Hyvä kurkku Tallinnassa – Uusi Sylvi

28.–29.7.2016

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Edellisestä Viron reissusta oli kulunut jo kahdeksan vuotta. Kaikkiaan olin käynyt maassa viitisen kertaa 90-luvun alun jälkeen – silloin vietimme kymmenen päivää Tartossa suomen kielen opiskelijoiden kurssimatkalla. Sosiaaliset, taloudelliset tai oikeastaan kaikki muutokset olivat tietysti neljännesvuosisadassa huimia. Silloin käytössä oli vielä rupla, viinipullo maksoi 20 Suomen penniä, ja Tarton pääkadun asvaltti oli tankkien murjomaa. Tämän kahdeksan vuoden tauon jälkeen Tallinna oli sen sijaan melko samannäköinen, vaikka lasiseinäisiä konttoreita, ostoskeskuksia sun muita oli tietysti noussut kosolti lisää.

Nyt kuitenkin olimme pienemmän mutta tärkeän mullistuksen jäljillä: Tallinnasta oli nimittäin jossain välissä tullut jonkinsorttinen vegaaniruuan pyhiinvaelluskohde. Ravintoloiden vegaanitarjonta alkoi lisääntyä Suomenlahden eteläpuolella paljon aiemmin kuin meillä, ja täysin vegaaninen ”hieno ravintola” V oli saanut legendaarisen maineen. Tietysti tätä nykyä Suomessa tilanne on parantunut niin huimasti, että esimerkiksi Helsinki ei häviä Tallinnalle missään. Ruokaostoksiakaan ei tarvitse lähteä tekemään lautalla. Tosin sanottakoon, että riemastuin löytäessäni Rotermannin uudesta Lääts-vegaanikaupasta klassista sieni-Tartexia, jota ei ole saanut Suomesta vuosiin. Siellä myös jenkkiläisiä Tofurky-tuotteita, muun muassa New Yorkista ostamaani tempeh-pekonia!

Vaikka Tallinnan vegaanitarjonta ei enää ainutlaatuista olisikaan, pakko sinne oli päästä. Lähdimme vaimon kanssa kahden päivän reissulle. Varasimme pöydän V-ravintolasta ja järjestimme aikaa yhdelle lounaalle ja aamiaiselle.

Baar Bistroo Kukeke, 28.7.

Sää ei suosinut meitä saapuessamme Telliskiven alueen hipsteritaivaaseen. Onneksi olimme valinneet ruokapaikan etukäteen, joten saimme pitää sadetta viihtyisässä Kukekessa. Kana-teemaisessa sekaruokaravintolassa on myös laaja vegaanilista, josta valitsin kikhernefrittatan eli välimerellisen munakkaan sienillä, mangoldilla, aurinkokuivatulla tomaatilla ja yrteillä. Odotellessa siemailimme vaimon kanssa paikallista golden alea, joka oli oikein hyvää (vaikka olenkin moukka oluiden suhteen).

Frittata oli erinomainen, paras kikhernemunakas tai vastaava Kombon perunamunakkaan rinnalla. Toisin kuin useimmat maistamani kikhernemunakkaat, se ei ollut lainkaan jauhoinen tai tunkkainen. Sen sijaan siihen oli saatu vahvoja espanjalaistyylisiä makuja. Erityisesti aurinkokuivattu tomaatti yllätti. Se on useimmiten vähän turha aines, mutta nyt se oli käräytetty niin, että se toimitti tavallaan chorizon suolaisuutta ja rasvaisuutta tuovaa roolia annoksessa. Valitettavasti ohessa tarjottu kookosmajoneesi ei ollut onnistunut: se oli liian löysää ja jauhoista, joten se peitti munakkaan maut eikä täydentänyt niitä. Onneksi munakkaan päällä oli raikkaita yrttejä ja ituja. Joka tapauksessa suosittelen ottamaan munakkaan oheen lisukkeen. Esimerkiksi vaimon annoksen kylkeen tilatut paistetut uudet perunat olivat loistavia. Tilli ei juuri maistunut, mutta niihin oli saatu hämmentävä ja hauska makeus kenties pyörittämällä ne jossain siirapissa paistamisen lopuksi..

Koska frittata oli niin oivallinen, oli pakko kokeilla jälkiruokaa: papumarenkia kookos-sitruunakreemillä ja marjoilla. Se oli aivan käsittämättömän hyvää, ehdottomasti paras marenkiannos, jota olen maistanut. Tampereen Mimosan marenkipiirakka oli ihanaa ja annokseen sopivaa, mutta nyt sain täydellistä kovaa rapeaa marenkia. Kookoskreemi sopi sen kumppaniksi täydellisesti, ja tuoreiden punaherukoiden happamuus antoi tasapainoa. Tämä pääsi kyllä jälkkärien top viitoseen heittämällä.

Bar Bistroo Kukeke
Telliskivi 57
Tallinna

ma–to 11–21
pe–la 11–23
su 11–21

Kotisivut

Vegan Restoran V, 28.7.

Tästä ravintolasta olimme kuulleet paljon. Gastropavun Liina oli käynyt syömässä kesäkuussa, ja monet kaveritkin olivat vierailleet vähän aikaa sitten. Kulttimaine tietysti vähän aina epäilyttää, mutta odotin illallista joka tapauksessa innokkaasti.

Tilasimme alkupalalajitelman ja caesar-salaatin. Lajitelma oli aivan mahtava. Erityisesti ihastuin itse tehtyihin vegaanisiin juustoihin sekä ”kurkkukupeista” tarjoiltuun porkkanatahnaan. Esillepanossa oli lievää kömpelyyttä: maustamattomat mungpavunidut, aurinkokuivatun tomaatin palaset ja vihreät oliivit olivat hieman hassu tausta taitavasti tehdyille makupaloille. Tämä oli kuitenkin pieni kauneusvirhe herkullisessa annoksessa.

Caesar-salaatti oli äimistyttävän hyvä. New Yorkin Butcher’s Daughterissa luulimme löytäneemme ylittämättömän version, mutta tämä oli yhtä hyvää. Tyyliltään annokset ovat kuitenkin hyvin erilaisia. Tässä pääosassa oli paistettu artisokka – en tajua, miten siitä oli saatu niin ihanan paahteisen makuista. Se ei jäänyt kauas roomalaisesta carciofi alla giudasta eli artisokasta juutalaiseen tapaan. Maistelimme myös ravintolan herkullista tummaa ja maltaista vuokaleipää.

Pääruuaksi minä otin ylistetyn seitanannoksen ja vaimo päätti kokeilla pizzaa, jota ystävät olivat juuri kehuneet. Keittiössä kuitenkin oli selvästi jonkinlainen ongelma, sillä jouduimme odottamaan ruokiamme todella pitkään. Meidän jälkeemme tulleet aterioijat saivat annoksiaan, ja toinen tarjoilijoista kävi myös pahoittelemassa pariin muuhun pöytään jotain. Kun ruokamme viimein saapuivat, meille ei kuitenkaan pahoiteltu mitään.

Syytä kuitenkin olisi ollut, sillä vaimon saama pizza oli kerrassaan kelvoton annos. Se ei ollut pizza. Sitä ei olisi kehdannut tarjota edes viiden euron pizzeriassa. Pohja oli kuin koppuraksi paistettu tortillapohja, johon oli sivelty ketsuppia. Vaikka pohja olisi paistettu paremmin, ei se silti ollut pizzapohja. Täytteet olivat jääneet haaleiksi – ja päällä ollut vegaanijuustoraaste ei ollut ilmeisesti käynyt uunissa lainkaan! Se oli siis kylmää mautonta raastetta, joka oli piilotettu rucolavuoren alle. Annoksesta olisi pitänyt tietysti valittaa, mutta olin itse ainakin niin tyrmistynyt, etten uskaltanut. Olisi saattanut päästä suusta liian ilkeitä sanoja. Lisäksi, kuten olen todennut aiemminkin, olen suunnattoman arka valittamaan mistään paikan päällä. Asiakkaana olen enemmän sellainen ”kiitos ja anteeksi” –ihminen.

Seitanannoksenikaan ei säväyttänyt, mutta ei siinä mitään varsinaista vikaa ollut. Minä vain innostun seitanista kunnolla tosi harvoin – ja ääriharvoin sitä saakaan todella herkullisena etenkään ravintoloissa. Nättihän tämä lautasellinen oli, ja siinä oli hauskoja ideoita ja yhdistelmiä. Punajuurella maustettu ja värjätty ohut seitansuikale toi mieleen paahtopaistin, ja taiten tehdyn viinikastikkeen raaka punajuuri toi hieman ”rautaista” makua, josta minä pidin mutta vaimoni ei. Yhdistelmä toimi oranssin pyreen kanssa ihan kivasti, mutta täytyy sanoa että seitanista puuttui silti makua. Aines vaatii mielestäni käräytystä, karamellisointia, vahvoja makuja. Lisukevihannekset olivat ihan okei mutta jääneet puolitiehen. Paistettuun nuoreen parsakaaliin ei ollut saatu olennaista pähkinäistä makua, ja uunijuurekset olivat hieman liian pehmeitä. Kokonaisuutena annos oli ihan hyvä, mutta tuskin otan sitä uudestaan tänne palatessani.

tallinna-v-jacc88acc88telocc88-690x518-7088350

Jälkiruuaksi vaimo otti marenkiannoksen, ja sekin oli pettymys etenkin Kukeken täysosuman jälkeen. Raparperinen ja mansikkainen cashewkreemi oli jauhoisen ja rakeisen tuntuista ja meidän makuumme liian makeaa. Mutta ennen kaikkea ”poltettu” marenki oli epäonnistunut, sillä se oli pelkkää löysää vaahtoa. Siitä myös puuttui täysin happamuus, josta ystävät olivat puhuneet. ”Yläpää” jäi uupumaan, kuten rakas ystäväni sanoisi. Aivan pilalla annos ei ollut: kun kaikkea sai samaan lusikalliseen, maku oli ihan hyvä, mutta tasapaino puuttui.

Vaimolla oli turkasen huono onni, sillä minun mustikka-limejäätelöni oli valtavan hyvää. (No joo, jaoimme tietysti annokset.) Koristeena oli elämäni ensimmäinen touille-keksi, joka täydensi makua, samoin kuin pistaasimuru, jota muuten oli useissa annoksissa läpi illan – mutta vasta nyt toimivasti. Tilaamani erinomainen calvados oli oiva juoma jäätelön kanssa.

Kuudesta ruuasta siis kolme oli loistavia, yksi okei, yksi hieman ongelmallinen ja yksi täydellinen katastrofi. Palaamme ravintolaan varmasti uudestaan, sillä hyvät asiat olivat tarpeeksi hyvä. On kuitenkin ilmeistä, että ravintolan touhussa on melkoista epätasaisuutta. Kyselin asiasta ystäviltäni jälkikäteen, ja pari heistä kertoi useista samanlaisista kokemuksista. Kulttimaineesta huolimatta kompasteluun kannattaa siis varautua.

Vegan Restoran V
Rataskaevu 12
Tallinna

su–to 12–23
pe-la 12–24

Kotisivut
Facebookissa

Kohvik Inspiratsioon, 29.7.

Koska Viru-hotellin aamiaiselta ei odotusten mukaisesti saanut juuri mitään järkevää vegaanista syötävää, päätimme pyörähtää aamun kaupunkikävelyllä tässä täysin vegaanisessa kahvilassa. Se oli hyvä valinta ainakin sijainnin vuoksi, sillä samalla tuli kierrettyä vanhan kaupungin niitä osia, jotka ovat vielä viihtyisiä – turistiosa on varmaan kauheampi kuin missään muussa minulle tutussa vanhassa kaupungissa. Rooman Trasteveren keskuskadun turistiryysis oli tämän rinnalla suorastaan viihtyisää.

Tilasimme kaksi soijacapuccinoa ja yllätyimme, sillä ne olivat aivan huipputasoa. Soijamaitovaahto oli ehkä parasta koskaan, ja siihen oli saatu mukaan kahvin paahteinen aromi. Valitettavasti muu palvelu oli hyvin hidasta, joten aamiaisen rytmi meni pieleen. Olin jo juonut kahvini, kun amerikkalaistyyliset pannukakut ja kikhernemunakas saapuivat, joten tilasin toisen kahvin. Se sentään tuli syömisen puolivälissä.

Kikhernemunakas oli juuri sellainen, josta en pidä: tunkkainen, suolaton, mauton. Siitä tuli mieleen yhdeksänkymmentäluvun veganismi. Harvoin jätän ruuan kesken, mutta nyt oli pakko, ettei olisi tullut huono olo. Okei, olin edellisenä päivänä saanut Kukekessa mestarillisen frittatan, joka oli hard act to follow. Mutta oli tämä vaan huonoa joka tapauksessa. Kuten vaimo totesi, Kukeken frittatan voisi tarjota kenelle tahansa, kun taas tämä omeletti vieraannuttaisi joka iikan vegaanikeittiöstä.

tallinna-kohvik-pannarit-690x518-3720367

Pannukakut banaaneilla ja mustikkahillolla olivat huomattavasti parempia. Taikina oli tässäkin hieman jauhoista, mutta kokonaisuutena annos toimi hyvin, etenkin kun hieman makeutta uupuva pannukakku oli levännyt kirkkaan siirapin päällä ja imenyt siitä makua. Yleensä en pidä banaanista, mutta tässä annoksessa sekin maistui.

Omeletista huolimatta meillä oli oikein mukavaa, sillä kahvilan sijainti, näkymät ja kadun tunnelma olivat oivalliset. Hinnat olivat halvat, ja kyllä pelkästään tällaisen kahvin takia palaisi.

Kohvik Inspiratsioon
Pagari 1/ Lai 44
Tallinna

ma–pe 8–22
la–su 9–22

Kotisivut
Facebookissa

Matkalla Sodankylään? Lue tämä! – Uusi Sylvi

Sylvi katsoi Sodankylän elokuvajuhlien uuden elokuvan esityssarjasta muutaman tärpin jo ennakkoon.

MISS BALA (Meksiko, 2011)
O: Gerardo Naranjo
N: Stephanie Sigman, Noe Hernandez, Irene Azuela

 star-4071521star-4071521star-4071521 

It’s a Man’s Man’s Man’s World.

Laura ja Suzu haluavat osallistua osavaltionsa, Baja Californian, missikisoihin. Molemmat läpäisevät esikarsinnat, mutta matkalla varsinaisen skaban harjoituksiin tytöt joutuvat huonoille teille. Suzu on sekaantunut epämääräisiin viranomaisten viihdytysjoukkoihin, jonka ilonpidon keskelle huumemafia tekee tappavan iskun. Laura pelastuu, mutta Suzu katoaa. Ystäväänsä etsiessään Laura pyytää apua väärältä ihmiseltä ja päätyy suunnilleen kaikkien tahojen jahtaaman, vaikutusvaltaisen ja väkivaltaa surutta käyttävän huumeparonin ja La Estrella -koplan vaikutuspiiriin.

Lauraakin jahtaavat hyvin pian aivan kaikki: Meksikon poliisi, Meksikon mafia ja kansainväliset viranomaiset. Laura on tärkeähkö henkilö, silminnäkijä, mutta ei niin tärkeä, että hänen kohtalostaan tarvitsisi oikeasti välittää. Kun Laura saa ”puhtaan” puhelimen mafiapomolta, hän pakenee vain joutuakseen huumeviranomaisten kampittamaksi keskellä peltoa. Puhelin viedään ja Lauraa kehotetaan menemään kotiin, ilman minkäänlaista turvaa. Illalla saapuukin uusi yllätys, kun mafiapomo saapuuu jengeineen paikalle ja asettuu taloksi.

Paljon puhuva elokuvan nimi on kommentti siihen, mitä Bajan alueen kauneuskuningattarelta todellisuudessa vaaditaan: selviämistä sota-alueella, tarvittaessa toimimista kuriirina ja hyppäämistä missin korkkareihin, jotka ovat selvästi kokemattomalle tytölle aivan liian korkeat. Lauran kannalta on aivan sama, väkisinmakaako hänet rikollisjärjestön johtaja vai armeijan upseeri. Lopputulos on olennainen vain siinä mielessä, että tekemällä mitä käsketään, Laura ja hänen perheensä selviävät hengissä. Ehkä. Paljon tilannetta kommentoi se, että Laura viettää useamman kohtauksen elokuvasta kyyristyneenä piiloon kuunnellen ympärillä sinkoilevaa tulistusta ja suojautuen rikkoutuvalta lasilta.

Meksikolainen Gerardo Naranja ohjaa näyttelijöitään liki epäkiinnostuneesti, minkä vuoksi Stephanie Sigmanin Laura on niin vaikuttava. Aivan kuten missitkin tai julkisuuden valokeilassa olevat henkilöt ovat oppineet kätkemään tunteensa, osaa Laurakin sen luonnostaan. Poskia kuvittavat hiljaiset kyyneleet näkee vain katsoja, muuten Lauran kuori on jähmeä ja suljettu. Samanlaista tunteettomuutta tarjoilee Noe Hernandezin rikollisjohtaja, haavoittunut, pienikokoinen, eikä erityisen komea mies, joka komentaa ja saa yleensä mitä tahtoo Lauran muutamia mielenilmauksia lukuunottamatta.

Elokuva esitetään Sodankylän elokuvafestivaalilla varhain sunnuntaiaamuna.

Su 17.6. 05.45. Lapinsuu

Johanna Siik

House of Tolerance (L’Apollonide – Souvenirs de la maison close, Ranska 2011) O: Bertrand Bonello

N: Céline Sallette, Jasmine Trinca, Adèle Haenel, Alice Barnole, Iliana Zabeth, Hafsia Herzi, Noémie Lvovsky

 star-4071521star-4071521star-4071521half_star-4061101 

Seksin mekaniikka saa naiset turtumaan bordellikuvauksessa.

Ihan ensimmäiseksi pieni käännösihmettely: Bertrand Bonellon kuvaus 1900-luvun taitteen bordellista on alkuperäiseltä nimeltään souvenirs de la maison close, muistoja suljetusta talosta. Jossain vaiheessa kansainvälistä markkinointistrategiaa nimi on muuttunut ”suvaitsevaisuuden taloksi”. Ero on jokseenkin suuri ja vaikuttaa katsojankin ennakkoasenteeseen. Vaikka suvaitsevaisuuden korostaminen lieneekin enemmän yleisöä tuova, johtaa se hieman harhaan, koska koko Bonellon elokuva on silkkaa suljettua sisätilaa, jossa suvaitsevaisuus on sallittua vain miesvieraille.

Toisaalta dokumentaarisuuden kanssa vahvasti flirttailevaa, toisaalta maailman vanhinta ammattia romantisoivaa elokuvaa voi kuitenkin suositella jokaiselle. Sen päähenkilöitä ovat upeat, ihanat ja aivan tavallisen näköiset prostituoidut, jotka pitävät itsensä Madame Marie-Clairen sakon uhalla puhtaina ja hyväntuoksuisina asiakkaitaan varten. Tiiviin naisyhteisön sääntöihin kuuluu keskinäinen kunnioitus, yhdessä nukkuminen, syöminen ja itsestä huolehtiminen. Yksityisyyttä ei juuri ole, eikä sitä vaikuta kukaan kaipaavankaan. Niin suuri on kaipuu lämpimään inhimillisyyteen asiansa mekaanisesti hoitavien asiakkaiden jälkeen. ”Haluaisin vain, että joku halaisi minua”, tiivistää eräs naisista.

Prostituoitujen maailma koostuu talon sisätilasta, sen pitkistä käytävistä, jylhistä portaikoista ja raskaalla sametilla sisustetuista oleskeluhuoneista, joissa asiakkaita viihdytetään ennen aktin toteutumista. Jotkut asiakkaat viihtyvät koko illan ja yön pelkästään olohuoneissa keskustellen, juoden shampanjaa ja leikkien erilaisia hassuja seurapelejä. Useat naiset ovat pukeutuneet huolella, jotkut taas ovat verhoutuneet viattomasti vain ohuisiin harsoihin, eikä ole aivan tavatonta, että tavaraa esitellään erilaisin aisteja kiihottavin keinoin.

Tämä kaikki on kuitenkin vain pintaa. Talon ja elokuvan ytimessä on naisten elämän kuvaus. Kun muiden ammattikuntien edustajat puuttuvat, korostuu prostituoitujen tavanomaisuus, jonka tavattomuus paljastuu katsojallekin vasta siinä vaiheessa, kun yksi naisista saa lukea tieteellisestä tutkimuksesta olevansa paitsi rikollinen, myös hullu ja vähä-älyinen, koska tutkijan mukaan keskimäärin prostituoiduilla on vähemmän aivomassaa kuin muilla ihmisillä.

Elokuvan punaisena lankana on Apollonide-talon kamppailu nousevia kuluja vastaan. Ei auta vaikka naiset olisivat kuinka suosittuja, rahaa ei vain tule tarpeeksi. Toisena kantavana juonena on Juutalaisena tunnetun naisen kova kohtalo, jonka seurauksena talon kauneimmasta tulee irvokkaalla tavalla Nainen joka nauraa. Muitakin tarinoita on, hienosti toistensa väliin leikattuna: taloon 15-vuotiaana omasta tahdosta työhakemuksen kirjoittava tyttö, talossa 12 vuotta työskennellyt veteraani, eksoottinen Algerialainen, pitkistä hiuksistaan tunnettu nainen…

Avain leffan tunnelmien ymmärtämiseen on kuitenkin tässä: ”Jos koskaan pääsen täältä, en enää ikinä harrasta seksiä.” Näin toteaa yksi naisista kaikkien edessä tehtävän, varsin suorasukaisen lääkärintarkastuksen yhteydessä. Ja niin filmiä tuleekin lopulta katsottua: miehet panevat, naiset makaavat paikoillaan toivoen saavansa illan aikana vielä yhden oman elämän ja talon pelastavan maksupoletin.

Pe 15.6. 20.15 Koulu

Johanna Siik

m_sodis-incident-468x263-3367839

INCIDENT BY A BANK (Händelse vid bank, Ruotsi 2009)
O: Ruben Östlund
N: Lars Melin, Henrik Vikman, Bahador Foladi, Ramtin Parvaneh, Per-Olof Albrektsson

 star-4071521star-4071521star-4071521star-4071521 

Pankkiryöstön yritys ei ole fiksujen hommaa.

Eräänä kauniina kesäkuisena päivänä Tukholmassa vuonna 2006 kaksi tyhjätaskua päätti ryöstää pankin. Suunnitelmaan kuuluivat hiihtomaskit, käsiaseet ja väline paikalta poistumiseen.

Maskit olivat valkoiset, väline juoksuvauhtia kulkeva yhden hengen mopo ja aseet – no ne olivat kyllä ihan oikeita. Pieleenhän homma silti meni, muutaman rauhallisesti paikoillaan seisseen satunnaisen katsojan todistaessa tapahtumaa.

Ruben Östlund on tehnyt tästä tosiarjen tapahtumasta 12-minuuttisen, yhden otoksen lyhytelokuvan. Etäälle sijoitettu kamera huomaa tapahtuman kuin vahingossa – samalla tavalla kuin sen todistavat leffa-alan kaveruksetkin (Lars Melin ja Henrik Vikman), jotka sählinkiä kännykällä kuvatessaan ovat enemmän huolissaan luurin paskasta video-sovelluksesta kuin pankin sisältä kuuluvista laukauksista.

Parhaimmillaan lyhäreissä osataan tiivistää iso asia lyhyeen aikaan, niin myös Östlundin sekä Berliinissä että Tampereella palkintoja kahmineessa pätkässä. Aineksia olisi toki pidempäänkin leffaan, mutta miksi turhaan venyttää jo nyt kaiken olennaisen sanonutta ja katsojan omalle ajattelulle tilaa jättävää lyhytelokuvaa.

Ke 13.6. 22.30 Koulu

Johanna Siik

sodis-kid-468x311-2436955

THE KID WITH A BIKE (Le gamin au vélo, Belgia, 2011)
O: Jean-Pierre Dardenne, Luc Dardenne
N: Thomas Doret, Cecile De France, Jeremie Renier

 star-4071521star-4071521star-4071521star-4071521 

Dardennen ohjaajaveljekset kertovat polkupyöristä, varkaista ja polkupyörävarkaista,

Cyril on noin kymmenen vanha pikkukaupungin poika, jonka isä on hylännyt. Isän luokse poika silti ikävöi. Hellyyden ja miehenmallin lisäksi sinne on nimittäin jäänyt pojan rakas polkupyörä.

Poika karkaa etsimään pyörää ja isää. Molemmat löytyvät, mutta vain toinen haluaa Cyrilin luokseen. Onnekseen poika törmää (kirjaimellisesti) karkumatkallaan myös hyväsydämiseen kampaajattareen. Sovitaan, että poika saa asua viikonloput tämän luona. Naapurusto ei kuitenkaan ole vailla houkutuksia. Hyväksyntää, rakkautta ja ystävyyttä kaipaava poika ajautuu kulmakunnan nilkkien vaikutuspiiriin.

On huikeaa katsoa, miten tutuista aineksista ohjaaja-käsikirjoittajat kehittelevät aivan omannäköistään elokuvaa. Viittaukset neorealismiin ja Polkupyörävarkaaseen ovat ilmeisiä, mutta tyyliltään Dardennet ovat jostain Aki Kaurismäen ja Ken Loachin välimaastosta. Näihin verrattuna elokuvan maailma on kuitenkin sekä uhkaavampi että hauraampi. Koreilematta koskettava elokuva on ulkoisilta puitteiltaan pieni ja kestoltaan lyhyt, mutta emotionaaliselta vaikutukseltaan valtaisa.

Thomas Doret´n esittämä jatkuvassa levottomassa liikkeessä joko juosten tai pyöränsä selässä pysyvä Cyril on punaisessa verkkatakissaan kuin huutomerkki. Huuto on empatian perään, ja välittämiseen uskovat viime kädessä myös humaanit ohjaajaveljekset. Niin paljon, että tarinan huumediilereille ja kylmäkiskoisille isillekin suodaan inhimillisiä, pehmentäviä piirteitä.

Varsinaisesta kasvutarinasta ei ole kyse, vaikka lopussa selkeästi valo kajastaakin. Cyril korkeintaan autetaan polulle kohti parempaa huomista. Siksi elokuvan inhimillinen sanoma ei mene imeläksi. Hankalia, pahoja ja välinpitämättömiä ihmisiä osuu pojan tielle jatkossakin, mutta ainakin hän nyt tietää, mitä välittäminen ja anteeksianto ovat.

Su 17.6. 17.00 Lapinsuu.

Manu Haapalainen

m_sodis-almaeyrs-468x305-8111154


ALMAYER´S FOLLY (La folie Almayer, Ranska 2011)

O: Chantal Akerman
N: Stanislas Merhar, Marc Barbe, Aurora Marion.

 star-4071521star-4071521star-4071521 

Identiteettipolitiikkaa kauniiden kuvien muodossa. Periaatteessa kaikki siis kohdillaan?

Komean uran tehneen belgialaisen taideohjaaja Chantal Akermanin uusin filmi alkaa uskomattoman upealla kohtauksella. Jossain Kaukoidässä sijaitsevalle joenvarran tanssilavalle kävelee tummaihoinen mies. Lavalla toinen mies vetelee välinpitämättömälle yleisölle playbackina Dean Martinia, taustallaan joukko aasialaisia tanssityttöjä. Hitaan unenomaisessa kohtauksessa saapunut mies kävelee lavalle ja puukottaa ”laulajan” kuoliaaksi. Kamera tarkentaa lavalle yksin jäävään vasemmanpuoleiseen tanssijattareen, jota joku kutsuu Ninaksi. Tämä alkaa laulaa, ilmeisesti Mozartia (googletin).

Siinäpä tämän Akermanin Joseph Conrad -filmatisoinnin teemat tulivatkin esiteltyä, tehokkaasti ja kauniisti. Tarina ei siis ole miesten, vaikka ensin siltä näyttää. Nyt pääsee ääneen nainen, ja lisäksi ääneen pääsee siirtomaaherrojen kulttuurin sijaan alkuperäinen malesialainen.

Paitsi että tarkemmin sanoen ja tarkemmin katsoen La folie Almayer on elokuva sukupuolten ja etnisyyksien, alistajan ja alistetun kamppailusta. Almayer (Stanislas Merhar) on palvomalleen tyttärelleen maallista hyvää haaliva rikas, rämemäisen, tulvivan joen partaalla asuva valkonaama. Tytärtään hän rakastaa, tälle on saatava länsimainen sivistys. Mutta malesialaista vaimoaan mies inhoaa tämän väärän rodun vuoksi. Inhoaa ja kait himoitsee, kyllä te tiedätte. Naiset eivät kuitenkaan tähän asetelmaan tyydy.

Uskomattoman upeasti kuvattu, meditatiivinen ja kuviltaan hehkuvan pimeä (ei siis hämärä, Akermanin elokuvan musta yö polttaa verkkokalvoja) La folie Almayer tuskin on edustavimmillan Sodankylän telttaesityksissä. Lisäksi on sanottava, että vähemmälläkin fiilistelyllä, tuijottelulla ja mustassa vedessä seisoskelulla olisin tullut toimeen, niin kaunis ja voimakas kuin jokainen Akermanin kuva onkin. Tematiikkaa ei varsinaisesti kehitellä – se lyödään pöytään ja siinä se sitten kahden tunnin ajan on. Silti, missä muualla tällaista elokuvaa näkisi valkokankaalla? Tai muutenkaan.

Manu Haapalainen

Ke 13.6. 20.00 Iso teltta. La 16.6. 01.00 Pieni teltta.

HAY ROAD (Estrada de Palha, Portugali-Suomi 2012) O: Rodrigo Areias

N: Vitor Correia, Nuno Melo, Inês Mariana Moitas.

 star-4071521star-4071521star-4071521 

Hidastempoinen sardiinilänkkäri sivuaa Suomea.

Estrada de Palha eli Hay Road käynnistyy portugalilaiseksi elokuvaksi erikoisesta paikasta: Suomen lumisesta Lapista. Aika on 1900-luvun alkupuoli. Tunturimökissä majaileva Antonio saa saamelaiselta postinjakajalta kirjeen ja lähtee saman tien taivaltamaan kohti etelää. Kun hän saapuu määränpäähänsä Portugaliin, hänen kasvoillaan on vahva parta. Sen ajettuaan hän näyttää Lee Van Cleefiltä ja There Will Be Blood -elokuvan Daniel Day-Lewisiltä.

Hay Roadia voi hyvin kutsua vaikka sardiinilänkkäriksi, sillä se on tyylipuhdas lännenelokuva. Tosin se on enemmänkin sukua Jim Jarmuschin Dead Manille ja Monte Hellmanin Hän ampui ensin -klassikolle kuin vaikkapa John Fordin tai Howard Hawksin ohjaustöille. Mielessä käyvät myös Budd Boetticherin vähäeleisen kovaksikeitetyt länkkärit ja Burt Lancaster Edwin Sherrinin Valdezissa, joka perustuu Elmore Leonardin romaaniin. Hay Roadin Antonio voisi hyvinkin olla joku Elmore Leonardin päähenkilö.

Paitsi että hän kääntää Henry David Thoreaun anarkistihenkistä kirjallisuutta. Harvoin on pyssysankarin ja älykön yhdistelmä näyttänyt näin vakuuttavalta. Antonio ei puhu, vaan toimii.

Mistään paukuttelusta ei ole kyse. Antonion hiljaisuus on vakuuttavampaa kuin tuhannet uhkailut. Hay Road on hidastempoinen elokuva ja otokset ovat pitkiä. Elokuva on riittävän lyhyt, että sen tyylilaji pysyy perusteltuna eivätkä tarinan sisältämät absurdit elementit vie liikaa huomiota.

Lopussa Antonio kääntää selkänsä väkivallalle ja väkivaltakoneistolle ja palaa – ehkä Lappiin lumen keskelle – viimeistelemään Thoreau-käännöksensä, mutta kohtausten väliin sirotellut Thoreau-sitaatit eivät lopultakaan tunnu syventävän elokuvan sisältöä ihan riittävästi.

Elokuvan musiikin on tehnyt yhden miehen bändi The Legendary Tiger Man, joka on tehnyt soundtrackin myös Areiasin aiempaan elokuvaan Tebas.

Torstai 14.6. 10.00 Lapinsuu. La 16.6. 03.15 Lapinsuu.

Juri Nummelin

Arkeoblogiaa – matkalla internetin nuoruudenlähteillä – Uusi Sylvi

Jos kaipaat elämääsi retrospektiivistä katsausta, vanhojen päiväkirjojen lukeminen kannattaa aina. Jos olet syntynyt sellaiseen aikaan, että lukollisen, rakkaan päiväkirjan korvasivat internetin blogipalvelut, voit ehkä luulla, ettei tahroja jäänytkään paperille. Luulet vuodatustesi kadonneen bittiavaruuteen.

Ehei – luulit väärin. Siellä ne ovat ja pysyvät.

Tervemenoa siis etsimään kamalimpia nuoruusmuistoja internetistä! Jos et muista tunnuksiasi, kokeile vaikkapa ”salasanaa”.  90-luvun lopulla yksityisyysasetukset eivät juuri herjanneet salasanojen heikkoudesta.

Aivan digitaalisen elämäsi juurille et todennäköisesti pääse. Jippii.fi on internetin Atlantis ja entiset kotisivusi, joilla siteeraat CMX:n Ruostetta ja esittelet herkän siniseksi photoshopattuja duckface-kuvia, ovat kaatuneet jonkin liittymänvaihdoksen myötä. Ehkä lode_99:ä ei todellakaan ole enää olemassa, ei silverdreamgirliä eikä apache.rose.peacockia.

Jälkesi myös luultavasti päättyvät Facebookin syntyaikoihin. Toooodella pitkälle scrollaamalla löytänet vielä kuulumisten vaihtoa profiilikuvissa ja infernaalisen darran kommentointia statuspäivityksissä, joita et ehkä jakaisi tätä nykyä entisistä ja tulevista pomoistasi koostuvalle kaverustolle.

Voit löytää Livejournalistasi hiestyttävän noloa parisuhdepohdintaa: Olen kuitenkin jo yhdeksäntoista. Ei, ei se kovin vanha ole, mutta silti, entä jos satun rakastumaan vasta joskus kolmen vuoden kuluttua? Kuinka säälittävää on olla ensirakastunut 22-vuotiaana? Entä 27-vuotiaana?

Saatat kyseenalaistaa perspektiivisi nyt, sinä 28-vuotias eltaantunut kotka, joka on todellakin tuomittu jäämään yksin kissojensa kanssa. Tai saatat tunnistaa nuoremmassa itsessäsi tutun palon ja rakkaudentarpeen, tunteen siitä, että elämää on vain se, joka on jo eletty. Kai itsensä tuntee aina vanhaksi yksin ollessa, nuoreksi vain suhteessa muihin.

Menneisyys nolottaa jollain tavalla aina. Myös 15-vuotiaana olet Deadjournal-blogisi mukaan lukenut vanhoja sähköposteja ja olet typerä ja naiivi. Ehkä et ole ainoa! Ehkä nykyiset, ihanan positiiviset #soblessed-teinitkin katselevat joskus vuonna 2020 Instagram-kuviaan ja miettivät, että pitikö tuokin #belfie nyt postata?

Toisaalta arkeoblogia voi paljastaa samanlaisia henkilöhistorioita tai kehitysvaiheita. Nyt nuorena aikuisena saatat tekstailla uuden tuttavuutesi kanssa ja lainata kamalimpia helmiä IRC-Gallerian blogistasi: Lista maailmasta poistettavista asioista: 1. Miehet. Vastaukseksi kilahtaa screenshot hänen omasta blogistaan teinivuosilta: naiset ovat pilanneet maailman.

Loppujen lopuksi vanhojen päiväkirjojen lukeminen naurattaa enemmän kuin itkettää. Varsinkin sitten seitsemäntoista vuoden päästä, kun löydät suurella viisaudella ja elämänkokemuksella kirjoittamasi kolumnin iästä ja nuoruutesi blogeista.

arkeoblogia, blogi, ikä, numero0001, päiväkirja

Pizza al taglio – Hyvä kurkku Roomassa, osa 1

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Olen kirjoittanut Hyvään kurkkuun pizzoista vain kaksi kertaa, enkä käykään Suomessa juuri koskaan syömässä pizzaa ulkona. Hyvää vegaanipizzaa kun on vaikea saada, ja laadukasta pizzaa ylipäätään, kun on kerran saanut maistaa täydellisiä Italian herkkuja.

Poikkeuksen tekee tietysti Turun Pizzarium, josta saa ohuiden pyöreiden pizzojen lisäksi minulle rakasta roomalaistyylistä palapizzaa eli pizza al tagliota, kirjaimellisesti ”pöytäpizzaa”. Paikka palvelee myös vegaaneita erinomaisesti. Tampereellekin on avattu lupaavalta kuulostava pizzaravintola Sitko, mutta siitä joskus toiste, kunhan ehdin testata sen.

Olimme Roomassa rakkaan vaimoni kanssa kaksi viikkoa juhlistamassa 20-vuotista yhteistä taivaltamme. Asuimme Pratin ja Trionfalen kaupunginosien välimaastossa Vatikaanin pohjoispuolella. Parin viikon aikana tuli syötyä liikaa, aivan liikaa, mutta ei sille mitään voinut, kun ruoka oli niin hyvää. Ravintola-atrioinnin lisäksi teimme ruokaa kotona, sillä naapurissa oli oivallinen Trionfalen kauppahalli.

Koska kuljimme reissulla paljon puistoissa, meillä oli usein tarvetta sekä eväsruualle että tuhdille välipalalle kotiin palattua. Tähän tarkoitukseen Rooma tarjoaa kaksi oivallista vaihtoehtoa: täytetyt voileivät ja pizzapalat. Ja tietysti katuruuan syöminen kauniilla piazzoilla suihkulähteen juurella on ylipäätään mukavaa.

10723487_728238100589655_461626144_n-468x250-9456102

Pizza al taglio -paikkoja on kaupungissa vaikka kuinka paljon, ja taso vaihtelee melkoisesti. Pääosin maku on vähintään kelvollista suomalaisesta näkökulmasta, mutta missään nimessä ei kannata tyytyä heikompaan, kun erinomaista on tarjolla. Vegaanille useimmissa paikoissa on tarjolla vain pizza rossaa (pelkkää tomaattikastiketta) tai pizza biancaa (yrttisellä oliiviöljyllä voideltua). Kummatkin ovat usein herkullisia. Esimerkiksi tällä matkalla lähileipomomme Forno Felizianin (via Candia 61) pizza rossa oli erinomainen lisä aamupalalle – ja voin suositella leipomoa lämpimästi muutenkin.

Jos pizzan vegaanisuudesta haluaa varmistua, voi kysyä:
Avete qualcosa pizza senza prodotti di latte e senza uova? eli

”Onko teillä jotain pizzaa ilman maitotuotteita ja kananmunaa?”

Mitä on pizza al taglio?

Pizza al taglio tai pizza al trancio tarkoittaa kirjaimellisesti palapizzaa. Englanninkielisen Wikipedian mukaan se paistetaan suurissa suorakaiteen muotoisissa pelleissä ja myydään neliön tai suorakaiteen muotoisina paloina painon mukaan. Hinta ilmoitetaan yleensä kilolta tai sadalta grammalta. Tämä pizzatyyppi on kehitetty Roomassa, ja nykyään sitä saa kaikkialta Italiasta ja myös muualta maailmasta.

Perinteisimmissä pizza al taglio -liikkeissä, kuten pizzerioissa ja leipomoissa, pizza paistetaan usein puu-uunissa, mutta nykyään käytetään myös sähköuuneja. Suorakaiteen muoto helpottaa pizzan leikkaamista juuri ostajan haluamaan kokoon. Palapizza on rento ruoka, joka syödään usein liikkeen ulkopuolella, esimerkiksi aukiolla.

Pizzan juuret Roomassa ja Napolissa

Suomenkielinen Wikipedia kertoo, että jo Marcus Porcius Caton Rooman historia mainitsee litteän, kivillä paistetun taikinapyörylän, jossa oli täytteenä oliiviöljyä, yrttejä ja hunajaa. Pompejin kaivauksista on löydetty pizzerioita muistuttavia kauppoja. Nämä ruoat olivat silti pizzan esi-isiä, sillä tomaattia ei vielä tunnettu Euroopassa. Tomaatti tuli Eurooppaan 1500-luvulla, ja 1700-luvun lopulla napolilaiset käyttivät sitä jo leipänsä täytteenä. Maailman ensimmäinen pizzeria, Antica Pizzeria Port’Alba, avautui Napolissa vuonna 1830.

Vegaanin vinkit palapizzaan

Palapizza sopii vegaanille hyvin, koska paloja voi valita useita ja tiskiltä näkee täytteet. Kysy erikseen, onko pohjassa tai kastikkeessa juustoa. Usein turvallisimpia ovat pizza rossa tomaattikastikkeella sekä kasvis- ja perunapalat. Lue myös roomalaisesta cicoriasta.

Margherita ja nykyaikaisen pizzan synty

Suomenkielisen Wikipedian mukaan nykyaikaisen pizzan luojana pidetään leipuri Raffaele Espositoa. Hän leipoi vuonna 1889 erikoispizzan Italian kuninkaan Umberto I:n ja kuningatar Margheritan vierailua varten. Pizza muistutti Italian lippua basilikan, mozzarellan ja tomaatin väreineen, ja se nimettiin kuningattaren mukaan Margheritaksi. Napolilainen pyöreä pizza ja roomalainen palapizza ovat siis eri perinteitä: Napolissa pizza paistetaan kokonaisena, Roomassa pelliin ja myydään painon mukaan. Palapizza sopii hyvin nopeaksi lounaaksi kaupungilla kävellessä.

Lähteet

Toiset lähtevät lomamatkalle, toiset päättävät tehdä dokumentin | Sylvi

Ohjaus ja käsikirjoitus: Tommi Viitala
Kuvaus:
Behrang Assadi, Samu Kemppainen
Haastattelut:
Jenny Belitz-Henriksson
Äänitys ja miksaus:
Paolo Keinänen
Tuotanto:
Ansa Films/ Pictures
Meikkaus: Miia Magia ja Annika Muukkonen

Naisen iholla -dokumenttielokuva kertoo ihosta, naisista ja aikakaudestamme.

Alussa nähdään suomalainen järvimaisema. On syksy ja lehdet ovat kellastuneet. Rannalla tehdään tatuointia. Seuraava kuva on lumisesta Helsingistä. Tähtitorninmäellä nainen värisee pikkupakkasessa hihattomassa paidassa, joka paljastaa tatuoidut kädet.

Tommi Viitalan ohjaama ja käsikirjoittama dokumentti Naisen iholla kertoo kuuden suomalaisen naisen tatuointien tarinan. Dokumentti perustuu vuonna 2013 julkaistuun Jenny Belitz-Henrikssonin kirjaan Naisen iholla – 32 tarinaa tatuoinneista. Sitaatit kirjasta sitovat dokumentin kansallismaisemat ja tatuointitarinat vuodenaikoihin. 

”Halusin yhdistää suomalaisen kansallismaiseman tarinoihin, sillä tatuoinnit ovat jo tulleet osaksi suomalaista sielunmaisemaa ja jokapäiväistä katukuvaa”, Viitala sanoo.

 img_4633-468x312-7033470

Viitalalle vuodenajat tarinassa olivat tärkeä, joten dokumenttia kuvattiinkin kahden vuoden ajan. Ohjaaja kertoo pyöräilleensä ympäri Helsinkiä etsiessään kuvauspaikkoja.

 ”Helsingissä satoi ensimmäisenä kuvaustalvena vain yhtenä päivänä lunta ja tajusin että jos halusimme saada lumimaiseman kuvattua, niin varminta olisi lähteä kuvaamaan heti. Pian olimmekin kuvausryhmän kanssa Tähtitorninmäellä.”

 Harrastuksena tuotantoyhtiö

Ansa Films -tuotantoyhtiö perustettiin Viitalan tarpeesta saada omaa materiaalia käyttöön elokuvaleikkausohjelman oppimiseen. Lyhytelokuva johti dokumenttiin, kun Viitala sai visuaalisen Naisen iholla -kirjan käsiinsä ja tajusi, että tässä olisi aihe, josta hän halusi tehdä dokumentin.

”Näin tilaisuuteni tulleen. Kirjan tarinat oikein kirkuivat liikkuvaa kuvaa”, ohjaaja kertoo.

Viitalalle dokumentin tekeminen on ollut valtava ja kiehtova oppimisprojekti. Ohjaaja löysi nopeasti hyvät taustajoukot tuekseen, jotka tekivät dokumenttia intohimolla.

”Rahoitimme dokumentin omista taskuistamme. Toiset menevät lomamatkalle, toiset harrastavat tällaista. Parasta projektissa oli työskentely tiimin kanssa. Alun pienen haparoinnin jälkeen homma alkoi nopeasti toimia loistavasti. Kuvatessamme ihmisten kodeissa, jokainen löysi paikkansa hyvin nopeasti.“

 Mukaan saatiin myös meikkaajat Miia Magia ja Annika Muukkonen.

anni-1-468x263-5817559

”Halusimme, että haastateltavilla olisi mahdollisimman mukava olo kameran edessä.”

Huolelliseen meikkaukseen todella kiinnittää huomiota visuaalisessa dokumentissa. Ja myös siihen, miten haastateltavien kodit tai haastatteluympäristö on tehty heidän näköisikseen. Erilaisia persoonallisuuksiaan on tehostettu lisäksi kunkin osuuteen sopivalla äänimaailmalla.

Ensimmäisenä haastateltavana esiintyvä tatuoitsija Tuta Pollari kuvattiin osittain Hotelli Aleksanterin burleskihuoneessa, joka sopii tatuoitsijan tyyliin.

Pollari kertoo dokumentissa, että hänelle tatuoinnit ovat enimmäkseen koristeita tai kauniita kuvia. Yksi merkityksellinen tatuointi hänelläkin on. Se on teksti kaulalla Edith Piafin kappaleesta: Non, je ne regrette rien. Pollarille teksti kuvastaa sitä, että elämässä pitää uskaltaa tehdä sitä mitä todella haluaa, eikä toteuttaa toisten toiveita.

Onko tatuoinnilla aina merkitys?

Tatuointeihin voi olla pakkaantunut liuta merkityksiä, jotka mahdollisesti avautuvat katsojalle täysin eri tavalla kuin kantajalleen. Kuvia on yksi, mutta tulkintoja yhtä monta kuin ihmisiäkin. Sitä mieltä on myös dokumentissa esiintyvä pappi Marjaana Toiviainen. Hänellä on yksi tatuointi – Pikku Myyn kuva jalkapöydällään. Pieni ja rohkea Myy, joka uskaltaa myös suuttua, muistuttaa kilttiä Marjaanaa silloin kun hänen oma katseensa painuu liikaa jalkoihin. Pappi kertoo toisen tatuoinnin olevan jo suunnitteilla. Se olisi koristeellinen avain käteen muistuttamassa siitä että hänen tehtävänään on rakentaa ovia ja avata portteja. Etenkin olla sen ihmisen puolella, jolta ne on suljettu.

Toiviaisen mielestä papistolla on yhtä paljon tatuointeja kuin muillakin ja kyseessä on enemmänkin ikäkysymys. Papit ovatkin kuvallisten symbolien ammattilaisia, joten tarinan kertomisen kuvan kautta voikin nähdä heille luonteenomaisena.

Toiviaisen osuus on kuvattu Tuomarinkylän puukirkossa, joka on painunut Viitalan mieleen erityisenä kokemuksena. Hiljainen ympäristö tuotti äänen suhteen yllättäviä ongelmia.

”Tila oli sellainen, että siellä kuuli kun vesipatterit kohisivat. Äänimies repi hiuksiaan sen kohinan takia.”

Lopussa dokumentissa palataan syksyisen järven rannalle, jossa alkukuvan tatuoinnin tekeminen jatkuu. Loppuun on liitetty sitaatti Belitz-Henrikssonin kirjasta: ”Ne ovat jo osa meidän katukuvaa, ne ovat osa meidän suomalaista kansallismaisemaa.”

mariapromo-468x312-7826467

Viitala puhuukin ajankuvasta, jossa tatuoinnit ovat tulleet osaksi ihojamme, vaikka vielä löytyy muutamia, jotka eivät ymmärrä niitä. 

”Kertoessani eräälle ystävälleni tästä projektista, hän sanoi että ei ymmärrä tatuointeja lainkaan. Mietin hänen kanssaan puhuessani, että juuri siksipä olikin tärkeää tehdä tämä dokumentti.”

Dokumentista on tehty myös seitsemän haastattelun sarjana etenevä versio, jonka voi ostaa katsottavaksi osoitteesta www.naiseniholladokumentti.com. Toivon mukaan kokopitkä dokumentti nähdään festivaaleilla tulevaisuudessa.

Dokumentin sarjaversio, jossa on seitsemän haastattelua on katsottavissa osoitteessa www.naiseniholladokumentti.com lauantaista 7. maaliskuuta alkaen.

Jaa:
facebook-8450560twitter-2328034google-1990199pinterest-7999794

Rakkaudesta (Kon-)Tikiin – pyhiinvaellusmatkalla Oslossa | Sylvi

Kansallissankari Thor Heyerdahlin muisto elää niin oslolaisten puheissa, museossa kuin baarissakin.

Ei toivoakaan, että rahat riittäisivät matkaan Pääsiäissaarelle.

No, pitkä viikonloppu Oslossa kelpaa hyvin.

Tiki-entusiastille nimittäin.

Tiki, Yhdysvaltain länsirannikolla syntynyt polynesialais-havaijilaisesta estetiikasta ja mytologiasta ammentava populaarikulttuurin ilmiö vei minut muutama vuosi sitten mennessään leikittelevyydellään, rehevyydellään ja atomiajan tyylillään. Kotimme sisustus alkoi saada uutta ilmettä tikikulttuurin ikoneista kuten keraamisista tikimukeista, värikkäistä kukista, bambusomisteista ja pienistä Pääsiäissaaren Moai-patsaista.

Tikikulttuurin synty ajoittuu vuoteen 1934, jolloin Donn Beach perusti trooppiseksi pakopaikaksi sisustetun Donn the Beachcomber -baarinsa Los Angelesiin. Konsepti mielikuvituksellisine rommipohjaisine cocktaileineen osoittautui onnistuneeksi ja pian perässä seurasi muita teemaa jäljitteleviä baareja. Varsinainen tikikulttuurin kulta-aika koitti toisen maailmansodan jälkeen Tyynenmeren saarille sijoitettujen amerikkalaissotilaiden palattua kotiinsa mukanaan eksoottisia esineitä ja elämyksiä. Pian romantisoitu polynesialainen estetiikka levisi sisustukseen, arkkitehtuuriin, vaatetukseen, musiikkiin ja elokuviin.

Keskeinen katalysaattori tikikulttuurin suosiolle oli norjalaisen Thor Heyerdahlin (1914-2002) ja hänen retkikuntansa 101 päivää kestänyt matka Kon-Tiki -balsalautalla eteläisellä Tyynellämerellä, vuonna 1947. Heyerdahl oli sekä tiedemies että seikkailija. Hurja matka toteutettiin ilman modernia teknologiaa.

Heyerdahl museossa, Heyerdahl baarissa

Luettuamme puolisoni kanssa ääneen toisillemme iltalukemiseksi  Heyerdahlin Kon Tiki: Lautalla yli Tyynenmeren -kirjan – joka muuten oli ilmestyttyään maailman käännetyin kirja Raamatun jälkeen – tiedän, että matka Oslon Kon-Tiki -museoon olisi vain ajan kysymys.  Yksityiskohtaiset kuvaukset huimapäisen retkikunnan ennakkoluulottomuudesta ja rohkeudesta aikana, jona gps-paikantimia ei tunnettu, synnyttävät minussa uudenlaisen tikikutinan – ehkä etäisesti samanlaisen, kuin retki 1940-luvun lopulla aiheutti aikalaisissa. Jo pieneksi sankariksi perheessämme nouseen Heyerdahlin jalanjäljille Tyynellemerelle en pääsisi, mutta alkuperäisen lautan näkeminen lähietäisyydeltä riittäisi minulle – toistaiseksi – hyvin.

Varsinkin kun museossa on paraikaa Pääsiäissaari populaarikulttuurissa -näyttely!

Virittääkseni itseni vieläkin paremmin tunnelmaan, aloitan hyvissä ajoin Heyerdahlin Aku-Aku: Pääsiäissaaren arvoitus -kirjan. Kuin johdatuksesta satun muutamaa päivää ennen matkaamme istumaan kirjoineni Helsingin sisäisen liikenteen bussissa Heyerdahliin perehtyneen vanhan herran viereen, jonka kanssa käyn intohimoisen keskustelun Pääsiäissaaren asutuksesta ja sen traagisesta menneisyydestä.

Tunnen olevani tikijumalien suosiossa.

Kunnes muistan, että nehän ovat vain taruolentoja:

”Valitettavasti Pääsiäissaari populaarikulttuurissa -näyttely purettiin eilen ja on jo matkalla Pääsiäissaarelle.”

Tyrmistys. Suru. Viha.

Näyttely, jonka museon internetsivujen mukaan olisi pitänyt kestää vielä kolme viikkoa onkin selittämättömästä syystä purettu edellisenä päivänä! Kon-Tiki -museon henkilökunnan välinpitämättömyys suututtaa minua ja vannon mielessäni, että en osta postikorttiakaan heidän rupuisesta puodistaan.

Jonottaessani hieman myöhemmin museokaupan kassalla kädet täynnä Kon-Tiki -krääsää mietin, kuinka valtava elämys  museo vastoinkäymisestä huolimatta onkaan. Alkuperäinen Kon-Tiki -lautta on juuri niin vaikuttava kuin arvelinkin ja yllättää hyväkuntoisuudellaan. Opin valtavasti lisää Heyerdahlin muistakin matkoista ja ihailuni tätä seikkailijaa kohtaan kasvaa entisestään: Tigris-matkalleen 1977 hän kokosi miehistön yhdestätoista eri maasta todistaakseen, että eri kansojen ja uskontojen edustajat kykenevät yhteistyöhön keskenään. Sankarini oli myös rauhanrakentaja!

Museossa on mahdollista tutustua Heyerdahlin dokumenttielokuviin, joista Kon-Tiki voitti Oscarinkin vuonna 1951. Iloinen yllätys on, että elokuussa saa Norjassa ensi-iltansa Espen Sandbergin ja Joachim Rønningin Kon Tiki -dramatisointi. Kaikkien aikojen kalleinta norjalaista elokuvaa tähdittävät nimekkäät näyttelijät kuten Pål Sverre Hagen Heyerdahlina ja Agnes Kittelsen tämän ensimmäisenä vaimona, Liv Coucheron-Torpina.

Museo sulkee siltä päivältä ovensa, mutta se ei tarkoita hyvästejä Heyerdahlille ja kumppaneille. Päivä vaihtuu iltaan tutussa seurassa Grünerløkkan kaupunginosassa sijaitsevassa Aku Aku -tiki-baarissa, jonka seiniä koristavat valokuvat Heyerdahlin retkiltä.

Baari on pieni ja hämyisä, kuten kunnon tikibaarin kuuluukin. Aku Akun menu sisältää monia klassisia tikicocktaileja, kuten Suffering Bastard, Zombie ja Mai Tai, mutta runsaasti myös baarin omia luomuksia. Chili ryydittää ja punaiset viinimarjat koristavat useampaakin Aku Akun cocktailia, jotka muuten ovat norjalaiseen hintatasoon nähden varsin huokeita. Listalta löytyy myös Thor Heyerdahl (!) -konjakkia sisältävä versio klassikkococktailista, Kon-Tiki sidecar.  Aku Akun hyvällä tyylitajulla rakennetussa tikitunnelmassa on tosiaankin helppo viihtyä.

Matka lähenee loppuaan, mutta mielenkiintoni norjalaisen ihmemiehen elämää kohtaan vain kasvaa. Oslolainen isäntämme ja hänen ystävänsä eivät tätä tunnu ihmettelevän. Päinvastoin, sen lisäksi, että saan kuulla uusia detaljeja tämän norjalaisen ihmemiehen elämästä, opin ääntämään hänen nimensä sekä Itä-Osloksi että Länsi-Osloksi.

Ymmärrän, että tässä kohtaa saturaatiopiste lienee saavutettu.

Kirjoittaja valmistelee kirjaa suomalaisesta tikikulttuurista.

Kuvat: Nina Simonen

Thor Heyerdahl-kuva: Siren / NASA / Public domain

468_400_ra_sylvi-2011254

Purjehtimassa Karibianmerellä: Näillä vesillä ei arkajalka pärjää | Sylvi

Elokuussa 2012 vaihdoin korkokengät purjehduskenkiin ja muutin purjeveneeseen toiselle puolelle maailmaa. Purjehtiminen Panamassa ja Kolumbiassa opetti minulle missä ovat maailman kauneimmat palmurannat – ja kuinka jutellaan rikollisten kanssa.

Upeita hiekkarantoja, ihanteellisia purjehduskelejä ja loputtomasti nähtävää. Purjehtiminen Tyynellä- ja Karibianmerellä voi olla yksi elämän hienoimmista kokemuksista.

Postikorttimaisen idyllin toinen puoli on kuitenkin epäkorrektia kerrottavaa. Satamissa tapaa huumekapteeneita, huimapäisiä elämäntapapurjehtijoita ja poliisia pakoilevia luikureita. Kaiken lisäksi purjehtijoita koettelevat vaihtelevat sääolosuhteet, mikä voi tehdä matkanteosta haastavaa.

Karibialla paistaa aina aurinko.

Tai niin voisi ainakin luulla. Kun sadetta on tullut yläilmoista viikkokaupalla, pilssipumppu ei toimi ja niistä mittareista, joista tällainen maakrapu ei tiedä tuon taivaallistakaan, toimii enää yksi, alkaa hymy hyytyä kovimmallakin reissaajalla.

Ja kun vene hajoaa keskellä kehitysmaata, on tyydyttävä siihen mitä tarjolla on. San Diegosta vuonna 2010 kolmen vuoden purjehdukselle lähteneelle Tapio Mäelle haveri tapahtui Nicaraguassa, jossa ankkuri lipsui ja vene ajautui rantaan tuhoisin seurauksin. Korjaustöissä vierähti puoli vuotta, mutta sitä ennen virkavalta päätti osallistua kunnostukseen omalla tavallaan.

”Poliisit takavarikoivat veneeni syyttäen minua huumeiden salakuljetuksesta. Istuin rannalla 12 tuntia, kun veneeni tuhoutui samaan aikaan aalloissa rannalla. Poliisit veivät veneestäni tietokoneen, taskulamppuja ja veitsiä. Virkavalta kyseli rahojeni perään ja antoi ymmärtää, että edessä olisi vankilareissu”, lopulta syyttömäksi todettu Mäki muistelee yli vuoden takaista epäonneaan.

m_sylvi3-468x351-6583014

 Hurrikaanin kynsistä armeijan avulla

Korruptoitunut virkavalta ei ole purjehtijoiden ainoa murhe. Vaihtelevat sääolosuhteet, kuten kovat tuulet, nousuvesi ja jopa hurrikaanit voivat pahimmillaan upottaa aluksen kuin aluksen. Näin oli käydä hollantilaiselle Frederik Wustenhoffille, joka jäi hurrikaanin jalkoihin keskellä Meksikonlahtea.

”Tarkoitukseni oli purjehtia pois hurrikaanin jaloista Meksikon Isla Mujerekseen. Matkalla kuulin, että hurrikaanin reitti on muuttunut ja se on tulossa takaapäin venettäni kohti. Aallokko oli niin voimakas, etten uskaltanut olla ulkona, vaan naputtelin autopilottia sisältä käsin. Aaltojen kasvaessa minun oli pakko mennä ruoriin. Lopulta en edes tiennyt mitä tapahtui. Vettä oli kaikkialla”, Wustenhoff muistelee.

Kävi ilmi, että hurrikaani oli pyöräyttänyt Wustenhoffin veneen kokonaan ympäri. Lopputulos oli lohdutonta katseltavaa, sillä masto oli mennyt kolmeen osaan, eikä kannelle jäänyt mitään. Lopulta apuun tuli Meksikon armeija.

”Ihme kyllä moottorit kävivät haverin jälkeenkin”, Wustenhoff kertoo.

Koettelemus ei säikäyttänyt maailman vesiä jo vuodesta 2003 saakka kolunnutta kapteenia. Haastattelun aikoihin mies oli varustamassa venettään meriosuudelle Kolumbiasta Argentiinaan. Hurjapää oli lähdössä matkaan yksin – ilman pelastusliivejä tai toimivaa pilssipumppua.

m_sylvi2-468x351-1320166

Valitse kapteenisi huolella

Karibianmeri on elämäntapapurjehtijoiden valtakunta. Purjehtijoita on moneen lähtöön, mutta puuhastelun ohessa tutustuu helposti ihmisiin, joihin keskiluokkainen toimistorotta ei Suomessa törmää vapaa-ajallakaan. Karibialla olen istunut iltaa poliisia pakoilevan huumekuriirin kanssa, saanut apua Interpol-karkurilta ja käynyt illallisella miehen kanssa, joka joutui tapaamisemme jälkeen vankilaan – paljastui, että hän oli matkaillut kymmenen vuotta ilman passia.

Matkani aikana kuulin niin monta tarinaa hurjista merimiehistä, että purjehduskengissään tepastelevat suomalaiskapteenit alkoivat tuntua kaukaiselta sukulaiskansalta, joka muistuttaa sielunveljiään vain ulkomuodoltaan.

Purjehdusmatkaa suunnittelevan onkin syytä valita kapteeninsa huolella. Panaman ja Kolumbian välillä reissaa yhtä jos toista merimiestä, joilla ei aina ole puhtaat jauhot pussissa. Pahimmillaan unelmien merimatkasta voi muotoutua vähintäänkin epämiellyttävä.

”Varaa aikaa oikean veneen ja kapteenin valitsemiseen, kiinnitä huomiota paikallisten hostellien suosituksiin ja ota huomioon muiden matkailijoiden ja satamien havainnot kapteenista ja veneestä”, Mäki neuvoo.

Kirjoittaja purjehti koko viime syksyn Karibianmerellä Panamassa ja Kolumbiassa.