Kategoria: Elämäntapa

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Täydellisen Cosmic Comic Cafen viereen on ilmestynyt piskuinen vietnamilainen ravintola Pho Ngon, jota minulle oli kehuttu, joskaan ei varsinaisesti ylistetty. Vietin lauantaipäivää Turussa ilman erityisempää tekemistä, ja koska odottelin joka tapauksessa sarjakuvien ja kaljan ääreen pääsyä, tämä oli sopiva vaihtoehto.

Alkuruuaksi tilasin pari kesäkäärylettä, koska pidän niistä kovasti. Rullat olivat isoja, ja niissä oli sisällä nuudelien ja salaatin lisäksi sopivan sitkaiseksi paistettua tofua. Salaatin joukossa oli kunnolla korianteria. Helsinkiläisen ravintola Rullan tasoisia makuelämyksiä nämä eivät tarjonneet, mutta raikas maku sopi hyvin tumman dippikastikkeen ja pähkinöiden kanssa. Näiden takia voisin poiketa uudelleenkin.

Pääruuaksi otin tofua sitruunaruoholla ja chilillä, koska annoskuvaus ja -kuva toivat mieleen edesmenneen tamperelaisen Ho Xuan -ravintolan, jota jäin monien tapaan kaipaamaan. Valitettavasti Pho Ngonin annos ei ollut lähelläkään samaa tasoa. Sitruunaruohoa ja chiliä oli kyllä kunnolla, mutta mausteissa oli sellainen paahtunut maku, joka ei oikein sopinut niihin, ja paksu hieman makea kastike peitti makua. Ho Xuanissa vastaava annos tuli melkein liemimäisen ja kirkkaan kastikkeen kanssa ja toimi erinomaisesti.

Vihannekset tuntuivat tuoreilta, ja sekä parsakaali että kukkakaali oli kypsennetty hyvin. Tofu oli valitettavasti mautonta ja hieman äitelää, mutta kyllä se ihan meni.

En minä tätä varsinaisesti suositella voisi, mutta saattaa silti olla, että tulen uudestaan, koska listalla oli monia kiinnostavia annoksia, ja kesäkääryleitä tekee aina mieli.

Pho Ngon
Kauppiaskatu 4
Turku

ma–to 11–19
pe 10–21
la 11–21
su suljettu

Facebookissa

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Turku, kesäkääryleet, Turku, vietnamilainen ruoka

(Astérix: Le Domaine des dieux, Ranska 2014)
O: Louis Clichy ja Alexandre Astier
Äänet: Eero Ritala, Arttu Wiskari, Jarmo Mäkinen, Petrus Kähkönen, Sasu Moilanen
K7
Ensi-ilta 3.4.2015

  

Sarjakuvafilmatisointi sosiaalisella kritiikillä? Kyllä! 

Sanottakoon ensiksi, että olen eräänlainen Asterix-puristi. Taannoiset näytellyt Asterix-elokuvat herättivät minussa vain lähinnä pyhää vihaa. Nyt olemme kuitenkin saaneet tietokoneanimaationa tuotetun version René Goscinnyn ja Alberto Uderzon klassikkosarjakuvasta.

Jumaltenrannan nousu ja tuho on mielestäni yksi parhaita Asterix-albumeita, mutta ennakko-odotukset tämän animaatiofilmatisoinnin suhteen olivat edellisten elokuvien perusteella epäilevät. Animaatio noudattaa sarjakuvan kerrontaa melko tarkasti. Suurin osa albumin keskeisimmistä hahmoista ja teemoista näyttäytyy myös elokuvassa.

Elokuvan juoni seuraa Julius Caesarin projektia saada koko Gallia roomalaisten vallan alle – tällä kertaa rakentamalla uuden asutuskeskuksen aivan pienen voittamattoman gallialaiskylän lähettyville. Caesar pyrkii roomalaistamaan koko valtakuntansa, ja ainoana esteenä on tuo pahuksen kylä itsepäisine asukkaineen.

Oli ilo huomata, että alkuperäisteoksen sosiaalinen kritiikki on säilynyt ja että sen kulttuuriselle homogenisaatiolle ja konsumerismille irvaileva sanoma välittyy katsojalle – vaikkakin hieman vesitettynä. Sanoma on hyvin ajankohtainen. Tarinassa ruoditaan lapsille suunnatuksi animaatioksi aika räväkästikin globalisaation ja markkinatalouden vaikutuksia. Elokuva vetää vielä sarjakuvaa pidemmälle orjuutta ja palkkaorjuutta vertailevan osuuden, ja tämä sivujuoni onkin elokuvan hykerryttävintä antia.

Rooman valtakunta esitettään elokuvassa moraalittomana keinottelijana ja elokuvaan ollaan sisällytetty myöskin ilahduttavan lavealla siveltimellä symboliikkaa: legioonalaisten kilvet näyttävät epäilyttävästi seteleiltä, jotka kilpikonnamuodostelmassa vyöryvät valtavina pinoina piirittämään pientä gallialaista kylää, joka elokuvan edetessä sortuu yhä enemmän ja enemmän kapitalismin pauloihin.

Elokuvan animaatiojälki on ihan mukiinmenevää, mutta vain mukiinmenevää. Nykyinen tietokoneanimaatiotekniikka mahdollistaisi paljon paremmin sarjakuvamaisen ilmaisun, mutta tekijät ovat päättäneet luottaa nyt jo kovin monta kertaa nähtyyn videopelimäiseen ilmeeseen. Asterix-sarjakuville tyypillistä rakkautta pienille yksityiskohdille ei elokuvassa esiinny. Harmi sinänsä, mutta monen nykyanimaation tavoin Jumaltenrannan kuvakerronta on sen verran vauhdikasta, että yksityiskohdat jäisivät varmastikin huomaamatta.

Katsoin elokuvasta suomeksi dubatun version ja täytyy sanoa, että se oli hieman laiskasti ääninäytelty. Elokuvassa kuullaan Asterixina Eero Ritala ja Obelixina Arttu Wiskari. Ikävä kyllä, elokuvan originaalikappaleita ei olla suomennettu. Olisi ollut maireaa, jos Wiskari olisi tulkinnut Trubadurixin lauluosuudet.

Kaiken kaikkiaan uusin Asterix-elokuva on ihan mukavaa viihdettä, ja sitä jaksaa kyynistynyt Asterix-fanaatikkokin katsoa. Ainakin minulle elokuva antoi sysäyksen suunnata kellariin kaivelemaan vanhoja Asterix-albumeitani.

Alberto Uderzo, Asterix, Asterix: Jumaltenrannan nousu ja tuho, René Goscinny

Paatunut rock-mimmi menetti räpkeikkaneitsyytensä Laineen Kasperille ja Palavalle Kaupungille.

Elämääni on mahtunut neljä rap-biisiä: Blondien Rapture, Tom Tom Clubin Wordy Rappinghood, Sexual Harrasmentin I Need A Freak ja Salt-N-Pepan Push It. Ne, jotka edellä mainitut biisit tietävät, yhtynevät mielipiteeseeni: en ole kovinkaan kummoinen räppiskenettäjä.

Olen nähnyt suomalaisen rap-artistin Asan keikkaa viitisen minuuttia vuonna 2009 ollessani Pitkä kuuma kesä -festivaalilla Helsingissä, jonne menin Flaming Lipsien vuoksi. En ole ollut edes sattumalta paikan päällä missään klubilla tai kapakassa rap-keikan aikaan. Olen kyllä nuorempana ajautunut räppibattleen erään nykyisin ilmeisen ammattilaistasoisen räppärin kanssa. Se tapahtui taksissa. Ei lasketa.

Sain nyt hulluhkon idean: räppikeikkaneitsyydestäni on päästävä eroon. Kyseessä olisi ainutkertainen kokemus, sillä voit mennä ensimmäiselle räppikeikallesi vain kerran elämässäsi. Olikin mietittävä huolella, mikä artisti saisi kunnian olla osallisena tässä ainutlaatuisessa kokemuksessani. Tämän kunnian sai Laineen Kasperi & Palava Kaupunki, joiden levyjulkkarikeikalle Kuudennelle linjalle itseni hellästi tyrkkäsin.

Kutosen keikka kuudes kuudetta tuntui yhdistelmänä hivenen pahaenteiseltä – onkohan edessäni saatanallinen ilta? Ystäväpiiriänikään ei voi räppiorientoituneeksi joukoksi kuvailla, joten joutuisin menemään tuohon tapahtumaan yksin. Pakko myöntää: pelotti.

Rap-artisti Laineen Kasperi kuvaa musagenrensä olevan ”ripitipihipitihopi-itäfunkfunkia”. Tämäpä hyvä! Pidän asetelmasta, ettei minulla ole harmainta hajuakaan, mitä kolmen kutosen ilta tuo tullessaan. Tämä Lappeenrannasta kotoisin oleva artisti näyttää julkaisseen runsaasti musiikkia. Facebook-sivujensa mukaan hänen ensimmäinen julkaisunsa Extacy East näyttää olevan vuodelta 1998. Ei siis voi olla kyse mistään teinihorisijasta. Hienoa!

Nyt on menty askel uuteen suuntaan, sillä 29. toukokuuta julkaistulla levyllä Laineen Kasperi & Palava Kaupunki on kaikki biisit toteutettu oikeilla soittajilla, eli Palava Kaupunki -kokoonpanolla. Bändissä soittavat Sami Hyrynkangas (basso), Petro Niiniluoto (kitara), Waltteri Pääkkönen (koskettimet), Aki Ojala (puhaltimet), Ville Väätäinen (rummut), Pekka Luostarinen (DJ) ja Pekka Varmo alias Lataaja Wormisto (perkussiot). Loistavaa, sillä en mitään tietokone-räpätysyhdistelmää neitsyyteni viejäksi kelpuuttaisikaan!

Kuudes linja oli jo sisääntullessani tupaten täynnä juhlahumuista kansaa. Aluksi seisoskelin jossain nurkassa. Aika ikävää ihmisparven seassa itsekseen patsastella. Sitten siirryinkin salin puolelle. Oli pakko juntata itseni yleisön eturivistöön, jotta näkisin jotain. Odotusta. Odotusta.

”Sullon ihanat haalarit!”, kiljaisi joku tyttö. ”Kiitos”, vastasin. ”Oot ku missi, sull’on hyvät tissit!”, räppäsi joku nuorikko minulle. Voi ei! Alkaisivat jo soittamaan, ennen kuin pääni kärvähtää.

Keikka oli tarkoitus pyöräyttää käyntiin näyttämällä kokoonpanon tuore musiikkivideo. Tekniikka teki kuitenkin tepposensa ja musisointi starttasi suoraan täydellä tehollaan. Ja millainen musisointi! Suuni loksahti auki, kun Palava Kaupunki alkoi jamittelunsa. Mikä poppoo, täyttä rautaa. Vaikka Palava Kaupunki on kuin suurkaupunki konsanaan kaikkine jäsenineen, en voinut kuin ihailla tuota täydellistä yhteensulavuutta. Jokaisella instrumentilla on oma tärkeä paikkansa, kaupunginosansa, tuossa äärimmäisen mukaansatempaavassa kokonaisuudessa. Tuohon erilaisten äänien sulatusuuniin solahti täydellisesti myös Laineen Kasperin sanataide. Hänen sanailunsa ei tuntunut lainkaan päälleliimatulta, vaan se oli upea instrumentti muiden joukossa.

Olin nähnyt edellisyönä painajaista Elastisesta. Unessa myötähäpesin hänen muovista sanailuaktiaan lavalla. Onneksi ei ollut kyse enneunesta! Laineen Kasperin avatessa sanaisen arkkunsa tuli kotoinen, lämmin fiilis. Hänellä kuulostaa olevan ainutlaatuinen taito kertoa ympäröivän maailmamme ilmiöistä ja asioista epäkohtineen ja hauskoine hetkineen siten, että välistä tuntui kuin hänen suustaan olisi tulvahtanut oman päiväkirjani satoa. Mitähän se Kasperi seuraavien biisien välissä kertoo? Noitakin hetkiä odotin jo kuumeisesti kunkin kappaleen lopputahtien aikana, välispiikkinsä kun olivat tarinankerrontaa parhaimmasta päästä.

Yleisö hoilotti kappaleita yhteen ääneen hymyt suissaan. Vieressä tanssailevan herran hiet lentelivät naamalleni säännöllisin väliajoin hänen huiskutellessaan päätään. Enpä välittänyt! Tunnelma oli tiivis ja jollakin tapaa olohuonemainen, kuin perhekokoontuminen konsanaan. Harmitti, etten osannut kappaleiden sanoja, olisihan ollut mukavaa ulvoa mukana! Muutama kappale tosin kuulosti noviisikorviini etäisesti tutulta. Olin minä tätä antia siis jossain jo aikaisemminkin kuullut.

Uusi kappale Suomi-räppiä Ismo Alangon fiittauksineen räjäytti yleisössä pankin ja kylläpä omat lanteenikin letkeitä tahtejaan mukaillen keinuivat. Suomessa ei juuri tällä hetkellä tuntunutkaan paskemmalta olla.

Itselleni keikan kohokohta oli, kun 7 miljardia soluttautujaa nerokkaine lyriikkoineen kajahti ilmoille:
Voi vitun ihmiskunta, mitä se täällä tekee
Tää on miun maa muitten pitäis muuttaa veke…

Biisi on julkaistu muutama vuosi sitten ja on ajankohtaisempi kuin koskaan. Jälleen kerran Laine nostaa tekstissään esille yhteiskuntamme epäkohtia nerokkaan humoristisella ja sarkastisella otteellaan. Skarppi mies. Tuntui kappale kolahtavan muuhunkin yleisöön. Bändin sovitus biisistä oli korvia hivelevä. Erityisesti bassottelu yhdistettynä perkussion ja rumpujen jytkeeseen tuntuivat vatsanpohjassani saakka. Näillä eväin olisin voinut tanssailla tuntitolkulla!

”Hullu ooon, kun tänne tullut oooon”, pauhasi korvissani vielä kotiin kävellessäni. Onneksi olin tarpeeksi hullu ja menin keikalle yksikseni. Ensi keikalla hoilottelenkin kappaleita yhdessä muiden kanssa. Räppikeikkaneitsyyteni menetys oli mitä miellyttävin kokemus. Minusta tuli fani.

Kirjoitellessani kuuntelin Soft Moonia.

Laineen Kasperi: 7 miljardia soluttautujaa

Kuvat: Kirsi Kissmyassinger

keikkaneitsyys, Laineen Kasperi, Palava Kaupunki, Suomi-räp

(Australia–USA 2015)
O: George Miller
N: Charlize Theron, Tom Hardy, Nicholas Hoult, Abbey Lee, Zoë Kravitz
K16
Ensi-ilta 15.5.2015

  

Bensaa, verta, testosteronia – ja estrogeenia!

Pelkkä naisen roolittaminen ison toimintaelokuvan toiseen pääosaan ei riitä tuomaan uutta säpinää genreen. Ei kun hetkinen. Mad Max: Fury Roadin aiheuttama ennakkopöhinä tuntuu kertovan toista. Joukko amerikkalaisia alfaurpoja on jo ehtinyt leimata elokuvan – sitä näkemättä – vaaralliseksi feministiseksi propagandaksi ja julistaa sen boikottiin. Yrityksenä on selvästi hämärtää maskuliinisuuden ja feminiinisyyden rajoja!

Kyseessä ei ole varsinaisesti postapokalyptinen feministinen manifesti, mutta miesten ylivertaisuuteen uskovan yhteisön puntit täriskööt, sillä A. elokuvan keskeisin naishahmo Imperator Furiosa ei ole Mad Maxin tyttöystävä, B. Furiosalla on täysi vaatetus päällä, C. Hänen kroppansa on ”epätäydellinen” (Furiosalta puuttuu toinen käsi) ja D. hän mätkii miehiä maihin siitäkin huolimatta.

Ja mikä pelottavinta, Imperator Furiosa ei suinkaan ole elokuvan ainoa naishahmo. Heitä on yli kymmenen, ja he haastavat miesten ylivallan. Asetelmien kääntäminen niin juonen kuin koko toimintaelokuvan vanhakantaisen perinteen suhteen tuovat muutenkin erinomaiseen kokonaisuuteen sähköä.

Charlize Theronin näyttelemä Imperator Furiosa on Immortan Joen (Hugh Keays-Burne) sotapäällikkö. Immortan Joe hallitsee vettä ja bensaa aavikoituneessa maailmassa, jossa molemmista on pula. Kesken bensanhakutehtävän Furiosa lähtee omille teilleen ja saa peräänsä Immortan Joen ja tämän puolikuolleiden nuorukaisten armeijan.

Tom Hardyn näyttelemä Mad Max on nimensä mukaisesti hulluuden partaalla. Syyllisyyden ja menetyksen riivaama mies osuu Furiosan tielle, ja vaihtoehtojen puutteessa sekä yhteisen vihollisen edessä heistä tulee liittolaisia. Yhdessä muutaman matkalaisen kanssa Furiosa ja Max ajavat taistelurekalla kohti epämääräistä tulevaisuutta.

Heti alussa George Millerin elokuva ottaa katsojalta luulot pois. Leikkaukset ovat nopeita, tilanteet äkkinäisiä ja vauhti älytöntä. Tapahtumia ei selitetä. Neljäs Mad Max on kineettistä elokuvaa, jossa toiminta korvaa suunnittelun ja liike dialogin. Se on myös dystopia, jossa toivo on yhtä niukassa kuin vesi tai polttoaine.

Muun muassa valtavat hiekkamyrskyt, rekan etumuksessa roikkuva metallikitaristi, puolikuolleiden armeija ja lypsylehminä käytettävät naiset tuovat leffaan väkevää omaleimaisuutta. Päähahmojen – Mad Maxin ja Furiosan – ei kuitenkaan tarvitse erityisesti riehua erottuakseen kokonaisuudesta. Etenkin Charlize Theronin roolityötä voisi kuvata jopa rauhalliseksi.

Furiosa tuo millisiilinsä, tyynen auktoriteettinsa ja fyysisten valmiuksiensa kautta mieleen toisen vakuuttavan toimintasankarin, Alien-elokuvien Ripleyn. Surullista on, että vastaavia vertailukohtia joutuu etsimään niinkin kaukaa. Urputtavilla alfaurpoilla ei siis valitettavasti ole vielä syytä huoleen unelmatehtaan ideologisten ulottuvuuksien suhteen. Imperator Furiosan kaltainen hahmo on edelleen poikkeus suurissa toimintaelokuvissa. Mutta mikä loistava poikkeus!

Charlize Theron, George Miller, Mad Max: Fury Road

Asuminen on perusoikeus. Entä asuminen ylemmän keskiluokan ökytalossa? Onko se jotain hienoa vai noloa ja kamalaa? Sylvin toimittaja lähti Hyvinkään asuntomessuille aistimaan tunnelmaa. Etenkin omaansa.

Kuvat: Maura Nurmi

Sunnuntaina 21.7. heräsin kaverini sohvalta Helsingin Töölössä. Olimme saapuneet aamuyön puolella yhteisen ystävämme hääjuhlista. Sohvalla oli hyvä olla ja kaikki tavarani olivat tallella. Myös uusi älypuhelimeni, joka on parantanut elämäni laatua ainakin sata prosenttia.

Nyt älypuhelimeni piippasi, ja sisälsi kaikenlaisia viestejä. Osa niistä muistutti, että olin tänään lupautunut lähtemään Hyvinkään asuntomessuille.

Nautittuani läheisessä Karhu Ministeri –nimisessä baarissa pitsa- ja olutaamiaisen ja ostettuani Mannerheimintien 24h auki olevasta Alepasta hammastahnan, hammasharjan ja siideritölkin, olin valmis astumaan kavereideni auton kyytiin. Pääsimme posottamaan Hyvinkäälle aika kivaa vauhtia pitkin motaria, ja perillä minusta tuntui, ettei tämä periferia nyt ihan niin kaukana ole sittenkään.

Matkalla ehdin miettiä mitä tiedän Hyvinkäästä. Mieleen tuli pop-artisti Samae Koskinen. Hänellä on yksi todella hyvä levy, vuonna 2009 ilmestynyt Elossa. Siinä on pelkästään hyviä kappaleita. Muistelen Koskisen olevan Hyvinkäältä, mutta netti väittää hänen olevan Riihimäeltä. En tiedä mitä eroa Riihimäellä ja Hyvinkäällä on. Sitten mieleen tulee pesäpallo. Siitä en pidä. Jotenkin epäilyttävän patrioottinen laji.

Mutta nyt olin asuntomessuilla enkä missään pesis- tai musamessuilla. Pääsylippu maksaa 19 euroa ja auton pysäköinti 9 euroa. Minkäänlaisen asunnon ostaminen ei koskaan ole kuulunut suunnitelmiini. Vielä vähemmän sellaisen rakentaminen tai rakennuttaminen. Tykkään kuitenkin asua jossain ja mitä kivemmin voi asua niin sen kivempaa on.

Kotitalossani oli kivaa. Kun isäni rakensi perheellemme omakotitalon, joka valmistui vuonna 1985, talon arvo oli jotakuinkin noin 400 000 markkaa. Se oli silloin suunnilleen normaali hinta Varsinais-Suomen maaseudulla sijaitsevalle talolle. Euroiksi muutettuna se olisi nyt kai noin 70 000 euroa, noin niin kuin kymmenen tuhannen euron tarkkuudella.

Soitin äidilleni kysyäkseni hänen mielipidettään asuntomessuista nyt. Hän sanoi käyneensä asuntomessuilla viimeksi noin 15 vuotta sitten.

”Ei siinä nykyään ole enää mitään mieltä, kun eiväthän ne messut ole meille tavallisille ihmisille, tai en tiiä”, hän sanoi.

Nyt kun kävelin ympäri hienoa asuntomessualuetta, vaihteli uusien talojen hinta täällä Uudenmaan maaseudulla 400 000 euron molemmin puolin. Mistä sellaisen summan saa? Lotostako? Jotkut sanovat, että pankista, mutta eikös nimenomaan ole varoiteltu nyt tässä taloustilanteessa ottamasta mitään jättilainoja? Jos minä saisin jostain neljäsataatonnia, olisin miljonääri.

Kävin sisällä kolmessa talossa ihmettelemässä. Kylläpä vain kelpaisi asua näin. Talot ja koko asuinalue näyttivät ulkoapäin samalta kuin tv-sarjassa Täydelliset naiset. En ollut edes nähnyt sellaista aluetta ennen Suomessa. Uima-altaita, poreammeita, megaisoja grillejä ja nurmikot ja pensaat todellakin tiptop. Katuvaloissa oli kaiuttimet, joista voin kuvitella messujen jälkeenkin tulevan easylistening-musaa ja naapuruston omia tiedotuksia. Tyyliin, että ”Stålhammarien etupihalla tänään piirakkakilpailu” tai ”Pihatoimikunnan apulaispuheenjohtaja Leena on ikäväkseen jälleen huomannut, että sekajäteastian pohjalta löytyi koirankakkapussi. Se ei sinne kuulu, kuten tiedätte, joten pidetään tästä lähtien yhdessä jätevahtia ja naapurusto turvallisena”.

Tykkäisin siis joo. Mutta ainoa keino, millä tämmöisen talon voisin kuvitella saavuttavani, olisi päätyä yhteen heilan kanssa, jolla olisi valmiiksi hieno talo. Löytyykö sellaista, tuskin, eivätkös rikkaat päädy yhteen yleensä toisten rikkaiden kanssa?

Asuntomessualueella oli miellyttävän monta anniskelualuetta. Löysin yhden niistä, ja kaverieni vielä tutkiessa lisää taloja istuin muovituoliin kaljalle. Nollanelosen muovituopin hinta oli 6,5 euroa, jopa enemmän kuin HIFK:n kotiotteluissa, mutta ostin silti törpön. Ehkä hinnoittelu oli tavallaan ihan kohdallaan. Jos ihmisellä on varaa harkita neljänsadantonnin taloa niin kyllä sillä on varaa kuuden ja puolen euron kaljaankin.

Ja entä sitten asunnottomuus? Tai se, että jotkut ihmiset Afrikassa rakentavat kotinsa lannasta. Paljonkohan sellaisen majan kustannusarvio on? Veikkaan, että reilusti alle 400 000 euroa. Miten sitä voisi olla miettimättä täällä?

Samaan aikaan kun Hyvinkäällä vietetään asuntomessuja, on pelkästään Helsingissä noin 4000 yksin asuvaa asunnotonta ja jopa 300 asunnotonta perhettä.

Suomessa on yhteensä noin 8000 asunnotonta. Ehkä heille voisi rakentaa jotkut ihan tavalliset kodit ennen seuraavia asuntomessuja.

Asuntomessut Hyvinkäällä 11.8. saakka.

asuminen, asunnottomuus, asuntomessut, Hyvinkää, Jukka Vuorion lapsuudenkoti, Karhu Ministeri, koti, pesäpallo, Riihimäki, Töölö, ylempi keskiluokka

Parlophone, 2016

  

The Bride on koskettava konseptialbumi naisesta, joka on menettänyt elämänsä rakkauden.

Miltä tuntuu, kun huomaa hääalttarilla menettäneensä elämänsä rakkauden? Englantilaisen laulajatar-lauluntekijä Natasha Khanin, eli Bat For Lashesin jo kotvan odotettu neljäs albumi The Bride on tarina naisesta, joka on alttarilla yksin. Syy ei ole se, että sulho olisi lähtenyt kusipäisyyttään ennen h-hetkeä lätkimään. Hän on kuollut traagisesti auto-onnettomuudessa matkallaan häihin.

Khanin mezzosopraanomainen ääni unenomaisen popin siivittämänä vangitsee. Kappaleiden tarinoissa sukelletaan naisen sydämen surumielisiin sopukoihin. Nainen purkaa lohdutonta sieluaan ja yrittää löytää voimia jatkaa elämäänsä ilman rakastaan. Löytyy kappaleista myös onnen siemeniä. Aito rakkaus ei niin vain kuole.

Musiikki on maalailevaa ja voisi kaikessa teatraalisuudessaan riistäytyä helposti tekotaiteellisuuden tielle. Sitä ei kuitenkaan tapahdu. Konseptialbumi on dramaattisuutta pullollaan ja kuulijan on helppo samaistua kappaleisiin – se on intensiivinen tunneralli.

Albumin aloittava I Do tuntuu heppoiselta introbiisiltä ja pelko hiipi sisuksiini. Onko Khan menettänyt maagisen otteensa? Pelko on turha, sillä seuraava kappale Joe’s Dream tuo kylmät väreet ja itkuluun kurkkuun supersurullisine melodioineen. Sitten ollaankin jumalan talon sisuksissa, kirkossa. Natashan upea ääni kaikkine vivahteineen kuulostaa taivaalliselta.

Tämän jälkeen kuvaillaan yksin elettyä kuherruskuukautta ja sydäntä riipaisee. ”If I drive far enough will I find my love?” Aja Helsinkiin, täällä minä olen! Nopeampitempoinen Sunday Love on tenhoava hypnonytkytys. Päätän jatkossa kuunnella kappaletta aina sunnuntaisissa ahdistuksissani – paha mieli takuulla kaikkoaa.

Never Forgive Angels vie katkeruuden kapealle tielle. Tilitetään sulhon kuolemaa hääpäivänä. Traagista. Silmät täyttyvät kyynelistä Close Encounters -luritusta kuunnellessa. Kappale koostuu sanoinkuvaamattoman kauniista elementeistä. Sanat ja melodiat luovat vangitsevan, kehämäisen harmonian. ”You know that I’ll love you till the stars don’t shine.” Alkaa tuntumaan entistä vahvemmin siltä, että niin minäkin sinua, Natasha Khan.

Widow’s Peak on täynnä kyynistä rakkauden mustamaalausta ja halua suojella omaa sydäntä särkymästä lisää. ”You’ll hear her, you will know her, a chill on the skin, a song in the wind.” Kuulostaa turhankin tutulta. Tämän jälkeen kuullaan noitamaista väliaikaloitsuntaa. Lyriikat kappaleessa If I Knew lipsahtavat rakkauskliseiden ilotulitukseksi. Suuhun lennähtää ylimakea maku.

Jos rakkauteni albumiin meinaa parin edellisen kappaleen aikana hivenen lässähtää, jysäyttää korviini tulvivat sulosoinnut sydämeni taas täyteen laukkaan. I will love again -biisissä on tenhoavan öinen tunnelma. ”Oh I was a deer in the lights, I was lost in the waves, but I will love again.”

Sitten hypätäänkin sänkyyn. Bailaukset on bailattu. Aikaa ei huvittaisi enää hukata mekotteluun ja vinkkuiluun. Haluttaa vain kellua vällyjen välissä laiskasti sylikkäin. Vähän väsynyt on tämä kappalekin. Albumin päättävä Clouds on pehmeän leijuva, täydellinen lopetus levynmittaiselle rakkaustripille.

Koukahdus kappaleisiin on välitön. Tämä albumi ei ole kertakäyttökamaa. Laitan välittömästi The Briden uudelleen pyörimään. Tahdon.

Bat for Lashes, konseptialbumi, Natasha Khan, Parlophone, rakkaus, The Bride

Eilen alkanut helsinkiläinen elokuvafestivaali keskittyy yhteiskunnalliseen elokuvaan. Teeman sisälle mahtuvat muun muassa dokumentit Venäjän nuorisojärjestöstä, sukupuolisuudesta kuin graffiteistakin. 

Rakastan sinua kyyneliin
Suomi 2012
O: Jari Kokko

  

Voihan Venäjä. En tajua naapurimaastamme mitään. Eikä tämä dokumentti ainakaan selvennä käsitystäni itänaapurin menosta, joka näin helsinkiläisestä punavihreästä kuplasta katsottuna näyttää useimmiten, no, absurdilta.

Jari Kokon dokumentti esittelee Stal-nuorten kesäleiriä. Stal-nuoret ovat oman ilmoituksensa mukaan radikaali patrioottinen nuorisojärjestö, jonka tarkoitus on mennä ”suoraan politiikkaan”.

Leirillä tanssitaan, urheillaan, käydään väittelyitä, pussaillaan ja mennään naimisiin. Niin, leirin lopussa kaksitoista leirillä toisensa löytänyttä paria menee naimisiin. Kaikkea valvovat jättimäiset Vladimir Putinin ja Dimitri Medvedevin rintakuvat, jotka on maalattu useisiin erilaisiin banderolleihin ja lakanoihin.

Dokumentti ei selittele. Katsojan tulkittavaksi jää hyvin paljon. Ohjaaja ilmeisesti olettaa, että katsojalla on olemassa Venäjästä, sen yhteiskunnallisesta tilanteesta ja nuorison henkisestä tilasta jonkinlainen käsitys.

No, eihän elokuva välttämättä kovin ruusuista tulevaisuudenkuvaa maalaa Venäjälle. Tai tarkemmin ajateltuna Venäjälle tai sen naapurimaille, kuten Suomelle. Jos nämä nuoret saisivat päättää, kohta meillä puhuttaisiin venäjää muuallakin kuin Lappeenrannassa.

Su 24.11. klo 16.15 Dubrovnik

Jotain siltä väliltä
Suomi 2013
O: Riikka Kaihovaara

  

Erittäin monissa television asiaohjelmissa kovaksi keitetty toimittaja Riikka Kaihovaara on saanut valmiiksi ensimmäisen dokumenttielokuvansa, ja lopputulos on sekä kuvallisesti että draamallisesti hienoa seurattavaa.

Jotain siltä väliltä on ensimmäinen suomalainen dokumenttielokuva, joka seuraa henkilön muutosta naisesta mieheksi. Kolmen vuoden aikana läpi käydään erilaisia keskusteluja, tapahtumia ja korjaushoitoja. Varsinaista kertojaa dokumentissa ei ole, vaan asioiden eteneminen selviää henkilöiden välisistä keskusteluista.

Maistraatissa virallisen sukupuolen vaihtaminen näyttää käyvän helposti. Käytännössä Nino joutuu silti selittämään omaa itseään ympäröivälle maailmalle jatkuvasti.

Katsojalla herää väistämättä tunteita ja ajatuksia sukupuolen merkityksestä suomalaisessa yhteiskunnassa. Yhteiskunta on sukupuolittunut kahteen osaan. On miehiä ja on naisia. Mutta miten käy niiden, jotka ovat jotain siltä väliltä?

Pe 22.11. klo 18.30 Dubrovnik

Grey City
Brasilia 2012
O: Marcelo Mesquita & Guilherme Valiengo

  

Minä pidän graffiteista. Isoista ja pienistä, tunteja maalatuista ja hetkessä sutaistuista, värikkäistä ja yksivärisistä, laillisista ja laittomista. Ihan kaikenlaisista. Siksi odotin tätä dokumenttia suhteellisen suurella innolla.

Vähän silti tussahdukselta tuntui katsella, kun kaksi brasilialaisen Sao Paulon asukasta istuu puun alla luennoimassa puolitoista tuntia kaupunkinsa maalauskulttuurista. Draamaa ei juuri ole. Välillä käydään kaduilla ja helikopterissakin katselemassa Sao Paulon graffiteja, joista suurimmat ovat massiivisia, kokonaisten kerrostalojen julkisivujen kokoisia. Selväksi tulee myös, että täältä on viety graffitikulttuuria moniin Euroopan maihin.

Oikeastaan mielenkiintoisia antia on, kun dokumentti liikkuu graffiteja puhdistavan partion mukana. Partion äijät keskustelevat graffiteista ja antavat hienoimpien olla. He tekevät keskenään päätöksiä siitä, mikä taide on kaunista ja mikä ei. Äijien häpeilemättömyys asian edessä onnistui viihdyttämään ainakin meikäläistä.

Alan harrastajille tämä lienee nillittämisestäni huolimatta pakkovalinta. Ja plussaa myös musavalinnoista ja äänimaailmasta yleensäkin. Megapoliksen tunnelma välittyy aidon tuntuisesti.

Ke 20.11. klo 17 Kino Engel 2
Pe 22.11. klo 20.30 Andorra

Dimitri Medvedev, elokuvafestivaali, graffiti, Grey City, Jari Kokko, Jotain siltä väliltä, Lens Politica, Rakastan sinua kyyneliin, Riikka Kaihovaara, Sao Paulo, sukupuoli, Venäjä, Vladimir Putin

(The Hunger Games: Catching Fire, USA 2013) O: Francis Lawrence N: Jennifer Lawrence, Josh Hutcherson, Liam Hemsworth, Sam Claflin, Woody Harrelson, Donald Sutherland, Philip Seymour Hoffman K12

Ensi-ilta 20.11.2013

  

Tämä elokuva-arvio ei sisällä lainkaan juonikuvausta ja varsin vähän itse arviotakaan.

Nälkäpeli-elokuvasarjan toisesta osasta on poikkeuksellisen hankala sanoa itsenäisenä elokuvana mitään. Alussa ei turhaan käytetä aikaa selittelyyn, vaan tapahtumat alkavat siitä, mihin ne ensimmäisessä Nälkäpelissä päättyivät. Takaumia ei oikeastaan ole, ainoastaan päähenkilöiden traumaattiset reaktiot niihin. Mukaan upotetuissa viitteissä aiempiin tapahtumiin on tyylikästä selittelemättömyyttä, mutta tekeekö se enemmän hallaa vai hyvää katsomiskokemukselle, jos sarjan avaus on jäänyt näkemättä?

Viime vuoden katsomiskokemuksen hyvin muistavana ihailen ohjaaja Frank Lawrencen ratkaisua. Se on rohkea osoitus siitä, että liian moni elokuvasarjaksi päätynyt viihdebrändi käyttää jatko-osissaan tai rinnakkaiselokuvissaan turhaan valkokangasaikaa rautalangasta vääntämiseen, jopa siinä määrin, että katsoja tuntee älykkyysosamääränsä humahtavan kaksinumeroiseksi alta aika yksikön.

Nälkäpeli: Vihan liekit on isolla rahalla huolellisesti tehtyä nuorisoviihdettä, jonka pääosassa on poikkeuksellisen lahjakas ja kaunis Oscar-voittaja Jennifer Lawrence. Samoin kuin Twilight-elokuvat, Vihan liekit perustuu aiemmin julkaistuun kirjasarjaan, jonka lukijoista täytyy pitää huolta, sillä he muodostavat elokuvan katsojakunnan ytimen. Tarinan tasolla mitään uutta ei siis periaatteessa tarvitse keksiä, sillä harvalle Nälkäpelin katsojalle tulee yllätyksenä se, miten päähenkilöiden dynamiikka kehittyy tai millaista dystopista yhteiskuntaa siinä kuvataan. Kovin työ on täydellistää ne miljoonat eri kuvat, kasvot ja tilanteet, joita lukijoiden mielissä on alunperin liikkunut.

Vältänkin tämän arvion yhteydessä käyttämästä sellaisia sanoja kuin ”keskeneräinen”, ”käsittämätön” tai ”epälooginen”, sillä reiluuden nimissä: Vihan liekit on oman universuminsa sisällä onnistunut ja viihdyttävä teatterielokuva. Se kuvittaa, puvustaa ja fantasioi huolella, mutta luo myös muutaman vahvan emotionaalisen jännitteen (siis kyynelkanavat avaavan) hetken, joissa ei ole kyse yksittäisen pariskunnan ihmissuhdeongelmista, vaan kokonaisen yhteisön ja yhteiskunnan selviämistaistelusta.

Frank Lawrencen valitsema linja pitää loppuun asti, sillä elokuva jätetään avoimesti televisiosarjamaisen tehokkaaseen cliffhangeriin. Vapauttavaa ja rauhoittavaa sulkeumaa ei yksinkertaisesti ole, vaan sitä on odotettava kiltisti vielä kokonaiset kaksi vuotta. Viimeinen Nälkäpeli-kirja ei nimittäin mahtunut yhteen elokuvaan, vaan tuotannossa on trilogian päättävä Mockinjay-nimeä (suom. Matkijanärhi) kantava elokuvaduo.

jatko-osa, Jennifer Lawrence, Matkijanärhi, Mockinjay, Nälkäpeli, Nälkäpeli: Vihan liekit

”Hand In A Muff” eli kuinka MC Pyhä Häpy yritti voittaa bändikonseptikisan suomenmestaruuden.

Turun H2Ö:ssä kuultiin bändeistä, jotka eivät toistaiseksi ole olleet olemassa muualla kuin mielen sopukoissa. Dxxxa D:n luotsaamassa kisassa etsittiin ensimmäistä kertaa Suomen kiinnostavinta bändikonseptia. Kriteerinä oli, ettei bändi ole saanut koskaan esiintyä, treenata, saati levyttää.

Idearikkaana ihmisenä päätin tarttua härkää sarvista ja mennä voittamaan Suomen mestaruuden Sylvin puolesta. Päätoimittajalta tuli ennakkoon toive bändikonseptiin rullaluistelevan viulistin muodossa.

Tuntia ennen tuomariston eteen nousua raapustan nousuhumalassa paperille sekavia muistiinpanoja. Tyylajiksi olin valinnut rapin. MC Pyhä Häpy, rullaluisteleva trumpetisti, muodostaisi kolmion kärjen, ja hänen takanaan olisi massiivinen kuoro rullaluistimilla, kolmiomuodostelmassa. Rytmeistä huolehtisi beatboxaaja.

Toivon hartaasti, ettei minun tarvitsisi spontaanisti riimitellä kisaa tuomaroivan Njassan, Dxxxa D:n ja Minkin edessä, joilla kaikilla on kannuksensa rap-maailmassa. Tämän mieltä hienoisesti kalvavan pelon vuoksi fiittaajani Penny Tration näkee parhaaksi pysytellä sivussa parrasvaloista.

Maailma pelastuu – tai tuhoutuu musiikilla

Ensimmäisenä konseptiaan esittelee ”maailman suurin bändi” Mun-Go United. Lavein sanankääntein kuvaillun bändikonseptin perimmäinen idea tuntuu perustajalleen olevan, ei enempää eikä vähempää, maailmanparannus. Bändin jäsenkoostumus olisi monikulttuurinen, ja genre ”mikä tahansa”.

Yleisön reaktio on vaisu, eikä Njassakaan vakuutu: ”Mietipä, kun miljardi kiinalaista ryhtyy mungoilemaan, maailma tuhoutuu.” Pisteidenlaskija-Minkin paperissa lukee 1 promille maailmanparannukselle.

Seuraavaksi saamme kuulla Operaatio Forssasta, ryyditettynä The Kirkas -nimisellä bändillä. The Kirkas on puoli tuntia kestävä lämmittelyakti, jonka repertuaari koostuu Kirkan covereista. Luonnollisesti kaikki jäsenet ovat pukeutuneet eri vuosikymmenien Kirkoiksi. The Kirkasta seuraava Operaatio Forssa taas pureutuu ideoijansa mukaan siihen, ”minkä takia kaikki langanpäät yhdistyvät Forssan kaupungissa”. Njassa on myyty omintakeiselle idealle, ja tuomaroi sille 2,5 promillea.

Kolmion ytimessä

Teknoa työttömyyden runtelemasta Salosta tarjoilevan Connected People -bändin jälkeen on MC Pyhä Häpy & Triangulo Bobenon vuoro astua esittelemään konseptinsa. Heitän esiintymiskieliksi ainakin suomen, englannin ja peräpohjolan murtheen, joita demonstroin biisinnimillä kuten Pilluminati (vanha klassikko, jolle yleisökin naurahtaa), Kaksi mieltä/Kaksi mietä, Kettu kolossa, sekä Heikko liha (joka mukailee Ultra Bran Heikkoa valoa uusin lyriikoin). Varmaksi hitiksi muodostuisi kappale nimeltä Hand In A Muff, feat. Penny Tration.

”Mikäs se taustabändin nimi olikaan?” tarkistaa Dxxxa D. Triangulo Bobeno, kolmio-rulla esperantoksi. Täsmennän, että kuoron massiivisuuden ja rullaluistinkoreografian huomioonottaen MC Pyhä Häpy & TB esiintyy vain isoilla lavoilla. Kenties myös a capellana, Pyhä Unplugged -tapahtumassa tunturissa.

Teräväkielisenä kriitikkona tunnettu Njassa toteaa konseptini olevan aika laaja, olisi tiivistämisen tarvetta. Vaikka Pyhä Häpy saa lopulta pisteiksi vain 1,5 promillea, sanoo Njassa rakastavansa meitä, ilmeisesti täysin vilpittömästi. ”Onko teidän raiderissa kolmioleipiä?” kysyy Dxxxa D. Totta kai. Luultavasti myös kolmiolääkkeitä.

Höpsismi ratkaisee

Kovin taisto käydään lopulta kahden saman promillemäärän saaneen konseptin välillä. Vastakkain ovat Bulevard HC, joka pureutuu HC-punkilla vakavaraisten toimihenkilöiden ongelmiin, sekä No Pop, genretön musiikillinen projekti, jonka tavoitteena on tuoda ihmiset yhteen ”rakkaudessa, hiljaisuudessa ja pyhyydessä”.

Bulevard HC:n isä pitelee mikkiä silmät kiinni ja vaikuttaa huokuvan ylitsevuotavaa halua päästää ulos keski-ikäisen hyvin toimeentulevan Audi-miehen ahdistus. ”Ei tartte laulaa”, ehtii Dxxxa D väliin, mutta sieltä se tulee, kuin helpottava oksennus monen tunnin krapulapahoinvoinnin jälkeen: laulu siitä, kuinka ”Tuusula sucks eggs”. Yleisö ulvoo.

No Popin rakkauden lähettiläs puolestaan ei alennu esittämään kappalenäytteitä, sillä musiikki varmasti värähtelisi muutenkin yleisöä laajemmalla taajuudella. Njassa ilmeisesti tuntee korkeammat värähtelyt, mutta päättää lopulta ratkaista tasatilanteen klassisella kolikonheitolla: ”Aku Ankkakin sen tietää: höpsismi ratkaisee.” Kolikko päättää, että hyvin toimeentulevien vihasta kumpuava Bulevard HC vie ensimmäisen Suomen mestaruuden bändikonseptillaan.

Encore

Kun on puristanut mikkiä ja yrittänyt olla reteästi siinä kriittisen massan silmien alla sydänlasit naamalla, pistää merkille sukupuoliaspektin: muut osanottajat ovat kaikki miehiä, kuten myös yleisön kommentoijat. Heijastelee kenties musiikkimaailmaa ylipäätään.

Ken tietää, kenties MC Pyhä Häpy esiintyy Pyhä Unpluggedissa. Tosissaan, räpäten kolmion voimasta. Lämmittelyaktina voisi olla bändikonseptikisassa ollut poikabändi Fubun Tuulipuku ja sen neljä hahmoa: Himo, Kaiho, Yllätys, Mielikuvitus. Ne kaikki yleensä kohdataan jossain vaiheessa yötä, kun lähdetään nauttimaan suomalaisesta hipster-festarista. Kettu kuittaa kolostaan.

bändikonseptikisa, Bändikonseptin SM, DXXXA D, kolmio, MC Pyhä Häpy, musiikkimaailma, naismuusikot

Krooninen omatoimimatkailija toteutti syntisen unelmansa ja lähti luksusretriitille Marokon aalloille. Sieltä löytyi aikuisten kesäleiri.

Käännyn hieman kolhiintuneessa minibussissa rakennustyömaalle. Ajamme läpi aukean, joka muistuttaa toria. Muovinsäikeitä ja mädäntyneitä omenoita on ajaantunut kasoiksi tien varteen. Ehdin ajatella ”Mit***?” ennen kuin ajamme pientä linnaa muistuttavan talon eteen. Se on piilotettu työmaan taakse, meren äärelle. Linnaa se muistuttaa siksi, että rakennusta ympäröi muurit.

Kävelen arasti täysin autiolta vaikuttavaan Villa Mandalaan. Vastaanottamassa on kuitenkin laveaa aussia puhuva, joogakuteisiin pukeutunut nainen, joka nappaa minut esittelykierrokselle tyhjään taloon. Jossain vaiheessa uskallan ohimennen kysyä: ”Tuotaaaa… onko täällä ketään muuta kuin minä?”

Loput vieraat ovat kuulemma rannalla. Surffilla tai ihan vain chillaamassa. Asettaudun ihastuttavaan huoneeseeni, josta näkyy meri, ja hiivin kalpeana uima-altaalle kirjan kanssa. Vähän erikoinen olo. Mitenhän täällä ollaan?

Olen aikuisten lomalla Marokossa hiihtoloman aikaan, niin kuin muutkin vakavasti otettavat henkilöt, jooga- ja surffiretriitillä, jossa oma-aloitteista on vain se, otatko aamiaiseksi voffeleita, munakasta vai molempia. Minua jännittää. Naurettavan auktoriteettipelkoisena vihaan aikataulutettuja tapahtumia ja ryhmässä liikkumista. Mutta olen aina unelmoinut joogaretriitistä jossain surffin äärellä, sen eteen voinen uhrata hieman seikkailunhimoa. Selaan uima-altaalla huoneestani löytämääni ohjevihkoa. Päivät alkavat puoli kahdeksalta aamujoogalla. Sitten mennään aamiaiselle, myöhemmin surffille, parin tunnin tauolle ja sitten taas joogataan ja syödään. Päiväjärjestys ennustaa välitöntä sammumista iltakymmeneltä. Voi pojat.

Hissukseen uima-altaalle alkaa valua porukkaa. Demografia näyttää olevan hyvin hajanainen, nuorehkot naiset enemmistönä. Mukana on hilpeä tanskalais-ranskalainen vanhempi pariskunta, Eurooppaa kiertävä jenkki ja se pakollinen rutikuivan huumorin omaava perusenglantilainen. Olen liittynyt joukkoon pari päivää myöhässä, tarkoitukseni on loppuviikosta osallistua myös naisten surffileirille – miksei tehdä kaikkea jos voi?

Aikuisten kesäleiri

Sujahdan hämmentävän nopeasti päivärytmiin. Olen erityisen yllättynyt siitä, että onnistun heräämään ja olemaan jopa jokseenkin toimintakunnossa aamujoogassa. Kylläkin melkein yöpukuun ja villasukkiin pukeutuneena.

Villa Mandalan joogasali on henkeäsalpaava. Se on rakennettu katolle ja joogaajan silmien eteen avautuu heräävä meri. Aamut ovat viileitä, mutta tunnin myötä on hyvä riisua kerroksia pois. Aamiaisella ryhmä alkaa jo olla liiankin hereillä – en tykkää jutella aamuisin, joskus on ihana olla suomalainen, kun muut odottavatkin sinun olevan hieman mörri.

Iltapäivän surffisessarit ovat sitten aivan toisenhenkisiä kuin meditointi. Ajelemme pikku pakulla pitkin rannikkoa etsimässä kivaa, pientä aaltoa. Ryhmän taso on sekalainen, mutta kukaan ei ole todellakaan pro. Surffiopemme ovat juuri sellaisia kuin surffiopet ovat kaikkialla maailmassa – paahtuneita, vähän hönöjä, hiusten päät vaalentuneita tarinan mukaan auringosta ja suolasta (useimmiten vaalennuspullosta) ja tällä kertaa hyviä hommassaan.

Olen sen verran huono surffari, että meinasin kerran jo aikoja sitten tappaa itseni lajissa, mutta onneksi tunnelma tunneilla on turvallinen. Itseään ei pääse ihan heti haastamaan, mutta jos haluaa verrytellä vanhoja taitoja tai aloittaa lajin alusta, ovat tunnit juuri paikallaan. Villa Mandala on hieman Taghazoutin, Marokon legendaarisimman surffikylän, ulkopuolella. Pysähdymme usein kotimatkalla kylään, vähän pyörimään tai hoitamaan asioita. 

Taghazout on viehättävä, villi versio välimeren kalastajakylistä. Halutessa saa länsimaisia mukavuuksia, mutta kulman takaa voi shoppailla itämaan mausteita. Kylä on helppo kohde, mutten viitsi senkään kaduilla kulkea liian lyhyessä hameessa ja suojaan käsivarteni huivilla, vaikka minut ohjeistetaan toisin. Jotenkin sen vain aistii ilmassa ja sivulle luoduista katseista. Naisena on mukavampaa olla verhottu tässä maassa.

Päivät toistavat toisiaan ja rytmittyvät mihinkä muuhun kuin ruokaan. Olo on kuin aikuisten kesäleirillä tai todellakin paremman luokan koulukodissa. Ruoka on liioittelematta älyttömän hyvää, kasvispainotteista, poikkikulttuurista ja tuoretta suoraan keittiöstä. Vaivun hyvin pian ihanan aivottomaan tilaan, jossa tasaisin väliajoin liikun ja syön. Liikun ja syön. Ja siinä välissä nukahdan iltakymmeneltä. Leirillä on kivaa.

Surffille mimmien kanssa

Surffi on siinä mielessä hyvin tavallinen laji, että aalloilla liikkuu ihan liikaa testosteronia eli urpoja. Naisiin suhtaudutaan usein vähättelevästi, mikä taas johtaa siihen, ettei tyttönä uskalla kuin killua breikin kulmalla, jos ei ole ekstra-annosta pokkaa. Ja reunalla oppii hitaasti. Mutta joka kerta, kun olen päässyt aallolle vain mimmiseurassa, on tilanne aivan toinen. Surffissa naiset tukevat toisiaan, kannustavat, opettavat ja antavat aaltoja. Ja aina on vähän kivempaa.

Surf Maroc järjestää surffileirejä samalla idealla kuin joogaretriittejä – ne ovat vain vähemmän joogaisia ja sosiaalisempia ja osa leireistä on suunnattu ainoastaan naisille. Majoitus on Taghazoutissa, hotelliketjun luksushostellissa, ja päivärutiiniin kuuluu kaksi surffikertaa ja kaljanhakureissu. Alkoholiahan Marokossa ei löydy muualta kuin tiskin alta. Marokon johtava surffireissujen järjestäjä Surf Maroc oli alkuun huone kellarissa, mutta nyt se käsittää neljä hotellia. Tunnelma on silti kotoisa, vielä en ainakaan ole pääsyt laitostumaan.

Surffikurssia vetävä Fatima on Espanjasta, aalloista kuulusta Asturiasista. Nainen on surffarin arkkityyppi eli kertakaikkisen ihana. Surffiohjaajalla on iso merkitys oppimisessa, varsinkin jos olet ensimmäistä kertaa aallolla. On tärkeää tuntea olevansa turvassa, ettei ihka ekat turpiin saamiset vedessä aiheuta liian pahaa pelästystä. Fatiman kanssa on kuin, no, Fatiman taskussa ja tuntee itsekin olevansa vähän mageempi.

Porukassa on monen tasoista lautailijaa, mutta keulijoita ei löydy. Naisten saama kohtelu breikeillä on tuottanut ainakin yhden hyvän asian – kanssasisarissa törmää hyvin harvoin turhanpullistelijoihin. Tunti on Fatiman näköinen, asiantunteva ja lämmin. Eväät syödään rannalla, ja kaikki ovat mukavasti poikki. Onnistumisia kerrataan ja mietitään, miten parantaa. Tyttöporukassa on mahtava surffata, myös siksi että joukkoon mahtuu kaikenikäisiä naisia. Suosittelen lämpimästi. Tuntien jälkeen tuntee ansainneensa loppupäivän hammockissa. Siihen asti, kun pöytiä aletaan kattaa herkuilla. Ei hassumpi elämä.

aikuisten leiri, jooga, joogaretriitti, Marokko, surffi, surffileiri Marokossa, Taghazout