Kategoria: Elämäntapa

(USA 2012)
O: Steven Soderbergh
N: Channing Tatum, Alex Pettyfer, Matthew MacConaughey, Cody Horn, Olivia Munn
K12
Ensi-ilta 7.9.2012

  

Miehet riisuvat itsensä lähes alastomiksi.

Monesti tulee hehkutetuksi, miten erilainen naistenlehti Sylvi on. Todistellaksemme tätä itsellemme ja muulle maailmalle, laitoimme nyt sitten heteromiehen arvioimaan lähinnä kai naisille suunnatun Steven Soderberghin draaman, jossa joukko hyvin kroppansa trimmanneita miehiä riisuutuu rahasta, totaalisesti villiintyvien naisten edessä.

Toimitukseen kuuluvalta naisihmiseltä sen verran tähän väliin, että ”olin niin kuolassa, etten kyennyt edes kirjoittamaan soperrellessani outoja houreita Manganiellon kropasta ja Tatumin tanssityylistä.”

En tiedä montako tähteä tuo nyt on sitten.

Mutta ihan vakavasti puhuen.

Ohjaaja Steven Soderberghin epätasaisella uralla Magic Mike on väkisinkin miksi-osastoa. Kliseisessä tarinassa hyväsydäminen strippari-Mike (Channing Tatum) ottaa suojatikseen ja isähahmo Dallasin (Matthew MacConaughey) pyörittämän yökerhon uudeksi esiintyjäksi koppavan ongelmalapsen Kidin (Alex Pettyfer). Viimeksimainitun syystäkin huolehtivainen isosisko (Olivia Munn) ei tästä erityisesti ilahdu, mutta ilahtuisiko kuitenkin hiukan Miken läheisyydestä?

Leffan edetessä strippaus-shown suosio kasvaa kasvamistaan, ja sirkus harkitsee muuttoa suurempaan kaupunkiin, Miamiin. Kidistä tulee yhä hankalampi tyyppi sukseen noustessa päähän. Mike taas haluaisi oikeastaan tehdä jotain ihan muuta.

Sen tarkemmin juonta paljastamatta, elokuvan ihmissuhdekuviot rullaavat ainakin täältä katsoen melko lailla automaattiohjauksella. Mutta siis kyllä, kyllähän sitä äijien lavashowta on ihan oikeasti hauska katsoa. Tanssillisten strippausjaksojen aikana leffa oikeasti herää henkiin, vähän niin kuin huonohko musikaali johon on unohdettu kirjoittaa mitään muuta kuin ne laulut ja tanssit. Näyttelijöistä pursuaa näissä kohtauksissa aito ilo, ennen kaikkea vanhan ei-edes-niin-mahdottoman-likaisen-äijän roolistaan nauttivasta MacConaugheystä.

Koska leffa  on K12 niin mitään kovin tuhmaa lavalla ei sitten muuten nähdä. Tavallaan se on hiukan harmi.

Mainitsinhan jo varmasti olevani heteromies? Mainitsinhan? Hetero.

(USA, 2012)
O: Woody Allen
N: Allen, Alec Baldwin, Jesse Eisenberg, Ellen Page, Penelope Cruz
K 3
Ensi-ilta 31.8.2012

  

Woody Allenin laimea rakkauskirje Roomalle venyttää ja vesittää vähät vitsinsä.

Woody Allen on uudesta elokuvastaan To Rome With Lovesta puhuessaan itsekin sanonut katsovansa näitä nykyisin kuvaamiaan eurooppalaisia klassikkokaupunkeja ulkopuolisen silmin, pinnallisesti kuin turisti.

Ohjaaja on aivan oikeassa.

Vaikea on kuitenkin ymmärtää, miten Allen voi kuvitella voivansa tällaisesta lähtökohdasta ohjata katsomisen arvoisia elokuvia. Tai voisi kai hän ohjata, jos hänen postikorttifilminsä jotenkin käsittelisivät, haastaisivat tai probelematisoivat tuota ulkopuolisen katsetta. Tai jos se ulkopuolisen katse näkisi jotain sellaista, mitä ei huolimattomasti Lonely Planetia selailemalla itse jo huomaa. Allenin eurooppalaisen vaiheen aloittaneissa Lontoo-filmeissä Match Point (2005) , Scoop (2006) ja Cassandra´s Dream (2007) tällaista ulkopuolisen virkistävänkieroa näkemystä ja paikallisella elokuvahistorialla leikittelyä vielä oli. Kylmiä elokuvia, kyllä, mutta Allenin tuotannossa jotakin uutta.

Toisaalta Allenin edellinen työ, seniili fantasiakuvitelma Midnight In Paris (2011) on ohjaajan uran kaupallisesti menestynein. Vähemmästäkin mukavoituu kuvaamaan seuraavaksi  Rooman ihanaa romanttisuutta, kaupunkiin emigroituneita lemmenkipeitä amerikkalaisia ja eksoottisen meluisia italiaanoperheitä.

Toki To Rome With Lovesta puuttuu Midnight in Parisin pakotettuus. Rooma-filmi on lukuisia tarinoitaan sinne tänne pyörittelevä, löysyyteen saakka rento fiilistely ikuisen kaupungin nykyisyydessä. Eikä se kokonaan vailla ansioita ole. On aina kivaa, että Allen itsekin vaivautuu purkamaan neuroosejaan kameran eteen, nyt Italiasta heilan löytäneen amerikkalaistytön epäluuloisena isänä. Tuikitavallinen perheenisä (Roberto Benigni), josta yhtäkkiä ja selittämättä tulee kaiken kansan tv-julkkis, jaksaa huvittaa aikansa, mutta tämäkin vitsi pitkitetään ainakin viisi kohtausta yli inhimillisen sietokyvyn.

Muuten mennään aika puuduttavassa sattumusten karusellissa. Esimerkiksi Alec Baldwinin istuttaminen Jesse Eisenbergin esittämän, tyttökaverinsa parhaaseen ystävään rakastuvan nuorukaisen ”elämänviisaaksi” lemmenkonsultiksi on heti alun alkaen niin puiseva idea, että ikeniin sattuu.

Ei tällaisessa elokuvassa toki mitään varsinaisen pahaa ole. Onpahan vain tylsää kuin elämä.

(Suomi, 2012) O: Mika Kaurismäki N: Vesa-Matti Loiri, Samuli Edelmann, Peter Franzen, Irina Björklund, Mari Perankoski K 12

Ensi-ilta 24.8.2012

  

Vesa-Matti Loirin paluuelokuva on hajanainen mutta lempeä road movie. Ja täysi Vesku-show.

Mitä tekee maailmankuulu konserttipianisti (Samuli Edelmann) kun lapsuudesta saakka kadoksissa ollut, maailman merillä renttuillen elämänsä viettänyt isäukko (Vesa-Matti Loiri) ilmaantuu eräänä iltana konsertin jälkeen ovelle?

Vastaus on totta kai selvä. Edelmannin esittämä Timo Porala toki lähtee Loirin Leon matkaan viimeksimainitun huomattavan epämääräisesti perustelemalle autoreissulle kohti Pohjois-Suomea. Kaikenlaista juurien etsintää ja miesten välistä bondausta on oleva ohjelmassa.

Mika Kaurismäen viimeisimpiä elokuvia (väsyneen kyynistä Haarautuvan rakkauden taloa lukuunottamatta) on, niin dokumentteja kuin fiktioitakin, pitänyt pinnalla rakkaus kuvattaviin ihmisiin. Tällaista karheaa ja karvaista lämpöä on Tie pohjoiseenkin tulvillaan.

Tie pohjoiseen on kuitenkin Loirin valoisasta karismasta huolimatta kaukana täysosumasta. Moni asia sojottaa leffassa sinne tänne. Edelmannin roolihahmon kuuluisuus ja musiikillinen nerous eivät tuo elokuvaan yhtään mitään, hän voisi olla aivan kuka tahansa, ja niin olisi parempikin, kun Timo kerran luonteeltaan on isäänsä verrattuna tavallinen takakireä jokamies. Useammankin tie-elokuvan pysähdyspaikan olisi voinut jättää pois. Varsinkin isän ja pojan yhteinen naisseikkailu on kliseisessä äijämäisyydessään pökerryttävää katsottavaa, eikä asiaa paranna tähän yhteyteen ympätty Loirin ja Edelmannin kauhulla odotettu mutta ilmeisen pakollinen yhteinen musiikkinumero.

Toisaalta leffassa vallitsee miellyttävä rentous, se ei edes yritä esittää olevansa enempää kuin Loirin hallitsema leppoisa fiilistely. Hauskaakin sitäpaitsi on. Alkupuolen pysähdys Timon yllätys-siskon (Mari Perankoski) ja tämän miehen (Peter Franzen) luona on mainio, ja varsinkin Franzen tasapainoilee hykerryttävästi sketsihahmon ja itsevarmuuden puutteen kanssa kipuilevan herkän miehen välimaastossa.

(Les petits mouchoirs, Ranska 2010)
O: Guillaume Canet 
N: Benoît Magimel, François Cluzet, Gilles Lellouche, Marion Cotillard, Jean Dujardin.
K12
Julkaisu: 9.5.2012

  

Paatoksellinen sukupolvikuvaus kertoo omaan napaan tuijottelijoista.

Ranskan arvostetuimpien nuorten näyttelijöiden joukkoon viimeisen kymmenen vuoden aikana noussut Guillaume Canet (Rakasta jos uskallat, Päivä ilman sotaa, Kimpassa) aloitti myös käsikirjoittamisen ja ohjaamisen jo 1990-luvun lopussa lyhytelokuvillaan.

Ensimmäinen pitkä ohjaustyö Mon Idole (2002) ei vielä aiheuttanut suuria hyrinöitä kriitikoissa tai katsojissa, mutta rakkausjännäri Ei sanaakaan (2006) sai maailmanlaajuisesti ylistävän vastaanoton. Odotukset Canet’n seuraavaa käsikirjoitus- ja ohjaustyötä kohtaan olivat siis suuret. Vahvasti roolitettu Pieniä valkoisia valheita ei kuitenkaan nouse liitoon vaan jää räpiköimään oivaltavan ja keskinkertaisen välimaastoon.

Säväyttävän alun jälkeen ensemble-draama seestyy ja puuroutuu yksityiskohtaiseksi parisuhde- ja eksistentiaalikriisisetvinnäksi. Canet’n ystäväporukasta tuleekin väistämättä mieleen paitsi Lawrence Kasdanin mainio ihmissuhdetutkielma Sisäpiiri (1983) myös komediallisemmat brittileffat Peterin ystävät (1992) ja Neljät häät ja yhdet hautajaiset (1994).

Canet’n luoman ystäväpiirin kaikki henkilöt ovat enemmän tai vähemmän ärsyttäviä omassa itsesäälissään ja tunnepiehtaroinnissaan. Yksi on koukussa exään, toinen rakastunut ystäväänsä, kolmas tyrii tietoisesti kaikki parisuhteensa, neljäs ei uskalla sitoutua, viides on hermoheikko kontrollifriikki ja niin edelleen.

Päähenkilöiden toiminnassa korostuu ehkä liikaakin heidän pinnallisuutensa ja itsekeskeisyytensä, vaikka oikeastaan kyse on vaikeiden asioiden ja tunteiden välttelystä – siis valkoisten valheiden kertomisesta ja niistä kiinni pitämisestä.

Rajuun onnettomuuteen joutuneen ystävän, Ludon (The Artist -elokuvasta Oscar-palkittu Jean Dujardin) hylkääminen pariisilaissairaalan teho-osastolle vuosittaisen rantaloman vuoksi tuntuukin aluksi suorastaan hirviömäiseltä, mutta selittyy osittain ystäväporukan kollektiivisella ahdistuksen torjumisella.

Pieniä valkoisia valheita on tunnelmallinen mutta piinallisen ylipitkä sukupolvikuvaus, joka olisi hyötynyt kunnon karsimisesta. Canet’n draamakomedia olisi ollut ainakin vähemmän osoitteleva ilman amerikkalaisen musiikkikuvaston kuorruttamia fiilistely- ja siirtymäkohtauksia.

Näyttelijät – erityisesti Marieta esittävä Marion Cotillard, Maxina nähtävä François Cluzet ja porukan isähahmo Jean-Louisia näyttelevä Joël Dupuch – nousevat keskinkertaiseksi luisuvan käsikirjoituksen yläpuolelle, mutta eivät aivan pelasta elokuvaa omahyväiseltä napaan tuijottelulta.

Katsoja ei pääse niin lähelle päähenkilöitä ja heidän tarinaansa kuin ohjaaja Canet olisi ehkä toivonut. Osittain tämän takia elokuvan liioitellun paatoksellinen loppu tuntuukin vieraannuttavalta ja nolon tunteelliselta.

Katariina Souri: Polku

(Tammi 2012)

  

 Naiset häntä kiinnostavat. Naiset ja heidän yksinäisyytensä. Sen puute ja sen pelko

Tehdäänpä heti alkuun pari asiaa selväksi.

Polku on uskoakseni ensimmäinen romaani, jota arvioin näin virallis-julkisesti.

Teen sen pyynnöstä. Kaikenlaista muuta – teatteria ja erityisesti elokuvia – on tullut arvosteltua runsain mitoin. Työn puolesta ja intohimon.

Kirjallisuusarvostelijana etsin vielä tyyliäni. Sanotaan näin: muilta estradeilta tuttu suoraviivaisuus ei tarkoita että olisin, saati että haluaisin olla esimerkiksi ironinen. Pyrin vilpittömästi pohtimaan Polun tarkoitusta ja merkitystä. Siksi tämän jutun yhteydessä annettavaan tähteen tulee suhtautua olankohautuksella. Tässä romaanissa on kiinnostavinta sen metataso, se mitä arvokasta sieltä kaikesta huolimatta löytyy.

Milläs ranteilla tässä sitten arvioidaan? Kirjojen osalta HumKandin! Kirjallisuutta olen siis yliopistossa lukenut vain graduun asti. Muutoin toki monenlaista ja runsaasti ja viime vuosina tiukan analyyttisessä, tamperelais-helsinkiläisessä lukupiirissä, Hella-klubissa. Mutta jos teoreettiselta kannalta asiaa tarkastellaan, olen ihan tavallinen lukija.

Luen ja ymmärrän tai en, pidän tai en.

Polku on Katariina Sourin seitsemäs romaani. Sen ensimmäisen, Minä ja Morrison (Tammi, 1999), olen nähnyt elokuvana. Ja vaikka uskottavuuteni elokuvantuntijana aina romahtaa tässä vaiheessa, ilmoitetaan se nyt taas: Lenka Hellstedtin Minä ja Morrison (2001) oli aika hyvä elokuvaksi. Ehkä romaanissakin – jota en ole lukenut – oli samaa elämänmakua? Joka tapauksessa odotukset Polun suhteen olivat tyyppiä ”mielenkiinnolla luen.”

Polku on ensimmäinen lukemani Sourin teos. En osaa sanoa yllätyinkö siitä, hämmennyin kyllä. Kiinnostuin. Miksi se on sellainen kuin on?

Polku on runsas ja paksu. Perustarina juonteineen on tiivis ja selkeä, mutta aiheita on kokonaiseen kirjasarjaan ja lauseita myös. Henkilöitä on sopivasti, aikakausia ja aatemaailmoja puolestaan loputtomiin. Kaikesta kerrotaan yksinkertaisesti liikaa.

Kustantajan mukaan Polku on psykologinen jännityskertomus. Minun mielestäni se on matka Katariina Souriin ja hänelle tärkeisiin asioihin. Vielä Souri ei kovin pitkällä ole, mutta tosissaan hän taivaltaa. Tai sanotaan, että hän ei vielä uskalla olla tarpeeksi auki eikä osaa vielä pelkistää niin, että alkaisi kunnolla kiihottaa lukijan mielikuvitusta.

Kirja on tosissaan tehty – ja kieltämättä totinen. On räävitön tv-juontaja Maria, joka pakenee tyhjää menestystään synkän metsän keskelle, perintökartanoon. Äiti on ollut taiteellinen ja onneton, isä rikas ja julma. Eräänä päivänä äidin vanha ystävä vuosikymmenten takaisine tarinoineen ilmaantuu oven taakse ja….ja…

Ja lopussa päähenkilö, Aura, löytää itsensä ja toisen.

No juu, kliseetä pukkaa niin, että moision nurkat paukkuu. Mutta kliseet vievät joskus olennaisen äärelle. Souri kirjoittaa siitä, miten vaikea naisen on elää, jos hän ei ole vain yhdenlainen vaan kahdenlainen. Miten olla sekä julkisuushakuinen että yltiöyksityinen?

Miten yhdistää itsellinen, boheemi taiteilijuus vaurauden ja porvarillisen turvan tarpeeseen?

Souri kuvaa useamman naiskohtalon kautta naisen perustavanlaatuista yksinäisyyttä, jopa sen kaipuuta elämän ja kuoleman pidoissa. Hänestä naisen pitää yksin selvittää elämänsä suunta. Tämän ohessa Souri kertoo vanhenemisesta oivaltaen siitä olennaisimman, ikävystymisen.

Mitäs vikaa näissä teemoissa on?

Ei teemoissa mutta rakennelmassa.

Souri ei oikein osaa päättää millaisen asenteen ottaisi kuvaamiinsa henkilöihin ja heidän elämäänsä. Väliin hän on tätimäinen, väliin raikkaan ronski; joskus huolestunut, usein tuomitseva. Tästä päättämättömyydestä juontuu se, että aina tarvitaan selityksiä kun pitäisi olla henkilön pään sisällä tai rakentaa toimintaa.

Lisäksi yllä mainittu pätevä tematiikka on kuorrutettu mitä-missä-milloin –historialla ja ajankuvajargonilla; ikikululla mediapaheksunnalla, koetuilla tai kuvatuilla tapahtumaryppäillä sekä ekologisilla esitelmätuokioilla.

Kaikki tämä tekee tästä romaanista raskaan ottaa vastaan.

Mutta. Mielestäni tämä on etupäässä kustannustoimittajan, ei Sourin aiheuttama ongelma. Kyllähän ihminen sielunsa kyllyydestä kaataa teokseensa tonneittain asiaa. Aina. Minäkin joskus yritin, ohjelmantekijänä. Jonkun tehtävänä on ohjata tekijä oikealle polulle.

Mieleen nousevat tuottaminen ja editointi, työvaiheet Polun päähenkilön maailmasta, televisiosta. Minusta Sourin matka pimeyden ytimeen olisi pitänyt puhdistaa tärkeilevästä asiasta ja taitamattomista lauseröykkiöistä. Kaivaa sieltä – siis panna Souri kaivamaan – se, mitä hän ensisijaisesti haluaa sanoa ja heittää pois kaikki joutava.

Saada hänet kirkastamaan ilmaisu ja terästämään skarvit. Heivaamaan esimerkiksi miehet pois ja keskittymään naisiin. Sillä ei Souri halua eikä osaa kertoa miehistä ja heidän motiiveistaan. Naiset häntä kiinnostavat. Naiset ja heidän yksinäisyytensä. Sen puute ja sen pelko.

Kysymys ei ole siitä, että lyhyt romaani olisi parempi kuin pitkä. Olennaiseen keskittyvä on parempi kuin kaikkea hamuava. Useammalla kirjoittamisella ja ankaralla hionnalla Polusta olisi voinut kehkeytyä se matka päähenkilöiden sisimpään, jolle Souri lähti.

Yritin löytää Polun merkityksen ja tarkoituksen. Ymmärrän mielestäni miksi Souri kirjoittaa ja mitä hän yrittää sanoa. Toivon, että jonain päivänä voin myös lukea sen.

Katja Kettu ja Krista Petäjäjärvi (toim.): Pimppini on valloillaan. Naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö. WSOY.

  

 ”The truth will set you free. But first, it will piss you off.”

Ensimmäisen vuoden naistutkimuksen opiskelijana kanniskelin Marimekon olkalaukkuun kiinitettyyn pinssiin ikuistettua Gloria Steinemin lausahdusta ylpeänä. Se kuvasti hyvin sitä tunnetta, jonka jo ensimmäinen luento oli minussa nostattanut – vihdoinkin olin löytänyt kielen kaikelle sanattomalle ahdistukselleni ja selityksen niille kokemuksille, joita minun ei olisi tarvinnut kokea. Olin vihainen maailmalle ja minusta oli tullut feministi.

Kaisa Ketun ja Krista Petäjäjärven toimittama antologia Pimppini on valloillaan herättää minussa samanlaisia epämääräisiä vihantunteita. Teos lupaa käsitellä naisiin kohdistuvaa seksuaalista vallankäyttöä eri näkökulmista ja sen tarkoitus on takakannen mukaan jopa ”auttaa traumaattisten kokemusten käsittelemisessä”. Sen sijaan että vihani kohdistuisi kirjan asiantuntija-artikkeleiden ja novellien kuvaamaan ahdistavia tapahtumia täynnä olevaan todellisuuteen, jossa todellakin tiedän useimpien naisten elävän, kirjan tekstit turhauttavat ja vihani kohdistuu niiden tarjoamaan maailmankuvaan, jossa jokainen nainen on uhri ja meidän tulee siksi olla vihaisia ja ahdistuneita.

Itse en jaksa enää olla vihainen, olen jo onnekkasti vapautunut. Tästä on kiittäminen feminismiä. Se, omat tulkintani siitä sekä elämäni aikana kohtaamani seksuaalisten rajojen rikkomiset ovat vieneet minut siihen pisteeseen omassa prosessissani, jota lähimmäs päästään ehkä Miia Tervon proosarunossa Niin sanoivat puut. Se päättyy lauseeseen ”rakastan kostoksi ihan kaikkea”.

Vaikka teos ei siis ole järin terapeuttinen juuri minulle, se voi toki täyttää tarkoituksensa osuessaan toisen lukijan elämässä oikeaan kohtaan. Yhteiskunnallisena analyysina en sitä itse osaa lukea, vaikka asiantuntijoiden tekstien mukaan ottaminen tähän ehkä tähtääkin.

Uskon että osittain tuhautumistani selittää teoksen rakenne: novellit ja proosarunot rutistuvat asiantuntija-artikkeleiden väliin ja tuntuu kuin asiantuntijoiden painavat sanat ohjailisivat monitulkintaisten tekstien lukemista tiettyyn suuntaan. Koen ettei mahdolliselle voimautumiselle anneta lukiessa tilaa, minun prosessiani ei kunnioiteta. Jos teos pyrkii olemaan terapeuttinen, tämä tuskin on toivottavaa. Paikka paikoin teoksen fiktiiviset tekstit ovat kuitenkin nautittavaa luettavaa. Erityismaininnan ansaitsee Katja Ketun Leikitään eläimillä, joka ojentaa tarjottimella hieman köykäisen tulkinnan traumoista erikoisten seksuaalisten mieltymysten lähteenä, mutta jää silti mieleen pikemminkin kuvauksena ihmisen seksuaalisesta mielikuvituksesta.

Jeejeeihanaan ja raiskauksen välissä on harmaa alue, jonne useimmat seksuaaliset kokemuksemme asettuvat. Kirjaa tuskin voi kritisoida siitä mitä se ei ole, mutta tätä olisin toivonut antologian avaavan enemmän. Parhaimmat eväät omien rajojen määrittelylle tässä suhteessa tarjoavat Terttu Utriaisen seksuaalirikoslainsäändäntöä avaava teksti sekä Maaret Kallion eheytymistä käsittelevä artikkeli. Itse olisin ehkä avannut teoksen Maaret Kallion seksuaalista vallankäyttöä ja itsemäärämisoikeutta konkreettisesti erittelevällä tekstillä, enkä Sari Näreen ja Susanna Ruuhilahden varsin sekavalla esseellä, josta jäi kannustavista iskulauseista huolimatta päällimmäiseksi mieleen, että seksuaalinen vallattomuus ja seksuaaliset kokeilut voivat satuttaa. Onhan se niinkin, mutta itse haluaisin korostaa sitä, että omat rajat löytyvät vain kokeilemalla ja pimpit pääsevät valloilleen vallattomuudella, huorittelusta huolimatta.

Ville Leinonen tuo Night Visionsin festivaaliklubille ainutlaatuisen ääniseikkailun. Taiteilija selitti Sylville, mitä, miten ja miksi.

Kauhuelokuviin painottuneen Night Visions -festivaalin torstaiklubilla kuullaan jotakin ilmeisen ainutkertaista. Parilla uusimmalla albumillaan yhä kauemmas popmusiikin valtavirrasta kulkeneen Ville Leinosen Camp Crystal Lake -spektaakkeli vie artistin – no, vieläkin kauemmas popmusiikin valtavirrasta.

Syksyllä ilmestyvää mutta jo vuonna 2010 valmistunutta Camp Crystal Lake -albumia toisintava äänimaisemallinen esitys on Sylvin puhelimitse tavoittaman Leinosen mukaan ainakin tällä tietoa ainutlaatuinen.

Leinonen kertoo, ettei kovin tarkkaan vielä itsekään tiedä, mitä torstain show pitää sisällään. Hän sanoo kenttä-äänityksistä koostuvien, luonnon ja ihmisten rakentaman maailman ääniä yhdistelevien kollaasien tekemistä harrastuksekseen, ja haaveilee julkaisevansa tämän tyyppisiä levyjä muiden levyjensä rinnalla ”seuraavan parinkymmenen vuoden aikana noin kolmen vuoden välein.”

Night Visionsin sivuilla vedetään Friday the 13th -kauhuelokuvasarjan mukaan nimetystä Camp Crystal Lake-esityksestä kulttuurisia viittauksia aina 40-luvun Saksaan ja holokaustiin. Miten kuvailisit showsi musiikillisia ulottuvuuksia?
Niin, musiikillisesti se on sellaista äänimaisemamaalailua. Sillä tavalla se muun muassa poikkeaa näistä uudemmistakin levyistäni, että laulua ei kuulla lainkaan. Se on enemmän sellainen äänellinen tilataideteos, jossa on käytetty kaikenlaisia äänitteitä. Äänittelin levyä varten parin vuoden ajan kaikenlaisia katepillareita, traktoreita, lumiauroja sun muita.

Minkälaisella kokoonpanolla tämä sitten torstaina keikalla esitetään?
Kyllä sitä ääntä heiluu lavalla tuottamassa vain yksi äijä eli meikäläinen. Tavallaan yleisöltä pitäisi sitoa silmät ja tehdä sellainen pelkkä kuunteluelämys. Mukana on kuitenkin ääniteknikko ja videoprojisointiheppu, sekä jonkinlainen käsikirjoitus että mitä tapahtuu. Siellä on kaikenlaista kohinaa ja huminaa, muun muassa yhdeltä vanhalta c-kasetilta seitkytluvun puolivälistä löytyi kotiäänityksiä, jotka ovat ajan myötä muuttuneet magneettiseksi kohinaksi. Esityksessä on kuusi biisiä. Yhden idea on sellainen että… Olin muutama vuosi sitten Pariisissa ja äänitin kuulokuvaa hotellihuoneen ikkunasta ja niihin ulkoa tuleviin ääniin sekoittuu hotellihuoneen televisiosta tulevan saksankielisen ohjelman ääntä. Kaikua lisäämällä koko tilanne sai ihan uuden ulottuvuuden. Paikka ja aika muuttuu.

Eli olet tämän levyn ja esityksen musiikkia luodessasi luottanut myös sattuman voimaan?
En alunperin ajatellut sitä oikein edes musiikkina, mutta juuri erilaisia kuulokuvia yhdistelemällä siitä on tullut ikään kuin musiikin kaltaista. Biiseistä esimerkiksi Chamber Of Thrills syntyi kun vein lapseni Särkänniemen huvipuistoon, ja eihän se paikka oikein yksivuotiaille ole. Kun kuuntelee pelkkää äänimaisemaa, se herättää mielikuvia kaasukammioista ja tuhosta, siis jos sulkee kaiken kivan ja hauskan mielestään. Ihmiset kirkuvat ja jättimäiset koneet kirskuvat, se äänikuva on todella kaoottista hulluutta. Niin kuin se maailmassa usein on. Ikävänkuuloisia juttuja, kun ne erottaa omasta kontekstistaan.

Koetko tämän nimenomaan huonona ja ahdistavana asiana vai onko se myös positiivinen inspiraatio?
Teollisen maailman äänet ovat enemmän ahdistavia, mutta sitten taas luonnonääniä on kiva kulkea kesäisin äänittelemässä. Pyrin kesäisin tekemään äänitysreissuja uusiin ja jännittäviin paikkoihin, niistä äänistä syntyy sitten ihan toisenlaista äänimaisemaa. Teollinen puoli on tietysti aina läsnä. Ei sitä pääse pakoon.

Miksi muuten vuonna 2010 tehty levy julkaistaan vasta ensi syksynä?
Kukaan ei ole vain aiemmin julkaissut, ja nyt sille sitten löytyi julkaisija (Karkia Mistika). Tämä ei ole ollut minulla missään vaiheessa tärkeysjärjestyksessä ykkössijalla. Ajattelin että ehkä ennemmin tai myöhemmin joku löytää tämän jutun ja innostuu, mutta en ole tyrkyttänyt näitä julkaistavaksi mihinkään.

Kun nyt esiinnyt Night Visionsin yhteydessä ja tällaisella Friday the 13th -teemalla niin täytyy kysyä vielä suhteestasi kauhuelokuviin.
Kyllä minä kauhuelokuvafani olen aina ollut, varsinkin Dario Argento-fani. Clive Barkerit, Evil Deadit sun muut on olleet kovia juttuja siitä lähtien kun niitä seiskaluokalla salaa alkoi katsoa. Friday the 13th-sarjaan tai sen pahuuden ruumiillistumaan Jasoniin ei teoksessa ole sen suorempia viittauksia vaikka leirillä edelleen ollaankin.

Night Visionsin avajaisklubi

Torstaina 12.4. klo 22.30-04

Adams, Erottajankatu 15-17

Avajaisklubilippu 10 e
Avajaiselokuva Haywire + avajaisklubi 15 e

Sylvi katsoi kauhukuningattaren paluuleffan The Butterfly Room ja pari muutakin Night Visions -festivaalin filmiä.

Tästä torstaista sunnuntaihin jatkuva Night Visions -festivaali esittää jälleen viehättävän vinksahtanutta uutta ja vanhaa elokuvaa. Skaala ulottuu Hollywood-toimintaleffa Haywiresta kotimaiseen zombie-uutuuteen War of The Dead, vallattomaan kung-fu-toimintaan ja vaikkapa Fu Manchun vintage-pulppiin.

Sylvi katsoi ja arvioi festivaalin tarjonnasta ennakkoon käsiinsä saamansa elokuvat. Gina Caranon pääosittama Haywire (Bio Rex to 21.00) saa kaupallisenkin ensi-iltansa jo perjantaina, ja sen arvion voi lukea täältä.

THE BUTTERFLY ROOM
(USA-Italia, 2011)
O: Jonathan Zarantonello
N: Barbara Steele, Ray Wise, Erica Leerhsen, Heather Langenkamp, Ellery Sprayberry

  

1960-luvulla Mario Bavan ja Roger Cormanin elokuvista kauhuikoniksi noussut Barbara Steele on losangelesilaisessa kerrostalossa asusteleva, perhosia keräilevä kummallinen vanharouva Ann. Monia aikatasoja ihan näppärästi limittävässä tarinassa Ann tutustuu 11-vuotiaaseen Alice-tyttöön, ja alkaa antaa tälle yksityisopetusta. On koko ajan selvää, että Annin menneisyydessä on monenlaista mätää, ja että naisen perhoskammiosta löytyy kammottavia salaisuuksia.

Jonathan Zarantonellon ohjaus on kuin 2010-luvulle siirretty viidenkymmenen vuoden takainen b-kauhuleffa. Steele kannattelee paluuroolissaan elokuvaa sekä karismalla että silkalla taidolla, mutta niin huoltomiestä esittävä Ray Wise kuin muutkin aikuissivuroolien näyttelijät tuntuvat olevan vähän pihalla siitä, että kuinka tosissaan tässä nyt pitäisi olla.

Se ei tällaisessa halpispastississa vielä haittaisi. The Butterfly Roomin ongelma on ennemminkin se, ettei tarinaan sisäänkirjoitettu psykologinen ja psykopatologinen jännite välity katsojalle oikein mitenkään. Näin Zarantonellon leffa jää kepeäksi ja toki helposti katsottavaksi tyyliharjoitelmaksi.

Kino Engel pe-la-yö 13.-14.4. klo 23.15, la-su-yö 14.-15.4. klo 05.30. Ohjaaja Zarantonello on paikalla esityksissä!

LAST DAYS HERE
(USA 2011)
O: Don Argott, Damian Fenton

  

Vuonna 1971 perustettu Pentagram on Black Sabbathin veroinen doom-jyrä, jonka ura ei kuitenkaan koskaan johtanut lähellekään Sabbathin veroista sukseeta. Don Argottin ja Damian Fentonin uskomattoman vangitseva ja kyyneliin saakka koskettava dokumenttifilmi kertoo yhtyettä fanittavan musahullu Sean Pelletierin yrityksestä saada laulaja Bobby Liebling irti huumekoukusta ja Pentagram taas keikoille ja studioon.

Kolmivuotisen projektin alkaessa Liebling on todella pahassa kunnossa. Hän asuu vanhempiensa kellarissa, esittelee märkiviä käsivarsiaan ja luulottelee pahimmaksi terveysongelmakseen ”ihoansa peittäviä loisia.” Hän sanoo käyttäneensä heroiinia 40 ja crackiakin 22 vuotta. Näky on sydäntäsärkevä, sillä miehen hyväsydämisyys ja lahjakkuus välittyvät edelleen. Uskomatonta kyllä, Bobby löytää pian parikymppisen heilan, rakastuu ja muuttaa tämän luokse asumaan. Huumeidenkäyttökin ainakin radikaalisti vähenee.

Pelletierin pelastusoperaatio on kuitenkin vasta alussa. Muutaman kuukauden päästä tyttöystävä on tiessään ja Bobby vankilassa. Täysin absurdit yllätykset seuraavat toisiaan hiljalleen kohti valoa kiertyvässä dokumentissa.

Pentagramin musiikki on mahtavaa jytää, mutta vaikkei se nappaisikaan, dokumentin uskoisi silti kiinnostavan inhimillisenä selviytymistaisteluna ja ystävyyden voiman ylistyksenä.

Bio Rex la 14.4. klo 18.00

RED TEARS
(Japani 2011)
O: Takanori Tsujimoto
N: Yuma Ishigaki, Natsuki Kato, Yasuaki Kurata, Ayaka Morita

  

Esimerkiksi Rakkautta ja anarkiaa -festiaaleilla on joutunut usein katumaan, kun on hölmöyksissään osunut katsomaan Takashi Miiken tai jonkun vastaavan japanilaisrevittelijän genresekasotku-irroitteluita. Takanori Tsujimoton kung-fu-poliisi-sarjamurha-hirviö -leffa on aika lailla samaa kamaa. Juoni on kuin seitsemänvuotiaan poikani kirjoittama (mutta tääpä olisikin hirviö! Mutta tääpä jaksaakin pysäyttää vaikka auton kädellään!), näytteleminen parhaimmillaankin heikohkoa ja huumorikin keskittyy verisiin irtopäihin. Leffan rikosetsivät ovat huvittavan nuorta porukkaa, mikä tuo ihan sympaattisia mielleyhtymiä lukiopoikien tee-se-itse -kauhuleffoihin.

Yleisönsä näille huonon maun ylistyksille tietenkin Night Visionsista löytyy. Sylvi siis suosittelee, tavallaan, jos tiedät tällaisesta huumorhassuttelusta nauttivasi.

Bio Rex pe 13.4. klo 17.00

Night Visionsin torstai-illan festariklubista voi muuten lukea täältä.

Sylvester Stallonen kannattaisi todellakin syöttää tämä teksti google translateen.

Olen kyllästynyt ihmisiin, joiden käsitys hyvästä elokuvasta rajoittuu kanonisoituihin klassikoihin tai Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esittämiin taidekoulupläjäyksiin. Siis ihmisiin, joiden mielestä ”moniselitteinen” juoni, kokeellinen muotokieli ja davidlynchmäinen tunnelma pieksevät mennen tullen helpommin lähestyttävät toimintaelokuvat.

Omassa maailmassani David Lynch edustaa elokuvakulisseihin eksynyttä värisokeaa autistia. Myös Sergei Eisensteinin suosio on jäänyt minulle mysteeriksi, puhumattakaan Luis Buñuelista, jonka elokuvista nautin yhtä paljon kuin keuhkojensa äärirajoilla kirkuvista pikkukakaroista. Sen sijaan olen aina kokenut suuria tunteita Sylvester Stallonen elokuvien äärellä.

Tekeekö tämä minusta mauttoman juntin? Leffaelitistien mielestä varmasti tekeekin – etenkin kun olen jo vuosia osoittanut lähes perverssiä mielenkiintoa kaikkeen, mihin Sylvester Stallonen puoliksi halvaantunut leuka on osoittanut.

Siinä missä muut tytöt viettivät nuoruutensa ihastellen Johnny Deppin kiiltokuvakasvoja, minä tuijotin Kalashnikoviin ja panosvöihin verhoutunutta lihaksikasta machoa, joka ”yritti” olla tappamatta kaikkea mikä liikkui. Vuosien varrella kiinnostukseni tuota parin punchlinen pahista kohtaan on vain syventynyt.

Mikä Sylvester Stallonesta sitten tekee niin kiinnostavan? No helvetti, aloitetaan vaikka näistä valokuvista!

Katsokaa nyt tuota miestä! Oli kyseessä sitten valkoiseen wifebeateriin sonnustautunut ikääntynyt nyrkkeilijä (Rocky), ilman paitaa viihtyvä über-lihaksikas tappajasotilas (Rambo) tai Ray-Banit ja korkeavyötäröiset farkut uudelle tasolle nostanut superviileä poliisi (Cobra), Sylvester Stallone onnistuu aina näyttämään helvetin coolilta. Kuinka moni voi sanoa samaa vaikkapa Leonardo DiCapriosta, jonka katseella ja kropalla tapettaisiin korkeintaan nokkasiili?

Stallonen hihasta löytyy aina kuolematon oneliner. Osoittaessaan aseella psykopaattista murhaajaa hän toteaa flegmaattisesti hammastikkunsa lomasta: ”I don’t deal with psychos. I put ‘em away”. Kun murhaaja protestoi, Stallone aka Marion Cobretti jatkaa: ”You’re the disease and I’m the cure”. Seistessään Myanmarin viidakossa rankkasateen piiskaamana Stallone tokaisee (tällä kertaa John Rambon hahmossa): ”When you’re pushed, killing is as easy as breathing”. Hetkeä myöhemmin hän on ajautunut aseistautuneiden miesten keskelle ja murahtaa: ”Live for nothing or die for something”.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Erityisen hienoiksi Stallonen roolihahmot tekee se, että niihin sisältyy usein todella hämmentäviä yksityiskohtia. Cobrassa (1986) Stallone ottaa jääkaapista kylmän pizzaslicen, leikkaa siitä saksilla kärjen irti ja ottaa vasta sitten haukun pizzastaan. Toimenpiteessä ei ole mitään järkeä, mutta jumalauta se näyttää tyylikkäältä!

Death Race 2000:ssa (1975) Stallone aka Machine Gun Joe syö leivoksia naama kerman peitossa ja kisaa rallimestaruudesta, jossa pisteitä ei myönnetä nopeudesta vaan yliajetuista ihmisistä. Eniten pisteitä saa lapsista ja vanhuksista, vähiten aikuisista miehistä ja naisista.

Myös Rocky 4:ssa (1985) logiikka pettää hilpein seurauksin, kun Stallone päihittää nyrkkeilykehässä neuvostoliittolaisen Ivan Dragon (Dolph Lundgren) ja voittaa näin kommunistien sympatiat puolelleen. Kuinka suloinen tapa käsitellä kylmän sodan aikaisia jännitteitä!

Henkilöhahmojensa cooliuden lisäksi Stallone on ollut ohjaamassa ja käsikirjoittamassa elokuvia, joiden nerokkuus perustuu siihen, etteivät ne yritä olla mitään muuta kuin väkevällä toiminnalla höystettyjä sankaritarinoita. Poissa ovat moniulotteiset henkilöhahmot, teennäinen erikoisuuden tavoittelu ja elitistinen kulttistatuksen metsästys. Tilalla on runsaasti machoilua, eskapismia, järeitä aseita, väkivaltaisia yhteenottoja, Stallonen itsensä tekemiä stuntteja ja tunteisiin vetoavaa paatosta. Aivan kuin Manowarin levyillä.

Moni on kritisoinut Stallonea siitä, että hänen sentimentaalisuutensa on tökeröä ja pinnallista. Näiden ihmisten mielestä esimerkiksi Rambo: First Bloodin (1982) loppukohtaus on säälittävä, sillä John Rambon ei kuuluisi itkeä saati vuodattaa traumojaan Vietnamin sodasta. Kunnianhimoisempi elokuvakäsikirjoittaja olisikin varmasti kirjoittanut elokuvaan toisenlaisen lopun. Samalla olisi kuitenkin kadotettu Stallonen alkuperäinen pointti, joka pyrki vetoamaan suuren yleisön tunteisiin ja valottamaan Vietnam-veteraanien tylyä kohtelua Yhdysvalloissa.

Juuri tunteiden herättämisessä Stallone onkin usein ollut vahvimmillaan – olivat nämä tunteet sitten Rambon yli-ihmisyyden synnyttämiä testosteronipurskahduksia tai Rockyn naivistisen charmin herättämää sympatiaa. Se, ovatko nämä tunteet ”katu-uskottavia”, on aina ollut Stallonelle yhdentekevää.

Mietitään vaikkapa 2000-luvun puolivälissä pyörinyttä tositv-sarjaa The Contender, jossa 16 nyrkkeilijää kisasi miljoonan dollarin palkkiosta Sylvester Stallonen ja Sugar Ray Leonardin ohjauksessa. Sarjassa etsittiin parasta nyrkkeilijää, mutta Stallonen läsnäolo teki kisasta sentimentaalista draamaa, jossa kilpailijoiden henkilöhistoriat ja perhesuhteet nousivat yhtä suureen osaan kuin heidän nyrkkinsä.

Samalla kun kamera kuvasi vaikeista oloista tulevien nuorukaisten kamppailua perheidensä elättämiseksi, taustalla soi Goo Goo Dolls ja Stallone julisti: “Life’s a fight. Everyone gets knocked down. What matters is how fast you get up.”

Pakkohan tällaisesta paatoksellisesta draamasta on pitää! Etenkin kun ottaa huomioon, että suuri osa kilpailijoista ihan oikeasti taisteli henkensä pitimiksi.

Toki Stallonen uralle on mahtunut myös paljon huteja. Oli vaivaannuttava pehmopornopätkä The Party at Kitty and Stud’s (1970), jossa ei kertaakaan näytetty Italian Stallionin ”sitä” juttua. Oli käsittämätön musikaali Staying Alive (1983) ja vielä käsittämättömämpi komedia Seis! Tai mamma ampuu (1992).

Näistä virheistä nillittäminen olisi kuitenkin yhtä hyödyllistä kuin syyttää Stallonea hänen sössöttävästä puhetyylistään. Faktahan nimittäin on, että Sylvester Stallone on aina toiminut oman tahtonsa mukaan ja vältellyt kaikenlaisille muotivirtauksille altistumista. Ei siis mikään ihme, että hän sai toissavuonna ilmestyneelle The Expendables -toimintapläjäykselleen vaikuttavan näyttelijäkaartin – tänä kesänä ilmestyvästä kakkososasta puhumattakaan.

Rocky IV avaa KAVAn esityssarjan Rautainen 1980-luku Orionissa 2. toukokuuta. Samassa sarjassa esitetään ensimmäinen Rambo-elokuva Taistelija 15. elokuuta.

Anni Strandberg pitää zombeista ja eläimistä enemmän kuin ihmisistä. Ruotsinsuomalainen Anni asuu Örebrossa ja opiskelee elokuvatiedettä. Kandidaatintyötään varten hän tutki zombielokuvia ekokritiikin näkökulmasta.

Mutta hetkinen, mitä se ekokritiikki on?

Ekokritiikki tarkoittaa sitä, että esimerkiksi elokuvia tai kirjoja tutkitaan luonnon näkökulmasta. Ihmiset vähättelevät luontoa eivätkä välitä siitä, käyttävät vain hyväkseen. Ihminen nähdään siis pahana. Jos katsoo feministisestä näkökulmasta, niin siinä miehet käyttäytyvät huonosti naisia kohtaan ja määrittävät kuvan naisesta.

Feminismin ja ekokritiikin yhdistelmästä syntyykin…

Ekofeminismi, jossa luontoa kutsutaan luontoäidiksi (”mother nature”). Luonto on siis nainen, ihminen taas patriarkaalinen: miehet käyttävät hyväkseen naisia ja luontoa. Tavallisissa elokuvissa miehet usein jatkavat naisten ja luonnon tuhoamista, ja silti ihmiset jäävät kriisien jälkeen eloon ja voittavat traagiset tapahtumat. Ekokritiikin näkökulmasta se tarkoittaa, että ihminen on voittanut luonnon, ja luonnon tuhoaminen jatkuu.

Zombielokuvissa ekokriittinen ja ekofeministinen näkökulma avautuu aivan toisella tavalla, koska tämä genre on ainutlaatuinen. Ihmiset eivät jää eloon vaan heidän turmiokseen koituu se, mitä he ovat tehneet. Naiset ja/tai luonto lyövät takaisin aina jollakin lailla. Useimmiten zombit syntyvät ihmisen tekemästä virheestä. Tavalliset ihmiset sitten sairastuvat tähän zombi-sairauteen ja syövät ne muut ihmiset, jotka ovat jääneet eloon. Juuri tästä näkökulmasta zombi-elokuvat ovat tosi kiinnostavia!

Tutkimuksessasi paljastui myös kiinnostavia kulttuurieroja. Kerro niistä.

Löysin radikaaleja ja mielenkiintoisia eroja, kun vertailin amerikkalaisia ja eurooppalaisia elokuvia. Amerikkalaisissa zombielokuvissa miehet yleensä ottavat kaiken vallan, naisia vähätellään ja he ovat aina vaarassa. Ihmiset jäävät eloon näiden miesten ansiosta, ja loppuun jätetään tulevaisuuden toivoa. Eurooppalaiset zombielokuvat ovat paljon kovempia ja kriittisempiä. Miehiä usein vähätellään ja he kuolevat ensin, naiset jäävät eloon ja hoitavat kaikki asiat. Todella kiinnostava ero, sillä lopulta luonto voittajaksi jää luonto.

Ranskalaisessa elokuvassa La Horde (2010) naispäähenkilö jää lopulta yksin eloon ja peittoaa mieshahmot, jotka ovat vähätelleet häntä koko elokuvan läpi. Zombit muistuttavat petoja, ne ovat kuin susia. Elokuvassa on todellinen ekofeministinen näkökulma: naiset, eläimet ja luonto voittavat miehet. La Horde on todella erityinen elokuva. Kaikki on siinä rikkinäistä ja likaista. Ihmisillä ei ole rahaa, kaikki on menossa rikki ja palasiksi. Oikeastaan ekokritiikki on todella synkkä tapa katsoa tulevaisuutta, mutta mielestäni se on aika realistinen.

Eikö se ole myös hyvin ajankohtainen?

Niin, kyllähän me ihmiset tiedämme, että luonto ja kaikki on menossa vähän pieleen.  Silti me jatkamme elämäämme, kuten olemme tehneet tähänkin asti. Oikeastaan juuri siksi minä pidän zombielokuvista ja ekokritiikistä. Niissä uskalletaan ottaa esille, se kuinka ihmiset tulevat kohtaamaan tuhon, jonka ovat itselleen aiheuttaneet.

Zombit ovat muuttaneet olemustaan ja luonnettaan. Alun perinhän ne eivät olleet mitään ihmissyöjiä, vaan eksoottisia voodoo-ihmisiä, jotka olivat joutuneet transsiin. Vasta 1960- ja 70-luvuilla tulivat kuvioihin aggressiiviset kannibaalizombit.

Niin, ihmisyyden kriisit, kuten Vietnamin sota, ovat jollain tapaa tuon ajan elokuvien kertomusten takana. 1980-luvun lopussa tuli hieman helpottuneempia zombi-elokuvia, zombeihin otettiin koominen näkökulma eikä kritiikkiä ollut niin paljoa. 2000-luvun vaihteessa alettiin tajuta, kuinka pahasti luonto on menossa pilalle. Myös 9/11 ja muut kriisit vaikuttivat siihen, että aggressiiviset zombit palasivat kuvioihin entistä nopeampina ja komiikka hävisi takavasemmalle. Noin vuodesta 2009 alkaen on tullut todella paljon uusia zombi-elokuvia. Luulen sen johtuvan siitä, että on tapahtunut paljon hirveitä asioita: sodat, rahakriisit ja muut kauhut, uusimpana Oslon joukkomurha, peilautuvat tosi paljon zombielokuvissa. Kun ihmiset huomaavat, että maailma on menossa päin helvettiä, niin nämä elokuvat saavat siitä tunnelmaa.

Onko zombielokuvilla merkitystä oikeassa elämässä? Zombithan ovat fiktiota… vai ovatko?

No, en ehkä usko, että ihmiszombeja nähdään oikeassa maailmassa, mutta minusta elokuvissa on paljon todellista. Viime aikoina on nähty sairauspaniikkeja ja hulluja ihmisiä, jotka ovat tehneet hirveitä asioita toisille ihmisille. Zombielokuvat ovat minusta uskomattoman hieno tapa näyttää, miten me ihmiset kohtelemme toisiamme ja luontoa. Uskon, että jos emme opi aiemmista virheistämme, niin joskus tulevaisuudessa voi vielä tulla zombisairauden kaltainen paniikki.

Huh. Mutta pakko kysyä: Miksi olet rakastunut zombeihin, Anni?

Kaikista syistä! Ne peilaavat ihmisten pelkoja niin hienolla tavalla. Zombi voi olla ihan kuka tahansa, sukulainen tai suuri rakkaus… Ja kun tulee zombiksi, niin jäljellä ei ole mitään tunteita. Siinä on jonkinlainen ihmisten primitiivinen tapa olla. Moni ihminen pitää muita ihmisiä ja luontoa hyvänä, mutta vain sikäli kun niistä voi itse hyötyä. Minä rakastan kauhuelokuvia ja verta. Zombielokuvat ovat todellisia verielokuvia! Olen itse kasvissyöjä, ja minusta on kivaa katsoa kun ihmisiä syödään ja ne ovat ihan paniikissa. Minusta ihmisiä voi ihan hyvin syödä siinä missä possuja ja lehmiäkin, tuntuu ihan oikeudenmukaiselta!

Toteutatko ekokritiikkiä omassa elämässäsi?

Minä en ole koskaan ollut mikään ihmisrakastaja. Tietysti rakastan lähimpiä ihmisiäni, mutta olen aina viihtynyt paremmin luonnon ja eläinten kanssa. Minulla on hyvin samantyyppinen näkökulma elämään kuin ekokritiikissä. Häpeän ihmisiä hyvin usein, koska me teemme niin usein niin tyhmiä asioita itsellemme ja muille eläville tässä maailmassa. Ekokritiikki tarttuu helposti omaan elämään, kun lukee siitä ja katsoo elokuvia sen näkökulmasta. Minulla oli samantyyppinen luontoperspektiivi jo ennestään, samoin kuin suhde feminismiin. Ekofeminismi on siksi tarttunut kaikkein voimakkaimmin minuun..

Visualisoit zombeja omassa elämässäsi. Ensinnäkin vartalosi on lähes täynnä tatuointeja…

Niitä tulee vielä lisää! Olen juuri aloittanut uutta jättimäistä zombitatuointia selkääni. Sen teemana on ekofeminismi: pieni zombi syntyy, ihmiset kuolevat ja kaupungit palavat. Siitä tulee mahtava, ihmisten kuolema selkään!

Niin, ja toiseksi luot itse taidetta…

Olen lapsesta asti piirtänyt erityisesti eläimiä. 13-vuotiaaana aloin kuunnella rokkia ja jännää mystistä musiikkia sekä löysin kauhuelokuvat. Tajusin, että tästä minä pidän. En oikein osannut piirtää ihmisiä, ja vähitellen yritykseni muuttuivat kauhuhahmoiksi, niistä tuli verisiä ja kammottavia. Pari vuotta sitten tajusin, että tämä on minun juttuni. Olen jatkanut kauhupiirustusten ja vesiväriteosten parissa, ja zombit astuivat lopulta sielläkin kuvaan.

Mikä on elämäsi filosofia, mitä polkua kuljet?

Yksinkertainen. Elän elämäni kuin itse tahdon, enkä kenenkään muun ihmisen mielen mukaan. En ole koskaan halunnut kuulua mihinkään systeemiin. En tahallani mene muita tai normeja vastaan, olen aina vain halunnut olla oma vapaa itseni. Meillä on vain tämä yksi ihmiselämä – kannattaa kohdella muita ihmisiä, eläimiä ja luontoa hyvin eikä käyttää heitä hyväkseen.

Mennään, tai ehkäpä pikemminkin palataan lopuksi luontoon ja eläinten pariin.

Vietin lapsuuteni maalla. Ratsastin paljon ja vietin aikaa eläinten seurassa. Hautasin kaikki löytämäni kuolleet eläimet takaisin luontoon. Isäni oli ornitologi, ja myös se herätti kiinnostukseni luontoon. Muistan, kun rupesin kasvissyöjäksi 12-vuotiaana. Äiti kertoi, mistä makkara on tehty, ja minä itkin monta päivää. Sen koommin en ole eläimiä syönyt. Olen aina pitänyt hyvää huolta kaikista eläimistä, joita minulla on ollut. Niillä on tunteita ja rakkautta. Eläimet ovat puhtaita, koska niillä ei ole egoistisia tarpeita, ne ovat vain olemassa. Rakastan pientä koiraani, joka on ollut hoivissani pennusta asti.

Anni tunnusti olevansa kade eräälle muusikolle ja zombielokuvaluojalle, joka on vaihtanut sukunimensä Zombieksi. Siitä vaan Anni Zombiksi!