Kategoria: Naiseus ja itsetunto

Hyvä Jarkko Tontti,

Tuntuu aina yhtä ällöttävältä lukea juttuja, joissa joku vakavasti otettava kaljupää kieriskelee omassa keski-ikäisyydessään. Näissä pohdinnoissa ylistetään tylsän elämän hienoutta ja sitä, kuinka asuntolaina, auto ja hillitty tyyli kuuluvat oleellisesti ”tolkulliseen” elämäntapaan. Todetaan, että on kerrassaan mahtavaa olla tavallinen suomalainen mies. 

Jarkko Tontti, eittämättä sädehtit skarppiutta, asiantuntemusta ja Korkeaa Älyä niin vakuuttavasti, etten meinaa häikäistyneisyydeltäni tietokonettani nähdä.  Mutta että sinun piti halveksua ihmistä, joka pukeutuu eri tavoin kuin sinä. Sitä en yksinkertaisesti kykene käsittämään.

Et sinä siitä silmäkaihia saa, jos joku näyttää mielestäsi oudolta ja jos saat, se on sinulle aivan oikein.

Tyylikyttäily on noloa, mutta kahta tuomittavammaksi se muodostuu, jos ”kytällä” itsellään ei ole minkään tason resursseja arvostella toisten habitusta. Itse taisit opiskella goottien historian Wikipediasta samalla kun palkka juoksi. Tartuit korteista halvimpaan, eli päädyit selittämään, kuinka ”1990-luvun gooteilla ei ole mitään tekemistä Rooman valtakunnan tuhoon vaikuttaneiden huligaanien kanssa”. Hehehehehehehehehe, tätä ei varmasti kukaan tiennyt tai osaisi itse selvittää!

Tyyli ja kiinnostuksen kohteet ovat subjektiivisia, eivätkä ne liity mitenkään siihen, kuinka ”kypsä” tai fiksu ihminen on. Kun epäilet, että Syksy Räsänen ”piehtaroi teini-iän tunnekuohuissaan” vain siksi, että hänen hiuksensa ”sojottavat”, yhdistelet asioita niin mielivaltaisesti ja typerästi, että minun on vaikea uskoa, että saavutuslistaltasi löytyy joitain hermeneutiikan tietokirjoja (kyllä, luin juuri Wikipediasta Sinua käsittelevän artikkelin).

Ja entä sitten, vaikka ihminen kokisi vielä keski-ikäisenä ”tunnekuohuja?” Ei se tarkoita sitä, ettei hän kykenisi mielekkääseen elämään. Monet läpeensä paatuneet ja kyynistyneet ihmiset maksaisivat mitä tahansa saadakseen edes ripauksen teineyttään takaisin. Ja jos aikuistuminen tarkoittaa omista kiinnostuksenkohteista ja tyylistä luopumista, niin minut saa ampua vaikka nyt heti.

Jarkko Tontti kirjoitti HS-kolumnissaan keski-iästä, tyylistä ja noloudesta.

Kuvankin otimme wikipediasta! (Jacques de Tonnerre / GNU Free Documentation License)

Mervi Vuorela kysyi aiemmin tänään Yle musiikin verkkosivujen kolumnissaan, miksi naisbändit ovat niin huonoja. Iida Sofia Hirvonen vastaa, että naisia ei ole koskaan otettu popkulttuurissa vakavasti.

Savages-kuvat: Emma Suominen

Yhtä hyvin voisi kysyä, miksi naiset eivät ”osaa” kirjoittaa suurromaaneja, koodata tai perustaa uskontoja. Koko länsimainen kulttuurihistoria on etuoikeutettujen valkoisten miesten (kirjoittama) tarina, joka on hiljentänyt naisten äänet alusta alkaen. ”Naisbändejä” löytyy rockin historiasta hyvin vähän, ja vain harva niistä on vallannut paikan kaanonissa.

Mervi Vuorela selittää Yle-kolumnissaan ilmiön sillä, että ” ettei monikaan nainen ole halukas opiskelemaan soittamista ja siihen liittyvää teknologiaa kokonaisvaltaisesti. ”

Kuitenkaan esimerkiksi klassisen musiikin kohdalla tällaista ilmiötä ei ole. Naismuusikot treenaavat soittamista, teknologiaa ja säveltämistä huipputasolle asti. Klassisen musiikin maailma ottaa naisten toiminnan vakavasti ja rohkaisee lahjakkaita muusikoita sukupuolesta riippumatta. Ei ole ihme, että tällaisessa asetelmassa niin miehestä kuin naisesta voi yhtä hyvin tulla alansa huippu.

Lannistava totuus on se, että vallitseva toimintakulttuuri muuttuu nopeasti itseääntoteuttavaksi ennusteeksi. (Mies)kriitikot keskittyvät naismuusikoista kirjoittaessaan kommentoimaan sitä, että ”ainakin sentään oli jotain mitä katsella”: Torjuva ”ei nainen kuitenkaan osaa tehdä muuta kuin näyttää hyvältä”-asenne tuottaa omannäköistään toimintaa. Se asettaa hyvältä näyttämisen ja miesten huomion kohteena olemisen naisten elämän korkeimmaksi päämääräksi.  Aktiivinen nainen muuttuu tällaisessa asetelmassa automaattisesti rumaksi ja sekopäiseksi, koska hän kieltäytyy pysymästä hiljaisena tarkkailun kohteena.

Lahjakkuus vaatii ylipäätään rohkaisua, yhteistyötä ja kannustusta muuttuakseen onnistumisiksi. Naiset kasvavat jo nuoresta asti vihaamaan toisiaan ja ihailemaan miehiä, ja tästä lähtökohdasta ei ole helppo lähteä perustamaan bändejä muiden naisten kanssa. Moni lahjakas nainen ei ylipäätään koskaan tee mitään, koska hänen itseluottamuksensa on jo valmiiksi matalammalla kuin miesten.

Kukaan ei synny ison egon kanssa, vaan se vaatii ympäristön buustausta. Rock on miesten maailma, jossa MiesNerot taputtelevat toisiaan selkään eikä muille äänille jää tilaa.

Riot Grrllin kaltaiset liikkeet ovat syntyneet sen vuoksi, että naisten on täytynyt luoda musiikissa oma tilansa, jotta he voisivat ilmaista itseään. Itseilmaisun tarve on yleisinhimillinen, eikä se kuulu miehille sen enempää kuin naisillekaan.

Länsimaisen kulttuurin historiassa nainen on kelvannut perinteisesti korkeintaan sivustakatsojaksi tai muusaksi. Popkirjoittajat stereotyypittelevät naiset valmiisiin muotteihin. Näitä ovat esimerkiksi ”vihainen nuori nainen”/ ”viaton luonnolapsi”/ ”villi seksiobjekti”. Yksikään näistä stereotyypeistä ei ole ”nero”. Voisitteko esimerkiksi kuvitella, että Beatles, Guns `n` Roses, Nirvana tai vaikka Bob Dylan olisivat naisia? Ette niin, mutta miettikää, onko viimeisen kymmenen vuoden sisällä syntynyt  tällaisia uusia Rockin Dinosauruksia? Ei ole, ja se osoittaa, että valkoisten miesten tekemä rock ei ole ollut pitkään aikaan ainoa ”relevantti” musiikinlaji. Kaanon on hajalla.

Jos naisia ei oteta popmusiikissa vakavasti, heillä ei ole mitään menetettävää. Monet naiset eivät edes halua olla osa länsimaisen popmusiikin kaanonia. Eikä heidän tarvitsekaan. Kiitos internetin, oman tilan ottaminen on muuttunut kulttuurissa entistä helpommaksi. Jos tulevaisuuden musiikintekijät eivät asetu valmiisiin neromuotteihin, he luovat uudenlaiset toimintatavat.

Palstalla julkaistaan kolumneja lesbokulttuurista.

Hurmaavaa kansainvälistä naistenpäivää! Käykäähän ostamassa kukkia tai vaikka kaljatuoppi toiselle naiselle.

Niin, me seksuaali- tai sukupuolivähemmistöihin kuuluvat naiset olemme todella saaneet pohtia naiseuttamme ja suhdettamme toisiin naisiin.

Leikkisästi voisi sanoa, että elän naistenpäivää joka päivä. Olen nainen ja feministi, olen romanttisessa mielessä kiinnostunut naisista ja enemmistö ystävistäni on naisia.

Olen poikkeuksetta opiskellut ja tehnyt töitä naisvaltaisilla aloilla. En ole tietoisesti valinnut, että haluan nimenomaan paikkoihin, jotka ovat muidenkin naisten suosimia, vaan olen luonteestani ja lahjoistani johtuen ollut aidosti kiinnostunut niistä aloista. Sattumoisin tämän hetkisessä työpaikassani kaikki noin 15 työntekijää ovat naisia…

Harrastuksenikin ovat lähes aina olleet naisten suosimia, tällä hetkellä ehkä etenkin.Käyn uimassa Yrjönkadun uimahallissa naisten vuorolla ja harrastan tanssia vain naisille avoimessa tanssistudiossa. Tykkään käydä söpöissä kahviloissa, taidenäyttelyissä, museoissa, teatterissa ja baletissa, joiden kaikkien kävijöistä enemmistö on naisia. Juhlimassa käyn usein klubeilla, jotka on tarkoitettu vain… No, arvaattekin jo varmaan.

Mitä olen oppinut kaikesta tästä naisten kanssa viettämästäni ajasta?

Ainakin sen, ettei ole olemassa mitään yhtenäistä naiset-ryhmää, koska kaikki ovat ennen kaikkea monipuolisia yksilöitä, jotka identifioituvat yhtä aikaa useisiin sosiaalisiin ryhmiin. Sukupuoli ei kuitenkaan ole yhdentekevä asia, koska se usein vaikuttaa siihen miten muut meihin suhtautuvat ja millaisia odotuksia yhteiskunnalla on meitä kohtaan. Lisäksi osa meistä on seksuaalisessa ja romanttisessa mielessä kiinnostunut vain vastakkaisesta tai samasta sukupuolesta, jolloin sukupuolella on väliä.

Naiset ovat toisilleen hyviä ystäviä, viehättäviä tyttöystäviä ja inspiroivia esikuvia. Jokaisella naisella on hyvä olla myös miespuolisia ystäviä, jotta asioihin saa vähän enemmän perspektiiviä ja koska ihmisen mukavuus ja mielenkiintoisuus eivät katso sukupuolta.
Naisten välinen kateus ja toisten naisten vähättely ovat tosiasioita, jotka jarruttavat naisten kehitystä. On olemassa toisia naisia sortavia naisia, joiden mielestä kaikkien naisten pitäisi heidän omaan tapaansa olla äitejä, kiinnostuneita miehistä, pitkähiuksia / lyhythiuksisia, naimisissa tai laihoja.

Olen huomannut, että kun naisvaltaisessa opinahjossa on miesopiskelijoita, niin he useimmiten käyttävät naisiin verrattuna paljon puheenvuoroja. Usein miehet myös etenevät alansa vaikuttajiksi, vaikka he olisivat taidoiltaan samantasoisia tai jopa heikompia kuin naispuoliset opiskelutoverinsa.

Naisvaltaisten työpaikkojen ainokaisen miehen löytää johtajan huoneesta. Tämä ei toimi molemmin suuntaisesti. Miesvaltaisilla aloilla naiset eivät yleensä ole pomoja.

Naistenpäivää tarvitaan, koska naisten asemassa ja itsetunnossa on yhä usein toivomisen varaa. Suomessa naistenpäivän viettäminen on aika vaatimatonta, mutta esimerkiksi naapurissa Venäjällä naistenpäivä on yleinen vapaapäivä, jota juhlitaan ravintoloissa ja yökerhoissa. Tämä tosin maassa, jonka yleinen ilmapiiri suhtautuu queer-naisiin hyvin kielteisesti.

Naistenpäivänä yhteiskunnallisessa keskustelussa käsitellään naissukupuolen kohtaamia epäoikeudenmukaisuuksia ja etsitään keinoja niiden poistamiseksi. Helsingissä järjestetään tänään kello kaksitoista lastenvaunumarssi sitä vastaan, että joka päivä maailmassa kuolee liki tuhat naista, koska heiltä puuttuu mahdollisuus ehkäisyyn, turvalliseen aborttiin ja seksuaaliterveyteen.

Yllä mainitut ongelmat koskettavat heteroseksuaalisia naisia. Marssia voisi naistenpäivänä jälleen myös lesbojen, bi-naisten ja transnaisten puolesta. Tässä muutamia syitä:

Lesbot ja bi-naiset ovat yhteiskunnassa usein näkymättömiä, vielä näkymättömämpiä kuin homomiehet.

Homofobia ja transfobia tappavat naisia kaikkialla maailmassa.

Etelä-Afrikassa heteromiehet yrittävät ”parantaa” lesboja heteroiksi raiskauksilla.

Jotkin perheet pahoinpitelevät ja heittävät kadulle kaapista ulos tulevia teini-ikäisiä ei-heteroita naisia ja transnaisia.

Koulukiusatuissa ja yksinäisissä koululaisissa on paljon tyttöjä, jotka eivät mahdu heteroseksuaalisen ja perinteisen naisellisen tytön muottiin.

Koulujen terveystiedon, psykologian ja biologian tunneilla lesboja, bi-naisia ja transnaisia käsitellään vain ohimennen tai aiheesta vaietaan.

Vanhemmat sekä päiväkotien ja koulujen opettajat kasvattavat lapsia yhä usein eri lailla sukupuolesta riippuen sekä olettavat lapsien kasvavan heteroiksi.

Monet lbt-naiset kärsivät stressistä, koska he ovat työpaikallaan kaapissa. He eivät voi avoimesti kertoa elämästään kuten muut työkaverinsa, koska pelkäävät ennakkoluuloja, ihmettelyjä ja syrjintää. Osa on kaapissa myös perheelleen ja kavereilleen.

Kaksi naista ei voi olla avioliitossa Suomessa, toisin kuin muissa Pohjoismaissa.

Kuitenkin naistenpäivä on myös jälleen yksi syy olla ylpeä ja iloinen siitä, että on nainen ja että pitää toisista naisista. Voi myös ajatella tuntemiaan vahvoja ja upeita naisia (ystäviä, työkavereita, äitiä, mummoa, opettajaa) sekä kuuluisia naisesikuvia: Kuningatar Kristiina, Simone de Beauvoir, Virginia Woolf, Frida Kahlo, Marlene Dietrich, Ellen DeGeneres, Madonna, Lady Gaga…

Lainaan alkua ja loppua nimettömästä runosta Merja Virolaisen runokirjasta Olen tyttö, ihanaa! (Tammi 2003).

Olen tyttö, ihanaa,
noussut maalle äskettäin
santaisin rantakaurapäin,

on navahtunut valkama
joka minua unelmoi, ( – -)

ilo pirskahtele, pistelee

joka naarmussa:
voi ei, tämä on kyllä
liikaa, ihanaa!

Tampereen lyhytelokuvajuhlilla päästään myös pitkälle. Doc: Aasia -sarjan dokumenttielokuvissa naisohjaajat kertovat naisten elämästä muun muassa Intiassa, Filippiineillä ja Kiinassa.

Hyvä niin, sillä muuten näidenkin naisten tarinat olisivat jääneet kertomatta. Onneksi dokumentin saralla naisohjaajien edustus on moninkertainen verrattuna miesten hallitsemaan fiktioon.

Ohjaajan sukupuoli nimittäin näkyy aihevalinnoissa, ja tästä löytyy tutkimustietoakin. Etelä-Kalifornian yliopiston mukaan viime vuosina miesohjaajien elokuvissa 29 prosenttia henkilöistä oli naisia kun taas naisten ohjaamissa elokuvissa heitä oli 48 prosenttia.
Toinen fakta on, että köyhän naisen elämä on rankkaa maasta riippumatta. Silti ei vaivuta epätoivoon tai sorruta sosiaalipornoon.

Päinvastoin, joukot kootaan ja käteen napataan bambukeppi, jonka avulla naisia sortaville miehille näytetään kaapin paikka.

Intialaisohjaaja Nishtha Jainin Gulabi Gang esittelee vaaleanpunaisiin sareihin pukeutuneen naisjengin. Tuhannet naiset ovat yhdistäneet voimansa Pohjois Intiassa, jossa vallitsee tiukka kastijako ja väkivallan kierre. Kastittomien dalitien elämää tuhoavat muun muassa pakkoavioliitot ja rankaisematta jäävät murhat.

Niinpä, maailman suurin elokuvatuottaja Intia syöttää maailmalle paljon muutakin kuin Bollywoodia.

Nainen, köyhyys ja nälkä

Kiinalainen koreografi-tanssija Wen Hui murtaa tabuja ja puhuu kansallisista traumoista, joista ei Kiinassa kannattaisi avata suutaan. Aiheisiin lukeutuvat 1950-1960-lukujen suuri nälänhätä, kulttuurivallankumous, seksi ja raskaus. Ei ihme, että Kiinassa työt on enemmän tai vähemmän vaiettu kuoliaaksi.

Wen Huin esikoisdokumentti Listening to Third Grandmother’s Stories avaa vuoristokylässä asuvan 83-vuotiaan isotädin Su Mei Lingin suun. Hurmaava, epäonnekseen rikkaaseen perheeseen syntynyt vanhus kertoo, miltä tuntuu kieltää menneisyytensä ja julistaa yhä uudelleen edustavansa kaikkea pahaa.

Herkässä sukupolvien välisessä kohtaamisessa naiset palaavat rankkoihin kokemuksiin performanssin keinoin.

***

Kuinka samanlaista elämämme onkaan ulkoisista puitteista huolimatta, Tondo, beloved – To what are the poor born? puolestaan muistuttaa

Filippiiniläisohjaaja Jewel Maranan kertoo blogissaan tykkäävänsä katsella pilviä ja hortoilla väkijoukossa – sen huomaa. Dokumentin intiimi, viipyilevä ote saa katsojan pohtimaan vakavia teemoja terveydenhuollosta kansainvälisen politiikan koukeroihin – sanomatta niistä yhtään mitään.

Virgien perheen elämä senkun soljuu eteenpäin yhdessä Filippiinien köyhimmistä ja ankeimmista slummeista, Manilan sataman Tondossa. Virgie kalastaa sinttejä ”pahasta, maidonvärisestä” merestä, kokkaa ja syö ne perheensä kanssa hökkelin lattialla. Sitten sama toistuu. Välillä Virgie synnyttää lapsen samaisella lattialla.

Lapsista on hauskaa teipata seiniin Vietnamin sodasta kertovien amerikkalaiselokuvien julisteita, jotka ironisesti muistuttavat maan siirtomaahistoriasta. Köyhyys voi olla tavallisen turruttavaa epätoivoa suuren draaman sijaan.

Tampere Fim Festival 6.-10.3.2013

Hollantilainen haaveilija sekoaa kalasta Japanissa, moldovalaisäiti hinkkaa vessanpönttöjä Itävallassa ja Espanjassa varttunut nuori nainen palaa Länsi-Saharan pakolaisleirille.

Lens Politica -festivaalilla nähdään monta naisten asemaa ja siirtolaisuutta käsittelevää elokuvaa. Sukupuolisen tasapainon vuoksi katsoin niistä kolme poikaystävän kanssa. Wilaya, Mama Illegal ja Silent City kertovat naisista, jotka lähtevät kauas kotoa.

WILAYA
(Espanja, 2011)
O: Pedro Perez Rosado
N: Nadhira Mohamed, Mehona Mohamed

  

Länsi-Saharan lähes 40 vuotta jatkuneeseen kriisiin ei näy ratkaisua. Etenkin espanjalaiset – siis ne, jotka muistavat asian – kärsivät huonosta omastatunnosta ja yrittävät auttaa vaikkapa adoptoimalla lapsia pakolaisleireiltä tai tekemällä elokuvia.
Mutta miten kertoa Länsi-Saharasta läväyttämättä ongelmia silmille? Espanjalaisen Pedro Pérez Rosadon Wilaya tarjoaa virkistävän näkökulman kertomalla kahden naisen elämästä ja tunteista – no, tietty politiikkaa tunkee esiin joka raosta.

Sisarukset Fatimetu (Nadhira Mohamed) ja Hayat (Memona Mohamed) kohtaavat Länsi-Saharan pakolaisleirillä vuosien eron jälkeen. Fatimetu lähti 16-vuotiaana etsimään parempaa elämää Espanjasta ja palaa nyt hautaamaan äitinsä.

Lisäksi täytyy myös keksiä, miten huolehtia poliota sairastavasta Hayat-siskosta – se sisältyy äidin testamenttiin. Fatimetun suunnitelmat murskautuvat, kulttuurishokki iskee ja kaunaa riittää: ”Miten saatoit lähteä ja hylätä perheesi?”

Ei auta kuin yrittää selviytyä ankeassa ympäristössä. Samalla siskokset löytävät toisensa.

Hieman yllättäen mieskatsoja hehkuttaa tasa-arvo-sanomaa. ”Hienoa, kuinka Fatimetu raivaa tilaa macho-yhteiskunnassa. Hän ei tahdo vain tehdä lapsia ja hoitaa kotia vaan selviytyä itse siskonsa kanssa.”

Elokuva sekoittaa faktaa ja fiktiota. Lens Politican vieraaksi saapuva, juuri Espanjan Goya-ehdokkaaksi valittu Memona Mohamed esittää upeasti osittain itseään. Joidenkin näyttelijöiden suoritus on vähän hapuilevampi, mutta se suotakoon: kaikki ovat paikallisia amatöörejä. Autenttisuutta riittää keskellä pakolaisleirin arkea

To klo 18.45 & La klo 16.45 Andorra

MAMA ILLEGAL
(Itävalta, 2011)
O: Ed Moschitz

  

Perinteisesti mies on se, joka lähtee elannon perään maailmalle. Moldovassa on toisin. Perheenäidit häipyvät Euroopan köyhimmän maan viinanhuuruisesta epätoivosta laittomiin töihin Länsi-Eurooppaan. He siivoavat vauraan keskiluokan koteja ja huolehtivat vanhuksista – usein 24 tuntia vuorokaudessa ilman mitään oikeuksia.

Dokumentti Mama Illegal esittelee kolme naista tilastojen takaa. Aurica, Raia ja Natasa etsivät parempaa elämää Itävallasta ja Italiasta. He raatavat, lähettävät rahaa kotiin ja itkevät Skypen ääressä, kuten lapsensa ja miehensä toisessa päässä ankeassa kotikylässä. Onneksi on edes netti.

Moldovan köyhissä kyläkouluissa kasvaa sukupolvellinen taloudellisia orpoja. Opettaja silittää surusilmäisten lasten päitä ja katsojan silmä vettyy viimeistään, kun luokka lurauttaa äitienpäivälaulun koleille seinille.

Hääppöistä ei ole laittomana siirtolaisenakaan. Vuosi vuodelta kuilu kotiin, mieheen ja perheeseen syvenee. Paluushokki iskee palatessa matalaan majaan, jota yksinhuoltajana elänyt aviomies ei ole pitänyt pystyssä toivotulla tavalla. Yhden perheen kohdalla pettymykset johtavat äärimmäisiin tekoihin.

Katsoja pähkäilee, miten äidit pystyvät valitsemaan hylkäämisen tuskan ja köyhyyden välillä? ”Teen kaiken lasten vuoksi”, juujuu, mutta voiko lapsista vieraantuminen ikinä olla rahan arvoista?

Samaa pohtii poikaystävä. ”Uskomatonta, miten ihmiset jättävät perheensä elämänlaatua parantaakseen. Ymmärrän, ettei moni palaa, vaan rakentaa uuden elämän. Vähän kuin kaukosuhteessa: tiedät, ettei tule onnistumaan.”

Saksalainen ohjaaja-käsikirjoittaja Ed Moschitz on tehnyt upean urakan, eihän juuri kukaan tunne näiden naisten tarinoita. Erityisen arvokasta on, että dokumentti seuraa naisia seitsemän vuoden ajan.

Mama Illegal muistuttaa aina vaan tärkeästä seikasta: laiton siirtolainen ei ole numero tilastoissa vaan omista lähtökohdistaan ponnistava epätoivoinen ihminen. Ja kaikillahan on oikeus tavoitella jotain parempaa, eikö?

Pe klo 16.15 Dubrovnik

SILENT CITY
(Luxemburg, 2012)
O: Threes Anna
N: Laurence Roothooft

  

Jos on kokemusta siitä, miltä tuntuu jättää tuttu elämä ja etsiä jotain ”syvempää” toisesta kulttuurista, Silent City palauttaa tunnelmat mieleen.

Hollantilainen Threes Anna kirjoitti novellin ja teki siitä elokuvan, jossa hieman naiivi Rosa (Laurence Roothooft) matkustaa Tokioon oppimaan kalankäsittelytaitoa Japanin parhaalta kalakokilta, mestari Konilta.

Metropolissa Rosa on kuin kala kuivalla maalla. Kommunikaatio takkuilee ja kulttuurierot riivaavat. Rosa taistelee ansaitakseen paikkansa, mutta kiitosta ei heru. Rahapulassa hän menee töihin yökerhoon viihdyttämään bisnesmiehiä.

”Japanilaiset on friikkejä ja pitää olla hullu, että haluaa mennä sinne!”, julistaa Rosan kurjuuteen eläytyvä poikaystävä.

Yhtymäkohtia Lost in Translation -elokuvaan löytyy, mutta miehen puuttuessa päästään syvemmälle Rosan pään sisään. Unenomainen, sensuelli ja optimistinenkin elokuva on sopivasti outo. Ainakin mitä tulee suhteeseen kaloihin.

Su klo 14.30 Andorra

Sitten Sinkkuelämän televisiossa on ammottanut puolen tunnin aukko laadukkaalle tyttösarjalle. Kun sellainen viimein tänä vuonna saatiin, on sekin HBO:n tuotantoa mutta tyyliltään ihastuttavan indie. Jenkeissä nyt ensimmäisen kauden pyörinyt Girls on elämänmakuinen mustahko komedia, jonka on käsikirjoittanut ja ohjannut sen pääosaa tähdittävä 26-vuotias Lena Dunham.

Sinkkuelämässä Carrie, kolmekymppinen kolumnisti, päätyi kerran toteamaan kaksikymppisistä naisista: ”twenty-something girls are just fabulous… until you see one with the man who broke your heart”. Girlsin tytöt ovat kyllä kaksikymppisiä, asuvat New Yorkissa ja pitävät juhlista, mutta eivät todennäköisesti olisi Carrien määrittämällä asteikolla erityisen upeita ja harvemmin taistelevat samoista miehistäkään – lukuun ottamatta yhtä Brooklynissa asuvaa pääomasijoittajaa.

Nämä vastavalmistuneet, aikuisten elämää opettelevat tytöt ovat urahaaveineen ja rahahuolineen niin tavallisia kuin New Yorkissa asuvien nuorten on mahdollista olla. He käyvät poikaystävän bändin keikoilla, entisen opiskelutoverin kirjanjulkkareissa sekä bileissä Brooklynin urbaaneissa tehdashalleissa. Tee maustetaan joskus oopiumilla, exää stalkataan Facebookissa ja härskit kuvaviestit vain suhahtelevat iPhonessa. Sarjaa on kritisoitu siitä, että kaikki päähenkilöt ovat etuoikeutettuja ja valkoihoisia.

Tapahtumat pyörivät neljän keskushahmon ympärillä, jotka ovat asiaan kuuluen sopivan erilaisia (kuka sinä olet?): A. Hannah (Dunham), kirjailijaksi tahtova pullukka hipsteri; B. Marnie (Allison Williams), menestyjistä viehättyvä hieman tiukkapipoinen kaunotar; C. Shoshanna (Mad Menissä nähty Zosia Mamet), ensimmäistään etsivä neurootikko; ja D. Jessa (Jemima Kirke), muiden mielipiteistä viisveisaava boheemi seikkailija. Jokaisella tytöllä on luonnollisesti oma tyylinsä, jota on ehditty puida jo Voguessa.

Sarjan hienous on sen henkilöiden aitous: kaikki he ovat vuorollaan itsekeskeisiä, epävarmoja, ilkeitä ja herkkiä. Yleisesti sarjasta on eniten kohistu sen estottoman nolojen seksikohtausten ansiosta. Ei voikaan oikein muuta kuin ihailla useimmiten ilman paitaa nähtävää Adam Driveria, joka Hannahin Adam-nimisenä ”pseudo-poikaystävänä” hoitaa useamman räväkän kohtauksen lähes yksinään.

Kuten Sinkkuelämässä, tärkeä osa sarjaa on sen näyttämö, New York. Kaupungissa kävijät voivatkin jo pällistellä sarjassa esiintyviä katunäkymiä, puistoja ja ravintoloita fanien kokoaman kartan avulla. Silti kaupunkia ei glorifioida ihmemaaksi, se vain sattuu olemaan miljöönä näiden elämässä seilaavien naisten arkisille kokemuksille. Jokainen, joka koskaan on ollut nuori ja elänyt, voisi yhtä hyvin nähdä itsensä istumassa bileiden jälkeen yksin Coney Islandin hiekalla, utuisessa aamuauringossa, mättämässä sormin viimeisiä täytekakun jämiä.

Girls. 1. tuotantokauden jaksot Canal+ Series, lauantaisin 21.00 (ensiesitykset).