Kategoria: Elämäntapa

(Min lilla syster, Ruotsi–Saksa 2015)
O: Sanna Lenken
N: Amy Deasismont, Rebecka Josephson
Ensi-ilta 11.12.2015
S 

  

Pikkusisko todistaa ihailemansa isosiskon syömishäiriötä.

Kaunis nuori tyttö kiitää jäällä. Perhe kannustaa katsomossa: ”Katja, Katja!” Esityksen jälkeen luistelijalahjakkuuden saamat ruusut työnnetään pikkusiskolle Stellalle, kun Katjaa kaivataan toisaalla. Omiin oloihinsa unohdettu pikkusisko laahaa ruusuja pitkin aitaa, antaa niiden rikkoutua, terälehtien pudota maahan.

Pieni siskoni on ruotsalaisen Sanna Lenkenin ensimmäinen pitkä teatterielokuva. Se on osittain omaelämäkerrallinen ja pohjautuu Lenkenin kokemuksiin syömishäiriöstä. Tarina kerrotaan nuoremman sisaren, 12-vuotiaan Stellan, silmin. Siskoaan ihaileva ja häntä läheltä seuraava Stella huomaa isosiskon käytöksen vähitellen muuttuvan ja ruoka-annosten jäävän olemattomiksi. Rebecka Josephson on todella vaikuttava Stellan roolissa. Tarinassa perheensä sivustakatsojaa esittävä Josephson on Lenkenin elokuvan tähti.

Paitsi koko perheeseen vaikuttavasta syömishäiriöstä, Pieni siskoni on kertomus sisaruudesta ja siihen kuuluvista jakamisen, kateuden, ihailun ja kilpailun kokemuksista. Sisarten välinen monisyinen suhde on kaikkea tätä, mutta myös läheinen ja lämmin, eikä vanhemmilla ole pääsyä sen piiriin. Elokuva sivuaa teini- ja varhaisteini-iän haasteita, esikoisen ja kuopuksen erilaisia rooleja sekä huippu-urheilun vaativan maailman vaikutusta nuoren ihmisen mieleen.

Amy Deasismont näyttelee teini-ikäistä Katjaa. Syömishäiriötä kuvataan elokuvassa uskottavasti. Oksentamisen ja syömättömyyden jatkuva salailu eristää sairastuneen sumuverhon taakse. Yhteys ja kiinnostus muihin ihmisiin katkeaa. Ainakin jokainen joskus syömishäiriötä sairastanut tunnistaa raivon, joka nousee, kun liikkumista yritetään rajoittaa. Tai häpeän, kun jää kiinni yösyömisestä tai oksentamisesta.

Perheen koko elämä pyörii jo ennen Katjan sairastumistakin isosiskon ympärillä. Stella saa Katjan salaisuuden selville ensimmäisenä ja koittaa kantaa taakan pienillä harteillaan, kunnes lopulta murtuu ja paljastaa huomaamansa vanhemmilleen. Vanhempaa tytärtään palvova isä ja töihinsä pakeneva äiti kieltäytyvät käsittämättömän kauan näkemästä, mitä heidän silmiensä edessä tapahtuu.

Kohtaus, jossa vanhemmat koittavat pakkosyöttää Katjaa, tuntuu pahoinpitelyltä ja tuo syömishäiriöisen ruokaan kiteytyvän ahdistuksen konkreettisena katsojan eteen.

Elokuva näyttää taitavasti sairastuneen tunne-elämän vuoristoradan. Siitä välittyy samanaikainen pelko läheisten puuttumisesta ja toive siitä, että joku näkisi taustalla piilevän masennuksen ja osaisi auttaa.

Jaa:

Raekallio corp.
Tanssiteatteri Hurjaruuthin näyttämö, Kaapelitehdas
Esitykset 2.–5.3.2016

  

Runon ja tanssin yhteistyö tuottaa vakavaa pohdintaa yksilön ja maailman tilasta.

Yleisön ei yleensä tarvitse esitystä katsoessa huolestua omasta positiostaan. Yleisö on yleisö, yleisö istuu yleisölle osoitetuilla penkeillä ja toimittaa yleisölle sisäänkirjoitettua tehtävää esityksen katsojana. Pitäisikö siis huolestua, kun Valtteri Raekallion ja Eino Santasen toinen yhteistyöproduktio Esitys – A Performance kehystää itsensä runoteoksella, jonka nimi on Yleisö?

Ei, ei pidä. Esiintyjien interaktiota yleisön kanssa pelkäävien kannattaa tosin hakeutua kolmanteen penkkiriviin tai ylemmäs, sillä on mahdollista, että Esityksen ensi-illan sokea vuorovaikutuspyrkimys toistuu. Fyysistä kontaktia alastoman Raekallion kanssa haluavien kannattanee pyrkiä Kaapelitehtaan näyttämön eturiviin, suunnilleen keskelle.

Mutta vuorovaikutus yleisön kanssa ei lopulta ole Esityksen ydintä. Sen pohjalla on viime lokakuussa esitetty Mirva Mäkisen ja Eero Vesterisen tanssiduetto Harjoitus rakkaudesta, joka Esityksessä pilkkoutuu ja laajenee kolmeen osaan. Näitä osia rytmittää Raekallion vimmainen tulkinta Santasen runosta, lavan vasemmalla puolella juokseva maailman väkiluvun laskuri ja oikealla puolella oleva ohjaajan tekniikkapöytä sekä näyttämön pienoismalli.

Välillä ohjaaja, lausuja ja tanssija Raekallio nousee jumalalliseen asemaan messuamaan esitystilan takaseinälle heijastettuun videoprojisointiin. Sitten hän sitoo silmänsä ja riisuu vaatteensa, kuten Edustajassakin, ja on hetken kuin alaston, vastasyntynyt ihminen, jonka silmät eivät vielä kunnolla näe.

Esityksen neljäs ja kenties näkymättömyydessään tärkein esiintyjä ei ole kuitenkaan vielä syntynyt. Seitsemännellä kuulla raskaana oleva Mäkinen tanssii Vesterisen kanssa välillä kaksinaisuutensa unohtaen, välillä siitä voimaa hakien. Kahdenkymmenen vuoden kontakti-improvisaatiokokemuksella pyöreävatsainen Mäkinen nostaa Vesterisen ilmaan, pyörittää ja on pyöritettävänä, suuttuu ja raivoaa, mutta myös hakee sellaista läheisyyttä, jota ei koskaan yhteisestä liikehdinnästä saa. Lopulta Vesterinen jää yksin yleisön kanssa. Yleisön, johon syntyy uusia jäseniä joka sekunti.

Oulussa ensi-iltansa saanut ja Oulun Tanssin Keskus JoJon kanssa yhteisesti tuotettu Esitys – A Performance on asiasta raskas teos, ylöspanoltaan riisutumpi malli mahtipontisesta Edustajasta. Sen teemat ovat valtavia maapallon liikakansoituksesta yksilön rakkaudenkaipuuseen ja näistä yli. Kahden ihmisen yhteinen tanssi ja liike saavat silmät kyyneliin, mutta seuraavassa hetkessä yhtenäisyyden illuusio rikotaan kyynisesti ja väkivaltaisesti.

Tunteiden ja ajatusten läikähtely laidasta toiseen tiiviin tunnin aikana on yleisöllekin haaste. Väliaikaa teos ei todellakaan kaipaa, mutta ehkä kuitenkin enemmän pituutta ja tilaa hengittää. Esitys on teos, jonka haluaa katsoa heti uudestaan, mutta kiirettä pitää, sillä Helsingissä näytöksiä on vain neljä. Onneksi purkamistarvetta ja omaa kokemusta voi jatkaa vielä hetken aplodien päättymisen jälkeen työryhmän tarjoamassa keskustelutuokiossa.

Taiteellinen suunnittelu ja toteutus: Valtteri Raekallio
Esiintyjät: Mirva Mäkinen, Eero Vesterinen ja Valtteri Raekallio
Runot: Eino Santanen
Valosuunnittelu: Jukka Huitila

Kuvat: Jukka Huitila

Jaa:

Laura Restrepo: Intohimon saari
Alk. La Isla de la Pasíon (1989)
Suom. Laura Vesanto
Fabriikki Kustannus 2015
315 s.

  

Piskuiselta Clippertoninsaarelta pelastettiin joukko naisia ja lapsia vuonna 1917. Mitä oikein oli tapahtunut?

Hiii-o-hoi! Nyt tuulee Turusta ja Clippertoninsaarelta!

Uusi turkulainen pienkustantamo Fabriikki Kustannus on julkaissut suomennoksen kolumbialaisen Laura Restrepon esikoisteoksesta Intohimon saari, joka sijoittuu salaperäiselle Clippertoninsaarelle. Tuo pikkuinen taskurapujen valtaama ja tiheän koralliriutan saartama atolli sijaitsee itäisellä Tyynellä valtamerellä, ja vaikka se on pelkkä kärpäsen kakka maailmankartalla, on sen historia monivivahteinen ja myyttinen.

Vuonna 1908 joukko meksikolaisia sotilaita matkusti saarelle perheineen perustamaan sotilastukikohtaa. Maailman myrskytessä nämä ihmiset kuitenkin unohdettiin Clippertonille, ja yhdeksän vuotta myöhemmin saarelta löydettiin enää muutamia eloonjääneitä – kaikki naisia ja lapsia.

Mitä Clippertonilla oikein tapahtui noiden vuosien aikana? Mihin ihmiset kuolivat? Miten osa pysyi hengissä?

Tällaisia kysymyksiä Restrepo tutkiskelee tositapahtumiin perustuvassa Intohimon saaressa. Hän kirjoittaa itsensä mukaan kirjaan: osa luvuista sijoittuu nykyhetkeen, jossa Restrepo yrittää tavoittaa saarella olleiden ihmisten sukulaisia tai jälkeläisiä. Hän matkustaa ympäri Meksikoa, löytää valokuvia ja lehtijuttuja, tapaa ihmisiä kasvokkainkin. Kaiken haalimansa tiedon valossa Restrepo kirjoittaa kirjansa: tarinan siitä, mitä Clippertonilla ehkä tapahtui 1900-luvun alussa.

Ja huh, miten Restrepo sen tekee! Hän ottaa henkilöhahmot kämmenelleen, pyörittelee heitä siinä, löytää jokaisesta heikot kohdat ja parhaat puolet. Henkilökuvaus on hengästyttävän seikkaperäistä, sata vuotta sitten eläneet ihmiset muuttuvat lihaksi ja vereksi.

Jokainen saarella elänyt on Restrepolle yhtä tärkeä: hän kuvaa samalla intohimolla niin saaren kuvernöörin kuin tämän palvelijattarenkin kokemuksia.

Kirjaa lukiessa ei voi välttyä Lost-fiiliksiltä. Kun saarelaiset tajuavat, että Meksikon valtio on unohtanut heidät ja ruokakuljetuksia ei tulekaan luvatusti, alkaa kyräily. Keneen voi luottaa ja keneen ei? Itsekkyys ja pikkusieluisuus nostavat päätään: joku varastaa säilyketölkkejä, toinen syyttää kaikesta saaren ainutta mustaihoista. Myös taikauskoisuus ja hallusinaatiot leviävät keripukin vanavedessä.

Restrepon kieli on rajua, verevää, fyysistä. Lauseet seuraavat toisiaan pidäkkeettömästi ja koukuttavat lukijan. Kirjan nimi – Intohimon saari – on hivenen harhaanjohtava, sillä se synnyttää mielikuvan kioskikirjallisuudesta, vaikka nyt olemmekin aivan ensiluokkaisen kaunokirjallisuuden parissa.

Teoksen alussa nimelle tulee kuitenkin selitys: vanha merenkävijä Fernão de Magalhães nimesi Clippertonin Intohimon saareksi jo 1500-luvulla, koska ”onhan intohimo sekä rakkautta että kipua, sekä kuumeista innostusta että kidutusta, sekä kiintymystä että himoa”.

Kaikkea tätä on myös Restrepon romaani. Lopputuloksen viimeistelee Laura Vesannon laadukas suomennos.

Aiemmin Restrepolta on suomennettu romaani Houre (Like 2007, suom. Sari Selander).

Jaa:

Donna Tartt: The Goldfinch
Little Brown and Company 2013
784 s.

  

Vaikuttava teos menetyksen otteesta

Ei varmastikaan ole liioiteltua sanoa, että Donna Tarttin kauan odotettu, haluttu ja kaivattu kolmas teos The Goldfinch on englanninkielisen kirjallisuusmaailman vuoden tapaus. Salonin Laura Miller vertasi teosta Charles Dickensin tuotantoon, ja kauhun kuningas Stephen King totesi The New York Timesin arviossa The Goldfinchin olevan ”harvinaisuus, joita ilmestyy kuusi kertaa vuosikymmenessä”. Eivätkä nämä kehut ole jääneet ainoiksi.

Tarinan juoni on enemmän tai vähemmän traaginen (riippui kriitikon kohdalla siitä, mihin aikaan tiiliskiveä kahlasin; alkuillasta teos liikutti erityisen voimakkaasti). 13-vuotias Theo Decker käy koulua, isä (entinen näyttelijä, nykyinen sekatyöläinen ja alkoholisti) on liuennut jonnekin, mutta Theoa tämä ei juuri hetkauta, koska hänellä on aivan ihana, hevostalleilla tupakansavussa kasvanut äiti, jota hän jumaloi.

Theolla on kuitenkin ongelmia koulussa, ja matkalla kurinpitotilaisuuteen hän päättää poiketa äitinsä kanssa katsomaan New Yorkiin saapunutta hollantilaisten mestarien näyttelyä Metropolitan Museum of Artiin. Museossa Theo näkee kiehtovan tytön, Pippan. Tragedia puuttuu kuitenkin peliin, kun museossa tapahtuu pommi-isku, joka surmaa sekä Theon kuvankauniin äidin että Pippan huoltajan, Weltyn.

Järkyttynyt Theo poimii museosta matkaansa Carel Fabritiuksen mestariteoksen The Goldfinch vuodelta 1654 sekä Weltyn hänelle henkitoreissaan antaman sormuksen.

Onnettomuuden jälkeen Theo päätyy asumaan ystäväperheeseen. Tämä Barbourien perhe ei ole sen toimivampi kuin Theon omakaan. Dysfunktionaaliset perheet ja ihmissuhteet ovatkin eräs kirjan kantavimpia teemoja; perheet ovat aina läsnä, kirjan henkilöt pyrkivät pääsemään turvallisiin olosuhteisiin, joita perhe heille toisi, mutta perhe ei kuitenkaan täytä kirjan henkilöiden odotuksia. Päinvastoin. 

Barbourien luona Theo kokee vierauden tunnetta, jota ei yhtään vähennä hänen kätkössään oleva Fabritiuksen mestariteos, jonka katoaminen on mediassa ja taidemaailmassa suuri tragedia.

Vähitellen Theo kuitenkin sopeutuu. Hän saa itselleen turvallisen kiintymyssuhteen Weltyn liikekumppaniin Hobieen, jolle hän käy palauttamassa sormuksen siinä olleiden osoitetietojen perusteella saadakseen jälleen kontaktin Pippaan, joka on tragedian myötä syöpynyt hänen mieleensä.

Hobien pitämässä antiikki- ja vanhojen tavaroiden liikkeessä Theo kokee arkista iloa Hobien opastaessa häntä vanhojen huonekalujen kunnostamisessa. Myös elämä Barboureilla asettuu uomiinsa, ja kaikki tuntuu olevan hyvin, kunnes kauan poissa ollut isä ilmestyy paikalle raitistuneena uuden naisystävänsä Xandran kanssa – ilmeisesti Theon äidin maallisen omaisuuden perässä, jota on sievoinen summa. Theo lähtee uuden perheensä kanssa Las Vegasiin (jonne isä on perustanut uuden elämänsä, ansaiten omaisuutensa käytännössä kasinoilla ammattipelurina) – maalausta unohtamatta.

Las Vegasissa, uuden perheen paljastuttua jälleen dysfunktionaaliseksi (isä on kaikkea muuta kuin raitis; tällä kertaa mukana ovat myös erilaiset lääkkeet ja huumeet), Theo tutustuu Borikseen, josta hän saa elinikäisen ystävän ja jolla on myös kirjan myöhemmissä tapahtumissa keskeinen rooli. Boris tuo Theon elämään paljon kaivattua ystävyyttä, koska yhteydet Barboureihin ovat lähes katkenneet, eikä Pippakaan ole Theon elämässä läsnä muuta kuin ajatuksissa, jatkuvasti.

Vuosien kuluessa elämä käy Theolle Las Vegasissa yhä epävakaammaksi isän päihderiippuvuuden syvetessä ja pelivelkojen kasvaessa. Isästä paljastuu yhä inhottavampia piirteitä, mutta kehitys pysähtyy isän joutuessa autokolariin, joka ainakin kriitikon silmissä näyttää kummasti itsemurhalta. Theo nostaa kytkintä ja lähtee yöbussilla New Yorkiin, jossa hän etsiytyy Hobien hoteisiin.

Maalaus ei kuitenkaan jätä häntä rauhaan. Seuraavan kahdeksan vuoden kuluessa hän huomaa, ettei suinkaan ole ainoa, joka tietää maalauksen kohtalosta: alamaailman taidevarkauksiin erikoistuneet kovanaamat eivät aio jättää häntä rauhaan.  Theo on vaalinut maalausta mustasukkaisesti kaikki nämä vuodet, mutta menettää sen ollessaan avioitumisen kynnyksellä Barbourien tyttären Kitseyn kanssa. Samaan aikaan Theo kärsii päihderiippuvuudesta aavemaisesti isänsä jalanjälkiä seuraten. Theo kuitenkin pääsee takaisin kosketukseen maalauksen kanssa ja ratkaisee sen kohtalon itsensä, Boriksen, Hobien, Kitseyn ja Pippan takia.

Tarttin romaani on vaikuttava. Istuin pitkään hiljaa ennen lukemisen aloittamista, ja istuin pitkään hiljaa suljettuani viimeisen sivun. The Goldfinchin ilmestymisen odottaminen oli tuskallista ja lopulta, kun kirja päättyi, oli hankalaa uskoa, että tässäkö tämä taas oli? Vaikka lähes 800-sivuinen romaani vei useamman viikon arjen ohessa (Donna Tarttin lukeminen ei ole koskaan arkea), tuntui silti kuin romaani olisi loppunut liian pian, jättänyt lukijan käsiin joukon kysymyksiä, jotka jäävät ikuisesti vaille vastausta ja tunteita jotka eivät tule tyydytetyiksi. Mutta pitäisikö kaunokirjallisen teoksen edes koskaan olla täydellisen selittävä?

Tarttin kerronta on hyvin elävää ja tapahtumat ja henkilöt kykenee näkemään edessään, hehkuvina kuin technicolor. Tyylillisesti Tartt muistuttaa jonkin verran edellä mainittua Stephen Kingiä; täysin erilaisista tapahtumaympäristöistä huolimatta kriitikolle nousivat mieleen Kingin romaanit Uinu uinu lemmikkini ja Hohto.

Kieltämättä kaikki kolme – The Goldfinch, Uinu uinu lemmikki ja Hohto – jakavat yhteisen teeman: ihmisen epätoivoisen toiminnan vastoin kaikkea järkeä ja pahoja aavistuksia. Toiminnan, jossa tavoitellaan jotain kauan sitten menetettyä vielä kerran – tuhoisilla seurauksilla.  Kingin kuvaama pahuus on havaittavissa myös monissa Tarttin kirjan henkilöissä: pahansuovassa, tinkimättömässä, varastetun taiteen kanssa pelaavassa Lucius Reevessa kuuluu kaikuja Tukikohdan Randall Flaggista ja Theon demoninen, mielihalujensa armoilla oleva isä tuntuu irvistävän Viceroy-savukkeiden sinisen savun keskeltä kuin Hohdon Jack Torrance.

Tarinankertojana Tarttissa on paljon samaa kuin Margaret Atwoodissa (Atwoodin teoksista nousee mieleen Ryövärimorsian) – miten menneisyyden tapahtumien raskas painolasti tuodaan osaksi kirjan kerrontaa ja miten lumoavasti Tartt jaksaa kuvata pieniä yksityiskohtia ja näyttää joitain tuttuja asioita aivan uudessa valossa (kuten Las Vegasin, josta Tartt kuvaa Sin Cityn vähemmän tunnettuja puolia, esimerkiksi Stripin ulkopuolella olevia lähiöitä ja ostoskeskuksia). Tosin uhkapeli ja kasinot ovat jossain määrin aina läsnä – sekä Theon ammattipelurina toimivan isän että tämän kasinolla työskentelevän avopuolison Xandran myötä.

Kirjassa on paljon erilaisia teemoja, joista nostaisin esiin muutamia: halu epätoivoisesti saada menneisyys takaisin, pakkomielteet ja kyvyttömyys olla toistamatta aiempien sukupolvien virheitä. Theo ei koko kirjan aikana kykene hyväksymään sitä, että hänen äitinsä on lakannut olemasta, iäksi pois mennyt. Theo haluaa epätoivoisesti kiintyä johonkin, ja samalla halulla kuin lapsi kaipaa kiintymystä Theo kiintyy epätoivon vimmalla sekä Fabritiuksen mestariteokseen että Pippaan. Kumpikaan ei kuitenkaan tarjoa hänelle hänen kaikkein kipeimmin tarvitsemaansa asiaa – rakkautta, kiintymystä ja kosketusta. Maalaus aiheuttaa hänelle vain pelkoa ja pahaa oloa, kun taas Pippa muistuttaa liikaa häntä itseään haavoittuvaisuudessaan ja rikkinäisyydessään.

Theo toteuttaa myös vihaamansa isän kohtalon ainakin osittain – Theokin sotkeutuu alamaailman syövereihin, sortuu lääkkeiden ja alkoholin väärinkäyttöön ja takeltelee ihmissuhteissaan. Pippassa on paljon hänen elegantin äitinsä piirteitä, kun taas Kitsey Barbour muistuttaa kiehtovalla tavalla Theon isän avopuolisoa Xandraa.

Pakkomielle Fabritiuksen keltaiseen lintuun pienessä taulussa dominoi Theon elämää enemmän tai vähemmän – se ei päästä häntä otteestaan, ja tässä kohtaa Tartt osoittaa taiteen massiivisen voiman ihmisen tajuntaan. Tavallaan maalaus muistuttaa monessa mielessä Theon väärinkäyttämiä lääkkeitä ja huumeita: se pelottaa ja koukuttaa, mutta tuo myös mielihyvää. Mielihyvän määrä ei kuitenkaan koskaan ylitä maalauksen aikaansaamaa ahdistusta. Tavallaan koko maalaus symboloi myös Theoa: sekä maalaus että Theo ovat joutuneet armottoman sattuman heiteltäväksi ympäri maailmaa, vailla tietoa selkeästä tulevaisuudesta.

The Goldfinch on upea – liikuttava, itkettävä, rakastettava kirja, jota ei unohda pitkään, pitkään aikaan. Teos ansaitsee ehdottomasti viisi tähteä, ylittäen vaikuttavasti Tarttin aikaisemmat romaanit Jumalat juhlivat öisin ja Pieni ystävä. The Goldfinch tuo lukijalle samaan aikaan sekä ihastuttavan mutta myös pelottavan kokemuksen ihmisenä olemisen vaikeudesta, trauman merkityksestä aikuiseksi kasvamisessa ja taiteen uskomattomasta voimasta.

The Goldfinchin suomennos Tikli ilmestyy maaliskuussa 2014.

Jaa:

Tällä palstalla esitellään raskasta rockia soittavia naisia.

Hevimetalli, tuo eskapismin, misogynian, ikuisten poikavuosien ja heteronormatiivisuuden viimeinen bastioni, jossa naisille on varattu paikka vain groupiena, laulunaiheena tai levyn kansikuvana.

Näin ainakin ne yleisimmät kliseet kuuluvat. Totuushan lienee kuitenkin jossain tuolla ulkona, stereotypioiden ulottumattomissa. Naiset ovat paaluttaneet asemansa metallin historiaan erittäin vahvasti, misogynia ja naisten alisteinen asema ovat metalliskenessä itse asiassa huomattavasti harvinaisempia kuin esimerkiksi suvaitsevaisuuttaan kailottavassa hiphop-kulttuurissa ja se heteronormatiivisuuskin taisi jäädä historiaan viimeistään Judas Priestin Rob Halfordin ja Gorgorothin Gaahlin astuessa ulos Marshallin kaapeista. Jo genren alkuaikoina, 80-luvun alun uuden, raskaamman heayyrockin esiinmarssin aikoihin naiset nappasivat Les Paulin käteensä ja antoivat figuratiivisesti palaa.

Ensimmäisenä julkisuudessa huomiota saaneena kokonaan naisista muodostuneena heavy-yhtyeenä voidaan pitää Etelä-Lontoon Wandsworthissa 70-luvun lopulla aloittanutta Girlschoolia, joka huolimatta maineestaan Motörheadin ”pikkusiskoina” saavutti jo hiukka laajempaakin menestystä punkin energiasta ja heavyn jykevyydestä lainanneella raskaalla rokillaan. Jo ensisingle, 1978 julkaistu ”Take It All Away” antoi viitteitä tulevasta, hienoisesta kömpelyydestään ja hatarasta soittotaidosta huolimatta.

Vieläkin aktiivinen Girschool onkin maailman pisimpään kasassa ollut kokonaan naisista muodostuva rockyhtye, jonka 30-vuotinen ura on sisältänyt huikeaa menestystä, tuhansittain livekeikkoja maailman jokaisessa kolkassa, useiden miehistövaihdosten (pun unintended) jäkeen paluun liki alkuperäiskokoonpanoon (kitaristi-laulaja Kelly Johnson menehtyi syöpään 2007), unohduksen aikoja sekä vankkumattoman aseman metallin historiassa. Yhtyeen kakkoslevyltä kotoisin oleva ”C’mon Let’s Go” kuuluukin rockhistorian ikiklassikoihin.

Yhtyeen raskas, alkoholinhuuruinen ja vahva identiteetti on pysynyt koko pitkän uran ajan, vaikka 80-luvun puolessavälissä useampikin manageri ja levy-yhtiö yritti suitsia orkesterista kylliksi salonkikelpoista ja tyttömäistä Yhdysvaltain markkinoita varten, jopa vaihtaen alkuperäiskitaristi-laulajan ”yleisöystävällisempiin” jäseniin ja tuottaja Nick Tauberin radioystävälliseksi siloittamalla soundilla mainstreamia hakien. Orkesteri ei kuitenkaan breikannut rapakon takana vankasta työmoraalista (joka toki on sekoittunut ankaraan rockelämäntapaan) huolimatta. Noiden vuosien jälkeen alkuperäiskokoonpanoonsa palannut yhtye onkin härkäpäisesti jaksanut viedä visiotaan poikaset jalkoihin polkevasta rockyhtyeestä eteenpäin, kehittäen itselleen maailmanlaajuisen maineen väsymättömänä keikkajyränä (tuoden tässäkin suhteessa mieleen alkuaikojen ”isoveljensä” Lemmy & co:n. http://www.youtube.com/watch?v=vAzxQEkBFfE&feature=related) ja yhtenä maailman katu-uskottavimmista yhtyeistä. Yhtye on uransa aikana tehnyt useammankin kerran paluun alkuun, ”back to square one”, kertaakaan lannistumatta. Keikkoja on soitettu suurten festivaalien päälavoilta pubien nurkkiin (kirjoittaja näki Girschoolin itse ensi kertaa vuonna 1987 Savonlinnan Seurahuoneen tanssiravintolassa, huikean parikymmenhenkisen yleisöjoukon edessä… ja orkesteri veti senkin keikan täysillä, laittaen paikalle eksyneet savolaisnuoret joraamaan pöydillä).Eikä loppua näy. Yhtye on luonut itselleen aseman rockmusiikin historiassa, ja toiminut innoittajana parillekin sukupolvelle tyttöjä, jotka mieluummin rokkaavat ns. kympillä kuin huokailevat kunkin ajanjakson kertakäyttöpopparin julisteen edessä. Jo 80-luvulla bändit kuten Rock Goddess ja Vixen jatkoivat Girlschoolin työtä isolla kädellä ja sydämellä soitetun rockin saralla, ja useampikin nykyrokkari (sukupuoleen katsomatta) mainitsee yhtyeen vaikuttajakseen.
Naisten soittaman heavyn, raskaan rokin ja metallin historia on paljon velkaa Girlschoolille, mutta ei missään nimessä rajoitu tähän. Genren historiaa ja suuntauksia tulemme jatkossakin pohtimaan tällä palstalla. Mutta annetaan kuitenkin ensin puheenvuoro heille, keille se oikeutetusti kuuluu. Jaa:

Rakastettu, inhottu, vihattu, palvottu, voittanut, epäonnistunut, ylösnoussut – komedian kuningatar Joan Rivers herättää tunteita kaikissa (mukaan lukien prinssi Charles ja herttuatar Camilla, joiden häissä hän oli yksi neljästä amerikkalaisesta vieraasta).

Kuva: David Shankbone / Creative Commons

Lavapersoonaltaan räiskyvä Joan Rivers jättää harvan yleisön kylmäksi. Ei kuitenkaan pidä unohtaa, ettei Rivers pidä itseään ensisijaisesti komediennena, vaan näyttelijänä, joka näyttelee komediaa lavalla. Rivers on todennut, ettei häntä häiritse, mikäli hänestä ei pidetä komediennena, mutta se ettei hänen näyttelijäntyöstään pidetä, satuttaa. Työ on hyvä termi, koska ei ainoastaan lavalla oleminen, vaan myös ilmiönä, Joan Riversina, oleminen on kovaa, raskasta työtä jossa mitään ei tapahdu ilman tarkkaan rakennettua vaikutelmaa.

Jos Virginia Woolf kirjoitti oman huoneen tärkeydestä naisille, niin Joan Rivers vie tämän oman huoneen lavalle, ja esittelee sen koko yleisölle, kutsuu yleisön mukaan tähän tilaan, jossa mikään ei ole hänelle pyhää. Joan Rivers osaa ärsyttää, loukata, rikkoa tabuja – hän otti abortin esille jo kauan ennen Yhdysvaltain korkeimman oikeuden Roe vastaan Wade -päätöstä, aikana jolloin abortista ei puhuttu televisiossa. Joan Riversina oleminen vaatii rohkeutta, ja kykyä ottaa kantaa, eikä provokaation mahdollisuus ole koskaan kaukana lavalta – koskaan. Joan Riversin lavashow´ta voisi jopa ajatella Héléne Cixousin kirjoituksessaan Medusan nauru (suom. Heta Rundgren ja Aura Sevon) teoretisoiman naiskirjoituksen kautta:

 Miksi tekstejä on niin vähän? Siksi, että toistaiseksi niin harvat naiset ovat hankkineet ruumiinsa takaisin. Naisten on kirjoitettava ruumiillaan, luotava valloittamaton kieli joka rikkoo karsinat, luokat ja retoriikat, säädökset ja lait; heidän on tulvittava yli ja läpi varannoiltaan rajallisen diskurssin päästäkseen sen toiselle puolelle.

 Lavalla Joan Rivers ei säästele itseään eikä kehonkieltään. Syntyy vaikutelma ruumiillaan kirjoittavasta esiintyjästä, jonka tarkkaan rakennettu show ei tulviessaan yleisön joukkoon ole kenenkään valloitettavissa, saati karsinoiden tai säädösten kahlehtima.

Miltä Joan Riversin ura näyttää? Ei helpolta. Komedian maailma on kova, maskuliininen ja naisille epäedullinen. Lasikattoja on vaikea särkeä. Monet ovet eivät välttämättä avaudu. Joan Rivers aloitti uransa Johnny Carson Show´ssa, josta hän ponnisti omalle uralleen vuonna 1986 saatuaan oman show´nsa Foxille.

Carson ei enää koskaan puhunut Riversille, ja omien sanojensa mukaan Rivers ei tämän jälkeen tule koskaan pääsemään NBC:n myöhäisiltaan. Fox osoittautui myös kipeäksi pettymykseksi. Vuonna 1987 kanava erotti sekä Riversin että tämän aviomiehen Edgar Rosenbergin. Puoli vuotta myöhemmin Rosenberg tappoi itsensä. Suruajasta tehtiin draamaelokuva jossa Rivers ja hänen tyttärensä Melissa esiintyivät omina itsenään.

Kun puhutaan Joan Riversista, puhutaan väistämättä myös plastiikkakirurgiasta. Omien sanojensa mukaan Riversilla on ollut yli 700 plastiikkakirurgista operaatiota. Hän on asioinut muun muassa Steven Hoefflinin vastaanotolla. Tämä on operoinut myös esimerkiksi Elizabeth Taylorin ja Michael Jacksonin. Plastiikkakirurgia herättää närää, vaikka se on asia, jota halutaan. Miksi ruumiin kirurginen käsitteleminen koetaan inhottavaksi, halveksuttavaksi ja häpeälliseksi? Harva on operaatiostaan avoin. Mutta Joan Rivers puhuu leikkauksistaan avoimesti, häpeämättä. Hän on ikään kuin kapinassa ruumiin luonnollisuutta vastaan, rikkoen näin ajatusta valmiiksi luodusta, kauniista, luonnollisesta ihmiskehosta.

Mutta toisaalta, onko luonnollisuudella mitään väliä? Kauneusleikkaukseen hakeutuvat eivät välttämättä koe haluaan häpeällisenä, tai koe olevansa rikki: vaikka tutkija Kathy Davisin mukaan leikkaukset tapahtuvat patriarkaalisessa ja misogyynisessä kontekstissa, on leikkauksiin lähtevillä silti jonkinlainen oma halu ja tahto saavuttaa jotain kehonsa muokkaamisella.

Filosofi John Stuart Millin mukaan osana luontoa voidaan pitää kaikkia niitä asioita, jotka maailmassa tapahtuvat, joten ajatus luonnollisuudesta näyttäytyy perin hyödyttömänä ja käyttökelvottomana. Miksi toisaalta luonnon käsitettä pitäisi ylipäätään soveltaa mihinkään sellaiseen kuin ihmiskehoon? Miksei peilin edessä tapahtuvaa itsensä tarkastelua tarkastella ruumiin muokkauksena? Ilman häpeilyä omista leikkauksistaan (tai yhtään mistään muutenkaan) Joan Rivers kävelee siis reippaasti luonnollisuuden yli, jättäen korkojensa alle vain jäänteet tästä niin laajalti palvotusta, mutta toisaalta niin kovin hyödyttömästä asiasta. Joan Rivers on puheenvuoro uuden ruumiillisuuden puolesta. Helene Cixous kirjoittaa tekstissään Purkauksia (suom. Heta Rundgren ja Aura Sevon) ruumiillisuuden kumoamisesta seuraavasti:

— tapahtuisi todellinen seksuaalinen vapautuminen eli muutos kunkin suhteessa omaan ruumiiseensa (ja toisen ruumiiseen); kuvitellaan hahmotelma materiaalisesta, orgaanisesta, aistillisesta maailmankaikkeudesta joka syntyy meistä –mutta ei tietenkään ilman yhtä radikaaleja poliittisia muutoksia(kuvitellaan nekin!)

Cixousia mukaillen voisikin ehdottaa, että  ollessaan avoin ja häpeämätön suhteessa kauneuskirurgiaan, Joan Rivers liputtaa seksuaalisen vapautumisen puolesta. Hän tuo esiin mahdollisuuden muutokseen omaan ruumiiseen suhtautumisessa, ja propagoi näin radikaalia poliittista muutosta. Joan Riversin ruumiillisuudesta, kauneudesta ei paista samanlainen ylhäinen ja kylmä kauneuskäsitys kuin Anna Wintourin tai Anna Dello Russon habituksesta, vaikka Rivers pelaakin samoilla elementeillä kuten nahalla ja turkiksella.

Toisaalta voisi kysyä, missä määrin Joan Rivers on itse kyennyt vaikuttamaan siihen, että hänen kehoaan on ollut pakko kirurgisesti muokata työvälineeksi, lähes päättymättömällä sarjalla leikkauksia? Ovatko leikkaukset olleet väline pinnalla pysymisessä, pinnan ollessa kylmä ja ulkonäkökeskeinen? Kauneusleikkaukset nousevat heteropatriarkaalisessa kulttuurissa useimmissa tapauksissa juuri naisten taakaksi, ja ironisesti voisikin kysyä montako kauneusleikkausta Johnny Carson halusi itselleen saadakseen oman persoonansa paremmin esiin lavatyöskentelyssään?

Omalla tavallaan Joan Riversin kauneuskirurgiset leikkaukset ovat surullinen esimerkki kulttuurista, jossa juuri naisten kehot joutuvat kantamaan ajatuksen täydelliseksi tulemisesta, ja samalla näihin leikkauksiin liittyvän stigman, joka pitää sisällään yhteiskunnan häpeää ja halveksuntaa. Kenties luonnollisuuden ajatus pitääkin sisällään mallin, jossa naisten on tehtävä työtä ollakseen luonnollisia ja silti häpeän alaisia; Joan Rivers ilmiönä onkin jotain, joka Simone de Beauvoiria mukaillen ei ole koskaan valmis naisena.

Kysymys voisikin koskea juuri sitä, tarjoaako yli 700 leikkauksen sarja sittenkään turvallista kokemusta omasta ruumiista ja sen hyväksymisestä? Edellä mainittu peili kun ei sinänsä muokkaa, se vain antaa oman kehon katsottavaksi ja tulkittavaksi. Leikkauksessa tulkinta tapahtuu veitsellä ja vaikutukset ovat peruuttamattomia.

Mikä Joan Riversissa vetoaa juuri yhdysvaltalaiseen yleisöön? Kenties taustalla on kulttuurin jyrkkä kaksinaismoralismi, jossa naisen keho ja seksuaalisuus on kristillisten heteropatriarkaalisten mallien myötä samaan aikaan vihattua, pelättyä ja torjuttua, makuuhuoneeseen ja keittiöön ahdistettua, mutta jossa yksilöllisyydellä ja yksilön loistavuudella, esillä olevalla naiskeholla on toisaalta samaan aikaan populaarikulttuurissa monoliittinen, aina läsnä oleva asema.

Rivers täyttää tämän halun nähdä jotain pyhää, kirkollista. Hänen esityksensä on kuin jumalanpalvelus johon osallistujat tietävät jossain määrin että kyse on sofistikoituneesta näytelmästä, hyvin toden tuntuisesta, mutta siltikin vain näytelmästä. Keinotekoisuus ei kuitenkaan estä hyvää oloa. Joan Rivers siis tarjoaa yleisölleen jaetun, lähes hengellisen kokemuksen. ”Pyhä Joan” ei olisi ollenkaan hassumpi termi kuvaamaan Riversia, unohtamatta Riversille tyypillistä sarkasmia; koska Riversille ei mikään ole pyhää, hän käsittelee pyhimyksen herraskaisen, ylhäisen idean kokonaan uudestaan. Hän tuo sen maanläheiselle tasolle, einesruoan ja halvan punaviinin seuraan.

Joan Rivers on samaan aikaan sekä ihmisenä että ilmiönä kokonaisuus, josta on vaikea saada otetta: ristiriitainen, vaikeaselkoinen, mutta silti niin kovin helposti lähestyttävän oloinen ruudulla. Tragedioista huolimatta hänestä pursuaa elämänilo. Riversin uusin aluevaltaus on YouTubessa pyörivä In Bed With Joan, jossa Rivers haastattelee julkimoita tyttärensä malibulaisessa makuuhuoneessa.

Miten Joan Riversin idea tiivistetään? Tämän voisi todeta Helene Cixousin sanoilla Medusan naurussa.:

 Nähdäkseen Medusan riittää, että katsoo häntä suoraan silmiin. Hän ei ole kuole(tta)va. Hän on kaunis ja hän nauraa.

Jaa:

Keskiviikkona 8.8. vietetään Sylvin nimipäivää. Sen kunniaksi toimitus laati absoluuttisen totuudellisen listan kaikkien aikojen merkittävimmistä Sylveistä. Eilisessä ensimmäisessä osassa paljastimme Top 20 -listan jälkipään, nyt paljastuu top 10.

10) Sylvi-yhtye. Salaperäinen, 1990-luvun suomalaiselle vaihtoehtorockväelle ainakin Pieksämäen Läsnä-rockin keikoistaan tuttu diskobändi mainostaa itseään Suomen ensimmäisenä gay-yhtyeenä ja saattaahan se niin ollakin.

Rock-honchosta sittemmin kirjailijaksi heittäytyneen Raimo Pesosen Riemu-levyt julkaisi Sylviltä vuonna 2000 albumin Diskotikkari, jonka biisilista ei juuri jätä epäilyille sijaa. Diskotikkarin hittiviisuihin kuuluvat muun muassa Mailapoika, Omoinfo ja (Do The) Homotion.

Onko kaikki sitten tosiaan merkittävämpää kuin tansanialaisten käännyttäminen kristinuskoon (Sylvi Mömmö, listamme sijalla 20) tai Suomen vankeinhoitojärjestelmän uudistaminen (sijan 11 Sylvi Inkeri Anttila), te kysytte.

On se, me vastaamme sillä listamme on absoluuttinen ja ainoa totuus!

Tässä vakuudeksi todiste homo-Sylvin livekunnosta vuonna 2011:

9) Sylvi Kilpi. Kuka voisikaan olla merkittävämpi kuin yhtye joka toi homoseksuaalisuuden Suomeen? No ainakin Sylvi Kilpi (1899-1987), kulttuurivaikuttaja, poliitikko ja SDP:n kansanedustaja.

Kulttuuriperheen ja Helsingin Sörnäisten kaupunginosan tyttö osallistui Kansalaissotaan punaisten puolella hallintotehtävissä. Poliittinen ura urkeni ensin SDP:n lehtiä toimittamalla, ja jo vuonna 1934 Kilpi valittiin eduskuntaan. Jatkosodan jälkeen hän loikkasi SKDL:n ryhmään.

Sylvin siskoja olivat kirjailijat Elvi Sinervo ja Aira Sinervo, aviomies taas vuodesta 1920 saakka Eino Kilpi. Hän kirjoitti 1960-luvulla tarkkanäköisen Sörnäisten tyttö -muistelmatrilogian. Myös kirjallisuus- ja teatterikriitikkona sekä Suomi-Neuvostoliitto-Seuran puheenjohtajana vaikuttaneen Sylvi Kilven suuri saavutus oli silti Suomessa vainottujen juutalaisten auttaminen turvaan maailmansodan jälkikuohoissa. Schindler-Sylvi!

8) Sylvi Palo (1911-1987). Moni muistaa Suomen kansallisteatterin pitkäaikaisen näyttelijättären ennen kaikkea avioliitosta Tauno ”Suuri” Palon kanssa, mutta Sylvistä kun on kyse, Pertti ja Matti Palon äiti ehti luoda myös komean oman uran.

Sylvi Palo kuvassa alhaalla oikealla.

Merkittävimmät elokuvaroolinsa näyttelijä-Sylvi kirjautti Hannu Lemisen melodraamassa Suurin voitto (1944), Risto Orkon ohjauksessa Ja alla oli tulinen järvi (1937) sekä ilotyttönä draamakuningas Teuvo Tulion versiossa aiheesta Laulu tulipunaisesta kukasta (1938).

7) Sylvi Kunnas (1903-1971) eli myöhemmältä koko nimeltään komeasti Sylvi Alice Kunnas-Vehmas oli taidemaalari ja eri lehdissä sekä kirjankustantamoissa työskennellyt kuvittaja. Hän kuului 20-luvulla suomalaisten taidekäsityksiä tuulettaneeseen Tulenkantajien ryhmään.

Kunnaksen tunnetuimpia kirjankansia on Mika Waltarin ja Olavi Paavolaisen yhteinen runokokoelma Valtatiet (1928). Piirtäjä-Sylvin voi katsoa olleen Suomessa kymmeniä vuosia aikaansa edellä ja taiteilleen Tulenkantajien miesten rinnalla täysin tasavertaisena tekijänä.

Sylvi Kunnaksen ensimmäinen puoliso oli taidemaalari Väinö Kunnas, kirjailija Kirsi Kunnas on heidän tyttärensä.

6) Sylvi Visapää. Ja nyt jotain aivan muuta! Ilahduttavan Aku Ankka -henkisellä nimellä siunattu Sylvi ”Visa” Visapää (1902-1995) kuuluu kaikkien aikojen suomalaisiin partioihmisiin. Hän nousi 1950-luvun alussa kerrassaan Partiotyttöjen maailmankomitean puheenjohtajaksi. Suomen partiotyttöjärjestön ylijohtajana tomera-Sylvi toimi lähes kymmenen vuoden ajan.

Partiohommien lisäksi Visapään suuri sydän lämpeni lähetyssaarnaamiselle. Hän vei sanaa Kiinaan jo ennen partiojärjestöaikojaan, 1930-luvulla, vain hiukan Sylvi Mömmöä (listan sija 20) myöhemmin.

5) Sylvi-myrsky. Tasan kaksi vuotta sitten eli 8.8. 2010 Suomea riepotteli neljäs hirmumyrsky kymmenen päivän sisään. Sylvi-myrskyn aineellisiksi tuhoiksi on arvioitu 15,1 miljoonaa euroa. Vielä ikävämpää on, että Sylvin iskiessä Porin Sonisphere-festivaaleille 40 ihmistä joutui sairaalaan ja näistä yksi menehtyi.

Sylvi rikkoi lentokoneen.

Myrsky-Sylvi ei siis ole listamme Sylveistä miellyttävin tai hauskin, mutta sen silkka voima riittää siltikin sijalle viisi.

4) Sylvi Salonen (1920-2003) oli Tampereen Työväen Teatterin suuri diiva vuodesta vuodesta 1949 aina vuoteen 1985 saakka. Niin teatterikansaa kuin suomalaiset ovatkin, vielä TTT:n lukuisia roolejakin paremmin Salonen muistetaan syystäkin rakastetun Tankki täyteen -tv-sarjan tömäkkänä Emmi Vileninä.

Myös Tuliportaiden Sylvi (!) Kaitalana ja Heikin ja Kaijan Lahtiskana ikuisesti sydämissämme asustava Salonen teki näyttämöllä niin Lady Macbethit kuin Leppäsen Aunetkin.

Ja hei! Sylvi Salonen saa listauksessamme vielä erikoismaininnan. Hän julkaisi vuonna 1991 albumillisen musiikkia ”Boss Orkesterin” säestämänä. Ja kyllä, levynkin nimi on Sylvi! Oikein!

3) Minna Canth: Sylvi. Vuonna 1893 valmistunut murheellinen aviodraama kuuluu suomalaisen näytelmäkirjallisuuden suurnaisen Minna Canthin myöhäistuotantoon.

Vahvasti yhteiskunnallinen teksti ottaa kantaa ennen kaikkea naisen asemaan. Nuorena orvoksi jäänyt nimihenkilö-Sylvi suostuu ottamaan miehekseen holhoojansa Akselin. Ibsenin Nukkekodista ilmeisiä vaikutteita saanut draama ei voi päättyä hyvin. Sylvi rakastuu lapsuudenystäväänsä Viktoriin, Aksel ei anna eroa, Sylvi myrkyttää hänet, mutta tulee tietenkin myös Viktorin hylkäämäksi.

Surullinen tarina, eikä Sylviä varmasti voi pitää maailmankirjallisuuden vahvimpana tai emansipoivimpana naisena. Toisaalta, myrkyttäminen on turhan vähälle huomiolle jäänyt niksi ja ratkaisu aviossa ikävän, pahan tai väkivaltaisen miehen kanssa elämisen ongelmaan.

Teuvo Puro filmasi Sylvin vuonna 1913. Nimiroolissa näytteli Aili Rosvall-Somersalmi. Toivo Särkän vuonna 1944 ohjaamassa versiossa Sylvi oli Helena Kara, Aksel Edvin Laine ja Viktor Leif Wager. Huh huh!

Koska on seuraavan Sylvi-remaken aika, kysymme.

2) Sylvi Kekkonen (1900-1974) oli vuodesta 1926 kuolemaansa saakka tasavallan presidentti Urho Kekkosen puoliso. Siinäkin oli varmasti kestämistä, mutta kunnon Sylvin tavoin Kekkosenkin Sylvistä oli myös paljon muuhun kuin valtiovierailemiseen, Urhon kiukunpuuskien tyynnyttelyyn ja suurmiehen kotikriitikkona toimimiseen.

Sylvi Kekkonen oli intohimoinen kirjallisuusihminen. Hän julkaisi vuonna 1949 ihastuttavasti nimetyn mietelmäkokoelman Kiteitä ja vuonna 1952 eräänlaisen muistelmateoksen Kotikaivolla. Hänen pääteoksensa on kuitenkin vuonna 1958 ilmestynyt romaani Amalia, jonka päähenkilö joutuu luopumaan omista haaveistaan ja kamppailemaan omanarvontuntonsa kanssa.

Vuodesta 1949 alkaen sympaattinen merkkinainen pyöritti omaa kirjallista salonkiaan, jonka vieraisiin kuului isoja nimiä Marja-Liisa Vartiosta Eeva Joenpellon kautta Kaari Utrioon. Jos Sylvi eläisi vireää keski-ikäänsä nyt, hän vetäisi kirjallisuuskeskusteluja Yle Teemalla.

Sylvi Kekkosen hauta Hietaniemen hautausmaalla on rakastettu ja pidetty paikka, kuten vielä myöhemmin tänään (8.8.2012) ilmestyvässä jutussamme kerromme.

Loppuun vielä mietelmä-Sylvin liiankin lähelle kotia osuva aforismi Kiteitä-teoksesta.

”Mielettömämmin kuin viinan villitsemä käyttäytyy valtansa sokaisema.”

1) Sylvi Saimo (1914-2004)

Kyllä. Ennen suomalaisetkin osasivat urheilla, niin miehet kuin naisetkin.

Helsingin olympialaisissa vuonna 1952 melonnan olympiakultaa voittanut Sylvi Saimo on ensimmäinen suomalainen naispuolinen kesäkisojen kultamitalisti. Hänen jälkeensäkin saatiin vastaavaa odotella Heli Rantasen Atlantassa voittamaan keihäskultaan saakka.

Urheilu-urallaan Saimo saavutti olympiakullan ja kahden melonnan maailmanmestaruuden lisäksi SM-pronssia sekä hiihdossa että suunnistuksessa.

Talvi-ja jatkosodassa lottana toiminut Saimo kiinnostui  pian urheilu-uran päätyttyä politiikasta. Hän edusti Maalaisliittoa / Keskustaa parlamentissamme vuodet 1966–78.

Siellä kulta-Sylvistä tuli myös emansipatorinen muoti-Sylvi, jonka kuvien perään olisi kuolattu Hel Looks -sivustollakin. Saimo pukeutui housuihin, mikä oli naisedustajien keskuudessa ennenkuulumatonta, varmasti Suomessa hätkähdyttävää muutoinkin.

Sylvi Saimo ehti hoitaa johtohommia niin Kanoottiliitossa kuin Alkossakin. Vahva peruskunto kantoi pitkälle; Saimo jaksoi hoitaa omaa maatilaansakin pitkälle 1990-luvulle saakka.

”Paistaa se päivä risukasaankin” on Sylvi Saimon ilmeisesti olympia-palkintojenjaon yhteydessä lanseeraama sananparsi. Onnea Sylville, paistaapa todellakin!

Jaa:

Pääkuvan käsittely: Emma Suominen

“Toisen kirjoittaman tekstin esittäminen on monimutkainen prosessi. Joutuu miettimään, mitä omaa tekstiin saa tuoda ja mihin suuntaan sitä voi viedä.”

Paula Vesala, sanoittaja, säveltäjä ja puolet PMMP:stä, on tänä syksynä ajankohtainen näyttelijänä. Hän on yhdessä pääosassa Teemu Nikin esikoispitkässä draamakomediassa 3Simoa, joka esitetään Espoo Ciné -elokuvafestivaaleilla elokuussa. Varsinaisen elokuvateatteriensi-iltansa 3Simoa saa 14. syyskuuta.

Elokuva on aika uusi juttu Paulan Vesalan elämässä, mutta näytteleminen ja teatteri ei.

“Mä olen harrastanut teatteria oikeastaan aina”, toteaa Paula. “Nuorena näyttelin eri näyttämöillä ja tein musikkia Ylioppilasteatteriin Kuopiossa. Sibeliusakatemian myötä se kaikki sitten jäi. Tuli PMMP:t ja muut. Mutta sitten halu teatteriin iski uudestaan.”

Viime syksynä Paula aloitti opinnot Teatterikorkeakoulussa.

“Olen dramaturgilinjalla eli kouluttaudun kirjoittamaan tekstejä toisille. Mutta ollaan me myös kokeiltu näyttelemistä, esitetty toistemme tekstinpätkiä työpajoissa. Oli se aluksi aikamoista shokkihoitoa, joutua näyttelemään näyttelijäopiskelijoiden kanssa yhdessä.”

Elokuvassa, jossa henkilöhahmo ja tämän suhde kokonaisuuteen muotoutuu lopullisesti vasta leikkauspöydällä, näytteleminen ja roolin rakentaminen on erityisen tarkkaa puuhaa. Mutta:

“Roolihenkilön hahmottuminen ihmiseksi katsojan päässä on onneksi ohjaajan huoli. Mä pyrin vain olemaan hereillä kuvattavissa tilanteissa.“

Erilainen näyttämö jännittää

Muusikkona Paula Vesala on suurten lavojen valovoimainen tähti. Kameran edessäkään hän ei ole ensi kertaa. Hänet on nähty Arto Halosen elokuvassa Prinsessa ja Aku Louhimiehen Vuosaaressa. Aiempi kokemus ei kuitenkaan poistanut jännitystä.

“Jännityksen määrä yllätti minut. Onneksi 3Simon näyttelijäkaverit olivat tässä tilanteessa mainio apu. Erityisesti Pekka Strangin kanssa puhuttiin paljon siitä, miten löytäisin oman tapani keskittyä. Pekka on mahtava näyttelijä ja loistotyyppi, hän auttoi paljon.“

“Ystävystyimme myös ohjaaja Teemu Nikin kanssa. Voitiin niin sanotusti ‘puhua mokat pois’, ne omasta mielestäni tekemät. Minulla kun on tapana aina miettiä, mitä olisin voinut tehdä paremmin tai toisin.”

Näyttelijätovereiden tapaamisesta oli muutakin kuin tsemppiapua.

“Kävi tuuri, kun osa näyttelijöistä oli tulevia kurssikavereitani Teatterikorkeassa. Eli kun syksyllä alkoi koulu, jota myös jännitin, tunsin sieltä jo monta tyyppiä.“

Sattumalta Simoihin

Paulan mukaan hänet pyydettiin 3Simon koekuvauksiin pikaisesti ja vähän sattumalta.

“Kun menin paikalle, siellä oli välitön fiilis ja olin ohjaajan kanssa heti samalla levelillä. Tuntui hyvältä. Kun Teemu sitten soitti ja kysyi, että olisiko kalenterissani edes aikaa tähän, tajusin että saisin sen roolin.“

3Simoa voi luonnehtia indieleffaksi. Se on Paulalle tärkeää.

“Olemme kaikki sen rahoittajia, koska palkka saadaan provikkana, jos leffa saa katsojia. Rahaa ei ole paljon ja kuvauksissa oli kireä aikataulu. Mutta täytyy nostaa hattua, kun jollain on pokkaa kaikesta huolimatta yrittää. Suomessa voitaisiin muutenkin tehdä rohkeammin leffoja. Yrittää keksiä omia konsteja rahoitukseen. Riskeerata. Niin kuin nyt Teemu tai vaikka Maarit Lalli, jonka elokuva Kohta 18 on myös pienen budjetin leffa. “

Eeva on totta

Paula on elokuvassa särmikäs yksinhuoltajaäiti Eeva. Paljon muuta hänestä ei saada tietää, sillä elokuva tapahtuu ikään kuin nykyhetkessä, parin vuorokauden aikana.

Eevalla on lapsi yhden yön pysäkin seurauksena. Leffan alussa lapsen isä Simo (Olli Rahkonen) ja Eeva kohtaavat sattumalta kadulla. Siitä lähtee kehimään tarina, jossa tärkeässä roolissa on Simon kaveri Lasse (Rami Rusinen).

“Kun lähdin tekemään Eevaa, kyselin tarinasta ja sain tietää, että siinä on paljon totta. Eri tyypeille tapahtunutta, mutta kuitenkin. Päätin, että teen Eevasta itselleni totta, jotta voin samaistua häneen. Tunsin heti, että halusin varjella uutta elämää eli Eevan ja Simon lasta ja koko sitä Eevan kuviota.”

Erityisiä näyttelemistekniikoita Paulalla ei ole.

“En osaa teeskennellen näytellä: kun kaadun, niin kaadun oikeasti. Vastanäyttelijöille tämä asetti vaatimuksia, mutta olen elokuvassa sellaisissa fiiliksissä, joissa silloin oikeasti olin.”

Elokuva muuttaa maailmaa

Elokuva on Paulalle tärkeä taiteenlaji, sillä hänestä se oikeasti muuttaa maailmaa.

“Katson paljon dokumentteja. Ostelen niitä itselleni, saan niistä voimaa ja ihailen niiden tekijöitä. Juuri nyt odotan sairaasti Halosen Arton seuraavaa dokumenttielokuvaa. Se kertoo urheilusta ja dopingista. Sinivalkoinen valhe on sen nimi. Suuri sinivalkoinen tabu.”

Näyttelijä on ehtinyt nähdä myös 3Simoa, kuten myös kaikki Teemu Nikin ohjaamat lyhytelokuvat.

“Pidän Teemun hiipivästä huumorista. Sen hiffaa, jos antaa sille aikaa. Minulle tulee Teemun töistä mieleen ruotsalaisen Josef Faresin leffat, esimerkiksi Jalla, jalla.“

Tekevälle rooleja riittää

Monia rooleja on Paula Vesalalla ollut ja on jatkossakin. Työnteko maittaa. Seuraavaksi Paula säveltää musiikin Vaasan kaupunginteatterin Viiruun ja Pesoseen sekä Kansallisteatterin esitykseen Neljäs tie. PMMP keikkailee ja opinnot Teatterikorkeassa jatkuvat.

“Suuret pelot tähän liittyy. Aina sitä miettii, että toimiko intuitio, oliko valittu suunta oikea. Onneksi ei ole liikaa aikaa miettiä, kun seuraava työ jo odottaa.”

Ai niin. Se naisen rooli. 3Simon Eevassa on jotain samaa kuin Paulassa. Ei kenenkään kylkiluusta muovailtuja tyttöjä, kumpikaan. Vaan tällaisia, joista Paula Vesala kirjoittaa biisissä Tytöt:

“Sua ei ole tehty kenenkään kylkiluusta ei raudasta eikä puusta Miten tyttöjä tehdään No ne on toisia aineita mistä tämmöset koostuu ne kasvaa ihanaksi ja pärjää pakon eessä

kun itsensä ne itse kasvattaa”

Näin olisi voinut käydä.

Adanne muksahti nigerialaisen savimajan pahnoille 26 vuotta sitten. Lapsena hänen lempipuuhaansa oli istua auringossa, nojata pihapuun paksua runkoa vasten ja kirjoittaa pieniä tarinoita. Leijonista, naapurikylän lapsista, kaukaisesta Euroopasta. Adanne haltioitui asioista, joita hän oppi koulussa. Siitä, että on olemassa muita maita, toisia maanosia, erilaisia kulttuureja. Siitä, kuinka kirjaimet järjestyvät peräjälkeen ja muodostavat lauseita, ajatuksia, argumentteja. Siitä, että jossain päin maailmaa on naisia, jotka menevät naimisiin vasta kolmikymppisinä – jos silloinkaan. Naisia, jotka ansaitsevat oman toimeentulonsa, rakentavat oman talonsa. Naisia, jotka tietävät ja ottavat omat oikeutensa. Nyt, 26-vuotiaana, Adanne itse on tuollainen nainen.

Sadia oli tullut Islamabadin torille aikaisin, pystyttänyt kojunsa ja asetellut korut ja koriste-esineet kauniisti esille – aivan kuten kaikkina muinakin aamuina. Mistään ei olisi voinut päätellä, että tästä päivästä tulisi yksi Sadian tärkeimmistä. Oscar seisoi torin laidalla, ujona ja komeana. Sadia ei saanut silmiään irti tästä miehestä, hän halusi tämän miehen. Oscar sai hänet nauramaan. Oscar sai hänet tuntemaan itsensä arvokkaaksi, kauniiksi, vapaaksi. Nyt, vuosia myöhemmin, hän on yhä umpirakastanut Oscariin. Mieheen, jonka hän itse valitsi.

Jo lapsena Grace oli tavattoman kaunis. Hänen ruskeat isot silmänsä, käkkärälle käyristyvät hiuksensa ja kimakka leikkisä äänensä saivat kenet tahansa heltymään. Grace otti ihailun vastaan, mutta torjui liian lähelle pyrkivät kourat. 18-vuotiaana hän tapasi Victorin, ihastui, antoi koskea, nautti. Halusi lisää. Grace keräsi kokemuksia, tapaili erilaisia ihmisiä, oppi tuntemaan itsensä ja oman nautintonsa. Nyt, 29-vuotiaana, hän on saanut ensimmäisen lapsensa. Terveen, toivotun tytön, jolla on äitinsä isot silmät ja käkkärälle kaartuvat hiukset.

Mutta näin oikeasti kävi.

Adanne oli välkky tyttö, ehkä välkympi kuin yksikään hänen viidestä veljestään. Mutta hänen perheensä oli köyhä, äitinsä väsynyt ja isä ankara. Adanne kävi koulua muutaman kuukauden, oppi juuri ja juuri tunnistamaan kirjaimet, mutta ei ehtinyt ymmärtää, miten ne muodostavat sanoja, lauseita, ajatuksia. ”Tyttären on oltava kotona kantamassa polttopuita ja vettä, luuttuamassa lattioita”, Adannen vanhemmat totesivat. Köyhyyttään, tietämättömyyttään, tottumuksestakin ehkä. Nyt, 26-vuotiaana, Adanne on naimisissa naapurikylästä tulleen miehen kanssa. Hänellä on kuusi lasta ja seitsemäs tulossa. Adanne käyttää hyllyssä olevia kirjoja pannunalusina, ovien tukkeena, tasapainottamassa huojuvaa hellaa.

Sadia oli 10-vuotias, kun hänen isänsä toi kotiin räsypartaisen, luisevan vanhan miehen ja työnsi Sadian tämän syliin. Mies antoi isälle muutaman setelin, 11 vuohta ja viisi lehmää. Sadia muutti miehen luo – miehen, jolla oli jo ennestään kaksi vaimoa. Öisin Sadia vuoti verta lakanoihin, päivisin hänen silmäkulmansa mustui. 13-vuotiaana Sadia tuli raskaaksi. Yhdeksän kuukauden kuluttua häntä ei enää ollut.

Grace oli vain muutaman vuoden vanha, kun hänet vietiin metsän reunaan, istutettiin kivelle ja levitettiin jalat. Desinfioimaton tylsä terä leikkasi klitoriksen, häpyhuulet. Gracesta tehtiin puhdas ja siveellinen, avioliittokelpoinen. Kouluun johtavalla polulla Grace kohtasi tutun naapurinmiehen; miehen jonka vahvoja kouria hän ei kyennytkään torjumaan. Gracelle jäi häpeä, mies jäi rangaistuksetta. Nyt, 29-vuotiaana, Grace inhoaa seksiä. Jokainen yhdyntä tuntuu hyväksikäytöltä, koska silpominen ja raiskaus ovat vieneet häneltä tunnon, halun ja nautinnon.

YK:n julistamaa kansainvälistä tyttöjen päivää vietettiin toista kertaa 11.10.2013. Päivä on olemassa, koska ensimmäiset tarinat ovat pelkkiä haavekuvia ja jälkimmäiset tarinat rankkaa todellisuutta lukemattomille maailman tytöille.

Näin ei pitäisi olla.

Jaa:

Venäläinen kirjailija, kosmopoliitti ja toisinajattelija Viktor Jerofejev piipahti Suomessa promotoimassa hänestä tehtyä dokumenttielokuvaa Russian Libertine ja puhumassa Sylville Venäjän ihmisoikeustilanteesta.

Kuvat: Emma Suominen

Puoli tuntia Viktor Jerofejevin seurassa ei ole paljon. Venäjän johtava postmodernisti puhuu paljon ja lähes tauotta, hyvä kun kysymyksiä saa väliin heiteltyä. Tekstiä kertyy niin Moskovan katujen vaarallisuudesta kuin suurvallan sananvapaustilanteen kaksisuuntaisesta kehityksestä. Monesta asiasta kysyisi mieluusti lisääkin, mutta ennen kuin väliin ehtii, Jerofejev on siirtynyt seuraavaan asiaan. Ja sitten se puoli tuntia onkin jo mennyt.

Venäjästä puhutaan Suomessa usein hyvin huolestuneeseen, jopa pelokkaaseen sävyyn. Jerofejev ajattelee kotimaataan suhteessa sen veriseen historiaan. Asiat eivät ole täydellisesti, eivät oikeastaan lainkaan hyvin, mutta ovat ne huonomminkin olleet, on ajatus johon moni vastaus jossain vaiheessa kiertyy.

Jerofejevin vaiherikasta uraa ensin neuvostoliittolaisena ja sitten venäläisenä toisinajattelijana emme tällä erää juuri sivua, tulemme puhuneeksi lähinnä nyky-Venäjästä ja kirjailijan suhteesta siihen.

Sanot Ari Matikaisen ohjaamassa dokumenttielokuvassa, että kun ei pelkää, on todella vapaa. Etkö kuitenkin pakostakin ole joskus Venäjällä, esimerkiksi kotikaupungissasi Moskovassa liikkuessasi peloissasi. Olet omasta televisio-ohjelmastasikin (Apokrif) tuttu, kansallismielisten vihaama, naamaltasikin ihmisille tunnettu henkilö.

Se on vähän sama juttu kuin kaikkialla vaikeina tai pelottavina aikoina, tai totta kai toisessa mittakaavassa sodassa. Sitä lakkaa pelkäämästä, koska on mahdotonta olla koko ajan peloissaan. Moskova on vaarallinen kaupunki, kimppuuni hyökättiin torireissulla keskellä päivää tuossa kolmisen viikkoa sitten. Ne olivat vain pari nuorta tsetseeniä, jotka siis halusivat lompakkoni, ei sen kummempaa.

Mutta on politiikkakin vaarallista. On kertakaikkiaan mahdotonta tietää, missä sanomisen raja menee, milloin muuttuu vaaraksi jollekin valtaapitäville. Ja valta, se ei ole Venäjällä lastenleikkiä.

Pari vuotta sitten nyt jo muuten ihan lailla kielletyn nationalistipuolueen johtaja uhosi tv-keskustelussa laittavansa minut vankilaan kirjani (Venäläisen sielun ensyklopedia) takia. Ja se ei siis ollut mikään vitsi. Heistä olin antivenäläinen ja loin yhteiskuntaan vihan ilmapiiriä.

Miten tv-yleisö sitten Venäjällä reagoi tuollaiseen sananavapauden rajoittamisella uhkailuun? Mitä ihmiset ajattelevat tuollaisesta? Rohkenen ajatella, että nyky-Suomessa seuraisi jo aika suuri haloo, jos joku mouho uhkailisi tällaisella sananvapauden rajoittamisella…

Hyvä pointti. Luulen että venäläinen yhteiskunta on vielä vähän vähemmän hyvätapainen. Poliittinen korrektius ei kuulu vahvuuksiimme. Niinpä jos jotakuta pidetään poliittisena vihollisena, häntä kohdellaan hyvin kovakouraisesti.

Ihan hiljattain tappelin ohjelmassani politiikasta elokuvaohjaaja Nikita Mikhalkovin, tunnetun kansallismielisen konservatiivin kanssa. Hän sai näkemyksiensä puolelle 65 000 soittajaa, minä vain 25 000. Mutta silti, debatissa ainakin puhuttiin hyvin avoimesti ja suoraan nationalismista, kirkosta ja Putinista. Minusta 25 000 ääntä oli oikeastaan ihan hyvin.

Putinista puheen ollen, selität Matikaisen dokumentissa kiinnostavasti hänen valtaansa. Suomessa kuulee usein vielä nykyäänkin höpöhöpöä siitä miten ”venäläinen kansanluonne nyt vain vaatii vahvan johtajan”, mutta sinun näkemyksesi on hiukan toinen.

Ensinnäkin, maamme historiaan suhteutettuna Putin ei ole demoneista suurimpia. Hänen demonisoimisestaan ei ole mitään hyötyä. Hän on KGB:n pikku-upseeri Pietarista, ja nousi valtaan kompromissien seurauksena. Poliittisesti ja ideologisesti hän on kaukana diktaattorista. Mutta samaan aikaan, hän ajattelee KGB-päässään, että Venäjän ”suurvalta-aseman” säilyttämiseksi kaikenlaisen vallan keskittäminen Kremliin on tarpeellista.

Ikään kuin vaihtokauppana, siis saadakseen hyväksynnän tälle vallan haalimiselle, hänen ensimmäisen valtakautensa aikana (2000-2008) ihmisille viimein suotiin kotioloissaan ja vapaa-aikanaan täysi valinnan ja kuluttamisen vapaus, ainakin niille joilla sellaiseen on varaa.

Minä esimerkiksi voin nyt laittaa tyttäreni ranskalaiseen kouluun – ei kuule olisi ollut mahdollista Neuvostoliiton aikana.

No, nyt meillä siis on paljon vapautuneita energoita ihmisten yksityselämässä. Ja juuri tämä vapaus onkin saanut ihmiset janoamaan lisää, organisoitumaan myös yhteiskunnallisiksi liikkeiksi. Ihmiset alkavatkin kaivata kaikin tavoin avoimempaa yhteiskuntaa. Sitten joulukuussa huomattiin, että meillä on ollut epärehelliset duumanvaalit. Seurasi räjähdys, valtava mielenilmausten sarja.

Putin ”toi” venäjälle vapaan yksityselämän ja viime kädessä juuri siitä seuranneessta vapauden kokemuksesta on kehittynyt tämä yhteiskunnallinen liikehdintä.

Hän hallitsee tällä presidenttikaudellaan erilaista maata kuin viimeksi. Isot kaupungit kuten Moskova äänestivät häntä vastaan. Tilanne ei ole hänelle enää niin mukava. Häntä ympäröi kymmenen miljoonan asukkaan kaupunki, ja sen asukkaat eivät pidä hänestä. Nähtäväksi jää, miten hän reagoi, mutta mikään oppositiovoimien murskaaminen ei enää onnistu.

Vaikka liberaalin opposition mielenosoituksia on tukahdutettu ajoittain myös väkivalloin. On selvää ettei enää olla neuvostoajoissa, mutta miten vertaisit Venäjän ihmisoikeustilannetta vaikkapa viiden tai kymmenen vuoden takaiseen?

Medvedjevin aikana tilanne oli hiukan parempi. Hänen tarkoituksensa olivat ihan hyvät, mutta hän ei pystynyt ihan kaikkeen kuin haluamaansa. Tai saattoi se olla teeskentelyäkin, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Hän avasi maata hiukan ja varmasti tämäkin vaikutti ratkaisevasti nykyisen liikehdinnän syntyyn. Hänen aikanaan ihmisoikeuksiin alettiin edes suhtautua ongelmana.

Aiemmin ongelmia ei edes tunnustettu, ja demokratiahan alkaa, kun ongelmista saa puhua. Putinin aikana tulee olemaan kovempaa, mutta tosiaan, yhteiskunta on muuttunut ja ongelmia ei enää saa maton alle.

Toki, olihan Medvedjevinkin aikana esimerkiksi kauhea asinajaja Sergei Magnitskin tapaus, ja poliisiväkivallasta tuli lähes rutiinia. Myöskään oikeuslaitos ei ole valtakoneistosta riippumaton, joten Venäjällä on yksinkertaisesti paras olla joutumatta oikeuteen.

 Entä sananvapaustilanne?

Asia on kaksijakoinen. Valtakoneisto pelaa fiksummin kuin Neuvostoliiton aikana. On täysin vapaita radioita kuten Ekho Moskva, ne ovat täysin säälimättömiä Putinia kohtaan. On useita sanomalehtiä joilla on eriasteisia vapauksia. On täysin vapaa Novaja Gazeta ja Kommersant ja absoluuttisen vapaita viikkolehtiä kuten Ogonjuk. On täysin vapaita kuukausilehtiä. Mutta tv-ohjelmat ja -kanavat ovat hallituksen lieassa. Tv-uutiset ovat ihan mahdotonta sontaa, valehtelevat ja vielä huonosti. Esimerkiksi joulukuussa alkaneista mielenosoituksista vaiettiin niissä pitkään. Provinsseissa noita vielä katsotaan, joten tosiaan, sananavapauskehitys on kahdensuuntaista.

Mutta internet on täysin vapaa. Kaiken saa jos haluaa etsiä. Kirjankustantamista ei rajoiteta. Kaikkiaan tilanne on parempi kuin ulkomailla luullaan, mutta huonompi kuin haluaisimme sen olevan.

 Lopuksi haluaisin kysyä parista viime aikoina mieltäni kuohuttaneesta uutisesta. Punk-performanssiryhmä Pussy Riot odottaa vankeudessa oikeudenkäyntiä Putinin-vastaisesta performanssistaan Moskovan Kristus Vapahtajan katedraalissa. Liberaaliin Pietariin säädettiin tiukan homovastainen laki. Miten nämä ovat mahdollisia?

Ortodoksinen kirkko haluaa juuri nyt ottaa isomman roolin Venäjällä. Kommunisimin jälkeen venäläiset eivät ole löytäneet yhteistä arvopohjaa. Kirkko haluaa järjestystä maahan, omanlaistaan arvokonservatiivista järjestystä. Putinin aikana kirkko myös on merkittävämpi pelaaja kuin Medvedjevin aikana, ja se on vaarallista.

Uskomaton ja ruma juttu tuo on, tyttöparat voivat saada muutaman vuodenkin. Epäinhimillistä paskaa. Heistä halutaan varoittava esimerkkkitapaus, kuten Stalinin aikana tehtiin.

Mitä Pietariin tulee, se on yhä liberaali kaupunki. Aluehallinnolla on suuri valta lainsäädännössä, ja alueen kuvernööri sattuu olemaan homovastainen. Ei tuo laki tule siellä kauaa kestämään.

Russian Libertine – Venäjän vapain mies elokuvateattereissa. Lue Sylvin arvio.

Jaa: