Kategoria: Blog

Niin, kyllä, suosittelemme myös kahdessa aiemmassa Rakkautta ja Anarkiaa -jutussa arvioituja elokuvia. Mutta nyt suosittelemme näitä.

Holy Motors
(Ranska 2012)
O: Leos Carax
N: Denis Lavant, Eva Mendes, Kylie Minogue, Michel Piccoli

  

Leos Caraxin (Boy Meets Girl, Point Neufin rakastavaiset) pitkän tauon jälkeen ohjaamassa mestarillisessa metaelokuvassa seurataan Denis Lavantin esittämän herra Oscarin ihmeellistä taivallusta halki Pariisin.

Oscar vaihtaa Edith Scobin ajaman limusiinin takaosassa maskejaan ja asuaan, muuntautuen milloin kerjäläismummoksi, milloin tappajaksi. Auto pysähtyy aina uuteen tapaamiseen, ja Oscar ilmaantuu tuntemattomien ihmisten elämään yhden kohtauksen ajaksi, aina uudessa hahmossa. Siinä se.

Alun elokuvateatterikohtauksessa vilahtavan Caraxin ohjaustyö on kritiikkiä (nyky)elokuvan tylsästä ennalta-arvattavuudesta; miten paljon enemmän ilmaisisimmekaan, jos unohtaisimme kahlitsevat käsikirjoitusoppaat. Toisaalta Holy Motors on lihallinen, kursailematon ja intensiivinen kunnianosoitus näyttelijäntyölle – Lavantin loputtomia muodonmuutoksia ei voi kuin ihailla.

Kolmanneksi (ja varmasti tulkintoja on loputtomasti lisää!) Holy Motors on selittelemätön, alleviivauksia välttelevä kuvaus totaalisesta vieraantuneisuudesta. Mihin tahansa ja kenenä tahansa Oscar ilmaantuukin, hän on aina muukalainen, roolissa, oikeastaan jo poissa. Kiinnostavaa kyllä, myös David Cronenbergin tuoreessa vieraantumiskuvauksessa Cosmopoliksessa matkataan valkoisessa limusiinissa halki kaupungin, New Yorkin. Siinä missä Cosmopolis tyytyy staattiseen ja kyllästyttävään itsestäänselvän asetelman jahkaamiseen, Holy Motors jättää pysyvästi hämmentyneen olon. Kuten elokuvan pitäisikin, ja kuten se liian harvoin tekee.
Manu Haapalainen

PE 21.9 16.00 Kinopalatsi 7
LA 22.9 16.15 Kinopalatsi 7
MA 24.9. 18.30 Bio Rex

Take Shelter
(USA 2011)
O: Jeff Nichols
N: Michael Shannon, Jessica Chastain

  

Jos Michael Shannon ei olisi näyttelijä, hän voisi johtaa omaa kulttiaan. Hänellä on karismaa, joka tuntuu vihjaavan jostain pimeästä tai salatusta.

Niin myös Jeff Nicholsin draamajännärissä, jossa Shannon näyttelee Curtisia. Perheenisä ja sinikaulustyöläinen alkaa nähdä painostavia unia ja vakuuttuu siitä, että tulossa on kaikkien aikojen myrsky. Perheen pihalle on siis rakennettava sen mukainen myrskysuoja.

Katsojalle näyttää siltä, että suloinen tytär, rinnalla pysyvä vaimo (Jessica Chastain), paras kaveri (Shea Whigman) ja muutenkin mukava elämä ovat Curtisin huolen lähteitä. Pelko liittyy kaiken katoavaisuuteen. Shannonin esittämästä päähahmosta on helppo pitää ja hänen huoleensa helppo samastua. Katsoja ei kuitenkaan voi olla varma siitä, onko Curtis surullinen mielenterveyspotilas vai tuhon profeetta.

Jännitys nousee asteittain ilman kerronnallisia kommervenkkeja. Suoraviivainen tarina kantaa loppuun asti – ja mikä loppu se onkaan.
Kaisu Tervonen

23.9. klo 21.00 Bio Rex
24.9. klo 16.00 Kinopalatsi 7
26.9. klo 21.00 Kinopalatsi 7

Clip
(Klip, Serbia 2012)
O: Maja Milos
N: Isidora Simijonovic, Vukasin Jasnic, Sonja Janicic

  

29-vuotiaan Maja Milosin esikoispitkä on hiukan kuin nyky-Serbiaan sijoitettu yhdistelmä Larry Clarkin Kidsiä sekä tv-sarjoja Skins ja Girls. 14-vuotias lähiötyttö Jasna ei jaksa kiinnostua perheensä taloudellisesta ahdingosta, isovanhemmistaan saati kuolemansairaasta isästään. Sen sijaan Isidora Simijonovicin upeasti näyttelemää Jasnaa kiinnostavat oma vartalo, seksi, alkoholi ja huumeet.

Jasnan ja kylmän oloisen, hiukan vanhemman Djole-pojan vähitellen syvenevää suhdetta seuraava lähiökuvaus herkuttelee hetkittäin liiaksikin niin betoniankeudella kuin paljaalla pinnalla, jopa hardcore-pornografisilla elementeillä. Toisaalta Clip nostaa esiin monelle muuallakin kuin Balkanilla asuvalle teinille todellista elämää. Kaikki (siis aivan kaikki) kuvataan kännykällä, Facebookiin lykätään rohkeampia ja rohkeampia kuvia, seksi on jatkuvaa rajojen koettelua.

Tärkeintä on nähdyksi tuleminen – vai onko sittenkään? Koskettavassa orpokotijaksossa sekä elokuvan pysäyttävässä loppukohtauksessa niin Jasnalta kuin Djoleltakin nähdään aiemmin piilossa pysyneitä tunteita, niin vihaa, rajua rakkautta kuin empatiaakin.

Ohjaaja Maja Milosin haastattelu Sylvissä lähipäivinä!
Manu Haapalainen

PE 21.9. 14.00 Andorra
LA 22.9. 16.00 Kino Engel 1
SU 23.9. 21.00 Kino Engel 1
MA 24.9. 18.30 Maxim 1
LA 29.9 14.00 Orion

A.C.A.B.: All Cops Are Bastards
(Italia 2012)
O: Stefano Sollima
N: Pierfrancesco Favino, Filippo Nigro, Marco Giallini

  

Spaghettiwestern-mestarin Sergio Solliman pojan esikoisleffassa on mahtava alkukohtaus. Moottoripyörällään öisessä kaupungissa ajeleva miekkonen lallattelee iloisesti kaikkien kyttien olevan paskiaisia. Kohta häneen törmää joku, mutta tämä Cobra (Pierfrancesco Favino) ei ihan pikku töyssyissä jää kakkoseksi.

Käy ilmi, että Cobra on mellakkapoliisi, italialaisen yhteiskunnan väkivaltaisia ongelmia astetta kovemmalla väkivallalla johtavan yksikön ”valioita”. Pamppua ja kyynelkaasua tarvitaan milloin AS Roman tai Lazion kotiotteluissa, milloin poliittisissa mielenilmauksissa. Solliman kuvaama Italia on kaaoksessa. Poliisijoukkion taustalla on mielenosoittajien hakkaamista vuoden 2001 Genovan G8-kokouksessa.

Machokyttien keskinäinen kunniakoodi on tiukempi kuin ammattikiekkoilijoiden. Omia puolustetaan, oli tilanne mikä tahansa. Kunnes – tadaa – porukkaan tulee moraaliltaan hiukan vähemmän arkaainen nuorukainen.

Tämä asetelman hiukan liiallinen tuttuus nousee Carlo Bonnin kirjaan perustuvan elokuvan pieneksi heikkoudeksi. Hienoisesta arvattavuudestaan huolimatta Solliman elokuva on verenmakuinen ja sielun mustelmille hakkaava, todentuntuinen kuvaus saapasmaan sotatilaa hipovasta nykymenosta.

Ohjaaja Stefano Solliman haastattelu Sylvissä ensi viikolla!
Manu Haapalainen
 
LA 22.9. 18.30 Kino Engel 1
MA 24.9. 18.30 Kino Engel 1
TI 25.9. 21.00 Bio Rex

Beyond The Hill
(Turkki, 2012)
O: Emin Alper
N: Furkan Berk Kiran, Banu Fotocan, Sercan Gumus

  

Oletteko joskus menneet vahingossa väärään leffaan? Beyond the Hill ei ole Beyond the Hills, tuore romanialaisdraama kahdesta naisesta luostarissa.

Beyond the Hill on turkkilaisohjaaja Emin Alperin esikoiselokuva, jossa joukko miehiä hengaa vuorilla ja ammuskelee kohti tuntematonta vihollista, toisiaan ja koiria.

Tuskin olisin tarkoituksella löytänyt leffaa, mutta tälläkin kertaa omalta mukavuusalueelta kannatti hypätä pois – miesten maailmaan, sillä naisia ei tässä elokuvassa juuri näy. Viipyilevä tahti, Anatolian hiljaiset vuoristomaisemat jyrkkine kallioineen ja poppelipuineen vangitsevat katsojan. Mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua, vai tapahtuuko mitään?

Tyynen pinnan alla nimittäin kuohuu, ja katsojaa upotetaan koko ajan syvemmälle. Alussa tarina vaikuttaa perussukupolvidraamalta, mutta vähitellen se kääntyy trilleriksi ja loppua kohti liu’utaan kohti westerniä, musiikkia myöten.

Beyond the Hill on miesten temmellyskenttä. Heitä ovat herra Faik, tulinen vanha patriarkka, joka on palannut perheen maatilalle viettämään eläkepäiviään keskellä ei-mitään. Hän vihaa mailleen tunkeutuvia paimentolaisia ja halveksuu vierailulle saapunutta nössö-poikaansa Nusretia. Kaiken kukkuraksi pojanpojista vanhempi kärsii mielenterveysongelmista ja nuorempi on vähän liiankin innostunut ampumaan isoisän kiväärillä.

Leirinuotiolla päivystää myös tilanhoitaja Mehmet. Hänen poikaansa, erakoitunutta Sulua, ei juuri näy.

Naisia mahtuu mukaan vain vilahteleva söpö pikkutyttö ja hänen äitinsä, tilanhoitajan Meryem-vaimo. Hän lähinnä vain kuorii omenoita ja keittelee teetä sillä välin, kun miehet pohtivat syntyjä syviä leirinuotiolla, juovat lisää rakia ja uhittelevat näkymättömälle viholliselle.

Elokuvan tahti saattaa tuntua hyvinkin verkkaiselta, mutta lienee välttämätön pysähtyneen ja latautuneen ilmapiirin luomisessa. Katsojaa pidetään jännityksessä, kertomukseen jätetään tietoisia aukkoja ja kamera rajaa tiukasti, mitä näytetään.

Elokuva on tyylikkäästi kuvattu. Kamera siirtyy miesporukasta toiseen, kuin saadakseen tolkkua sotkuiseen tarinaan. Jännitystä luo erityisesti hieno lintuperspektiivi, joka välillä otetaan yli koko aution maiseman. Katsoja pähkäilee, missä vihollinen luuraa.
Paimentolaisia ei näy. Lymyilevätkö he oikeasti kukkulan tuolla puolen? Kuka ampui kenet? Näkymätöntä vihollista ei ehkä olekaan, vieraanpelkoa sen sijaan yllin kyllin.

Elokuvaa on analysoitu nyky-Turkin vertauskuvaksi. Lieneekö osuutensa sillä, että esikoisohjaaja Emin Alper on väitellyt tohtoriksi Turkin modernista historiasta ja opettaa sitä nykyään Istanbulin yliopistossa. Joka tapauksessa elokuvassa on tarpeeksi syvyyttä ja ”se jokin” pitämään katsojan otteessaan.

Ei ihme, että pienen budjetin Beyond the Hill on lumonnut myös kansainvälisesti. Elokuva voitti muun muassa tärkeimmän palkinnon Berliinin elokuvajuhlien arvostetussa Forum-sarjassa.
Anna-Sofia Joro

SU 23.9. 14.15 Kino Engel 2
MA 24.9. 18.45 Kino Engel 2
TI 25.9. 21.15 Kino Engel 2

Sota on julistettu
(La guerre est declaree, Ranska 2011)
O: Valerie Donzelli
N: Donzelli, Jeremie Elkaim, Cesar Desseix

  

Näyttelijätär Valerie Donzellin ja kumppaninsa Jeremie Elkaimin kirjoittamassa omaelämäkerrallisessa elokuvassa ei ammuta laukaustakaan. Kyse ei myöskään ole parisuhdehelvetin läpikäymisestä. Ei, ”sota” on julistettu pariskunnan pojan vakavaa sairautta vastaan.

Pienen pojan aivoista löydetään jotakin sinne kuulumatonta. Uskomattoman mukaansatempaavaa ja pohjimmiltaan ehdottomasti elämänmyönteistä elokuvaa seuraa pala pysyvästi kurkussa. Miten nämä Romeo (Elkaim) ja Julia (Donzelli) jaksavatkin säilyttää toivonsa aina uusien vastoinkäymisten edessä? Vastaus on tietenkin rakkaus, rakkaus ennen kaikkea omaan lapseen.

Totta kai Sota on julistettu on ajoittain lähes sietämättömän raskasta katsottavaa. Niin sen pitää ollakin, kun kyse kerran on elämästä tai kuolemasta. Pääpariin rakastuu kuin omiin ystäviinsä. Heidän ja pikku Adamin kohtalon mukana elää sekä sydämellään että ihollaan.
Manu Haapalainen

SU 23.9 16.00 Bio Rex

Whore´s Glory
(Itävalta, 2012)
O: Michael Glawogger

  

Hämmentävähkössä, ”triptyykkimuotoisessa” itävaltalaisdokumentissa tutustutaan prostituoitujen arkeen Thaimaassa, Bangladeshissa ja Meksikossa. Ja eihän se ihan pelkkää luksusta ole. Itse asiassa se ei ole luksusta lainkaan.

Ohjaaja Michael Glawogger ei sen enempää moralisoi kuin kaunistelekaan aihettaan. Pyrkimys (niin ainakin tulkitsen) on kuvata asioita niin kuin ne ovat. Haastatellut seksityöläiset kertovat duunistaan ja asiakkaistaan kuka innostuneemmin, kuka ahdistustaan peitellen. Suora tilanteiden kuvaaminen kertoo sittenkin enemmän kuin puhe, vaikka mukana onkin ilmiselvästi myös kameraa varten järjestettyjä kohtauksia.

Asiakkaista melkein tapellaan. Bordellin matami huutaa, jos tuottoa ei tule. Toisaalta sekä asiakkaat että myyjät suhtautuvat seksiin ikään kuin asiallisena toimituksena joka nyt vain on hoidettava. Varsinkin lopun Meksiko-osuudessa ohjaajan tirkistelynhalu näyttää pääseen liiaksi valloilleen. Kokeneen prostituoidun puolialaston tanssiesitys kameralle on pelkästään huonolla tavalla kiusallista, enkä ole varma mitä lisäarvoa oikeiden seksiaktien tunnontarkka kuvaaminenkaan Whore´s Gloryyn tuo.

Ja miksi tapahtumia säestää vitivalkoinen indiemusa?
Manu Haapalainen

LA 22.9. 16.00 Maxim 1
SU 23.9 18.30 Kino Engel 1
MA 24.9. 21.00 Kino Engel 1

20. syyskuuta starttaavan Rakkautta & Anarkiaa –festivaalin popdokumentit tarjoavaa tilan vinyylifriikeille, musarunkkareille, skeittareille, marginaalihipstereille ja tavallisille faneille. Niin valkokankaalla kuin katsomossakin.

This Ain’t California
(Saksa 2012)
O: Marten Persiel

  

Saksalaisdokumentin tarina on niin uskomaton ja herkullinen, että puolet ajasta uskon katsovani mockumentarya. Internetistä ei kuitenkaan löydy tukea epäluulolleni. Itäsaksalaiset nuoret siis todellakin rakensivat omat skeittilautansa ja valtasivat kadut 1980-luvulla valtiovallan harmiksi.

Dokumentin ydin on muistelemaan kokoontuneessa kaveriporukassa. Joukosta puuttuu yksi, Denis “Panik” Paraceck, jonka vaikeita kotioloja, veijarikarismaa ja rullalautalahjakkuutta ystävät muistavat erityisellä haikeudella. Päheä arkistomateriaali ja animaatiot antavat tunteelliseksi läiskähtävälle tarinalle sopivasti särmää.

Samaan tapaan kuin alempana arvostellun Good Vibrations –elokuvan punkkarit haistattavat pitkät yhteisönsä politiikalle, myös itäsaksalaisnuorten huoleton tyyli ja heittäytyminen länsimaisen hapatuksen riemuihin olivat keskisormi DDR:n vakavalle viranomaisnaamalle.

Erityisen koskettavia ovat kertomukset idän ja lännen skeittareiden kohtaamisista ja yhteishengestä, joka aikanaan oli tietenkin erityisen arveluttavaa poliittisesti. Samaan kaupunkiin kokoontuneet saksalaisskeittarit eivät olisi edes saaneet yöpyä samassa hotellissa.

22.9. klo 16.00 Kinopalatsi 8
23.9. klo 18.30 Andorra
26.9. klo 16.00 Andorra

Good Vibrations
(UK – Irlanti 2012) 
O: Lisa Barros D’Sa, Glenn Leyburn.
P: Richard Dormer, Jodie Whittaker, Andrew Simpson, Kerr Logan, Mark Ryder.

  

Kun hänen toverinsa valitsivat joko protestanttien tai katolisten puolia, Terry Hooley oli jo puolensa valinnut. Belfastilaismies pisti uskonsa musiikkiin ja perusti 1970-luvulla levykaupan Good Vibrations.

Hooleyn tarina kerrotaan hänen omien muisteloidensa pohjalta. Keskellä sissisotaa Richard Dormerin näyttelemä mies ottaa pankkilainan, lahjoo aseelliset taistelijat vinyylillä ja löytää uuden sukupolven keskuudessa leviävän punkmusiikin. Uuteen musiikkiin heittäytyvä Hooley perustaa levymerkin, jonka tunnetuin julkaisu on Undertonesin Teenage Kicks, mutta jonka katalogiin kuuluu myös Rudia ja The Outcastsia.

Sosialistiperheessä kasvaneesta Hooleystä ei tehdä pyhimystä – päihteitä kuluu, bisnespuoli mättää ja perhe jää oman onnensa nojaan – mutta hänen tarinastaan kasvaa universaali ja mukaansa tempaava kertomus oman intohimonsa ja yhteisönsä löytämisestä. Tai no, universaali siinä mielessä kuin Teenage Kicks on universaali. Kriitikko sisälläni myöntää, ettei elämäkertaelokuva ole varsinaisesti loistava.

Mutta elokuvan tärkein sisältö onkin musiikissa, pohjoisirlantilaisen punkin syntytarinassa sekä soundtrackin biiseissä. Jälkimmäisiä on ollut valitsemassa belfastilainen David Holmes, muun muassa Steven Soderberghin sävellysvastaavana tunnettu dj.

22.9. klo 14.00 Kinopalatsi 7
24.9. klo 18.30 Kinopalatsi 7

Grandma Lo-Fi
(Amma Lo-Fi, Islanti 2011)
O: Orri Jónsson, Kristín Björk Kristjánsdóttir, Ingibjörg Birgisdóttir.
P: Sigrídur Níelsdóttir

  

Viime vuonna menehtynyt Sigrídur Níelsdóttir on kulttisuosiota nauttiva artisti kotimaassaan Islannissa. Dokumentin kuvaamisen aikoihin hän oli kahdeksankymppinen harmaapäinen mummo, joka soitteli kiippareita ja nauhoitteli ääniä keittiössään. Soittamisen hän oli aloittanut vasta seitsemisen vuotta aiemmin.

Jotain elektropopparin suosiosta kertoo sekin, että hänestä kertovan dokumenttielokuvan ovat ohjanneet nuoret muusikot ja visuaaliset taiteilijat. Suureksi osaksi kaitafilmille kuvatun elokuvan kotikutoinen kerronta jatkaa Níelsdóttirin villasukka-estetiikkaa. Filminpätkiä koristavat animaatiot ovat hellyttävän naiiveja, aivan kuin Níelsdóttirin kuvakollaasitaide.

Vain hieman yli tunnin mittainen dokumentti näyttää, kuinka Níelsdóttir nauhoittaa musiikkinsa 70-vuotislahjaksi saamillaan stereoilla c-kaseteille ja kuinka hän tekee helikopterin ääniä käsivatkaimella. Musiikin tekeminen ei ole välineistä, iästä tai nuotinlukutaidosta kiinni, kuten dokumentti riemukkaasti todistaa.

26.9. klo 18.30 Andorra
29.9. klo 14.00 Andorra

Knucklebonehead
(Suomi 2012)
O: Oskari Pastila
P: Oskari Martimo

  

Nupit kaakkoon –kokonaisuuden suomalaisesta annista vastaa kahden Oskarin elokuva. Oskari Pastilan ohjaama dokumentti kertoo rokkipoppoo Knucklebone Oscarin pääjehusta, Oskari Martimosta. Martimossa on tosin yksinäänkin aineksia kahdeksi Oskariksi, toinen on essu päällä touhuava perheenisä ja toinen kitaroita hajottava rokkitähti.

Tohtori Jekyll ja herra Hyde –asetelma on koko elokuvan pohjana. Martimo purkaa lavan ulkopuolella psykiatreille tuhoamisvimmaansa, mutta kiertueella mies kittaa viskiä, miettii uusia tapoja hajottaa instrumenttejaan ja toteuttaa ne. Iso osa dokumentista sijoittuu bändin Kiinan kiertueelle, jossa bändi elää yli budjetin ja puhuu vakavia, minkä riehumiseltaan ehtivät.

Kamera seuraa Martimoa erittäin todentuntuisista hetkistä lavastetun oloisiin tilanteisiin. Kokonaisuus on tarkoituksellisen kaksijakoinen, huuruinen ja paikoin epätodellinen – ja sellaisena kiinnostava, vaikka minkään sortin tolkkua Martimon persoonaan ei saada.

21.9. klo 18.15 Andorra

Lisää Nupit kaakkoon -elokuvia täältä. 

(USA 2012)
O: Andrew Dominik
N: Brad Pitt, Ray Liotta, James Gandolfini, Richard Jenkins
K16
Ensi-ilta 30.11.2012

  

Andrew Dominikin uutuuselokuvasta kävelee hyvillä mielin ulos: juuri tällaista rikoselokuvan pitää olla!

Kriitikko Putte Wilhelmsson oli äskettäin blogissaan huolissaan jatkuvasti suosiossa olevien dekkarien todellisesta ihmiskuvasta: Patricia Cornwellin ja kumppanien kuvaamana ”rikos ei tavoittele aineellista hyötyä. Se ilmaisee yksityistä pahoinvointia tai yleistä arvojen romahtamista”. Wilhelmsson kirjoittaa: ”Kaikki merkitsee jotakin, paitsi motiivi, joka on yleensä järjetön.”

Juuri siksi onkin ihana palata Cornwellin ja hänen kaikkien oppipoikiensa ja -tyttäriensä maailmasta amerikkalaisen rikoskirjailijan George V. Higginsin maailmaan, jonka Andrew Dominik (Chopper, Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta) on kääntänyt valkokankaalle: Killing Them Softlyssa ei todellakaan ole kyse muusta kuin aineellisesta hyödystä.

Murhilla on elokuvassa aina jokin syy ja vaikka joku saattaa vähän intoutua liikaa hakatessaan petoksesta epäiltyä rikostoveria, elokuvaan ei päde se, mitä Wilhelmsson sanoo nykyaikaisen sarjamurhaajadekkarin maailmasta: ”Murha on eräänlainen sosiaalisen kommunikaation väline, vaikka se hieroglyfien tavoin kommunikoi jotakin vierasta kulttuuria murhaajan pään sisällä.”

Amerikkalaiseen behavioristiseen tyyliin elokuvassa ei kertaakaan vierailla murhaajan – tai muidenkaan rikollisten – pään sisällä. Lähes jokainen kohtaus elokuvassa on dialogi. Osa niistä on pitkiä. Silti jokainen kuljettaa juonta eteenpäin. Elokuvassa ei ole yhtään turhaa kohtausta – ellei sellaisena pidä paria pikkaisen liikaa estetisoitua tappokohtausta, joissa Dominik käyttää sinänsä tyylikkäitä hidastuksia.

Kaikki kohtaukset ovat samalla upeita henkilökuvia. Eleet, pienet liikkeet, päännyökäytykset, tapa nuolaista huulia tai hymähtää, tapa pitää pukua yllä – kaikki kertoo näistä ihmisistä olennaisen. Katsojan sieluun leviää syvä rauha, kun typerät ja rumat rikolliset suunnittelevat keikkojaan: ”Emme ole ainoat fiksut”, sanoo yksi ja katsoja tietää heti, mitä on tulossa.

Dominik vahvistaa katsojan genreodotuksia, mutta luo samalla todellisen, kriittisen kuvan maailmasta, jossa sitkeä yrittäjyys on ihmisen ainoa tapa selvitä hengissä. Kyse on sekä pien- että suuryrittäjyydestä, rikollisuuden matalimmista ja korkeimmista askelista. Jälkimmäiseen asti ei ikinä päästä. Kukaan ei edes tunnu tietävän, keistä on kyse. Absurdeja mittakaavoja saavat keskustelut pyörivät samaa kehää ympäri.

Kyse on samasta tekniikasta, jota Albert Camus hehkutti Raymond Chandlerista kirjoittaessaan: ”Tekniikka perustuu epäoleellisten eleiden ulkokohtaisen kuvaukseen, puheeseen joka toisteisenakin tallennetaan ilman kommentaaria, ikään kuin ihmisen kokonaisuus määrittyisi jokapäiväisten automatismien kautta.”

On oikeastaan sääli, että Dominik on päättänyt ajaa pointin läpi katsojaan väkisin. Alun perin vuonna 1974 ilmestynyt alkuperäisromaani – nimeltään Cogan’s Trade – on siirretty vuoteen 2008, taustalla pyörii Barack Obaman presidentinvaalikampanja. Ristiriita Bostonin lohduttomien ja roskaisten maisemien ja kansakunnan upeutta hehkuttavien kampanjapuheiden välillä ei voisi olla suurempi, mutta katsoja kyllä tajuaisi asian vähemmälläkin.

Tämä on vain pieni miinus erinomaisessa elokuvassa.

Turhaan ehkä toivoo, että joku kustantaja tarttuisi Higginsin Cogan’s Tradeen tai ainakin ottaisi uusintapainoksen Higginsin tunnetuimmasta kirjasta, Eddien ystävistä. Siitäkin valmistui aikoinaan hieno elokuva, jonka pääosassa oli vanha Robert Mitchum. Samanlaista elävän elämän tunnetta huokuvat myös James Gandolfinin, Ray Liottan ja Richard Jenkinsin väsyneet naamat. Muita paremman näköinen Brad Pitt on ehkä pieni kauneusvirhe.

(USA 2012)
O: Steven Soderbergh
N: Channing Tatum, Alex Pettyfer, Matthew MacConaughey, Cody Horn, Olivia Munn
K12
Ensi-ilta 7.9.2012

  

Miehet riisuvat itsensä lähes alastomiksi.

Monesti tulee hehkutetuksi, miten erilainen naistenlehti Sylvi on. Todistellaksemme tätä itsellemme ja muulle maailmalle, laitoimme nyt sitten heteromiehen arvioimaan lähinnä kai naisille suunnatun Steven Soderberghin draaman, jossa joukko hyvin kroppansa trimmanneita miehiä riisuutuu rahasta, totaalisesti villiintyvien naisten edessä.

Toimitukseen kuuluvalta naisihmiseltä sen verran tähän väliin, että ”olin niin kuolassa, etten kyennyt edes kirjoittamaan soperrellessani outoja houreita Manganiellon kropasta ja Tatumin tanssityylistä.”

En tiedä montako tähteä tuo nyt on sitten.

Mutta ihan vakavasti puhuen.

Ohjaaja Steven Soderberghin epätasaisella uralla Magic Mike on väkisinkin miksi-osastoa. Kliseisessä tarinassa hyväsydäminen strippari-Mike (Channing Tatum) ottaa suojatikseen ja isähahmo Dallasin (Matthew MacConaughey) pyörittämän yökerhon uudeksi esiintyjäksi koppavan ongelmalapsen Kidin (Alex Pettyfer). Viimeksimainitun syystäkin huolehtivainen isosisko (Olivia Munn) ei tästä erityisesti ilahdu, mutta ilahtuisiko kuitenkin hiukan Miken läheisyydestä?

Leffan edetessä strippaus-shown suosio kasvaa kasvamistaan, ja sirkus harkitsee muuttoa suurempaan kaupunkiin, Miamiin. Kidistä tulee yhä hankalampi tyyppi sukseen noustessa päähän. Mike taas haluaisi oikeastaan tehdä jotain ihan muuta.

Sen tarkemmin juonta paljastamatta, elokuvan ihmissuhdekuviot rullaavat ainakin täältä katsoen melko lailla automaattiohjauksella. Mutta siis kyllä, kyllähän sitä äijien lavashowta on ihan oikeasti hauska katsoa. Tanssillisten strippausjaksojen aikana leffa oikeasti herää henkiin, vähän niin kuin huonohko musikaali johon on unohdettu kirjoittaa mitään muuta kuin ne laulut ja tanssit. Näyttelijöistä pursuaa näissä kohtauksissa aito ilo, ennen kaikkea vanhan ei-edes-niin-mahdottoman-likaisen-äijän roolistaan nauttivasta MacConaugheystä.

Koska leffa  on K12 niin mitään kovin tuhmaa lavalla ei sitten muuten nähdä. Tavallaan se on hiukan harmi.

Mainitsinhan jo varmasti olevani heteromies? Mainitsinhan? Hetero.

(USA, 2012)
O: Woody Allen
N: Allen, Alec Baldwin, Jesse Eisenberg, Ellen Page, Penelope Cruz
K 3
Ensi-ilta 31.8.2012

  

Woody Allenin laimea rakkauskirje Roomalle venyttää ja vesittää vähät vitsinsä.

Woody Allen on uudesta elokuvastaan To Rome With Lovesta puhuessaan itsekin sanonut katsovansa näitä nykyisin kuvaamiaan eurooppalaisia klassikkokaupunkeja ulkopuolisen silmin, pinnallisesti kuin turisti.

Ohjaaja on aivan oikeassa.

Vaikea on kuitenkin ymmärtää, miten Allen voi kuvitella voivansa tällaisesta lähtökohdasta ohjata katsomisen arvoisia elokuvia. Tai voisi kai hän ohjata, jos hänen postikorttifilminsä jotenkin käsittelisivät, haastaisivat tai probelematisoivat tuota ulkopuolisen katsetta. Tai jos se ulkopuolisen katse näkisi jotain sellaista, mitä ei huolimattomasti Lonely Planetia selailemalla itse jo huomaa. Allenin eurooppalaisen vaiheen aloittaneissa Lontoo-filmeissä Match Point (2005) , Scoop (2006) ja Cassandra´s Dream (2007) tällaista ulkopuolisen virkistävänkieroa näkemystä ja paikallisella elokuvahistorialla leikittelyä vielä oli. Kylmiä elokuvia, kyllä, mutta Allenin tuotannossa jotakin uutta.

Toisaalta Allenin edellinen työ, seniili fantasiakuvitelma Midnight In Paris (2011) on ohjaajan uran kaupallisesti menestynein. Vähemmästäkin mukavoituu kuvaamaan seuraavaksi  Rooman ihanaa romanttisuutta, kaupunkiin emigroituneita lemmenkipeitä amerikkalaisia ja eksoottisen meluisia italiaanoperheitä.

Toki To Rome With Lovesta puuttuu Midnight in Parisin pakotettuus. Rooma-filmi on lukuisia tarinoitaan sinne tänne pyörittelevä, löysyyteen saakka rento fiilistely ikuisen kaupungin nykyisyydessä. Eikä se kokonaan vailla ansioita ole. On aina kivaa, että Allen itsekin vaivautuu purkamaan neuroosejaan kameran eteen, nyt Italiasta heilan löytäneen amerikkalaistytön epäluuloisena isänä. Tuikitavallinen perheenisä (Roberto Benigni), josta yhtäkkiä ja selittämättä tulee kaiken kansan tv-julkkis, jaksaa huvittaa aikansa, mutta tämäkin vitsi pitkitetään ainakin viisi kohtausta yli inhimillisen sietokyvyn.

Muuten mennään aika puuduttavassa sattumusten karusellissa. Esimerkiksi Alec Baldwinin istuttaminen Jesse Eisenbergin esittämän, tyttökaverinsa parhaaseen ystävään rakastuvan nuorukaisen ”elämänviisaaksi” lemmenkonsultiksi on heti alun alkaen niin puiseva idea, että ikeniin sattuu.

Ei tällaisessa elokuvassa toki mitään varsinaisen pahaa ole. Onpahan vain tylsää kuin elämä.

(Suomi, 2012) O: Mika Kaurismäki N: Vesa-Matti Loiri, Samuli Edelmann, Peter Franzen, Irina Björklund, Mari Perankoski K 12

Ensi-ilta 24.8.2012

  

Vesa-Matti Loirin paluuelokuva on hajanainen mutta lempeä road movie. Ja täysi Vesku-show.

Mitä tekee maailmankuulu konserttipianisti (Samuli Edelmann) kun lapsuudesta saakka kadoksissa ollut, maailman merillä renttuillen elämänsä viettänyt isäukko (Vesa-Matti Loiri) ilmaantuu eräänä iltana konsertin jälkeen ovelle?

Vastaus on totta kai selvä. Edelmannin esittämä Timo Porala toki lähtee Loirin Leon matkaan viimeksimainitun huomattavan epämääräisesti perustelemalle autoreissulle kohti Pohjois-Suomea. Kaikenlaista juurien etsintää ja miesten välistä bondausta on oleva ohjelmassa.

Mika Kaurismäen viimeisimpiä elokuvia (väsyneen kyynistä Haarautuvan rakkauden taloa lukuunottamatta) on, niin dokumentteja kuin fiktioitakin, pitänyt pinnalla rakkaus kuvattaviin ihmisiin. Tällaista karheaa ja karvaista lämpöä on Tie pohjoiseenkin tulvillaan.

Tie pohjoiseen on kuitenkin Loirin valoisasta karismasta huolimatta kaukana täysosumasta. Moni asia sojottaa leffassa sinne tänne. Edelmannin roolihahmon kuuluisuus ja musiikillinen nerous eivät tuo elokuvaan yhtään mitään, hän voisi olla aivan kuka tahansa, ja niin olisi parempikin, kun Timo kerran luonteeltaan on isäänsä verrattuna tavallinen takakireä jokamies. Useammankin tie-elokuvan pysähdyspaikan olisi voinut jättää pois. Varsinkin isän ja pojan yhteinen naisseikkailu on kliseisessä äijämäisyydessään pökerryttävää katsottavaa, eikä asiaa paranna tähän yhteyteen ympätty Loirin ja Edelmannin kauhulla odotettu mutta ilmeisen pakollinen yhteinen musiikkinumero.

Toisaalta leffassa vallitsee miellyttävä rentous, se ei edes yritä esittää olevansa enempää kuin Loirin hallitsema leppoisa fiilistely. Hauskaakin sitäpaitsi on. Alkupuolen pysähdys Timon yllätys-siskon (Mari Perankoski) ja tämän miehen (Peter Franzen) luona on mainio, ja varsinkin Franzen tasapainoilee hykerryttävästi sketsihahmon ja itsevarmuuden puutteen kanssa kipuilevan herkän miehen välimaastossa.

(Les petits mouchoirs, Ranska 2010)
O: Guillaume Canet 
N: Benoît Magimel, François Cluzet, Gilles Lellouche, Marion Cotillard, Jean Dujardin.
K12
Julkaisu: 9.5.2012

  

Paatoksellinen sukupolvikuvaus kertoo omaan napaan tuijottelijoista.

Ranskan arvostetuimpien nuorten näyttelijöiden joukkoon viimeisen kymmenen vuoden aikana noussut Guillaume Canet (Rakasta jos uskallat, Päivä ilman sotaa, Kimpassa) aloitti myös käsikirjoittamisen ja ohjaamisen jo 1990-luvun lopussa lyhytelokuvillaan.

Ensimmäinen pitkä ohjaustyö Mon Idole (2002) ei vielä aiheuttanut suuria hyrinöitä kriitikoissa tai katsojissa, mutta rakkausjännäri Ei sanaakaan (2006) sai maailmanlaajuisesti ylistävän vastaanoton. Odotukset Canet’n seuraavaa käsikirjoitus- ja ohjaustyötä kohtaan olivat siis suuret. Vahvasti roolitettu Pieniä valkoisia valheita ei kuitenkaan nouse liitoon vaan jää räpiköimään oivaltavan ja keskinkertaisen välimaastoon.

Säväyttävän alun jälkeen ensemble-draama seestyy ja puuroutuu yksityiskohtaiseksi parisuhde- ja eksistentiaalikriisisetvinnäksi. Canet’n ystäväporukasta tuleekin väistämättä mieleen paitsi Lawrence Kasdanin mainio ihmissuhdetutkielma Sisäpiiri (1983) myös komediallisemmat brittileffat Peterin ystävät (1992) ja Neljät häät ja yhdet hautajaiset (1994).

Canet’n luoman ystäväpiirin kaikki henkilöt ovat enemmän tai vähemmän ärsyttäviä omassa itsesäälissään ja tunnepiehtaroinnissaan. Yksi on koukussa exään, toinen rakastunut ystäväänsä, kolmas tyrii tietoisesti kaikki parisuhteensa, neljäs ei uskalla sitoutua, viides on hermoheikko kontrollifriikki ja niin edelleen.

Päähenkilöiden toiminnassa korostuu ehkä liikaakin heidän pinnallisuutensa ja itsekeskeisyytensä, vaikka oikeastaan kyse on vaikeiden asioiden ja tunteiden välttelystä – siis valkoisten valheiden kertomisesta ja niistä kiinni pitämisestä.

Rajuun onnettomuuteen joutuneen ystävän, Ludon (The Artist -elokuvasta Oscar-palkittu Jean Dujardin) hylkääminen pariisilaissairaalan teho-osastolle vuosittaisen rantaloman vuoksi tuntuukin aluksi suorastaan hirviömäiseltä, mutta selittyy osittain ystäväporukan kollektiivisella ahdistuksen torjumisella.

Pieniä valkoisia valheita on tunnelmallinen mutta piinallisen ylipitkä sukupolvikuvaus, joka olisi hyötynyt kunnon karsimisesta. Canet’n draamakomedia olisi ollut ainakin vähemmän osoitteleva ilman amerikkalaisen musiikkikuvaston kuorruttamia fiilistely- ja siirtymäkohtauksia.

Näyttelijät – erityisesti Marieta esittävä Marion Cotillard, Maxina nähtävä François Cluzet ja porukan isähahmo Jean-Louisia näyttelevä Joël Dupuch – nousevat keskinkertaiseksi luisuvan käsikirjoituksen yläpuolelle, mutta eivät aivan pelasta elokuvaa omahyväiseltä napaan tuijottelulta.

Katsoja ei pääse niin lähelle päähenkilöitä ja heidän tarinaansa kuin ohjaaja Canet olisi ehkä toivonut. Osittain tämän takia elokuvan liioitellun paatoksellinen loppu tuntuukin vieraannuttavalta ja nolon tunteelliselta.

Katariina Souri: Polku

(Tammi 2012)

  

 Naiset häntä kiinnostavat. Naiset ja heidän yksinäisyytensä. Sen puute ja sen pelko

Tehdäänpä heti alkuun pari asiaa selväksi.

Polku on uskoakseni ensimmäinen romaani, jota arvioin näin virallis-julkisesti.

Teen sen pyynnöstä. Kaikenlaista muuta – teatteria ja erityisesti elokuvia – on tullut arvosteltua runsain mitoin. Työn puolesta ja intohimon.

Kirjallisuusarvostelijana etsin vielä tyyliäni. Sanotaan näin: muilta estradeilta tuttu suoraviivaisuus ei tarkoita että olisin, saati että haluaisin olla esimerkiksi ironinen. Pyrin vilpittömästi pohtimaan Polun tarkoitusta ja merkitystä. Siksi tämän jutun yhteydessä annettavaan tähteen tulee suhtautua olankohautuksella. Tässä romaanissa on kiinnostavinta sen metataso, se mitä arvokasta sieltä kaikesta huolimatta löytyy.

Milläs ranteilla tässä sitten arvioidaan? Kirjojen osalta HumKandin! Kirjallisuutta olen siis yliopistossa lukenut vain graduun asti. Muutoin toki monenlaista ja runsaasti ja viime vuosina tiukan analyyttisessä, tamperelais-helsinkiläisessä lukupiirissä, Hella-klubissa. Mutta jos teoreettiselta kannalta asiaa tarkastellaan, olen ihan tavallinen lukija.

Luen ja ymmärrän tai en, pidän tai en.

Polku on Katariina Sourin seitsemäs romaani. Sen ensimmäisen, Minä ja Morrison (Tammi, 1999), olen nähnyt elokuvana. Ja vaikka uskottavuuteni elokuvantuntijana aina romahtaa tässä vaiheessa, ilmoitetaan se nyt taas: Lenka Hellstedtin Minä ja Morrison (2001) oli aika hyvä elokuvaksi. Ehkä romaanissakin – jota en ole lukenut – oli samaa elämänmakua? Joka tapauksessa odotukset Polun suhteen olivat tyyppiä ”mielenkiinnolla luen.”

Polku on ensimmäinen lukemani Sourin teos. En osaa sanoa yllätyinkö siitä, hämmennyin kyllä. Kiinnostuin. Miksi se on sellainen kuin on?

Polku on runsas ja paksu. Perustarina juonteineen on tiivis ja selkeä, mutta aiheita on kokonaiseen kirjasarjaan ja lauseita myös. Henkilöitä on sopivasti, aikakausia ja aatemaailmoja puolestaan loputtomiin. Kaikesta kerrotaan yksinkertaisesti liikaa.

Kustantajan mukaan Polku on psykologinen jännityskertomus. Minun mielestäni se on matka Katariina Souriin ja hänelle tärkeisiin asioihin. Vielä Souri ei kovin pitkällä ole, mutta tosissaan hän taivaltaa. Tai sanotaan, että hän ei vielä uskalla olla tarpeeksi auki eikä osaa vielä pelkistää niin, että alkaisi kunnolla kiihottaa lukijan mielikuvitusta.

Kirja on tosissaan tehty – ja kieltämättä totinen. On räävitön tv-juontaja Maria, joka pakenee tyhjää menestystään synkän metsän keskelle, perintökartanoon. Äiti on ollut taiteellinen ja onneton, isä rikas ja julma. Eräänä päivänä äidin vanha ystävä vuosikymmenten takaisine tarinoineen ilmaantuu oven taakse ja….ja…

Ja lopussa päähenkilö, Aura, löytää itsensä ja toisen.

No juu, kliseetä pukkaa niin, että moision nurkat paukkuu. Mutta kliseet vievät joskus olennaisen äärelle. Souri kirjoittaa siitä, miten vaikea naisen on elää, jos hän ei ole vain yhdenlainen vaan kahdenlainen. Miten olla sekä julkisuushakuinen että yltiöyksityinen?

Miten yhdistää itsellinen, boheemi taiteilijuus vaurauden ja porvarillisen turvan tarpeeseen?

Souri kuvaa useamman naiskohtalon kautta naisen perustavanlaatuista yksinäisyyttä, jopa sen kaipuuta elämän ja kuoleman pidoissa. Hänestä naisen pitää yksin selvittää elämänsä suunta. Tämän ohessa Souri kertoo vanhenemisesta oivaltaen siitä olennaisimman, ikävystymisen.

Mitäs vikaa näissä teemoissa on?

Ei teemoissa mutta rakennelmassa.

Souri ei oikein osaa päättää millaisen asenteen ottaisi kuvaamiinsa henkilöihin ja heidän elämäänsä. Väliin hän on tätimäinen, väliin raikkaan ronski; joskus huolestunut, usein tuomitseva. Tästä päättämättömyydestä juontuu se, että aina tarvitaan selityksiä kun pitäisi olla henkilön pään sisällä tai rakentaa toimintaa.

Lisäksi yllä mainittu pätevä tematiikka on kuorrutettu mitä-missä-milloin –historialla ja ajankuvajargonilla; ikikululla mediapaheksunnalla, koetuilla tai kuvatuilla tapahtumaryppäillä sekä ekologisilla esitelmätuokioilla.

Kaikki tämä tekee tästä romaanista raskaan ottaa vastaan.

Mutta. Mielestäni tämä on etupäässä kustannustoimittajan, ei Sourin aiheuttama ongelma. Kyllähän ihminen sielunsa kyllyydestä kaataa teokseensa tonneittain asiaa. Aina. Minäkin joskus yritin, ohjelmantekijänä. Jonkun tehtävänä on ohjata tekijä oikealle polulle.

Mieleen nousevat tuottaminen ja editointi, työvaiheet Polun päähenkilön maailmasta, televisiosta. Minusta Sourin matka pimeyden ytimeen olisi pitänyt puhdistaa tärkeilevästä asiasta ja taitamattomista lauseröykkiöistä. Kaivaa sieltä – siis panna Souri kaivamaan – se, mitä hän ensisijaisesti haluaa sanoa ja heittää pois kaikki joutava.

Saada hänet kirkastamaan ilmaisu ja terästämään skarvit. Heivaamaan esimerkiksi miehet pois ja keskittymään naisiin. Sillä ei Souri halua eikä osaa kertoa miehistä ja heidän motiiveistaan. Naiset häntä kiinnostavat. Naiset ja heidän yksinäisyytensä. Sen puute ja sen pelko.

Kysymys ei ole siitä, että lyhyt romaani olisi parempi kuin pitkä. Olennaiseen keskittyvä on parempi kuin kaikkea hamuava. Useammalla kirjoittamisella ja ankaralla hionnalla Polusta olisi voinut kehkeytyä se matka päähenkilöiden sisimpään, jolle Souri lähti.

Yritin löytää Polun merkityksen ja tarkoituksen. Ymmärrän mielestäni miksi Souri kirjoittaa ja mitä hän yrittää sanoa. Toivon, että jonain päivänä voin myös lukea sen.

Katja Kettu ja Krista Petäjäjärvi (toim.): Pimppini on valloillaan. Naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö. WSOY.

  

 ”The truth will set you free. But first, it will piss you off.”

Ensimmäisen vuoden naistutkimuksen opiskelijana kanniskelin Marimekon olkalaukkuun kiinitettyyn pinssiin ikuistettua Gloria Steinemin lausahdusta ylpeänä. Se kuvasti hyvin sitä tunnetta, jonka jo ensimmäinen luento oli minussa nostattanut – vihdoinkin olin löytänyt kielen kaikelle sanattomalle ahdistukselleni ja selityksen niille kokemuksille, joita minun ei olisi tarvinnut kokea. Olin vihainen maailmalle ja minusta oli tullut feministi.

Kaisa Ketun ja Krista Petäjäjärven toimittama antologia Pimppini on valloillaan herättää minussa samanlaisia epämääräisiä vihantunteita. Teos lupaa käsitellä naisiin kohdistuvaa seksuaalista vallankäyttöä eri näkökulmista ja sen tarkoitus on takakannen mukaan jopa ”auttaa traumaattisten kokemusten käsittelemisessä”. Sen sijaan että vihani kohdistuisi kirjan asiantuntija-artikkeleiden ja novellien kuvaamaan ahdistavia tapahtumia täynnä olevaan todellisuuteen, jossa todellakin tiedän useimpien naisten elävän, kirjan tekstit turhauttavat ja vihani kohdistuu niiden tarjoamaan maailmankuvaan, jossa jokainen nainen on uhri ja meidän tulee siksi olla vihaisia ja ahdistuneita.

Itse en jaksa enää olla vihainen, olen jo onnekkasti vapautunut. Tästä on kiittäminen feminismiä. Se, omat tulkintani siitä sekä elämäni aikana kohtaamani seksuaalisten rajojen rikkomiset ovat vieneet minut siihen pisteeseen omassa prosessissani, jota lähimmäs päästään ehkä Miia Tervon proosarunossa Niin sanoivat puut. Se päättyy lauseeseen ”rakastan kostoksi ihan kaikkea”.

Vaikka teos ei siis ole järin terapeuttinen juuri minulle, se voi toki täyttää tarkoituksensa osuessaan toisen lukijan elämässä oikeaan kohtaan. Yhteiskunnallisena analyysina en sitä itse osaa lukea, vaikka asiantuntijoiden tekstien mukaan ottaminen tähän ehkä tähtääkin.

Uskon että osittain tuhautumistani selittää teoksen rakenne: novellit ja proosarunot rutistuvat asiantuntija-artikkeleiden väliin ja tuntuu kuin asiantuntijoiden painavat sanat ohjailisivat monitulkintaisten tekstien lukemista tiettyyn suuntaan. Koen ettei mahdolliselle voimautumiselle anneta lukiessa tilaa, minun prosessiani ei kunnioiteta. Jos teos pyrkii olemaan terapeuttinen, tämä tuskin on toivottavaa. Paikka paikoin teoksen fiktiiviset tekstit ovat kuitenkin nautittavaa luettavaa. Erityismaininnan ansaitsee Katja Ketun Leikitään eläimillä, joka ojentaa tarjottimella hieman köykäisen tulkinnan traumoista erikoisten seksuaalisten mieltymysten lähteenä, mutta jää silti mieleen pikemminkin kuvauksena ihmisen seksuaalisesta mielikuvituksesta.

Jeejeeihanaan ja raiskauksen välissä on harmaa alue, jonne useimmat seksuaaliset kokemuksemme asettuvat. Kirjaa tuskin voi kritisoida siitä mitä se ei ole, mutta tätä olisin toivonut antologian avaavan enemmän. Parhaimmat eväät omien rajojen määrittelylle tässä suhteessa tarjoavat Terttu Utriaisen seksuaalirikoslainsäändäntöä avaava teksti sekä Maaret Kallion eheytymistä käsittelevä artikkeli. Itse olisin ehkä avannut teoksen Maaret Kallion seksuaalista vallankäyttöä ja itsemäärämisoikeutta konkreettisesti erittelevällä tekstillä, enkä Sari Näreen ja Susanna Ruuhilahden varsin sekavalla esseellä, josta jäi kannustavista iskulauseista huolimatta päällimmäiseksi mieleen, että seksuaalinen vallattomuus ja seksuaaliset kokeilut voivat satuttaa. Onhan se niinkin, mutta itse haluaisin korostaa sitä, että omat rajat löytyvät vain kokeilemalla ja pimpit pääsevät valloilleen vallattomuudella, huorittelusta huolimatta.

Ville Leinonen tuo Night Visionsin festivaaliklubille ainutlaatuisen ääniseikkailun. Taiteilija selitti Sylville, mitä, miten ja miksi.

Kauhuelokuviin painottuneen Night Visions -festivaalin torstaiklubilla kuullaan jotakin ilmeisen ainutkertaista. Parilla uusimmalla albumillaan yhä kauemmas popmusiikin valtavirrasta kulkeneen Ville Leinosen Camp Crystal Lake -spektaakkeli vie artistin – no, vieläkin kauemmas popmusiikin valtavirrasta.

Syksyllä ilmestyvää mutta jo vuonna 2010 valmistunutta Camp Crystal Lake -albumia toisintava äänimaisemallinen esitys on Sylvin puhelimitse tavoittaman Leinosen mukaan ainakin tällä tietoa ainutlaatuinen.

Leinonen kertoo, ettei kovin tarkkaan vielä itsekään tiedä, mitä torstain show pitää sisällään. Hän sanoo kenttä-äänityksistä koostuvien, luonnon ja ihmisten rakentaman maailman ääniä yhdistelevien kollaasien tekemistä harrastuksekseen, ja haaveilee julkaisevansa tämän tyyppisiä levyjä muiden levyjensä rinnalla ”seuraavan parinkymmenen vuoden aikana noin kolmen vuoden välein.”

Night Visionsin sivuilla vedetään Friday the 13th -kauhuelokuvasarjan mukaan nimetystä Camp Crystal Lake-esityksestä kulttuurisia viittauksia aina 40-luvun Saksaan ja holokaustiin. Miten kuvailisit showsi musiikillisia ulottuvuuksia?
Niin, musiikillisesti se on sellaista äänimaisemamaalailua. Sillä tavalla se muun muassa poikkeaa näistä uudemmistakin levyistäni, että laulua ei kuulla lainkaan. Se on enemmän sellainen äänellinen tilataideteos, jossa on käytetty kaikenlaisia äänitteitä. Äänittelin levyä varten parin vuoden ajan kaikenlaisia katepillareita, traktoreita, lumiauroja sun muita.

Minkälaisella kokoonpanolla tämä sitten torstaina keikalla esitetään?
Kyllä sitä ääntä heiluu lavalla tuottamassa vain yksi äijä eli meikäläinen. Tavallaan yleisöltä pitäisi sitoa silmät ja tehdä sellainen pelkkä kuunteluelämys. Mukana on kuitenkin ääniteknikko ja videoprojisointiheppu, sekä jonkinlainen käsikirjoitus että mitä tapahtuu. Siellä on kaikenlaista kohinaa ja huminaa, muun muassa yhdeltä vanhalta c-kasetilta seitkytluvun puolivälistä löytyi kotiäänityksiä, jotka ovat ajan myötä muuttuneet magneettiseksi kohinaksi. Esityksessä on kuusi biisiä. Yhden idea on sellainen että… Olin muutama vuosi sitten Pariisissa ja äänitin kuulokuvaa hotellihuoneen ikkunasta ja niihin ulkoa tuleviin ääniin sekoittuu hotellihuoneen televisiosta tulevan saksankielisen ohjelman ääntä. Kaikua lisäämällä koko tilanne sai ihan uuden ulottuvuuden. Paikka ja aika muuttuu.

Eli olet tämän levyn ja esityksen musiikkia luodessasi luottanut myös sattuman voimaan?
En alunperin ajatellut sitä oikein edes musiikkina, mutta juuri erilaisia kuulokuvia yhdistelemällä siitä on tullut ikään kuin musiikin kaltaista. Biiseistä esimerkiksi Chamber Of Thrills syntyi kun vein lapseni Särkänniemen huvipuistoon, ja eihän se paikka oikein yksivuotiaille ole. Kun kuuntelee pelkkää äänimaisemaa, se herättää mielikuvia kaasukammioista ja tuhosta, siis jos sulkee kaiken kivan ja hauskan mielestään. Ihmiset kirkuvat ja jättimäiset koneet kirskuvat, se äänikuva on todella kaoottista hulluutta. Niin kuin se maailmassa usein on. Ikävänkuuloisia juttuja, kun ne erottaa omasta kontekstistaan.

Koetko tämän nimenomaan huonona ja ahdistavana asiana vai onko se myös positiivinen inspiraatio?
Teollisen maailman äänet ovat enemmän ahdistavia, mutta sitten taas luonnonääniä on kiva kulkea kesäisin äänittelemässä. Pyrin kesäisin tekemään äänitysreissuja uusiin ja jännittäviin paikkoihin, niistä äänistä syntyy sitten ihan toisenlaista äänimaisemaa. Teollinen puoli on tietysti aina läsnä. Ei sitä pääse pakoon.

Miksi muuten vuonna 2010 tehty levy julkaistaan vasta ensi syksynä?
Kukaan ei ole vain aiemmin julkaissut, ja nyt sille sitten löytyi julkaisija (Karkia Mistika). Tämä ei ole ollut minulla missään vaiheessa tärkeysjärjestyksessä ykkössijalla. Ajattelin että ehkä ennemmin tai myöhemmin joku löytää tämän jutun ja innostuu, mutta en ole tyrkyttänyt näitä julkaistavaksi mihinkään.

Kun nyt esiinnyt Night Visionsin yhteydessä ja tällaisella Friday the 13th -teemalla niin täytyy kysyä vielä suhteestasi kauhuelokuviin.
Kyllä minä kauhuelokuvafani olen aina ollut, varsinkin Dario Argento-fani. Clive Barkerit, Evil Deadit sun muut on olleet kovia juttuja siitä lähtien kun niitä seiskaluokalla salaa alkoi katsoa. Friday the 13th-sarjaan tai sen pahuuden ruumiillistumaan Jasoniin ei teoksessa ole sen suorempia viittauksia vaikka leirillä edelleen ollaankin.

Night Visionsin avajaisklubi

Torstaina 12.4. klo 22.30-04

Adams, Erottajankatu 15-17

Avajaisklubilippu 10 e
Avajaiselokuva Haywire + avajaisklubi 15 e