Pitkä kuuma kesä | Sylvi

Kuvat: Emma Suominen

Ensilevynsä hiljattain julkaissut The Splits käväisi juhannuksena Ruotsissa, ja elokuussa bändi valloitti Italiaa. Viikonloppuna vuorossa on Flow-festivaali.

Juhannusaatto. The Splits nousee lavalle Söderin rantakaistaleelle ankkuroituneella laivalla. Ei haittaa, että kello on vasta neljä iltapäivällä. Kaksi aiempaa iltaa rähjärokin parissa, halpa mellanöl sekä intiimi festarimeininki ovat tehneet tehtävänsä. Fiilis on yhtä korkealla kuin odotukset keikan suhteen.

Tämä koskee ainakin hyvin edustettuna olevia suomalaisia. Ruotsalaisia paikalla on vielä melko vähäisesti, mutta heistäkään kukaan ei notku tiskillä vaan tapittaa lavalle.

Tässä keikkatilanteessa on jotain erityistä. Kaksi vuotta sitten samoilla Whole Lotta Midsommar -festareilla The Splitsin kokoonpano sai viimeisen jäsenensä kitaristi Helenasta. Kyseessä on siis ikään kuin bändin vuosipäivä. Ja sitä paitsi heidän ensimmäinen ulkomaan keikkansa.

Keikan edetessä fiilis alkaa jo muistuttaa suuren urheilujuhlan, tai ainakin Suomi–Ruotsi-maaottelun meininkiä. Etenkin, kun yleisön joukosta kaikuu huuto ”6-1″ ja kun laulaja-kitaristi Kiti kantaa ylpeästi Hurriganes-t-paitaa.

Ja keikka vastaa odotuksiin. Herkistyn.

Bändin muistikuvat keikalta ovat hieman erilaiset.

”Mua jännitti se, että siellä oli niin vähän jengiä, melkein vähiten, mitä meidän keikoilla on ollut. Ja ne seisoivat kaikki tuijottamassa, vähän niin kuin arvostelemassa. Jollain tavalla on tottunut siihen, että paikalla on vähintään muutama känniläinen häröilemässä”, basisti Maiju summaa keikkafiiliksensä.

Ja rumpali Aiju jatkaa:

”Ei me olla ikinä ennen soitettukaan klo 16. Ja oli siinä sekin, että kukaan ei oikein tiennyt meistä. Eniten mua kuitenkin harmitti, kun kaadoin lavalle kaljan, jota meni jonnekin sähköjohtojen päälle, ja siinä rytäkässä revin myös sukkahousuni rikki.”

Vähäisestä yleisömäärästä huolimatta palaute oli bändin mukaan positiivista. The Splitsin ensimmäinen kokopitkä levy ei ihan ehtinyt matkaan mukaan, mutta Suomesta sitä on jo saanut ostaa keikoilta ja valikoiduista kaupoista. Kauppa on käynyt niinkin mukavasti, että ensimmäinen saksalaisen levy-yhtiön P. Trashin lähettämä erä on jo mennyt loppuun ja toistakin viedään käsistä.

2splitsc2a9emmasuominen-468x312-2599849

The Splitsin jäsenet on tunnettu musiikki-intoilijoina ennen yhteistä bändiäänkin, mutta enemmän keikkajärkkääjinä ja rokkifaneina kuin soittajina. Aiju tosin lauloi ja soitti kitaraa Seekrets-bändissä, ja Kiti ja Maiju ehtivät perustaa keskenään suomenkielistä musiikkia soittavan Vitut–bändin, joka ei ikinä keikkaillut.

Mikseivät naiset perustaneet bändejä jo aiemmin?

”Niin, onhan tää vähän myöhäistä, kun ei olla 13-vuotiaita enää”, Helena tokaisee lakonisesti.

Aiju puolestaan kertoo kyllä yrittäneensä aloittaa bänditouhuja jo kouluikäisenä, mutta huonolla menestyksellä: kaverit halusivat soittamisen sijaan vaan röökata. Bändiläisten muistot ensimmäisistä soittokokemuksista eivät muutenkaan ole kultaisia.

”Musaope joskus kielsi mua laulamasta, kun mulla oli kuulemma äänenmurros. Mutta niin se sano kyllä melkein kaikille muillekin”, kertoo Helena, joka laulaa yhden esikoislevyn biiseistä.

”Yläasteen jollain musiikkitunneilla sai soittaa bändisoittimia. Halusin soittaa rumpuja, mutta se opettaja oli sitä mieltä, että soitin niitä liian kovaa. Muut soittimet ei kuuluneet. Mulle annettiinkin sitten triangeli”, jatkaa Aiju.

Maiju kertoo soittaneensa pienoo, mistä hän saa välittömästi kettuilua.

”Pienoo? Onko se joku espoolainen perinneinsturumentti?”, Aiju virnuilee.

Kitille jää porukan musiikillisen ihmelapsen osa. Hän kävi musiikkiluokan ja soitti coverbändissä, Hurriganes-coverbändissä. Siinä yhteydessä kitarakin tuli tutuksi. Kitaran soittaminen tosin jäi pitkiksi ajoiksi, kunnes Kiti uudisti suhteensa instrumenttiin jokunen vuosi sitten.

3splitsc2a9emmasuominen-468x312-8574678

Yksi syy sille, miksi The Splits on toiminut ja toimii niin hyvin yhteen on se, että porukka on aloittanut soittohommat suunnilleen samalta tasolta. Kenenkään ei tarvinnut erityisemmin hävetä soittotaitoaan.

”Olin yrittänyt kyllä aiemmin joidenkin kundien kanssa virittää jotain kokoonpanoa, mutta oman hävetyksen määrä oli jotain niin massiivista, että ei siitä tullut mitään”, Helena kertoo, ja Aiju jakaa oman nolostuttavan tarinansa:

”Olin basistina jossain bändissä, jossa kaikki muut oli soittaneet mua kauemmin. Bänditreeneissäkin hävetti. Kun tuli nopeita kohtia, laitoin muka huomaamattomasti volaa pienemmälle. Sitten parien treenien jälkeen niiden jätkien treenikämppä vaihtui, eikä ne ikinä kertoneet mulle uuden treeniksen osoitetta.”

The Splits on Aijun mukaan kuitenkin keskenään löytänyt hyvät lääkkeet häpeään.

”Kaljanjuonti ja valojen vähentäminen ovat auttaneet.”

”Mitä suurimmassa määrin. Niin kuin kaikilla elämän alueilla”, Helena komppaa.

The Splitsien treenis onkin tavallista viihtyisämpi. Seinillä on keikkajulkkia, ja loistevaloputkien sijaan tilaa valaisevat useat pikkulamput. Paikassa on myös mikro ja kahvinkeitin, vaikka soittajien eväät näyttävätkin löytyvän lähikaupan kaljahyllyltä.

Bändi tuntuu itsekin suhtautuvan lämmöllä treenikseensä, ainakin sen sisustukseen. Kitin mukaan bändin ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan singlen toinen puoli Crazy for You olisi eri biisi ilman treeniksen tunnelmavaloja.

”Siellä on vähän semmoinen yö-tunnelma, vähän niin kuin olis keikalla – vaikka ei me oltu vielä keikoilla käytykään, kun niissä valoissa alettiin soitella.”

4splitsc2a9emmasuominen-468x312-6872192

Aktiivisesta biisiarsenaalista löytyy jo lähes parikymmentä kappaletta, ja kuopattuja tai keskeneräisiä biisejäkin on jo vino pino. Suurimman osan biiseistä tehnyt Kiti kertoo, ettei voisi lopettaa kappaleiden väsäämistä, vaikka yrittäisi.

”Se on kuin joku oksennus, joka vaan tulee”, hän kuvaa luovaa prosessiaan.

Bändillä ei tosin viime aikoina ole ollut aikaa työstää biisejä yhdessä, niin kuin he yleensä tekevät, sillä töiden ja keikkailun välillä he ehtivät piipahtaa treeniksellään vain laatimassa seuraavan keikan settilistan ja soittamassa sen läpi.

Niin iloinen kuin The Splits onkin levystään – ja niin hyvä kuin se onkin – bändi pitääkin itseään ennen kaikkea livekokoonpanona. Tai ainakin se tuntuu olevan enemmistön mielipide pienen keskustelun jälkeen.

Varhaisten keikkojen jännittyneisyys onkin vaihtunut viileän ja kiihkeän välillä operoivaan lavameininkiin. Jälkimmäistä edustaa etenkin Kiti, joka tuntuu tosiaan karistaneen kaikenlaisen turhan hävetyksen niskoiltaan. Hän heittäytyy esiintymiseen vastustamattomalla intensiteetillä.

The Splitsin lavatenhosta kertoo myös se, ettei bändin ole tarvinnut myydä keikkojaan. Keikat myyvät itse itsensä. Elokuun alussa bändi soitti festareilla Italiassa ja tulevana lauantaina heidät nähdään Flow-festivaalilla osana kokeellisen musiikin kokonaisuutta. Takana ovat myös keikat Ilosaaressa ja Kuudennessa aistissa – sekä Kylmäkoskella, jossa bändi soitti heinäladossa.

”Bändien piti lopettaa aikaisin, kun siinä vieressä oli vuohien nukkumapaikka”, Helena muistelee naureskellen.

Keikkapaikalla ei Kitin mukaan ole kuitenkaan väliä, kunhan pirskeet ovat hyvät.

”Joo, ja en mä ylipäätään näkisi meitä minään vitun stadionbändinä”, Helena täydentää.

The Splits esiintyy lauantaina 11. elokuuta Flow-festivaalin The Other Sound -lavalla.

Kitin, Aijun, Maijun ja Helenan ystävä Ville lähetti heidän tietämättään otteita bändin nauhoituksista saksalaiselle levy-yhtiölle P.Trashille, joka kiinnostui kuulemastaan. Kesäkuussa levy-yhtiö julkaisi The Splitsin nimettömän esikois-lp:n. Levyä saa ainakin vielä mm. Combat Rock Shopista.

Killer Joe | Sylvi

(USA 2011)
O: William Friedkin
N: Matthew McConaughey, Emil Hirsch, Juno Temple, Thomas Haden Church, Gina Gershon
K 16
Ensi-ilta 28.9.2012

 star-7265400star-7265400 

Tauhkaa Teksasin takamailta.

Tracy Lettsin näytelmään perustuvaa makaaberisti komediallista noir-muunnelmaa on pidetty jopa ohjaaja Willaim Friedkinin (Manaaja, Elää ja kuolla L.A:ssa) paluuna, jos ei nyt huipulle, niin ainakin sen tuntumaan. Tämä näyttäisi johtuvan lähinnä siitä, että Friedkin ei ole ohjannut mitään näinkään kelvollista noin kahteenkymmeneen viiteen vuoteen. Vaikka Killer Joessa on mukavan intensiivisiä kohtauksia, jää kokonaisuus pahasti vaille hahmoa ja suuntaa. On epäselvää, miksi juuri tämä tarina on täytynyt kertoa, ja miksi juuri näin.

Pelivelkojaan ja niitä periviä nahkatakkimiehiä pakoileva hitaanlainen Chris (Emil Hirsch) keksii mielestään erinomaisen suunnitelman finanssitilanteensa korjaamiseksi. Hän ei piittaa äidistään sen enempää kuin vielä hitaampi isänsäkään (Thomas Haden Church). Hoitamalla äidin hengiltä olisi mahdollista päästä käsiksi kymppitonnien arvoiseen vakuutuspottiin.

Siis ei muuta kuin isä Anselmin uusi vaimo (Gina Gershon) mukaan juoneen ja kylmäveristä tappajasheriffiä (Matthew McConaughey) palkkaamaan.

Killer Joen on kai tarkoitus kertoa siitä, millainen loppu ahneilla ja tyhmillä useimmiten on. Ikävä kyllä se kertoo ennen kaikkea tekijöidensä tunkkaisesta ihmisvihasta. Chrisin pikkusiskoa (Juno Temple) lukuunottamatta kaikki tarinan henkilöt ovat joko vähä-älyisiä, ilkeitä ja väkivaltaisia, useimmat kaikkia kolmea. Chrisin ja Anselmin trailer parkissa asuva perhe edustaa vähäosaista amerikkalaista white trashia, ja juuri heidänlaisissaan Killer Joe ei näe mitään hyvää.

En tiedä haittaisiko sekään, ellei henkilöhahmojen vastenmielisyydellä selvästi pedattaisi lopun yliampuvia väkivaltajaksoja. Verestä ja kidutuksesta on ilmeisesti tarkoitus jollain tasolla nauttia, kun nämä ihmiset kerran ovat näin kertakaikkisia imbesillejä.

Enkä tiedä haittaisiko sekään, ellei Killer Joessa näyteltäisi koko ajan ja laajalla rintamalla niin pahasti ohi ja yli maalin. Ihan kuin Friedkiniltä olisi unohtunut että nyt tehdään nimenomaan elokuvaa, ei kesäteatteria.Tai sitten ilvehtimisenkin tarkoitus on vain osoittaa, kuinka nuijaa porukkaa tässä elokuvassa on.

Kukkulan tyttö, sataman poika | Sylvi

(Kokurikozaka Kara, Japani 2011)
O: Goro Miyazaki
Ensi-ilta 28.9.2012

 star-5507598star-5507598star-5507598star-5507598 

Ensirakkaus on suloista ja nuoruus kiihkeää uusimmassa Ghibli-animaatiossa.

Elokuvateatteri on täynnä lapsia. Elokuvassa on laulua. Ja minulla on krapula. Yhdistelmä ei ole paras mahdollinen, mutta Kukkulan tyttö, sataman poika kykenee kääntämään ahdistuksen suloiseksi melankoliaksi. Se jos joku on hyvän elokuvan merkki.

Ja hyvistä elokuvistaan Studio Ghibli toki tunnetaankin. Tämänkertaisen animaation on ohjannut Chizuru Takahashin ja Tetsurō Sayaman sarjakuvien pohjalta Goro ”Hayaon poika” Miyazaki, jolle tämä on toinen pitkä elokuva Maameren tarinoiden jälkeen. Hayao itse on ollut käsikirjoittajan roolissa.

Tarina sijoittuu olympialaisia odottelevaan Japaniin, vuoden 1963 Yokohamaan. Satamakaupungissa lukiota käyvät kukkulalla asuva tyttö Umi sekä alhaalla satamassa asuva poika Shun. Nuoret katselevat toisiaan etäältä, kunnes kerhotalo yhdistää heidän polkunsa. Vanhaa rötisköä uhkaa raivaaminen uuden talon tieltä, mutta Umin ja Shunin johdolla nuoret käyvät muutosta vastaan.

Kaihoisa ensirakkaus osuu vanhan ja uuden ajan leikkauspisteeseen. Musiikissa soi hetkittäin 1960-luvun svengi, nuoret käyvät kiihkeitä keskusteluja politiikasta ja harjoittavat ajattelun vapautta kerhotalolla, mutta samalla muistellaan Korean sodassa kaatunutta isää ja tunnetaan velvollisuutta perhettä kohtaan. Kahden aikakauden vastakkainasettelua pehmentää kevyt nostalgia.

Päällimmäiseksi nouseekin rakkaustarina, jonka paino on kaipuussa. Nuoruus näyttäytyy yhtä lailla kiihkon kuin kömpelyyden aikakautena. Siinä missä Umin ja Shunin kohtaamiset hymyilyttävät, labyrinttimaisen kerhotalon metka meininki naurattaa. Uutta aikaa edustavat opiskelijatytöt ottavat poikien hallitseman tilan haltuun riemukkain tuloksin.

Kerhotalon ohella muutkin miljööt on rakennettu huolella. Ja vaikka taustat on maalattu staattisiksi, Yokohama herää eloon kauppakujineen, alas risteilevine teineen ja Umin kotitaloineen.

Ihan pienimmille animaation ystäville elokuva lienee liian aikuinen teemoiltaan, mutta aikuisille se on juuri sopivan nuori.

Lantio-Mannerheim! Sylvi katsoi Suomen marsalkan ensimmäisten joukossa | Sylvi

Kävimme Pasilassa. Katsoimme Marskia. Pasila, Porilaisten marssi.

Kuvat: Riitta Supperi

Voi sentään.

Kello on jo 12.50. Ehdin Ylen Isoon pajaan vasta minuutteja ennen näytöksen alkua, ja kuvaajan mukaan paikalla on jo täysi mediakuhina.

Isossa pajassa esitetään ensi kertaa lehdistölle tai juuri kenellekään Suomen marsalkka, Erkko Lyytisen Keniassa tuottama Mannerheim-elokuva.

Kohu-Mannerheim, siis, homo-Mannerheimin itseoikeutettu seuraaja, Musta-Mannerheim.

Paitsi että onhan koko mediakuhina tästäkin aiheesta aivan loputtoman puuduttavaa.

No, olen ainakin etulinjassa. Tai jopa Etulinjan edessä.

Mietin M-junassa miten olemattoman pienistä asioista tässä maassa nostetaan hälyä. Mietin myös, miten paljon kohu on ollut Lyytisen johtaman Ylen tuottaja-possen tarkoituksella masinoimaa.

Kansa närkästyi, kansa raivostui, kansa sitä ja tätä. Kiinnostaako iltapäivälehtien lööppeihinsä fantasioimaa ”kansaa” enää koko neekerimarski? Eikös tässä ole ollut jo kaikenlaista muutakin sen jälkeen, Niinistön huumorityöryhmää ja uutta BB:n tuotantokautta. Ja jonkun kuninkaallisen tissejä. Semir Ben-Amor.

Ensimmäistä kertaa toimittajanurallani Ison pajan edessä on pakko todistaa henkilöllisyytensä. Auditorio on hiukan yli puolillaan. Koetamme kuvaaja-Riitan kanssa saada Erkko Lyytistä poseeramaan meille, mutta hermostuneen oloisella mediavelholla on jo kiire esittelemään elokuvansa. Lisäksi hän haluaa istua salissa tarkkailemassa reaktioitamme leffan esityksen ajan.

No, otetaan ne kuvat sitten hänen alkusanoistaan. Lyytinen on todella vakavan ja hermostuneen oloinen. Hän lupaa vastailla kysymyksiin kolmevarttisen leffan jälkeen. Päänäyttelijä Telley Savalas Otieno ja ohjaaja Gilbert Lukalia ovat jääneet toistaiseksi vaille viisumia, eivätkä ole paikalla. Kenian marski kuulemma ”istuu konsulaatin edessä”, ohjaaja taas on ”ehkä” jo matkalla. Lyytinen on todella vakavan ja hermostuneen oloinen.

Elokuva alkaa, elokuva, jota Markus ”vedätys” Selin on kutsunut vedätykseksi ja Jörn ”bluffi” Donner bluffiksi. Matti Kassilakin on näköjään wikipedian mukaan kaivettu jostakin kommentoimaan. Kukaanhan heistä ei ole leffaa nähnyt, oletan.

Eivät ole tietääkseni nähneet muuten Selininkään Mannerheimia.

erkko_lyytinen_info_027-468x447-4180430

Suomen marsalkassa on kehyskertomus, jossa aikuinen mies (kiertävä tarinankertoja, ehkä?) kertoo joukolle lapsia Suomen marsalkasta. Mannerheim ja muut henkilöt ovat mustia, koska lapset kuvittelevat heidät niin.

Että se siitä puolesta.

Filmi kertoo Mannerheimin perhe-elämästä, tai lähinnä sen puutteesta. Sotaa on kuvattu vain muutaman viitteellisen sotaharjoituskohtauksen verran. Halvalla on selvästikin menty, mutta ei se oikeastaan haittaa. Näkökulma Mannrheimiin on kiinnostava, poissaolo. Marski ei ole perheensä luona, ei fyysisesti eikä henkisesti. Fyysisesti hän ravaa sotimassa niitä perkeleen sotiaan, henkisesti hän ei tunnu tuntevan mitään. Hän ojentaa tyrmistyneenä vastasyntyneen vauvan takaisin vaimolleen Anastacialle kun käy ilmi että vauva ei ole poika.

Seuraavaksi Mannerheim iskee sotakaverinsa vaimon. Sen jälkeen on vuorossa baarista löydetty working girl (kaksiselitteinen termi on suomennettu tylsästi itsenäiseksi naiseksi…).

Tämä marski on selvästi hetero. Ei ole homo, ei ole bi.

m_suomenmarsalkka3-133x200-8572923Hieno mies ja varmasti kova panemaan, vaikkei kenialaisessa elokuvassa saakaan näyttää fyysistä rakkautta. Toisaalta Mannerheim on laitettu ontumaan. Sehän oli ainakin toisen maailmansodan jälkeisessä rikoselokuvassa keino osoittaa seksuaalisen identiteetin epävarmuutta…

Mietin millä liikanimellä Mannerheim tullaan seuraavaksi tuntemaan.

Vaimonhakkaaja-Mannerheim? Yhdessä kohtauksessa Marski läpsii vaimoaan.

Muuten elokuva on hillitty ja melkein kaunis. Ei mikään suurteos, ei suurempaa moitittavaakaan. Mannerheimin rakkaudettomuus kääntyy loppua kohti suorastaan koskettavaksi teemaksi.

Sellaiset

 star-1508169star-1508169star-1508169 

äkkiä ajatellen, huolellisempi arvostelu tulee sitten ajan kanssa.

Elokuvan jälkeen kuullaan lyhyt videotervehdys ohjaaja Lukalialta. Hän korostaa tarinan universaaliutta ja tuttuutta myös kenialaisille.

”Varsinkin sotilailla saattaa olla täydellinen ura, mutta surkea perhe-elämä. He ehkä juovat liikaa, ja hankkiutuvat matkustellessaan lukuisiin suhteisiin”, hän sanoo.

”Budjetti oli ongelma, koska kunnollisiin valmisteluihin ei ollut aikaa. Lisäksi satoi paljon. Kaikki ei mennyt kovin hyvin, mutta ainahan haasteita pitää olla. Onnistuimme ainakin 85-prosenttisesti.”

Sitten niitä kysymyksiä Lyytiselle, joka onkin jo astetta relamman oloinen.

Kysyn, miten stressaava projekti on ollut.

”Ei tää ehkä muuten, mutta tämä ensimmäinen julkinen näytös on aina aika rankka paikka. Tuntuu että jotain on saavutettu, vaikka vaikeuksia on ollutkin.”

Leffasta piti tulla alun perin pidempi.

”Sää Keniassa tuli meille täytenä yllätyksenä. Se aiheutti isoja haasteita, joista tuleva Operaatio Mannerheim-reality kertoo tarkemmin. Jokainen minuutti valmista elokuvaa tuntu työvoitolta.”

Ilta-Sanomien Tuomas Manninen kysyy, olisiko dokkarisarjalta mennyt pohja ”jos elokuva olisi onnistunut hyvin.”

Lyytinen ei hätkähdä vaan korostaa koko cross media -hankkeen pyrkineen sankaruuden käsitteen päivittämiseen. Hän väittää edelleen koko marski-kohun tulleen tekijöille yllätyksenä.

Te siis keksitte että Mannerheim pitää tehdä Keniassa, menitte sinne ja sää yllätti, joku kysyy. Lyytinen sekä hämmentyy että huvittuu. Joku toinen mainitsee kansalaisten verorahat.

Lyytinen suuntaa kysymyksen toiselle tuottajalle, virolaiselle Ken Saanille.

Vastauksessa mainitaan sadekauden pitkittyminen, ilmastonmuutos ja mutavyöryt.

Niin ikään tuottajaporrasta edustava Emma Taulo kertoo sadekauden olleen pahin viiteentoista vuoteen.

Ilmeisesti jälleen Manninen kyselee Mannerheimin kuvaamisesta heterona. Se on tullut hänelle yllätyksenä! Ei siis sittenkään homo eikä bi. Siksikö että biseksuaalisuus on Keniassa laitonta, hän tivaa.

”Meillä ei ollut tietoa että hänen identiteettinsä olisi mitenkään poikennut tavanomaisesta”, Taulo sanoo.

Kysyn Lyytiseltä, onko tässä kaikessa kyse kaiken kaikkiaan ollut käsistä karanneesta vitsistä vai hallitusta mediaperformannista vai jostakin siltä väliltä.

”Tää on mulle ollut sekä elokuvantekemistä että tilaisuus kertoa, mihin Suomi on tänä päivänä menossa”, Lyytinen huokaisee ja palaa taas puhumaan cross media -hankkeesta. Julkisuusstrategia on laadittu huolella etukäteen, mutta yllätyksiäkin on tullut.

Tilaisuus loppuu. Kuulen sivukorvalla Ruben Stillerin ihastelevan Savalas-Mannerheimin liukasta lantiota. Salin ulkopuolella kiireisimmät mediat  vetelevät videoraporttejaan narulle.

Kotiin päästyäni Ilta-Sanomat jo revitteleekin vaimonhakkaaja-Mannerheimista. Ei kai kukaan nyt enää jaksa pahastua, eihän. Jaksoiko oikeasti alunperinkään, muut kuin keltaiset lehdet?

Ei enää niitä mutavyöryjä?

Mies joka rakasti satuja | Sylvi

Monesti ennalta-arvattavuus ja kliseiden viljely ovat merkki huonosta mielikuvituksesta ja heikosta toteutuksesta. Toisinaan taas mahtavinta on nimenomaan tietää, mitä tuleman pitää. Niin kuin Wes Andersonin tapauksessa.

Kuvat: Atlantic Film

Truffautista ja muusta Ranskan uudesta aallosta inspiroitunut käsikirjoittaja-ohjaaja Wes Anderson on filmifriikin Mäkkäri: riippumatta siitä, onko elokuva kuvattu New Yorkissa, Italiassa vai Intiassa, fani voi luottaa teatteriin astuessaan tietävänsä tarkalleen, mitä saa ja missä muodossa.

Andersonin hoivassa kaikki on tuttua ja turvallista. Kertojanäänen siivittämänä hän johdattaa meidät omaan maailmaansa, jossa soi 60-lukulainen musiikki, värit hehkuvat nostalgisen lämpiminä ja jokainen yksittäinen biisi ja kuvakulma ovat huomion arvoisia. Huumori on hillityn omaleimaista ja ytimekkäässä dialogissa rehellisyys hakkaa mennen tullen empatian.

Kaikesta tuttuudestaan huolimatta Andersonin maailma ei silti suinkaan ole onnellinen ja tasapainoinen. Taustavire on aina surullinen ja hankalat perhesuhteet määrittävät henkilöiden tekoja. Aikuiset ovat yleensä joko lapsellisia tai onnettomia ja lapset pikkuvanhoja ja syrjittyjä. Pahaa oloa puretaan pakkomielteisillä harrastuksilla ja hulluilla visioilla.

m_mk3-468x255-8219372

Erityistä hupia elokuvissa tarjoavat yksittäiset, toistuvat elementit, joiden ansiosta kovimmat fanit voivat vaikkapa pelata bingoa tai keksiä juomapelin sääntöjä. Todennäköisesti joku karkaa kotoaan, joku suree kuollutta läheistään, joku asettaa levyn/kasetin/mp3:sen soimaan. Teksteissä toistuu Futura-fontti ja tiedossa on takuuvarmasti yhteneväisiä univormuja olipa kyse sitten partiopuvuista tai Adidas-verkkariasuista. Kameratyöskentelyssä yleistä ovat muun muassa suoraan ylhäältä kuvatut hetket, tapahtumapaikkaa esittelevät pyörähdykset/hyppäykset sekä symmetriset otokset ihmisryhmistä.

Samalla huolitellulla tyylillään, jolla Anderson tekee elokuvansa, hän on sivutyönä tehtaillut tv-mainoksia muun muassa American Expressille, Stella Artoisille ja Hyundaylle. Anderson, mainosmiehen poika muuten, tuskin kantaa huoltaan imagostaan oikeana taiteilijana, onhan hän jo pysyvästi vakiinnuttanut paikkansa. Hän on musiikkia rakastava, visuaalinen tarinankertoja, joka tekee elokuvia satuja kaipaaville aikuisille.

Ja jos satujen on aina opetettava jotain, Wes Anderson kehottaa meitä olemaan välittämättä muiden mielipiteistä ja tähtäämään unelmiin. Kun uskoo itseensä, voi lopulta tapahtua ihan mitä vain.

m_mk21-468x276-6715020

ANDERSONIN TUOTANTO PIKAKELAUKSELLA

Wes Anderson on julkaissut uuden elokuvan kahden–kolmen vuoden välein. Filmografia sisältää tähän mennessä seitsemän pitkää elokuvaa ja kaksi lyhytelokuvaa.

1. Bottle Rocket (1996)

”Jack, I’m 26 years old, I didn’t run away from home.”

Samannimiseen 13-minuuttiseen mustavalkolyhäriin pohjautuva elokuva on tehty yhdessä pitkäaikaisen käsikirjoittajakumppanin Owen Wilsonin kanssa. Owen nähdään myös kameran edessä, kuten muutkin Andersonin luottotiimiin kuuluvat Wilsonin veljekset Luke ja Andrew. Bottle Rocket sijoittuu ohjaajan synnyinpaikkaan, Teksasiin.

2. Rushmore (1998)

”Oh yeah and with friends like you who needs friends?”

Andersonin seuraavassa pitkässä ohjaustyössä seuraan liittyi Bill Murray, joka on siitä lähtien seurannut ohjaajaa tämän kaikkiin elokuviin. Vaihtoehto-teinikomedioiden parhaimmistoon kuuluvan Rushmoren päätähtenä on jälleen yksi vakiokasvo, Jason Schwartzman. Elokuva sijoittuu samantyyliseen ympäristöön, jossa Anderson ja Owen Wilson itse kävivät aikoinaan koulujaan.

3. The Royal Tenenbaums (2001)

”How long have you been a smoker?”

”22 years. ”

”Well, I think you should quit.”

Manhattanilaisesta älykköperheestä kertova The Royal Tenenbaums vilisee Andersonin muiden elokuvien lailla tähtiä, mukana muun muassa Danny Glover ja Gwyneth Paltrow. Ohjaajalla itsellään on nykyään koti New Yorkissa.

4. The Life Aquatic with Steve Zissou (2004)

”Don’t point that gun at him, he’s an unpaid intern.”

Muun muassa The Squid And The Whalen ohjanneen Noah Baumbachin kanssa käsikirjoitettu tarina valtamerentutkijasta on kunnianosoitus Jacques Cousteaulle. Elokuva toi punaiset pipot populaarikulttuurissa näkyvästi esiin. Vaikutus näkyy vielä kahdeksan vuotta myöhemmin Helsingin Punavuoren mainoskortteleissa. Elokuva on kuvattu italiassa.

5. The Darjeeling Limited (2007)

”What’s wrong with you?”

”Let me think about that. I’ll tell you the next time I see you.”

Darjeeling Limitedissä kolme veljestä lähtee Intiaan selvittämään perhesuhteitaan. Elokuvan alkukuvana nähdään ihana lyhäri Hotel Chevaller, jota tähdittävät Jason Schwartzman, Natalie Portman ja Peter Sarstedtin hittikappale Where Do You Go To (My Lovely) vuodelta 1969.

6. Fantastic Mr. Fox (2009)

”I’m here to rescue you.”

” I’ve got mixed feelings about that.”

Roald Dahlin kirjaan perustuva nukkeanimaatio kuvattiin Englannissa. Aikuisiin vetoavaa satua markkinoitiin Jenkeissä lähinnä perhe-elokuvana eikä se menestynyt suunnitellusti. Suomessa elokuva ei valitettavasti päässyt Kino Engeliä laajempaan teatterilevitykseen. Ääninä ilahduttavat muun muassa George Clooney ja Meryl Streep.

7. Moonrise Kingdom (2012)

”I can’t argue against anything you are saying. Then I don’t have to because you are twelve.” (Moonrise Kingdom, 2012)

Andersonin uusin ohjaus, Roman Coppolan kanssa käsikirjoitettu Moonrise Kingdom oli Cannesin tämän vuoden elokuvajuhlien avajaiselokuva. Vaikkei se yltäisikään ohjaajan kuivan huumorin loisteliaimmalle tasolle, se on visuaaliselta estetiikaltaan huippuunsa hiottu ja tähänastisista töistä näyttävin. Tarina pohjautuu ohjaajan lapsuudenmuistoihin ensirakkaudesta.

Seuraavaksi

Andersonin kahdeksas pitkä elokuva The Grand Budapest Hotel on suunniteltu julkaistavan 2014. Vakionaamojen lisäksi roolituksessa ovat mukana Johnny Depp ja Jude Law.

Moonrise Kingdom elokuvateattereissa. Lue Sylvin arvio.

Tomás Saraceno 14 Billions (Working Title) | Sylvi

Tomás Saraceno
14 BILLIONS (WORKING TITLE)
18.8.-3.10.2012
Taidehalli

 star-7876692star-7876692star-7876692star-7876692half_star-4190794 

Tomás Saraceno ja kaunis tiede.

”Toistaiseksi paras tapa havainnollistaa universumin rakennetta on kolmiulotteinen hämähäkinverkko, jollaisia kutovat mm. mustaleski- hämähäkit.”

Tomás Saraceno on luonut Taidehalliin huoneen kokoisen kolmiulotteisen mallinnoksen mustalesken verkosta. Katsoja pääsee, kengät riisuttuaan, astumaan sisään tähän mustasta joustavasta köydestä ja lukemattomista solmuista koostuvaan tiheään rakennelmaan ja kokemaan, miltä verkossa oleminen tuntuu. Teoksessa riittää myös katseltavaa, jos ajatus verkkoon juuttumisesta ahdistaa.

14 Billions (Working Title) näyttely on ehdottomasti sekä kokemisen että näkemisen arvoinen. Se ylittää taiteen rajat luopumatta esteettisestä kunnianhimosta, ja näyttely onkin kiinnostava niin tieteellisenä tutkimuksena, käsitteellisenä ja filosofisena teoksena kuin huikeana tilallisena installaationa.

Ehkä vaikuttavinta näyttelyssä ovat hämähäkit ja niiden luomukset. Elävät hämähäkit kutovat verkkojaan sekä lasikuutioissa, että veistosmaisissa avoterraarioissa, jossa niiden verkot täyttävät metallisten tikkujen väliin jäävää tilaa. Tunnelma mustaksi maalatussa huoneessa, jossa valo taittuu lasin ja lukemattomien eri vahvuisten seittien läpi, on harras ja jollakin tapaa aineeton.

Seittien leijuvuus, niihin kiinnittyneet raadot, elävät ja kuolleet hämähäkit pakottavat katsojan hiljentymään. Saraceno etsii taiteellaan vastauksia elämää ja maailmankaikkeutta koskeviin suuriin kysymyksiin, ja saa katsojan pohtimaan näitä kanssaan. Seiteissä tuntuu kiteytyvän kaikki maailmaan iittyvä monimutkaisuus, ja samalla siinä elämisen helppous ja vaikeus. Elä, hanki ravintoa, syö, kuole.

Saracenon taiteessa ja tutkimuksessa kiehtoo myös sen läpinäkyvyys. Prosessi, tieteellinen työ teosten taustalla, on esillä Taidehallissa. Työpöydät, dokumentit, valokuvat, hämähäkkien kutomat verkot ja köysistä tehty huoneen kokoinen suurennos seitistä muodostavat eheän kokonaisuuden, joka rikkoo totuttuja rajoja tutkimuksen, tieteen, taiteen ja arkkitehtuurin välillä. Teos elää koko ajan hämähäkkien myötä, eikä sen lopputulosta voi ennustaa.

Näyttelytilan taaimmaisessa huoneessa on esillä videoinstallaatio Cloud City – projektista, jossa Saraceno rakentaa liikkuvia pilvikaupunkeja eri puolille maailmaa. Sinänsä kiinnostava projekti tuntuu tässä yhteydessä ehkä hieman irralliselta. Toisaalta Werner Herzog -tyyppinen suuruudenhullu projekti tuo ilmi taiteilijan kokonaisvaltaisen kiinnostuksen maailmaan ja sen ilmiöihin.

Medusan perintö | Sylvi

(The Bourne Legacy, USA 2012)
O: Tony Gilroy
N: Jeremy Renner, Rachel Weisz, Edward Norton
K12
Ensi-ilta 21.9.

 star-4064098star-4064098star-4064098 

Amerikkalaista actionia terävöittänyt elokuvasarja loppui. Ja nyt se jatkuu.

Jeremy Renner ei jatka Matt Damonin työtä. Siinä missä Jason Bourne halusi horjuttaa instituutioita, löytää totuuden ja itsensä, Aaron Cross haluaa ainoastaan oman vapautensa.

Kolmessa ensimmäisessä elokuvassa pääosassa seikkaili muistinsa menettänyt, valtion kalliisti kouluttama tappaja Bourne (Damon). Etenkin Paul Greengrassin ohjaamissa ensimmäisessä ja toisessa jatko-osassa Medusan isku (2004) ja Medusan sinetti (2007) toiminta oli iskevää ja väkivalta akuuttia, mutta kaiken läpäisi Bournen hautoma melankolia.

Robert Ludlumin romaanien pohjalta aiemmat leffat käsikirjoittanut Tony Gilroy varasi tällä kertaa myös ohjaajan penkin itselleen. Pääosapestin sai Jeremy Renner. Hänen näyttelemänsä Aaron Cross on jälleen yhden valtion salaisen tutkimusprojektin tuloksena geneettisesti paranneltu ammattimurhaaja, joka tarvitsee jatkuvaa lääkitystä pitääkseen yllä erikoiskykyjään.

Jälleen kerran valtion salaiset elimet joutuvat myös katumaan projektiaan, minkä seurauksena he haluavat eliminoida sen tulokset. Toimintaa johtaa johdonmukaisen tunteeton eversti Byer (Edward Norton). Hävitettävien listalla ovat myös todistajat, kuten projektiin osallistunut tutkija Marta Shearing (Rachel Weisz), joka olosuhteiden pakosta muodostaa tiimin Aaronin kanssa.

Vaikka Gilroy ei osaa hengästyttää kuten Greengrass, toiminta on edelleen vetävää. Sen takana ei ole kuitenkaan samaa surua, samaa identiteettiään etsivän hätää kuin aiemmissa elokuvissa. Rennerillä ei ole samaa alavireistä häkellystä kasvoillaan kuin Damonilla, eikä Crossilla samoja painavia motiiveja kuin Bournella.

Hiukan huvittavastikin Cross tunnustaa toimintansa päämääräksi myös sen, että hän haluaa pysytellä fiksuna. Se on ominaisuus, joka hänelle on siunaantunut vasta koekaniiniksi ryhtymisen myötä.

Elokuvan loppu olisi sellaisenaan tyylikäs – itse asiassa kokonaisuuden tyylikkäin kohtaus – ellei kyyninen mieli karkaisi ajattelemaan, että tässä sitä pedataan jo seuraavaa jatko-osaa.

Rakkautta ja Anarkiaa 2012 Suosittelemme! | Sylvi

Niin, kyllä, suosittelemme myös kahdessa aiemmassa Rakkautta ja Anarkiaa -jutussa arvioituja elokuvia. Mutta nyt suosittelemme näitä.

Holy Motors
(Ranska 2012)
O: Leos Carax
N: Denis Lavant, Eva Mendes, Kylie Minogue, Michel Piccoli

 star-2988565star-2988565star-2988565star-2988565star-2988565 

Leos Caraxin (Boy Meets Girl, Point Neufin rakastavaiset) pitkän tauon jälkeen ohjaamassa mestarillisessa metaelokuvassa seurataan Denis Lavantin esittämän herra Oscarin ihmeellistä taivallusta halki Pariisin.

Oscar vaihtaa Edith Scobin ajaman limusiinin takaosassa maskejaan ja asuaan, muuntautuen milloin kerjäläismummoksi, milloin tappajaksi. Auto pysähtyy aina uuteen tapaamiseen, ja Oscar ilmaantuu tuntemattomien ihmisten elämään yhden kohtauksen ajaksi, aina uudessa hahmossa. Siinä se.

Alun elokuvateatterikohtauksessa vilahtavan Caraxin ohjaustyö on kritiikkiä (nyky)elokuvan tylsästä ennalta-arvattavuudesta; miten paljon enemmän ilmaisisimmekaan, jos unohtaisimme kahlitsevat käsikirjoitusoppaat. Toisaalta Holy Motors on lihallinen, kursailematon ja intensiivinen kunnianosoitus näyttelijäntyölle – Lavantin loputtomia muodonmuutoksia ei voi kuin ihailla.

Kolmanneksi (ja varmasti tulkintoja on loputtomasti lisää!) Holy Motors on selittelemätön, alleviivauksia välttelevä kuvaus totaalisesta vieraantuneisuudesta. Mihin tahansa ja kenenä tahansa Oscar ilmaantuukin, hän on aina muukalainen, roolissa, oikeastaan jo poissa. Kiinnostavaa kyllä, myös David Cronenbergin tuoreessa vieraantumiskuvauksessa Cosmopoliksessa matkataan valkoisessa limusiinissa halki kaupungin, New Yorkin. Siinä missä Cosmopolis tyytyy staattiseen ja kyllästyttävään itsestäänselvän asetelman jahkaamiseen, Holy Motors jättää pysyvästi hämmentyneen olon. Kuten elokuvan pitäisikin, ja kuten se liian harvoin tekee.
Manu Haapalainen

PE 21.9 16.00 Kinopalatsi 7
LA 22.9 16.15 Kinopalatsi 7
MA 24.9. 18.30 Bio Rex

take_shelter_23-468x198-5700826

Take Shelter
(USA 2011)
O: Jeff Nichols
N: Michael Shannon, Jessica Chastain

 star-2988565star-2988565star-2988565star-2988565 

Jos Michael Shannon ei olisi näyttelijä, hän voisi johtaa omaa kulttiaan. Hänellä on karismaa, joka tuntuu vihjaavan jostain pimeästä tai salatusta.

Niin myös Jeff Nicholsin draamajännärissä, jossa Shannon näyttelee Curtisia. Perheenisä ja sinikaulustyöläinen alkaa nähdä painostavia unia ja vakuuttuu siitä, että tulossa on kaikkien aikojen myrsky. Perheen pihalle on siis rakennettava sen mukainen myrskysuoja.

Katsojalle näyttää siltä, että suloinen tytär, rinnalla pysyvä vaimo (Jessica Chastain), paras kaveri (Shea Whigman) ja muutenkin mukava elämä ovat Curtisin huolen lähteitä. Pelko liittyy kaiken katoavaisuuteen. Shannonin esittämästä päähahmosta on helppo pitää ja hänen huoleensa helppo samastua. Katsoja ei kuitenkaan voi olla varma siitä, onko Curtis surullinen mielenterveyspotilas vai tuhon profeetta.

Jännitys nousee asteittain ilman kerronnallisia kommervenkkeja. Suoraviivainen tarina kantaa loppuun asti – ja mikä loppu se onkaan.
Kaisu Tervonen

23.9. klo 21.00 Bio Rex
24.9. klo 16.00 Kinopalatsi 7
26.9. klo 21.00 Kinopalatsi 7

clip-still-13-468x263-1415767

Clip
(Klip, Serbia 2012)
O: Maja Milos
N: Isidora Simijonovic, Vukasin Jasnic, Sonja Janicic

 star-2988565star-2988565star-2988565 

29-vuotiaan Maja Milosin esikoispitkä on hiukan kuin nyky-Serbiaan sijoitettu yhdistelmä Larry Clarkin Kidsiä sekä tv-sarjoja Skins ja Girls. 14-vuotias lähiötyttö Jasna ei jaksa kiinnostua perheensä taloudellisesta ahdingosta, isovanhemmistaan saati kuolemansairaasta isästään. Sen sijaan Isidora Simijonovicin upeasti näyttelemää Jasnaa kiinnostavat oma vartalo, seksi, alkoholi ja huumeet.

Jasnan ja kylmän oloisen, hiukan vanhemman Djole-pojan vähitellen syvenevää suhdetta seuraava lähiökuvaus herkuttelee hetkittäin liiaksikin niin betoniankeudella kuin paljaalla pinnalla, jopa hardcore-pornografisilla elementeillä. Toisaalta Clip nostaa esiin monelle muuallakin kuin Balkanilla asuvalle teinille todellista elämää. Kaikki (siis aivan kaikki) kuvataan kännykällä, Facebookiin lykätään rohkeampia ja rohkeampia kuvia, seksi on jatkuvaa rajojen koettelua.

Tärkeintä on nähdyksi tuleminen – vai onko sittenkään? Koskettavassa orpokotijaksossa sekä elokuvan pysäyttävässä loppukohtauksessa niin Jasnalta kuin Djoleltakin nähdään aiemmin piilossa pysyneitä tunteita, niin vihaa, rajua rakkautta kuin empatiaakin.

Ohjaaja Maja Milosin haastattelu Sylvissä lähipäivinä!
Manu Haapalainen

PE 21.9. 14.00 Andorra
LA 22.9. 16.00 Kino Engel 1
SU 23.9. 21.00 Kino Engel 1
MA 24.9. 18.30 Maxim 1
LA 29.9 14.00 Orion

acab-468x323-6916661

A.C.A.B.: All Cops Are Bastards
(Italia 2012)
O: Stefano Sollima
N: Pierfrancesco Favino, Filippo Nigro, Marco Giallini

 star-2988565star-2988565star-2988565 

Spaghettiwestern-mestarin Sergio Solliman pojan esikoisleffassa on mahtava alkukohtaus. Moottoripyörällään öisessä kaupungissa ajeleva miekkonen lallattelee iloisesti kaikkien kyttien olevan paskiaisia. Kohta häneen törmää joku, mutta tämä Cobra (Pierfrancesco Favino) ei ihan pikku töyssyissä jää kakkoseksi.

Käy ilmi, että Cobra on mellakkapoliisi, italialaisen yhteiskunnan väkivaltaisia ongelmia astetta kovemmalla väkivallalla johtavan yksikön ”valioita”. Pamppua ja kyynelkaasua tarvitaan milloin AS Roman tai Lazion kotiotteluissa, milloin poliittisissa mielenilmauksissa. Solliman kuvaama Italia on kaaoksessa. Poliisijoukkion taustalla on mielenosoittajien hakkaamista vuoden 2001 Genovan G8-kokouksessa.

Machokyttien keskinäinen kunniakoodi on tiukempi kuin ammattikiekkoilijoiden. Omia puolustetaan, oli tilanne mikä tahansa. Kunnes – tadaa – porukkaan tulee moraaliltaan hiukan vähemmän arkaainen nuorukainen.

Tämä asetelman hiukan liiallinen tuttuus nousee Carlo Bonnin kirjaan perustuvan elokuvan pieneksi heikkoudeksi. Hienoisesta arvattavuudestaan huolimatta Solliman elokuva on verenmakuinen ja sielun mustelmille hakkaava, todentuntuinen kuvaus saapasmaan sotatilaa hipovasta nykymenosta.

Ohjaaja Stefano Solliman haastattelu Sylvissä ensi viikolla!
Manu Haapalainen
 
LA 22.9. 18.30 Kino Engel 1
MA 24.9. 18.30 Kino Engel 1
TI 25.9. 21.00 Bio Rex

beyondthehill_1-468x263-8394382
Beyond The Hill
(Turkki, 2012)
O: Emin Alper
N: Furkan Berk Kiran, Banu Fotocan, Sercan Gumus

 star-2988565star-2988565star-2988565star-2988565 

Oletteko joskus menneet vahingossa väärään leffaan? Beyond the Hill ei ole Beyond the Hills, tuore romanialaisdraama kahdesta naisesta luostarissa.

Beyond the Hill on turkkilaisohjaaja Emin Alperin esikoiselokuva, jossa joukko miehiä hengaa vuorilla ja ammuskelee kohti tuntematonta vihollista, toisiaan ja koiria.

Tuskin olisin tarkoituksella löytänyt leffaa, mutta tälläkin kertaa omalta mukavuusalueelta kannatti hypätä pois – miesten maailmaan, sillä naisia ei tässä elokuvassa juuri näy. Viipyilevä tahti, Anatolian hiljaiset vuoristomaisemat jyrkkine kallioineen ja poppelipuineen vangitsevat katsojan. Mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua, vai tapahtuuko mitään?

Tyynen pinnan alla nimittäin kuohuu, ja katsojaa upotetaan koko ajan syvemmälle. Alussa tarina vaikuttaa perussukupolvidraamalta, mutta vähitellen se kääntyy trilleriksi ja loppua kohti liu’utaan kohti westerniä, musiikkia myöten.

Beyond the Hill on miesten temmellyskenttä. Heitä ovat herra Faik, tulinen vanha patriarkka, joka on palannut perheen maatilalle viettämään eläkepäiviään keskellä ei-mitään. Hän vihaa mailleen tunkeutuvia paimentolaisia ja halveksuu vierailulle saapunutta nössö-poikaansa Nusretia. Kaiken kukkuraksi pojanpojista vanhempi kärsii mielenterveysongelmista ja nuorempi on vähän liiankin innostunut ampumaan isoisän kiväärillä.

Leirinuotiolla päivystää myös tilanhoitaja Mehmet. Hänen poikaansa, erakoitunutta Sulua, ei juuri näy.

Naisia mahtuu mukaan vain vilahteleva söpö pikkutyttö ja hänen äitinsä, tilanhoitajan Meryem-vaimo. Hän lähinnä vain kuorii omenoita ja keittelee teetä sillä välin, kun miehet pohtivat syntyjä syviä leirinuotiolla, juovat lisää rakia ja uhittelevat näkymättömälle viholliselle.

Elokuvan tahti saattaa tuntua hyvinkin verkkaiselta, mutta lienee välttämätön pysähtyneen ja latautuneen ilmapiirin luomisessa. Katsojaa pidetään jännityksessä, kertomukseen jätetään tietoisia aukkoja ja kamera rajaa tiukasti, mitä näytetään.

Elokuva on tyylikkäästi kuvattu. Kamera siirtyy miesporukasta toiseen, kuin saadakseen tolkkua sotkuiseen tarinaan. Jännitystä luo erityisesti hieno lintuperspektiivi, joka välillä otetaan yli koko aution maiseman. Katsoja pähkäilee, missä vihollinen luuraa.
Paimentolaisia ei näy. Lymyilevätkö he oikeasti kukkulan tuolla puolen? Kuka ampui kenet? Näkymätöntä vihollista ei ehkä olekaan, vieraanpelkoa sen sijaan yllin kyllin.

Elokuvaa on analysoitu nyky-Turkin vertauskuvaksi. Lieneekö osuutensa sillä, että esikoisohjaaja Emin Alper on väitellyt tohtoriksi Turkin modernista historiasta ja opettaa sitä nykyään Istanbulin yliopistossa. Joka tapauksessa elokuvassa on tarpeeksi syvyyttä ja ”se jokin” pitämään katsojan otteessaan.

Ei ihme, että pienen budjetin Beyond the Hill on lumonnut myös kansainvälisesti. Elokuva voitti muun muassa tärkeimmän palkinnon Berliinin elokuvajuhlien arvostetussa Forum-sarjassa.
Anna-Sofia Joro

SU 23.9. 14.15 Kino Engel 2
MA 24.9. 18.45 Kino Engel 2
TI 25.9. 21.15 Kino Engel 2

declaration1-468x198-6240459

Sota on julistettu
(La guerre est declaree, Ranska 2011)
O: Valerie Donzelli
N: Donzelli, Jeremie Elkaim, Cesar Desseix

 star-2988565star-2988565star-2988565star-2988565 

Näyttelijätär Valerie Donzellin ja kumppaninsa Jeremie Elkaimin kirjoittamassa omaelämäkerrallisessa elokuvassa ei ammuta laukaustakaan. Kyse ei myöskään ole parisuhdehelvetin läpikäymisestä. Ei, ”sota” on julistettu pariskunnan pojan vakavaa sairautta vastaan.

Pienen pojan aivoista löydetään jotakin sinne kuulumatonta. Uskomattoman mukaansatempaavaa ja pohjimmiltaan ehdottomasti elämänmyönteistä elokuvaa seuraa pala pysyvästi kurkussa. Miten nämä Romeo (Elkaim) ja Julia (Donzelli) jaksavatkin säilyttää toivonsa aina uusien vastoinkäymisten edessä? Vastaus on tietenkin rakkaus, rakkaus ennen kaikkea omaan lapseen.

Totta kai Sota on julistettu on ajoittain lähes sietämättömän raskasta katsottavaa. Niin sen pitää ollakin, kun kyse kerran on elämästä tai kuolemasta. Pääpariin rakastuu kuin omiin ystäviinsä. Heidän ja pikku Adamin kohtalon mukana elää sekä sydämellään että ihollaan.
Manu Haapalainen

SU 23.9 16.00 Bio Rex

whoresglory5-468x311-1904610

Whore´s Glory
(Itävalta, 2012)
O: Michael Glawogger

 star-2988565star-2988565star-2988565 

Hämmentävähkössä, ”triptyykkimuotoisessa” itävaltalaisdokumentissa tutustutaan prostituoitujen arkeen Thaimaassa, Bangladeshissa ja Meksikossa. Ja eihän se ihan pelkkää luksusta ole. Itse asiassa se ei ole luksusta lainkaan.

Ohjaaja Michael Glawogger ei sen enempää moralisoi kuin kaunistelekaan aihettaan. Pyrkimys (niin ainakin tulkitsen) on kuvata asioita niin kuin ne ovat. Haastatellut seksityöläiset kertovat duunistaan ja asiakkaistaan kuka innostuneemmin, kuka ahdistustaan peitellen. Suora tilanteiden kuvaaminen kertoo sittenkin enemmän kuin puhe, vaikka mukana onkin ilmiselvästi myös kameraa varten järjestettyjä kohtauksia.

Asiakkaista melkein tapellaan. Bordellin matami huutaa, jos tuottoa ei tule. Toisaalta sekä asiakkaat että myyjät suhtautuvat seksiin ikään kuin asiallisena toimituksena joka nyt vain on hoidettava. Varsinkin lopun Meksiko-osuudessa ohjaajan tirkistelynhalu näyttää pääseen liiaksi valloilleen. Kokeneen prostituoidun puolialaston tanssiesitys kameralle on pelkästään huonolla tavalla kiusallista, enkä ole varma mitä lisäarvoa oikeiden seksiaktien tunnontarkka kuvaaminenkaan Whore´s Gloryyn tuo.

Ja miksi tapahtumia säestää vitivalkoinen indiemusa?
Manu Haapalainen

LA 22.9. 16.00 Maxim 1
SU 23.9 18.30 Kino Engel 1
MA 24.9. 21.00 Kino Engel 1

Rakkautta ja Anarkiaa 2012 Nupit kaakkoon -leffat | Sylvi

20. syyskuuta starttaavan Rakkautta & Anarkiaa –festivaalin popdokumentit tarjoavaa tilan vinyylifriikeille, musarunkkareille, skeittareille, marginaalihipstereille ja tavallisille faneille. Niin valkokankaalla kuin katsomossakin.

This Ain’t California
(Saksa 2012)
O: Marten Persiel

 star-6794668star-6794668star-6794668star-6794668 

Saksalaisdokumentin tarina on niin uskomaton ja herkullinen, että puolet ajasta uskon katsovani mockumentarya. Internetistä ei kuitenkaan löydy tukea epäluulolleni. Itäsaksalaiset nuoret siis todellakin rakensivat omat skeittilautansa ja valtasivat kadut 1980-luvulla valtiovallan harmiksi.

Dokumentin ydin on muistelemaan kokoontuneessa kaveriporukassa. Joukosta puuttuu yksi, Denis “Panik” Paraceck, jonka vaikeita kotioloja, veijarikarismaa ja rullalautalahjakkuutta ystävät muistavat erityisellä haikeudella. Päheä arkistomateriaali ja animaatiot antavat tunteelliseksi läiskähtävälle tarinalle sopivasti särmää.

Samaan tapaan kuin alempana arvostellun Good Vibrations –elokuvan punkkarit haistattavat pitkät yhteisönsä politiikalle, myös itäsaksalaisnuorten huoleton tyyli ja heittäytyminen länsimaisen hapatuksen riemuihin olivat keskisormi DDR:n vakavalle viranomaisnaamalle.

Erityisen koskettavia ovat kertomukset idän ja lännen skeittareiden kohtaamisista ja yhteishengestä, joka aikanaan oli tietenkin erityisen arveluttavaa poliittisesti. Samaan kaupunkiin kokoontuneet saksalaisskeittarit eivät olisi edes saaneet yöpyä samassa hotellissa.

22.9. klo 16.00 Kinopalatsi 8
23.9. klo 18.30 Andorra
26.9. klo 16.00 Andorra

goodvibe-468x311-7765404

Good Vibrations
(UK – Irlanti 2012) 
O: Lisa Barros D’Sa, Glenn Leyburn.
P: Richard Dormer, Jodie Whittaker, Andrew Simpson, Kerr Logan, Mark Ryder.

 star-6794668star-6794668star-6794668star-6794668 

Kun hänen toverinsa valitsivat joko protestanttien tai katolisten puolia, Terry Hooley oli jo puolensa valinnut. Belfastilaismies pisti uskonsa musiikkiin ja perusti 1970-luvulla levykaupan Good Vibrations.

Hooleyn tarina kerrotaan hänen omien muisteloidensa pohjalta. Keskellä sissisotaa Richard Dormerin näyttelemä mies ottaa pankkilainan, lahjoo aseelliset taistelijat vinyylillä ja löytää uuden sukupolven keskuudessa leviävän punkmusiikin. Uuteen musiikkiin heittäytyvä Hooley perustaa levymerkin, jonka tunnetuin julkaisu on Undertonesin Teenage Kicks, mutta jonka katalogiin kuuluu myös Rudia ja The Outcastsia.

Sosialistiperheessä kasvaneesta Hooleystä ei tehdä pyhimystä – päihteitä kuluu, bisnespuoli mättää ja perhe jää oman onnensa nojaan – mutta hänen tarinastaan kasvaa universaali ja mukaansa tempaava kertomus oman intohimonsa ja yhteisönsä löytämisestä. Tai no, universaali siinä mielessä kuin Teenage Kicks on universaali. Kriitikko sisälläni myöntää, ettei elämäkertaelokuva ole varsinaisesti loistava.

Mutta elokuvan tärkein sisältö onkin musiikissa, pohjoisirlantilaisen punkin syntytarinassa sekä soundtrackin biiseissä. Jälkimmäisiä on ollut valitsemassa belfastilainen David Holmes, muun muassa Steven Soderberghin sävellysvastaavana tunnettu dj.

22.9. klo 14.00 Kinopalatsi 7
24.9. klo 18.30 Kinopalatsi 7

grandma-lo-fi_1-468x351-2549346
Grandma Lo-Fi
(Amma Lo-Fi, Islanti 2011)
O: Orri Jónsson, Kristín Björk Kristjánsdóttir, Ingibjörg Birgisdóttir.
P: Sigrídur Níelsdóttir

 star-6794668star-6794668star-6794668half_star-5004875 

Viime vuonna menehtynyt Sigrídur Níelsdóttir on kulttisuosiota nauttiva artisti kotimaassaan Islannissa. Dokumentin kuvaamisen aikoihin hän oli kahdeksankymppinen harmaapäinen mummo, joka soitteli kiippareita ja nauhoitteli ääniä keittiössään. Soittamisen hän oli aloittanut vasta seitsemisen vuotta aiemmin.

Jotain elektropopparin suosiosta kertoo sekin, että hänestä kertovan dokumenttielokuvan ovat ohjanneet nuoret muusikot ja visuaaliset taiteilijat. Suureksi osaksi kaitafilmille kuvatun elokuvan kotikutoinen kerronta jatkaa Níelsdóttirin villasukka-estetiikkaa. Filminpätkiä koristavat animaatiot ovat hellyttävän naiiveja, aivan kuin Níelsdóttirin kuvakollaasitaide.

Vain hieman yli tunnin mittainen dokumentti näyttää, kuinka Níelsdóttir nauhoittaa musiikkinsa 70-vuotislahjaksi saamillaan stereoilla c-kaseteille ja kuinka hän tekee helikopterin ääniä käsivatkaimella. Musiikin tekeminen ei ole välineistä, iästä tai nuotinlukutaidosta kiinni, kuten dokumentti riemukkaasti todistaa.

26.9. klo 18.30 Andorra
29.9. klo 14.00 Andorra

knucklebone6-468x263-7354292

Knucklebonehead
(Suomi 2012)
O: Oskari Pastila
P: Oskari Martimo

 star-6794668star-6794668star-6794668 

Nupit kaakkoon –kokonaisuuden suomalaisesta annista vastaa kahden Oskarin elokuva. Oskari Pastilan ohjaama dokumentti kertoo rokkipoppoo Knucklebone Oscarin pääjehusta, Oskari Martimosta. Martimossa on tosin yksinäänkin aineksia kahdeksi Oskariksi, toinen on essu päällä touhuava perheenisä ja toinen kitaroita hajottava rokkitähti.

Tohtori Jekyll ja herra Hyde –asetelma on koko elokuvan pohjana. Martimo purkaa lavan ulkopuolella psykiatreille tuhoamisvimmaansa, mutta kiertueella mies kittaa viskiä, miettii uusia tapoja hajottaa instrumenttejaan ja toteuttaa ne. Iso osa dokumentista sijoittuu bändin Kiinan kiertueelle, jossa bändi elää yli budjetin ja puhuu vakavia, minkä riehumiseltaan ehtivät.

Kamera seuraa Martimoa erittäin todentuntuisista hetkistä lavastetun oloisiin tilanteisiin. Kokonaisuus on tarkoituksellisen kaksijakoinen, huuruinen ja paikoin epätodellinen – ja sellaisena kiinnostava, vaikka minkään sortin tolkkua Martimon persoonaan ei saada.

21.9. klo 18.15 Andorra

Lisää Nupit kaakkoon -elokuvia täältä. 

Killing Them Softly | Sylvi

(USA 2012)
O: Andrew Dominik
N: Brad Pitt, Ray Liotta, James Gandolfini, Richard Jenkins
K16
Ensi-ilta 30.11.2012

 star-8432083star-8432083star-8432083star-8432083half_star-4453722 

Andrew Dominikin uutuuselokuvasta kävelee hyvillä mielin ulos: juuri tällaista rikoselokuvan pitää olla!

Kriitikko Putte Wilhelmsson oli äskettäin blogissaan huolissaan jatkuvasti suosiossa olevien dekkarien todellisesta ihmiskuvasta: Patricia Cornwellin ja kumppanien kuvaamana ”rikos ei tavoittele aineellista hyötyä. Se ilmaisee yksityistä pahoinvointia tai yleistä arvojen romahtamista”. Wilhelmsson kirjoittaa: ”Kaikki merkitsee jotakin, paitsi motiivi, joka on yleensä järjetön.”

Juuri siksi onkin ihana palata Cornwellin ja hänen kaikkien oppipoikiensa ja -tyttäriensä maailmasta amerikkalaisen rikoskirjailijan George V. Higginsin maailmaan, jonka Andrew Dominik (Chopper, Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta) on kääntänyt valkokankaalle: Killing Them Softlyssa ei todellakaan ole kyse muusta kuin aineellisesta hyödystä.

Murhilla on elokuvassa aina jokin syy ja vaikka joku saattaa vähän intoutua liikaa hakatessaan petoksesta epäiltyä rikostoveria, elokuvaan ei päde se, mitä Wilhelmsson sanoo nykyaikaisen sarjamurhaajadekkarin maailmasta: ”Murha on eräänlainen sosiaalisen kommunikaation väline, vaikka se hieroglyfien tavoin kommunikoi jotakin vierasta kulttuuria murhaajan pään sisällä.”

Amerikkalaiseen behavioristiseen tyyliin elokuvassa ei kertaakaan vierailla murhaajan – tai muidenkaan rikollisten – pään sisällä. Lähes jokainen kohtaus elokuvassa on dialogi. Osa niistä on pitkiä. Silti jokainen kuljettaa juonta eteenpäin. Elokuvassa ei ole yhtään turhaa kohtausta – ellei sellaisena pidä paria pikkaisen liikaa estetisoitua tappokohtausta, joissa Dominik käyttää sinänsä tyylikkäitä hidastuksia.

Kaikki kohtaukset ovat samalla upeita henkilökuvia. Eleet, pienet liikkeet, päännyökäytykset, tapa nuolaista huulia tai hymähtää, tapa pitää pukua yllä – kaikki kertoo näistä ihmisistä olennaisen. Katsojan sieluun leviää syvä rauha, kun typerät ja rumat rikolliset suunnittelevat keikkojaan: ”Emme ole ainoat fiksut”, sanoo yksi ja katsoja tietää heti, mitä on tulossa.

Dominik vahvistaa katsojan genreodotuksia, mutta luo samalla todellisen, kriittisen kuvan maailmasta, jossa sitkeä yrittäjyys on ihmisen ainoa tapa selvitä hengissä. Kyse on sekä pien- että suuryrittäjyydestä, rikollisuuden matalimmista ja korkeimmista askelista. Jälkimmäiseen asti ei ikinä päästä. Kukaan ei edes tunnu tietävän, keistä on kyse. Absurdeja mittakaavoja saavat keskustelut pyörivät samaa kehää ympäri.

Kyse on samasta tekniikasta, jota Albert Camus hehkutti Raymond Chandlerista kirjoittaessaan: ”Tekniikka perustuu epäoleellisten eleiden ulkokohtaisen kuvaukseen, puheeseen joka toisteisenakin tallennetaan ilman kommentaaria, ikään kuin ihmisen kokonaisuus määrittyisi jokapäiväisten automatismien kautta.”

On oikeastaan sääli, että Dominik on päättänyt ajaa pointin läpi katsojaan väkisin. Alun perin vuonna 1974 ilmestynyt alkuperäisromaani – nimeltään Cogan’s Trade – on siirretty vuoteen 2008, taustalla pyörii Barack Obaman presidentinvaalikampanja. Ristiriita Bostonin lohduttomien ja roskaisten maisemien ja kansakunnan upeutta hehkuttavien kampanjapuheiden välillä ei voisi olla suurempi, mutta katsoja kyllä tajuaisi asian vähemmälläkin.

Tämä on vain pieni miinus erinomaisessa elokuvassa.

Turhaan ehkä toivoo, että joku kustantaja tarttuisi Higginsin Cogan’s Tradeen tai ainakin ottaisi uusintapainoksen Higginsin tunnetuimmasta kirjasta, Eddien ystävistä. Siitäkin valmistui aikoinaan hieno elokuva, jonka pääosassa oli vanha Robert Mitchum. Samanlaista elävän elämän tunnetta huokuvat myös James Gandolfinin, Ray Liottan ja Richard Jenkinsin väsyneet naamat. Muita paremman näköinen Brad Pitt on ehkä pieni kauneusvirhe.