla kitarakisoissa, joissa palkintona saattoi olla vain pullo viskiä ja joissa menestys mitattiin yleisön aplodien määrällä. Hän kisasi muun muassa Tampa Redin, Muddy Watersin ja Big Bill Broonzyn kanssa ja voitti usein, toisinaan toki lypsettyään aplodeja nostamalla hameensa helmaa.

Vuonna 1929 hän nai Kansas Joe McCoyn. Minnien ja Kansas Joen ensimmäinen yhteinen single Bumble Bee julkaistiin samana vuonna, ja siitä tuli välitön hitti. Minnien ura kesti lähes neljäkymmentä vuotta, ja hän levytti yli 200 levyä eri artistien kanssa. Hän oli useiden vuosien ajan Memphis Jug Bandin jäsen.

Minnie oli ensimmäisiä artisteja, joka otti sähkökitaran käyttöönsä, vuonna 1942. Tämä avasi tietä etelän pikkukaupungeista pohjoisen suuriin kaupunkeihin mm. Muddy Watersille, Bo Diddleylle ja Little Walterille. Hän erottui joukosta soittamalla kitaraa seisten, siihen asti kitaristit olivat nimittäinen soittaneet istuen.

Minnie sai 1960-luvun alussa sydänkohtauksen ja eli viimeiset 13 vuottaan pyörätuolissa. Hänen kolmas aviomiehensä Little Son Joe kuoli 1961.  Siskonsa hoitama Minnie kuoli vuonna 1973.

Spotify on Memphis Minnietä pullollaan. Esimerkiksi tämä on hyvä kokoelma:

Bessie Smith, Big Bill Broonzy, Bo Diddley, Kansas Joe McCoy, Koko Taylor, Kovan onnen naiset, Little Son Joe, Little Walter, Mamie Smith, Memphis Jug Band, Memphis Minnie, Muddy Waters, numero0001, Tampa Red

Kuvat: Simo Karisalo ja Future Film

Wetlands – Kosteikkoja aiheutti kohun, joka pakottaa katsomaan peiliin.

Alkuun muutaman Wetlands – Kosteikkoja -elokuvaa koskevan nettijutun otsikko:

”Is ’Wetlands’ the Most Disgusting Coming of Age Movie Of All Time?” (Indiewire)

“Wetlands Is Sundance’s Crassest, Most Outrageous Movie” (Vulture)

‘Wetlands,’ About A Bodily Fluid-Obsessed German Teen, Is Sundance’s Raunchiest Film (The Daily Beast)

Wetlands – kosteikkoja kertoo kauhean ja hauskan totuuden naisen alapäästä (Episodi)

Tammikuussa Sundancen elokuvajuhlilla kohahduttanut Wetlands – Kosteikkoja nähdään Night Visions -festivaalilla tänään. Olin kuvitellut, ettei kepeä elokuva aiheuttaisi Suomessa sen kummempaa hälinää, mutta ainakin elokuvalehti Episodi ehti jo osallistua pimpin mystifiointiin ja naisen ruumiintoimintojen päivittelyyn. Lehden nimeämä ”kauhea ja hauska totuus naisen alapäästä” tarkoittaa seuraavia asioita: seksi, kuukautiset, valkovuoto, karvat, peräpukamat. Kauheaa. Ja kakka. Siis nuori nainen käy kakalla. No niin, aika hauskaa.

Saksalaisohjaaja David Wnendtin toisen pitkän elokuvan päähenkilö on teini-ikäinen Helen, jota näyttelee vakuuttavasti 27-vuotias sveitsiläinen Carla Juri. Helenillä tosiaan on peräpukamia, hän tykkää seksistä ja vihaa liiallista hygieniaa, ja hänet nähdään valkokankaalla ilman paitaa. Huh. Kun Helen yhtenä päivänä ajelee huolimattomasti peräpäänsä karvoja, hän joutuu sairaalaan anaalifissuuran vuoksi. Huh huh. Elokuvan ytimessä on aikuistuminen ja Helenin itsenäistyminen eronneista vanhemmistaan, joiden hän toivoisi palaavan yhteen.

Wetlands perustuu saksalaisen Charlotte Rochen samannimiseen kirjaan vuodelta 2008. Rochen bestseller-kirja aiheutti ilmestyessään valtavan metelin. Suomessa pikaisesti piipahtanut ohjaaja David Wnendt kertoo lukeneensa kirjan sen ilmestymisvuonna ja pitäneensä siitä heti. Hänestä kirja oli ennen kaikkea kiihottava.

”En oikein ymmärtänyt kirjan aiheuttamaa skandaalia. Päähenkilö sanoo toki asioita suoraan ja siinä on häpeilemätöntä erotiikkaa, mutta suuri osa kohusta tuntui koskevan jotain muuta kuin kirjan sisältöä. Monet, jotka eivät olleet lukeneet kirjaa, kokivat tarpeelliseksi osallistua kauhisteluun”, Wnendt kertoo.

”Ajattelin, että reaktio elokuvaan olisi erilainen, mutta ei se ollut. Monet, jotka eivät ole nähneet elokuvaa eivätkä aio nähdä sitä, ovat vahvasti sitä mieltä, että elokuva on jotenkin väärin. Se on absurdia, mutta kertoo toisaalta siitä, että pelkästään aihe laukaisee ihmisissä jotakin. Että yhteiskunnassa on jotain peiteltyä ja salaista.”

Naiset ”sillä tavalla”

Kun ohjaaja tekee filmatisoinnin skandaalin aiheuttaneesta kirjasta, hän toki tietää provosoivansa. Wnendt ei kuitenkaan ensisijaisesti pyrkinyt luomaan mahdollisimman epäsiveellistä maailmaa. Wetlandsin kohdalla ohjaajan aikeita kuvaavampaa on yleisön ja kriitikkojen provosoituminen. Mikä meitä oikein harmittaa?

”Tuntumani on se, että suurin osa vihaajista on miehiä. Shokki ei tule seksistä, ruumiintoiminnoista eikä eritteistä vaan juuri siitä, että nuori nainen kertoo niistä avoimesti”, Wnendt avaa.

Jopa Wnendtin oma kaveripiiri on suhtautunut elokuvaan varauksella:

”Omat ystäväni eivät ole kovin ahdasmielisiä, mutta monet heistä ovat kauhistuneet. Eräs hyvä ystäväni sanoi, ettei voi katsoa elokuvaa, koska ei halua ajatella naisia ’sillä tavalla’.  Hän voi pahoin ajatuksestakin. Hänelle kuukautisista ja muusta puhuminen… no, hän ei yksinkertaisesti pysty.”

Wetlands – Kosteikkoja on karkkimaiseen pop-tyyliin toteutettu hyvän mielen elokuva, joka on ollut Saksassa suuri menestys. Se leikkii väreillä, animaatiolla, tehokkailla lähikuvilla ja musiikilla. Inspiraationa ovat Wnendtin mukaan olleet Danny Boylen Trainspotting sekä Michael Winterbottomin 9 songs.

Wnendtin mielestä Wetlands-elokuvassa rohkeinta on lopulta seksin iloisuus ja se, että katsojalla on lupa kiihottua. Hänestä seksi näytetään elokuvissa liian usein ongelmallisena ja synkkänä.

”Olemme unohtaneet keveyden ja ilon. Halusin näyttää, että meillä voi olla yhden illan juttuja eikä niiden jälkeen tarvitse viillellä ranteitaan auki eikä pohtia rakkautta tai tyhjyyttä. Yhden illan jutut voivat olla mukavia ja hyväksi. Ei niiden jälkeen tarvitse mennä naimisiin eikä tuntea syyllisyyttä.”

Naistenkaan?

”Jos nainen harrastaa elokuvassa vapaata seksiä, se on liian usein oire sairaudesta tai muusta. Minulle esimerkkiä näytti Pier Paolo Pasolinin Arabian Nights. Siinä ihmiset harrastavat seksiä ja nauravat, ja se on luontevaa.”

Myös Wetlandsia on tulkittu päähenkilön traumojen kautta. Vanhemmat ovat eronneet, ja siksi Helenin seksuaalimoraali ja hygieniakäsitykset ovat häiriintyneet.

Esimerkiksi Hollywood Reporter tulkitsi asiaa näin:

”German-language coming-of-age drama about a young woman with an unhealthy and fetishistic obsession with certain body parts (and bodily fluids), mostly as a result of her reaction to her parents’ divorce”

Pakkomielle. Fetissi. Epäterveellinen.

”Helenillä ei ole sen enempää tai vähempää traumoja kuin muilla. Hänestä nähdään elokuvassa useita puolia ja, kyllä, hänen vanhempansa ovat eronneet. Mutta ero tai trauma eivät selitä hänen käytöstään, kuten ei mikään yksittäinen asia. Monet poimivat tuon yhden asian ja selittävät hänen suhtautumistaan kehoonsa sillä. Halutaan yksinkertainen selitys”, Wnendt sanoo.

Halutaan selitys, mutta mille? Sille, että nuori nainen on kiinnostunut seksuaalisuudestaan?

Genre ja gender                  

David Wnendt on innoissaan Sundancessa aiheuttamastaan kohusta. Amerikkalaisyleisö suhtautui hänen vahvaan ja ilottelevaan tyyliinsä hyväksyvämmin kuin saksalaiset, joiden mielestä hauska on usein yhtä kuin tyhmä. Ohjaaja itse kuvailee tyyliään art housen ja valtavirran sekoitukseksi.

“En ole kiinnostunut kokeellisesta elokuvasta enkä uuden muodon löytämisestä. Pidän perinteisistä tarinoista, joiden raameissa voin kokeilla. Haluan yhdistää klassisen draaman ja tarinankerronnan monimutkaisiin hahmoihin ja naturalistiseen näyttelijäntyöhön.”

Night Visions -festivaalin ytimessä ovat fantasia-, kauhu- kultti- ja scifielokuvat. Wnendtin mielestä Wetlands sopii kuitenkin festivaalille hyvin:

”Ei tämä ole kauhuelokuva eikä klassinen genre-elokuva, mutta ehkä jollain lailla kumouksellinen. Ja kyllähän kauhugenrekin voi olla kumouksellinen, sillä se elää genrenä reunalla.”

Wnendtin edellisessä elokuvassa, uusnatseista kertovassa ylistetyssä Combat Girlsissä (2011) oli niin ikään vahva nuori nainen pääosassa.

”Voin kyllä tehdä elokuvia miehistäkin. On sattumaa, että molemmat elokuvani ovat kertoneet vahvoista naisista. Mutta toisaalta voimakkaita, radikaaleja naisia nähdään elokuvissa vähemmän kuin miehiä, joten tällaisten hahmojen kanssa voi kokeilla enemmän; tehdä jotain, mitä ei ole tehty miljoonaan kertaan. Valkokankailla ei vieläkään nähdä riittävästi vahvoja naishahmoja, mutta se on onneksi muuttumassa.”

Carla Juri löytyi Helenin rooliin koekuvausten kautta. Alun perin Wnendt kaavaili osaan amatööriä, mutta vaikea rooli vaati ammattilaisen. Juri oli ohjaajan mukaan hauska, luonteva ja itsevarma, ja pystyi näyttelemään suuria tunteita sekä työskentelemään vaativan tekstin kanssa.

”Carlalle suurin vaikeus oli se, että hän joutui leikkauttamaan hiuksensa. Hän pelkäsi, ettei häntä enää palkata rooleihin, jos hänellä on lyhyet hiukset. Mutta ne oli leikattava, jotta hänen kasvonsa ja ilmaisunsa pääsivät oikeuksiinsa.”

Helenin hahmoa onkin kutsuttu poikamaiseksi, esimerkiksi näin:

 “If she looks a little androgynous with her curly mop of hair and skateboard in hand, it’s because this kind of sexually frank woman hardly ever turns out to be straight onscreen.“ 

Ja näin tulemme takaisin sukupuolen ongelmaan. Mikä Helenistä tekee androgyynin? Lyhyet hiuksetko? Rennot vaatteet, suora puhe, pienet rinnat? Avoin kiinnostus seksiin? Peräpukamat? Kakka?

Vai se, että hän ottaa naiseutensa haltuun?

Wetlands – Kosteikkoja Night Visions -festivaalilla pe 11.4.2014 klo 18.45

Teatteriensi-ilta 9.5.2014

MARIA:

Elämäntarinani käynnistyy vuodesta 1977, jolloin putkahdin äitini
kohdusta tähän riemukkaaseen, haasteelliseen, mutta niin antoisaan
maailmaani.

Lapsuuteni oli aika erilainen kuin mitä saduista on ollut tapana
lukea, mutta varmasti samantapainen kuin niin monella muullakin.
Vanhempani erosivat kun olin vielä ihan pikkuinen tytön tyllerö, ja
muistot niiltä ajoilta ovat aika vähäisiä. Vasta myöhemmin, isäsuhteen
muotoutuessa olen joutunut pohtimaan, millainen vaikutus erolla on
ollut minuun. Äitini on vahva, aina pää pystyssä kohti seuraavaa
haastetta kurkottava ihminen. Uskon, että vahvuus, jonka olen vasta
viime aikoina alkanut tunnistaa itsestäni, on osittain äidiltä tullutta
perintöä.

Sen muistan, että olimme todella vähävaraisia. Äitini maalasi tauluja,
toimi perhepäivähoitajana ja opiskeli hierojaksi, että saisi ruokaa
pöytään. Aina sitäkään ei ollut tarpeeksi, mutta ihmeellisesti sitä
kuitenkin selvittiin. Minulla on myös rakas ja neuvokas isosisko sekä
mahtava isoveli, jonka toivoisin vielä joskus saavani takaisin
alkoholismilta.

Alkoholi, väkivalta, narsismi ja uskonto.

Siinä on varmasti neljä avainsanaa ensimmäiseltä elämänpuoliskoltani.

Ensimmäinen isäpuoleni oli esimerkki kaikista edellämainituista. Toinen oli narsisti, erakkoluonne, joka harrasti tehokkaasti henkistä väkivaltaa sitä itse edes ymmärtämättä.

Äiti kävi ahkerasti helluntaiseurakunnan tilaisuuksissa, ja sen kautta
päädyimmekin siskoni kanssa viettämään kesät ja hiihtolomat leireillä,
jotka seurakunta järjesti. Ensin kävin vain leireillä ja kuorossa,
mutta kun aloin olla sen ikäinen, että osasin itse kulkea
linja-autolla rukoushuoneelle, vietin siellä lähes kaiken
vapaa-aikani. Siellä olivat kaikki ystävät, ensimmäinen poikaystävä ja
rakkain harrastukseni laulaminen. Se oli myös pakopaikkani siltä
todellisuudelta, joka odotti joka arkiaamu koulussa.

Minua on päivittäin nimitelty, arvosteltu, väheksytty ja jopa pahoinpidelty. Jotenkin olen ollut varmaan niin ikätoverieni massasta poikkeavaa kamaa, että muut eivät ole osanneet suhtautua…

Enkä varmaan ole oikein itsekkään osannut mukautua
joukkoon. Olen todella kiitollinen äidilleni, että hän on aikoinaan
vienyt minut seurakunnan toimintaan, koska se on varmasti säästänyt minut monelta huonolta valinnalta. Koskaan en ole halunnut mennä
mäkkärin kulmalle juomaan kaljaa tai rettelöimään. Sitä näin jo
riittävästi Tampereen mahtavimmassa lähiössä Hervannassa, joka ei
ollut suoranainen järjestyksen kehto silloin 80-luvulla. Sieltä
ei juurikaan ole hyviä muistoja…Tai no onhan niitäkin… Keltainen
oma Nopsa-pyörä ja laskettelurinne.

Sain kuin sainkin rämmittyä peruskoulun läpi, ja suuri syy siihen oli
varmasti se, että pääsin kasi- ja ysiluokiksi Terälahden yläasteelle.
Siellä oli aivan ihana luokanvalvoja, joka selvästi näki vähän pintaa
syvemmälle ja kiusaaminenkaan ei ollut enää yhtä pahaa.

Kotona asiat ei kuitenkaan olleet yhtä hyvin. Katsoinkin siis
viidentoista ikäisenä parhaaksi lähteä, ja kun vastustusta ei juuri
kuulunut, keskustelua seuraavana päivänä olin järjestänyt itselleni
ensimmäisen vuokra-asuntoni. Oli todella jännä tunne, kun oli äitiä
ikävä, mutta pieni murukaan itsestäni ei halunnut palata. Tajusin
sillä hetkellä, että olen todella itse itsestäni vastuussa ja kaikki
valinnat siitä eteenpäin ovat vain minun valintojani. Tai niin ainakin
kuvittelin.

Tapasin ensimmäisen aikuisen miesystäväni aika pian muuttoni jälkeen, ja siitä alkoikin naiseuteni kannalta ehkä merkittävin ajanjakso.

Ne vuodet, jotka sain viettää tämän narsistisen, rikkinäisen ja väkivaltaisen ihmisen kanssa, imivät minusta ne vähäisetkin itsetunnon ja itsekunnioituksen rippeet, joita
mahdollisesti oli lapsuudestani jäljellä. Olin todella hukassa. Rakastin, vihasin ja olin täysin riippuvainen itseäni kahdeksan vuotta vanhemmasta miehestä. Silloin en vielä täysin ymmärtänyt olevani irrallinen, itsenäinen ihminen. Vaikka luulin tekeväni itse omat ratkaisuni, näin ei todellakaan ollut. Sairas mieli vain johdatteli
niin taitavasti nuorta, hämmentynyttä ja surullista ihmistä tekemään, mitä itse halusi. Keskellä kaaosta sain ensimmäisen lapseni, mikä tuntui siltä kuin enkeli olisi tullut elämääni. Poikani takia jaksoin päivästä seuraavaan.

Monta kertaa seitsemän vuoden aikana päätin lähteä ja lähdinkin, mutta jostain syystä aina päädyin takaisin samaan rattaaseen pyörimään. Irtipääseminen oli vaikeimpia asioita ja samalla myös rohkeimpia, mitä olen tehnyt. Ja se päivä, kun tajusin, että olen vapaa… se oli elämäni hienoimpia päiviä! Ajattelin että lentäminen tuntuu varmaan tältä!

Olin tehnyt jo käytännössä lapsesta asti töitä ja tullut siihenjohtopäätökseen, että olen hyvä myyjä. Hain paikkaa matkapuhelinliikkeestä ja sainkin sen. Olen aina mennyt rohkeasti uusiin tilanteisiin, mutta muistan että jännitin hirveästi. Kaikilla
muilla oli hienot, uudet puhelimet ja minulla keltainen, ikivanha tiiliskivi.

Ehdin olla vain pari päivää töissä, kun tapasin toisessa myymälässä tulevan mieheni. Olimme melkein alusta asti kuin paita ja peppu. Muistan, että jaoimme joskus päivän tienestit, jos toisella oli mennyt huonommin kuin toisella. Se oli tavallaan ihanan romanttista ja juuri sitä, mitä kaipasinkin elämääni eheyttämään. Jotta elämäni olisi yhdenmukainen, tottakai niitä koettelemuksia oli heti ovella kolkuttamassa.

Vuonna 2001 alkoivat säännölliset päänsäryt ja lihoin puolessa vuodessa 46 kiloa. Urheilullisena ja aktiivisena ihmisenä en voinut ymmärtää, miksi painoa kertyy, vaikka söin terveellisesti ja liikuin. Hakeuduin lääkäriin, mutta siellä sanottiin, että pitää syödä vähemmän. Päänsärkykohtaukset olivat pian jo niin voimakkaita, että menetin usein tajuntani niiden tullessa. Toistuvasti jouduin sairaalaan, mutta mitään ei kuulemma ollut vialla. Aloin olla aika epätoivoinen. Hoitajat jopa neuvoivat vain jatkamaan elämää ja
unohtamaan sellaiset henkiset säryt. Mitään fyysistä vaivaa kun ei ollut todettu, niin minuun ei myöskään oikeasti voinut sattua. Antoivat ymmärtää, että olen siellä vain kipulääkkeiden takia.

Vuonna 2002 magneettikuvassa löytyi aivolisäkekasvain, mutta lääkäri
sanoi, ettei se aiheuta päänsärkyä. Tosin se oli kyllä aiheuttanut muun muassa
lihomisen, kilpirauhasen vajaatoiminnan ja kuten myöhemmin selvisi,
vaikeuden saada lisää lapsia. Olin kuitenkin varma, että jotain
muutakin on pielessä. Pää tuntui omituiselta ja kivut vain pahenivat.
Kävin uudestaan kuvissa, mutta siellä ei kuulemma näkynyt mitään.
Rupesin jo itsekin epäilemään, että mahdankohan olla henkisesti ihan
terve, kun kerran lääkärit sanovat, että mitään vikaa ei ole.

Päätin olla ajattelematta kipujani, teeskennellä, etten ole ollenkaan sairas ja pakolla vaan jatkaa täysillä eteenpäin. Aloitimme lapsettomuushoidot, mutta pitkän yrittämisen jälkeen lopetimme, koska niistä ei ollut mitään hyötyä. Heti kun hoidot
loppuivat, sai ihana tyttäremme alkunsa. Sekään ei kuitenkaan mennyt
ihan mallikkaasti, vaan jouduin lähes koko raskausajan makaamaan
sairaalassa tai kotona.

Olin täydellisessä vuodelevossa ja tuntui siltä että sekoan. Oli todella vaikeaa olla paikallaan, kun olen niin menevä ihminen. Synnytys meni aika tavalla pieleen. Meinasi
lähteä henki äidiltä ja tyttäreltä. Matkalla sektioon kohtu repeytyi, mutta loistavien lääkäreiden ja ripeän toiminnan ansiosta täällä ollaan vielä, molemmat.

Vuonna 2005 heräsin eräänä aamuna silmä poskella.

Kirjaimellisesti.

Siellä päässä oli sittenkin ollut vähän jotain.

Oikean silmän taakse oli muodostunut kasvain, joka oli kiinni kolmoishermossa. Vasta silloin tajusin itsekin, että olen oikeasti sairas, eivätkä kipuni olleet kuviteltuja. Tunsin
itseni jotenkin todella pahasti petetyksi, kun olin kiltisti uskonut ihmisiä, joiden olisi pitänyt tietää paremmin. Kasvain poistettiin ja hermo sen mukana. Säryt jatkuivat vielä jonkin aikaa, mutta tuli se päivä, kun ei enää sattunut.

Vaihdoin alaa huonekaluihin ja tapasin Raisan. Siellä se ripusti koukkuja seinään ja menin kaveriksi. Siitä alkoi ihan mieletön ystävyys, joka olisi kestänyt koko elämän. Ja niin se kestikin.

Koko Raisan elämän.

Se päättyi vuonna 2009 Orivedellä auto-onnettomuudessa.
Ne kolme vuotta, jotka saatiin hulluilla ja kitua yhdessä olivat
mahtavia. Mahtavaa on myös se, että Raisan kuoleman myötä sain
elämääni ihan uuden näkökulman. Tajusin, että jos haluan elää ja tehdä
sitä mitä rakastan, eli laulaa, se pitää tehdä nyt. Ei huomenna tai
viikon päästä, vaan nyt heti. Tukijaksi sain uuden ihmisen, Raisan
siskon. Kauhea, surullinen asia yhdisti meidät, mutta johti todella
hienoon ja lämpimään ystävyyssuhteeseen.

Perustin oman yrityksen ja päätin ryhtyä täyspäiväiseksi laulajaksi.
Olen niin onnellinen, kun saan tehdä tätä työtä! Laulaessa riemuitsen
joka nuotilla ja saan iloa ja voimaa yleisöstä. Ihanin tunne on, kun
saan jakaa sen koko tunteiden kirjon muiden kanssa. Mikään ei ahdista,
kun olen laulamassa, eikä nykyään juuri muutenkaan. Olen löytänyt
rohkeita, sydämellisiä ja elämäniloisia ihmisiä ympärilleni ja nautin
joka hetkestä.

Lapsena toivoin, että minusta tulisi yhtä sinnikäs ja vahva nainen
kuin äitini on.

Nuorena toivoin, että olisin yhtä rohkea ja itsepäinen kuin siskoni,
joka uskalsi lähteä pois kotoa ja aloittaa aikuisen naisen elämän.
Nuorena äitinä toivoin, että voisin olla lapsilleni hyvä esimerkki ja
turvallinen syli.

Aikuisena olen toivonut voivani olla enää kärsimättä, surullinen ja rikottu.
Olen joskus toivonut pahaa niille miehille, jotka ovat tehneet elämästäni rankempaa kuin mitä olisi voinut olla.

Ajattelen nyt, että lapsuuteni oli hyvä harjoituspohja sille nuoruudelle, jonka elin. Ilman sitä pohjaa olisin murtunut jo ennenkuin pääsin edes täysi-ikäiseksi.

Seurakunta, vaikkakin pelasti varmasti paljolta pahalta, vääristi kuvaani naiseudesta ja olenkin tänään onnellinen, että ymmärsin sieltä lähteä.

Ilman sitä lapsuutta ja nuoruutta, minkä olen saanut käydä läpi, en
olisi ehkä osannut ottaa vastaan niitä koettelemuksia, joita aikuisuus
toi tullessaan.

Tänään, lapseni tehneenä, unelmaani eläessäni uskon vihdoin, että olen
kuin oma äitini. Sinnikäs ja vahva. Rohkea ja itsepäinen, kuin siskoni. Lasteni äitinä uskon olevani oikeudenmukainen, turvallinen ja rakastava. Sellainen leijona. Naisena olen kaunis sisältä ja ulkoa. Mikään ei kaada minua. Satuttaa kyllä, mutta ei kaada. Olen tunteellinen ja ajattelen, että kaiken kokemani jälkeen minulla on
siihen oikeus.

Kiitos kaikki isäpuoleni, kiitos koulukiusaajani, kiitos Hervanta,
kiitos ensimmäinen miesystäväni, kiitos väärässä olleet lääkärit ja
hoitajat. Ilman teitä kaikkia en olisi nyt tässä.

Ylväänä ja ylpeänä taisteluistani. Herkkänä niinkuin pitsinauha.
Reikäinen, mutta silti kaunis. Kaikki hienoon elämään tarvittava
tallella, täällä mä vaan ihan kotkana liitelen!
Kiitos!

Mitja Kortepuro:

Marian uskomaton tarina loi idean kuvasta, jossa Maria kaikkien kokemuksiensa jälkeen raivaa tiensä läpi pimeyden, vahvana kuin SOTURI! Toiseen kuvaan luotiin tunnelma siitä, että loppujen lopuksi Maria on kaunis, herkkä, tyytyväinen omaan naiseuteensa sekä elämään ja menee oman virtansa mukana.

Yhden, jokaisen naisen tarina

Näyttely avoinna 4.2. – 28.3.2013
ma-pe klo 9-18
Uusi Gynekologikeskus Oy
Hämeenkatu 22 B 4. krs, Tampere

Tapahtuman facebook-sivut

Uusi Siskonpeti-tuotantokausi pyörähtää käyntiin torstaina 15.10. Yle TV2:lla. 

Spedeshow, Velipuolikuu, PulttiBois, Kummeli, Studio Julmahuvi, lista on pitkä. Naisfokus suomalaisessa komediassa ei ole juurikaan ollut esillä, joten on mahtavaa, että asia on muuttunut. Ensin Ranuan kummit, sitten Kätevä emäntä ja nyt Siskonpeti, jonka ensimmäinen kausi näytettiin alkuvuodesta 2014. Ohjaaja-käsikirjoittaja Anna Dahlman ja näyttelijätiimi Niina Lahtinen, Pirjo Heikkilä, Sanna Stellan ja Krisse Salminen sekä Joonas Nordman ja Jarkko Niemi pitävät myös Siskonpedin kakkoskaudella riman korkealla ja naurun herkässä.

Siskonpeti ammentaa stereotypioista ja kyseenalaistaa rakenteet usein kääntämällä ne päälaelleen. Näin toimii esimeriksi kakkoskauden maistiaisena etukäteen julkaistu Viinapäivä-sketsi, jota on Youtubessa katsottu jo lähes 700 000 kertaa. Pätkässä lasten ja vanhempien roolit on pyöräytetty ympäri: aikuiset monkuvat viinapäivänä siideriä ja viiniä lapsiltaan kuin ipanat karkkipäivänä konsaan. Kuten esimerkki kertoo, Siskonpedin teemat liikkuvat paljon naiseudessa, äitiydessä ja perhe-elämässä, mutta aiheisiin kuuluu myös yhteiskunta ja työelämä.

On virkistävää, että Siskonpedissä nauretaan asioille naisnäkökulmasta. Lisäksi yksi Siskonpedin parhaimmista puolista on se, että Krisse Salminen saa vihdoinkin tehdä myös muita rooleja kuin sitä perinteistä tavaramerkkibimboaan. Krissen anoppihetket ovat kaikessa kliseisyydessään henkilökohtaisia suosikkejani. Ja näyttelijöistä suosikin päättäminen on tietysti mahdotonta. Kyllä se on Pirjo. Eiku Niina. Eiku Jarkko. Eiku kaikki!

Siskonpeti on niin kaukana kuin vain voi olla spedepasasmaisista miesten sketseistä, joissa naiset esiintyvät vain tissitelineinä tai huumorin objekteina. Siskot ja mukana olevat ihanat veljet nauravat sukupuolistereotypioille yhdessä eikä sarjassa näy suomalaisten mieskoomikkojen liian yleistä seksististä ja paikoin vihamielistäkin sävyä. Siskonpeti naurattaa aidosti tekemättä pilkkaa muusta kuin ihmisten luutuneista käsityksistä ja typeristä ennakko-oletuksista. Tätä lisää!

Siskonpedin toisen kauden jaksot YLE TV2:ssa torstaisin klo 21 15.10. alkaen.

komiikka, Krisse Salminen, naiskomiikka, Niina Lahtinen, Pirjo Heikkilä, Sanna Stellan, Siskonpeti, sketsisarja

Sirkka-Liisa Ranta: Naisten työt. Pitkiä päiviä, arkisia askareita. 240 s. Karisto 2012.

  

Kunnon naisella ei entisajan Suomessa ollut vapaa-aikaa, mutta raatamisestakaan ei kiitetty. Kirja muistuttaa historiaan katsomalla, miksi kannattaa olla feministi.

Entisajan suomalaisen naisen tehtävät olivat monet. Piti huolehtia talon sisätöistä ruoanlaittoineen, siivouksineen ja vaatehuoltoineen, lastenhoidosta, navettatöistä ja kaiken päälle siitä, että kodin ilmapiiri pysyi iloisena ja siveellisenä.

Jos nykynainen tekeekin kolminkertaista työpäivää palkkatöissä, kotona ja itsestään huolehtimisessa, on naista ennenkin osattu kuormittaa. Ja kuten nykyisinkin, myös entisajan naiset tekivät sen osittain itse vahtimalla toistensa ahkeruutta ja työteliäisyyttä. Kovimmat kutoivat kävellessäänkin sukkaa, ettei aika menisi haaskuun.

Kuva 1880-1960-luvun suomalaisnaisten loputtoman kuuloisesta työsarasta ilmenee Sirkka-Liisa Rannan tuoreesta teoksesta Naisten työt. Kansatieteilijä Ranta maalaa ajatuksia herättävän kuvan naisen paikasta.

Vaikka Suomessa edelleen on voimakkaasti sukupuolittuneita ammatteja, nykyihmisen on vaikea tajuta, miten tiukka jako miesten ja naisten töiden välillä on ollut vielä reilut puoli vuosisataa sitten. Vielä vuonna 1949 moni mies olisi mieluummin lopettanut tilanpidon kuin tarttunut navettatöihin.

Työn raskaus ei ollut miehille syy tulla auttamaan naisia. Fyysisesti käsittämättömän raskasta on ollut esimerkiksi veden kanto: kaivosta nostettiin satoja litroja päivässä kotitalouden ja karjan tarpeisiin ja kuljetettiin lähes aina naisvoimin.

Sota-aikana työnjako jousti pakon edessä – mutta miesten palattua rintamalta naisia kehotettiin jättämään palkkatyönsä, jotta miehille riittäisi töitä. Monet ammatit sukupuolittuivatkin voimakkaasti sodan jälkeen; naiset katosivat lähes kokonaan esimerkiksi rakennustöistä.

Raha-asiat olivat Suomessa pitkään miesten aluetta. Palkkatyöhön naiset pääsivät vähitellen, esimerkiksi tehdastyön yleistyessä 1800-luvun aikana. Ensimmäiset koulutetut naiset olivat kätilöitä, opettajia ja sairaanhoitajia, jotka yleensä olivat naimattomia.

Avioliitossa naisen taloudellinen liikkumatila oli pieni. Karjanhoito oli naisten vastuulla ja tuotti monen tilan ainoan säännöllisen tulon, maitotilin. Kuitenkin isäntää pidettiin tilan johtajana, ja harvalla maalaisnaisella oli käytössään omaa rahaa.

Kaupunkikodeissakin kotiäidin nähtiin usein vain kuluttavan rahaa, ei toimivan perheen hyödyksi. Talousrahasta käytiin usein kiistoja puolisoiden välillä.

Käsityötaitoja pidettiin eräänlaisena hyvän naiseuden mittarina, mutta ne toivat toisaalta mahdollisuuden jopa köyhällä maaseudulla pieniin lisätuloihin, naisen omaan rahaan.

kotityöt, Sirkka-Liisa Ranta, tasa-arvo, työ, työt

Analyyttinen haaveilija löysi Ariel Pinkin.

En ole koskaan aiemmin fanittanut ketään tai mitään. Paitsi Jim Morrisonia, jonka kuvia piirtelin teininä, romanttisella tyylillä lyijykynällä. Samalla haaveilin hippielämästä Los Angelesissa. En ollut haaveissa Morrisonin tyttöystävä tai edes bändikaveri. Olin pelkkä sivustakatselija, hengaaja.

Ohimenevä teinifanius sai tietenkin alkunsa The Doors -elokuvasta vuonna 1991. Mutta en halunnut katsoa elokuvaa enää tutustuttuani oikeaan Morrisoniin, siis hankittuani kaikki levyt ja kuunneltuani ne puhki. Koska eihän elokuvassa ollut oikea Jim. Tyttöystävääkin näytteli ällötys.

Kireistä nahkahousuista en piitannut, ne olivat koomiset. Tärkein oli lauluääni. Myös kaikki sekavuus bändin ympärillä kiehtoi. Ei niinkään huumeiden käyttö, vaan se miten se kuului musiikissa.

Mutta nyt on Ariel Pink.

Pillifarkuista en pidä, ne ovat melkein yhtä koomiset kuin nahkahousut. Tärkein on edelleen lauluääni. Ariel näyttää nykyään pinkkeine hiuksineen Kurt Cobainilta, mutta kuulostaa enemmän Morrisonilta. Myös Ariel on Los Angelesista ja käyttää runsaasti erilaisia päihteitä. Heidän välillään täytyy olla jokin yhteys!

Beverly Hillsin vehreillä vuorilla paistaa aurinko, joka saa jotkut piiloutumaan verhojen taakse. Strange Days alkaa soida mielessäni ja muuttuu pian Strange Firesiksi. Se löytyy levyltä The Doldrums, jonka Ariel on äänittänyt yksin kotonaan kasetti-kasiraiturilla vuosina 1999-2000. Levy julkaistiin oikeasti vasta 2004.

Samalta levyltä löytyy Kate I Wait, jonka video sai minut kiinnostumaan hämärästä hahmosta, joka pukeutuu hepeniin ja laulaa sulavasti myös falsetissa. Hyvä ystäväni lähetti linkin videoon 2006. En seurannut uutta vaihtoehtomusiikkia, joten en olisi sitä itse löytänyt. Se olisi ollut henkilökohtainen musiikillinen katastrofi.

Sama ystävä houkutteli minut Ariel Pink’s Haunted Graffitin keikalle vuonna 2008 New Yorkiin. Knitting Factory oli vain puoliksi täynnä ja Ariel tunsi lavalla olonsa epämukavaksi: ”Every time I come to New York I feel like jerk.” Samastuin täysin. Tanssi oli keikkapaikassa kiellettyä (!), joten kun minä ja ystäväni heiluimme musiikin tahtiin, poseeraajat taltuttivat meidät pian. Ariel, I felt like jerk too.

Myös Arielin ex-tyttöystävä Geneva Jacuzzi on äänittänyt musiikkia kotonaan. Myös hänellä on mystisiä videoita ja performansseja. Järkytyin kun luin pariskunnan erosta. Ariel ja Geneva olivat 2000-luvun Kurt ja Courtney. Nyt pelkään tietenkin pahinta, eli mitä tapahtuu seuraavaksi. Onneksi he sentään keikkailevat yhdessä, eli välirikko ei ole totaalinen.

Haluan tietää, keitä nämä LA:n vaihtoehtomuusikot ovat ja miten he elävät. Paikan päälle lähteminen ei juuri nyt onnistu. Aloitan taas haaveilun, mutta nyt en ole pelkkä sivustakatselija, vaan jonkinlainen tutkija. Ehkä he ovat kaliforniahippien henkisiä jälkeläisiä ja haluavat pelastaa maailman psykedeliallaan. Ainakin heissä on syvempi ulottuvuus kuin Brooklyniin muuttaneissa sadoissa hipsterimuusikoissa, jotka ovat kuin travellereita muotivaatteissa.

Faniprofiilini taitaa olla analyyttinen haaveilija. Huh mikä helpotus. En siis olekaan patologinen tapaus, jolle idoli on pakkomielle. En seuraa häntä koko ajan maanosasta toiseen, olen tehnyt sen vain kerran. Idoli on minulle inspiraation lähde, tutkimuskohde. Ja joskus harvoin myös samastumiskohde.

Ariel Pink’s Haunted Graffitin keikka lähestyy, ja tätä kirjoittaessa tuntuu jo että menisin tapaamaan vanhaa tuttua. Vain lavakokoonpano jännittää. Ariel erotti rumpalinsa kesällä, mutta onneksi bändi ei sentään kokonaan hajonnut. Vanhin jäsen, loistava basisti Tim Koh on vielä riveissä, hänen olemuksensa on tärkeä osa Haunted Graffitin estetiikkaa.

Jimistä vielä: Helppohan sitä on kuolleesta haaveilla, koska hän ei muutu miksikään. Kuollut ei tee huonoja levyjä, ei hajota bändiään, ei eroa tyttöystävästään, ei lauo typeriä kommentteja haastatteluissa, ei ylipäätään tee (lisää) virheitä.

Onneksi Ariel Marcus Rosenberg elää.

Kuva: Anders Jensen-Urstad / Creative Commons

Ariel Pink’s Haunted Graffiti ja Geneva Jacuzzi Tavastia-klubilla 22.11.

Kuuntele yhtyeen uusin albumi Mature Themes:

Ariel Pink, Ariel Pink´s Haunted Graffiti, Geneva Jacuzzi, Jim Morrison, The Doors

Kirjoittaja on reissannut rinkkoineen Euroopassa ja Aasiassa helmikuusta 2014.

Lattialla on mukaan-, kotiin-, kaverille-, kirpparille- ja ehkä-pinot, joista viimeksi mainittu leviää käsiin minä hetkenä hyvänsä. Pakkaaminen aiheuttaa päänvaivaa erityisesti silloin, kun matkan kestosta ei ole tietoa ja reittisuunnitelmakin on vain haalea lyijykynähahmotelma. Jos edessäsi on pitkä reissu ja useita kohteita, haluat varmasti varautua kaikkeen, mutta muutamilla vinkeillä pidät askeleen kevyempänä.

Matkakohteiden erilaiset ilmastot ja vaihtuva maasto tuovat lisähaastetta varusteluun. Alaska ja Laos ovat jännittävä yhdistelmä myös vaatetustarpeiden kannalta, mutta yleispätevillä ohjeilla välttää monta perusvirhettä. Reppureissaaja matkustaa usein pienellä tai olemattomalla budjetilla, joten avainsana pakkaamisessa on käytännöllisyys.

Tärkein varusteesi on rinkka, jonka valintaan saat apua varusteliikkeen ammattilaiselta tai netistä. Kannattaa muistaa, että rinkan koosta riippumatta sillä on taipumus täyttyä ääriään myöten. Itse kannoin 50-litraisen reppuni ohella “käsimatkatavaroita”, ja olin lisäksi kiinnittänyt emokantamuksiini erinäisin remmein kaiken, mikä ei mahtunut mihinkään muualle. Varmista ennen rinkan hankkimista, että se asettuu selkääsi mukavasti ja olkaimet sopivat vartalotyypillesi. Huonosti istuva rinkka pureutuu syvälle hartioihin, ja väärin pakattuna hyväkin reppu aiheuttaa selkävaivoja. Rinkan ei tulisi myöskään painaa yli neljäsosaa kantajan painosta. Kevyt rinkka, parempi mieli.

Purkit ja putelit ovat useimpien naisten pakkaussynneistä painavimmat. Pitkässä reissussa matkapakkaukset eivät riitä ja jokainen kehon osa on tottunut vaatimaan oman voiteensa. Kosmetiikkaa kannattaa yhdistellä mahdollisimman paljon. Esimerkiksi kookosöljy toimii niin kosteusvoiteena, hiustenhoitoaineena kuin meikinpoistossa, minkä lisäksi se tuo wokkiisi sametinpehmeän vivahteen. Hipiän saa hehkumaan myös yllättävän vähällä, ja voit aloittaa asteittaisen totuttelun jo ennen matkaa.

Rusketuit tai et, tärkein tuubisi on kunnon goottikertoimella varustettu aurinkovoide, ja lopulta kaikesta muusta voi karsia. Kovimmat tyypit luopuvat shampoosta (ruokasoodaa ja etikkaa on usein saatavilla), dödöstä (kokeile kookosöljyä myös tässä) ja hammastahnasta (en suosittele). Esimerkiksi Lushin ylelliset saippupalat pesevät hiukset, vartalon ja vaatteet, ja ovat riittoisia pitkässäkin reissussa.

Hanki kestävät ja laadukkaat jalkineet – mieluiten kevyet ja sateenpitävät vaelluskengät. Kengissä jos jossain pätee sääntö “laatu korvaa määrän”. Kuorittuani viimeisen kerran halvat muoviläpyskät hiertyneistä jaloistani Pariisissa, sijoitin yhden satasen Palladiumeihin ja myöhemmin toisen Birkenstockeihin, joilla kävelisi tarvittaessa Kairosta Nepaliin.

Vaatteiden on hyvä olla kevyttä ja hengittävää luonnonmateriaalia. Hyvät matkatamineet kuivuvat nopeasti ja pitävät lämpimänä, eivätkä paina liikaa rinkassa. Parhaimmillaan samaa saronkia voi käyttää hameena, mekkona, peittona, pyyhkeenä tai makuualustana rannalla. Ota mukaan vain muutaman päivän alusvaatteet. Puuvillaiset mummosloggit ovat parempi vaihtoehto kuin PVC-pikkarit tai pitsiunelmat.

Oma makuupussi on luksusta, vaikka useimmista majapaikoista löytyy kohtalaisen kelvolliset lakanat.

Viihdettä ja elektroniikkaa
Elektroniikka voi olla paitsi hauskaa, myös monelle työn kannalta välttämättömyys tai jopa addiktio. Pahimmassa tapauksessa kannat painavien läppäreiden, puhelimien, soittimien ja kameroiden lisäksi niiden latureita ja vara-akkuja. Joudut noudattamaan erityistä varovaisuutta pitääksesi kaiken ehjänä, kuivana ja suojattuna. Jätä siis suosiolla pois, mitä pystyt, tai varaudu seurauksiin. Jos mahdollista, pakkaa mukaan halpa perusluuri varapuhelimeksi, johon saa helposti prepaid-kortin missä tahansa.

Matkalla joutuu toisinaan odottelemaan pitkiäkin aikoja, ja kirja tai kaksi rinkassa on usein painonsa väärti. Jos taas matkustat yksin, tulee todennäköisesti tilanteita, joissa huomaat olevasi sosiaalisesti epämukavuusalueella. Saatat olla baarissa/kahvilassa/ravintolassa, etkä kehtaa tuijottaa annostasi tai teeskennellä puolta tuntia lähettäväsi tekstiviestiä. Jos sen sijaan kirjoitat keskittyneesti muistikirjaasi ja katsahdat silloin tällöin kynää purren ylös, tarjoat potentiaaliselle uudelle ystävälle mahdollisuuden lähestyä ja kysyä, mistä kirjoitat. Jos näpräät yleisellä paikalla puhelintasi, pidät taskuvarkaita lukuunottamatta takuuvarmasti kaikki loitolla.

Vaikka et osaisi soittaa mitään, sijoita matkainstrumenttiin. Hankit helposti uusia tuttavuuksia, kun opettelet nokkahuilulla kadunkulmassa Ukko Nooaa. Parempia tuttavuuksia saat, jos hankit nokkahuilun sijaan esimerkiksi ukulelen.

Pidä huolta omaisuudestasi
Suojaa laukkusi, kun joudut siitä eroon matkan ajaksi. Et ehkä luota sataprosenttisesti kaikkiin käsiin, joiden kautta rinkkasi toivottavasti kulkee määränpäähänsä. Arvotavarat tulee joka tapauksessa pitää omissa käsissä, mutta rinkan ympärille voi heittää lukittavan verkon sekä sadesuojan. Jos verkko tuntuu liioittelulta, vyöllä sidottava sadesuoja pitää ainakin rinkasta roikkuvat remmit ja rimelit poissa liukuhihnojen väleistä.

Lisäsuojan sateelta saat pakkaamalla rinkan sisällön minigrip- tai muovipusseihin.

Kyllä-pinoon:

Otsa- tai taskulamppu Matkapyyhe Veden- ja tuulenpitävä takki Kahdet laatujalkineet Saronki tai muu reilu pala kangasta Passi, matkadokumentit ja rahavyö Matkaopas Lääkkeet

Huom! Jos sinulla on säännöllinen lääkitys, yleisohjeistus on ottaa lääkkeitä mukaan kaksinkertainen määrä arvioituun tarpeeseen nähden. Tarvitsemasi reseptilääkkeet saattavat olla kalliita tai vaikeasti saatavilla kohteessasi.

Naisen musiikinkuuntelun mieltymyksistä voi päätellä hänen tapansa käsitellä miestä.

Mitä naisesi musiikinkuuntelun tapa kertoo hänestä ja hänen suhtautumisestaan sinuun? Onko musiikin ja miesten tarkoitus samanlainen? Mihin nainen kiinnittää huomionsa? Tässä muutama erilainen naistyyppi.

1. Kokonaisvaltainen unelmoija

Tämä nainen on omistautunut musiikille ja uppoutuu kuuntelemaansa täysin. Hän haluaa perehtyä kohtaamansa kiinnostavan kappaleen maailmaan läpikotaisin. Tuntea sen niin hyvin, että tietää kaikkia sointuja myöten, miten se toimii. Viihdyttävillä sekvensseillä on toki paikkansa, mutta todellisen nautinnon hän löytää taitavista kokonaisrakenteista. Navigointi turhien ja tärkeiden elementtien maastossa on se matka, jonka aikana opitaan tuntemaan, mihin yksittäisestä kappaleesta todella on.

Nainen sulautuu musiikin fysikaalisiin ja kemiallisiin voimakenttiin täysin, ja tulee musiikin kanssa yhdeksi. Öin ja päivin, hän ottaa musiikin sisäänsä. Mieluiten loppuelämän kestäväksi rakkaudeksi. Joskus voi valitettavasti todeta tyydytyksen huipun saavutetun ja on siirryttävä eteenpäin, sillä unelmoijalla on hyvin vaativa maku musiikin suhteen. Siitä on pidettävä kiinni, sillä vaihtoehtona on hiljaisuus.

2. Tasaisuuden arvostaja

Musiikille on elämässä oma paikkansa – muiden asioiden joukossa. Rooli on kuitenkin vakituinen ja turvattu. Tämä nainen pitää sinua hyvänä, mutta paikkasi on musiikin tapaan järkiperäisesti levyhyllyssä. Kaipaisit soittoa enemmän, mutta nainen jättää sinut usein pölyttymään ja poimii sinut, kun eniten tarvitsee. Mielummin hän viettää aikaansa ystävien kanssa tai töissä käydessä. Olet järjestyksessä, mutta välillänne ei ole mitään epäselvää.

Nainen kuuntelee sinua joko tositarkoituksella tai muuten vain. Hän ei välttämättä tunne sinua, koska ei tiedosta kokonaisrakenteitasi tai muista sanojasi kovin hyvin. Saatat olla kuin olohuoneen kiinteä ja tärkeä kaluste, jonka huomaa vasta, kun se puuttuu. Kiltteytesi ja palvelualttiutesi ovat parhaat ominaisuutesi.

3. Yksityiskohtien ihailija

Tämä nainen katselee levynkansia, pyörittää sormeaan sisäkiekolla ja hivelee sanoitusvihkosta, aivan kuten miehen käsivarsia ja selkää. Hyvinmuodostuneet yksityiskohdat, kuten melodia tai komppi, jäävät mieleen. Uusi levy hyppysissään nainen miettii, miltä tuon ja tuon kappaleen sointukierto kuulostaisi. Hyväileekö laulajan ääniala aistejani? Ville Valo, Nick Cave vai Justin Bieber. Joskus painetulla lyriikalla on kyky viekoitella ja hurmata loppuun asti. Levyn vokaaliosuudet vahvistavat kokemusta.

Hän on jo nähnyt huonosti tehdyt äänitteet. Tietää, että laimea studiotyöskentely jättää puolitiehen, ja olo on kuuntelun jälkeen pettynyt. Suorituksellinen toimintatapa ei häntä tyydytä. Nainen ei vaadi sinulta kaikkea, joten pyrithän tavoittamaan hänen mieltymyksensä ja tekemään osaamasi asiat huolella ja loppuun asti.

4. Statuksen seuraaja

Joskus levyltä voi kaivata jotakin tiettyä asemaa. Tuotako vilautellessa haluaisin ihmisten minut näkevän? Tämä naistyyppi viettää kanssasi aikaansa sosiaalisen statuksen vuoksi. Käytte ehkä keikoilla pyörähtämässä, ja nainen varmistaa että teidän huomataan. Hän on tunnettu hyvästä maustaan, eikä hän valitse muuta musiikkia kuin sellaista, minkä on kuullut olevan hyvää. Joten sinäkään et voi olla hassumpi.

Hänen kokoelmastaan löytyy länsiafrikkalaista perinnemusiikkia, fiksunoloista insinööriteknoa ja pehmoista perheenisärockia. Jälkimmäiseen hän päätyy, jos mukavuudenhalussaan kaipaa jotakin käytännöllistä. Pääasia, että naapurit kadehtivat muutakin kuin laadukasta äänenstoistoa. Sisältö saattaa olla hieman toissijaista, mutta ei hän olekaan sen perään. Ulkoasu ja muiden ihailu sekä tunnustus on se, mikä merkitsee.

Jaa: