Maya Bar & Grill, Helsinki, 18.5.2015 | Sylvi

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Olin käynyt Mayassa vain kerran aikaisemmin, kolme vuotta sitten. Manun tekemästä Hyvä kurkku -arviostakin oli vierähtänyt jo neljättä vuotta, joten oli korkea aika katsastaa paikka uudelleen. Olin kuullut Mayan tarjonnasta viime vuosina paljon, sekä kiitosta että kritiikkiä. Satuin olemaan työreissulla yötä aseman liepeillä ja niin väsynyt, että ei innostanut lähteä minnekään kauemmas, joten nyt oli hyvä tilaisuus.

Vegaaniset vaihtoehdot tai vegaanisina saatavat annokset on nykyään merkitty ruokalistaan. Tarjoilija pahoitteli lievää epäselvyyttä, sillä ”vegetarian” -merkki tarkoittaakin nimenomaan vegaanisia – muita kasvisvaihtoehtoja listalla on vielä enemmän. Pääasia, että annosten vegaanisuus selvisi helposti, ja että vaihtoehtoja oli paljon.

Kolme vuotta sitten söin oikein hyvän grillattu tofu –annoksen. Samankaltainen näyttää löytyvän listalta nykyäänkin, kiinnostavammalla koostumuksella, mutta halusin silti kokeilla nyt jotain muuta. Hibiskuksella eli (ilmeisesti) kiinanruusulla maustetut tacot kuulostivat kiinnostavilta. Pehmeissä maissilätyissä tarjotut tacot ovat edelleen suht harvinaisia Suomessa, joskin ne ovat alkaneet onneksi yleistyä. (Tampereellakin on luvassa kuulemma seitan-tacoja, mutta siitä toivottavasti lisää myöhemmin.) Minulla on kova nälkä, joten otin myös alkukeiton sopa aztecan kasvisversion.

Keitto oli oikein hauska annos: paksu, tuhti ja mausteinen kulhollinen tomaattista lientä, jonka joukossa oli kvinoaa ja vihanneksia. Tulisuutta olisi voinut olla lisää – tosin sitä sai pöytämausteilla – mutta pidin paahteisuudesta ja raikkaista avokadon palasista liemen joukossa.

Tacoannosta sain odottaa mielestäni turhan pitkään. Palvelu oli ystävällistä mutta liian verkkaista, vaikka ilta ei ollut selvästi kiireinen. Annoksessa oli kolme isohkoa tacoa sekä guacamolea. Ruokailu on kallista nykyään, etenkin keskustassa, mutta kyllä 18,50 euron hinta tästä oli ehkä vähän liikaa. Tosin halvempi tämä oli kuin vaikka Gringos Locosissa syömäni tofu-fajitas, ja suunnilleen saman kokoinen.

Hibiskuksen makua en oikein tavoittanut täytteenä olleesta papumuhennoksesta. Muutenkin siinä oli vähän toivomisen varaa: vihanneksia ei ollut kypsennetty tarpeeksi, joten mausta puuttui sellaista muhevuutta, joka on tacojen täytteessä tärkeää. Esimerkiksi Turun Victorian makuelämyksestä tämä jäi aika kauas, joskin annos oli paljon täyttävämpi.

Kokonaisuudessaan ilta ei suinkaan ollut pettymys, etenkin kun tuli juotua mojito. Mutta on Maya jäänyt kolmessa vuodessa kehityksestä jälkeen. Kolme vuotta sitten syömäni tofuannos oli ilahduttava poikkeus, koska kunnollista meksikolaista ruokaa ei saanut mistään. Nyt ruoka oli ihan okei mutta ei missään nimessä erikoista. Hyvää kasvisruokaa on vain niin paljon enemmän tarjolla. Tosin täytyy sanoa, että jälkikäteen ajatellen pari muuta annosta listalla vaikuttivat kiinnostavammilta. Voi olla, että palaan. Tuskin Maya kuitenkaan onnistuu nousemaan lempipaikkojen ja suositusten joukkoon.

Maya
Mikonkatu 18
Helsinki

ma 11–23
ti–to 11-24
pe 11–01
la 13–01
su 14-23

Kotisivut

Jaa:
facebook-1121706twitter-9542709google-7242007pinterest-2462492

Herkkä ja hurja Hulda | Sylvi

Hulda Huima laulaa ihmissuhteiden epävarmuudesta. 

Kuvat: Riitta Supperi

”Katsoin netistä, miten laitetaan sormet. Etsin soinnut tai mitä ne on, ne, missä on ne pallurat.”

Helsinkiläinen laulaja-lauluntekijä Hulda Huima kertoo nauraen, miten oppi soittamaan opintolainalla ostamaansa kitaraa. Musiikin teoriasta ei ollut tietoa, mutta ystävät auttoivat.

Kolme vuotta sitten Hulda täytti kaksikymmentäseitsemän. Siitä syntyi ensimmäinen biisi, jonka jälkeen lisää vain tuli. Hulda soitti tuohon aikaan yhtyeessä, jonka englanninkieliseen rokkiin biisit eivät istuneet.

”Tykkään tosi paljon suomen kielestä: miltä sanat tuntuvat ja minkälaisia mielikuvia niistä tulee. Sanoilla on tietynlainen tunnelma ja se, miltä ne maistuvat.”

Esiintyjänimi tarvittiin, sillä ensimmäisen kasetin nauhoittamisesta oltiin jo sovittu.

”Minulla on tyhmä perusnimi. Sitten tuli mieleen isomummu, jonka nimi oli Hulda. Minulle on sanottu aina, että olen jotenkin saman oloinen. Äiti on välillä sanonut, että Hulda-mummu oli jotenkin tosi huima tai raju tyyppi. Mutta Huima ei ole kovin raju sana kuitenkaan, kun en minäkään oikein ole.”

4_sylvi_hulda_huima_161-468x374-9518949

Hulda on aina kirjoittanut päiväkirjaa.

”Sanoitukset ovat henkilökohtaisia ja jossain määrin kertovat omasta elämästäni, mutta on niissä myös paljon muualta kuultua tai ystävien juttuja.”

Vasemmistonuorissa mukana ollut laulaja halusi aluksi tehdä yhteiskunnallisiakin kappaleita.

”Mutta ei ne vaan tule. Aina vaan tulee niitä rakkausjuttuja.”

Yksi tapa puolustaa heikoimmassa asemassa olevia on löytynyt tukitapahtumien lavalta. Hulda on esiintynyt muun muassa Asunnottomien yössä ja Oikeutta eläimille -tukibileissä. Yksi hauskimpia keikkoja oli romanialaisten katukoirien hyväksi järjestetty tapahtuma.

”En pidä siitä, että asioita tehdään rahan ehdoilla. Toisesta ihmisestä välittäminen niin, että ei ajatella toista hyödykkeenä, on tärkeää.”

1_sylvi_hulda_huima_096-468x312-3804330

Ensimmäisen kerran Hulda soitti yleisön edessä vuoden 2011 Katutaiderockissa. Jossain vaiheessa musiikki alkoi tuntua hänen opiskelemaansa valokuvaustakin kiinnostavammalta taidemuodolta.

“Esiintyminen on kaameaa, kun jännittää ja hävettää jutut, joita päästää suustaan, mutta kyllä se on kuitenkin tosi siistiä. En haluaisi soittaa biisejä vain yksin kotona.”

Viime vuonna Hulda aloitti soolokeikkojen lisäksi esiintymisen rock-yhtye Mustien Kalsareiden kanssa. Parhaillaan tehdään yhteistä levyä. Kalsareiden kanssa meno on rujompaa, mikä luo kontrastin herkkään sooloesiintymiseen.

“Olemme vähän sellaista iskelmävivahteista suomirockia. Meiningissä on vähän Topi Sorsakoski ja Agents -fiilistä.”

Yhtyeen lisäksi hän on kuunnellut paljon Dave Lindholmia. Moni sanoo Hulda Huiman muistuttavan Noitalinna Huraa!:ta, josta hän kyllä myös pitää. Sitten on Neil Young.

“Neil Youngin levyistä suurin osa on niin hyviä, että sydän pakahtuu kun niitä kuuntelee.”

2_sylvi_hulda_huima_014-450x450-7382359

Hulda on julkaissut kaksi kasettia: mintunvihreän ”naivistisen” Sanojen reunalta ja ”tummasävyisen” sinisen Hulluus-kasetin.

Hyvän ystävänsä Toni Kettisen kanssa laulaja on tehnyt yhteisen seiskatuumaisen ja keikkaillut paljon, Eurooppaakin kiertämällä. Alkamassa on uusi kiertue, jolla esiintyy myös itävaltalainen Claus Kaputto. Haaveissa olisi soittaa joskus etelän lisäksi pohjoisemmassakin Suomessa.

Hulda Huima sanoo suhtautuvansa maailmaan hyvin totisesti ja olevansa epävarma.

”Kyllä minulla on paljon menetyksen pelkoa ihmissuhteissa ja tollaisissa asioissa, että mitä jos teen näin, mitä sitten tapahtuu. Aina ei välttämättä uskaltaisi sanoa toiselle, mitä ajattelee.”

Siitä kertoo esimerkiksi kuulijoiden suosikiksi tullut kappale Ei, joka alkaa sanoilla:

”En tiedä vastauksia kysymyksiin/silti analysoin niitä ja meen pyörryksiin”.

Hulda Huima, Tonikettinen ja Claus Kaputto kiertueella
8.2. Davisto, Espoo
9.2. Ravintola Tirra, Lahti
11.2. Cafe Intro, Kerava
12.2. Musta kissa, Helsinki
13.2. Toinen keksi, Salo
14.2. Kahvilla, Tampere

Hulda Huima Facebookissa

5_sylvi_hulda_huima_154-468x397-9777173

Jaa:
facebook-9581715twitter-8526970google-5648207pinterest-8111835

Kesäyön unelma | Sylvi

Kesäyön unelma
Suomen Kansallisbaletti, Kansallisooppera
Seuraavat esitykset 28.4, 29.4, 30.4, 6.5, 8.5, 12.5. ja 15.5.

 star-5060974star-5060974star-5060974star-5060974star-5060974 

Shakespearen klassikko ilahduttaa kepeydellään ja värikylläisyydellään.

Shakespearen klassikkokomedia Kesäyön unelma on jäänyt itselleni hieman vieraaksi, joten ilahduin mahdollisuudesta kokea sen kansainvälisesti tunnustetun ja arvostetun koreografi Jorma Elon tulkintana Kansallisoopperan lavalla.

Elon Kesäyön unelma kantaesitettiin Wienin valtionoopperassa vuonna 2010, jolloin se sai tanssimaailmassa korkealle arvostetun kunnianosoituksen, Benois de la Dance –palkinnon. Elo onkin luonut taidolla viimeistellyn, vivahteikkaan ja pirskahtelevan mukaansatempaavan koreografian, jota ihastelisi mielellään useammankin kerran. Kesäyön unelma on Elon ensimmäinen juonellinen kokoillan baletti, ja osoittaa hänen taitonsa niin tarinankertojana kuin yksittäisten roolihahmojen kuvailijana. Lopputulos on samalla sekä taidokkaan hallittu että herkullisen leikkisä ja humoristinen.

Kesäyön unelman pääteemana on rakkaus, mutta mikään perinteinen rakkaustarina se ei suinkaan ole. Näytelmä alkaa asetelmasta, jossa Hermia (Elena Ilyina) on rakastunut Lysanderiin (Florian Modan) ja hänen ystävänsä Helena (Petia Ilieva) komeaan Demetriukseen (Johan Pakkanen). Hermian isän mielestä hänen kuuluisi kuitenkin naida Demetrius, jolloin kohtaloaan vastaan kapinoiva Hermia karkaa Lysander-rakastettunsa kanssa metsään.

Metsässä heidän kohtaloonsa puuttuvat siellä asuva kuningaspari Titania (Rebecca King) ja Oberon (Michal Krčmář), joista Oberon päättää hieman leikitellä lemmenrohdoilla. Pian rohto sekoittaakin yhden sun toisenkin olennon sydämen ja järjen eikä yllätyksiltä ja hämmentäviltä sattumuksilta vältytä.

Näyttämöllä kohtaavat niin ihmiset kuin metsän lumotut olennot, joista mieleenjäävin on hurmaava sarvipäinen haltija, Puck. Häntä tulkitsi 25.4. esityksessä suurella sydämellä ja ihastuttavan vallattomasti Frans Valkama.

Harvoin olen ollut katsomassa balettia, jossa yleisö nauraa! Tunnelma on käsinkosketeltavan lumoutunut ja kiehtovalla tavalla vapautunut. Etenkin balettikoulun lapsista koostettu leikkisä ja kujeileva keijukuoro tuntuu herättävän yleisössä ihastuneita reaktioita. Lapsikuoro on myös visuaalisena elementtinä mieleenjäävä, sillä niinkin yksinkertaisella keinolla kuin sähkövaloilla on toteutettu pienille keijuolennoilla varsin maagisen vaikutelman luovat puvut. Sandra Woodallin puvustus ja lavastus ansaitsevat muutenkin kiitosta, niin virkistävän kauniin ja eloisan kokonaisuuden hän on näyttämölle luonut.

Kokonaisuuden kruunaa Felix Mendelssohn Bartholdyn säveltämä musiikki, jota rikastuttaa muutamissa kohtauksissa vangitsevan taianomaista lisäväriä luova kuorolaulu.

Kesäyön unelman ensi-illan ajoittaminen keväälle on täydellinen, sillä tämän keväisempää ja kepeän värikylläisempää balettia on vaikea kuvitella. Baletin näytökset jatkuvat toukokuun puoleen väliin ja suosittelen sitä lämpimästi jokaiselle, joka kaipaa hieman taikaa ja valloittavia seikkailuja arkeaan virkistämään.

Koreografia: Jorma Elo Musiikki: Felix Mendelssohn Musiikinjohto: Pietro Rizzo Lavastus ja puvut: Sandra Woodall

Valaistus: Linus Fellbom

Jaa:
facebook-7253311twitter-8217285google-8244804pinterest-5978936

Tapasin Piritorilla elämäni miehet | Sylvi

Kuvat: Kirsi Kissmyassinger

PKN:n superfani ei pyörtynyt sunnuntaina Piritorilla, mutta halusi vimmaisesti pussata. 

Tein sunnuntaina valokuvaustöitäni Maailma kylässä -festivaalilla levottomin mielin. Viimeinen työrupeamani alkoi kello 15. Samoihin aikoihin starttaisi myös Piritorin (Vaasanaukio Sörnäisissä) tervetulohulinat päätähtinään Pertti Kurikan Nimipäivien pojat. He olivat juuri palanneet Euroviisumatkaltaan Wienistä. Sydäntäni nipisteli ajatus, etten olisi osallisena nauttimassa tuosta ainutkertaisesta torijuhlasta. Vikkelästi Facebookissa levinnyt Aina mun pitää mennä Piritorille! -tapahtuman idea lähti itämään Punk In Finland -keskustelufoorumilta. Haistan jo tulevan joukkohurmoksen!

Olen juuri ja juuri selvinnyt kirpeästä Euroviisujen semifinaalihäviöstä ja pidän Pertti Kurikan Nimipäiviä todellisena viisuvoittajana. Kyllähän PKN-poikia täytyy päästä torille tapaamaan.

Piritori oli äärimmäisen pullollaan porukkaa. Tuhatkunta osallistujaa, oli arvio. Ihmismeri olikin tiheä. Monista henkosista haistelin tuoreita ja vähän elähtäneempiäkin juhlinnan tuoksuja. Jännitti. Kohta pojat ilmestyvät lavalle. Vaan missä se lava edes on? Huomasin heti, että tämä hienosti yhteistalkoilla järjestetty tapahtuma asetti yleisölle haasteensa. Ei taaempaa, eikä edes keskeltä, ollut pienintäkään näköyhteyttä juuri mihinkään. Äh, oli toimittava ovelasti – taas kerran – ja puikkelehdittava ns. katsomon etuosioon. Pakko nähdä pojat!

fullsizerender_2-6102423

”Mä en nää mitään”, tiuskaisi tuttu ääni vierestäni. Toisenlaisten frendien Sanna! Olimme pitkien ihmisten ympäröiminä. Kameroitakin kaikkialla. Raivasin meille tien paremmille kyttäysapajille. Sanna oli äitinsä kanssa kannustamassa ystäväänsä Sami Hellettä. ”Moiii Sami”, huuteli Sanna. Yhdyin huuteluihin. Sannan äiti kertoi, että Sami vilkutti. Oih, päivän ensimmäinen yhteys Pertti Kurikan Nimipäiviin on luotu.

Pertti Kurikan Nimipäiviä haastateltiin ja heille annettiin myös lahjoja. Torillinen ihmisiä lauloi Aina mun pitää -kappaletta yhteen ääneen Karin johtaessa moniäänistä kuoroamme. Joukkohymyilyä. Hyväntuulisuutta. Epätodellista. Olenko edes Suomessa?

fullsizerender_1-468x351-8157803

Varsinainen ohjelma loppui ja halukkaat saivat jonottaa nimikirjoituksia bändiläisiltä. Näytti siltä, että koko torillinen kansaa halusi niin tehdä. Raivokas pakko päästä vaihtamaan poikien kanssa muutama sananen tai edes katse sai minutkin siirtymään jonoon. Ihmeen nopeasti pääsinkin pöydän ääreen, jonka äärellä pojat istuivat. Sami Helle (basisti) ei sanonut minulle sanaakaan. Teki mieli silitellä hänen kynäkättään. Toni Välitalo (rumpali) katsoi silmiini ja itki. Halusin halata.  Pertti Kurikka (kitaristi, säveltäjä, sanoittaja) ei juuri puhunut. Olisin halunnut halata häntäkin. Kari Aalto (laulaja, sanoittaja) kertoi, että hän on onnellinen, kun selvisi lennosta Wien–Helsinki hengissä ja ailavjuu, ailavsuomi, ailavhelsinki, ailavkallio. Halusin pussata.

img_6076-450x450-5138785

Karille oli järjestetty moottoripyöräsaattue hänen poistuessaan Piritorilta. Voi sitä onnellista ilmettä, kun hän hyppäsi kaverinsa motskarin kyytiin! Onnellisia olivat varmaan kaikki torille tulleet fanitkin. Tuskin toiste saamme kokea mitään tämän kaltaista.

Jouduin vielä kaiken humun päätteeksi Kari Peitsamon kainaloon, kun he kuvasivat joitain fiilistelypromokuvia. Mietin kauhunsekaisin tuntein, mihin nuo kuvat mahtavat päätyä. Päätyvätpä otokset minne tahansa, toivon, että noista kuvista välittyy se ilo ja energia, joita Pertti Kurikan Nimipäivien ihanat pojat minulle jälleen kerran aitoudellaan sädettivät. Rakastan.

Kirjoitellessani kuuntelin Allah-Lasia.

img_6047-5347051

fullsizerender_3-4442323

Jaa:
facebook-9559860twitter-2867877google-7898274pinterest-9328210

Tabu | Sylvi

Suuri näyttämö, Kansallisteatteri

 star-2091062star-2091062star-2091062star-2091062star-2091062 

Tabu on näky, välähdys ihmisyyden ytimeen. Se on raju ja kaunis, raadollinen ja vastenmielinen.

Tabusta on vaikea kertoa mitään, koska toivoisin jokaisen katsojan menevän katsomaan näytöksen tyhjältä pohjalta. Yksityiskohtien paljastaminen tuntuu siltä kuin avaisi koko elämystä liikaa.

Tabu on minulle eräs vuoden merkittävimmistä taiteellisista elämyksistä. Se on rohkea, avoin ja tinkimätön. Samalla se on sisäänpäinkääntynyt ja kokonaisuutena sanallista kuvailua pakeneva. Se ei varmasti miellytä kaikkia, eikä sen tarvitsekaan. Joku lähteekin pois kesken esityksen. Avautuvan oven hetkellinen valokiila valaisee katsomon.

Olen usein sanonut, että arvostan taiteessa sitä kuinka se voi viedä minut ennalta tuntemattomille, vieraille alueille, jotka ovat pelottavia, uhkaaviakin. Tabu tekee juuri tämän ja paljon muuta.

Näin viimeksi ohjaaja Kristian Smedsilta Paul Austerin romaaniin perustuvan Mr Vertigon. Se oli eräs taidokkaimmista ja ihmellisimmistä näytelmistä, joita olen koskaan teatterin lavalla todistanut. Olin lumoutunut ja jäin kaipaamaan lisää. Odotukseni Tabun suhteen olivatkin varsin korkealla. Toisaalta en kuitenkaan odottanut juuri mitään, koska en oikein tiennyt mitä odottaisin. En tahtonut asettaa näytelmälle merkittäviä odotuksia, sillä luotan Smedsiin.

En tiennyt Tabusta etukäteen muuta kuin että Seela Sella esittää toista pääosaa ja että näytelmä perustuu jollain tavoin Timo K. Mukan samannimiseen romaaniin. Mukka on minulle läheinen ja merkittävä taiteilija. Pohdin ennen esityksen näkemistä, miten Tabu nivoutuu Mukan teokseen ja hänen romaaneistaan heijastuvaan vahvaan, kuumeisena hohkaavaan ja raadollisen, mutta kauniiseen sisäiseen maailmaan.

Esityksenä Tabu on visuaalisesti häkellyttävä. Teemu Nurmelinin valosuunnittelu luo lavalle hetkittäin lähes epätodellisen maailman, hämmentävän voimallisia vaikutelmia ja tiloja, joihon katsojakin tuntee astuvansa. En muista aiemmin liikuttuneeni näin valosuunnittelun kauneudesta!

Alue, jolla Tabu esityksenä kommentoi nimikkokirjansa maailmaa on vaikeasti hahmotettavissa ja samalla vahvasti läsnä. Esitys rakentuu voimakkaan visuaalisuuden ja mielikuvien varaan. Yhdistän tämän mielessäni Mukkaan, jonka romaaneissa on aina läsnä eräänlainen käsinkosketeltavan maaginen taso. Samoin Tabu on esityksenä kiihkeän itsenäinen teos, joka kommunikoi Mukan kanssa kuin lasisen seinän takaa. Esitys on kiehtova ja hyvin rohkea tapa toteuttaa romaanin nimeä kantava näytelmä.

Ainut konkreettinen yhtymäkohta Mukan Tabuun onkin esityksessä ääninauhalta kuuluva ote Tabu-romaanista.

Minä otin sydämeni omaan käteeni
Omilla silmilläni tutkin teitäni
omilla huulillani suutelin haavani
lääkitsin kipuni
Sinua jumala
en tahdo tuntea
en tavata
en rakastaa

Seela Sella ja Tero Jartti tekevät intensiiviset roolityöt esityksessä, jossa ei Mukan sitaatin lisäksi ole lainkaan puhetta. Kokonaisuus on taidokas ja etenee hallitun kaoottisesti säilyttäen samalla kuitenkin merkillisen, lähes klaustrofobisen, harmoniansa. Katsojan tunneskaalaa liikutellaan esityksessä kuin kädestä vedettyä lasta kauhusta ja ahdistuksesta pyhyyteen ja herkkään hurmokseen.

Tabun voi tulkita hyvin monella tapaa tai olla tulkitsematta. Minulle se kertoo ihmisen kaipuusta ihmisyytensä ytimeen, niin raadollisena ja ristiriitaisena kuin se voikin näyttäytyä. Tätä samaa aihepiiriä Mukkakin käsitteli tuotannossaan ja tuli usein väärinymmärretyksi. Tabun merkittävin leikkauskohta Mukkaan onkin Smedsin ja Mukan tapa lähestyä ihmistä ja ihmisyyttä. Uskon hahmottavani, miksi Smeds valitsi juuri Mukan. Kiitänkin häntä yhdestä vuoden omaleimaisimmasta ja väkevimmistä näytelmistä.

Ohjannut: Kristian Meds
Lavalla: näyttelijät Seela Sella ja Tero Jartti, muusikko Pekka Kuusisto
Teksti: Timo K. Mukka
Ohjaus ja dramaturgia: Kristian Smeds
Neuvonantaja: Kimmo Modig
Valosuunnittelu: Teemu Nurmelin
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä
Videosuunnittelu: Pietu Pietiäinen
Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen

Jaa:
facebook-7189077twitter-4832629google-9697918pinterest-4082394

El Nam Mexican Kitchen, Turku 24.1.2016 | Sylvi

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Olin viettänyt pitkän päivän Turun keskustassa ja lähdin kohti asemaa ja Tampereen junaa. Edellisenä päivänä olimme aterioineet ystäväperheen kanssa niin tuhdisti, että sunnuntaipäivä oli mennyt kevyemmällä linjalla. Jotain olisi kuitenkin syötävä ennen junan lähtöä. Aiemmalla reissulla olin istunut ystäväni seurassa Linnankadun meksikolaishenkisessä El Nam -pikaruokapaikassa, joten tiesin, että sieltä saisi soijaburriton nopeasti ja kohtuuhinnalla. Se oli vielä sopivasti kävelymatkallakin.

El Nam on Hesburgerin omistajien viime vuonna kehittämä liikeidea: pikaruokapaikka, jossa saa kaljaakin. Pisteet siitä. Niin ja jotain meksikolaista siihen liikeideaan liittyi myös. Mutta sain siis olutta jo toisen kerran Hesen paikassa.

Listalla oli ilmeisesti valmiiksi vegaaninen annos, mutta muokkasin sitä kevyemmäksi eli korvasin maustetun riisin salaatilla. Muuten annokseen kuului paputahnaa, paistettuja kasviksia ja soijasuikalepaistosta. Mausteeksi tuli valkosipulikastiketta ja tulisempaa chilisoosia.

Tiukaksi kääritty burrito oli juuri sopivan kokoinen ateria tuohon hetkeen, ja olutkin maistui vallan mukavalta. Hesen valkosipulikastikkeen maku pomppasi tosin niin vahvasti esiin, että sen olisin voinut ehkä korvata esimerkiksi guacamolella (mikäli se on vegaanista, en kysynyt). Käytin pullokastiketta aikanaan niin paljon, että kyllästyin. Ensi kerralla koitankin varmaan valita oman annoksen, koska sen voi koostaa linjaston eri vaihtoehdoista.

Mutta muuten burrito oli ihan hyvä. Meksikolaisen ruuan kanssa tällä ei tietenkään ole paljoakaan tekemistä, mutta en odottanutkaan sitä. Chilisoosissa oli kuitenkin oikein mukava kevyt tulisuus, ja papumuhennos ja soosi sulautuivat miellyttävästi yhteen. Soija toi kivaa tuntumaa annokseen, ja siinä oli makua.

Suosikkeihin El Nam ei noussut, mutta joka tapauksessa se on hyvä paikka hakea nopeaa ja kätevästi mukana kulkevaa evästä junaan tai aterioida pikaisesti. Minkäänlaista pikaruokaähkyä se ei jättänyt, vaan oli sellainen olo, että söin suht kunnollista ruokaa.

El Nam Mexican Kitchen
Linnankatu 34
Turku

ma–to 10.45–21.00
pe 10.45–23.00
la 11.30–23.00
su 12–18

Kotisivut

Facebookissa

Jaa:
facebook-7683805twitter-8456494google-6703893pinterest-8499996

Pasi was here | Sylvi

KOM-teatteri, Helsinki
Esitykset 14.5.2016 asti

 star-5992820star-5992820star-5992820star-5992820star-5992820 

KOM-teatterin uutuus vie katsojat 1980-luvun tunnelmiin Savonlinnan Kellarpellon lähiöön.

Kun vähän yli kolmekymppisiksi ehtineistä lapsuuden parhaista kavereista toinen päätyy kotikaupungissaan itsemurhaan, toinen jää punavuorelaiseen asuntoonsa pohtimaan muistokirjettä kuolleelle kaverilleen Pasille.

Jokainen meistä tuntee jonkun oman elämänsä Pasin. Se ala-asteen rauhaton kaveri, jota ampiainen pisti silmään, kun tämä löi niiden pesää kepillä. Pasi oli se jätkä, joka kävi omenavarkaissa opettajan omenapuussa ja täytti opettajan postilaatikon sitten niillä varastamillaan omenoilla.

Pasi oli se jätkä, joka ala-asteen urheilukilpailussa juoksi mittamiehenä liian aikaisin kentälle ja sai kuulantyöntökuulan päähänsä. Pasi oli täynnä anarkistista elämäniloa, jonka koulu ja yhteiskunta pyrkivät parhaansa mukaan tukahduttamaan.

Ylä-asteella Pasi maistoi tupakkaa ja keskiolutta vähän ennen kuin muut. Hän istui jälki-istunnoissa ja sai kokeista vitosia ja kutosia, mutta ei tyhmyyttään, vaan siksi koska mielenkiinto ja keskittymiskyky opettajan merkityksettömiltä tuntuviin jorinoihin ei millään pysynyt yllä.

Lopulta, kun muut lähtevät suurten kaupunkien kouluihin kasvamaan ihmisinä, Kellarpellon ja kaikkien muidenkin pikkupaikkakuntien pasit jäävät pyörimään paikalliseen baariin ja elämään loputtomia teinivuosiaan, jotka vuosi vuodelta muuttuvat yhä melankolisimmiksi.

Näytelmä saa katsojan ajattelemaan omia tuttaviaan. Kaikki ne menneiden vuosien frendit, joiden kanssa nykyään ei ole muuta yhteistä kuin muistoja. Muistoja ikään kuin toisesta todellisuudesta, menneisyyden haavekuvia, jotka aika on kullannut. Mikä meistä enää nykyään todella tekee kavereita?

Paikoin Pasi was here tuo mieleen Q-teatterin Hämeenlinnan (2013), sillä kummatkin pohtivat pikkukaupungin ihmisten elämää suhteessa Helsinkiin. Kummatkin jatkavat tematiikkaansa myös tavallisuuden normien yhtäaikaisesta mukavasta ja ahdistavasta kultaisesta häkistä yksilön näennäiseen vapauteen ja ahdistukseen.

Juho Milonoffin esittämän Hemmon johdolla edetään Pasi was heren kohtauksesta toiseen. Välillä käydään läpi varhaisteinin seksuaalisuuden kehittymistä. Hemmo seuraa kuin vierestä oman seksuaalisen kiinnostuksensa heräämistä sekä tyttöjä että poikia kohtaan.

Kohtaus saa huipennuksensa, kun Vilma Melasniemen esittämä pornotähti Sarah Young käy toteamassa Hemmolle, että ei homoseksuaalisuutta tarvitse pelätä. It’s okay to be gay, on Youngin viesti Hemmolle.

Pasia esittävä Johannes Holopainen tekee todella luontevaa työtä menneisyyden haamuna, joka ei suostu pelkästään Hemmon nostalgisoinnin työkaluksi, vaan tuo väkisin esiin myös muistoja, jotka sijoittuvat Kellarpellon kellareiden synkkiin pannuhuoneisiin.

Useassa eri roolissa nähtävä Robert Enckell on parhaimmillaan päiväkodin hoitotätinä, joka vihaa lapsia ja rakastaa Jeesusta.

Käsikirjoitus: Veikko Nuutinen Ohjaus: Lauri Maijala Lavastus: Janne Vasama Puvut: Niina Pasanen

Rooleissa: Robert Enckell, Johannes Holopainen, Vilma Melasniemi ja Juho Milonoff

Jaa:
facebook-7953386twitter-9329727google-9092977pinterest-7516376

Seksistä ja matematiikasta | Sylvi

Iida Rauma : Seksistä ja matematiikasta
Gummerus 2015
474 s. 

 star-8770316star-8770316star-8770316star-8770316star-8770316 

Iida Rauman toinen romaani on rohkea ja älykäs kommentaari nyky-yhteiskunnasta.

Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta on eittämättä yksi vahvimmista ja omaleimaisimmista teoksista, jonka olen lukenut pitkään aikaan.

Pidin valtavasti myös Rauman esikoisesta Katoamisten kirja (2011). Seksistä ja matematiikasta kuitenkin kohottaa Rauman kirjallisen lahjakkuuden aivan uudelle tasolle. Teos on kunnianhimoinen ja tinkimätön, rohkea ja älykäs. Rauma on käsitellyt monia marginaalisiksi jääviä aiheita ja antanut niille äänen.

Teoksen pääteema rakentuu sen nimen ympärille, tosin näin yksinkertainen kuvaus ei anna kirjalle täyttä oikeutta. Lähtökohtana on kuitenkin ruumin ja järjen kohtaaminen ja ristiriitaisuus. Tästä tematiikasta haarautuvat ja kasvavat teoksen muut teemat, joita ovat muun muassa erityislahjakkuus, ympäristökysymykset, yhteiskunnalliset epäkohdat, mielenterveydelliset ongelmat, vammaisuus, transsukupuolisuus, sisaruus.

Teoksen voi tulkita monin tavoin. Minulle se on ennen kaikkea vahva ja rohkea kommentaari ympäröivästä yhteiskunnastamme. Siitä, kuinka mikään ei tahdo riittää: talouden täytyy kasvaa, kilpailun koventua, ihmisen kehittyä. Tavoitteet jäävät aina saavuttamattomiin, ja tämä salakavalasti ruokkii ihmisen sisäistä tyhjiötä. Samalla tämä merkillinen parempaa kohti kurkottelun kulttuuri ulottaa lonkeronsa ihmisen yksityiseen maailmaan, seksuaalisuuteen, henkisyyteen. Yhteiskunnallisen tason rinnalla romaani onkin vahva ihmisen sisäisen maailman kuvaus. Ihminen sopeutuu, mukautuu loputtomiin. Järki ja sielu, henki ja ruumis rinnakkain ja ristiriidassa.

Kirjan alussa päähenkilö Erika asuu ja työskentelee ulkomailla matematiikan parissa. Erään ikävän tapahtuman myötä hän kuitenkin palaa takaisin Suomeen ja alkaa tarkastella minuuttaan uusista näkökulmista.

Erika tutustuu transsukupuoliseen Tuoviin kirjastossa ja heidän elämänsä kietoutuvat hiljalleen toistensa lomaan. Merkittävä henkilöhahmo on myös Tuovia ja Erikaa toisiinsa yhdistävä valokuvaaja Annukka. Lisäksi romaanin sivuhenkilöt, kuten Erikan lievästi kehitysvammainen pikkusisko Emilia, ovat tärkeä osa tarinaa. Jokaista henkilöhahmoaan Rauma kuvailee lempeällä tarkkanäköisyydellä, heidän inhimillistä erityisyyttään ja erikoisuuttaan kunnioittaen ja ihmetellen.

Kiitän Raumaa myös hänen kirjoitustyylistään, joka soljuu karheankauniina sivulta toiselle. Kieli on vaivatonta, vivahteikasta, hetkittäin rujoakin. Se syventää entisestään teoksen kokonaisvaltaista psykologista viisautta ja herkkyyttä.

Joku on moittinut kirjaa siitä, että sen sisältämä aihepiirien ja aiheiden kirjo on jo lähes liiallinen ja vyöryy hallitsemattomasti lukijan ylle. Itse kuitenkin pidin teoksen tästäkin piirteestä, sillä se vangitsee jotain hyvin autenttista todellisesta elämästä, missä harva asia on täysin looginen tai hahmotettavissa. Seksistä ja matematiikasta henkii jotain hyvin olennaista ja merkityksellistä nykymaailmamme mutkikkuudesta ja kaoottisuudesta. Teemoja ja aihepiiriä on monia, mutta ne luovat temaattisesti ihailtavan eheän ja koskettavan kokonaisuuden.

Jaa:
facebook-8322995twitter-1329697google-9207436pinterest-8251043

Brooklyn Sound, Bar Loose 23.2.2016 | Sylvi

Kuvat: Riitta Supperi, pääkuvassa Teksti-TV 666

Tukan hulmuilua ja hulluutta hikisellä klubilla.

 star-2930362star-2930362star-2930362star-2930362 

Bar Loosessa Helsingissä järjestettiin yhdysvaltalaisen olutpanimo Brooklyn Breweryn sponsoroima Brooklyn Sound -tapahtuma. Viidestä tapahtumasta koostunut kiertue järjestettiin Helsingin lisäksi Tukholmassa, Göteborgissa, Oslossa ja Bergenissä. Kiertueen tarkoituksena oli tehdä tunnetuksi brooklyniläislähtöistä musiikkia ja pääesiintyjänä oli brooklyniläinen elektroninen poprockbändi Syvia. Kussakin kiertuekaupungissa nähtiin Syvian ohella paikallisia bändejä.

Baarin ovet avautuivat viideltä, joten janoisimmat pääsivät taltuttamaan bissehimojaan jo hyvissä ajoin. Brooklyn-oluen myyntiä varten oli pystytetty erillisiä pisteitä. Ihmisiä oli saapunut paikan päälle runsaasti. Eipä ihme, olihan iltama ilmainen ja ohjelma mitä houkuttelevin. Tapahtuma alkoi Loosen yläkerrassa, jossa intiimit keikkansa heittivät Cats of Transnistria ja Iisa Duo. Sitten olikin aika hipsiä alakertaan.

Alakerran sessiot räjäytti käyntiin helsinkiläinen jyräpumppu Kaleidobolt. Tuo loistotrio herätti yleisönsä hiukset hulmuten. Soittivat superlujaa! Bändi ei tuonut uusia tuulia stonerplaneetalle, mutta siihen ei myöskään ollut tarvetta. Säröä täynnä oleva show sulatti kylmemmänkin kuulijan. Rumpali Valtteri Lindholm tykitti sellaisella intensiteetillä, ettei arvailulle jäänyt varaa; herralla on täydellinen rytmitaju. Kun tähän soppaan aineksensa lisäsivät kiehtovasti riffittelevä vokalisti-kitaristi Sampo Kääriäinen sekä tukkajumalainen basisti-vokalisti Marco Menestrina, oli lopputulos vastustamaton. Kappaleet rytisivät sellaisella voimalla, että lavalla ollut olupullokin kellahti kumoon ja loi kimaltelevan kaljalammikon. Sopi erinomaisesti tunnelmaan. Vanhana stonersutturana jäin keikan jälkeen miettimään: miksi en ollut ennen kuullut tätä bändiä?

s_kaleidobolt_sylvi_011_brooklyn-sound-468x374-7726075

Kaleidobolt

Seuraavaksi lavalle nousi kiertueen päätähti Syvia. He kertoivat soittavansa livenä Euroopassa ensimmäistä kertaa. Keikan aluksi yleisö jättäytyi turhan kauas lavasta. Mojovasti pussaava pariskunta täytti pian kuitenkin tuon tyhjän aukon ja kohta heidän perässään bändin läheisyyteen tuli tanssailemaan yksi, jos toinenkin humuttelija. Hyvä niin.

20160223-bar-loose-brooklyn-sound-minifestivaali-syvia-kuva-riitta-supperi

Ruth Mirsky, Syvia

Vokalisti-kosketinsoittaja Ruth Mirsky ei kaunista ääntään säästellyt. Harmillisesti saundit oli miksattu sen verran tuhruisiksi, ettei lauletuista sanoista saanut selvää. Viimeisen kappaleen tiimellyksessä neito hyppäsi pois kiippareidensa takaa, otti mikrofonin kouraansa, lauloi ja jammaili rajusti. Se vapautti keikkatunnelman niin lavalla kuin yleisössäkin. Juuri kun tuntui siltä, että keikka pääsi vauhtiinsa, se jo loppui. Ehkä tämä jätti yleisön sopivan nälkäiseksi.

s_tekstitv666_sylvi_107_brooklyn-sound-300x450-3839089

Teksti-TV 666 ja hulmuava Tero Huotari

Iltamat päätti Teksti-TV 666. Pojat säätelivät soittimiaan piinaavan kauan ja hetkellinen epätoivo alkoi kalvaa arkityöskentelijän mieltä. Niinköhän keikka koskaan alkaa? Huumaava krautahtava punkrockpauhu koukuttavine melodioineen ja kertosäkeineen täytti kuitenkin pian läkähdyttävän kuuman ja ääriään myöten yleisöä täynnä olevan Loosen alakerran. Tätä kannatti odottaa! Bändi saavutti moniin aikaisempiin keikkoihin verrattuna täysin uuden tason kaikessa suloisessa hulluudessaan. Pieni Loosen lava oli kuin tehty tuolle seitsenhenkiselle sakille. Soittajat heiluivat kuin rokkihengen riivaamina. Halailivatkin. Hypnoottista! Piritorilta taivaaseen -biisi lähti liikkeelle mm. Brooklyn-bissepulloilla kitaraa soitellen. Taisin viimeistään tässä vaiheessa hivenen ihastua yhtyeen laulaja-kitaristi Tero Huotariin. Myös yleisö sekosi ja koko loppukeikka meni ihanassa kaaostilassa. Viihdyttävin keikka pitkään aikaan.

s_tekstitv666_sylvi_117_brooklyn-sound-468x312-1241947

Teksti-TV 666

Jaa:
facebook-9096094twitter-7831574google-4254743pinterest-3776027

Drew McDowall (UK) & Helm (UK), Kuudes linja 10.2.2016 | Sylvi

Rajat auki suloiselle tuskalle.

Kipittelen Kampin keskuksen aulassa Slowdiven sulosoinnut korvissani. Hätkähdän hereille, kun tuntematon nainen kiljuu räyhäkkäästi ”natsiblondi!” kintuissani kiilteleviä Dr Martenseja tuijottaen. Ihmiset ympärillä katsovat minua paheksuen. Mitä helkkaria juuri tapahtui?

Vielä illallakin tuo aamuinen episodi vihastutti. Pakotin itseni kuitenkin tuossa saatanallisen sapetuksen tilassa Kuudennelle linjalle. Luvassa oli kokeellista post-industrial-tekno-mitälie-sytkytystä, joka ei minulle musiikkilajina ole sitä tutuinta. Brittiartistit Helm ja Drew McDowall saapuivat Helsinkiin Euroopan kiertueensa päätöskeikalle. Kuulijoita ei paikan päälle Kutoselle ollut saapunut kuin kourallinen. Täydellistä, sillä surisevan äänikouran kyytiin hyppääminen onnistuu parhaiten omasta kuplasta käsin.

Keikkakimaran aloitti Helm, joka on tehnyt aktiivisesti musiikkia kymmenisen vuotta. Hänellä on runsaasti julkaisuja ja hän on keikkaillut aktiivisesti niin Euroopassa kuin Amerikassakin. Ilmekään värähtämättä kivettyneillä beibikasvoillaan tuo herra loihti ilmoille sellaisia äänimaisemia, että ne jyräsivät vääjäämättä kuulijan tajunnan jollekin erikoiskiertoradalle. Yleisö seisoi keikan ajan paikoillaan. Pysähtynyt maailmanlopun tunnelma.

Helm saatteli kuulijat sopivaan mielentilaan vastaanottamaan illan toisen esiintyjän, Drew McDowallin. McDowall on alansa konkari ja vaikuttanut aikoinaan mm. Coil-yhtyeessä sekä tehnyt yhteistyötä Psychic TV:n kanssa. Nykyisin McDowall on keskittynyt soolouraansa.

Tämäkään artisti ei harvaan yleisöönsä Kuudennella linjalla sen kummemmin kontaktia ottanut, eikä siihen myöskään ollut tarvetta. McDowallin vääntämät äänet tulivat iholle satanen lasissaan. Seiniä tärisyttävää sytkettä. Väsähtänyttä naamaani huolella peittämään asetetut etuhiukset värisivät pois silmieni edestä biittien voimasta. Raastava luuppaus tarrautui aivojen syvimpiin sopukoihin. Erinäiset efektit resonoivat sisuskaluissa saakka. Sattui, mutta tuo tuska oli suloista.

Helm ja Drew McDowall onnistuivat huuhtelemaan musisoinnillaan pois vihan ja kaikki muutkin negatiiviset tuntemukset. Hetkellinen irtiotto kaikesta nykypäivän paskasta oli paikallaan. Hypnoottisen hyvä ilta. Astelinkin kevyin askelin kotiin Kampin keskuksen kautta.

Jaa:
facebook-2537125twitter-4717802google-6911743pinterest-8506333